Münzerin kirje otettiin hyvin vastaan, suuria joukkoja kokoontui ja syntyi levottomuuksia. Aina Meissenin vuorikaivospiirissä saakka tuntuivat mansfeldilaisessa annetun pysäyksen vaikutukset. "Ja ennenkuin mielettömät johtajat saivat aikaan Frankenhausenin verisen päivän," sanoo Hering Saksin ylämaitten historiassaan, "olivat useat Mansfeldin kreivikunnan kapinaannousseistavuorityöläisistäpaenneet Saksin vuorille joko siksi että eivät toivoneet mitään hyvää kotona tulevan tai siksi että he uuden viisauden nojalla toivoivat näyttelevänsä tärkeätä osaa kaukaisessa seudussa."
Heidän onnistui saada vaikutusvaltaa ja edistää Zwickaun seudulla syntynyttä kapinayritystä, siellä kun hurmahenget jo ennen Storchin ja Münzerin johdolla olivat saaneet vaikutusvaltaa ja valmistaneet maaperää.
Huhtikuussa syntyikin todella Erzgebirgessä talonpoikien ja vuorityöläisten kapina. Vasta Frankenhausenin taistelun jälkeen taukosi liike siellä, kuten kaikkialla muuallakin Saksissa.
Mutta yleensä oli Münzerin pyrkimyksillä saada yhteistoimintaa aikaan Saksin eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille vain vähän menestystä.
Talonpoikien ja pikkukaupunkilaisten partikularismi oli edelleenkin vielä liian voimakas. Samallainen taloudellinen sorto, vanhojen olosuhteitten yleinen myllerrys, joka uskonpuhdistusta seurasi, sekä, eikä suinkaan vähimmässä määrässä, "kommunistisien apostolien" väsymätön eri paikkain yhteyttä välittävä toiminta olivat juuri riittäneet tekemään talonpoikaisliikkeen alussa kansalliseksi, kansakunnan suurinta osaa koskevaksi ja samanaikaiseksi. Mutta sen jatkuessa paikalliset pyyteet astuivat taasen yhä selvimmin esiin. Partikularismilla oli aivan, liian syvät juurensa olosuhteissa, niin ettei sitä voitu voittaa kuin lyhyeksi aikaa puutteellisestikaan.
Lisäksi tuli talonpoikien turmiollinen yksinkertaisuus. Nämä kokemattomat ihmiset luulivat, että ruhtinaan sanan täytyi kestää, jos ei enemmän, niin ainakin yhtä paljon kuin tavallisissa oloissa elävän rehellisen miehen sanankin. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että uudempi valtiotaito luki petollisuuden ja tunnottomuuden ruhtinaan tärkeimpien hyveitten joukkoon — sama valtiotaito, jota näimme Richardpoikasen toista sataa vuotta ennemmin niin taitavasti käyttäneen Englannin talonpoikien vahingoksi.
Sen sijaan että olisivat toimineet yhdessä, toimi kukin piirikunta ja kaupunki, joka oli liittynyt kapinallisiin, ominpäin, vain omaa etua silmällä pitäen, ja herrojen tekemät tyhjät lupaukset valituksen alaisien kohtien parantamisesta saattoivat tavallisesti varustetut joukot laskemaan aseensa ja lähtemään kotipaikoilleen. Siten ruhtinaat saivat aikaa joukkojen kokoamiseen ja yhdistymiseen, ja he voittivat sillä tavalla toisen talonpoikaisjoukon toisensa jälkeen. Talonpoikien puolella kasvoi yhä enemmän liikkeen umpimähkäisyys ja suunnittelemattomuus, kun sitävastoin vaara ruhtinaiden puolella yhä lisäsi koossapysyväisyyttä ja tarkotuksellista yhteisvaikutusta.
Aluksi ei ollut näyttänyt niinkään varmalta, kuka tulisi voittajaksi. Vielä 14 p:nä huhtikuuta oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik puhunut yhtä synkkänä kuin varovaisena kapinasta. Hän kirjotti pitkäperjantaina veljelleen Saksin herttua Johannille: "On todellakin suuri asia, että täytyy toimia väkivallalla.Kenties on näille ihmisraukoille annettu syytä sellaiseen kapinaan, erittäinkin kieltämällä jumalan sana.Niin rasittaa sekä hengellinen että maallinen esivalta köyhiä monella tavalla. Kääntäköön jumala vihansa meistä. Jos jumala tahtoo,voi tapahtua niin, että rahvaan mies pääsee hallitukseen".
Samallainen käsitys näkyy myöskin ensimäisestä kirjotuksesta, jossa Luther koskettelee talonpoikaiskapinaa. Sen nimenä on: "Kehotus sopimaan Schwabenin talonpoikien kahdestatoista artikkelista". Tässä kirjotuksessa Luther ensiksi lausuu toivovansa, että kaikki muuttuisi hyväksi, jos talonpojat tarkottavat totta näillä artikkeleillaan eivätkä tahtoisi pyytää enempää. Hän hyväksyy siis ne sopimuksen pohjaksi.
Sitten kääntyy hän ruhtinasten ja herrojen puoleen: "Me emme saa sellaisista ilkitöistä ja kapinoista kiittää ketään muuta kuin teitä, ruhtinaat ja herrat, ja varsinkin teidän sokeita piispojanne ja hulluja pappejanne ja munkkejanne… Miekka on teidän kaulallanne; vielä te luulette istuvanne tanakasti satulassa, niin ettei teitä voitaisi siitä nostaa. Sellainen varmuus ja paatunut julkeus katkaisee teidän kaulanne, sen saatte nähdä… Niinpä, kun te olette syypäinä sellaiseen jumalan vihaan, kääntyy se epäilemättä teitä vastaan, ellette ajoissa paranna itseänne. Taivaan merkit ja täällä maanpäällä tapahtuvat ihmeet koskevat teitä, hyvät herrat, eivätkä ne ennusta teille hyvää… Sillä tietäkää, ettäjumala ohjaa asiat niin, ettei voida eikä tahdota ajan pitkään kärsiä teidän mellastustanne. Talonpojat eivät suinkaan, hyvät herrat, asetu teitä vastaan,vaan itse jumala, teidän elämöimisenne tähden."
Luther jatkaa kehottaen ruhtinaita oman hyötynsä vuoksi tekemään myönnytyksiä talonpojille. Noiden kahdentoista artikkelin perusteella voipi alkaa neuvottelut. Muutamat niistä ovat oikeutettuja ja kohtuullisia. Niinpä esim. ensimäinenkin, joka vaatii oikeutta saada kuulla evankeliumia ja valita papit. Ja toiset, joissa pyydetään suojelusta kaikellaisia kiskomisia vastaan, ovat myöskin kohtuulliset. "Sillä esivaltaa ei ole suinkaan asetettu valvomaan omaa etuaan vaan alamaistensa hyötyä ja parasta.Nykyään onkin aivan sietämätöntä sellainen verottaminen ja nylkeminen. Mitä auttaisi, vaikka talonpojan pelto kasvaisikin yhtä monta guldenia kuin siinä nyt on olkia ja tähkiä, kun esivalta ottaisi vaan sitä enempi ja lisäisi sillä yhä loistoansa ja tuhlaisi kaiken vaatteisiin, syöminkeihin, juominkeihin, rakennuksiin y.m., niinkuin ne olisivat akanoita. Täytyisi vähentää loistoa ja pienentää menoja, niin että köyhä mies saisi myöskin pitää jotakin."
Tämän jälkeen Luther kääntyy talonpoikien puoleen ja myöntää heille ruhtinasten ansainneen sen, "että jumala syöksisi heidät istuimiltaan". Mutta heidän pitäisi alkaman oikeasta päästä, "muuten he saisivat vahingon sieluilleen, vaikkapa täällä ajassa voittaisivatkin ja surmaisivat kaikki ruhtinaat". Hän kehottaa sentähden talonpoikia, "rakkaita herroja ja veljiä", luopumaan miekasta eikä kapinoimaan esivaltaa vastaan, sillä sellaiseen heillä olisi oikeus vain, jos jumala heitä siihen käskisi merkeillä ja ihmeillä. "Kärsiminen, kärsiminen, risti, risti, se on kristityn oikeus, se, eikä mikään muu".
Kirjotus päättyy molemminpuolisilla kehotuksilla. "Molemmat puolet ovat väärässä, he ovat käyttäytyneet pakanain tavoin eikä niinkuin kristittyjen sopisi. Molempia uhkaa jumalan tuomio. Heidän sielunsa joutuvat helvettiin ja Saksa joutuu perikatoon. Sentähden olisi nyt minun uskollinen neuvoni se, että valittaisi muutamia kreiviä ja herroja aatelistosta ja joitakuita neuvosherroja kaupungeista ja ratkaistaisi asia ystävällisesti, että te herrat luovutte jäykkyydestänne, joka Teidän kumminkin lopuksi täytyy tehdä joko vapaaehtoisesti tai muuten ja kartatte rahtusen tyranniuttanne ja sortoanne, niin että köyhäkin mies saisi ilmaa ja sijaa elääkseen. Talonpoikien taas pitää myöskin näyttäytymän kohtuullisiksi ja luopuman muutamista artikkeleista, joissa vaaditaan liian paljon, niin että asia, ellei siitä voi sopia kristillisellä tavalla, ainakin ratkaistaisiin ihmisellisen oikeuden mukaisesti… Nyt minä olen neuvonut Teitä kaikkia uskollisesti, kristillisesti ja veljellisesti. Jumala suokoon, että se auttaisi. Amen."
Jos ne olisivat oikeassa, jotka otaksuvat Lutherin valtavan personallisuuden saaneen uskonpuhdistuksen aikaan, niin olisi tämän kirjotuksen pitänyt antaman talonpoikaissodalle toisen käänteen. Todellisesti se nyt jäi aivan vaikutuksettomaksi. Ensimäisessä kokeessaan olla uimatta virran mukana, osottautui Luther voimattomaksi.
Mutta hän ei ollut sellainen mies, joka olisi puolustanut asiaa, joka ei näyttänyt onnistuvan. Eikä hänen tarvinnut ajatella kauan, mille puolelle hänen tulisi asettua. Hänen rauhaarakastava herransa, vaaliruhtinas Fredrik, kuoli 5 p:nä toukokuuta, ja seuraajaksi tuli hänen veljensä Johann, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta ja sovinnosta.
Ja kaikkialla varustautuivat ruhtinaat tukahuttaakseen kapinaliekin talonpoikien vereen. Huhtikuun viimeisellä viikolla oli talonpoikaisjoukot Schwabenissa tuhottu melkein kokonaan. Samaan aikaan oli maakreivi Filipin onnistunut Hessenissä päästä kapinallisista voitolle. Ja lukuisia sotataitoisia joukkoja kokoontui retketäkseen Frankenin ja Thüringenin kapinoitsijoita vastaan.
Lutherilla oli lisäksi personallinenkin syy kääntyä talonpoikia vastaan. Huhtikuun loppupuolella oli hän tehnyt agitatsionimatkan kautta Thüringenin, saattaakseen kansan rauhottumaan, mutta kaikkialla hän oli huomannut, että hän, joka piti itseään kansan epäjumalana, oli kadottanut kaiken vaikutuksensa siihen.
