Venäjän vallankumous v. 1905.
Molemmista höyrypursista päästettiin miehistöt Tukholmassa ja purret olivat jonkun aikaa sikäläisessä satamassa ennenkuin ne lopullisesti myytiin, suurempi ruotsalaiselle yhtiölle, joka asetti laivan matkailuliikkeen palvelukseen, pienempi eräälle ahvenanmaalaiselle, joka yhä edelleen sen omistanee. Vielä tekivät kumpikin matkan Suomeen, "Cysne" kaksikin kertaa, toisella Gapon mukana, joka vähän myöhemmin oli tullut Tukholmaan ja joka luultavasti Helsingissä ollessaan käytti tilaisuutta hyväkseen solmiakseen ne suhteet ohranaan, jotka aikanaan johtivat siihen, että vallankumoukselliset hänet teloittivat. Toisen matkansa teki pursi suurlakon puhkeamisen jälkeen, jolloin kaikki kulkuneuvot olivat pysäytetyt ja muutamat suomalaiset Tukholmassa välttämättä halusivat päästä kotiin. Se kuljetti silloin mukanaan m.m. Tukholmassa varastossa olleet mauserikarbiinit ja browningpistoolit ampumatarpeineen, mitkä kaikki onnellisesti saatiin perille Helsinkiin, kun pursi oli purkanut lastin Turkuun. Itse olin mukana sillä matkalla.
Myöskin "Ceciliä" käytettiin kuljettamaan eräitä matkustajia Helsinkiin, jonne he muuten eivät olisi voineet saapua. Myynnin jälkeen se teki sittemmin useiden vuosien aikana huvimatkoja Tukholman saaristossa, kunnes se maailmansodan puhkeamisen jälkeen muutettiin "saarron murtajaksi" siten, että sisustus suureksi osaksi otettiin pois. Tässä muodossa oli sillä kuitenkin tuskin ollenkaan onnea, sillä jo toisella matkallaan ajoi vanha "Cecil" miinaan ja upposi.
Akashin tapasin vielä kerran, kun hän lyhyen Japanissa käyntinsä jälkeen sotilasattaseana oli palannut Eurooppaan ja asettunut asumaan Berliiniin. Siellä menin häntä tapaamaan erään lentokirjasen johdosta, joka oli julkaistu Venäjällä, ja joka käsitteli vallankumouksellisten vehkeilyjä tsaarivaltaa vastaan, ja johon m.m. sisältyi facsimile-painos kirjeestä, jonka olin kirjoittanut Akashille. Kirjeessä, joka oli osoitettu Berliiniin, jossa Akashi siihen aikaan oleskeli, luettelin ne summat, joita muutamat vallankumoukselliset puolueet olivat pyytäneet agitatsionitarkoituksiinsa sekä ne summat, jotka itse tarvitsin eri tarkoituksiin, kaikki hyvin selvin sanoin. Miten kirje oli joutunut venäläisen ohranan käsiin, oli käsittämätöntä, mikäli sitä ei ollut varastettu Akashilta, joka kylläkin oli sen saanut.
Hän kielsi jyrkästi, että kirje oli varastettu. Hän oli vienyt sen mukanaan Japaniin ja se oli siellä muiden paperien ohella talletettu valtion arkistoon Tokiossa. Mutta hän ei ollut saanut kirjettä Berliiniin, vaan Pariisiin, jonne hänen sillä aikaa oli ollut pakko matkustaa, ja hän muisti nyt hämmästyneensä postinkulun hitautta, sillä kirjeet, jotka hänelle oli lähettänyt Japanin Berliinissä oleva lähetystö, jonne ne olivat olleet osoitetut, olivat tulleet hänelle vuorokautta myöhemmin kuin niiden olisi pitänyt tulla. Se ilmaisi miten asianlaita oli. Ja kun kysymyksessä oleva lentokirjanen sisälsi otteita toisistakin kirjeistä, Dekanozin (georgialaisen) Akashille kirjoittamista, jonka kanssa hänellä oli ollut samanlaisia suhteita kuin minun kanssani, kävi asia täysin selväksi, sillä Dekanozi asui Pariisissa ja hän oli sieltä kirjoittanut Akashille Lontooseen. Englannissa ei kirjeitä varmastikaan oltu avattu ja valokuvattu, vaan ranskalaiset olivat selvästi tässä suhteessa auttaneet venäläisiä ystäviään.
Minusta nähden oli koko asia jotensakin yhdentekevä, kun minä joka tapauksessa aina kirjallisuuden salakuljetuksien ja "Vapaan Sanan" ajoilta saakka olin niin pahassa maineessa asianomaisten silmissä Venäjällä, että saatoin odottaa retkeä kaukaiseen Itään, koska tahansa taantumus jälleen pääsisi valtaan, mutta Akashiin nähden oli asia toinen. Julkisessa diplomaattisessa asemassaan oli hän menettänyt luottamuksensa ja niin perusteellisesti, että hänen oli vaikea jäädä paikalleen. Jonkun ajan kuluttua hänet kutsuttiinkin takaisin Japaniin, eikä minulla sen jälkeen ole ollut mitään kosketuksia häneen. Tiedän vain, että hänet on ylennetty kenraaliksi ja että hän jonkun aikaa on toiminut komendanttina Formosassa, josta hän kuitenkin on palannut Tokioon.
Sillä välin olivat Venäjän vallankumoukselliset käyttäen hyväkseen sekasortoa Venäjällä alkaneet toiminnan, joka ilmeni uudistetuissa murhayrityksissä, onnistuneissa ja epäonnistuneissa, kapinallisissa purkauksissa eri seuduilla — sanalla sanoen yleisessä kuohunnassa ja levottomuudessa, joka vähitellen pakotti tsaarivallan näennäisesti taipumaan. M.m. olivat he järjestäneet jonkunlaisen keskuksen — kenties oikeammin haaraosaston — myöskin Helsinkiin, jossa Asevkin aikoinaan esiintyi johtajana.
Siihen aikaan ei Suomen pääkaupungissa valmisteltu vain yhtä tai kahta murhayritystä, vaan itse asiassa näytti siltä kuin olisi taistelujärjestön pääasiallinen valmistelutoiminta siirretty sinne. Herkeämättä saapui uusia puoluemiehiä ja haudottiin uusia murhayrityssuunnitelmia, joita varten valmisteluja tehtiin Helsingissä. Asev oli kaiken sielu, vaikka hän ei oleskellutkaan maassamme kuin aika-ajoittain. Hän matkusteli enimmäkseen edes ja takaisin Pietarin ja Helsingin väliä ja kun hän oli selittänyt vajavaiset valmistelut aseiden tuontia varten Pietariin ilmoittamalla olleensa siihen aikaan niin poliisien vainooma, ettei hän lainkaan ollut voinut oleskella Venäjän pääkaupungissa, ei ollut ketään, joka olisi epäillyt hänen esiintyvän kahdessa osassa, kuten hän toden teolla teki.
Vasta paljon myöhemmin, paljastuksen yhteydessä, selveni tämä seikka ja paljon muutakin. Hän oli aivan yksinkertaisesti ollut vangittuna sen ajan, jonka hän oli kateissa. Ohranan silloinen (näkyvä) päällikkö oli ollut sitä mieltä, ettei Asev riittävän tarmokkaasti ollut hoitanut tehtäväänsä provokaattorina, minkä vuoksi hän oli antanut vangita hänet. Kun hän oli istunut vankilassa jonkun aikaa, oli hänelle esitetty valittavaksi joko toimittaa poliisin käsiin joukko vallankumouksellisia tai itse hävitä ainiaaksi. Valinta ei ollut hänelle vaikea. Hän lupasi katua ja parantua ja päästettiin vapaaksi. Miten hän piti lupauksensa ja täytti velvollisuutensa ohranaa kohtaan, sen saattoi todeta Helsingissä, vaikkakaan ei kukaan silloin epäillyt Asevia osalliseksi aiottujen murhayritysten tiheään epäonnistumiseen.
Sillä melkein kaikki epäonnistuivat. Tavallisesti pääsivät yrittäjät Pietariin saakka, alussa ehtivät he etukäteen määrättyihin asuntoihinsakin kaupungissa, mutta siellä iski poliisi heidän niskaansa. Hieman myöhemmin kävi niin, että asianomaiset vangittiin jo saapuessaan Pietariin, tuloasemalla, mutta vangituiksi joutuivat he kaikki, ennenkuin oli ehditty tehdä pieninkään yritys murhasuunnitelman toteuttamiseksi. Tapahtumat antoivat melkoisesti ajattelemista ja samalla kertaa aiheen kaikenlaisiin epäilyksiin.
Kun Tshaikowski tänä aikana saapui Helsinkiin ja luonnollisesti heräsi kysymys useista epäonnistumisista, ilmoitin hänelle johtopäätelmäni, nimittäin, että varmasti oli joku provokaattori tunkeutunut niihin piireihin, joissa murhayritykset päätettiin ja tämä myös saattoi seurata valmisteluja niin tarkoin, että poliisi voi puuttua asiaan soveliaalla hetkellä estääkseen suunnitelman toteuttamisen. Tshaikowski oli samaa mieltä, mutta hän lisäsi, että vaikka hän olikin täysin varma asian laidasta, hän ei voinut ryhtyä epäilemään ketään määrättyä henkilöä niiden monien joukossa, jotka olivat enemmän tai vähemmän perillä suunnitelmista. Ilmiantaja saattoi yhtä hyvin olla toinen kuin toinenkin ja lopultakaan ei ollut ehdottomasti mahdotonta, että sattuma tai mahdollisesti joku varomattomuus vangittujen puolelta oli ollut asiaan vaikuttamassa. Hän oli kyllä selvillä siitä, että joku provokaattori piti peliään, mutta täysin varmasti ei sitä voitu väittää, ja niin kauan olisi paras vaieta.
Vaikeninkin vielä jonkun aikaa ja murhavalmistelujen Helsingissä kävi kuten ennenkin. Itse teossa kävi vielä huonomminkin, sillä ohrana ei enää tyytynyt pelkkään vangittujen karkoittamiseen, vaan otti käytäntöön hirttämisen, luultavasti arvellen tämän vaikuttavan kammottavammin, kun henkilöitä, jotka todellisuudessa eivät vielä olleet tehneet mitään rikosta, ilman muuta rangaistiin kuolemalla. Hehän olivat varmoja — tai luulivat olevansa varmoja — siitä, että kysymyksessä olevat henkilöt olivat aikeissa tehdä murhayrityksen, ja se riitti.
