Nykyisin ei enään voi ratkaista, saattoiko mieltymys kankureihin Münzerin haluamaan saarnaajan paikkaa heidän kirkossaan vai oliko läheneminen vasta seurauksena tästä askeleesta. Varmaa on, että Münzer saarnaajana tuli mitä lähimpään yhteyteen sällien kanssa ja oppi tuntemaan heidän katsantokantansa. Muuan kirjotus, joka v. 1523 julaistiin Zwickaussa, kertoo, että "maisteri Tuomas piti useampia hartauskokouksia kutojien kuin arvoisien pappien kanssa. Varsinkin hän ylisti erästä Nikolaus Storch nimistä miestä ja lausui hänestä, että henki oli opettanut hänelle enempi raamattua kuin monille papeille. Ja maisteri Tuomas kehuskeli myös itseään, sanoen tietävänsä, että hänessäkin oli pyhä henki. Tästä säädyttömyydestään oli seurauksena, että Storch uskalsi pitää nurkkasaarnoja Tuomaksen rinnalla, niinkuin on tapana beghardeilla, joiden keskuudessa räätäli tai suutari nousee saarnaamaan. Ja maisteri Tuomas hyväksyi julkisesti tällaisen menettelyn, että maallikot ovat meidän pappeinamme ja vetävät meidät uskosta tilille. Ja 'storchilainen lahko' lisääntyi niin, että julkisesti väitettiin heillä olleen kokonaista 12 apostolia ja 72 oppilasta."
Tämä kommunistien rohkea esiintyminen johti tietysti selkkaukseen. Niin kauan kuin Münzer oli pauhannut vain rikkaita pappeja vastaan, oli hänellä ollut neuvoskunta ja porvaristo puolellaan. Mutta nyt muuttui asia toiseksi.
Selkkaus ilmeni aluksi kahden kirkon, Pyhän Katarinan kankurikirkon ja Pyhän Marian rahapösöjenkirkon välisenä selkkauksena, tai niiden saarnaajien, Münzerin jälkimäisessä ja Johan Wildenaun edellisessä, välisenä selkkauksena. Jo v. 1520 oli tämä riita täydessä käynnissä. Joko sitten oli Wildenau, kuten hänen vastustajansa väittivät, sortunut henkilö, tai hän aivan yksinkertaisesti ei saanut tarpeellista kannatusta porvaristolta, kaikessa tapauksessa päättyi riita niin, että hänen täytyi väistyä Münzerin tieltä keväällä 1521.
Tämä voitto teki kankurisällit rohkeammiksi, mutta se pelotti myöskin neuvoskuntaa ja hyvinvoipaa porvaristoa ja teki ne taipuisiksi pakkokeinoja käyttämään. Tekosyy saatiin pian kankurien toimeenpanemasta katumetelistä, johon Münzer kuitenkin oli kokonaan osaton, kuten hän itse vielä v. 1523 kirjotti Lutherille. 55 kankurisälliä "pantiin torniin" ja Münzer karkotettiin. Myös Nikolaus Storch ja monet muut jättivät silloin tai pian senjälkeen Zwickaun, jonka maaperä oli käynyt heille liian polttavaksi. He lähtivät joulukuussa 1521 Wittenbergiin, missä joutuivat Melanchtonin ja Karlstadtin pariin, kuten olemme nähneet. Münzer sitä vastoin meni Pragiin. Taborilaisten maassa toivoi hän tapaavansa tovereja ja hedelmällisen maaperän toiminnalleen.
Mutta nyt oli toiset ajat. Böhmissä oli nyt taborilaisille opeille huonompi maaperä kuin Saksissa. Sotaisa kansanvalta oli kauan sitten sortunut ratkaisevassa taistelussa aatelisvaltaa vastaan, ja jäljelle jäänyt kansanvaltainen kommunismi, johon tutustuimme Böhmin veljistä puhuttaessa, oli saanut vallan entisestä eroavan muodon, senjälkeen kun porvarillinen suunta siinä oli tunkenut syrjään köyhälistöläisen.
Kaikkein vähimmän saattoi Prag olla oikea paikka sellaiselle miehelle kuin Münzer. Yksinpä silloinkin kun Tabor oli kunniansa kukkuloilla, oli Prag korkeintaan penseänä ystävättärenä sille, ja enimmäkseen sen jyrkkä vihollinen. Nyt kaupunki oli "suuren Hansan" luja tuki.
Münzer alkoi saarnata tshekkiläisille tulkin avulla, mutta heti kun päästiin hänestä selville, oli myöskin hänen saarnavapautensa lopussa. Hänet asetettiin poliisin silmälläpidon alaiseksi — hän sai hetineljämiestä vartijoikseen — ja pian sen jälkeen hänet karkotettiin. Tammikuun 25 p:nä 1522 oli hän jo jättänyt Pragin.
Zwickau — Prag: Böhmin ja Saksin nykyisellä poliisihallituksella on perustanaan kunnianarvoisa perimätieto. Sen ikä antaa sille pyhyyden arvon.
VII. Münzer Allstättissä.
Böhmistä Münzer lähti taasen Saksiin, aluksi Nordhauseniin, jonne jäi joksikin aikaa, sitte Allstättin kaupunkiin, joka samoin kuin Zwickaukin oli suurien vuorikaivosten, Mansfeldin kupari-, hopea- ja kultakaivosten läheisyydessä. Saanemme kait otaksua, että asekelpoinen ja uhkamielinen vuoristoväestö kaupungissa oli taipuisata kannattamaan köyhälistön yleisiä pyrkimyksiä, ja että se oli suotuisa edellytys Münzerin agitatsionille. Varmaa on, että tämä paikasta toiseen vainottu agitatori sai täällä rauhaisamman toimintapaikan. Hän tunsi pian itsensä saarnamiehenä niin kotiutuneeksi ja tulevaisuutensa niin varmaksi, että meni naimisiin erään nunnan, Ottilia von Gersenin kanssa, joka oli lähtenyt luostarista. Väärinkäsityksestä riippuu se tieto, että hän olisi nainut rovastin kyökkipiian, mikä muuten ei sekään olisi ollut mikään onnettomuus.
Mutta näistä omista asioistaan huolimatta ei Münzer kuitenkaan unohtanut sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä. Hän oli ensimäinen, joka jumalanpalveluksessa käytti kokonaan saksankieltä latinan sijasta, ja hän saarnasi ja luki seurakunnalle ei ainoastaan uutta testamenttia vaan kaikkia raamatun kirjoja. Tämä on kuvaavaa, sillä taborilaisten ajoista aina Englannin puritaneihin asti saattaa sanoa, että kansanvaltaiset lahkot olivat enempi mieltyneet tuohon usein paikoin tasavaltaiseen vanhaan testamenttiin kuin uuteen, joka onkin yksinvaltaisen yhteiskunnan tuote.
Tuo "ulkokullattu paavillinen rippi" poistettiin, ja ehtoollisessa jaettiin molempia aineksia. Koko seurakunta otti osaa jumalanpalvelukseen, papiston etuoikeutettu asema hävisi. Sen vuoksi myöskin, kuten Münzer itse kertoo, "meidän vastustajamme sanovat, että me opetamme tallirenkejä pitämään messuja ulkona pellolla".
Münzer julkaisi Allstättissä useita kirjotuksia sekä messujen ja psalmien käännöksiä. Paitsi näitä ansaitsee pari hänen tämänaikuista kirjettään erityisempää huomiota. Toisessa, joka on päivätty 18 p:nä heinäk. 1523, hän kehottaa Stolbergissä olevia veljiä kärsivällisyyteen. Vielä kansan on liian hyvä olla. Tilan täytyy huonontua, ennenkuin se paranee. "Jumala sallii senvuoksi yhä enempi tyrannien raivota, jotta valittuihin tulisi harras pyrkimys etsiä jumalaa. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet vastoin kaikkea uskoa, toivoneet vastoin kaikkea toivoa, vihanneet vastoin Jumalan rakkautta, he eivät tiedä, että Jumala itse sanoo ihmisille, mitä heille on välttämätöntä." Lopuksi moittii hän veljien sisällyksettömyyttä ja ylellistä elämää: "Niin kuulen minä, että te olette kerskailevaisia ettekä lue mitään. Kun juotte, olette te suurpuheisia, kun olette selviä, pelkäätte te kuin jänikset. Senvuoksi parantakaa, hyvät veljet, elämäänne; varokaa mässäystä, paetkaa himojanne, ruvetkaa reippaammiksi kuin olette olleet ja kirjottakaa minulle, mitenkä olette leiviskäänne kartuttaneet."
Näissä kirjotuksissa on jo kaikki Münzerin ajatusten oleelliset piirteet. Niissä esiintyy hänenmystisisminsä, hänen raamatun halveksimisensa, sikäli kuin kirjotettua sanaa ei tue sisäisenilmestyksenääni, jollaisen saapi vain kärsimisen,askesinkautta, vieläpä hänen ylenkatseensa oppineita kohtaan, hänenpanteisminsaja hänen uskonnollinensuvaitsevaisuutensa.
Ensimäisistä katsantokannoista olemme maininneet esimerkkejä jo tämän osan toisessa luvussa. Tässä mainittakoon vain vielä yksi kohta mainitusta kirjotuksesta: Raamatun nojalla yksin, sanoo Münzer, ei voi tietää, mikä on oikein, Jumalan täytyy herättää tieto siitä meidän sydämessämme. "Vaikka sinä jo olisitkin ahminut raamatut, ei se sinua auta, sinun täytyy kärsiä sen terävän auranvantaan leikkaamista, jolla jumala juurruttaa rikkaruohot sydämestäsi."
Selvänä todistuksena hänen panteistisistä taipumuksistaan on seuraava kohta: "Nimittäin, hänen (ihmisen) täytyy ja pitää tietää, että jumala on hänessä, että jumala ei hänen suhteensa määrää ja mieti, kuin hän olisi tuhannen penikulman päässä, vaan kutentaivas ja maa ovat täynnä, täynnä jumalaaja kuten isä synnyttää lakkaamatta pojan meissä ja pyhä henki ristiinnaulitun meissä kirkastaa sydämen surun kautta."
Münzerin uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta vihdoin ovat todisteena seuraavat mietteet: Ketään älköön ihmetyttäkö, että me Allstättissä pidämme saksalaisia messuja. Eikä olekaan yksin meidän tapamme, pitää messuja toisella tavoin kuin roomalaiset, koska Milanossakin Lombardiassa pidetään messuja kovin toisella tavoin kuin Roomassa. Krabotit, böhmiläiset, armenialaiset j.n.e. pitävät messuja omalla kielellään, venäläisillä on "kovin erilaiset tavat eivätkä he silti ole mitään paholaisia. Oi, sokeita, tietämättömiä ihmisiä olisimme me, jos pitäisimme itseämme ainoina oikeina kristittyinä ulkonaisten tapojen perusteella ja kinastelemme niistä kuin hullut nautamaiset ihmiset." Pakanat ja turkkilaiset eivät ole huonompia kuin kristityt. Eikä hän "tahdo halveksia kavalia vitkaisia roomalaisia veljiäkään."
Ne ajatukset, jotka hän lausui, olivat hänen aikanaan varmasti suuria ja syviä, mutta ne eivät olleet hänelle ominaisia. Panteististä mystisismiä olemme huomanneet olleen jo vapaan hengen veljillä ja sisarilla.