Tuon intohimoisen kiivauden, jonka alinomaa huomaa hänessä esiintyvän, suuntasi hän nyt kapinoitsijoita vastaan. Äsken hän oli kutsunut heitä "rakkaiksi herroiksi ja veljiksi", nyt he eivät olleet muuta kuin rosvoja, murhamiehiä ja hulluja koiria, jotka täytyi lyödä kuoliaaksi. Äsken hän oli puhunut siitä, kuinka sorto oli ollut niin sietämätöntä, että se oli pakottanut talonpojat kapinaan esivaltaa vastaan; nyt oli esivallalla kaikki oikeus puolellaan.
Toukokuun 6 p:nä, Fredrikin kuoleman jälkeisenä päivänä, ilmestyi Lutherin kirjotus "Ryösteleviä ja murhaavia talonpoikia vastaan". Siinä sanotaan: "Pelkkää perkeleen työtä he tekevät, varsinkin tuopääpaholainen, joka hallitsee Mülhausenissa eikä toimita mitään muuta kuin ryöstöjä, murhia ja verenvuodatuksia, niinkuin Kristuskin, Joh. 8, sanoo hänestä, 'että hän on murhaaja alusta'." Tähän talonpoikien esiintymiseen katsoen hänen täytyi nyt kirjottaa toisella tavalla kuin 'edellisessä kirjasessaan'. Kapina on pahempaa kuin murha: "Jokainen muistakoon, ettei voi olla mitään myrkyllisempää, vahingollisempaa eikä pirullisempaa kuin kapinallinen ihminen. Hullu koira täytyy lyödä kuoliaaksi; ellet sinä sitä tapa, niin se tappaa sinut… Siksipä ei täällä saa nukkua. Eikä tässä tule kysymykseen kärsivällisyys eikä sääli, on miekan ja vainon aika, eikä armon". "Se joka kaatuu esivallan puolesta, on jumalan edessä oikea marttyyri… se, joka sortuu talonpoikien puolella, on ihminen helvetin syötti… Nyt on sellaiset ihmeelliset ajat, että ruhtinas saattaa paremmin ansaita taivaan verenvuodatuksella kuin muut rukouksilla. Pistä lyö ja kurista kuoliaaksi kaikki mitä voit. Kuole, mitään autuaampaa kuolemaa et milloinkaan saa. Sillä sinä kuolet totellessasi jumalan sanaa ja käskyä Room. 13, ja rakkauden palveluksessa (!!), pelastaessasi lähimmäistäsi helvetin ja perkeleen kahleista".
Samallaisia "rakkauden palveluksia" osotti Luther talonpojille tämänaikuisissa yksityisissäkin kirjeissänsä. Niinpä hän 30 p:nä toukok. kirjotti eräälle neuvosherralle, tri Rühlille: "Puhutaan sääliväisyydestä heitä kohtaan, mutta jos heidän joukossaan on syyttömiäkin, niin Jumala kyllä pelastaa ja varjelee heidät, kuten hän teki Lotille ja Jeremiakselle. Jos hän ei sitä tee, niin he eivät todellakaan liene viattomia… Viisas mies sanoo: aasi tarvitsee ruokaa, kuormaa ja piiskaa, talonpoika kauranolkia. Se, joka on nähnyt Münzerin, tietää sanoa, että hän on nähnyt perkeleen ihka elävänä suurimmassa vimmassa. Oi, Herra jumala, kun sellainen henki on myöskin talonpojissa, kuinka onkaan silloin tärkeätä, että heidät tapetaan niinkuin hullut koirat!" Kaikista Lutherin tämänaikuisista kirjotuksista näkee selvästi, että Münzer hänen mielestään oli vaarallisin kapinoitsijoista. Thüringenissä hän olikin sellainen.
Vielä myöhemmin Luther kehuu, että hän muka oli kapinassa lyönyt kaikki talonpojat, kun oli käskenyt surmata heidät kaikki; "kaikki heidän verensä on minun niskoillani". Suuruudenhulluudesta on hän kuitenkin ottanut kantaakseen suuremman verivelan, kuin todellisesti tuli hänen osalleen. Me olemme laajasti selittäneet hänen käytöstään talonpoikaissodan aikana, sillä se ei kuvaa ainoastaan Lutheria, vaan koko porvarillisen ja talonpoikaisköyhälistöläisen kerettiläisyyden välistä suhdetta. Mutta kapinan lopputulokseen ei Luther mitään vaikuttanut. Hänen kehotuksensa sovinnontekoon ei merkinnyt mitään, ja yhtä tarpeetonta oli se kiihotus, jolla hän yllytti ruhtinaita säälimättömään teurastukseen. He kyllä ilman kehotuksiakin huolehtivat murhaamisesta kaikella asiaankuuluvalla verenhimoisuudella, Lutherin vastustajat yhtähyvin kuin hänen kannattajansakin, ja molemmat osat veljellisessä sovussa. Sodassa sorretuita vastaan taukosivat keskinäiset taistelut saaliista — katoliset ja evankeliset liittyivät yhteen kukistaakseen köyhän kansan.
Toukokuun alussa yhtyivät Hessenin "evankelisen" maakreivin Filipin joukot kiihkokatolisen Saksin herttuan Yrjön ja muutamien pikkuvaltiaiden joukkoihin, ja heihin liittyi Saksin uusi vaaliruhtinas, tehdäkseen lopun Thüringenin kapinasta. Tämän keskuksena oliFrankenhausen, joka oli pieni kaupunki Mansfeldin kaivosten läheisyydessä. Enimmäkseen asui siinä sikäläisten suolakaivosten työmiehiä. Sen edustalle kokoontui kapinallisten päävoima, eikä tykeillä hyvin varustettuun Mülhauseniin tai johonkin eteläisempään paikkaan, esim. Erfurtiin tai Eisenachiin, jotka myöskin olivat kapinallisten hallussa ja joista käsin olisi ollut helpompi pitää yllä yhteyttä Frankenin kapinallisten kanssa.
Ruhtinaat käsittivät myöskin, että täällä oli päävoima. Hessenin Filip riensi rohkeasti sitä vastaan, kulkien hyvinvarustettujen ja kapinallisten hallussa olevien kaupunkien Mülhausenin ja Erfurtin välitse. Se, että hän saattoi tehdä tämän, ilman että häntä ahdistettiin, on yhtenä todistuksena siitä, mikä johdon- ja yhtenäisyyden puute vallitsi talonpoikien puolella.
Mutta Frankenhausenin merkityksen voimme selittää vain ottamalla huomioon Mansfeldin kaivosten läheisyyden, siellä kun oli paljon asekelpoisia vuorityöläisiä. Jos onnistui ulottaa kapina sinne saakka, silloin oli ruhtinaan joukoilla kova edessä.
Münzer ymmärsi sangen hyvin Frankenhausenin merkityksen ja teki kaikki, mitä hänen vallassaan oli, kootaksensa sinne kapinan kaikki voimat. Hän kirjotti erfurtilaisillekin, mutta he eivät liikkuneet paikaltaan, ja yksinpä mülhausenilaisetkin jättivät hänet oman onnensa nojaan. Vapaan valtakunnankaupungin pikkuporvarit huolivat vähän Frankenhausenin ulkopuolella olevista talonpojista. Münzer ei saanut mukaansa enempää kuin 300 miestä, ja hädin tuskin sai hän lainaksi kahdeksan tykkiä.
Paremmin ei hänen käynyt Mansfeldin kaivostyömiehiin nähden. Ikävä kyllä puuttuu meiltä Mansfeldin tapahtumista kaikki lähemmät tiedot.SpangenberginMansfeldilaisessa kronikassa on vain seuraava tieto, jonka Bieringen "Mansfeldin vuorikaivosten kuvauksessaan" julkaisee vielä lyhyempänä?: "Talonpojat nousivat Mansfeldin kreivikunnassakin kapinaan. Mansfeldin kreivi Albrecht ei säästänyt mitään vaivoja, yritti kaiken voitavansa ja antoi vuorityöläisille mitä makeimpia lupauksia, pysyttääkseen heidät kreivikunnassa, niin etteivät he lähtisi kapinallisten talonpoikien kera sotaretkelle."
Se näyttää hänelle onnistuneenkin. Se huoli, jonka Münzer on lausunut yllä mainitussa kirjeessään vuoristolaisille, että nimittäin "yksinkertaiset ihmiset" voisivat "suostua johonkin väärään sovintoon", ei ollut perusteeton. Vuorityöläistensuurin osarauhottui, heti kun oli suostuttu heidän vaatimuksiinsa eikä välittänyt sen enempää kapinoivista talonpojista. Mutta erinäisten uusien tulokkaiden tai pienien joukkojen kimppuun hyökkäsivät kreivi Albrechtin ratsumiehet, jotka pitivät hallussaan kaikki tiet.
Yksimahdollisuus oli vielä jälellä: ulottaa kapina itse Mansfeldin piiriin ja siten repäistä vuorityöläiset mukaan. Mutta tätäkään mahdollisuutta ei käytetty. Frankenhausenin ulkopuolella olevat talonpojat olivat kyllin yksinkertaisia, ruvetakseen kreivi Albrechtin kanssa neuvotteluihin, joita tuo viekas mies osasi lykätä päivästä toiseen, siksi kunnes ruhtinaiden sotajoukot olivat saapuneet Frankenhausenin edustalle.
Albrecht oli sopinut rupeavansa toukokuun 12 p:nä pitämään neuvottelua talonpoikien kanssa. Mutta hän ei tullutkaan, syytti tärkeitä asioita ja kehotti talonpoikia saapumaan neuvotteluihin seuraavana sunnuntaina, toukokuun 14 p:nä. "Mutta sillä välin suo jumala", kertoo Luther, "että Tuomas Münzer tulee Mülhausenista Frankenhauseniin". Tämä vaikutti sen, että kreivin kanssa pidetyt neuvottelut heti keskeytyivät, Münzer kun älysi kreivin kavalat tarkotukset, ja hän teki kaiken voitavansa yllyttääkseen taistelun käyntiin kreivin ja talonpoikien välillä, ennenkuin ruhtinaat tulisivat. Sellaisena yllytyksenä pidämme niitä tavattoman karkeita kirjeitä, joita hän silloin lähetti mansfeldilaisille, kirjeitä, joita vain yllytyksenä voi ymmärtää. Joku tutkija pitää niitä epätoivon tuotteina, joiden pyrkimyksenä on itsepetos, puolihulluuden ilmauksina. Mutta Münzerin järjestelyt ilmaisevat sangen selvää järkeä.
Albrechtille kirjottaa hän: "Pelko ja vavistus tulkoon jokaiselle, joka pahaa tekee. Room. 2: 9. Se, että sinä käytät Paavalin epistolaa niin väärin, säälittää minua. Sinä tahdot konnamaista esivaltaa vahvistaa kaikin tavoin, kuten paavi on tehnyt Pietarin ja Paavalin vanginvartijoiksi. Luuletko sinä, että Herra jumala ei voisi nostattaa ymmärtämätöntä kansaansa vihassaan kukistamaan tyrannit (Hosea 13 ja 8)? Eikö Kristuksen äiti pyhän hengen vaikutuksesta ole ennustaen sanonut sinusta ja kaltaisistasi (Luuk. 1): 'Väkivallantekijät on hän syössyt istuimelta ja alhaiset (joita sinä halveksit) korottanut.'