Yritys, joka kuitenkin onnistui, oli Gaponin murha, mutta sen kanssa ei kellään Helsingissä olevalla ollut mitään tekemistä, sen jälkeen kun oli hyljätty ehdotus murhien suorittamisesta suomalaisella alueella. Kiihkomielinen pappi ei ollut vain itse astunut ohranan palvelukseen provokaattorina, vaan oli myös ottanut tehtäväkseen värvätä muita samaan siistiin työhön ja oli siinä mielessä kääntynyt erään insinööri Ruthenbergin puoleen, joka oli vakaumuksesta vallankumouksellinen ja muuten sama mies, joka suuren mielenosoituskulkueen aikana, jolloin Gaponin työläisten etunenässä piti vaeltaa talvipalatsiin, oli pelastanut Gaponin yrityksen seurauksista. Hänelle ehdotti pappi, että tämä avustaisi ohranaa parin hyvin tunnetun ja hyvin rohkean vallankumouksellisen vangitsemisessa, joita ei oltu onnistuttu saamaan kiinni.
Ruthenberg, joka jo tiesi, että Gapon oli siirtynyt poliisin palvelukseen, oli ehdotuksen suhteen olevinaan kahden vaiheilla, ei sitä hyljännytkään ilman muuta, mutta lupasi antaa vastauksen parin päivän kuluessa. Sillaikaa vuokrasi hän huvilan erään Suomen rautatien aseman läheltä ja kutsui muutamia työmiehiä, Gaponin perustamien työväenyhdistysten edustajia, olemaan läsnä neuvotteluissa erään heidän asiansa pettäneen henkilön kanssa, ja sopi sitten Gaponin kanssa kohtauksesta huvilassa, jossa muut läsnäolijat kätkettiin viereiseen huoneeseen.
Gapon saapuikin ja heittäytyi heti keskustelemaan asiasta, jonka vuoksi hän oli saapunut sinne. Kun hän oli saanut tilaisuuden kehitellä ehdotustaan niin selvästi, ettei viereisessä huoneessa kuuntelevilla voinut olla mitään epäilyksiä, kysyi Ruthenberg, mitä pappi tekisi tai sanoisi, jos hän selostaisi neuvottelut puoluetovereille ja siten paljastaisi Gaponin.
Hän vastasi ivallisesti hymyillen, että hän siinä tapauksessa vain väittäisi Ruthenbergia mielipuoleksi ja kieltäisi kaiken.
— Mutta jos minulla olisi todistajat? kysyi Ruthenberg.
— Todistajat! vastasi Gapon. En kai ole niin tyhmä, että keskustelen tällaisista asioista todistajien läsnäollessa. Tahtoisin kernaasti nähdä heidät!
— Tässä he ovat, kuului vastaus Ruthenbergin avatessa oven viereiseen huoneeseen ja lausuessa siellä oleville miehille: "Te olette kuulleet kylliksi voidaksenne tuomita, minä jätän hänet teille." Raivostuneet miehet, joilla oli tuomio ilman muuta selvillä, heittäytyivät Gaponin kimppuun, joka turhaan teki vastarintaa, sekä hirttivät hänet seinässä olevaan koukkuun. Siihen jätettiin hänet roikkumaan työväenedustajien palatessa Pietariin ja Ruthenbergin matkustaessa yöjunalla Helsinkiin, kun he kuitenkin ensin olivat tyhjentäneet kuolleen taskut ja jättäneet hänen lompakkonsa ja muut paperinsa Ruthenbergin haltuun.
Heti saavuttuaan tuli Ruthenberg luokseni, kertoi mitä oli tapahtunut ja tahtoi jättää sekä lompakon että paperit minun säilytettävikseni, siksi kunnes joku puolueen jäsenistä tulisi noutamaan ne. Minä kieltäydyin kuitenkin ottamasta vastaan niitä, mutta ehdotin, että esineet jätettäisiin pankkilokeroon, joka voitiin tarkoitukseen vuokrata, ja niin tapahtuikin.
Jonkun ajan kuluttua saapui itse Asev ottamaan huostaansa rahat ja paperit, ja hän lausui samalla toivomuksenaan, että olisin läsnä pakettia avattaessa. Sen havaittiin sisältävän, paitsi lompakkoa ja suurehkoa rahasummaa, sekalaisia papereita ja muistiinpanokirjan, jossa oli m.m. joukko nimiä ja osoitteita, niistä useita suomalaisia sekä miehiä että naisia, joitten kanssa Gapon tavalla tai toisella oli joutunut kosketuksiin. Aineistosta kävi kaikella toivottavalla selvyydellä ilmi, että teloitettu oli ollut suhteissa ohranaan, että siis teloitus oli ollut hyvin perusteltu.
Mutta huomautukseeni vastasi Asev, ettei Ruthenbergillä missään tapauksessa ollut oikeutta ilman puolueen lupaa menetellä siten kuin oli tehnyt. Se oli omapäistä menettelyä, joka kyllä tuottaisi tekijälleen epämiellyttäviä seurauksia, kun puolue oli saanut tilaisuuden arvostella asiaa.
— Mutta toistaiseksi voimme jättää tämän silleen, jatkoi Asev. Syy, minkä vuoksi rohkenin kutsua teidät tänne, ei ollut oikeastaan tämä roju — hän teki eleen lompakkoa kohti — vaan haluaisin puhua kanssanne suunnitelmasta, joka meillä on tekeillä — — —
— Jos on kysymys jostain murhayrityssuunnitelmasta, niin tahdon heti sanoa suoraan, etten missään tapauksessa suostu auttamaan, olkoon tekeillä mitä hyvänsä. Ja mikäli minusta riippuu, mikäli minä voin estää sen, ei kukaan maanmiehistänikään tule sitä tekemään.
— Miksi niin?
— Aivan yksinkertaisesti siksi, että minä olen varma siitä, että joku teidän omassa piirissänne, joku keskuudessanne, joka on asioista selvillä, auttaa ohranaa tai poliisia tiedoilla.
— Kuinka voitte sanoa jotain sellaista — sehän on kuulumatonta. Asevin sekä ääni että tapa ilmaisivat loukkautumista. Hän ei todellakaan näytellyt huonosti.
Sen sijaan, että olisin suoraan vastannut hänelle, luettelin hänelle muutamia murhayrityksiä, jotka oli suunniteltu Helsingissä ja jotka kaikki olivat johtaneet aiottujen toimihenkilöiden vangitsemiseen, joissakin tapauksissa heti kun he olivat lähteneet junasta Pietarin asemalla, toisissa heti kun he olivat saapuneet hotelleihinsa tai muihin paikkoihin, joihin olivat asettuneet asumaan. — Millään muulla tavalla ei voinut selittää näitä vangitsemisia, jotka eivät ainoassakaan tapauksessa olleet kohdistuneet vääriin henkilöihin, huolimatta näiden huolellisista valepuvuista, kuin että ohranalle oli etukäteen ilmoitettu selvät tuntomerkit. Eikä kellään muulla voinut olla tilaisuutta antaa sellaisia tietoja kuin jollakulla kaikkiin yksityiskohtiin perehtyneellä puolueen jäsenellä.
Asev oli täydelleen luopunut loukkaantuneesta äänensävystä, kun hän kysyi: "Ketä Te epäilette?"
Minä vastasin, etten minä ensiksikään tiennyt, ketkä kaikki olivat selvillä läheisimmistä neuvotteluista enkä toiseksi niin tarkoin tuntenut eri yksilöitä puolueen sisäisessä piirissä, että voisin kohdistaa epäluuloni johonkin määrättyyn henkilöön. Mutta että joku heistä, joku asioihin perehtyneistä auttoi ohranaa, siitä tunsin itseni täysin varmaksi. Ja sellaisissa olosuhteissa oli aivan luonnollista, etten tahtonut olla missään tekemisissä enempien suunnitelmien kanssa, niin, en edes tahtonut kuulla niistä.
Asev myönsi syyni oikeiksi, vaikka hän sanoikin olevansa kaikkea muuta kuin vakuutettu siitä, että olin pääasiassa oikeassa ja antoi keskustelun tähän jäädä. Näin hänet tällöin viimeisen kerran.
Mutta jonkun ajan kuluttua sain tietää, että hän kuitenkin oli koettanut saada toteutetuksi murhayrityssuunnitelman tsaarin omaa persoonaa vastaan. Eräs, jolle asiasta oli puhuttu, nuori suomalainen nainen, kääntyi puoleeni saadakseen neuvoja asiassa, vaikka Asev olikin kieltänyt häntä ilmoittamasta asiasta kenellekään, erikoisesti minulle. Suunnitelman mukaan piti hänen Tsarskoje Selossa — luullakseni — jossa tsaari siihen aikaan oleskeli, vuokrata huoneisto, josta tulisi jonkunlainen salaliittolaisten päämaja. Siellä oli hänen vietettävä ylellistä elämää, pidettävä usein vieraskutsuja, toimeenpantava silloin tällöin pienempiä juhlia, sanalla sanoen pidettävä jonkinlaista salonkia todellisten aikeiden kyltiksi. Aikeena oli pitää tarkoin silmällä tsaarin jokapäiväisiä tapoja, kunnes varma suunnitelma itse murhayritystä varten voitiin laatia.
Minusta tuntui suunnitelma aivan mahdottomalta, jonka vuoksi sanoin nuorelle naiselle, että se pikemmin tuntui poliisiasiamiehen laatimalta kuin Asevin, joka oli tunnettu taitavasta järjestelykyvystään. Kuinka voisi hän suomalaisena naisena ja venäjänkieltä taitamattomana pitää "salonkia" pelkille venäläisille, jotka kuten useimmat muutkin vallankumoukselliset, eivät taitaneet mitään muuta kieltä? Luuliko hän, että ohranalle tuottaisi mitään vaikeuksia saada selville kaikki mikä koski häntä ja hänen suhteitaan, päästä selville siitä, ettei hän omin varoin voinut näytellä sitä osaa, joka oli annettu hänen esitettäväkseen ja nuuskintansa tuloksena asettaa hänet ja hänen "salonkinsa" niin valvonnan alaiseksi, että ainakin sen verran saataisiin selvää hänestä ja hänen vieraistaan, jotta vangitseminen olisi seurauksena? Jos tieten tahtoen oli järjestetty ansa, jolla suurempi määrä salaliittolaisia yhdellä kertaa voitiin vangita, olisi tuskin voinut parempaa ajatella.