Samoin oli Münzerin uskonnollisella suvaitsevaisuudellakin edeltäjänsä. Kuten tiedämme, herätti se taborilaisissa ilmenneenä jo Eneas Sylviuksen huomiota. Myöskin böhmiläiset veljet harrastivat sitä. Tämä uskonnollinen suvaitsevaisuus on kumminkin käsitettävä sangen rajotetussa mielessä. Se ei voinut ulottua uskonnon kaikkiin kysymyksiin aikana, jolloin kaikki suuret vastakohdat valtiossa ja yhteiskunnassa esiintyivät uskonnollisessa verhossa. Münzer vihasikin kaikkea suvaitsevaisuuden teeskentelyä, joka vaan sisälsi pelkuruutta ja luonteenheikkoutta.
Varsinaisesti uskonnollinen suvaitsevaisuus kohdistuu hänessä itse asiassa vainkansainvälisiinsuhteisiin. Se on jonkinlainen kansanyksinvaltaisuuden tunnustamisen seuraus. Kukin kansa järjestäköön uskontonsa mielensä mukaan, meistä se on samantekevää. "Kavalat roomalaiset veljet lukekoot messujansa tapansa mukaan, turkkilaiset ja pakanat uskokoot, mitä itse tahtovat, mitä se meihin koskee?" Me emme tahdo mitään muuta kuin että meidän annetaan järjestää omat olosuhteemme omien tarpeidemme mukaan. Siis ei saa olla olemassa mitään vastustamista vieraita kansakuntia kohtaan. Mutta sitävastoin voipi varsin hyvin julistaa säälimättömästi sisäistä luokkataistelua.
Tämä julistus on kumminkin jo otettu eräästä myöhemmästä kirjotuksesta. Tähänastiset Münzerin kirjotukset ovat yleensä vielä suhteellisesti rauhallisia — niin maltillisesti kirjotettuja kuin sellainen tulinen luonne saattaa tehdä. Hänen kirjotuksensa koskivat etupäässä uskonnon ja kirkollisen järjestyksen kysymyksiä; niissä ei ollut vallankumouksellisia huudahduksia eikä uhkauksia. Vielä hän ei ollut mikään kapinoitsija, vielä hän ei ollut julkitaistelussa esivaltaa vastaan.
Sitävastoin oli hän jo riidassa Lutherin kanssa. Syynä tähän lienee ollut puhtaasti personallinen kilpaileminen.
Kuinka vähän uskonpuhdistus lähti Lutherin personallisesta vaikutuksesta, näkyy ehkä kaikkein selvemmin vuosina 1522-23. Ei siinä kyllin, että Luther antoi asianhaarojen johtaa itseään käsittämättä selvästi niiden sisäistä yhteyttä, vaan tapahtuipa vielä sitäkin, että toiset kerran aletulla tiellä menivät hänen sivutsensa. Sillä aikaa kun Luther istui hyvässä rauhassa Wartburgissa ja käänsi raamattua, rupesivat toimintakykyiset ainekset Wittenbergissä Karlstadtin johdolla ja Zwickausta lähteneitten hurmahenkien vaikutuksesta vetämään Roomanvastaisen taistelun käytännöllisiä johtopäätöksiä. He poistivat naimattomuuskiellon, munkkilupaukset, paastot, pyhimysten kuvien palvelemisen, yksityismessut j.n.e. Lutherilla ei ollut sitten enää muuta tehtävää kuin omaksua ja vahvistaa nämä jo aikaansaadut parannukset — mikäli hän niitä ei lakkauttanut.
Ja nyt, näiden Wittenbergin tapauksien jälkeisenä vuonna, näki Luther, joka jo piti itseään johtajana taistelussa "evankelisen totuuden" puolesta, Münzerin käyvän ohitsensa, tämä kun otti käytäntöön puhtaan saksalaisen jumalanpalveluksen! Sillä tällä Münzerin toimeenpanemalla yrityksellä Allstättissä oli sellainen menestys, että Lutherilla ei ollut muuta keinoa kuin seurata. Mutta maailman silmissä ei hän tahtonut näyttää matkijalta. Tämä kävikin yksinkertaisesti päinsä siten, että kansan ei sallittu saada tietoa Münzerin uutuuksista, ennenkuin ne olivat täydessä käytännössä sielläkin, missä Luther esiintyi alkajana. Münzer syyttikin Lutheria siitä, että tämä olisi "vihapäissä hankkinut ruhtinaalta luvan siihen, ettei minun 'Saksalaista Jumalanpalvelussääntöäni'saanut painattaa". Ja tähän syytökseen on Luther jättänyt vastaamatta.
Molempien uskonpuhdistajien välinen kilpaileminen suurensi epäilemättä juopaa heidän välillään. Mutta pääsyy heidän väliseensä eripuraisuuteen oli joka tapauksessa syvemmällä.
Luther ei kyllä vielä tähän aikaan ollut asettunut millekään varmalle kannalle kansanvaltaisuuteen nähden. Hän ei vielä tiennyt, mille puolelle vallan vaaka painuisi. Muttayksiseikka oli hänelle aivan selvänä: Hänen porvarillinen aistinsa oli liian kehittynyt hänen ollakseen huomaamatta, ettämissään tapauksessa ei saisi päästää kommunistisia lahkoja edistymään.
Tämä oli hänelle selvinnyt jo vuonna 1522, kun Zwickaun hurmahenget olivat alkaneet voittaa alaa myöskin Wittenbergissä. Kun ei Melanchton eikä vaaliruhtinas tahtoneet päättävästi heitä vastustaa, ei Luther viipynyt kauemmin Wartburgissa, vaan riensi keväällä v. 1522 Wittenbergiin ja hajotti tuon vaarallisen seuran. Storch lähti Etelä-Saksaan, missä hän hävisi. Luther koki tukkia Karlstadtin suun samaista menettelytapaa seuraamalla, jota hän käytti Münzeriä vastaan — hän näet antoi esivallan ottaa hänen kirjotuksensa takavarikkoon. Karlstadt meni nyt maalle Wittenbergin läheisyyteen ja aikoi elää siellä talonpoikana; talonpojat eivät saaneet kutsua häntä tohtoriksi, vaan "Antti-naapuriksi". Me tapaamme hänet kuitenkin taasen pian kiihottajana Orlamündassa, missä hän järjesti seurakuntalaitokset vallan kansanvaltaisiksi ja teki lopun kaikista vanhoista katolisista menoista.
Kun Münzer esiintyi Allstättissä, täytyi Lutherin, joka tunsi, missä yhteydessä hän oli zwickaulaisten kanssa, jo ennakolta katsella häntä epäluuloisin silmin. Tämä epäluuloisuus kasvoi samassa määrässä kuin Münzeriä ruvettiin pitämään arvossa. Kateuden okaan täytyi saattaa Luther vallan raivoihinsa. Mutta mieheen oli vaikea päästä käsiksi. Turhaan kutsui Luther häntä Wittenbergiin kuulustellakseen häntä. Münzer selitti, että hän saattoi tulla väin "vaarattoman seurakunnan" eteen.
Kun Münzer ei lähtenyt Wittenbergiin, tulivat Saksin ruhtinaat Fredrik ja hänen veljensä ja hallituskumppaninsa, herttua Johann, Allstättiin muutamien levottomuuksien johdosta, joita oli syntynyt tämän kaupungin läheisyydessä.
Joukko Allstättin asukkaita oli 24 p:nä maaliskuuta v. 1524 hävittänyt Melletbachin kappelin, jota käytettiin pyhiinvaelluspaikkana, tehdäkseen siten lopun "kuvain palveluksen epäjumalisuudesta",jota vastaan Münzer siihen aikaan saarnasi. Allstättin viranomaiset saivat nyt vaaliruhtinaalta käskyn rangaista niitä, jotka olivat harjottaneet tätä ilkityötä. Käskyn saaneet vitkastelivat kuitenkin pannessaan tätä määräystä toimeen, sillä he pelkäsivät kapinaa.
Kun he vihdoin, 13 p:nä kesäkuuta, aikoivat vangita epäluulonalaiset, tuli heidän aikeensa ilmi. "Ei vain miehet, vaan myöskin vaimot ja neitoset, joita Münzer oli kehottanut 'haarukoin ja tadikoin' varustautumaan vastarintaan, liittyivät yhteen. Hätäkellot soivat, Münzerin sanotaan itse alkaneen niitä soittaa." Ja seuraavana päivänä "saivat Allstättin asukkaat apua ulkoapäinKaivosmiehetja monet muut olivat, kuten sanoivat, tulleet katsomaan, oliko maisteri (Münzer) joutunut pulaan tai kärsikö kukaan vääryyttä evankeliumin tähden — paras todistus Münzerin vaikutuksesta ja hänen saavuttamastaan rakkaudesta." (Mert.)
Luonnollisesti eivät vaaliruhtinaan viranomaiset asioitten sillä kannalla ollessa voineet tehdä mitään. Pääsyyllisenä pidettiin Münzeriä.
Ja vielä vähemmän saattoivat nuo molemmat ruhtinaat, kun he itse tulivat Allstättiin saadakseen järjestystä aikaan, ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin Münzerin suhteen. Vieläpä he sallivat hänen pitää heille puheen niin rohkean, ettei ehkä milloinkaan ole voimakkaammin puhuttu hallitseville ruhtinaille. Tämän puheen yksinään pitäisi oleman kylliksi kumoomaan kaikellaiset jaaritukset Münzerin pelkurimaisuudesta, joita aina Melanchtonin kirjotuksista alkaen esiintyy kaikissa "hyväntahtoisissa" esityksissä, joissa kerrotaan Münzeriläisestä liikkeestä.
Münzer lähti puheessaan Danielin kirjan toisesta luvusta, Nebukadnezarin näystä ja Danielin siihen antamasta selityksestä. "Sellaisia ilmestyksiä tapahtuu vielä nykyäänkin", hän virkkoi. "Tosin kyllä kirjanoppineet väittävät, ettei Jumala tähän aikaan enää ilmesty rakkaille ystävilleen näkyväisesti ja suullisesti, täytyy pysyä kiinni kirjotuksissa. He pilkkailevat niiden varotuksia, jotka pitävät seuraa Jumalan kanssa, niinkuin juutalaisetkin nauroivat Jeremiakselle, kun hän ennusti Babylonian vankeutta." Luopumalla kaikista turhista ajanvietteistä ja kuolettamalla kaikellaiset lihalliset halut, voipi, jatkaa hän, vielä tänä päivänä saada sellaisia näkyjä. "Niin on, oikean apostolisen, patriarkallisen ja profetallisen hengen mukaista odottaa näitä näkyjä ja seurata niitä murretuin ja suruisin mielin, ja senvuoksi ei olekaan ihmeellistä, että veli Syöttösika ja veli Mukavaelämä (Luther) hylkääkin sellaisen… Mutta minä tiedän varmaan, että Jumalan henki on ilmestynyt monelle valitulle hurskaalle ihmiselle ja ennustanut, että oivallinen, voittamaton, tuleva uskonpuhdistus on tarpeen vaatima ja että se täytyy saada aikaan." Me elämme nyt, jatkaa hän edelleen, viidennen aikakauden valtakunnassa. "Huomaa kylläkin selvästi kuinka ankeriaat ja käärmeet harjottavat riettautta yhdessä kasassa. Papit ja kaikki väärät hengelliset ovat käärmeitä… ja maalliset herrat ja hallitsijat ovat ankeriaita. Oi, rakkaat herrat, ajatelkaapa miten Herra vielä takoo rautatangolla näitä vanhoja saviruukkuja." Evankelisten ruhtinasten on nyt karattava evankeliumin vihollisten kimppuun. "Jos te nyt tahdotte olla oikeita hallitsijoita, niin teidän täytyy kiskoa entinen järjestelmä juurineen pois. Epäjumalisuus täytyy hävittää. Miekka on jumalattomien hävittämisen välikappale. Jotta se nyt kävisi kunnollisella tavalla ja oikeudenmukaisesti, niin tulee kallisten isiemme tehdä se, ruhtinasten, jotka kanssamme tunnustavat Kristusta. Mutta jolleivät he sitä tee,niin miekka otetaan heiltä pois, sillä silloin he tunnustavat hänet sanoissaan, mutta kieltävät teoillaan." Senjälkeen kääntyi hän puhumaan teeskentelevää suvaitsevaisuutta vastaan ja lopettaa puheensa seuraavasti: "Olkaa nyt urheita? Se tahtoo itse hallita, jolle kaikki valta on annettu taivaassa ja maan päällä. Amen."