"Etkö sinä lutherilaisesta puurostasi ja wittenbergiläisistä velleistäsi ole voinut huomata, mitä Hesekiel 37:nnessä luvussaan ennustaa? Myöskään et sinä ole voinut maistaa martilaisesta loastasi, mitä profeetta edelleen sanoo 39:nnessä luvussaan. Havaitse, miten jumala kehottaa kaikkia taivaan lintuja syömään ruhtinasten lihan, ja järjettömät eläimet imevät suurien kerskuvien veren, kuten myöskin ennustettu on. Luuletko sinä, että jumalalle ei ole tärkeämpi hänen kansansa kuin te tyrannit? Sinä tahdot kristityn nimen varjolla olla pakana ja verhota itseäsi Paavalilla. Mutta sinulle osotetaan ura, silloin tiedä seurata sitä.
"Jos sinä tahdot tietää, Danielin 7:s, miten jumala on antanut vallan seurakunnalle, ja meidän luoksemme ilmestyä ja uskostasi luopua, tahdomme me mielellämme sen sinulle myöntää ja pitää sinua yhteisenä veljenä; mutta ellet niin tee, emme tahdo muuttua sinun rammoiksi, mauttomiksi irvikuviksesi vaan taistelemme sinua vastaan, koskapa silloin pidämme sinua kristinuskon päävihollisena. Tiedä siis toimia sen mukaisesti."
Annettu Frankenhausenissa perjantaina lokakuun 12 päivänä.Vuonna 1525.
Tuomas Münzer,jolla on Gideonin miekka.
Vielä "paljon karkeamman ja julkeamman kirjeen", kuten Strobel lausuu, kirjotti Münzer samana päivänä Mansfeldin kreivi Ernstille, jolla oli hallussaan Heldrungenin linna Frankenhausenin läheisyydessä. Tämä Mansfeldien vankka tuki piti ensin vallotettaman. Hän huudahtaa kreiville: "Sinä kurja, vajavainen madonruoka… Sinun täytyy ja sinun pitää luopua uskostasi, kuten 1 Piet. 3 käsketty on. Sinun pitää totisella tavalla saada hyvä varma turvasaatto, ilmaista uskosi, sen on sinulle koko seurakunta sanonut, ja sinun pitää myöskin puhdistautua ilmeiseen tyranniuteesi nähden, myöskin sanoa, kuka on saanut aikaan, että sinä kaikkien kristittyjen häpeäksi tahdot kristityn nimen varjolla olla sellainen pakanallinen konna. Jos sinä jäisit pois etkä tee mitä käsketty on, niin huudan minä koko maailmalle, että kaikki veljet lohdullisina uskaltavat verensä; silloin sinua vainotaan ja sinut kokonaan hävitetään. Ellet sinä nöyrry pienien edessä, niin sanon minä sinulle, että ijankaikkinen elävä jumala on käskenyt sysätä sinut istuimeltasi vallalla, joka meille annettu on; sillä sinusta ei ole kristikunnalle mitään hyötyä, sinä olet jumalan ystävien vahingollinen tomuhuiska. Jumala on sinuun ja kaltaisiisi nähden sanonut, että sinun pesäsi reväistään irti ja rikkirevitään.Me tahdomme, että vastaat vielä tänään, tai etsiskellä sinua sotajoukkojen jumalan nimessä. Me teemme vitkastelematta, mitä jumala on käskenyt; tee sinäkin parastasi, minä riennän edelleen."
Mutta Mansfeldit eivät suoneet Münzerille sitä iloa, että hän olisi saanut heidät yllytetyksi. Mutta Münzer tunsi olevansa liian heikko, tai olivat talonpojat liian vastahakoisia hyökkäykseen ryhtyäkseen.
Ja pian olikin myöhäistä. Toukokuun 12 p:nä oli Münzer saapunut Frankenhauseniin, 14 p:nä tulivat sinne Hessenin maakreivi Filip ja Braunschweigin herttua Heinrich, 15 p:nä Saksin herttua Yrjö joukkoineen.
Nyt oli Frankenhausenin ulkopuolella olevien kohtalo ratkaistu ja samalla myöskin Thüringenin talonpoikaiskapina lopussa. Toisella puolen oli 8,000 huonosti varustettua, kuriin tottumatonta talonpoikaa, melkein tykistöä vailla. Vastapuolella oli yhtä monta, mutta hyvin varustettua ja tottunutta sotilasta ja lukuisia tykkejä.
Tavallisesti Frankenhausenin tappelua kuvatessa seurataan Melanchtonin kertomusta. Münzer olisi muka ensin pitänyt kauniin puheen talonpojille, sitten maakreivi Filip vielä kauniimman joukoilleen. Sen jälkeen nämä jälkimäiset tekivät hyökkäyksen. "Mutta talonpoikaisraukat seisoivat paikallaan ja lauloivat rukouksia pyhälle hengelle, niinkuinmielipuolet, eivätkä valmistautuneet vastarintaan eikä pakoon, ja monet uskoivat Tuomaksen suuriin lupauksiin, että jumala antaisi avun taivaasta". Kun ei mitään ihmettä kuulunutkaan, vaan sotamiehet karkasivat kimppuun, niin hämmästyneet talonpojat lähtivät pakoon ja joutuivat joukottain surman suuhun. Kummallinen taistelu!
Onkohan nyt todella luultavaa, että Münzer ja talonpojat olivat sellaisia houkkioita? Jos ensiksi katsomme puheita, jotka Melanchton mainitsee, niin ne tekevät heti hyvin epäilyttävän vaikutuksen. Münzer puhuu ontolla mahtipontisuudella, joka on hänelle kokonaan vierasta, ja maakreivi — pitää vastapuheen vallan kuin hän ensin olisi kuunnellut Münzeriä! Niin kohta kohdalta kumoilee hän tämän puhetta. Kuta enempi molempia puheita katselee, sitä selvemmäksi käy, ettei niitä ole todellisuudessa pidetty, vaan että ne ovat oppineen koulumestarin keksintöä ja pidetty niiden valtiomiesten ja sotapäällikköjen puheiden esimerkin mukaan, joista meille kertovat vanhat roomalaiset kirjailijat. Ne ovat puhetaidollisia harjotuksia, jotka on keksitty määrättyjä tarkotuksia varten. Maakreivi esitelmöi tavasta ja oikeudesta, verojen välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä j.n.e. ja lopettaa liikuttavaan vakuutukseen, että kysymyksessä on taistelu vaimojen ja lasten turvallisuuden puolesta. On kerrassaan mahdotonta, että sellainen puhe olisi pidetty vallattomille, kaikista maista kokoonhaalituille keihäsmiehille, joihin se ei olisi tehnyt kerrassaan mitään vaikutusta. Tuo oppinut kirjatoukka Melanchton on aivan yksinkertaisesti koonnut nämä molemmat puheet määrätyssä tarkotuksessa. Maakreiviä piti esittämän hyvässä valossa sivistyneille porvareille, joille Melanchton kirjotti ja Münzeriä taasen piti halventaa panemalla naurettavia hullutuksia hänen suuhunsa.
Se, että tämä puhe on Melanchtonin rohkea sepustus, saa tukea siitäkin, että monet Münzerin aikaisemmat elämäkerrat ovat asian siinä valossa esittäneet. Todennäköisesti ei ollut edes aikaakaan puheitten pitoon taistelun edellä, jos kerran sen aikuisissa kertomuksissa taistelun menosta on perää. Muutamassa vielä samana vuonna kirjotetussa sanotaan, että ruhtinaat ennen taistelua antoivat talonpojillekolme tuntiaajatusaikaa. Mutta sillä välin he pian saivat Stolbergin kreivin ja muutamia muita aatelismiehiä luopumaan talonpoikien sotajoukosta ja karkasivat heti senjälkeen tämän kimppuun, ennenkuin aselepo oli loppunutkaan, ja hakkasivat hätääntyneet talonpojat joukottain kuoliaiksi.
Tämä ei nyt ole varsin kunniakasta, ja onkin helppo käsittää, että Melanchton koki löytää toisen käänteen. Sitävastoin vastikään kerrottu menettelytapa sopii hyvin ruhtinasten tavallisesti petolliseen ja kavalaan käytökseen, jota he harjottivat talonpoikia kohtaan. Se, mutta ei suinkaan talonpoikien tylsämielinen odottaminen, selittää myös tosiasian, että 5- à 6,000 talonpoikaa 8,000:sta sai surmansa, kun taasen ruhtinasten joukot kärsivät tuskin mitään mainittavaa mieshukkaa.
Voiton jälkeen joukot samosivat Frankenhauseniin. Maakreivi Filip itse kirjottaa seuraavana päivänä, että "kaikki miehenpuoli, mitä löydettiin, surmattiin ja kaupunki hävitettiin".
Münzer oli pakenevien talonpoikien mukana tullut kaupunkiin, ja kun vihollisen ratsumiehet olivat heidän kintereillään, riensi hän lähimpään taloon, sitoi päänsä ja meni sänkyyn ikäänkuin olisi ollut sairas. Mutta hänen viekkautensa ei onnistunut. Eräs keihäsmies huomasi, kuka hän oli, muutaman laukun sisällyksestä. Hänet otettiin heti kiinni ja vietiin Hessenin maakreivin ja Yrjö-herttuan eteen.
"Kun hän saapui ruhtinasten luo, niin he kysyivät, miksi hän niin oli johtanut harhaan nuo ihmisraukat. Hän vastasi uhmamielisesti, ettähän oli tehnyt oikein siinä, mitä hän oli puuhannut ruhtinasten rankaisemiseksi". Tosiaankin rohkea vastaus. Melanchton, joka asiasta kertoo, unohtaa hetkeksi, että hän muuten aina tahtoo kuvata Münzeriä pelkuriksi.
Ruhtinaat panettivat hänet heti piinapenkkiin ja nauttivat hänen tuskistaan ja lahjottivat hänet "vaihtorahana" Mansfeldin kreiville Ernstille. "Jos häntä ennen 'pahasti rääkättiin', niin häntä nyt sen sijaan muutaman päivän perästä 'hirmuisesti kohdeltiin' Heldrungenin tornissa", kertoo Zimmermann.
Silloin hänet pakotettiin tekemään ne tunnustukset, joiden pöytäkirjaa me jo monta kertaa olemme maininneet. Hän ei peruuttanut mitään eikä ilmaissut salaisesta seurastaan sellaista, joka olisi vahingoittanut jotakuta. Niistä jäsenistä, jotka hän nimitti, ei mainita ketään mestatuksi. Luultavasti hän antoi ilmi ainoastaan sellaisia, jotka jo olivat kaatuneet.
Frankenhausenin tappelu taittoi selkärangan thüringeniläiseltä liikkeeltä. Ruhtinailla oli enään vain verisesti kostettavana, ja sen he tekivätkin perinpohjaisesti.