Hän tuntui hieman arvelevan, mutta tahtoi kuitenkin uskoa, että Asev, joka niin menestyksellisesti oli järjestänyt joukon murhayrityksiä, oli mahtanut ottaa huomioon ne seikat, joihin minä olin viitannut. Siksi ei hän voinut pitää syitäni vakuuttavina ja ilman muuta luopua suunnitelmasta, johon muuten muitakin suomalaisia oli kietoutunut. Suunnitelmaa, jos sen avulla sitten tahdottiin esittää ratkaiseva todistus siitä, että myöskin suomalaiset olivat osallisina terroristivehkeilyissä tai jos Asev todella luuli, että se tuottaisi tuloksia, ei kuitenkaan koskaan koeteltu. Kun hän seuraavan kerran tuli Helsinkiin ja silloin m.m. kysyi olivatko asiasta selvillä olevat antaneet suunnitelmasta vihiä ulkopuolella oleville, saaden vastaukseksi, että yksi heistä oli neuvotellut minun kanssani, selitti hän heti, että siinä tapauksessa ei koko yrityksestä tulisi mitään. Syitään hän ei tahtonut ilmaista, mutta väitti, että suunnitelma luottamuksen puutteen vuoksi oli turmeltu. Ja siihen asia jäi.
Paljon myöhemmin, kun jo hänen suhteensa ohranaan oli paljastettu, kirjoitti eräs toimeliaimmista terroristeista ja kysyi, olinko minä epäillyt Asevia ja millään tavalla antanut hänen tietää näistä epäluuloistani. Hän oli nimittäin puhunut minusta ja minun luotettavaisuudestani hyvin epäilevin sanoin niille, jotka olivat murhayritysvalmistelujen puuhissa ja arvellut, että parasta olisi, jos minut pidettäisiin sellaisista suunnitelmista erossa. Ikävä kyllä en kuitenkaan voinut vastata muuta kuin lausuneeni olevani täysin varma siitä, että joku puolueen sisäisestä piiristä oli ohranan asiamies, mutta että en voinut epäillä ketään määrättyä henkilöä, koska niin vähän tunsin yksityisiä jäseniä.
Ei ole milloinkaan saatu selville, miten itse asiassa oli laita Asevin suunnitelman toimeenpanna murhayritys Tsarskoje Selossa. Provokatsiooniksi leimaa sen se seikka, että sen alkuunpanija juuri hiljan oli ollut vangittuna ja oli häneltä silloin vaadittu lupaus "työskennellä" tarmokkaammin, lupaus, jonka hän oli täyttänyt mitä verisimmällä tavalla lähettämällä nuorimpia puoluetovereitaan toisen toisensa jälkeen Siperiaan tai — useimmissa tapauksissa — hirteen. Voi varsin hyvin ajatella, että suunnitelman kautta aiottiin todistaa suomalaistenkin osuus kukoistavaan terrorismiin kaikkine korkeiden viranomaisten taholta tulevine kostotoimenpiteineen. Mutta toiselta puolen ei myöskään ole aivan mahdotonta, että Asev päällystönsä ahdistamana oli siinä määrin menettänyt harkintakykynsä, että hän todella odotti jotain tuosta melkoisen päättömästä suunnitelmasta — joka lopulta saattoi myös olla laadittu hänen päällystönsä suostumuksella. Sillä vielä yhden murhayrityksen tsaaria vastaan ehti Asev järjestää ennenkuin hänet paljastettiin, yrityksen, joka tosin kyllä epäonnistui, mutta Asevilla ei ollut mitään osuutta epäonnistumiseen eikä siitä ollut mitään seurauksia niille, jotka olivat siihen sekaantuneet.
Sillä kertaa oli ohrana epäilemättä murhayrityksen takana, sillä muuten ei ole ajateltavissa, että Asev, sen uskottu asiamies, olisi rohjennut puuttua sen järjestelemiseen niin läheisesti kuin hän teki. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Englannin kuningas Edward oli viimeisellä käynnillään Venäjällä, Tallinnan redillä, jossa todennäköisesti sopimus Saksan saartamisesta tehtiin. Siellä oli murhayritys määrä toimeenpanna ja sitä tarkoitusta varten oli Asev antanut valmistaa vedenpitävästä kankaasta liivit, jotka suorastaan sisustettiin räjähdysgelatiinilla. Nämä liivit oli väkivallantekijän puettava ylleen ja kun tsaari katselmuksen aikana sivuuttaisi hänet, oli hänen räjähdytettävä gelatiini räjähdyslaitteen avulla, joka saatiin käyntiin painamalla erästä nappia vaatekappaleessa — kaikki kätkettynä laajan matruusitakin alle.
Kaikki kävikin toivomusten ja laskelmien mukaan — paitsi itse räjähdys. Tsaari tulikin laivalle, kulki pitkin rintamaan asettuneita matruusirivejä ja sivuutti silloin parin askeleen päässä valitun väkivallantekijän, joka oli täysin tietoinen siitä, että hän itse samalla kertaa murskautuisi. Mutta pamausta ei kuulunut. Yrityksen toimeenpanija ei ollut voinut, kuten hän heti tiedoitti niille, jotka olivat hänet toimeen varustaneet, suorittaa loppuun ottamaansa osaa. Hän oli ratkaisevalla hetkellä tuntenut itsensä kuin halvautuneeksi eikä ollut mitenkään voinut suorittaa sitä liikettä, joka olisi ollut välttämätön.
Siihen asia jäi. Mitään tutkimuksia ei toimeenpantu, ketään ei vangittu. Koko murhayritys jäi hämärän peittoon. On edelleenkin avoinna kysymys, tapahtuiko tämäkin yritys ohranan suostumuksella, sen toimesta, kuten murhayritykset Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä j.n.e. vastaan tai oliko Asev itsestään sen suunnitellut, mikä myöskään ei ole mahdotonta. Ainakin eräs niistä murhayrityssuunnitelmista, joita hän puuhaili ja josta hän puhui Helsingissäkin, suunnitelma räjähdyttää ilmaan ohranan päämaja Pietarissa, jossa sen arkistoa säilytettiin, ei varmastikaan ollut ohranasta itsestään lähtöisin, vaan oli kyllä Asevin yksityisiä tuumia. Eihän voinut tietää miten olosuhteet tulisivat kehittymään ja hänelle persoonallisesti olisi kyllä ollut parasta ja varminta, jos koko arkisto, joka kaiketi sisälsi melkoisesti hänenkin osaansa koskevia asiakirjoja, olisi muuttunut savuksi.
Kauan ei kuitenkaan kulunut kun Burtseff, eräs vallankumouksellisen liikkeen omituisimpia olioita, paljasti hänet, senjälkeen kun eräs aikaisempi, Aseffia vastaan tehty ilmianto liian järjettömänä, kun oli kysymys taistelujärjestön päälliköstä, joka oli järjestänyt kaikki suuret murhayritykset viime aikoina, oli liitetty asiakirjoihin. Seikka, joka kai osaltaan vaikutti, ettei mihinkään ryhdytty tämän ilmiannon johdosta, oli se, että se oli nimetön, mutta se ei kernaasti voinut olla muuta, koskapa sen tekijä oli mies, jolla itsellään oli verrattain huomattava paikka ohranassa, paikka, jota hän ei vielä ollut valmis jättämään.
Salainen ilmiantaja oli santarmiupseeri Menshikov, joka nuoruudestaan saakka oli palvellut santarmistossa, ensin tavallisena urkkijana, sitten vähitellen yhä uskotumpana asiamiehenä, kunnes hän ohranan perustettua — Aleksanteri II:sen murhan jälkeen — oli astunut sen palvelukseen ja kohonnut sen Suomen osaston päälliköksi. Syy, miksi hän oli kääntynyt entisiä päämiehiään vastaan, on edelleenkin hämärän peitossa, mutta tosiasia on, että hän oli siten tehnyt alussa mitä suurimmassa salaisuudessa, sittemmin, asetuttuaan ulkomaisella kamaralla täydelliseen varmuuteen, täysin avoimesti ja vähimmälläkään tavalla pidättymättä niistä palveluksista, jotka hän ohranan tuntijana saattoi tehdä.
Hänen salainen ilmiantonsa ei, kuten sanottu, johtanut mihinkään tuloksiin, se ei aiheuttanut edes pintapuolisinta tutkimusta, vaan liitettiin aivan yksinkertaisesti asiakirjoihin, niin vuorenluja oli luottamus Aseviin, niin järjettömältä tuntui edes epäilläkään häntä kaksinaamaisuudesta. Burtsev sai etsiä ja julkaista ratkaisevat todistukset ja siinä toimi hän niin tavattoman rohkeasti, että se suorastaan hipoi tuhmanrohkeutta — ellei nimittäin hyväksy Saksan valtiollisissa poliisipiireissä vallalla olevaa, minulle ilmaistua vakaumusta, että Burtsevkin oli suhteissa ohranaan.
Tämä joka tapauksessa selittäisi, miten hän saattoi matkustaa Pietariin tapaamaan siellä Lopuhinia, salaisen poliisin entistä päällikköä, ja häneltä melkein vaatia myönteisen vastauksen, että Asev todella oli ohranan palveluksessa urkkijaprovokaattorina ja oli ollut jo monta vuotta, itse asiassa aina koulunpenkiltä asti, jolloin hän jo oli ilmiantanut tovereitaan valtiollisista vehkeilyistä. Tämän myönnytyksen kera palasi Burtsev Pariisiin, jossa hän teki suoranaisen ilmiannon Asevia vastaan. Mutta niin suuri oli luottamus, jota tämä nautti, että puolueen keskuskomiteassa vielä oli sellaisia, jotka olivat sitä mieltä, että ilmiannon kohtaloksi oli omiaan sama kuin edellisenkin, nimettömän. Tällä kertaa eivät kuitenkaan Asevin sokeat ihailijat saaneet riittävästi kannatusta. Eräs keskuskomitean jäsen, sen ohessa toimeenpanevan komitean rohkein ja ovelin jäsen, joka oli ottanut osaa useimpiin suuriin murhayrityksiin, mutta aina oli päässyt pakoon ehjin nahoin, Savinkov — sittemmin Kerenskin hallituskaudella Venäjän sotaministeri — matkusti Lontooseen, jossa Lopuhin silloin oleskeli ja sai häneltä varmennuksen Burtsevin ilmiantoon. Lopuhinhan itse oli ollut poliisiministeri, mutta oli siitä huolimatta kunniallinen mies, joka ei hyväksynyt ohranan olemassaoloa vapaana, salaisena poliisivoimana ja jonka sanoja sen vuoksi ei voitu epäillä.