Münzer selitti siis tässä kumouksen tarpeelliseksi. Ruhtinasten pitää asettua liikettä johtamaan, muuten vihastunut kansa tulee itse toimimaan ruhtinaista välittämättä. Puhe ei todista mitään suurempaa luottamusta siihen, että hallitsijat seuraisivat kehotusta, mutta se todistaa kuitenkin, ettei hän pitänyt aivan mahdottomana voittaa ainakin vaaliruhtinasta puolelleen.
Luokkavastakohtaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä eivät olleet vielä esiintyneet niin ilmeisinä ja sovittamattomina kuin vuotta myöhemmin oli laita. Eikä saa unohtaa, että rajaton ruhtinasvalta silloin vielä oli vallankumouksellinen mahti, niin että sen liittyminen toisiin vallankumouksellisiin ei suinkaan ollut itsestään mitään tavatonta. Ovatpa vielä viimeisen sadan vuoden kuluessa lailliset ruhtinaat liehakoinneet kapinoitsijoita, jos heidän omille eduilleen on ollut siitä hyötyä — muistakaamme vain Hohenzollereita ennen vuotta 1866. Mutta lisäksi tulee vielä se seikka, että vaaliruhtinas Fredrik oli vast'ikään suotta osottanut myötätuntoisuutta kansanliikkeelle, kuten olemme nähneet puhuttaessa Zwickaun hurmahengistä ja tulemme taas näkemään puhuessamme talonpoikaissodan alkamisesta.
Tämän seikan, ehkäpä myöskin sen ansioksi, että Münzeriä pidettiin Allstättissä suuressa arvossa, on mahdollisesti luettava se, että ruhtinas jätti Münzerin ahdistamatta.
Fredrikin veli, herttua Johann, oli paljon luokkatietoisempi. Hän karkotti Saksista sen kirjanpainajan, joka oli kyllin rohkea painamaan tämän Münzerin puheen. Turhia olivat Münzerin vastaväitteet. Vastaukseksi tuli vain kielto, ettei saanut painaa mitään ilman Saksin hallituksen lupaa.
Taipumaton Münzer vastasi puolestaan tähän uudella agitatsionikirjotuksella, joka julaistiin Mülhausenissa, missä juuri silloin kansassa oli liikettä. Sen otsikkona oli "Uskottoman maailman väärän uskon paljastaminen". Tekijä kutsuu itseään nimellä "Vasara-Münzer", viitaten sillä erääseen Jeremiaksen kirjan kohtaan, jossa puhutaan jumalan sanasta, joka on kuin kallioita musertava vasara. Mottona hänellä on kaksi tilaisuuteen sovitettua saman profetan lausetta: "Herra sanoi minulle: Katso, minä panen sanani sinun suuhusi. Katso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntien yli, repimään, särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan". Toinen kuului: "Katso, minä teen sinut vahvaksi vaskiseksi muuriksi koko maata vastaan, kuninkaita, ruhtinaita ja pappeja vastaan. He sotivat, ja voitto kääntyy ihmeellisellä tavalla voimakkaiden, jumalattomien tyrannien perikadoksi." Tämä johdanto osottaa jo koko kirjotuksen luonteen.
Se alkaa väittelemällä kirjanoppineita vastaan, jotka pettävät köyhää kansaa. Tämän täytyy erkaantua heistä. Joka rikkauteen ja kunniaan pyrkii, se ei voi palvella jumalaa. "No, miksikä veli Mukavaelämä ja veli Liehakoitsija (Luther) niin kiivastuu ja vieläpä haukkuukin? Niin, hän luultavasti tarkottaa, että hän voipi pitää loistonsa ja rikkautensa ja kuitenkin pysyä totisessa uskossa, jommoisesta menettelystä Jumalan Poika juuri selvin sanoin kirjanoppineita moittii… Te ette voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja rikkauksia. Sen, joka hankkii kunnia ja tavaraa, täytyy lopuksi ikuisesti erkaantua Jumalasta.Senvuoksi täytyy nämä itsepäiset, väkivaltaiset ihmiset kukistaa."
Münzer selittää edelleen, kuinka Jumala panee omilleen suuremman kuorman kuin he voivat kantaa. "Jumalattomien ja mielettömien ihmisten hallitus ja esivalta riehuu nyt kaikkein kovimmin Jumalaa ja hänen voideltujaan kohtaan, he rääkkäävät, kynivät, nylkevät ja kiusaavat kansaansa ja vieraita ja häpäisevät siten koko kristikunnan, niin ettei Jumala saata kauemmin nähdä valittujensa surkeutta".
Ruhtinaat ovat se ruoska, jolla Jumala vihassaan rankaisee maailmaa. "Sen vuoksi he eivät olekaan mitään muuta kuin pyöveleitä ja pyövelin apureita, siinä on heidän koko toimensa."
Heitä ei saa peljätä, vaan jumalaa. Mutta jumalan suhteen ei saa joutua epätoivoon. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, eipä edes kommunistisen vallankumouksen voittokaan. "Niin, tämä näyttää lukemattomista ihmisistä tavattoman suurelta haaveilemiselta. He eivät voi ajatella muuta kuin että on mahdotonta toimittaa ja aikaansaada sellaista sekä työntää jumalattomia tuomarinpaikaltaan ja korottaa alhaiset ja yksinkertaiset." Mutta mahdoton on tuleva mahdolliseksi. "Niin, se onkin usko, joka vielä saa aikaan paljon hyvää. Se muodostaa ylevän kansan, sellaisen kuin Platon, filosofi, oli miettinyt."
Jos vertaa tätä kirjotusta Münzerin edellisiin allstättiläisiin julkaisuihin, pistää suuri eroavaisuus silmään. Eikä hän nyt koeta vakuuttaa ja puhutella etäällä olevia, vaan innostaa ja yllyttää puoluelaisiaan. Eikä etualalla enään ole kirkollinen mullistus, vaan valtiollinen ja yhteiskunnallinen. Vielä puheessaan hän oli yrittänyt saada ruhtinasta vallankumouksen asian puolelle. Nyt ruhtinaat ovat päävihollisena eikä paavi, eikä ollut kysymyksessä häilyväinen "evankeliumi "-käsite, vaan suorastaan kommunismi, "sellainen kuin Platon, filosofi, oli miettinyt". Münzer tunsi siis tämän kirjottaman "Valtio"-kirjan.
Tämä muutos Münzerin agitatsionin sävyssä ja sisällössä oli epäilemättä seurauksena hänen ristiriidastaan ruhtinasvallan kanssa, joka hänelle selvästi todisti, että hänen aatteensa saattoi panna täytäntöön ainoastaan taistellen tätä vastaan. Mutta olipa olemassa syvempikin syy: koko asema oli muuttunut toiseksi. Juuri tähän aikaan leimahtivat talonpoikaissodan ensimäiset liekit. Ei ollut enään kysymyssaarnaamisesta, vaantoimimisesta.
VIII. Suuren talonpoikaissodan juuret.
Me olemme jo useampia kertoja — puhuessamme Dolcinon kapinasta, englantilaisesta kapinasta v. 1381 ja taborilaisista — johtuneet puhumaan niistä yleisistä vastakkaisuuksista, jotka johtivat talonpoikaissotiin. Tässä meidän täytyy valaista vain niitä kohtia, joissa Saksan talonpoikien asema 16:nnen vuosisadan alkaessa eroaa heidän edeltäjiensä asemasta.
Äskenmainitut levottomuudet tapahtuivat kaikki aikana, jolloin talonpoikaisluokan asema yleensä oli paranemassa. Saksassa sitävastoin suuri talonpoikaiskapina syntyi vasta silloin kuin talonpoikien tila oli melkoisesti huonontumassa. Hussilaissotia voi yleensä pitää rajana, jolloin talonpoikaistossa heidän asemaansa huonontavat yhteiskunnalliset kehityspyrkimykset alkavat yleisemmin voittaa kohottavat pyrkimykset. Tämä johtui pääasiallisesti siitä, ettäpääoma(varsinkin kauppakapitaali) ja sen liittolaisena olevarajaton ruhtinasvaltaolivat suuresti voimistuneet.
Pääoman lisääntynyt voima oli luonnollisena seurauksena tavaratuotannon ja tavarakaupan kehittymisestä. Mutta pääoma, ja ennenkaikkea kauppapääoma, tarvitsee voimakkaan valtiovallan, joka voi turvata sille markkinat omassa maassa ja sen ulkopuolella. Pääomanomistajat edistävät sentähden kaikin tavoin ruhtinasten yksinvaltaa ja tämän molempia suuria aseita, virkavaltaisuutta ja palkkasotajoukkoja ja tukivat rahoillaan sen taistelua niskoittelevien luokkien, osaksi aatelin ja papiston, osaksi talonpoikien ja pikkuporvarien, entisien vapauksien ja oikeuksien riistämiseksi. Luonnollisesti ruhtinasvallalla oli tässä paljon hyötyä vanhojen säätyjen välisistä jyrkistä vastakkaisuuksista ja katkerista keskinäisistä kahakoista. Jokainen näistä luokista koki vierittää taakkaa muiden hartioille ja lopputulokseksi tuli se, että yhä useammat verot, sekä vanhat että uudet, moninverroin raskaampina painoivat alimpaa kansankerrosta, kaupunkien irtolaisväestöä ja varsinkin talonpoikia, kansan suurta enemmistöä. Hintamullistukset, joista jo olemme puhuneet, lisäsivät vielä tämän taakan painoa.
Mutta samalla kun alempia luokkia rasittava paino kasvoi, väheni samalla heidän vastustusvoimansa. Kun talonpoikien asema 13:nnella 14:nnellä vuosisadalla parani, oli siitä suuressa määrin kiittäminen kaupunkien, vallankin lukuisien pikkukaupunkien, kukoistamaan rupeamista, niissä kun talonpojat olivat saaneet turvaa yhteistä vihollista vastaan. Mutta 15:nnellä vuosisadalla joutuivat Saksassa kaupungit yhä suurempaan riippuvaisuuteen ruhtinaista. Useimmat saksalaiset kaupungit olivat 15:nnen vuosisadan loppuun mennen menettäneet itsenäisyytensä. Suhteellisesti harvalukuisemmat, jotka olivat osanneet säilyttää vapautensa, olivat enimmäkseen suuria kaupunkeja, joiden vallitsevilla luokilla itsellään oli mitä tärkeimpiä etuja valvottavana talonpoikien riistämisessä. Nämä kaupunkilaistasavallat — merkitsevin niistä lie ollut Nürnberg — kallistuvat ruhtinaita kannattamaan samoin kuin Böhmissä hussilaissotien aikana Prag oli ollut suurylimysten puolella. Kansanvallan selkärankana oli ollut pikkukaupunkien porvaristo. Samassa määrin kuin tämä menetti itsenäisyyttään, menettivät myöskin kansanvaltaiset pyrkimykset voimaansa.