Mansfeldin vuorimiehet jätettiin aluksi rauhaan. Oltiin iloisia, että he pysyivät rauhallisina. Vasta vuosi sen jälkeen ruvettiin "heitä kovasti painamaan työllä", ja kun he ryhtyivät vastustamaan, lähetettiin sotaväkeä sinne, joka "rauhotti" heidät. Heiltä riistettiin kaikki kokoontumis- ja puhevapaus. Pahemmin sai Mülhausen kärsiä siitä, että se ratkaisevassa hetkessä petti kapinan. Ruhtinaat riensivät Frankenhausenista suoraan Mülhausenia vastaan. Kaupunki pyysi turhaan Frankenin talonpojilta apua. Kaupungin kapinalliset pikkuporvarit alkoivat pelätä, kun piiritys alkoi 19 p:nä toukok. Jo 24 p:nä Pfeiffer huomasi, että kaikki oli mennyttä, ja pakeni kaupungista 400 miestä mukanaan koettaen päästä Frankeniin. Mutta ruhtinasten ratsumiehet saivat hänet kiinni, ja hänet otettiin vangiksi, samoin 92 hänen seuralaistaan.
Seuraavana päivänä Mülhausen antautui, saaden kirjallisen armovakuutuksen. Tätä noudatettiin siten, että joukko kaupunkilaisia mestattiin ja kaupunki pantiin pakkoverolle ja kadotti itsenäisyytensä. Saksin ruhtinaat voittivat sen, mitä Mülhausenin kapinasta toivoivatkin: kaupunki joutui heidän haltuunsa. Kapinoitsijat, jotka heidät tähän auttoivat, mestattiin, sekä Pfeiffer että Münzer, joka myöskin oli tuotu Mülhauseniin.
Pfeiffer kuoli uhkamielisenä ja katumattomana, siitä ovat kaikki kertojat yksimielisiä. Mitä taas Münzeriin tulee, niin Melanchton luonnollisesti väittää, että "hän oli hyvin pikkumainen samassa viimeisessä hädässä". Todistukseksi hän mainitsee sen, ettei Münzer voinut rukoilla tuskan tähden ääneensä, vaan Braunschweigin herttuan oli täytynyt lukea hänelle uskontunnustus. Ja heti sen jälkeen Melanchton antaa pelosta sanattoman Münzerin pitää yhden noita kauniita puheita, joita tuo klassillinen kaunopuheisuudessa oppinut koulumestari niin suuresti rakasti!
Toiset samanaikuiset kertojat eivät sitävastoin tiedä mitään tästä "pikkumaisuudesta". On olemassa vain yksi ainoa todistus, joka viittaa samaan suuntaan: muuan 17 päivänä toukokuuta Heldrungenin vankilasta Mülhausenin seurakunnalle lähetetty kirje. Siinä kehotetaan "luopumaan kapinasta ja rukoilemaan ruhtinailta armoa". Varmaa on, että tämä kirje on pelkurimainen. Mutta onko se myöskinoikea?Se ilmottaa olevansa vain saneltu eikä suinkaan Münzerin kirjottama. Ja kenelle oli hyötyä siitä, että tuollainen muka Münzerin sanelema kirje tuli Mülhauseniin? Ei kellekään muille kuin ruhtinaille. Kirje oli kirjotettu 17 p:nä, ja 19 p:nä alkoi Mülhausenin piiritys. Uskottavaa on, että kirje oli ruhtinasten puolelta sotajuoni saadakseen alakuloisuuden vallalle Mülhausenissa. Sellaiset sotajuonethan olivat siihen aikaan tavallisia.
Voinee siis sanoa, ettemme tiedä mitään varmaa Münzerin viimeisistä päivistä sekä että syytöksiä hänen arkuudestaan ei ole todistettu.
Lausuessamme ajatuksemme Münzeristä ja hänen asiastaan ei luonnollisesti merkitse mitään, olivatko hänen hermonsa voimissaan loppuun asti vai ei. Kysymyksellä on suurempi mielenkiinto vain siksi, että se kuvaa Münzerin vastustajia.
Fysillinen rohkeus todistaa yhtä vähän kuin fysillinen voima ja kauneus sen ihmisen siveellistä kuntoisuutta, jolla on nämä ominaisuudet, mutta me olemme nyt kuitenkin sellaisia, ettei arka, heikko eikä ruma meitä ilman muuta viehätä. On senvuoksi helppo ymmärtää, että Melanchton oli niin kärkäs heti taistelun jälkeen halventamaan vaarallista vastustajaansa syyttämällä häntä pelkuruudesta.
Mutta vielä tänäänkin toistetaan itsepintaisesti, vieläpä liioitellaankin, sama syytös, vaikka siltä puuttuu kaikki pohja.
Tämä on, niin ainakin meistä näyttää, hyvä merkki. Vuosisatoja on kulunut siitä, kun Tuomas Münzer uhrasi elämänsä asiansa eteen, mutta tämä asia, köyhälistön asia, se elää ja on pelätty, enemmän kuin Münzerin aikoina. Ne herjaukset, joita papit ja professorit vielä tänäänkin koettavat levittää tuosta ruhtinaallisen ja porvarillisen uskonpuhdistuksen suuresta vastustajasta, olisivat mielettömiä, jos ne kohdistettaisi vain kuolleeseen mieheen, mutta niillä tahdotaankin tavottaa elävää kommunistista liikettä.
Mutta juuri ne hurjat hyökkäykset, joita hallitsevien luokkien asianajajat aina Lutherista ja Melanchtonista alkaen meidän aikaamme asti ovat suunnanneet Münzeriä enemmän kuin ketään muuta hänen aikuistaan kommunistia ja vallankumouksellista vastaan. — Münsterin uudestikastajat tulevat vähän myöhemmin — juuri nämä hyökkäykset ovat mitä mahtavimmin vaikuttaneet siihen, että hänen muistonsa on säilynyt Saksan kansassa ja että kansan myötätuntoisuus on heikentymättömänä kohdistunut häneen.
Münzer oli ja on vielä tänä päivänä kansantajunnassa kapinallisen kerettiläiskommunismin loistavin edustaja.
Uudestikastajat.
I. Uudestikastajat ennen talonpoikaissotaa.
Saksan uskonpuhdistuksen aikana oli, kuten olemme nähneet, kommunistisen liikkeen yhtenä keskuksenaSaksi. Toinen keskus oli Sveitsissä, tuossa talonpoikais- ja pikkukaupunkitasavaltojen omituisessa ryhmäkkeessä, jotka olivat liittyneet yhteen ylt'ympäri Alppeja suojellakseen itseään yhteisiltä vihollisilta.
Jo 1200-luvun lopussa olivat vuoriseudut Uri, Schwyz ja Unterwalden nousseet kapinaan herrojen kiskomista ja Habsburgsukuisten ruhtinasten sortoa vastaan. Heidän vapaudentaistelunsa päättyi hyvin, josta ansio tulee heidän asekuntoisuudelleen ja heidän alueittensa asemalle, niihin kun oli hyvin vaikea päästä. Läheiset kaupungit, joita kohoava ruhtinasvalta uhkasi, liittyivät vanhoihin kantoneihin ja ryhtyivät 1300-luvulla, samaan aikaan kuin eteläsaksalaiset ja rheiniläiset kaupungit, taisteluun ja 1400-luvulla olivat he kyllin voimakkaat käydäkseen hyökkäykseen itse perivihollisiaan Habsburgin ruhtinaita vastaan.
He pääsivät Saksan valtakunnasta kokonaan riippumattomiksi; mutta myöskin paavin kiskomisille osasivat he asettaa ehtoja.
Sveitsi ei kuitenkaan voinut tänä aikakautena vielä kehittyä yhtenäiseksi valtioksi. Heitä piti yhdessä tieto, että he tarvitsivat toisiaan väkevämpiä ruhtinaallisia naapureitaan vastaan, mutta oli myöskin olemassa suuria etujen vastakkaisuuksia taloudellisesti kehittymättömillä vanhoilla talonpoikaiskantoneilla ja rikkailla taloudellisesti kehittyneillä kaupunki-alueilla.
Tämä etujen vastakkaisuus tuli selvästi näkyviinuskonpuhdistuksenaikana. Vanhat kantonit eivät tätä suosineet. Paavin kiskominen ei paljon rasittanut näitä köyhiä seutuja. Sitävastoin oli niillä kaikki syy harrastaa sovintoa suurien katolisten valtojen, Ranskan, Milanon, Venetsian, paavin ja habsburgilaisten ruhtinaidenkin kanssa, saadakseen ainoan tavaran, jonka he tuottivat suurille markkinoille, nimittäinaseisiin tottuneet poikansa, "tekemään kauppansa". Palkkasotureina palveleminen oli Sveitsin maalaisväestön, vallankin vuoristokantonien, nuorukaisten pääasiallisimpana tulolähteenä. Liittyminen uskonpuhdistukseen merkitsi eroa katolisista valloista ja uhkasi rikkaiden rahalähteiden ehtymisellä. Niinmuodoin pysyivätkin yksinkertaisesti vuoristolaiset uskollisina isiensä uskolle.
Kokonaan toinen oli laita kaupunkien. Näitten porvareilla ei ollut mitään etuja palvelemisesta ulkolaisten palkkajoukoissa. Päinvastoin oli se heistä epämieluista, se kun vahvisti porvaristolle vihamielisen aateliston voimaa ja alempien luokkien asekelpoisuutta ja itsenäisyyttä, joka tietysti oli omiaan ehkäisemään riistämistä. Sillä Sveitsin palkkasoturit eivät olleet mitään kodittomia ryysyköyhälistöläisiä, vaan enimmäkseen talonpoikien poikia, jotka lopetettuaan sotapalveluksensa palasivat kotiin ja vahvistivat talonpoikien vastustusvoimaa.
Sitävastoin oli kaupunkien porvaristolla täysi syy pysyä vihamielisenä katoliselle asialle. Paavin sorto painoi heitä kovemmin ja habsburgilaiset ruhtinaat olivat alituisesti uhkaavana vaarana. Saksan uskonpuhdistus ei ollut kapinoimista ainoastaan paavia, vaan myöskin keisaria, s.o. Habsburgin sukua vastaan, ja sellaiseksi katsottiin se Sveitsissäkin.
Vanhemmille kantoneille oli Habsburgin suku jo aikoja lakannut olemasta "perivihollinen". Heidän asemansa oli jo niin vankka, ettei tämä ruhtinassuku enään voinut sitä uhata; ne eivät olisi sitä vastustamalla mitään voittaneet, mutta vain menettäneet palkkasoturipaikat ja lahjomisrahat. Aivan toisin oli Pohjois-Sveitsin kaupunkien laita, jotka olivat Habsburgien maiden rajalla ja näiden uhkaamina, niitä himoten, aina niitä vastustamassa. Erittäinkin oliZürichinkaupunki harras taistelemaan Habsburgeja vastaan. Tämä kaupunki tulikin Sveitsin uskonpuhdistuksen esitaistelijaksi, kun taasen vanhat kantonit asettuivat katolisuuden puolelle. Wilhelm Tellin jälkeläiset kävivät tässä tarkotuksessa liittoon habsburgilaisen keisarin Ferdinandin kanssa!
Samoin kuin Saksassa, antoi uskonpuhdistus Sveitsissäkin aiheen kommunistisen virtauksen ilmenemiselle. Mutta edellytykset olivat kokonaan toiset, ja niin saikin Sveitsin kommunismi sangen paljon saksilaisesta eroavan luonteen.
