Viimeksi mainittu seikka ei tosin itsessään olisi mikään todistus siitä, että Münzer ei olisi kuulunut uudestikastajiin. Samoin kuin nämä, on Münzerkin ollut lastenkastetta vastaan. Kerrankin hän kirjottaa: Apostolien aikana on valvottu siitä, että vihamies ei sekottaisi nisuun rikkaruohoja. "Sen vuoksi on vaintäysikasvuisiapitkän opetuksen jälkeen otettu oppilaiksi… Voi, mitä sanoisin, ei ole milloinkaan eikä missään yhdelläkään (sanalla?) sanottu tai osotettu, missään kirkonopettajien kirjoissa niiden kirjottamisen alusta alkaen, mikä on oikea kaste. Pyydän kaikkia kirjaimellisesti oppineita osottamaan minulle, missä kohdin pyhässä sanassa on sanottu, että olisi Kristus tai hänen opetuslapsensa ovat kastaneet yhdenkään ainoan alaikäisen lapsukaisen."
Muttakäytännössäovat zürichiläiset alkaneet uudestikastamisen vasta tammikuun lopulla tai helmikuun alussa v. 1525, aikana, jolloin Münzer jo todennäköisesti oli lähtenyt ottaakseen osaa suureen vallankumoustaisteluun ja jolloin tuollaisen lahkolaisen pikkuasian täytyi hänestä näyttää merkityksettömältä.
Uudestikastaminen eli täysikasvuisena kastaminen ei ollut suinkaan mitään uutta. Varhain esiintyi se jo valdolaisilla, ja varsin voimakkaana sitte myöhemmin Böhmin veljien alku-aikoina. Pietari Chelcicky arveli, että "olisi parempi kastaa vanhan kirkon tapaan vain täysikasvuisia, jotka kykenevät jo toimillaan todistamaan uskonsa". Hän ei ehdottomasti hylännyt lastenkastamista, mutta piti täysikasvuisena kastamista parempana. Kun Böhmin veljesseurakunta syntyi v. 1407, niin ensimäisenä tehtävänä oli kastaa kaikki läsnäolevat. Tapa kastaa vasta täysikasvuisena säilyi sitten Böhmin veljillä aina uudestikastajien aikaan saakka. He olivat silloin jo saaneet selvän porvarillisen karvan, eivätkä tahtoneet olla vaarallisten uudestikastajien kaltaisia, joilla oli sama luonne kuin Chelcickyn oppilailla alkuaan. Aikuisien kastaminen tuli nyt vaaralliseksi tunnusmerkiksi ja vuonna 1534 — samana vuonna, jolloin uudestikastajat tekivät kapinan Münsterin kaupungissa — Böhmin veljien synoodi luopui muodollisesti täysikasvuisien kastamisesta. Ei se siis ollut mikään uusi periaate, jonka noudattamisesta Zürichin veljet saivat nimensä. Lapsenkasteen hylkääminen oli johdonmukainen seuraus valtiokirkon vastustamisesta.
Niin kauan kuin katolinen kirkko kristityssä Länsi-Europassa oli todella "katolinen" (katholikos, kreikkalainen sana = yleinen), merkitsi kaste siellä yhteiskunnan yhteyteen ottamista yleensä. Vastasyntyneiden kastaminen ei siis ollut mitään vastenjärkistä. Mutta kokonaan toiseksi muuttui asia, kun alkoi syntyä vastustuspuolueita, kerettiläisiä lahkoja, jotka vastustivat kirkon vaatimusta, että se oli koko yhteiskunnan käsittävä! Kun toisia kirkollisia yhdyskuntia muodostui sen rinnalle, oli lähellä sellainen vaatimus, ettei yksilöä saisi tahdottomasti syntymän sattuman nojalla yhdistää toiseen tai toiseen kirkkoon, vaan että hän saisi vapaasti tästä päättää, sitten kun on tullut kykeneväksi ajattelemaan itsenäisesti.