Mutta toisellakin tavoin huononsi kaupunkilaisolojen kehitys 15:nnellä vuosisadalla talonpoikien tilaa. Aina 14:nnelle vuosisadalle olivat kaupungit olleet turvapaikkoina, jotka olivat olleet avoinna talonpojille. Tämä pakotti hoviherrat, elleivät tahtoneet menettää työläisiään, kiinnittämään itseensä talonpojat, jos mahdollista väkivallalla, mutta myöskin hyvällä kohtelulla.
Nyt tulivat asiat toiselle kannalle. Muistakaamme, mitä toisessa osassa olemme sanoneet ammattikuntalaitoksen kehityksestä. 15:nnellä vuosisadalla alkaa käsityöammattien sulkeminen liian suurta työläisten tulvaa vastaan jo saada suurempaa laajuutta. Se johtaa, paitsi järjestymättömän kaupunkilaisköyhälistön, myöskin talonpoikien aseman huononemisen. Niiltä sulkeutuu kaupungeissa tie hyvinvointiin. Kaupunkien pikkuporvariston ja talonpoikien välille kehittyy vastakohtaisuus, joka ei estä toisinaan tekemästä liittoa yhteistä vihollista — kirkkoa, aatelistoa, ruhtinaita, kapitalisteja — vastaan, mutta joka silloinkin tekee ystävyyden sangen laimeaksi.
Kuta enempi kaupungit lakkasivat olemasta talonpoikien turvapaikkoina, sitä vähemmän tarvitsi hoviherran heitä säästää. Hän voi nyt olla varma heistä, heillä ei ollut nyt enään kaupungissa mitään voitettavana, elleivät olleet aivan häviölle joutuneita. Mutta myöskin köyhälistölle sulkeutuivat kaupungit yhä enempi. Kaupunkilaisköyhälistön ohella syntyy maalaisköyhälistö, jota lisää läänitysaatelistonseurueidenväheneminen ja hajaantuminen, joka oli luonnollinen seuraus tavaratuotannon kehittymisestä ja siitä riippuvasta rahantarpeesta maaseudulla. Olemme jo nähneet, että senkautta alkuperäinen vieraanvaraisuus yhä supistui. Mutta tämä kehitys johti myöskin yhä lisääntyvään seurueiden vähentämiseen. Ruhtinaat edistivät tätä kehitystä, missä vain voivat, vähentääkseen heille epämukavaa aateliston itsenäisyyttä.
Mutta tavaratuotannon kehitys antoi myöskin maaperälle arvon, pakotti toiselta puolen kyläkuntayhteisöt sulkeutumaan, toiselta puolen hoviherrat vaatimaan yhteisöjen yhteisomaisuutta omaksi yksityisomaisuudelleen ja anastamaan sen haltuunsa.
Jos ottaa huomioon kaiken tämän: kaupunkien ja maaseudun turvapaikkojen sulkemisen irtaimelta väestöltä, samalla kun luonnollisen väestölisäyksen ohella seurueiden hajoaminen sekä talonpoikien joutuminen yhä suurempaan valtioverojen, maanomistajien pakottamien rasituksien ja kiskurikorkojen alaisuuteen loivat yhä enemmän irtainta väestöä, silloin emme ihmettele, että maalaisköyhälistö nopeasti lisääntyi.
Ensinnä koski tämä ryysyköyhälistöä, sen keskuudesta ilmaantui kerjäläisiä ja varkaita, laillisia ja laittomia, rosvoja ja palkkasotureja.
Palkkajoukot olivat vielä 1300-luvulla suureksi osaksi nuoria talonpoikaispoikia, jotka muutamia vuosia seikkailujaan ja saalista koottuaan käänsivät sotapalvelukselle selkänsä ja rupesivat uudestaan talonpojiksi, omaksuivat talonpoikien luokkaharrastukset, eivät mielellään käyneet oman maan talonpoikia vastaan ja kotiinpalattuaan lisäsivät talonpoikien asekelpoisuutta. Sen sijaan 1400-luvulla pääsi irtolaisväestö voitolle palkkasoturien joukossa. Se oli hajanaista väkeä, jolla ei ollut enää mitään luokkaharrastuksia, vaan teki mitä tahansa heidän herransa käski — niin kauan kun hän maksoi hyvin.
Jo tämän täytyi vähentää talonpoikien sotaista vastustusvoimaa. Mutta vielä voimakkaammin vaikutti sotalaitoksen kehitys samaan suuntaan. Me muistamme, kuinka taborilaiset saivat aikaan mullistuksen tässä suhteessa. Heidän jälkeensä mentiin vielä pitemmälle samaan suuntaan. Edeltäkäsin suunniteltu yhdysvaikutus sotajoukon eri osien välillä tuli yhä välttämättömämmäksi voiton saamiselle. Tämä uusi menettelytapa oli tehnyt taborilaisten käsissä kansanvallan voittamattomaksi, nyt kallisti se sotaisen ylivoiman kansanvallan vastustajien puolelle. Mutta vainammattisotamieskykeni kypsymään sellaiseen, sillä tuollaiseen sotaiseen kehittymiseen vaadittiin runsaasti aikaa. Suurin kysymys olikin siis se, kuka saattoimaksaaammattisotilaille. Se ratkaisi voiton.
Ruudinenenevä käytäntö sodankäynnissä vaikutti samaan suuntaan. On sanottu ruudin keksimistä kansanvaltaiseksi keksinnöksi, koska se teki lopun ritarijoukoista. Me puolestamme emme voi nähdä paljon "kansanvaltaista" tämän keksinnön vaikutuksissa. Sen osallisuus alemman aateliston kukistamisessa on arvattu usein aivan liian suureksi, sillä tämä luokka oli jo ennen tehnyt taloudellisessa ja sotaisessa suhteessa vararikon. Eikä tämän lisäksi pidä unohtaa, että ruuti yhtä hyvin on ollut apuna murtamaantalonpoikaisjoukkojenvastustuskykyä kuin milloinkaan ratsumiesten. Tuliaseitten kehittyminen on viimeinen rengas siinä ketjussa, joka taottiin 1500-luvulla. Siitä alkaen vaadittiin sodankäyntiin ennenkaikkea rahaa, rahaa ja taaskin rahaa. Vainrikkaat vallanpitäjät, ruhtinaat ja suuret kaupungit kykenivät hankkimaan itselleen tuliaseita ja niitä tarkotuksen mukaisesti käyttämään. Niiden avulla kukistettiin aatelisvalta, mutta ei suinkaan talonpoikien ja pikkuporvarien hyväksi, vaan kapitalistisen ja ruhtinaallisen sortamisen eduksi.
Talonpojat saivat päinvastoin maksaa aateliston kukistamisen kustannukset. Kun aateliston täytyi luopua aikeestaan puolustaa itseänsä sekä ylhäältä- että alhaaltakäsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan ja lopulta alistua ruhtinaiden alaiseksi niin tämä sai velvollisuudekseen pitää talonpojat ohjissa. Aatelisto myi siis itsenäisyytensä saadakseen sen sijaan sortamisoikeutensa talonpoikiin sitä varmemmaksi.
Luonnollisesti ei tämä kehitys tapahtunut kaikkialla samaan tapaan eikä samaan aikaan. Pohjois-Saksassa tapahtui se myöhemmin, mutta Etelä- ja Keski-Saksassa talonpojat tunsivat jo 15:nnellä vuosisadalla sen painostavaa vaikutusta, ja sitä enemmän mitä enemmän 16:s vuosisata läheni. Heidän tilansa oli 1500-luvun alussa sen ajan vaatimusten mukaan kokonaan sietämätön, vaikkapa se kyllä monessa kohden oli suotuisampi kuin työtätekevien luokkien tila meidän päivinämme.
Tämä sortuminen, työ-, luonnontuote- ja rahaverojen lisääntyminen, suurempi riippuvaisuus hoviherroista, talonpoikien yhteisesti omistaman laidun- ja metsäomaisuuden anastus hoviherrojen hyväksi — talonpoikien yksityisomaisuuden anastus alkaa vasta myöhemmin — kaikki se luonnollisesti ei tapahtunut pontevatta vastarinnatta talonpoikien puolelta. 15:nnellä vuosisadalla seurasi Saksassa talonpoikaiskapinoita, ja ne tulivat sitä tavallisemmiksi ja katkerammiksi, kuta enempi vuosisata edistyi.
Tärkeimmät näistä suuren talonpoikaissodan edeltäjistä luettelee Zimmermann, tässä ei tila salli tehtävän niistä lähempää selkoa. Kaikki ne kukistettiin. Niistä on sanottava samaa kuin jo Dolcinon liikkeestä sanoimme: ne jäivät paikallisiksi liikkeiksi.
Silloin tuli uskonpuhdistusliike, järkytteli koko kansaa pohjia myöten ja yhdisti, ainakin hetkeksi, kaikki paikalliset luokkavastakohdat kansallisiksi, koko valtakuntaa tai ainakin sen suurinta osaa koskeviksi luokkavastakohdiksi. Nyt paikalliset talonpoikaisliikkeetkin yhdistyivät yhdeksi ainoaksi suureksi liikkeeksi, joka oli vuosisatojen ajaksi Europan mannermaan talonpoikien viimeinen suuri, valtavin voimanponnistus heitä painostavan ikeen poistamiseksi. Jollemme ota Englantia lukuun, tapaamme taasen vasta v. 1789 Ranskassa yhtä suuremmoisen talonpoikaisliikkeen. Mutta asema olikin silloin aivan toinen ja samalla myötäinen. Yhtä vastustamaton kuin v. 1789:n liike oli, yhtä hyvin kantoi v. 1525 talonpoikaiskapina jo alusta alkaen kuolemansiementä povessaan.
Mutta talonpoikien rinnalla kohoo toisiakin luokkia kapinaan. Yleensä porvarillinen yhteiskunta on kokoonpanoltaan liian monimutkainen, jotta tähän asti suuri vallankumouksellinen liike olisi voinut olla jonkun yksityisen luokan työ. Ja tulevaa vallankumousta ei myöskään suorittane loppuun mikään erityinen luokka, teollisuusköyhälistö, yksinään, vaan myöskin pikkuporvarit ja pikkutalonpojat. Mutta aina on sentäänyksiluokka, jonka on ensimäisenä mentävä tuleen. Meidän päivinämme on tänä luokkana köyhälistö, v. 1789 olivat sinä pikkuporvarit, v. 1525 talonpojat.
Näiden viimeksimainittujen liittolaiset olemme jo oppineet tuntemaan 1525; taistelivat suureksi osaksi samat luokat yhdessä, jotka olivat kokoontuneet taborilaisten lipun ympärille. Osa häviöön joutunutta alempaa aatelistoa liittyy nytkin kapinoitsijoihin, ollen sitten sotilaallisina johtajina. Tässä asemassa heistä tuli joko uskollisia sankareita niinkuin Florian Geyeristä tai pettureita kuten Götz von Berlichingenistä. Myöskin suuri joukko kaupunkien, ja varsinkin pikkukaupunkien väestöä liittyy talonpoikiin, ensi sijassa köyhälistö. Mutta Saksan kaupungeilla oli 16:nnen vuosisadan alussa toinen luonne kuin Böhmin kaupungeilla sata vuotta ennen. Tiedollisessa suhteessa kaupungit ovat paljon edistyneempiä, mutta valtiollisesti ne ovat kadottaneet itsenäisyyttänsä. Ja ainoastaan kaupunkien köyhälistö on enään talonpoikien luotettava liittolainen, kun taas käsityöläismestarit, vieläpä sällitkin ovat heistä vieraantuneet. Taistelun taakka onkin sen vuoksi nyt paljon enempi talonpoikien hartioilla kuin oli laita hussilaissotien aikana. Vain sangen laimeasti ryhtyivät kaupungit asiaan eikä liike saa mitään sellaista tukikohtaa, jommoinen Tabor oli Böhmissä. Kaupunkien vaikutus näyttäytyykin enempi talonpoikienohjelmassakuin sotaisessa suhteessa.