Mutta sittenkään eivät keskuskomitean jäsenet voineet päästä yksimielisyyteen toiminnasta. Asevin ihailijoiden onnistui saada päätetyksi, että hänelle annettaisiin tilaisuus selvittää asiansa ja se hänelle annettiinkin — hän oli myös saapunut Pariisiin — ja sitä varten hän sai kaksikymmentäneljä tuntia. Kuten ennakolta saattoi odottaa, käytti hän myönnettyä aikaa hyväkseen tehdäkseen itsensä näkymättömäksi ja paetakseen Pariisista. Hänen vaimonsa, joka myös oli Pariisissa ja joka ei vielä tiennyt mitä hän uskoisi miehensä syyllisyydestä, on sittemmin kertonut, että hän heti kun hänelle oli ilmoitettu keskuskomitean uhkavaatimus, oli lähtenyt ulos ja kun ei ainoatakaan kaukojunaa enää sinä yönä lähtenyt, oli hän vaeltanut pitkin katuja koko yön alituisesti peläten jonkun niistä, jotka hän halpamaisella tavalla oli pettänyt, sukeltavan esiin ja vaativan kostoa, kunnes hän vihdoin ensimmäisellä aamujunalla oli saanut tilaisuuden matkustaa Saksaan päin.
Rauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena.
Sillä aikaa olin minä, palatakseni nyt taas omiin kohtaloihini, täydelleen luopunut kaikesta, joka oli yhteydessä politiikkaan, erittäinkin senjälkeen kuin oli rauennut yritys saada "aktiivinen vastustuspuolue" hajaantumaan. Minun mielestäni kaikki puolueen olemassaolon edellytykset olivat lakanneet olemasta, samalla kuin oli palattu laillisiin oloihin, joka ainakin virallisesti oli tapahtunut tsaarivallan peräytyessä sortotoimenpiteistään. Mutta toiset, eritoten nuorimmat puoluejäsenet, eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan puolueen hajoittamisesta, vaikka he eivät voineetkaan esittää mitään selvästi määriteltävää päämäärää, jonka vuoksi puolueen entisellään oleminen olisi ollut toivottava. Kahden äänen enemmistöllä päätettiin siis, että puolue edelleen toimisi, mutta kävi kuten kaikkina aikoina on käynyt samankaltaisten yhtymien, joiden "raison d'être" on lakannut olemasta — puolue kuoli heikkouden tautiin.
Minua ei kuitenkaan venäläinen salainen poliisi ollut unohtanut, vaikka minulla todella ei ollut mitään erikoista tekemistä politiikan kanssa, vaan puuhailin viljellen ja palstoitellen maata. Siitä sain tuon tuostakin muistutuksen ilmiantojen muodossa, jotka eivät ainoassakaan tapauksessa johtuneet muista kuin keksityistä jutuista tai ohranan ja santarmiston asiamiesten vapaista mielikuvista, sillä heitä oli yhä liikkeellä sitä useampia, kuta enemmän aika kului. Kerran minut kutsuttiin Uudenmaan läänin silloisen kuvernöörin, Alfthanin luokse, joka virallista tietä oli saanut santarmistolta kirjelmän, joka sisälsi ilmiannon, että minä puheenjohtajana olin ollut läsnä eräässä vallankumouksellisessa kokouksessa Oulunkylän seurahuoneella. Oulunkylässä en itse asiassa ollut käynyt moneen vuoteen, paitsi kerran kilpa-ajoissa, eikä sitä ollut vaikea todistaa, mitä ainakin päivään tulee, jona ilmiannon mukaan vallankumouksellinen kokous oli pidetty, sillä ilmiantaja ei ollut tietänyt, että samaan aikaan oli palstoitusyhtiön osakkailla ollut yhtiökokous, jossa minä olin ollut läsnä. Monenmoisia ilmiantoja sateli tuhka tiheään minua vastaan, kaikki yhtä hyvin perusteltuja kuin se, joka koski kokousta Oulunkylässä, mutta en nyt enää muista niitä kaikkia.
Silloinkin, kun matkustin kaupunkiin, joka tapahtui vähintäin kaksi kertaa viikossa, pitivät minua erilaiset oliot silmällä, seurasivat minua kintereilläni, säännöllisesti niin kömpelöllä tavalla, ettei hetkeäkään voinut olla epätietoinen heidän aikeistaan. Kerran seurasi minua tuollainen olento niin kintereilläni, että eri kauppoihin poiketessani aina astuessani myymälästä ulos tapasin hänet odottamassa aivan oven ääressä — hän mahtoi olla toimessaan jotensakin uusi ja hyvin peloissaan, ettei vain kadottaisi näkyvistään sitä, jonka valvomisen hän oli saanut tehtäväkseen. Lopulta menin Aleksanterin ja Esplanaadinkadun väliseen pasaasiin poiketakseni siellä olevaan parturiin, luonnollisesti seuralaiseni aivan kintereilläni. Parin askeleen päässä parturin ovesta käännyin ympäri ja lurjukseni teki hetkistä myöhemmin samoin sekä asettui töllistelemään erääseen myymälän ikkunaan, jossa ei kuitenkaan ollut mitään töllisteltävää, kun se oli leipurimyymälä, jonka yhteydessä oli kahvitarjoilu. Menin miehen luo ja sanoin hänelle ystävällisesti, että olin matkalla parturiin, jossa aioin viipyä neljännestunnin tai kaksikymmentä minuuttia, minkä vuoksi hän huoletta saattoi jättää paikkansa siksi aikaa. Hän tuijotti minuun, koetti sopertaa jotain, mutta en jäänyt kuuntelemaan, mitä oli tarttunut hänen kurkkuunsa, vaan käännyin ympäri ja menin takaisin parturiini. Kun tulin sieltä ulos, oli vartioiva kavaljeerini hävinnyt.
Kuta pitemmälle uudelleen henkiinherännyt venäläinen sorto edistyi, sitä tarmokkaammaksi kävi myöskin venäläinen urkinta. Sen saatoin todeta omaan persoonaanikin nähden. Ennen olin saanut olla jotakuinkin rauhassa maalla, jossa asuin, mutta nyt alkoi santarmiasiamiehiä ilmaantua sinnekin, tiedustellen paikkakunnan asukkailta puuhiani ja toimiani, vaeltaen asumani huvilan läheisyydessä ja seuraten minua kintereilläni, joka kerta kun matkustin Helsinkiin.
Oli silmiinpistävää, että olin ohranan erikoisen huomion esineenä, joka tapauksessa oli vähintäinkin otaksuttavaa, ettei tämä voinut merkitä muuta kuin aikomusta siepata minut kiinni ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, niin kuin sekin, että tähän olivat syynä vanhat syntini, sillä viime vuosien aikana en, kuten sanottu, ollut lainkaan puuttunut valtiollisiin tapahtumiin, en yhdessä enkä toisessa suhteessa, jos en ota huomioon muutamia kirjoitelmia kuolleista heränneeseen "Nya Presseniin".
Varoituksia ja kehoituksia laittautua turvaan sain myöskin eri tahoilta, m.m. sellaiselta, jossa melko tarkoin seurattiin venäläisten viranomaisten suunnitelmia ja jossa yleensä hyvin tiedettiin asiat. Lopulta tuli juuri tältä taholta eräänä kauniina päivänä ilmoitus, että Seyn nimitettäisiin Suomen kenraalikuvernööriksi — ja lisättiin, että nyt joka tapauksessa tiesin mitä ankara silmälläpito merkitsi. Niin, mikäli uutinen Seynin nimittämisestä oli oikea, oli se ilman muuta selvää — hänhän oli ollut innokkaimpia jo Bobrikoffin aikoina ja hänellä oli liiankin hyvin, selvillä työni ja toimeni, aina "Vapaan Sanan" perustamisesta ja toimittamisesta saakka aseiden-tuontiyritykseen ja kaikkeen siihen, mikä oli sen kanssa yhteydessä. Asevhan oli jo paljastettu eikä hän luonnollisestikaan ollut salannut sitä, minkä tiesi minun toimistani sekä vallankumouksen valmisteluaikana että jälkeenpäin, sinä aikana, jolloin terroristit suurimmaksi osaksi puuhasivat Helsingissä, ennenkuin minä olin luopunut kaikista heidän vehkeilyistään ja, naivisti kyllä, ilmoittanut luopumisestani juuri provokaattorille itselleen.
Virallinen vahvistus huhuun Seynin nimittämisestä tuli lyhyen ajan kuluttua ja silloin oli minun päätökseni tehty. Minun täytyi uudelleen lähteä maasta, ellen tahtonut antautua alttiiksi vaaralle joutua lähetetyksi itään päin, miten kauas, sitä ei kukaan voinut sanoa, mutta ottaen huomioon sen silmälläpidon, jonka alaisena olin, ei koko juttu ollut niin aivan yksinkertainen. Ensin oli päästävä Helsinkiin ilman raportteerausta, sen jälkeen länttä kohti ainoankaan ohranan nuuskijan saamatta matkasta vihiä ennenkuin oli liian myöhäistä estää se. Molemmat tehtävät tuntuivat melko vaikeasti ratkaistavilta, mutta jos hieman tunsi asiamiesten tavallisia menettelytapoja, olivat ne itse asiassa jotakuinkin yksinkertaiset.
Ensimmäinen ratkaistiin aivan yksinkertaisesti siten, että en matkustanut junalla Helsinkiin vaan hevosella — matkaa oli tuskin penikulma Helsinkiin ja Malmin asemaa kuten Mosabackan pysäkkiäkin oli jo muutamia päiviä vartioitu, kuten minulle oli rautatievirkamiesten taholta ilmoitettu. Kyytihevosta en käyttänyt pitemmälle kuin siksi kunnes viertotiellä sain käsiini tyhjän pika-ajurin, jonka ajoneuvoihin siirsin jotenkin keveät tavarani. Kyytihevonen sai kääntyä takaisin ja pika-ajurilla ajoin hämärässä erääseen kaupungin hotelliin, jossa huone ennakolta oli tilattu ja jossa saatoin olla varma, että minua heti varoitettaisiin, jos ilmaantuisi merkkejä, että hotelli oli tarkkailun alainen.
Tämä tapahtuikin jo kahden päivän kuluttua, jonka vuoksi illalla lähdin sieltä erään hyvän ystävän luo, joka auliisti oli antanut yhden huoneistaan minun käytettäväkseni. Muutto suoritettiin tarpeellisia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen niin, että täydelleen huomaamatta saavuin uuteen asuntooni. Selityksen pikaisiin, asumaani hotellia kohdanneisiin epäilyksiin sain, kun tilanhoitaja sopimuksen mukaan tuli maalta kaupunkiin ja kertoi, että toisena päivänä matkani jälkeen pari epäilyttävää olentoa aamulla oli saapunut paikalle ja huvilan ja talon palveluskunnalta tarkoin kuulustellut oleskelupaikkaani, minne olin matkustanut ja millä tavalla, koska palaisin j.n.e. Kaikkiin kysymyksiin saivat he hyvin epämääräiset vastaukset — luonnollista kylläkin, kun ei kukaan niistä, joilta kysyttiin, tiennyt mitään muuta kuin että minä sinä hetkenä olin poissa ja että hevosella olin lähtenyt kaupunkiin. Tämän olivat he tietenkin heti tiedoittaneet päämiehilleen, mistä oli seurauksena, että kaupungin hotelleista minua oli tiedusteltu.