Kaikki protestanttiset lahkot eivät kuitenkaan olleet vetäneet tätä johtopäätöstä. Hallitsevien luokkien protestanttisuus ei ollut mitään muuta kuin pyrkimystä saada kirkko herruutensa välikappaleeksi ja yhdistää se valtioon. Kirkko tuli valtion osaksi, valtiokirkoksi. Niissä maissa, missä uskonpuhdistus saatiin aikaan, valtiovalta määräsi, mihin kirkkoon, mihin "uskoon" kansalaisten piti kuuluman. Erittäin jyrkästi tämä ilmeni myöhemmin yksivaltaisessa Saksassa, missä peruslauseeksi tulicujus regio, ejus religio(kenen on valta, se määrää uskonnon). Siellä täytyi väestön heti ja napisematta vaihtaa uskontoa, jos maanisä jostakin syystä teki sellaisen vaihdoksen tai jos maa perinnön, lahjotuksen tai kaupan kautta tai jollakin muulla tavalla joutui sellaiselle ruhtinaalle, jolla oli toinen uskonto.[34]
Kansanvaltaisissa protestantisissa yhteiskunnissa ei valtiokirkko sentään tuonut mukanaan niin tavattomia seurauksia kuin yksinvaltaisissa. Sitävastoin se pääsi aikaisemmin kukoistukseen ensin Zürichissä, missä Zwingli, kuten olemme nähneet, saattoi voimaan valtiokirkon v. 1523. Mutta valtiokirkko ja täysikasvuisten kastaminen eivät sopineet yhteen. Myöhäisemmällä ijällä toimitettu kaste kieltää valtion oikeuden määrätä kansalaisten uskontunnustus. Zwingli oli ihanteellisuuden aikanansa, vastustusmiehenä, ollut täysikasvuisena toimitettavan kastamisen puolella, sen on hän itse tunnustanut. Mutta Zürichin valtion johtajana ei hän mitenkään voinut pysyä tällä kannalla.
Toiselta puolen täytyi "veljien" olla yhä enemmän taipuvaisia hylkäämään lastenkaste mitättömänä ja pitämään lujasti kiinni täysikasvuisena kastamisesta, samassa määrin kuin he tunsivat olevansa vähemmistönä, jonka oli luopuminen ajatuksesta vallata yhteiskunta, ja pääsevän jotakin merkitsemään vain sen kautta, että järjestyivät "pyhien" ja "valittujen" seurakunnaksi, nimiä, jotka näyttävät epäilemättä pöyhkeiltä, mutta vain todistavat, että tämä erkaantuminen muista ihmisistä on vain merkkinä siitä, että heistä on kadonnut toivo päästä joskus enemmistöksi.
Siten astui kysymys myöhemmällä ijällä kastamisesta eli "uudestikastamisesta", kuten vastustajat sanoivat, yhä enemmän esiin. Luonnollista on, ettei siitä varsinaisesti kiistelty, yhtä vähän kuin hussilaiset olivat taistelleet saadakseen ehtoollisessa käyttää molempia aineksia. Tämän tunnustaa Zwinglikin kirjeessään vuodelta 1525, jossa hän sanoo taistelua "kastajia vastaan vaikeimmaksi, mitä hän milloinkaan on käynyt, mutta lisää, että hänen on täytynyt tehdä heille vastarintaa, sillä ei suinkaan ollut kysymyksessä kaste, vaan kapina ja esivallan halveksiminen".
Mutta asianhaarat olivat sellaisia, että kuten kalkki tuli sotamerkiksi, jonka ympärille hussilaiset kokoontuivat, niin tuli uudestikastajille kaste heidän tunnusmerkikseen, josta he tunsivat toisensa. Siitä ovat he myöskin saaneet nimen, joka heillä on historiassa — vaikka he itse vastustivat niin hyvin nimeä "uudestikastajat" kuin kreikkalaista nimeä "anabaptistit", jolla on sama merkitys. He selittivät, etteivät he kasta kahta kertaa, sillä lapsenkaste ei ollut mikään kaste, vaan ainoastaan pelkkää lapsen pesemistä.