Sitävastoin saivat vuoden 1525 kapinoitsijat liittolaisen, jollaista taborilaisilta puuttui:vuorikaivosten työmiehet. Nämä olivat, kuten jo olemme nähneet, asekuntoisia ja asuivat suurin joukoin yhdessä. He olivat tottuneet sotaisiin kehittelyihin ja kuriin. Sotilaallisesti olivat he paljon korkeammalla asteella kuin sen ajan työläisluokkien kaikki muut kerrokset. Missä he voimakkaasti ryhtyivät asiaan, onnistui heidän myöskin kallistaa voitto kapinallisten puolelle.
Se seikka, että täytyi syntyä väkivaltainen kapina, kävi vuoden 1524 kuluessa selväksi jokaiselle, joka lähemmin tunsi talonpoikia. Varsinkin miehen sellaisen kuin Münzer täytyi nähdä tämä. He olivat kaikki tehneet saman kokemuksen kuin hän itsekin. He olivat iloiten suostuneet Lutheriin, joka lisäsi kansanomaisuuttaan herättämällä toiveitakaikissaluokissa. Mutta kun yleinen vihollinen näytti voitetulta, kun paavi ja hänen suojelusherransa keisari olivat näyttäneet Wormsissa voimattomuutensa, kun vanhat auktoritetit olivat kukistuneet ja uusi asiaintila oli järjestettävä, ja luokkien väli kävi yhä kireämmäksi, kun oli ratkaistava kuka korjaisi kirkonpuhdistuksen hedelmät, yli- vaiko aliluokat, vaikeni Luther niin kauan kuin hän voi — vain kommunistisia hurmahenkiä vastaan hän esiintyi päättävästi — mutta hän alkoi vastustaa jokaista alaluokkien puolelta tehtyä yritystä, jonka tarkotuksena oli saada jotain käytännöllisiä etuja uskonpuhdistuksesta, samalla kun hän suosi kaikkea, johon ruhtinaat siinä suhteessa ryhtyivät. Heidän, eikä talonpoikien, piti saada kirkkotilat. "Meidän on vain temmattava kaikkisydämetluostareista", kirjotti hän heinäkuussa 1524, "mutta ei suinkaan hyökättävä luostarien kimppuun. Jos meidän sydämemme ovat poissa, niin että kirkot ja luostarit ovat autioina, niin annettakoonruhtinaidentehdä niille, mitä tahtovat."
Lutherilaiselta uskonpuhdistukselta ei siis alemmilla luokilla ollut mitään odotettavana, se kävi v. 1524 yhä selvemmäksi. Ainoastaan omalla voimallaan, aseellisessa kapinassa, saattoivat he vapautua ikeestä, joka heitä painoi.
IX. Münzerin kapinalliset valmistukset.
Niin pian kuin oli käynyt selväksi, ettei alaluokilla ollut mitään muuta keinoa kuin tarttua miekkaan noustakseenkaikkiasortajia, sekä vallankumouksellisia että taantumuksellisia, vastaan, ei kukaan ollut innokkaampi kuin Münzer valmistamaan kapinaa. Hänen toimekkuutensa, toimintakykynsä ja rohkeutensa tekivät hänestä Thüringenin sorrettujen luokkien vallankumouksellisen liikkeen keskuksen ja antoivat hänelle vaikutusvallan kauas tämän ulkopuolellekin.
Voi mitata hänen toimintaansa niiden valituksien perusteella, joita hänestä jätettiin Saksin ruhtinaille. Niinpä eräs valittaa, että hänen alustalaisensa Wendelsteinissä, Wollmerstadtissa ja Roslebenissä olivat lähettäneet lähettiläitä Münzerin luo kysymään, saisivatko he liittyä yhteen herraansa vastaan, joka esti heitä käymästä münzeriläisissä jumalanpalveluksissa. Münzer oli vastannut myöntävästi ja myöskin näyttänyt, miten heidän tuli järjestäytyä. Samoin hän järjestivuorityömiehetMansfeldin alueella ja kirjotti Sangershauseniin Saksin herttuan Yrjön, alammaisille kirjeen, jossa kehotti heitä seisomaan evankeliumin, se on kansanvallan asian puolella ja asettumaan evankeliumin vihollisia vastaan.
Myöskin kääntyi hän orlamündalaisten puoleen ja pyysi Karlstadtia, joka Orlamündassa oli samallaisessa asemassa kuin Münzer Allstättissä, ja hänen ystäviään liittoon. Mutta nämä vastasivat, etteivät he "tahdo varustautua veitsillä eikä keihäillä, vaan ainoastaan uskon haarniskalla. Jos liittyisimme teihin, emme enään olisi vapaita kristittyjä, vaan ihmisiin sidotuita. Tyrannit riemuitsisivat ja sanoisivat: Katso, nämä kerskaavat Jumalastaan eikä kuitenkaan heidän Jumalansa ole kyllin vahva taistelemaan heidän puolestaan". Tämä kirje ei kumminkaan hyödyttänyt Karlstadtia, Luther piti häntä Münzerin kaltaisena. Mutta Münzeriin nähden oli tämä kirje ilmiantoa.
Vielä vaarallisempaa tälle oli se, että muuan petturi ilmaisi ruhtinaille, että Münzer oli Allstättiin perustanutsalaisen seuran, jonka tarkotuksena oli, kuten Melanchton lausuu, "rangaista jumalattomia ruhtinaita ja asettaa sijaan kristillinen hallinto." Liitolla oli kannattajia Allstättin ulkopuolellakin, niin Mansfeldin laaksossa, Sangershausenissa, vieläpä Zwickaussakin. Münzer itse ilmottaa myöhemmin "Tunnustuksessaan", että tarkotuksena oli ollut "yhdistyminen niitä vastaan, jotka vainoovat evankeliumia," ja pakotettuna kovin kysymällä tunnustamaan, mitä "evankeliumi" tässä kohden merkitsi, hän lausui: "Oli tarkotus toimia tähän suuntaan: omnia sunt communia (kaikki on yhteistä), ja piti jaettaman kullekin tarpeen ja tilaisuuden mukaan. Mutta siltä ruhtinaalta, kreiviltä tai herralta, joka vakavasti kehotettuna ei olisi tahtonut tähän suostua, olisi lyöty kaula poikki taikka olisi hänet hirtetty."
Miten laajalti saksilaiset ruhtinaat jo silloin tunsivat liiton tarkotusperät, sitä emme tunne. Mutta ilmiannot jo saattoivat Saksin ruhtinaat kutsumaan tuon vaarallisen miehen Weimariin tutkittavaksi, sitä suuremmalla syyllä kun myöskin "veli Mukavaelämä" (Luther) pani parhaansa yllyttääkseen heitä avoimessa kirjeessään Münzeriä vastaan. Hän kirjottaa siinä, kuinka hän on huomannut, ettei "tämä henki tahdo jättää asiaa sanoihin, vaan aikoo ajaa sitä nyrkkioikeudella ja tahtoo väkivaltaisesti asettua esivaltaa vastaan ja ruveta täydelliseen kapinaan. — Vaikka minä kyllä tiedän, että Teidän ruhtinaallinen Armonne tässä kohden osaa paremmin menetellä kuin minä voin neuvoa, niin vaatii kuitenkin minun alammainen intoni tekemään voitavani ja alammaisesti pyytämään ja kehottamaan Teidän ruhtinaallista Armoanne huomaamaan, että tässä on tosi kysymyksessä… sillä jumala tulee toden teolla vaatimaan tilille antamansa miekan veltosta käyttämisestä. Eikä sitä myöskään voisi ihmisille ja maailmalle selittää, että Teidän ruhtinaallinen Armonne suvaitsisi ja kärsisi kapinallista ja hävytöntä kättä."
Nämä paikat kirjeestä kuvaavat sekä Lutherin että silloisen tilan luonnetta. Kaikki muu on vain kiistakirjotusta Münzeriä vastaan ja melkoista itsensä kehumista. Vihdoin oli siinä, ehkä torjuakseen ilmiannon pahaa sivumakua, viittaus siihen, ettei hän muka vaadi allstättiläisenhengenvaan vain siellä valmistellunväkivallantukahuttamista. Ellei Münzer ryhdy väkivallan töihin, annettakoon hänen rauhassa saarnata. Münzer itse on jo vastauksessaan tähän kirjeeseen, "Puolustuspuheessaan", viitannut siihen, minkälaista teeskentelyä nämä Lutherin kirjotelmat sisälsivät. Olihan joka tapauksessa Lutherin hartaana pyrkimyksenä tukkia Münzerin suu.
Münzer oli siksi rohkea, että kutsua noudattaen saapui elokuussa Weimariin. Herttua Johann tutki häntä ja huomasi, "että hän oli kehottanut kansaa yhtymään liittoon ja tekemään muuta sellaista sopimattomuutta," mutta hän tahtoi joka tapauksessa ensin neuvotella vaaliruhtinaan kanssa niistä toimenpiteistä, joihin hänen suhteensa ryhdyttäisi. Siihen asti tulisi Münzerin pysyä alallaan.
Mutta Münzer ei pitänyt viisaana odottaa vaaliruhtinaan päätöstä. Hänen asemansa Allstättissä oli käynyt epävarmaksi. Vaaliruhtinaan rankaiseminen uhkasi kaupunkia, ja neuvosto oli selittänyt olevansa häntä vastaan. Hän jätti kaupungin elokuun 8 päivän edellisenä yönä. Hän kertoo itse "Puolustuspuheessaan": "Kun tulin kotiin Weimarissa pidetystä kuulustelusta, aioin saarnata jumalan totista sanaa; silloin tulivat neuvosherrat ja tahtoivat jättää minut evankeliumin pahimpien vihollisten käsiin. Kun sain sen kuulla, päätin ainaiseksi lähteä kaupungista. Pudistin heidän tomunsa kengistäni, sillä näin näkevillä silmilläni, että he pitivät valaansa ja velvollisuuksiaan suuremmassa arvossa kuin jumalan sanaa."
Tuo heikko luopio Melanchton koetti tässäkin, kuten tavallista, kuvata Münzeriä pelkuriksi. "Tuomas unohti suuren henkensä japiilottiitsensä puolen vuoden ajaksi," kirjottaa hän.
Kuinka vähän Münzer aikoi piileksiä, käy parhaiten selväksi siitä, että hän lähti Allstättistä suoraan uudelle sotanäyttämölle, Mülhauseniin, missä tapaamme hänet jo 15 p:nä elokuuta. Eikä tässä kohden voi olla puhettakaan mistäänerehdyksestäMelanchtonin puolelta, vaan on kysymyksessä suorastaantahallinen valhe, sillä Melanchtonin, joka tämän kirjotti v. 1525, oli mahdoton niin pian unohtaa, kuinka Luther ja hänen ystävänsä elokuussa 1524 kauhistuivat, kun heille kerrottiin, että Münzer oli mennyt Mülhauseniin.