Viimeksimainittu oli nuorempi, saanut oleellisia vaikutuksia taborilaisesta perimätiedosta. Sveitsiin olivat ne tuskin huomattavassa määrässä vaikuttaneet. Tosin oli se jo pitkiä aikoja ollut valdolaisten ja beghardien vaikutuksen alaisena; valdolaisten, jotka tulivat Etelä-Ranskasta ja Pohjois-Italiasta, ja beghardien, jotka levisivät Alankomaista Rheininlaaksoa pitkin, tulivat Kölnin ja Strassburgin kautta Baseliin.
Mutta jos taborilaisuus oli väkivaltainen, niin taipuivat valdolaiset ja beghardit alusta alkaen rauhallisuuteen. Jo tämän eron täytyi vaikuttaa siihen suuntaan, että Sveitsin kommunistit tunsivat, ajattelivat ja toimivat toisin kuin saksilaiset. Mutta vielä ratkaisevammin kuin muualta tuodut opit, vaikuttavat jonkin maan yhteiskunnallisen liikkeen luonteeseen sen ominaiset yhteiskunnalliset ja valtiolliset olosuhteet. Ja nämä olivat Sveitsissä monessa suhteessa toisenlaiset kuin Saksissa. Viimeksi mainitun maan huomattavimpana piirteenä olivuoriviljelys, vallankin hopeakaivokset. Se edisti ruhtinasvallan syntymistä, mutta loi myöskin vuorityöläisistä voimakkaan, uhkamielisen, suurin joukoin samoilla paikoilla asuvan köyhälistön, edisti tavarantuotantoa maatalouden alalla, mutta samalla myöskin suurmaanomistajien maannälkää, ja kärjisti kaikki sen ajan yhteiskunnalliset vastakkaisuudet huippuunsa.
Aivan toisin oli asianlaita Sveitsissä. Siellä ei ollut mitään vuoriviljelystä, eikä siis myöskään mitään asekelpoista köyhälistöä. Maatalous on, ainakin vielä suurimmaksi osaksi, sangen alkuperäistä, maakommunismi vielä voimakkaana, yksinvaltaisesta ruhtinasvallasta ei jälkeäkään. Sensijaan tapaamme talonpoikaisia ja kaupunkilaistasavaltoja, talonpoikaisen ja porvarillisen kansanvallan, joka, niin kauan kuin se vielä tuntee itsensä heikoksi ja ulkoapäin uhatuksi, on suosiollinen kommunismille, jonka lähimmät viholliset ovat myöskin sen vihollisia.
Kaiken sen täytyi vaikuttaa edistävästi Sveitsin valdolaisuuden ja beghardilaisuuden rauhallisiin taipumuksiin. Mutta se vaikutti myöskin, kun luokkavastakkaisuudet eivät vielä olleet niin kärjistyneitä kuin Saksissa, sen, että liikkeestä tuli vähemmän köyhälistöläinen Sveitsissä kuin Saksissa. Ylemmistä luokista peräisin olevien kommunistien lukumäärä oli Saksissa Münzerin liikkeen aikaan mitätön. Se lienee ollut yhtenä syynä siihen, että Münzer niin tavattomassa määrässä kohosi yli nimettömän joukon, joka häntä kannatti ja teki hänet pelottavaksi, mutta joka ei kasvattanut ketään esitaistelijaa, joka olisi kyennyt kirjallisella toiminnallaan vakiinnuttamaan henkilöllisyytensä ja muistonsa.
Aivan toisin oli asian laita sveitsiläisten ja heidän vaikutuksensa alaisten kommunistien piirissä. Sveitsin liikkeessä ilmenee yhteiskunnallisesti huomattavia sivistyneitä miehiä joukottain. Niin suhteellisesti heikko ja historiallisesti vähä-arvoinen kuin liike Sveitsissä olikin, oli se kuitenkin kirjallisessa ja älyllisessä suhteessa korkeammalla kuin saksilainen.
Niin paljon sen yleiseksi kuvaukseksi.
Me tapaamme 1300- ja 1400-luvulla Sveitsissä lukuisien valdolaisten ja beghardien jälkiä — näitten lahkojen surmattujen jäsenien verijälkiä. Enimmäkseen kuuluivat nämä henkilöt alempiin luokkiin: käsityöläisiin, köyhälistöläisiin, talonpoikiin, jotka saarnasivat kommunismia salaoppina salaisissa kokouksissaan; mutta 1500-luvun alussa näyttää jonkinlainen salonkikommunismi kehittyneen proletarisen ohella Sveitsin humanistien piireissä.
Kommunismin pääpaikaksi maassa tuli Baselin kaupunki. Siellä oli v:sta 1513 alkaen kokoontunut muuan piiri vapaa-aatteisia tiedemiehiä ja taiteilijoita kuuluisan, Rotterdamista kotoisin olevanErasmuksenympärille, joka oli Englannin kuuluisan kommunistin Thomas Moren harras ystävä ja kuuluisin pohjoismaiden humanisteista. Tässä piirissä keskusteltiin mitä erilaisimmista uusista aatteista, todennäköisesti myöskin useista myöhempien uudestikastajien opeista. Muun muassa viittaa siihen muuan Oekolampadiuksen kirje. Tämä baselilainen oppinut oli jo v. 1524 tullut Münzerin kanssa tekemisiin Münzerin oleskellessa Sveitsin rajalla ja oli vaatinut häntä saarnaamaan kansalle. Myöhemmin varovainen professori tosin kielsi kaiken tuollaisen yhteyden tuon vaarallisen miehen kanssa. Hän oli muka tuskin tuntenut Münzeriä ja saanut tietää hänen nimensä vasta sitte, kun oli kutsunut Münzerin käymään luonansa. Mutta Oekolampadius oli seurustellut muidenkin vaarallisten miesten kanssa, esim. maisteriHans Denckinkanssa, josta myöhemmin tuli uudestikastajien etevä teoretikko. Oekolampadius, joka oli kuunnellut Denckin luentoja, hankki hänelle v. 1523 rehtorinpaikan eräässä Nürnbergin koulussa. Mutta Denckin mielipiteet herättivät pahennusta, hän joutui riitaan esivallan kanssa ja hänen täytyi jättää Nürnberg, kuten vielä tulemme näkemään. Oekolampadiusta syytettiin siitä, että hän olisi elähyttänyt Denckiä hänen mielipiteissään. Sitä vastaan puolustautui baselilainen oppinut eräässä huhtikuun 25 p:nä 1525 eräälle nürnbergiläiselle ylimykselle, Willibald Pirkheimerille kirjottamassaan kirjeessä: "Denck ei ole saanut minulta mitään myrkkyä, jos hän yleensä on sellaista saanut… Mutta noin vuosikymmen takaperin (siis 1515) kuuluu eräässä oppineiden miesten piirissä puhutun paljon siitä (kerettiläisyydestä, jota Denck kannatti); heiltä on hän ehkä saanut oppinsa."
Niiden "oppineiden miesten" joukossa, joita silloin oli kokoontunut Baseliin, huomaamme useita uudestikastajien myöhäisempiä merkkimiehiä: 1521 ja 1522 oli siellä zürichiläinen ylimyksenpoikaKonrad Grebeljo "evankeliumin mainiona suojelijana". Toht.Baltasar HubmeterWaldshutista oleskeli siellä paljon; edelleen kuului tuohon piiriin vielä schwabilainenWilhelm Reublin, Baselin St. Albanin kirkkoherraUlrick Hugwald, baselilainen professori, joka Oekolampadiuksen ohella oli vaatinut Münzeriä agiteeraamaan. Siellä tapaammeLudvig Härzerin, kirjakauppiasAndreas auf der Stülzenin, Simon Stumpfinja muita; pelkkiä uudestikastajien myöhempiä agitatoreja.
Siinä pitkässä luettelossa, jonka meille antaa uskonpuhdistuksen historiassaan Keller, jonka mukaan nämä nimet olemme maininneet, ovat meistä edelleen huomattavia muuanalamaalainen, Rode, joka myöhemmin vaikutti pohjoisessa ja voitti Jürgen Wullenweberin uudestikastajien puolelle, ja ritaride Coct, eteläranskalaisten"veljien" edustaja. Sekä etelän että pohjolan kanssa olivat baselilaiset mitä vilkkaimmassa vuorovaikutuksessa.
Paitsi näitä todisteita, joita Keller tuo esiin, voimme vielä esittää sen tosiasian, että Thomas Moren kommunistinen Utopia, josta vielä toisessa yhteydessä tulemme puhumaan, juuriBaselissasilloin sai suurimman huomion osakseen.
Latinaksi kirjotetun "Utopian" ensimäinen painos ilmestyi 1516 Löwenissä, Moren ystävän Erasmuksen huolehtimana, Erasmus kun tuona vuonna oli Löwenissä. V. 1518 kävi toinen painos tarpeelliseksi; se ilmestyi Baselissa mainion painajan Frobenin painosta. Eräästä Beatus Rhenanuksen Pirkheimerille kirjottamasta kirjeestä näemme, miten innokkaasti Baselissa tuohon aikaan keskusteltiin "Utopiasta".
Mutta v. 1525 ilmestyi ensimäinen saksalainen käännös, ja yleensä ensimäinen "Utopian" käännös, samoin Baselissa, Klaudius Kantiunkulan huolehtimana.
Sangen tärkeätä olisi, jos Kellerin otaksuma, jonka hän tekee usein mainitussa kirjassaan, osottautuisi oikeaksi, se otaksuma nimittäin, että Baselissakirjanpainajatolivat valdolaisten ja beghardilaisten perimätietojen pääkannattajia ja välittivät niitä oppineille.
Juuri 16:nnen vuosisadan alussa oli Basel tullut saksalaisen kielialueen kirjanpainamiseen nähden tärkeimmäksi paikaksi. Paitsi maailmankuulua Frobenin kirjapainoa, jonka jo olemme maininneet, oli siellä useita muitakin. Kirjanpainajat näyttelivät Baselissa huomattavaa osaa. Ja he olivat mitä likeisimmässä yhteydessä tuon kaupungin taiteilijoiden ja oppineiden kanssa. Keller viittaa Lorckin lausuntoon (tämän "Kirjapainotaidon historian käsikirjassa"): "Harvoin ovat tiede, taide ja teknika toimineet veljellisemmin yhdessä kuin siellä". Mutta Keller on myöskin saanut selville joukon kirjanpainajien, vallankin baselilaisten, suhteita valdolaisiin ja beghardeihin. Vallankin on se tosiasia mainittava, että kaikki saksalaiset raamatunkäännökset, jotka ilmestyivät painosta ennen lutherilaista, ovat yhtäpitäviä. Ne ovat kaikki samallaisia kuin eräs 14:nnellä vuosisadalla toimitettu saksalainen käännös, joka on, kuten Keller vakuuttavasti on todistanut, valdolaista alkuperää. Samaa käännöstä käyttivät uudestikastajat ja heidän seuraajansa, mennonitit, aina 17:nnelle vuosisadalle saakka.
Mutta se seikka, että kirjanpainajat monistivat yksinomaan valdolaista käännöstä, johtaa siihen päätelmään, että valdolaiset perimätiedot olivat heidän keskuudessaan sangen levinneitä ja sangen eläviä.