Tämä teki minut kaksin kerroin varovaiseksi. Ulos menin vasta pimeän tultua huolehtiakseni niistä harvoista asioista, jotka minun vielä piti hoitaa, matkalippu höyrylaiva "Boreen" tilattiin puhelimitse toiselle nimelle, sillä höyrylaivalla matkustaminen Helsingistä oli mahdotonta ankaran vartioinnin vuoksi ja kaikki tehtiin selväksi matkaa varten. Viimeiseksi huolehdittiin siitä, että matkatavarani otti haltuunsa toinen Turkuun matkustava ja niin olin vihdoin valmis yrittämään päästä maasta venäläisen poliisin nuuskijain näkemättä.
Matkani tapahtui aluksi hevosella. Eräs luotettava pika-ajuri oli suostunut kyyditsemään minut Espoon asemalle, josta minun piti nousta Kirkkonummelle menevään paikallisjunaan, siellä odottaakseni suoraan Turkuun menevää junaa ja matkustaa edelleen. Ei ollut viisasta astua junaan ensimmäisellä asemalla, sillä joku saattoi olla junassa tarkatakseen, etten minä ollut mukana, mutta kauemmaksi kuin ensimmäiselle asemalle ei tarvinnut pelätä sellaisen ylimääräisen matkustajan seuraavan. Siihenhän ei ollut mitään syytä.
Kaikki sujui laskelmien mukaan. Ilma oli erinomainen ja rekikeli samoin. Saavuimme Espoon asemalla hyvissä ajoissa. Siellä lunastin matkalipun jatkuvaa matkaa varten Kirkkonummelle ja saavuttuani sinne ostin taas matkalipun Turkuun. Suoraan menevä juna saapui tuskin puolen tunnin kuluttua, astuin siihen ja jatkoin kaikessa rauhassa matkaa viimeiselle asemalle ennen Turkua, josta kyydin piti minut noutaa, sillä Turun asemahan saattoi myös olla vartioituna enkä halunnut joutua suoraan mahdollisten nuuskijain syliin. Edelleen kävi kaikki toiveitten mukaan. Turusta tullut kyyti oli minua vastassa puhelintietä sovitulla asemalla, jossa minä jätin junan ajaakseni maantietä myöten kaupunkiin.
Mitään ei tapahtunut myöskään matkalla Turun kaupunkiin, jossa sovitulla paikalla sain takaisin matkatavarani, ja aikanaan, hämärän tultua ajoin Borelle ja menin laivaan muutamia tunteja ennen sen lähtöä. Saattoi otaksua, että ohranan ja santarmiston nuuskijoita, joita aivan oikein oli ollut asemalla junan tullessa, uudelleen ilmestyisi laivan lähtiessä, kun sen matkustajat tulivat laivaan päiväjunan saavuttua. Mutta aamujunalla, jota minä käytin, ei laivamatkustajia tavannut tulla.
Niin tapahtuikin. Minä olin sattumalta saanut hytin, jonka ikkunasta näki laivakäytävälle ja sieltä minä huvikseni näin miten kaksi helposti tunnettavaa olentoa heti junan tulon jälkeen asettui portaiden ääreen ja mitä huolellisimmin tarkasteli jokaista laivaan menevää matkustajaa. Tarkastus oli inhoittavan julkea, mutta selvän ottaminen siitä oliko joku epäilyttävä henkilö jo laivassa, ei pälkähtänyt innokkaiden tarkastajien päähän, vaan he seisoivat uskollisesti paikallaan portaiden luona siksi kunnes laiva lähti — minun suureksi hauskuudekseni.
Tukholmassa menin hotelliin, jossa minua ei tunnettu, vieraalla nimellä sen vuoksi, ettei tieto saapumisestani tulisi heti tunnetuksi sanomalehtien matkustajaluetteloiden kautta, vaan saisi santarmisto itsepäisesti jatkaa etsiskelyjä vielä jonkun aikaa. Kuinka ahkerasti näitä toimitettiin, siitä sain jonkun ajan kuluttua tiedon. Helsingissä oli harkittu sitä, että matkustaisin pohjoista tietä, Tornion ja Haaparannan kautta, mutta minä puolsin tavallista tietä lyhempänä ja varmempana, kun vain noudatti erinäisiä varovaisuuskeinoja. Miten oikein olin arvostellut olosuhteita, selvisi siitä tosiasiasta, että yhdessä Tornioon menevässä junassa juuri siihen aikaan, jolloin minun olisi pitänyt matkustaa, eräs herra vangittiin santarmiston toimesta minuksi luultuna. Hänen ei käynyt vaikeaksi todistaa olevansa kokonaan toinen henkilö, mutta tapahtuma osoitti joka tapauksessa, miten hyvin harkittua oli ollut valita toinen tie Tukholmaan.
Pari vuotta myöhemmin tapasin ohranan silloisen Suomen osaston päällikön Pariisissa, jonne hän oli matkustanut luovuttuaan ohranasta ja hänen ensi kysymyksistään koski eräs lähtöäni Suomesta. Hän ei voinut käsittää, sanoi hän, kuinka olin välttänyt toimeenpannun tarkan vartioinnin. Minä kerroin hänelle aivan avomielisesti miten olin menetellyt, mutta kysyin häneltä vuorostani syytä siihen, että minuun oli kiinnitetty niin paljon huomiota, kun minä todella siihen aikaan en ollut missään poliittisissa puuhissa ja viranomaisten oli ollut mahdotonta uskoa niitä tiedonantoja, joita oli saapunut toiminnastani. Hän myönsi, että osittain oli asia ollut näin, mutta vaikka tiedonantoihin ei tinkimättä uskottukaan, niin otaksuttiin joka tapauksessa, että jotain todellista oli niiden pohjana ja että aikaisemmat toimeni vallankumouksellisessa politiikassa, jotka kaikki tunnettiin, olivat aivan riittävät tehdäkseen minut ohranan näkökannalta niin mielenkiintoiseksi. "Olimme sitä paitsi saaneet määräyksen olla päästämättä teitä näkyvistämme ja ensimmäisen pakoyrityksen sattuessa vangita teidät — teidäthän oli tuomittu majesteettirikoksesta ja päällystöllä oli kyllä muitakin aikeita teitä kohtaan."
Majesteettirikos oli kyllä tosi. Hovioikeus oli tuominnut minut seitsemän kuukauden vankeuteen kirjoittamani ja julkaisemani kirjan "Vallankumouksellinen Venäjä" johdosta ja minä olin vedonnut senaattiin, jossa asiaa ei vielä ollut ratkaistu, kun lähdin Suomesta. Että hra Seyn et consortes pitäisivät varansa ottaakseen tekijän kiinni, niin pian kuin hän olisi joutunut telkien taa rohkeapuheisuudestaan H.M. Nikolai II:sta vastaan, oli oletettavissa ja oli itse asiassa pääsyy päätökseeni lähteä tieheni.
Kansainvälinen jury.
Matkani oli sill'aikaa jatkunut aina Lontooseen saakka, jossa olin asettunut niiden käytettäväksi, jotka työskentelivät valtio-oppineiden muodostaman, kansainvälisen juryn aikaansaamiseksi siinä tarkoituksessa, että se antaisi lausunnon venäläiseltä taholta Suomea vastaan uudelleen aletusta sortopolitiikasta. Senaattori Mechelinillä ei nyttemmin ollut mitään muistutettavaa ehdotusta vastaan, jota minä en ollut esittänyt, vaan aivan toinen henkilö, joka kuitenkin edeltäkäsin oli neuvotellut minun kanssani. Kenties myös muuttunut poliittinen konjunktuuri, joka todellakaan ei enää antanut sijaa millekään optimismille, oli muuttanut senaattorin mielen. Olipa kuinka tahansa, hän nyt kannatti asiaa ja pari henkilöä oli jo ennen minun katoamistani Helsingistä matkustanut Lontooseen ja Pariisiin ryhtyäkseen välttämättömiin valmistustoimenpiteisiin. Lontoossa tapasin toisen valtuutetuista, professori Julio Reuterin ja matkustin sieltä Pariisiin sopiakseni toisen, tohtori A. Törngrenin kanssa niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä suunnitelman toteuttamiseksi. Tämän johdosta kirjoitin Hollantiin professori Van der Vlugtille, joka innokkaana oli kannattanut suunnitelmaa jo silloin, kun se ensi kerran esitettiin ja ilmoitin hänelle, että asia uudelleen oli tullut esille ja että me toivomme hänen tälläkin kertaa, kuten ennenkin, antavan sille tehokkaan kannatuksensa. Ja sitten matkustin edelleen Berliiniin, jossa minun piti puhua asiasta muutamien valtiopäivämiesten kanssa ja yleensä valmistaa maaperää niin paljon kuin mahdollista.
Schleswigiläis-tanskalaisen valtiopäivämies Hansen-Nörremöllen esittämänä ei tuottanutkaan mitään vaikeuksia tavata niitä valtiopäivämiehiä, joita halusin, ja asia oli jo hyvällä alulla, kun eräs tohtori Törngrenin lähettämä kirjelmä teki lopun kaikesta näkyväisestä toiminnastani mainituissa aikeissa. Senaattori Mechelin oli tullut Pariisiin siellä kumotakseen erään Venäjän hallituksen lähetin pitämän esitelmän Venäjän ja Suomen välisestä suhteista, josta suurella melulla oli ilmoitettu ja siellä hän oli saanut tietää kirjeestäni prof. Van der Vlugtille, joka oli tiedustellen asiaa kääntynyt senaattorin puoleen samalla mainiten, että minä olin häntä kehoittanut liittymään yritykseen. Senaattori oli silloin tri Törngreniltä kysynyt, missä minä siihen aikaan oleskelin ja saanut vastauksen, että todennäköisesti olin Lontoossa, mutta ettei hän niin tarkoin voinut sanoa, kun minä Suomesta lähdettyäni olin ollut matkoilla. Tällöin oli senaattori selittänyt, että jos minulla oli yrityksessä osaa, tulisi hän vetäytymään pois, hän ei siinä tapauksessa voinut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.