III. Sveitsin uudestikastajien menestys ja häviö.
Vielä ennen kuin Saksan talonpoikaissota puhkesi, iskettiin Zürichissä ratkaiseva isku uudestikastajia vastaan.
Useat vanhemmat olivat heidän saarnaajiensa kehotuksesta kieltäneet kastamasta vastasyntyneitä lapsiaan. Papit ja neuvosherrat koettivat turhaan heitä taivuttaa. Silloin neuvoskunta 18 p:nä tammikuuta 1525 antoi lapsenkasteesta käskyn ja määräsimaanpaonrangaistukseksi jokaiselle, joka ei totellut tätä käskyä. Kolme päivää senjälkeen ruvettiin määräystä noudattamaan. Reublin, Hätzer ja Andreas Stülzeniläinen ja joitakuita muita saarnaajia karkotettiin.
Tähän iskuun vastattiin kerrassaan arvokkaasti ja rohkeasti. Jäljelle jääneet veljet kokoontuivat ja kokouksessa nousi puhumaan Jörgen Blaurock, joka oli ollut munkkina Churissa, ja pyysi Grebeliä antamaan hänelle oikean, kristillisen kasteen. Kun tämä oli tapahtunut, kastoi Blaurock kaikki läsnäolijat. Siitä alkaen oli uudestikastaminen eli aikuisena kastaminen veljesseuraan ottamisen kuvauksena. Samaan aikaan alettiin koettaa toteuttaa kommunismia käytännöllisesti.[35] Zürichin veljet olivat tunnustautuneet uudestikastamisen oppiin hyvin tietäen, mitä heillä oli odotettavana.
"Niin pian kuin Zwingli oli uudestaan ja vielä vaativaisempana kuin ennen antanut sotahuutonsa kajahtaa, kohosi hurmahenkien ihastuksen liekki korkeimmilleen, häikäisten ja pelottaen. Nähtiin kaikkialla läpi Zürichin katujen kulkevan henkilöitä, jotka olivat vyötetyt köydellä kuin matkaan valmiina. Toreille he pysähtyivät ja saarnasivat elämän parannusta ja mielenmuutosta ja kääntymystä puhtauteen, hurskauteen ja veljelliseen rakkauteen. Mutta välillä he soimasivat tuota vanhaa lohikäärmettä ja hänen päämiehiään, s.o. Zwingliä ja hänen virkatovereitaan, ja ennustivat kaupungin pikaista perikatoa, jollei se tahtoisi kuulla Herran ääntä. 'Voi, voi, Zürichiä!' niin kajahtelivat huudot, milloin valittaen, milloin uhaten, ikäänkuin toisesta maailmasta peräisin oleva kehotus, kaikkialla väkirikkaan pääkaupungin ahtailla kaduilla.
"Neuvosto vangitutti useita, m.m. Manzin ja Blaurockin. Sitten seurasi kieltoja, kuulusteluja ja rangaistuksia, ja jälleen vangitsemisia, tuomioita ja kovennettuja rankaisuja. Mutta näillä ihmisillä oli henki, joka oli pilkaksi Zwinglin teologialle, ja väkivaltaiset toimenpiteet levittivät heidän seurakuntansa maineen kauas, niinkuin tuuli tulipalon."
Heidän kylvönsä orasti pian jo koko saksalaisessa Sveitsissä, Zürichin pakolaisten kaikkialle levittämänä. Parhaiten se menestyi Saksan rajalla, Waldshutissa, Schaffhausenissa, St. Gallenissa.