Se onkin todennäköistä. Mutta tuon ajan kirjanpainajien erikoisesta luokka-asemasta emme voi saada selitystä tuolle heidän kommunistiselle myötätuntoisuudelleen, johon heidän valdolaiset taipumuksensa viittaavat. Vielä suuremmassa määrin kuin tavalliset käsityöläiset, muodostivat he, jotka olivat niin lähellä taiteilijoita ja oppineita, osaksi heidän riveistään tulleita, etuoikeutetun luokan, jolla ei ollut mitään yleisen kommunismin harrastusta. Korkeintaan voisi sanoa, että kirjanpainajat, ollen sivistyneitä palkkatyöläisiä, siis riistettyjä, voivat kehittää kommunistisia aatteenharrastajia pikemmin, kuin puheenaolevan ajan muut sivistyneet luokat, hengelliset, professorit, lainoppineet, joiden ammattitoiminta ja edut vaativat paljon kiinteämmin olevien luokkaerojen säilymistä. Mutta kirjanpainajien kommunistisen myötätuntoisuuden voi paljon helpommin selittää, jos seuraa päinvastaista tietä: paremmin kuin sillan kirjainpainamisesta kommunismiin löytää sillan kommunismista kirjanpainamiseen.
Olemme jo usein olleet tilaisuudessa viittaamaan siihen, mikä harrastus kommunisteilla oli hyvän kansansivistyksen edistämiseen. Valdolaisista alkaen voi tätä harrastusta seurata. Se johti siihen, että kommunistit innokkaasti ottivat käytäntöön uuden keinon kirjojen monistamiseksi ja joukottain levittämiseksi.
Tiedämme, kuinka yhteisen elämän veljet pääasiallisesti työskentelivät kirjojen kopioimiseksi ja levittämiseksi. Kirjapainotaidon keksittyä kuuluivat he ensimäisiin, jotka sen omaksuivat ja kirjapainoja perustivat; ensimäisen Rheingaussa olevan Geisenheimin läheiseen Marienthaliin (ehkä jo v. 1463, joka tapauksessa ennen vuotta 1474), jota seurasi useita muita. Muuan Parisin ensimäisistä mainioista kirjanpainajista, Jodocus Badius Ascensius, oli erään veljeskoulun oppilas.
Jo ennen olemme nähneet, miten innokkaasti Böhmin veljet harjottivat kirjanpainamista.
Münzer näyttää matkavuosinaan liittyneen "oppineena apulaisena kirjanpainajiinkin", kertoo Seidemann. Allstättissä oli hänellä oma kirjanpainaja ja Nürnbergin kirjanpainajasällien joukossa oli hänellä kannattajia.
Jo ennen mainittu oppinut uudestikastaja Hans Denck toimi innolla kirjapainoissa, ensin Baselissa Kratanderin liikkeessä ja sitte Kurion liikkeessä; 1525, tultuaan karkotetuksi Nürnbergistä, St. Gallenissa.
Ensinkään ei ole epäilystä siitä, että kommunistit mitä suurimmassa määrin harrastivat kirjanpainamista ja että heitä lukuisasti oli työssä kirjapainoissa. Me emme uskalla sanoa varmana asiasta enempää.
Lähemmät erikoisseikat, jotka koskevat uudestikastajien ja aikaisempien kommunistisien lahkojen välistä yhteyttä, ovat vielä hämärän peitossa. Ensi kerran ilmestyi uusi lahko ZürichissäZwinglinuskonpuhdistuksen aikana.
Lutherilainen uskonpuhdistus alkoi siten, että ruvettiin vastustamaan anetta, joka oli tehokkain keino saada Saksan kulta Italiaan. Zwingli, joka vuosina 1506-19 oli maalaispappina Glaruksessa ja Einsiedelnissä ja vuodesta 1519 pastorina Zürichissä, ryhtyi taistelemaan sitä keinoa, palkkasoturiksi rupeamista, vastaan, joka toi paavin kullan Sveitsiin. Luther alkoi jumaluusoppineena, Zwingli taasen valtiomiehenä. Zwinglin ensimäiset hyökkäykset eivät koskeneet katolisia uskonlauseita, vaan naapurivaltioitten suuria katolisia hallitsijasukuja, Valois- ja Habsburg-sukuja. Zwingli oli vielä v. 1519 niin hyvässä paavinvallan suosiossa, että paavin lähettiläs lähetti hänen luokseen oman henkilääkärinsä, kun hän silloin sairastui ruttoon. Vasta sitten kun Saksan uskonpuhdistuksen aallot ehtivät Sveitsiin, muuttui katolisten suurvaltojen vastustaminen taisteluksi katolilaisuutta vastaan (1522). Mutta kun sveitsiläiset kerran olivat tälle tielle astuneet, kulkivat he nopeasti eteenpäin.
"Ilman suuria valmistuksia", lausuu Vögelin Zwinglijuhlassa v. 1884, "esittää Zwingli jo ensimäisen väittelytilaisuuden 'loppupuheessa', tammikuussa v. 1523, koko uskonpuhdistuksensa täydellisen ohjelman. Tässä hän onkin kokonaan erilainen kuin Luther, joka kuuluisissa 95 teesissään varsinaisesti vain 95 kertaa toistaa saman asian, että vanhurskaaksi tulee yksistään uskon kautta, joka hänellä siiloin oli ainoana sydämen asiana. Lutherin vei uskonpuhdistukseen askel askeleelta katolisen hierarkien vastarinta. Zwinglin selvälle hengelle oli uskonpuhdistuksen koko rakenne selvänä jo 1523 ja on esitetty tuossa hänen 'loppupuheessaan', joka ei ulkonaiseen vaikutukseen mutta kyllä tieteelliseen merkitykseen nähden on paljon Lutherin teesejä ansiokkaampi.
"Kolme seuraavaa vuotta osottaa myöskin joukon voittoja. Isku seurasi iskua: vanhoista kirkollisista siteistä irrottuminen, ensin Konstanzin ja sitten Rooman määräämistä, luostarien lakkauttaminen, hengellisen vallan alistaminen maallisen alle, messun poistaminen, kuvien hävittäminen[32] kirkoista. Kaikki tämä muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, ja voipi sanoa, että v. 1525 uskonpuhdistus oli voitokkaasti saatu aikaan Zürichissä." (Vögelin).
Mutta joskin Zwingli selvyydessä ja johdonmukaisuudessa oli Lutheria etevämpi, on kuitenkin se uudistusliike, joka kantaa hänen nimeään,yhdessätärkeässä kohdassa samallainen kuin lutherilainen. Kuten tämä, turvautui sekin alussakaikkienluokkien yhteisvaikutukseen, jotka olivat tyytymättömiä oleviin kirkollisiin oloihin. Mutta kummassakin tapahtui yhteisen taistelun perästä hajaannus. Jokainen suunta ja luokka koettaa käyttää voittoa hyväkseen omaksi edukseen. Liikkeen johtajan, uskonpuhdistajan, jota tähän saakka kaikki puolueet ovat kannattaneet, täytyy ruveta jonkun puolueen puolelle toisia vastaan, s.o. hänen täytyy kääntyä vastustamaan osaa entisistä auttajistaan. Tämä ilmiö on ominainen kaikille vallankumouksellisille liikkeille, jotka saadaan aikaan sellaisten eri luokkien yhteisvaikutuksen avulla, joilla on vastakkaiset harrastukset. Wiclifillä oli tässä kohden sama kohtalo kuin Lutherilla, ja Hussin olisi käynyt samalla tavalla, jos hän olisi elänyt vielä taborilaisuuden kehityttyä. Lutherille on ominaista vain se ripeys, jolla hän teki pyörähdyksensä, kaiken asiallisen perustelun puute sekä myöskin se vimma, jolla hän hyökkäsi eilisien "rakkaitten veljiensä" kimppuun.
Kun Zürichissä riita hallitsevan kirkon kanssa alkoi, eivät sikäläiset kommunistiset lahkolaiset pitäneet tarpeellisena säilyttää järjestönsä salaista luonnetta. Jo v. 1522 keksivät viranomaiset, että Zürichissä oli olemassa "kerettiläiskoulu", järjestö, jossa muuan kirjakauppias, Andreas auf der Stülzen, toimi opettajana; tämä oli kuulunut Baselin seuraan. Jäsenien joukossa tapaamme Zürichin porvarin Klaus Hottingerin sekä muita käsityöläisiä, jotka sittemmin kaikki esiintyvät uudestikastajien historiassa. Yhdistystä ei vielä v. 1522 vainottu, vaan päinvastoin Hottinger ja hänen ystävänsä olivat parhaassa sovussa Zwinglin kanssa.
Myöhään syksyllä v. 1522 tuli Konrad Grebel Baselista Zürichiin ja liittyi heti "kerettiläiskouluun". Hän oli opiskellut Wienissä ja Parisissa, mutta joutunut riitaan varakkaiden vanhempiensa kanssa mentyään salaisesti naimisiin vastoin heidän tahtoaan. Hänen aineellinen asemansa kärsi kovin siitä.
Palattuaan Zürichiin yhtyi hän innokkaana kirkolliseen liikkeeseen ja tuli "veljeksi", mutta oli samalla Zwinglin kanssa hyvässä sovussa.
Häntä seurasi Baselista lukuisia tovereita, jotka luulivat löytävänsäZürichissä vapaamman tilaisuuden toiminnalleen.
Myöskin vanhoista zürichiläisistä sai seura lukuisia proselytejä. Huomattavin näistä oliFeliks Manz, kielitieteellisesti sivistynyt mies, joka Grebelin rinnalla pian tuli etummaiseen riviin "spiritualistien" joukossa, joiksi Zürichin "veljiä" aluksi kutsuttiin. Seura piti tavallisesti kokouksiaan Feliksin äidin luona tämän talossa.
Seura kasvoi ja alkoi tuntea voimansa. Zwingli mielisteli sitä. Nyt oli kysymyksessä saada hänet tekemään yhteiskunnallisia parannuksia. Tästä syntyi kuitenkin riita, joka vähitellen yhä kiihtyi.
Veljet vaativat kirkon korkojen, verojen ja kymmenyksien poistamista. Zwingli oli heille monta kertaa puhunut samaan suuntaan, mutta nyt hän alkoi peljätä näitä liittolaisia. Kesäkuussa v. 1523 suuri neuvoskunta kielsi jyrkästi koskemasta kirkon kymmenyksiin, ja uskonpuhdistaja ymmärsi viittauksen. Kolme päivää myöhemmin piti hän saarnan, jossa kokonaan asettui neuvoston puolelle. Tällä hän jo näytti, ettei aikoisi seurata veljiä pitemmälle.
Veljet eivät kumminkaan heittäneet taistelua sikseen. He kehottivat Zwingliä järjestämään kirkon valtiosta riippumattomaksi. Vastauksena olivaltiokirkonmuodostaminen, jonka kautta päätösvalta kaikissa kirkollisissa asioissa joutui suurelle neuvoskunnalle, s.o. hallitseville luokille.