Luther kirjotti heti sinne ja kehotti neuvoskuntaa karkottamaan Münzerin. Neuvoston pitäisi käskemän Münzer eteensä ja kysymän häneltä, kuka oli kutsunut hänet saarnaamaan. "Jos hän silloin vastaa, että jumala ja hänen henkensä oli hänet lähettänyt, niin pyytäkää häntätodistamaan tämä merkeillä ja ihmeillä; mutta kieltäkää hänet saarnaamasta, sillä missä jumala tahtoo muuttaa säännöllistä tapaa,tekee hän ihmemerkkejä."
Lutherilla olikin täysi syy ryhtyä pontevasti vastustamaan tuota kommunistista kiihottajaa. Uhkaavan kapinan merkit olivat lisääntymässä, ja Mülhausenissa oli Münzer vielä vaarallisempi kuin pienessä Allstättissä. Mülhausen oli suuri ja rikas kaupunki, jossa oli noin 6,000 asukasta. Siinä kukoistivat käsityöt ja kauppa, varsinkinkutomateollisuusjaverkakauppa. Mutta Mülhausen ei ollut ainoastaan rikas ja voimakas, se oli myöskin Saksin ruhtinaista riippumaton, yksi niitä harvoja vapaita valtakunnan kaupunkeita, joita Thüringenissä vielä oli säilynyt itsenäisinä. Jos sellainen kaupunki joutuisi kommunistisien hurmahenkien käsiin, voisi se tulla näiden hyvinkin arvokkaaksi tukipaikaksi.
Mülhausenin sisäiset olosuhteet olivat varsin suotuisat kansankapinoille. Villateollisuuden suuri laajeneminen vientiteollisuudeksi muokkasi pakostakin maaperän hedelmälliseksi kapinallisille ja kommunistisille virtauksille. Lisäksi tuli se seikka, että Mülhausenissa "vallitsi raskas ylimysvalta: tässä vapaassa valtakunnankaupungissa ei ollut enempää kuin yhdeksänkymmentäkuusi miestä, jotka todella olivat vapaita kansalaisia. Nuo vapaat olivat neuvoston herrat; neuvosto täydensi itse itsensä javain vanhojen sukujen piiristä", kertoo Zimmermann.
Mülhausenissa olivat näin ollen, paitsi kaupunkilaisköyhälistöä, etukaupunkilaisia ja kaupungista riippuvien lähiseutujen talonpoikia, kapinallisia myöskin ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset, jotka muualla kuuluivat etuoikeutettuihin luokkiin. Ei ihme, että uskonpuhdistusliike johti Mülhausenissa useihin kiivaisiin porvariston kapinoihin ylimyskuntahallitusta vastaan. Kansan johtajana näissä taisteluissa oliHeinrich Pfeiffer, muuan munkki, joka kuten niin useat muutkin siihen aikaan, oli eronnut luostaristaan. Pfeiffer oli hyvinvoivan porvariston vastustushaluisen osan, ammattikuntiin kuuluvien käsityöläisten ja kauppiaiden, johtaja, mikäli nämä eivät kuuluneet ylimystöön. Mutta vanhat ylimyssuvut olivat Mülhausenissa niin voimakkaat, ettei Pfeiffer voinut jättää talonpoikia ja köyhälistöä huomioon ottamatta. Hän kääntyi heidänkin puoleensa ja kutsui heitä taisteluun kaupungin ylimystöä vastaan.
Ja vielä toisenkin liittolaisen sai Pfeiffer: Saksin ruhtinaat, jotka jo kauan olivat himoinneet tuota mahtavaa valtakunnankaupunkia valtansa alle ja joiden tarkotuksiin sen sisäiset levottomuudet osottautuivat mainiosti sopivan. Sama Saksin herttua Johan, joka myöhemmin, sitte kun Pfeiffer ei enään sovi hänen tarkotuksiinsa, mestauttaa hänet, suosi nyt tämän kapinahankkeita.
Huolimatta kaikista näistä vastustajista oli neuvoskunnalla ehdottomasti voimakas puolue kaupungissa, koskapa kansanvaltaisten ei onnistunut saavuttaa pysyväistä voittoa. V. 1523 saavutti Pfeiffer puolueineen ensi kerran voiton. Mutta saalis joutui kokonaan hyvinvoivalle porvaristolle; vain tämä sai osanoton-oikeuden kaupunginhallintoon. Köyhälistö ja etukaupunkien pikkukäsityöläiset ja ennenkaikkea talonpojat eivät saavuttaneet kerrassaan mitään.
Saiko tämä aikaan käänteen alempien luokkien mielialassa? Varmaa on, että neuvoskunnan pian onnistui karkottaa Pfeiffer, ja turhaan puhui Saksin herttua Johann hänen paluulupansa puolesta. Mutta sittenkin tapaamme hänet taasen pian Mülhausenissa kiivaassa taistelussa neuvoston kanssa, jolloin onni kallistui väliin puolelle, väliin toiselle. Kesken tätä taistelua saapui Münzer Mülhauseniin. Neuvosto oli silloin voimaton noudattamaan Lutherin vaatimusta, niin halukas kuin se siihen olisi ollutkin. "Kunnianarvoisa neuvosto on ollut yhtävähän tyytyväinen häneen kuin Pfeifferiinkin, mutta roskakansa on käyttänyt väkivaltaa häntä puolustaakseen. Hän on toverinsa Pfeifferin kera perustanut ja toiminut salaliiton toisensa jälkeen."
Juuri siihen aikaan kun Münzer saapui, tapahtui Pfeifferin puolueessa käänne vasemmalle, se teki vaatimuksia, jotka miellyttivät myös talonpoikia ja etukaupunkilaisia, ja 27 p:nä elokuuta 1524 saavutti hän voiton. Missä määrin Münzerillä oli näissä tapauksissa osaa, ei voi varmaan sanoa. Voitto ei nytkään kestänyt kauan. Voittajain piirissä ilmeni hajaannusta. Porvarillinen aines lienee alkanut pelätä talonpoikia ja köyhälistöä, jotka eivät suinkaan kadottaneet luottamustaan sen kautta, että Münzer oleskeli kaupungissa. Porvarit, käsityöläiset ja kauppiaat menivät neuvoskunnan puolelle, ja jo 25 p:nä syyskuuta voitettiin pfeiffer-münzeriläinen puolue ja molemmat johtajat karkotettiin.
Münzer lähti nyt Etelä-Saksaan, niinkuin monet muutkin Saksissa valtiollisesti vainotut, kuten esim. Karlstadt, jonka Luther oli ruhtinaallaan karkotuttanut, kun orlamündalaiset olivat kovin huonosti ottaneet hänet vastaan eräällä agitatsioonimatkalla, jonka hän oli tehnyt Karlstadtia vastaan. Mutta nytkään ei suinkaan merkinnyt pelkoa se, että hän vetäytyi jonkun aikaa kestävään lepoon liikkeestä. Hän etsi vain uutta toimialaa. Saksanmaa oli tähän aikaan peitettynä salaisten seurojen verkolla, ja kommunistisilla lahkoilla oli kaikkialla kuljeskelevia agitatoreja, jotka, kuten Englannissa John Ballin aikaan, nyt varsinkin Etelä- ja Keski-Saksassa pitivät yllä yhteyttä eri seurojen kesken. Tiedämme jo, että valdolaisten ensi ajoilta asti kommunistien "luottamushenkilöt", "apostolit", "köyhät papit", tai minkä nimellisiä lienevät olleetkin, yleensä olivat alituisesti matkoilla, korkeintaan lyhyiksi ajoiksi näitä keskeyttäen. Käsityöläissällien matkustamisen kehittyminen oli uutena keinona saattaa näiden kerrosten paikkainvälistä yhteyttä kiinteämmäksi kuin yhteiskunnan muiden kerrosten välinen yhteys oli. "Kaikista kulkevista käsityöläisistä, jotka kuuluivat seurakuntaan, sekä mestareista että sälleistä, tuli apostoleja."
Kun Münzer kääntyi Etelä-Saksaan, täytyi hänen siis hyvinkin tuntea sikäläiset olot, hänen täytyi tietää, että siellä kaikkialla uhkasi kapina, hän tiesi joka tapauksessa myöskin siitä, että (elokuun lopulla) Stühlingerin talonpojat tosiasiassa olivat jo nousseet kapinaan jaettäkapinaliike nopeasti levisi Sveitsin rajalla. Siinä kylliksi syitä Münzerille kääntyä sinne, kun saksilaisissa maissa hänen toimintansa oli tehty niin kauaksi aikaa mahdottomaksi, kuin olevat olot kestivät.
Tiellä hän pysähtyi hetkeksi Nürnbergiin, köyhänä ja nälkäisenä. Useat uskovat että hän siellä koetti saada aikaan kapinaa. Mutta todellisesti viipyi hän siellä painattaakseen salaisesti erään uuden kirjotuksen. Kapinantekoon ei hetki näyttänyt hänestä suotuisalta. Neuvoskunta sai kuitenkin vihiä painamisesta, otti takavarikkoon koko painoksen ja panetti tyrmään sen sällin, joka oli painanut kirjotuksen mestarinsa tietämättä.
Luther ja hänen puolueensa ovat panneet parhaansa ollakseen sanallakaan mainitsematta tästä kirjotuksesta. He eivät ole maininneet siitä missään, vielä vähemmin siihen vastasivat, huolimatta siitä tai oikeammin juuri siksi, että se sisälsi kiivaimpia hyökkäyksiä ja syytöksiä Lutheria — Lutheria ja ruhtinaita vastaan. Tämä Münzerin viimeinen kirjotus on kaikista intohimoisin ja vallankumouksellisin.
Jos nürnbergiläiset ja Luther ajattelivat voittaneensa jotakin takavarikkoonotolla ja vaikenemisellaan, niin he erehtyivät, samoin kuin ne lukuisat valtiomiehet meidän päiviimme asti ovat erehtyneet ja erehtyvät, jotka noudattavat samallaista valtiotaitoa. Tuo Nürnbergin rikkiviisas neuvosto ei suinkaan saanut käsiinsä kaikkia kappaleita. Kirjaa levitettiinkin suuresti ennen talonpoikaissotaa, ja huolimatta tuosta hävityssodasta, jota sen jälkeen käytiin kaikkia kapinallisia kirjotuksia kohtaan, on muutamia kappaleita tästä takavarikkoon otetusta kirjasesta säilynyt aina meidän päiviimme asti. Kirjanen oli Münzerin "Varsin tarpeen vaatima puolustuspuhe". Sen täydellisenä nimenä oli: "Varsin tarpeen vaatima suojeluspuhe ja vastaus Wittenbergin hengettömälle, mukavasti elävälle lihalle, joka on väärin, pyhää raamattua varastamalla, niin katalasti sokaissut viheliäistä kristikuntaa".
Hienosti pilkaten orjamaisia lausetapoja, joita silloiset jumaluusoppineet käyttivät, hän omisti kirjansa "kaikkein korkeimmalle ja kaikkivaltiaalle Herralle Jeesukselle Kristukselle, kaikkien kuningasten hyvälle Kuninkaalle, kaikkien uskovaisten urhoolliselle Herttualle, armollisimmalle herralleni ja uskolliselle suojelijalleni sekä Hänen surevalle ainoalle Morsiamelleen, köyhälle kristikunnalle".