Kuten Böhmissä, niin Sveitsissäkin pikkukaupungit olivat kansanvaltaisempia ja radikalisempia kuin suuremmat. Zürichin uskonpuhdistusliike oli kaikkialla niissä herättänyt harrasta vastakaikua, ja niissä esiintyi myöskin uudestikastajien tapaisia perinpohjaisempia uudistuksia harrastavia aineksia, ja liike voitti suurta alaa.
Joukkokarkotukset Zürichistä vuoden 1525 alussa toivat suurempaa vauhtia liikkeeseen. Grebel kääntyi Schaffhauseniin, Brödli alkoi saarnata Schaffhausenin Hallaussa. Reublin vihdoin lähti Waldshutiin. Vain vähitellen edistyi uusi oppi Schaffhausenissa. Mutta Hallau sitävastoin vallotettiin pian ja samoin Waldshut. Liikkeen johtajana siellä oli toht.Balthasar Hubmeier, joka oli seurustellut baselilaisen piirin kanssa.
Tätä miestä täytyy meidän tarkastaa vähän lähemmin. Syntyneenä v. 1480 Friedbergissä Augsburgin lähellä, oli hän kääntynyt oppineelle uralle ja oli tullut Ingolstadtin yliopiston professoriksi, ja v. 1515 tämän yliopiston vararehtoriksi. Seuraavana vuonna noudatti hän kutsua Regensburgin tuomiorovastiksi. Mainittavimmaksi tuli siellä hänen agitatsioninsa juutalaisia vastaan, joihin nähden käsityöläiset väittivät, että he olisivat syynä kaupungin ja käsityön taantumiseen. 1519 juutalaiset karkotettiin. Pian sen jälkeen, 1521, jätti Hubmeier itsekin Regensburgin. Mikä hänet sieltä ajoi, emme tiedä. Ehkä hänen osanottonsa uskonpuhdistusliikkeeseen. Hän lähti Waldshutiin, joka kaupunki silloin oli Habsburgien hallussa. Hubmeier saavutti siellä saarnaajana melkoisen vaikutuksen, vallankin rahvaan keskuudessa. Vaikutus kasvoi, kun Zürichin uskonpuhdistusliikkeen vaikutuksesta Waldshutissa syntyi kansanvaltainen habsburgilaisvastainen liike; tätä liikettä, joka vihdoin talonpoikaissodan aattona johti kaupungin irtaantumiseen Habsburgien herruudesta, johti Hubmeier, joka siellä näytteli samaa osaa kuin Zürichissä Zwingli, jonka kanssa hän oli mitä vilkkaimmassa yhteydessä.
Mutta, kuten jo huomautettu, tämän liikkeen ohella menestyivätWaldshutissakin "veljet".
Kun Zwingli ryhtyi taistelemaan näitä vastaan, täytyi Hubmeierinkin tehdä päätöksensä. Mutta Waldshutissa oli rahvas voimakkaampi kuin Zürichissä, ja Etelä-Saksan kapinalliset talonpojat olivat lähempänä. Hubmeier erosi Zürichistä ja liittyi seurakuntineen "kastajiin", joita kohtaan hän jo ennen oli tuntenut myötätuntoa ja joiden kanssa hän useissa kohdin oli ollut samaa mieltä.
Kun Reublin tuli Waldshutiin, antoi Hubmeier tämän kastaa itsensä, ja enemmän kuin 300 asukasta seurasi hänen esimerkkiään. Hubmeierin mukana oli koko kaupunki voitettu. Täten uudestikastajat olivat saaneet Waldshutista "lujan linnan, josta kiihotusta pantiin toimeen joka taholle."
Samaan aikaan St. Gallenin seurakunta kasvoi yli 800:ksi hengeksi, johon suuresti vaikutti myöskin se agitatsionimatka, jonka Grebel teki sinne Schaffhausenista.
Manz levitti kastajien oppia Graubündteniin, toiset taasen Baseliin ja Berniin, ja itse Zürichin kanttonissakaan eivät viranomaisten kiellot kyenneet estämään agitatsionityötä.