"Kokonaan maallisen vallan mukaisesti", lausuu tästä Vögelin, "perusti Zwingli valtiokirkon uskonpakon pohjalle, joka oli ankarampi ja painostavampi kuin katolisessa kirkossa vallitseva. Todellisesti saattoi 1500-luvun alussa jokainen uskoa tai olla uskomatta, miten itse tahtoi. Jos vain jotenkuten noudatti katolisia menojaja maksoi papeille heidän tulonsa, niin ei kukaan kysynyt sisäistä vakaumusta. Reformeerattu kirkko terotti vastakkaista, tosin siveellisempää, mutta myöskin järjettömämpää periaatetta: sinulla täytyy olla sydämessäsi sama vakaumus kuin minulla."
Tämä valtiokirkon perustaminen oli "spiritualistien" törkeätä loukkaamista. He eivät olleet ryhtyneet taisteluun paavia vastaan saadakseen sijaan kirkon, joka oli hallitsevien luokkien tahdoton ase. Riita heidän ja Zwinglin välillä tuli nyt yhä katkerammaksi. Mutta sen sijaan että he taistelivat vain sanoilla, käytti Zwingli taistelussa häikäilemättä valtion koko voimaa. Jo lopulla v. 1523 "veljiä" vangittiin ja karkotettiin.
Mutta vainoaminen kohotti vain heidän intoansa ja lujensi heidän keskinäistä yhteyttään. Lahko kasvoi nopeasti sekä kaupungissa että maaseudulla. Karkotetut levittivät sen oppia naapurikantoneihin. Mutta samalla "veljet" alkoivat erkaantua muun väestön suuresta joukosta. Heidän erikoiseksi tunnusmerkikseen tuli yhä enemmän se, että he hylkäsivätlapsenkasteen.
Sellainen oli asema, kun vuosi 1525 alkoi.
II. Uudestikastajien opit.
Vuoden 1525 paikkeilla eivät uudestikastajien teoretikot olleet vielä lopullisesti puhuneet. Heidän esityksensä koskivat etupäässä heidän oppiensa teologista perustelua ja kehittelyä. Mutta opit esiintyivät pääpiirteissään riittävän selvinä jo talonpoikaissodan alkaessa. Meistä näyttää tässä olevan sopivin hetki niiden selvittelemiseen, ennenkuin alamme kertoa lahkon ulkonaisista vaiheista.
Mikä ennenkaikkea on herättänyt uudestikastajien tarkastajien huomiota, on se suuri mielipiteiden eroavaisuus, mikä heidän keskuudessaan vallitsi. Sebastian Franck, joka tunsi heidät tarkasti ja ymmärsi heitä hyvin, kun hän useissa kohdin oli heihin myötätuntoisessa, joskin epäileväisessä ja arassa suhteessa, sanoo kronikassaan, joka ilmestyi v. 1531, heistä: "Vaikka kaikki lahkot ovat hajonneina, ovat kastajat kuitenkin keskenään niin eripuraisia ja hajanaisia, että en osaa heistä kirjottaa mitään varmaa ja äärellistä."
Samoin sanoo myöskin Bullinger uudestikastajia vastaan kirjottamassaan kirjasessa, että "muutamat arvelevat olevan mahdotonta, että voisi kunnolla luetella kaikki uudestikastajien eroavaisuudet, vastakkaiset mielipiteet ja vahingolliset hirveät lahkot tai ryhmät: niinkuin totta onkin, että heistä tapaa harvoja, jotka olisivat yksimielisiä keskenään, niin ettei jokaisella olisi erikoista salaisuuttaan, s.o. mielikuvitelmaa". Sentähden hän ei tahdokaan kuvata kaikkia heidän lahkojaan, vaan erottaa vain heidän tärkeimmät suuntansa.
Hajanaisuus ja moninaisuus eivät ole mitään uudestikastajien erikoisia omituisuuksia. Me olemme sellaista tavanneet jo valdolaisissa, beghardeissa ja taborilaisissa. Osittain oli se uskonasioissa vallitsevan suuren suvaitsevaisuuden seuraus, joka teki mahdolliseksi sen, että esim. Taborissa varsin erilaiset lahkot saattoivat asua rauhassa keskenään, mutta osittain johtui se siitä, että nämä lahkot ainoastaan harvoin kehittyivät lujiksi, julkisiksi järjestöiksi. Sana "uudestikastaja" jäi niin ollen yhtä epämääräiseksi käsitteeksi kuin esim. meidän päivinämme Venäjällä sana "nihilisti". Siihen luettiin mitä erilaisimmat suunnat. Toiselta puolen on myöskin luonnollista, että vallankumouksellinen, siis kriitillinen liike arvostelee ei ainoastaan ulkonaista vaan myöskin sisäistä. Tämä vaikuttaa taasen sen, että liike, niin kauan kuin se vielä hapuilee ilman varmaa pohjaa, on taipuvainen hajaantumaan eri suuntiin. Mutta uudestikastajat eivät ainakaan Saksassa — päässeet milloinkaan tälle kehitysasteelle.
Bullinger kuvaa uudestikastajien eri suuntia laveammin, mutta myöskin vihamielisemmin kuin Franck. Seuraammekin tätä viimeksi mainittua ja otamme tähän kappaleita hänen selvittelyistään.
"Jotkut, sanoo hän, pitävät sunnuntaita, toiset eivät. Monilla on määrättyjä sääntöjä vaatetuksesta ja ruoasta, toiset elävät asianhaarain mukaan. Useat opettavat, etteivät he voi tehdä syntiä, mutta enemmistö saarnaa ristiä ja tekee 'kärsimisen epäjumalakseen'. Muutamat saarnaavat ja joutuvat senvuoksi rääkättäviksi, toiset arvelevat, että nyt on aika vaieta. Useat näkevät näkyjä ja unia, toiset eivät ensinkään. He vetoavat raamatun kirjaimeen. Muutamat eivät pane mitään arvoa saarnaamiseen yhtävähän kuin kirjoihinkaan.
"Muutamat säännöllisesti vaikenevat ja noudattavat paljoja säännöksiä ja ulkonaisia ohjeita… puvuissa, hiustenpalmikoimisessa, ruoassa, puheessa. Näitä kutsutaan 'vaikeneviksi veljiksi'. Toiset pitävät näitä kaikkia seikkoja vapaaehtoisina. Muutamat panevat paljon arvoa raamatulle, toiset vain jumalan välittömälle ilmotukselle. Viimeksimainitut otaksuvat, että voi ilman raamattuakin uskoa ja tulla autuaaksi. Melkein kaikki pitävät lapsia puhtaina ja viattomina eivätkä tunnusta perisyntiä miksikään tuomittavaksi synniksi, ei lapsissa eikä täysikasvuisissa.
"Muutamat eivät tee muuta kuin rukoilevat ja tahtovat torjua kaikellaiset onnettomuudet säännöllisellä rukoilemisella, ikäänkuin tekisivät sillä jonkin erikoisen palveluksen jumalalle, että yhä rukoilevat ja suutaan väsyttävät. He eivät myöskään tahdo vastustaa. pahaa muuten kuin rukouksella, eivätkä senvuoksi suvaitse kenenkään käyttävän minkäänlaisia aseita. Mutta melkein jokaisella on erityinen mielipiteensä, niin että tuskin koskaan kaksi täydellisesti on mielipiteiltään samallaista.
"Moni arvelee, että samallaisia ihmisiä pitäisi meidän pikemmin toivoman tai etsimän taivaasta kuin pitävän heitä täällä maan päällä, tai ehkäPlatonin tasavallasta."
Useat heistä uskovat kiliastisiin kuvitelmiin. He otaksuvat, että "hurskaat, jotka ovat Kristuksessa nukkuneet, ylösnousevat rauhaisasti ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta täällä maan päällä, muutamien mielestä ijankaikkisesti, ja uskovat, että Kristuksen valtakunta tulisi olemaan täällä maanpäällä, kuten profeetat kirjaimenmukaisesti ovat sanoneet ja juutalaisetkin vielä tänään uskovat". Useat ovat luulleet viimeisen päivän jo tulevan, ja siihen luottaen tuhlanneet tavaransa ja omaisuutensa. Muutamilla on kuvia, toiset käyvät itse kirkossa ja messua kuulemassa j.n.e.
Kaikki nämä eroavaisuudet ovat toisarvoista laatua, koskevat ulkonaisia seikkoja tai johtuvat vain mielenlaadun ja taipumusten, joihin luemme erilaisen suhtautumisen ilmestyksiin ja uniin, erilaisuudesta. Sen ohella tulee lisäksi vielä tähän asti luetelluihin kohtiin muutamia vähemmänarvoisia taktillisia eroavaisuuksia kysymykseen.
Mutta tärkeissä, periaatteellisissakaan kysymyksissä ei vallinnut täydellistä yksimielisyyttä uudestikastajien keskuudessa.
Niin ennenkaikkea peruskysymykseen,omaisuuskysymykseen, nähden.
"Muutamat", sanoo Franck, "pitävät itseään pyhinä ja puhtaina, heillä on, muista erillään,kaikki yhteistä, ei kukaan sano, että jokin olisi hänen, vaan kaikkea omaisuutta he pitävät syntinä.
"Toisilla on kaikki siten yhteistä, etteivät he anna kenenkään keskuudessaan kärsiä puutetta. Ei siten että toinen saisi toisen omaisuuden haltuunsa, vaan siten että tarpeen sattuessa toisen oma kuuluu myöskin toiselle, niin ettei kukaan kätke toiselta mitään, vaan pitävät kaikki saatavissa. Ja tulee auttajan olla myöntyisä ja valmis, mutta ottajan vastahakoinen, niin ettei, mikäli vain mahdollista, joudu rasitukseksi veljelleen.
"Muutamissa seuduissa, kuten esim. Austerlizissa Mährissä, on heillä taloudenhoitaja eli hankkija ja yhteinen keittovarasto, josta jokaiselle annetaan, mitä hän tarvitsee.
"Toiset kastajat taasen katsovat tämän yhteyden tarpeettomaksi ja pitävät sitä liiallisena, että toiset kutsuvat itseään täydellisiksi kristityiksi ja halveksivat toisia. Nämä työskentelevät kukin itseänsä varten, auttavat, kysyvät ja tarjoovat toisilleen kättänsä (minun mielestäni) hyvin viekastelevalla tavalla, josta minä en kuitenkaan tahdo moittia niitä, jotka pitävät sitä oikeana".
Me tapaamme siis kaksi suuntaa uudestikastajien keskuudessa, kuten taborilaisien ja Böhmin veljien sekä kristinuskon alkuaikoinakin. Toinen on jyrkempi ja tahtoo todenteolla täydellistä kommunismia, tahtoo kaiken yksityisomaisuuden poistettavaksi ja ruokkia kaikki yhteisesti. Tämän rinnalla on toinen, lievempi, joka myöntää yksityisomaisuuden, mutta vaatii, että kunkin pitäisi omistaa omaisuutensa, "niinkuin ei sitä omistaisikaan". Näiden molempien suuntien esiintyminen rinnakkain ei ole mikään satunnainen, vaan aivan oleellinen ilmiö, joka luonnonlain välttämättömyydellä esiintyy kommunistisessa liikkeessä, niin kauan kuin se ei voi astua alkukristillisen perustan ulkopuolelle.