Tri Törngren ilmoitti minulle heti tästä uhkavaatimuksesta lisäten, että tri Öhquistiä jo oli pyydetty saapumaan Berliiniin neuvottelemaan siellä. Saatuani tämän tiedon matkustin takaisin Kööpenhaminahan, jossa tapasin tri Öhquistin ja ilmoitin hänelle mitä olin ennättänyt toimittaa Berliinissä sekä palasin sitten viimemainittuun kaupunkiin saattaakseni hänet muutamien henkilöiden yhteyteen, joitten kanssa minä jo olin ollut kosketuksessa, ja lähdin sieltä Pariisiin, jossa neuvottelin jonkun kerran tri Törngrenin kanssa, luonnollisesti senaattori Mechelinin tietämättä.
Senaattori oli yleensä melko tyytymätön matkaansa, sillä Venäjän hallituksen lähetti, joka jollain tavoin oli saanut vihiä senaattorin saapumisesta ja otaksuttavasti hänen aiotusta esiintymisestään esitelmätilaisuudessa, oli aivan yksinkertaisesti pannut pillit pussiin ja jonkun verukkeen nojalla matkustanut tiehensä. Silloin oli senaattori Mechelin myös halunnut palata, mutta oli sitten suostunut joka tapauksessa pitämään esitelmän Suomesta ja venäläisestä politiikasta sille kuulijakunnalle, joka olisi kuunnellut venäläistä esitelmöitsijää. Tilaisuus sujui jotakuinkin rauhallisesti, mitään oppositsionia ei ilmennyt ja heti sen jälkeen oli senaattori palannut Suomeen, poikkeamatta, Lontooseen kuten oli aikonut.
Senaattori Mechelinin liittyminen juryajatusta kannattamaan oli sillä aikaa rauhoittanut professori Van der Vlugtia ja minä olin matkustanut Brysseliin kutsuakseni erään siellä asuvan valtio-oikeuden auktoriteetin ottamaan osaa lähestyviin neuvotteluihin. Sieltä olin palannut Lontooseen, jossa professori Westlake, joka oli osoittanut mitä suurinta mielenkiintoa asian suhteen, oli kutsunut valtio-oppineet, joitten sopimuksen mukaan oli kokoonnuttava Lontooseen, pitämään kokouksensa hänen talossaan. Paitsi häntä otti toinenkin englantilainen, etevä oikeusoppinut, valtiojuristi Mr. Pollock, osaa neuvotteluihin, joihin myös oma tämän alan erikoistuntijamme, professori Erich, oli kutsuttu. Ranskalainen professori Lapradelle, joka oli laatinut yhtä tyhjentävän kuin loistavasti kirjoitetun mietinnön asiasta, oli niinikään luvannut saapua.
Vähitellen saapuivat kaikki osanottajat Lontooseen ja kokoontuivat heti professori Westlaken luo keskustelemaan asiasta. Mutta mitään varsinaista keskustelua itse pääasiasta tuskin syntyi. Kaikki läsnäolijat olivat yksimieliset siitä, että Suomen oikeutta oli mitä törkeimmällä tavalla poljettu ja syrjäytetty. Keskustelu koski oikeastaan vain päätöksen muotoa ja sen suhteen sovittiin siitä, että professori Lapradellen lausunto asetettaisiin sen pohjaksi, jonka jälkeen se perusteellisesti käytiin läpi ja tehtiin siihen muutamia pienempiä paranteluja.
Sellaisten olosuhteiden vallitessa eivät neuvottelut luonnollisestikaan käyneet pitkällisiksi. Kolmessa päivässä — jos muistan oikein — olivat ne loppuun suoritetut. Tri Törngren kutsui osanottajat päivällisille erääseen Lontoon hienoimpaan ravintolaan ja niin olivat kansainvälisten jury-jäsenten neuvottelut päättyneet. Niistä ilmoitettiin asianomaisille Pietariin mutta ne herättivät siellä, sikäli kuin tunnetaan, vain katkeruutta meidän, suomalaisten, "röyhkeydestä". Sen ilmaukseksi leimattiin nykyään kaikki mitä suomalaiselta taholta tehtiin puolustaaksemme oikeuttamme ja olemassaoloamme vapaana kansana. Aivan uskomatonta ei kuitenkaan ole, että juryn päätös, jonka laatijoina ja allekirjoittajina oli tunnustetusti etevimpiä valtio-oikeudellisen alan auktoriteetteja Euroopassa, herätti muutamia vastustajistamme ajattelemaan ja varmaa on, että se Euroopan silmissä suuresti selvensi käsitteitä Suomesta ja siitä sortopolitiikasta, jonka uhreja olimme. Lausuntoon yhtyi sittemmin muutamia muita valtio-oikeudellisia auktoriteetteja ja eurooppalaisen maineen omaavia tiedemiehiä, etupäässä saksalaisia, jotka, syystä tai toisesta eivät olleet voineet ottaa osaa Lontoon konferenssiin.
Sen päättymisen, jälkeen palasin minä Kööpenhaminaan, jossa siihen aikaan asuin. Pitkäaikaiseksi ei kuitenkaan oleskeluni siellä tullut, kun jo seuraavana vuonna muutin sieltä Tukholmaan vielä kerran käytyäni Englannissa, kuitenkin vain yksityisasioissa. Jo aikaisemmin olin saanut terveisiä Burtseviltä, joka ilmoitti hänen hallussaan olevan kokoelman asiakirjoja ohranan arkistosta, jotka sisälsivät mielenkiintoisia asioita väkivaltapolitiikasta Suomessa. Hän tahtoi nyt, että minä tai joku muu suomalainen tulisi sinne tutustumaan asiakirjojen sisältöön, mikä hänen mielestään oli mitä painavinta ja mielenkiintoisinta Suomen asiaan nähden.
Kun en suurestikaan luottanut Burtsevin arvostelukykyyn, en noudattanut kehoitusta, mutta samaan aikaan oli hän lähettänyt samat terveiset Helsinkiinkin ja sieltä matkusti Pariisiin tutustumaan asiakirjoihin eräs henkilö, jonka mielipide herra Burtsevista oli Asevin paljastuksen johdosta paljon parempi kuin minun. Mutta kun hän saapui sinne ja tapasi Burtsevin, ilmoitti tämä viitaten paperiläjään, joka oli hänen kirjoituspöydällään, että asiakirjat kyllä olivat siinä, mutta ettei hän, ikävä kyllä, vielä voinut näyttää niitä kenellekään, lisäten tähän epätyydyttävään selitykseen, että paperit olivat hänelle, Burtseville, maksaneet huomattavan summan rahaa. Suomalainen lähetti sai palata toimittamatta asiaa, mutta varmana siitä, että Burtsev aikoi kiristää rahoja asiakirjoillaan, joitten arvo oli jotakuinkin arvoituksellinen.
Burtsevin asiakirjat.
Jonkun aikaa sen jälkeen kuin olin asettunut asumaan Tukholmaan, sain eräältä suomalaisen vastustuksen johtomieheltä kirjeen, jossa minua kehoitettiin matkustamaan Pariisiin tavatakseni Burtsevin, joka jälleen oli lähettänyt sen sisältöisiä terveisiä Helsinkiin, että paljon puhutut asiakirjat nyt olivat nähtävänä hänen luonaan, vuoden kuluttua siitä kuin niistä ensi kerran oli ollut puhe. Asia tuntui minusta jonkun verran salaperäiseltä, mutta päätin kuitenkin tehdä matkan ja lähdin. Saavuttuani Pariisiin menin heti Burtsevin luo, joka otti minut äärimmäisen kohteliaasti vastaan, mutta kuultuaan asian, jonka vuoksi olin tullut sinne, valitti, että uusi lykkäys vielä oli välttämätön ennen kuin hän saattoi näyttää kysymyksessä olevat asiakirjat. Parin päivän kuluttua hän kuitenkin toivoi kaiken olevan kunnossa, niin että saisin perehtyä niiden todella mielenkiintoiseen ja tärkeään sisältöön. Hän oli saanut ne Menshikovin, ohranan suomalaisen osaston entisen päällikön välityksellä.
Kysyttyäni ilmoitti Burtsev ettei Menshikov asunut Pariisissa, vaan jossain Etelä-Ranskassa, jossa hän harjoitti jonkinlaista kirjallista toimintaa. Hän, Burtsev, tiesi ylimalkaan varsin vähän hänestä, kun he eivät enää olleet missään yhteydessä. Tähän sain tällä kertaa tyytyä, niin laiha kun käyntini tulos olikin. Burtsev kysyi kuitenkin missä asuin sen varalta, että hänellä olisi jotain ilmoitettavaa ja siihen päättyi käyntini.
Mutta jo seuraavana päivänä saapui hotelliini eräs olio, joka ilmoitti olevansa Burtsevin lähettämä: Mies, joka sanoi olevansa nimeltään Silber, oli hyvin suulas, puheli laveasti Burtsevin toiminnan ennenkuulumattomista vaikeuksista ja niistä suurista kuluista, jotka siitä johtuivat. Niinpä esim. ne asiakirjat, joitten vuoksi minä olin tullut Pariisiin, olivat maksaneet kokonaista 20,000 frangia, summa, jota Burtsevin oli ollut vaikea luovuttaa, kun hänen aikakauslehtensä, jossa paljastukset tehtiin, tuotti runsaasti kaikenlaisia menoja.
Siinä oli siis asian kipeä kohta! Burtsev ei ollut luopunut alkuperäisestä aikomuksestaan asiakirjojen avulla saada rahoja, kokonaista 20,000 frangia. Niin pitkälle oli kaikki selvää, mutta lisäksi vaadittiin vielä, että minä antaisin puijata itseni kauppaan, ja siihen osoitin olevani hyvin vähän halukas. Vastasin sen vuoksi varsin hyvin oivaltavani, että sekä vaikeudet että kulut Burtsevin toiminnassa olivat hyvin suuret, mutta etten toistaiseksi voinut sille mitään, vaan aioin odottaa ja antaa hänelle tiedon koska kauppa voitiin päättää. Tähän tuntui herra Silber olevan melko tyytyväinen — hänhän oli suorittanut tehtävänsä — ja sanoi jäähyväiset ilmaisten toivovansa vielä saada tavata minut. Mietin hetken asiaa ja päätin, jos mahdollista, ryhtyä yhteyteen Menshikovin itsensä kanssa häneltä saadakseni ainakin aavistuksen asiakirjojen sisällyksestä, ennenkuin ryhdyin mihinkään muuhun. Sitä varten menin erään venäläisen luo, jonka vanhastaan tunsin ja esitin hänelle koko jutun. Hän sanoi ettei hän tiennyt mitään Menshikovista, mutta että hän kyllä tunsi erään Pariisissa oleskelevan sanomalehtikirjeenvaihtajan, joka oli yhteydessä hänen kanssaan ja lupasi toimittaa minut kysymyksessä olevan kirjeenvaihtajan pariin. Jo seuraavana päivänä hän täytti lupauksensa, mutta kirjeenvaihtajalla ei, ikävä kyllä, ollut selkoa Menshikovista, jonka kanssa hänellä ei puoleen vuoteen ollut mitään tekemistä. Hän antoi kuitenkin erään toisen Bakai-nimisen miehen osoitteen, joka niinikään, oli ent. ohranan virkamies ja oli Menshikovin läheinen tuttava. Bakai asui Pariisin äärimmäisellä syrjäseudulla, Montparnassen ratapihan takana, erään pienen kadun varrella, jota ei voinut kulkea minkäänlaisilla ajoneuvoilla. Mutta suuren vaivan jälkeen päästyäni perille ja tavattuani miehen kotona havaitsin, että hän oli hyvin älykäs ja hyväntahtoinen henkilö, joka oltuaan ohranan palveluksessa osastopäällikkönä Puolassa oli kääntynyt sitä vastaan, saatu kiinni ja ilman muuta lähetetty itäiseen Siperiaan. Sieltä hän oli paennut ja onnistunut pääsemään Pariisiin, jossa hän nyt askarteli tuottaakseen entisille suosijoilleen ja ystävilleen niin paljon haittaa kuin mahdollista.