Huomaa selvästi, mitä karkotukset aina saavat aikaan, kun puolue, jota niiden pitäisi vahingoittaman, saa olevista olosuhteista elinvoimansa. Ja näinhän oli tässäkin laita. Karkotetut agitatorit eivät milloinkaan olisi saavuttaneet sellaisia tuloksia, jollei Saksan talonpoikaissota samaan aikaan olisi mitä suurimmassa määrin järkyttänyt Sveitsiäkin ja saanut sekä alemmat luokat että porvarilliset aatteenihailijat mitä suosiollisimmiksi uudestikastajien saarnoille. Mitä olikaan tuo verinen taistelu tasavallan rajoilla muuta kuin alku noihin peljättäviin tapauksiin, joista Apokalypsi puhuu, joiden kautta jumalattomat tuhottaisiin ja vain valitut jäisivät jälelle päästäkseen osallisiksi tuhatvuotisesta valtakunnasta?
Kun tuo suuri taistelu oli ohitse ja Saksan kapinallinen talonpoikaissääty oli maahan runneltu, vuotaen verta tuhansista haavoista, silloin muuttui myös kastajien asema Sveitsissä. Nämä rauhaarakastavat lahkolaiset, jotka kammosivat kapinaa, olivat voittaneet suurimmat voittonsa kapinan aikana ja juuri sen perustuksella. Kun se kukistettiin, kadottivat he lujan pohjansa, ainakin omassa kotiseudussaan. Alemmat luokat tulivat nyt pikkumaisiksi ja aroiksi, kun sen sijaan sortajien kukonharja nousi ja saksalaisten naapurien tavaton esimerkki kiihotti heidän verenhimoaan.
Vuoden 1525 jälkimäisellä puoliskolla tulivat uudestikastajien vainoamiset Sveitsissä yleisiksi. Ja ne tulivat sitä katkerammiksi ja julmemmiksi, kuta uhkaavampi kommunististen lahkojen kasvaminen talonpoikaissodan turvin oli ollut.
Jo kesäkuun alussa kielsi St. Gallenin neuvosto uudestikastamisen ja määräsi maanpakoon ajettavaksi jokaisen, joka ei tahtonut vannoa ehdottomasti tottelevansa sen määräyksiä. Heinäkuussa vangittiin Manz, elokuussa kiellettiin uudestikastaminen Schaffhausenissa, lokakuussa vangittiin Grebel ja Blaurock ja joulukuussa vihdoin joutui Waldshut, uudestikastajien vahvin turvapaikka, miekaniskutta Itävallan hallituksen käsiin. Hubmeier pakeni Zürichiin, jossa hänet vangittiin.
Tämä vuosi, jonka alkupuoli oli täynnä loistavia voittoja, päättyi siis uudestikastajien täydellisellä häviöllä ja joukkojen hajottamisella Sveitsissä.
Useimmat pakenivat Saksaan, kuten Reublin, Hätzer ja Blaurock. Toiset taasen peruuttivat harhaoppinsa. Tunnetuin näistä oli Hubmeier. Hänen ollessaan vankina Zürichissä, pakotettiin hänet väittelemään Zwinglin — vanginvartijansa kanssa, jolla oli käsissään hänen kohtalonsa! Hubmeier ei ollut omiaan antamaan arvokkaisuutta tälle ilkeälle ilveilylle. Hän sanoi ensin olevansa epätietoinen, ja kun se ei riittänyt, hän juhlallisesti peruutti "harha-oppinsa", pelastaakseen itsensä. Sitten hän sai vannoa, ettei hän milloinkaan tulisi takaisin Zürichiin, jonka jälkeen hänet laskettiin vapaaksi. Tämä tapahtui huhtikuussa v. 1526.
"Mutta", vaikeroi Bullinger, "vaikka tämä tohtori Balthasarin menettely sai järkiinsä monta ihmistä, oli kuitenkin useita uppiniskaisiakin kastajia, joita ei mitenkään saatu parannukseen."