Kirjotus alkaa monenmoisilla hyökkäyksillä Lutheria ja kirjanoppineita vastaan ja kertoo sitten, kuinka Münzer oli Allstättissä todistanut raamatunpaikoilla ruhtinaille, että heidän velvollisuutensa on tarttua aseisiin evankeliumin puolesta. "Ja kuitenkin tuo hiipijäkummi tulee, voi sitä kesyä käkeä, ja sanoo, että minä tahdon saada kapinaa aikaan! Mutta hän salaa sen, kuinka minä selvästi näytin ruhtinaille, ettämiekka on annettu koko seurakunnalle, niin että ruhtinaat eivät ole miekan (julkisen vallan)herroja, vaan senpalvelijoita". Ja hän jatkaa: "Ruhtinaat älkööt tehkö niinkuin heitä haluttaa (5 Mos. kirj. 17), he tehkööt oikein. Siksi, täytyykin vanhan hyvän tavan mukaan kansan olla mukana, ennenkuin oikeus on jumalan lain mukainen (4 Mos. kirj. 15). Ja minkä tähden? Siksi, että jos esivalta tahtoisi väärentää tuomion (Jesaias 10), niin niiden saapuvilla olevien kristittyjen tulee sanoa vastaan eikä sellaista kärsiä, sillä jumala vaatii tilille viattomasta verestä (Psalmi 78). Maan päällä on kamalin asia se, ettei kukaan tahdo välittää köyhien hädästä, vaan mahtavat tekevät niinkuin itse tahtovat. Katso tarkkaan ja sinä huomaat, ettäalkusyynä kalkkeen kiskomiseen, varastelemiseen ja ryöstelemiseen ovat meidän herramme ja ruhtinaamme; he ottavat kaiken omakseen, kalat vedessä, linnut ilmassa ja kasvit maassa, kaikkien täytyy olla heidän (Jesaias 5) ja sitte he terottavat jumalan käskyjä köyhille ja sanovat: 'Jumala on käskenyt: 'Älä varasta', mutta itse he eivät sitä noudata. He rasittavat nyt kaikkia ihmisiä, nylkevät ja pettävät köyhää peltomiestä ja käsityöläisiä ja kaikkia eläviä (Mika 3). Mutta jos tämä vähäkin rikkoo, niin hänet hirtetään. Ja siihen tri Valehtelija sanoo: amen. Herrat itse menettelevät niin, että köyhästä miehestä tulee heidän vihollisensa. Kapinan syytä he eivät tahdo poistaa, kuinka saattaakaan silloin ajan pitkään käydä hyvin? Ja siksi, että minä sanon tämän, minunkin pitää olla kapinallinen. No hyvä, olkoon niin!"
Münzer syyttää jatkossa Lutheria kateudesta, joka johtui siitä, että Münzer ennen Lutheria oli, ottanut käytäntöön saksalaisen jumalanpalveluksen — me olemme jo tästä puhuneet ennemmin — ja osottaa pilkaten, että "Martti neitsyt, tuo puhdas Babylonian nainen", ei häntä tuomitse, vaan antaa hänet ilmi. Hän ivaa Lutheria siitä, että tämä on tahtonut käydä marttyyristä, vaikka elää hyvinvoinnissa ja ruhtinaiden suosimana. Yhtä inhottavaa sanoo hän olevan Lutherin harjottaman kurjan imartelun ja viekastelemisen. "Köyhät munkit ja papit ja kauppiaat eivät voi itseään puolustaa, siksi sinä heitä kyllä manaat. Mutta jumalattomia hallitsijoita ei kukaan saa tuomita, vaikka he polkevat Kristuksen jalkojensa alle". Naurettavaa on Lutherin kerskuminen urhoudella. Ei Leipzigissä eikä Wormsissa hän ole asettanut mitään vaaralle alttiiksi. Kirjotus päättyy muutamin mehuisin pilkkalausein Lutherista, samaan tapaan, jota Luther itsekin mielellään käytti.
Sitten kun Münzer oli ampunut tämän nuolen vihollisiinsa, jätti hän Nürnbergin, vetäytyi Sveitsin rajalle ja vietti siellä talven. Hän näyttää olleen osallisena noiden kuuluisien "kahdentoista artikkelin" muodostamisessa, joissa kapinalliset talonpojat ovat esittäneet vaatimuksensa. Sitävastoin on liikaa tehdä hänestä niiden tekijää, samoin kuin lukea hänen syyksensä, että eteläsaksalainen kapina puhkesi. Toiselta puolen hän itse tunnustaa, että hän täällä kehotuksesta "saarnasi kansalle", tai kuten muuan hyvänsuopa historioitsija lausuu: "Münzer kylvi täällä talonpoikaiskapinan myrkyllistä kylvöään."
Täällä Sveitsin rajalla oli hänellä myöskin tilaisuus kohdata sveitsiläistenuudestikastajienjohtajia. Seurataksemme kertomuksen kulkua jätämme kuitenkin kaiken tämän kuvaamisen seuraavaan lukuun.
X. Talonpoikaissota.
Alussa vuotta 1525, kenties jo tammikuussa, Münzer lähti etelästä takaisin Thüringeniin. Hän ei tullut umpimähkään. Hän tiesi, että melskeiden aika nyt oli tulossa.
Me muistamme talonpoikaiskapinan Englannissa v. 1381 alkaneen samana päivänä joka paikassa. Täällä oli myös sovittu määrätystä hetkestä, jonka piti oleman 2 päivä huhtikuuta, mutta osaksi talonpoikien malttamattomuudesta, osaksi olosuhteitten pakosta, puhkesi kapina ilmi monin paikoin ennemmin. Me emme saa siis epäillä sitä, että laaja salaliitto oli kapinan takana, järjesti sen ja johti sen ensimäisen syttymisen.
Meidän päivinämme ei salainen liitto, vaikkapa siihen kuuluisi miten harvoja jäseniä hyvänsä ja se pysyisi tuntemattomana väestön suurelle joukolle, johon sen pitäisi nojautuman, yleensä suinkaan pysy tuntemattomana hallitukselle. Nykyään ei olekaan vallankumouksellisten puolella yhtään ainoata vakavata valtiomiestä, joka uneksii saavansa aikaan suurta kapinaa, joka käsittäisi koko kansan, salaliiton avulla. Asema oli tässä kohden 1300- ja vielä 1500-luvullakin suotuisampi. Valtiollinen poliisi oli vielä vähän kehittynyt, varsinkin Alppien pohjoispuolella, eikä postilaitoskaan lisineen ollut vielä tullut valtioasiaksi. Kaikkea yhteyttä etäisempiin paikkoihin piti yllä erityinen sananviejä, ja vallankumouksellisten "sotaposti" työskenteli aivan yhtä ripeästi ja varmasti, toisinaan paremminkin kuin hallitsevien, josta kiitos tuli kuljeskeleville sälleille ja "apostoleille", joiden merkitykseen tässä suhteessa jo olemme viitanneet.
Münzer oli näin ollen esim. koko talonpoikaissodan ajan vilkkaassa yhteydessä Schwabenin kanssa. Bullinger kertoo uudestikastajista kirjottamassaan kirjassa: "Ja kun hän ei enään ollut täällä ylhäällä tässä seudussa, vaan oli siirtynyt taas Thüringeniin ja asui Mülhausenissa, kirjotti hän kumminkin etelään uskotuilleen kirjeitä, joilla hän aina innostutti levottomia ihmisiä ja kiihotti heitä herroja ja esivaltaa vastaan. Ja vähää ennen talonpoikaiskapinan syttymistä maakreivikunnassa ja sen seuduilla, lähetti hän lähetin mukana kirjeen ja paperiliuskoja, joihin hän oli piirrättänyt malleja ja mittakaavoja, joiden mukaan piti laitettaman kuulia tykkiin, joka kapinaa varten jo oli valettu Mülhausenissa: voimisti siten ja lohdutti noita levottomia."
Mutta hyödyllisin salaliiton menestymiselle sinä aikana, jota nyt tarkastelemme, oli se seikka, että jokainen alaluokan jäsen eli pienessä piirissä, josta hän oli yhteiskunnallisesti ja tavallisesti myöskin taloudellisesti mitä suurimmassa määrässä riippuvainen, joukossa, joka tunsi kaikki hänen tekonsa ja toimensa, ja johon hän oli sidottu mitä kiinteimmillä siteillä. Kyläkunta yhteisö, ammattikunta ja sällikunta, loivat kurin ja yhteyden, mutta samalla pitivät yllä eroa toisiin piireihin nähden, joka oli erinomaisen edullista salaisuuksien säilyttämiselle ja salaisten yhdistysten syntymiselle. Muistakaamme vain, että keskiajalla esim. ammattisalaisuudet saattoivat pysyä salassa vuosisatoja. Salaseurojen kesken levitettiin kerettiläisiä oppeja, mutta harjotettiin myöskin valtiollista agitatsionia.
Uskonpuhdistuksen aikakautena tuli vielä lisäksi se, että hallitsevat katselivat toisiaan tavattoman epäluuloisin silmin. Jo Saksan hajanaisuus vaikeutti eri paikkakuntien esivaltojen järjestelmällistä yhteistoimintaa. Mutta tämä vaikeus tuli vielä suuremmaksi uskonpuhdistuksen aikana, jolloin eivät ainoastaan alemmat luokat kapinoinneet, vaan ylemmätkin vehkeilivät vallankumouksissa etuja itselleen, jolloin hengelliset herrat eivät luottaneet kerrassaan ensinkään maallisiin, eivätkä katoliset evankelisiin ja päinvastoin. Tulvaveden täytyi nousta heidän kurkkuunsa asti, ennenkuin he yhtyivät yhdeksi "taantumukselliseksi joukoksi".
Tämä tila selittää sen, että kapina, kaikista edelläkäyneistä merkeistä huolimatta, saattoi kuitenkin yllättää hallitsevat luokat aivan äkkiarvaamatta, niin että kapinalliset aluksi melkein kaikkialla olivat edullisessa asemassa.
Münzer kohtasi jo tiellään pohjoiseen kapinallisten talonpoikien joukkoja. Olipa hänen kerran sellaisessa tilaisuudessa käydä hullustikin. Hänet vangittiin erään sellaisen joukon kanssa, mutta häntä ei tunnettu, ja hän pääsi taas vapaaksi. Me tapaamme hänet 12 p:nä maaliskuuta Mülhausenissa. Pfeiffer oli ollut siellä jo joulukuusta asti. Jo muutamia päiviä senjälkeen he pääsivät onnellisen kapinan avulla kaupungin herroiksi melkein samana päivänä, jolloin kansa v. 1848 Berlinissä ja v. 1871 Parisissa nousi voittoisaan kapinaan (17 p:nä maaliskuuta).