Esitin itseni ja kysyin, oliko hänellä aavistustakaan siitä, missä Menshikov siihen aikaan oleskeli. Bakai valitti, etten ollut tullut päivää aikaisemmin, jolloin olisin voinut saada tavata kysymäni henkilön. "Hän matkusti tänä aamuna Bordeaux'hon", ilmoitti hän, "mutta jos teillä on aikaa odottaa, palaa hän varmasti parin päivän kuluttua. Minä sähkötän hänelle heti, että te olette täällä ja haluatte tavata hänet — tiedän, että hän odotteli jotain suomalaista tänne ja siirsi matkaansa päivästä päivään, että saisi tavata hänet. Sitä paitsi hän matkusti huolehtiakseen muutostaan, hän on asunut Bordeaux'ssa, mutta aikoo nyt asettua Pariisiin."
"Onko Burtsev selvillä kaikesta tästä?" kysyin minä edelleen. Epäilyni kuuluisaa paljastajaa vastaan alkoivat saada yhä selvemmän muodon.
"Onpa kyllä", vastasi Bakai. "Hänhän on lukemattomia kertoja koettanut saada Menshikovin paperit käsiinsä, viimeksi pari päivää sitten, mutta on aina epäonnistunut. Menshikov on vain hänelle kertonut mitä ne sisältävät. Miksi sitä kysytte?"
Vastaukseksi kerroin hänelle koko jutun — hän irvisti ymmärtävästi — ja lisäsin, että vielä kaksi päivää varhemmin titulus Silber oli ollut luonani ja silloin antanut ymmärtää, että kyllä voisin saada tutustua kysymyksessä oleviin papereihin, mutta että huvi maksaisi minulle 20,000 frangia.
Nyt nauroi haastateltavani aika tavalla. "Se on niin Burtsevin tapaista", sanoi hän, "ei siinä kyllin, että hän on rahapulassa, siinä hän on aina, kun ei hänellä ole vähintäkään käsitystä ekonomiasta, mutta koettaa myydä papereita, jotka ovat toisen omaisuutta ja joita hänellä ei edes ole hallussaan, se on kuitenkin liian paksua. Saamme nähdä mitä Menshikov sanoo, kun hän tulee, minä sähkötän hänelle heti teidän täälläolostanne."
Hän teki niin ja toi itse seuraavana aamuna vastauksen hotelliini. Menshikov kysyi voinko odottaa vielä kaksi päivää. Muussa tapauksessa hän tulisi heti. Häneltä meni kaksi päivää aikaa muuttonsa järjestämiseen, mutta se voitaisiin pahimmassa tapauksessa siirtää. Sähköteitse lähettämäni vastaus sisälsi että voin odottaa.
Kahden päivän kuluttua hän tulikin ja tuli heti hotelliini minua tapaamaan. Hän oli jotensakin pitkä ja muodoltaan erittäin karkeatekoinen mies hyvin leveine olkapäineen ja punertavine kasvoineen, sinisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja viiksineen. Bakai oli mukana ja toimitti esittelyn.
"Anteeksi, että aloitan kysymyksellä", sanoi Menschikov, "mutta oletteko te tarjonnut jonkun summan ja siinä tapauksessa minkä, Burtseville niistä papereista, joihin haluatte tutustua?"
"En, sitä en ole tehnyt. Mutta eräs hänen ystävistään, otaksuttavasti eräs herra Silber, on varsin selvästi antanut minun oivaltaa, että ne maksaisivat minulle 20,000 frangia. Voinko saada tietää miksi sitä kysytte?"
"Kernaasti", kuului hänen vastauksensa. "Burtsev tarjosi minulle sähköteitse toissa päivänä pyöreän summan papereistani, joita hän sanoi voivansa nyt käyttää."
Siis oli hän koko ajan tiennyt missä Menshikov oleskeli ja todennäköisesti myös sen, että hän oli Pariisissa minun saapuessani. Epäluuloni tässä suhteessa varmistuivat heti kun tätä kysyin. Burtsevin osuus oli siis selvä — kiristysyritys aivan yksinkertaisesti. Menshikovilla sitä vastoin ei ollut mitään sellaisia aikeita. Kun olimme sopineet siitä, että hän seuraavana aamuna toisi hotelliin asiakirjat, jotka hän sanoi olevan jotensakin laajat, erosimme. Myöhemmin päivällä saapui herra Silber uudelleen tiedustelemaan, olinko jo tehnyt mitään päätöstä paperien suhteen. Hän valitti, ettei Burtsevin vielä ollut onnistunut saada selkoa Menshikovin osoitteesta, mutta vakuutti, että oli kysymys vain parista päivästä ennenkuin ent. santarmiupseeri olisi tavattavissa. Ja minä puolestani en antanut hänen aavistaa, että jo olin tavannut tämän itsensä, yhtä vähän kuin sitäkään, että nyt olin selvillä koko juonesta. Me olimme molemmat hyvin kohteliaita, luultavasti yhtä varmoja siitä, että toinen oli antanut puijata itseään, sillä erotuksella kuitenkin, että minun vakaumukseni oli paremmin perusteltu.
Seuraavana aamuna saapuikin Menshikov vaunuissa, jotka hän oli tarvinnut asiakirjojaan varten. Hän oli useita vuosia sitten huvitellut itseään jäljentämällä kaikki asiakirjat, jotka olivat kulkeneet hänen käsiensä kautta hänen ollessaan ohranan osastopäällikkönä Suomessa. Niitä oli sievoinen kokoelma. Seitsemän tai kahdeksan paksua nidosta tavallista kirjoituspaperikokoa, kaikki komeasti koneella kirjoitettuja ja sisältäen suurimmaksi osaksi jäljennöksiä papereista, joilla ei ollut mitään suoranaista mielenkiintoa meille suomalaisille, mutta pienempi määrä koski kuitenkin suomalaisia ja Suomen oloja. Kokoelma oli laadittu kronologiseen järjestykseen, niin että ne asiakirjat, jotka koskivat Suomea, olivat hajallaan muiden joukossa. Nidokset olivat siis luettavat kokonaan läpi, valtainen työ, joka ei ollut yhdessä päivässä tehtävissä.
Huomauttaessani tästä Menshikoville sain vastaukseksi, että asiakirjat täydelleen olivat käytettävissäni niin pitkän aikaa kun tarvitsin lukeakseni ne. Hän lupasi jättää ne minun luokseni ja muutaman päivän kuluttua tiedustella miten pitkälle olin ehtinyt, toivoen, että löytäisin paljon arvokasta. Niin hän meni ja minä ryhdyin lukemaan paksuja nidoksia, jotka näyttivät hyvinkin lupaavilta.
Näkö kuitenkin oli petollinen. Niiden raporttien joukossa, jotka koskivat suomalaisia ja Suomen oloja ja jotka tapasin ja luin, ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut sen paperin arvoinen, jolle se oli kirjoitettu. Sillä mikäli oli kysymys tosiasioista, koskettelivat ne pelkkiä valheita, totuudesta tai edes todennäköisyydestä vähääkään välittämättä koottuja. Ja lukuunottamatta niitä, jotka sisälsivät ainoastaan tiedoittajien omia tuumailuja ja selityksiä henkilöistä ja asioista, joitten muka piti olla todellisia tapahtumia, olivat ne kaikki jo tunnettuja sekä senaattori Mecheliniä, parooni Wredeä ja monia muita koskevat, joista kokoelmassa esiintyi kaikkein mielettömimpiä valheita. Tiedoittajille oli nähtävästi maksettu kappaleittain ja he olivat sen vuoksi äärimmäisesti ponnistelleet voidakseen toimittaa oikein mielenkiintoisia asioita. Ohrana oli niellyt kaikki tyyni ja kaiken lisäksi maksanut palkkiota mitä ilmeisimmistä mielikuvitteluistakin.
Menshikov saapui uudelleen, kun olin lukenut suunnilleen puolet vihkoista, joissa tiedoittajien nimet olivat ainoa seikka, joka herätti uteliaisuuttani. Niitä ei mainittu, mutta useimmat saatoin päätellä jotakuinkin varmasti. Menshikov varmensi johtopäätelmäni. Eräs tiedoittaja oli selvästi ollut asetettu Tukholmaan ottamaan selvää "Vapaasta Sanasta" ja oli sieltä mitä uutterimmin tiedoittanut kaikkea mahdollista sekä ihmisistä että asioista, kaikki mitä hän — muutoin naishenkilö — oli juoruteitä saanut siepatuksi kaikesta sekä mahdollisesta että mahdottomasta, paitsi ei "Vapaasta Sanasta". Sanomalehdestä ja sen Suomeen tuontiteistä ei hän ollut saanut tietää mitään millä olisi ollut arvoa.
Varsin hyvin saatoin palauttaa mieleeni miten kysymyksessä oleva nainen oli mitä röyhkeimmin ja kömpelöimmin yrittänyt päästä salaisuuden perille, mutta menestymättä vähintäkään. Hän oli koettanut perheeltänikin urkkia jotain, mutta heitä oli varoitettu eivätkä he ilmaisseet mitään siitä hyvin vähästä, jonka tiesivät. Itse en ollut kotona ja silloin hän päätti tulla "Vapaan Sanan" konttoriin, jonka osoitteen hän oli onnistunut saamaan, luultavasti joltakin niistä maanpakolaisista, jotka tavallisuuden mukaan peräti arvostelukyvyttömästi olivat ryhtyneet kysymyksessä olevan naisen ritareiksi. Hän sanoi tulevansa tarjoamaan apuaan lehden salakuljetukseen ja olevansa valmis tekemään mitä tahansa sen hyväksi.