Omaisuuskysymyksestä onavioliittokysymyshyvin läheisesti riippuvainen. Siinäkään uudestikastajat eivät olleet yksimielisiä yhtä vähän kuin heidän äskenmainitut edeltäjänsäkään.
Muutamat opettavat, sanoo Franck, ettei saa elää samassa perheessä toisinuskovaisten kanssa. Tämä hävitti monta perhettä. Monet heistä opettavat aivan vastakkaista.
Toiset ovat katsoneet velvollisuudekseen jättää kotinsa ja perheensä apostolien esimerkkiä seuraten.[33] Mutta tätäkin vastaan saarnaavat muutamat heidän joukostaan.
"Niinpä on heidän keskuudessaan syntynyt sellainenkin lahko, joka tahtoo pitää naisia yhteisinä kuten kaiken muunkin. Mutta pian saivat toiset veljet heidät vaikenemaan ja poistumaan muiden yhteydestä. Osa syytti Hutia ja Hätzeriä siitä, että he olisivat suosineet tätä lahkoa. Siinä kohden he ovatkin saaneet tuomionsa."
Thurgausta kotoisin ollut Ludvig Hätzer ei kuulunut vain avioliittokysymyksessä puolueensa rohkeimpiin ajattelijoihin. Hän kielsi Kristuksen jumaluuden ja tunnusti hänet ainoastaan opettajaksi ja esikuvaksi, mutta ei "epäjumalaksi". Vuonna 1529 hänet mestattiin Konstanzissa "aviorikoksesta". Ei ole tunnettua, missä määrin hänen oppinsa oli tähän syynä. "Hänelle oli Jumalan Henki antanut suuret lahjat", sanoo hänestä muuan mähriläinen uudestikastajien historioitsija.
Frankenissa syntynyt kirjojen kaupustelija Hans Hut oli oli ollut Münzerin innokas kannattaja ja liittyi Thüringenin talonpoikaiskapinan kukistuttua Etelä-Saksan uudestikastajiin.
Ne pyrinnöt, joista häntä ja Hätzeriä syytetään, muistuttavat elävästi Böhmin aatamilaisia sekä "vapaan hengen veljiä ja sisaria". Väitetäänpä uudestikastajien joukossa olleen erityinen "vapaitten veljien" lahkokin, joka ei vain nimelleen, vaan myöskin aatteilleen osottaa suurta sukulaisuutta vapaan hengen veljiin. Riippuuko tämä yhdellaisuus perimätiedosta vai ovatko tässä taasen samallaiset olosuhteet aivan itsenäisesti, ilman mitään yhteyttä edeltäjiin, synnyttäneet samallaisia ilmiöitä, sitä emme voi ratkaista.
"Vapaat veljet", sanoo Bullinger, "joita melkein kaikki muut kastajat nimittävät karkeiksi kolkoiksi veljiksi ja kiroavat heidät ja hylkäävät heidän oppinsa, ovat kastajien kahdeksantena lahkona. Heitä oli uudestikastajien alkuajoilta asti melkoisesti siellä ja täällä, varsinkin Zürichin ylämaassa. Kastajat käsittivät kristillisen vapauden lihallisesti. Kun Kristus oli tehnyt heidät vapaiksi, tahtoivat he olla vapaita kaikista laeista ja siteistä eikä maksaa veroa eikä kymmenyksiä eikä myöskään palvella tai olla maaorjina. Muutamat selittivät Kristuksen sanoja siten, että koska hänen sanojensa mukaan publikaanit ja huorintekijät pääsevät helpommin taivaanvaltakuntaan kuin jotkut hurskaat, niin kaikkien naisten pitäisi olla huorintekijöitä, silloin tulisivat he taivaanvaltakunnassa hurskaiden naisten edelle. Toiset ottivat asiat hienommalta kannalta. Kun he nimittäin vaativat kaikkea yhteiseksi, pitäisi muka naistenkin olla yhteisiä. Sitte väittivät muutamat, että kun heidät oli uudestikastettu, he olisivat uudestisyntyneitä eivätkä voisi tehdä syntiä; liha yksin saattoi olla syntinen. Joka tapauksessa kävi kaikki siten kuin jumala tahtoi. Paikottain syntyi n.s. hengellisiä avioliittoja. Sillä naisille vakuutettiin, että he tekevät suuren synnin ollessaan sellaisten miesten kanssa naimisissa, jotka eivät olleet uudestikastetut; mutta heidän, kastajien, kanssa seurustellessaan eivät he tekisi syntiä, heidän välillään kun oli hengellinen avioliitto."
Meidän ei ole onnistunut löytää muita samanaikuisia todisteita vapaista veljistä. Bullingerin riitakirjoitus ei ole mikään varma lähde, mutta todennäköisesti on kuvaus pääasiallisesti oikea, varsinkin siinä, mikä koskee vapaan hengen veljiä ja sisaria, nimittäin "vapaata rakkautta", "kommunistista anarkismia" ja synnittömyyttä, kun kaikki mitä he tekisivät olisi jumalan tahto.
Suhteessaan valtioonkaan, julkiseen valtaan, eivät uudestikastajat olleet aivan yksimielisiä. He kaikki kyllä toivoivat, että heillä olisi valtion kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. He eivät tahtoneet tietää siitä mitään, mutta eivät ajatelleet myöskään väkivaltaista kapinaa sitä vastaan, vaan käskivät saarnoissaan osottamaan sille kärsivän tottelevaisuuden velvollisuuksia.
He opettivat, kertoo Franck, että väkivaltaa pitäisi kärsiä eikä otettua vaatia takaisin. Kristitty ei saisi olla missään virassa, "hänellä ei saisi olla maaorjia eikä muita palvelijoita, hän ei myöskään saisi ottaa osaa sotaan eikä käyttää nyrkkiään toista vastaan". Jumalan olisi kosto.
Muutamat heistä vaativat, että ei saisi milloinkaan vannoa. "Myöskään ei kristitty saisi olla esivaltana, jolla on kuolemaantuomitsemisen oikeus ja joka käy sotaa". Muutamat hyväksyivät ainakin hätäpuolustuksen. "Kumminkin he kaikki yksimielisesti opettavat olemaan kuuliaisia esivallalle kaikissa sellaisissa asioissa, jotka eivät ole jumalan tahtoa vastaan, ja antamaan veroja ja korkoja. He sanovat olevansa valmiita kärsimään väkivaltaa ja tottelemaan tyranniakin… He ovat minulle vastanneet, niin usein kuin vaan olen ottanut asian puheeksi, että heidän asiansa on kärsiä kärsivällisesti Kristuksen tähden eikä taistella kärsimättömästi. Sillä evankeliumin mukaista ei ole puolustaa sitä nyrkeillä, kuten talonpojat mielivät, vaan kärsimällä ja kuolemalla… Senvuoksi ei minun mielestäni ole ensinkään niin suurta hätää siitä, että he nostaisivat kapinan. Perkele, joka mielellään näkee murhaa ja haluaa kylpeä veressä, tuottaa muutamiin hullun innon hirmuhallita tuollaisia ihmisraukkoja… Nyt, kun ei mitään kapinaa ole, ei pelkän epäluulon vuoksi pitäisi ketään heistä niin kiduttaa.En miltään kansalta pelkäisi vähemmän kapinaa, kuin tältä, jos olisin paavi, keisari tai itse turkkilainen."
Tässä oli ratkaiseva kohta, joka erotti Münzerin ja useimmat saksalaiset kommunistit zürichiläisistä, niin monessa kohdin kuin he muuten sopivatkin yhteen.
On olemassa vielä S:t Gallenin kansalaiskirjastossa muuan kirje, jonka Grebel, Manz, Andreas Stülzeniläinen y.m. 5 p:nä syyskuuta lähettivät Münzerille. He selittivät siinä, että he monessa kohden ovat samaa mieltä hänen kanssaan, "sekä että sinä ja Karlstadt olette meistä puhtaimman jumalallisen sanan selkeimpiä julistajia ja saarnaajia". Münzerin "pikkukarjat" olivat "ylenmäärin opettaneet ja vahvistaneet meitä hengellisesti köyhiä", mutta hän ei ole heistä kyllin jyrkkä opissaan, ja he kehottavat häntä, "että sinä toden teolla ahkeroitsisit vain jumalan sanan pelkäämätöntä saarnaamista, mutta hylkäisit, vihaisit ja kiroisit kaikkien ihmisten, myöskin sinun omat juonesi, tapasi ja mielitekosi". Münzerin messu on heistä liian vähän apostolisesti yksinkertainen. He moittivat häntä siitäkin, että hän on antanut panna tauluja (kuvia?) kirkkoihin, mutta ennen kaikkea he vastustavat hänen mielipiteitään väkivaltaisesta kumouksesta. "Sitä, joka ponnistelee Jumalan sanaa vastaan eikä tahdo uskoa, älköön tapettako, vaan pidettäköön pakanana ja publikaanina ja olkoon rauhassa. Ei myöskään saa evankeliumia ja sen tunnustajia suojella miekalla. Oikeat, uskovaiset kristityt ovat lampaita susien joukossa, teuraslampaita, heitä täytyy kastaa ja koetella tuskassa ja hädässä, kärsimyksissä ja kuolemassa. He eivät saa käyttää maallista miekkaa eikä käydä sotaa, sillä tappaminen heidän keskuudessaan on kokonaan kielletty."
Kirjeessä on jälkikirjotus, jossa mainitaan, että lähettäjät juuri olivat saaneet tutustua Lutherin "kirjeeseen ja hävyttömään kirjaseen", jossa hän kehottaa ystäviä tekemään lopun Münzerin agitatsionista. Münzeriä kehotetaan kuitenkin luopumaan saarnaamasta ruhtinaita vastaan, niin että hän tulisi kokonaan puhtaaksi, "sillä ei kukaan Saksassa eikä myöskään missään muussa maassamiellytä meitä kaikissa muissa asioissa(siis lukuunottamatta messua, 'tauluja' ja väkivaltaisia keinoja)niin paljon kuin sinä. Jos joudut Lutherin ja herttuaitten käsiin, niin suostu luopumaan noista kohdista, joista olemme kirjottaneet, mutta puolusta kaikkea muuta kuin sankari".
Saiko Münzer milloinkaan tätä kirjettä ja mitä hän siihen vastasi, sitä ei tunneta. Pian senjälkeen tapaamme hänet Sveitsin rajalla seurustelemassa Sveitsin uudestikastajien kanssa. Tämän seurustelun laadusta on vain arveluja olemassa. Joka tapauksessa käy selväksi siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, ettei päästy mihinkään yksimielisyyteen väkivaltaisten keinojen käyttämisestä.
Tämä väkivaltaisten keinojen kysymys oli ratkaiseva uudestikastajille, kuten ennemmin Böhmin veljillekin. Se selviää jo siitä, että he, huolimatta suuresta suvaitsevaisuudestaan eri suuntia kohtaan, aina väittivät vastaan, kun Münzer heihin luettiin. Myöskin Münzerin kannattajat pitivät he itsestään erillään. Franck kertoo: "Münzerillä lienee vielä (1531) Thüringenissä suuri joukko salaisia oppilaita,jotka eivät ole kastajia, hän ei itsekään ole uudestikastanut, kuten luotettavalta taholta olen kuullut."