Eräs senaikuinen allstättiläinen veronkantaja kirjottaa ystävälleen Mülhausenin tapauksista muun muassa seuraavaa: "Minä tarvitsisin kokonaisen päivän kertoakseni teille siitä julmasta eripuraisuudesta ja kapinasta, jonka saarnaaja Pfeiffer sekä Münzer ovat saaneet aikaan Mülhausenissa. Lopputuloksena on että herra Omnes (Kaikki, Kansa) on ottanut hallinnon neuvoskunnalta haltuunsa; neuvoskunta ei saa enää vastoin heidän tahtoaan rangaista, hallita, kirjottaa eikä toimia. Sen jälkeen kun neuvosto karkotti Pfeifferin ynnä Münzerin ja heidän oltuaan Nürnbergissä ja tultuaan sieltä karkotetuiksi, on Pfeiffer palannut takaisin ja kuljeksinut ylt'ympärikylissäkaupungin ulkopuolella, valittaen, että hänet karkotettiin väkivallalla totuuden tähden ja siksi että hän tahtoi saarnata vapaasti neuvostosta ja esivallasta välittämättä. Ja talonpojat kokoontuivat aseineen ja tunkeutuivat Mülhauseninesikaupunkiin, missä hän saarnasi. Kun neuvoskunta sai tämän tietää, kokosi se voimat yhteen karkottaakseen hänet uudelleen, mutta ilkeät porvarit, joiden piti pitää neuvoston puolta, kääntyivätkin silloin tätä vastaan ja käyttäytyivät niin petollisesti, ettei sitä saata sanoakaan. Ja kun heidän päällikkönsä näki, kuinka kansa luopui neuvostosta, ja suurella vaivalla sai heidän metelinsä rauhotetuksi, kumminkin niin, ettäPfeiffer ja Münzer saivat jäädä saarnaajiksi, ja neuvoston täytyi suostua siihen, ettei se tekisi eikä ryhtyisi mihinkään ilman seurakunnan tietoa ja tahtoa. Siten on neuvostolta otettu miekka ja Mülhausenissa tapahtuu ihmeellisiä asioita."
Se onkin toden totta, silläsiellä perustettiin kommunistinen seurakunta.
"Tämä oli uuden kristillisen hallituksen alku", kirjottaa Melanchton. "He karkottivat munkit, ottivat luostarit ja hiippakunnan tilat haltuunsa. Siellä oli johanniteilla ollut talonsa ja suuret tulot; sen talon otti Tuomas nyt haltuunsa. Hän opetti myöskin, että kaikki omaisuus pitäisi olla yhteistä, niinkuin Apostolien Teoissa on kirjotettu, että he panivat omaisuutensa yhteen. Siten hän sai rahvaan niin vastahakoiseksi, ettei se enää tahtonut tehdä työtä, vaan jos joskus tarvitsi jyviä tai kangasta meni se rikkaan luo ja vaati niitä kristillisen oikeuden perustuksella. Sillä Kristus tahtoi, että piti jakaa puutteellisten kanssa. Jos rikas ei silloin antanut hyväntahtoisesti, niin otettiin väkisin. Niin tekivät myöskin ne,jotka Tuomaksen kanssa asuivat johannitien talossa."
Toinen vihamielinen tekijä valittaa, että "kansa jätti päivätyönsä tekemättä ja ajatteli, että kun he ovat ehtineet hävittää aatelismiesten, ruhtinasten ja herrojen, piispojen ja luostarien omaisuudet, niin jumala kyllä antaisi heille enemmän; he oppivat siis ryöstämään ja varastamaan; ja tällaista menoa piti Münzer monta kuukautta."
Nämä valitusvirret kommunismin vaikutuksista eivät ole kuitenkaan mitään muuta kuin vanhaa tavallista porvarillista ruikutusta eikä niillä ole mitään todellista perustusta. Se käy selväksi jo siitä tosiasiasta, että vallankumouksellinen kunta, kommuni, ei pysynyt pystyssä kauemmin kuin kaksi kuukautta (melkein yhtä kauan kuinParisin kommuniv. 1871); Münzer itse jätti Mülhausenin jo toukokuun 12 p:nä. Näinä muutamana viikkona kommunismilla muka oli tuntuvia vaikutuksia tuotantoon, ja sitä sodan leimujen keskellä, joka kutsui kaikki asekuntoiset työmiehet taisteluun!
Melanchton tosin kertoo meille, että kommunismi Mülhausenissa olisi kestänytkokonaisen vuoden!Tämä on samaa kuin ajattelisi jonkun nykyaikaisen kirjailijan syksyllä 1871 kuvailleen, että Parisin kommuni olisi pysynyt pystyssä vuoden ajan! Ei tiedä, mitä eniten ihmettelisi, tuon "lempeän ja ujon" Melanchtonin julkeata totuuden salaamista vaiko hänen lukijakuntansa ajatuksettomuutta.
Sellaisista "samanaikuisista lähteistä" on tähän asti säännöllisesti porvarillinen historiankirjotus hakenut tietonsa kommunistisista liikkeistä! Mutta nämä väärennykset huomaa helposti, jos on vähänkään huolellinen. Paljon sekottavammin on vaikuttanut sen osan kokonaan väärä esittäminen, joka Münzerillä Mülhausenissa oli. Monet, Luther ja Melanchtonkin, esittävät Münzeriä Mülhausenin diktatoriksi, vaikka hänen asemansa todellisuudessa oli siellä aivan epävarma. Hän oli voittanut, mutta ei suinkaan omien kannattajiensa avulla, vaan ryhtymällä sovitteluihin Pfeifferin porvarillisen suunnan kanssa. Hän ei päässyt milloinkaan kauemmas kuin yksinkertaiseksi saarnaajaksi. Kaikissa tärkeimmissä asioissa oli hänellä vastassaan Pfeiffer, jolla oli kansan enemmistö takanaan.
Mülhausen ei ollut mikään Tabor. Tätä kaupunkia voi pitää kommunistisena siirtolana. Se oli vasta perustettu ja kommunistit virtasivat sinne, muodostaakseen sen ainoan asutuksen. Vallan toisellaiset olivat olosuhteet sellaisessa vanhassa valtakunnankaupungissa kuin Mülhausen. Kommunisteilla oli siellä paras tukensa vain köyhälistössä ja sen lisäksi eräissä esikaupunkien pienten itsenäisten käsityöläisten ja ympäristön talonpoikien piireissä. Mutta nämä väestökerrokset olivat aivan liian heikot voidakseen pakottaa mielensä mukaan porvariston eri kerrokset. Suotuisien sattumien ja myöskin näiden viisaan käyttämisen ansio oli, että Mülhausenin kommunistit olivat voineet olla ratkaisevana tekijänä, vaa'an kielenä, molempien taistelevien puolueitten välillä. Mutta mitään enempää kuinsuvaitsevaisuuttaeivät he saattaneet pyytää siltä suunnalta, jonka he olivat auttaneet voittoon. Mülhausenia ei suinkaan järjestetty kommunistiseksi; "veljet" saivat vain tehdä salaisen järjestönsä julkiseksi ja muodostaa jonkinlaisen "kunnan" kaupunkikunnanpiiriin, luultavasti johannitien taloon; mutta tässä olikin kaikki.
Kuinka vähän Münzerin kannattajia itse asiassa oli Mülhausenissa näkyy parhaiten siitä, että hän sai vain 300 miestä mukaansa, kun hän sieltä lähti talonpoikia auttamaan.
Melanchton lienee kyllä siinä oikeassa, että Münzerin kunta, "ne jotka asuivat Tuomaksen kanssa johannitien talossa", niinä harvoina viikkoina, jolloin se oli olemassa, ei elänyt vain jäseniensä työllä, vaan pääasiallisesti kirkoista, luostareista ja linnoista saadulla saaliilla. Näinä aikoina kirkon omaisuus oli res nullius, ei kenenkään omaa, ja sen otti haltuunsa, kuka vaan siihen kykeni. Tavallisesti joku ruhtinas. Mutta joskus myöskin joku köyhä raukka.
Olemme jo maininneet, että Münzer ja Pfeiffer olivat mielipiteiltään vastakkaiset. Mutta siitä johtui taktillisiakin ristiriitoja.
Pfeiffer piti itseään, kuten oikea esikapitalistisen ajan pikkuporvari ainakin, vain paikallisten etujen harrastajana. Münzer oli, kuten sen ajan kommunistit yleensä, paikkainvälisen yhteyden harrastaja. Pfeifferistä oli Mülhausenin kapina jotain sellaista, joka koski ainoastaan tätä kaupunkia. Münzeristä se oli sitävastoin vain rengas niiden vallankumouksellisten kapinain ketjussa, joiden yhteisvaikutus tekisi lopun kaikesta tyranniudesta ja kaikesta sorrosta. Mitä Tabor ennen oli ollut Böhmille, sitä piti Mülhausenin lujan kaupungin olla Thüringenille, koko kapinan tukipisteenä.
Sen sijaan että Pfeiffer — kun me tässä puhumme Pfeifferistä ja Münzeristä, emme tarkota vain molempia henkilöjä, vaan myöskin heidän edustamiaan suuntia — ei ryhtynyt mihinkään muuhun kuin toimimaan muutamia hävitysretkiä läheisiin katolisiin seutuihin, niin Münzer teki kaikkensa varustaakseen ja harjottaakseen aseitten käyttöön Thüringenin talonpoikia ja järjestääkseen heitä yhteisen johdon alle. Hän antoi valaa jykeviä tykkejä ja toimitti tästä käskyjä aina Schwabeniin asti. Ja joka taholle hän lähetti kirjeitä kehotukseksi ja rohkaisuksi, samalla hän kehotti malttavaisuuteen siksi, kunnes kaikki oli ehditty järjestää asianmukaiseen kuntoon.
Erityisesti hän luottivuorityömiehiin, enemmän kuin epäluotettaviin Mülhausenin asukkaisiin ja vähän aseisiinharjaantuneisiin talonpoikiin. Vuorityömiehet olivat Saksin kansan asekelpoisin ja uhmamielisin osa, ja heihin kiintyikin heti Münzerin huomio. Hän rupesi yhteyteen Erzgebirgen vuorikaivoslaisten kanssa, ennen kaikkia pyrki hän nostamaan kapinaan häntä lähimmät,Mansfeldinkaivostyöläiset, joiden kesken hän olikin vielä Allstättin ajoilta hyvässä yhteydessä. Hän kirjotti näille Mansfeldin piiriin pääasiassa näin; "Ensin ja ennen kaikkea puhdas jumalanpelko. Rakkaat veljet, kuinka kauan te nukutte? Minä sanon Teille, että jollette Te tahdo kärsiä jumalan tähden, niin teistä tulee perkeleen marttyyrejä. Senvuoksi pitäkää varanne, älkää mairitelko kauemmin vääriä intoilijoita tai jumalattomia veijareita. Nouskaa ja taistelkaa Herran taistelua. Aika on tullut ja jumalan todistuksesta on vaari otettava. Koko Saksa, Ranska ja Italia ovat liikkeessä. Klettgaun, Hegaun ja Schwarzwaldin talonpojat ovat pystyssä, kolmekymmentä tuhatta miestä, ja heidän joukkonsa kasvaa yhä. Minä huolehdin sitä, että yksinkertaiset ihmiset suostuisivat johonkinväärään sovintoon, jonka vahinkoa he eivät vielä huomaa. Mutta jos Teidän joukoissanne on kolmekin, jotka etsivät jumalan nimeä ja kunniaa, niin teidän ei tarvitse peljätä satoja tuhansia. Rohkeasti eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Nyt on aika. Heittiöt ovat arkoja kuin koirat. Mutta älkää kuulko jumalattomien valitusta! He pyytäen ja itkien rukoilevat teitä kuin lapset. Mutta älköön sääli teihin tarttuko, niinkuin jumalakin on käskenyt Moseksen kautta (5 Mos. kirj. 7) Toimikaa kylissä ja kaupungeissa, mutta varsinkin vuorimiehet ja muut kunnon pojat! Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Älkää antako miekan jäädä kylmäksi veressä, lyökää Nimrodin torni maahan! Eteenpäin, eteenpäin, toisilla on ollut päivänsä, jumala käy teidän edellänne ja seuraa teitä. Ja jumala sanoo: Älkää peljätkö, älkää hämmästykö heidän suurta joukkoansa, sillä sota ei ole teidän sotanne vaan Herran. Annettu Mülhausenissa v. 1525. Münzer, jumalan palvelija jumalattomia vastaan."