Minua oli kuitenkin mamselin suhteen Suomesta käsin varoitettu, oli nimittäin saatu selville, että hän oli suhteissa santarmistoon, ja olinkin sen vuoksi sitäkin enemmän varuillani, kun tapani ei ollut tarttua kenen tahansa vieraan apuun, eritoten, jos syyllä saattoi epäillä henkilön olevan likaisissa suhteissa herroihin santarmeihin. Minä valitin siis etten voinut tehdä mitään edistääkseni hänen isänmaallisia aikeitaan, mutta kun itse en millään tavoin puuttunut kirjallisuuden kuljetukseen, oli minun mahdotonta palvella häntä. Niine hyvineen hän sai mennä, yhtä viisaana kun oli tullutkin, mutta se ei estänyt häntä tiedoituksissaan laajasti tekemästä selkoa tuontitavasta, jolle kuitenkaan ei tuottanut mitään häiriötä hänen toimintansa Tukholmassa.
Menshikov varmensi, kuten sanottu, johtopäätelmäni, että kysymyksessä oleva nainen oli ollut ohranan palveluksessa ja m.m. myöskin lähetetty Tukholmaan, jossa hän oli oleskellut jonkun aikaa. "Nostiko hän palkkiota sellaisesta lörpöttelystä?" kysyin minä osoittaen tiedonantoja pöydällä. "Kyllä, luonnollisesti", kuului vastaus. "Hän kirjoitti ainakin uutterasti ja vaikkakin oivalsimme, että hänen tiedonannoillaan oli sangen vähän arvoa, saattoi tapahtua että hän, ollen suhteissa maanpakolaisiin, voi siepata sellaistakin, jonka tietäminen saattoi olla meille arvokasta. Teidän tulee muistaa, miten vaikeata meidän yleensä oli saada lainkaan agentteja Suomesta. Sai tyytyä melkein mihin hyvänsä."
"Ja tuollaisista päättömistä jutuista kuin tuokin senaattori Mechelinistä maksettiin kai myös melkoisia summia", kysyin edelleen osoittaen tiedonantoja senaattorin osanotosta kaikenlaisiin salaliittoihin, joissa hän tiedoittajan mukaan oli ollut johtajana.
"Muuan parhaimmista asiamiehistämme antoi sen, rautatien virkamies nimeltä 'Ilo'", vastasi Menschikoff. "Tiesimmehän kyllä, että hänkin kuvitteli melkoisesti, mutta hän tiedoitti joka tapauksessa konkreettisia tosiasioita ilmoittaen sekä päivämäärät että paikat, minkä vuoksi hänen tiedonantojaan pidettiin erittäin arvokkaina — hänhän pääasiassa paljasti 'Voima'-jutun, joka vielä on tuomioistuimen käsiteltävänä."
"Eikö koskaan pälkähtänyt päähänne, että mies aivan yksinkertaisesti veti teitä nenästä ilmoitellessaan päivämääriä ja paikkoja? Siitä olisitte voineet päättää, että hän toisissakin asioissa — esim. 'Voimaa' koskevassa — puhui tyhjiä."
"Se oli meille tuskin mahdollista. Maassa, jossa kaikki olosuhteet olivat niin täydelleen erilaiset kuin omassamme, oli välttämätöntä luottaa niihin asiamiehiin, joita onnistuimme värväämään. Ja sitä paitsi on teidän muistettava, ettei ylemmällä taholla ollut mitään halua erikoisen tarkasti penkoa saapuvia tiedonantoja. Pääasia oli, että ne osoittivat vallankumouksellisia vehkeilyjä olevan tekeillä ja että ne henkilöt, jotka olivat viranomaisten silmätikkuina, olivat vehkeilyihin sekaantuneina. Juriidisia tai muita todistuksia siitä, että näitä harjoitettiin, ei lainkaan tarvittu, siihen ei ohrana puuttunut, vaan keräsi niin runsaan tiedonantoaineiston kuin mahdollista aikanaan puuttuakseen asiaan. Voittehan ottaa itsenne esimerkiksi — luuletteko, että olisi ryhdytty todistelemaan teidän rikollisuuttanne? Teidät olisi aivan yksinkertaisesti vangittu ja annettu hävitä tavalla tai toisella."
"En ollut aivan vailla sen kaltaista aavistusta ja sen vuoksi pidinkin parempana hävitä omalla tavallani", vastasin minä ja hymyilin vähän.
"Niin, siinä petitte meidät perusteellisesti ja puhuessamme siitä, voisitte nyt kertoa miten vältitte teidän varaltanne järjestetyn vartioinnin. Olen siitä asti ollut hyvin utelias saadakseni tietää miten se tapahtui."
Silloin kuvasin hänelle pakoni kaikkine yksityiskohtineen ja lisäsin lopuksi, että niin kauan kuin ohranan asiamiehet ja santarmit, eivät olleet sen yritteliäämpiä kuin mitä olivat minun suhteeni, ei ollut erikoisen vaikea välttää heidän vartiointiaan. Mutta seikka oli se, etteivät he käyttäneet älykästä väkeä, vaan ketä tahansa, joka vain ilmoittautui.
"Niin, mitä olisi pitänyt tehdä", kuului vastaus, "ei ollut mitään valitsemisen varaa, aivan erikoisesti Suomessa. Siellä täytyi käyttää mitä väkeä tahansa, kunhan he vain jossain määrin pystyivät selviytymään maan kielestä."
Tähän jätimme asian ja hetken kuluttua lähti Menshikov jättäen minut jatkamaan tiedonantoaineiston tutkimusta. Ne olivat yhtä hedelmättömät kuin ennenkin. Ei ainoakaan tiedonanto Suomesta ja suomalaisista sisältänyt vähintäkään meille arvokasta, lukuunottamatta tiedonantoja, jotka koskivat "Voimaa" ja niillä oli niin sanoakseni ainoastaan kielteinen arvo. Myöhemminhän Menshikov antoi valallisen todistuksen niiden ja niiden tekijän suhteen Tukholman raastuvanoikeudessa ja tämän todistuksen nojalla vapautettiin syytetyt. Tämä oli ainoa todellinen tulos Pariisin matkastani ja tutkimuksistani siellä.
Palasin aikanani Ruotsiin ja Tukholmaan, jossa viivyin yli talven kirjoitellen teostani "Vallankumous ja vastavallankumous Venäjällä ja Suomessa". Kirja ilmestyi ja yleisö otti sen vastaan niin suopeasti, että se käännettiin saksaksikin ja ilmestyi kahtena painoksena tällä kielellä — jonka vuoksi heti aloin uuden kirjan "Moskovalaiset ja suomalaiset vanhemmalla ja uudemmalla ajalla". Tämä ilmestyi niinikään Alb. Bonnierin kustannuksella ja arvostelu otti sen vastaan vielä suosiollisemmin kuin edellisen, minkä jälkeen ryhdyin järjestämään aineistoa, sanomalehtileikkeitä, muistiinpanoja, kirjeitä j.n.e. kolmatta kirjaa varten, joka käsitteli venäläistä mädännäisyyttä, mikäli se julkisesti tunnettiin sanomalehdistön kautta. Venäjällä eivät lehdet, kuten tunnettua, voineet julkaista mitään huhuja sellaisista seikoista tai edes mitään tosiasioita, mikäli niitä ei oltu julkisesti todettu vireille pantujen oikeudenkäyntien kautta tai muulla tavalla.
Sitten elin mitä vaatimattomimmissa oloissa muutamia vuosia Tukholmassa tai oikeammin eräässä sen esikaupungissa tavaten vain silloin tällöin muutamia vanhoja ystäviä, joiden joukossa johtaja Sven Palme ja hänen perheensä sekä nyttemmin varhain poismennyt kreivi Carl Mannerheim sekä liikemies Reguel Wolff, vainaja hänkin, aina ja kaikissa vaiheissa olivat osoittaneet minulle muuttumatonta ystävyyttä. Vain silloin tällöin katkaisi hiljaisuuden jonkun vanhan ystävän saapuminen Suomesta, jonka kanssa silloin pohdittiin tilannetta kotimaassa, tavallisesti päättyen siihen, että havaitsimme mahdollisuudet aivan toivottomiksi. Seyn oli yhä edelleen kenraalikuvernöörinä, Venäjän vallanpitäjät varmempia kuin koskaan ennen päätöksessään tehdä Suomesta ilman muuta venäläinen maakunta, Suomen senaatin muodostivat osiksi pelkät venäläiset, osin venäläistyneet suomalaiset, ohrana mahtavampi kuin koskaan ennen Suomessa, kaikki sanalla sanoen osoitti venäläistyttämisen vastustuksen nyttemmin turhaksi; että ne, jotka eivät tahtoneet tai voineet alistua, olivat tuomitut viettämään elämäänsä maanpaossa, mikäli eivät pitäneet Siperiaa parempana — hirsipuu vaihtoehtona oli siihen aikaan joutunut pois käytännöstä Venäjällä.
Ajat olivat lohduttomat, eritoten kun myöskin vallankumouksellinen liike Venäjällä tuntui lamaantuneen, joka tapauksessa useaksi vuodeksi, Asevin hirvittävän petoksen johdosta. Ja kaikki tiedot Suomesta osoittivat siellä vallitsevan tilan, joka toiselta puolen oli toivotonta alistumista, toiselta yhä leviävää mädännäisyyttä, joka ennusti mitä pahinta tulevaisuuteen nähden. Venäjä oli Ranskan avulla näennäisesti parantunut japanilaisen seikkailun jälkeen pikemmin kuin olisi luullut olevan mahdollista ja esiintyi hyökkäävämmin kuin koskaan ennen, aivan erikoisesti Suomea kohtaan, jonka täydellinen yhtäläistyttäminen venäläisten maakuntain kanssa oli ilmeisesti päätetty tosiasia. Melkeinpä jokainen sanomalehden numero, joka saapui kotimaasta, kertoi jotain vallanpitäjien uusista, selvästi lainvastaisista toimenpiteistä sekä venäläistyttämisen edistyksestä. Ja ne uutiset, jotka saatiin yksityistietä, eivät todellakaan olleet vähemmän masentavia. Kaikki olivat yhtä lohduttomia, kaikki kohdaltaan kantoivat tylsän alistumisen leimaa, kellään ei ollut mitään kerrottavaa tulevaisuuden toiveista.