Esivalta rankaisi heitä nyt yhä kovemmin. Zürichin neuvosto päätti maaliskuussa 1526, että jokainen, joka itsepintaisesti pysyisi kastajien opeissa, "pantaisiin uuteen torniin vedelle ja leivälle". Siellä "saisi hän kuolla ja mädäntyä". Samaa kohtaloa uhattiin vaimoille ja tytöillekin. Myöskin kiellettiin ankaran rangaistuksen uhalla pitämästä uudestikastajaa huoneessaan ja antamasta hänelle ruokaa. Vihdoin määrättiin kuolemarangaistus niille, jotka uudelleen liittyvät kastajien lahkoon. Ensimäinen, joka joutui uhriksi, oli Felix Manz, v. 1527. Hänet upotettiin veteen, ja hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon.
Totta kyllä, nämä vainot eivät voineet hävittää lahkoa Sveitsissä yhtävähän kuin mitään kommunistista lahkoa tähän asti on voitu kokonaan hävittää väkivallalla. Mutta olosuhteiden suosio ei ollut enään sen puolella. Se tungettiin pian takaisin samaan mitättömyyteen, joka sillä oli ennen uskonpuhdistusta, salaseuraisuudeksi, joka ei varsinaisesti häirinnyt hallitsevia luokkia ja jonka olemassaolo ilmeni enään vain tavantakaa uudistuvissa käräjöimisissä ja mestauksissa.
Sveitsin uudestikastajat hävisivät julkisuudesta.
Mutta juuri samaan aikaan alkoi uudestikastajien liikkeen kukoistusSaksassa.
IV. Etelä-Saksan uudestikastajat.
Voisi odottaa, että talonpoikaiskapinan kukistaminen, joka oli ollut masentava isku kaikille kansanliikkeille naapurimaissa, olisi sitä suuremmassa määrin tehnyt mahdottomaksi kaiken niiden ilmenemisen itse Saksassa. Mutta tämä ajatus, joka vastaisi nykyaikaisen keskitetyn valtion olosuhteita, ei pidä paikkaansa sellaiseen feudaliseen partikularismiin nähden, jollainen silloin vielä suuressa määrin oli vallalla Saksassa. Samalla kun tämä partikularismi vaikeutti kaikkien vallankumouksellisten (tai kapinallisten) voimien liittymistä yhdeksi yhtenäiseksi liikkeeksi, niin se samalla myöskin vähensi talonpoikaissodan kukistamisessa sattuneen iskun voimaa, niin ettei se kohdannut näitä kaikkia voimia yhtaikaa eikä samassa määrässä.
Talonpoikaisliikettä ei tosin talonpoikaissodan jälkeen ollut ajateltavissa. Talonpoikien ohella oli myöskin kukistettu useimmat pienemmistä heihin liittyneistä kaupungeista. Sitävastoin olivat useimmat suuremmista vapaista valtakaupungeista olleet aivan kylmiä talonpoikien vapautusyrityksille. Näin oli yksinpä näitten kaupunkien pikkuporvarien ja sällienkin laita. Talonpoikaissodan kukistumisessa sattunut isku ei ollut kohdannut heitä. Kansanvaltaisuus Etelä-Saksan vapaissa valtakaupungeissa olikin senvuoksi entisissä voimissaan. Mutta juuri tällöin saivat toiselta puolen taistelut sen ja kaupungin ylimystön välillä ja toiselta puolen kaupunkien koko väestön ja kaupunkien riistämiseen ja hallitsemiseen pyrkivän ruhtinasvallan välillä, taistelut, jotka noina vuosisatoina kyllä eivät koskaan kokonaan lakanneet, kiihkoisamman luonteen.
Näiden valtakunnankaupunkien väestö oli ilolla tervehtinyt ja kannattanut Lutherin kapinoimista paavinvaltaa vastaan. Mutta nämä tunteet Lutheria kohtaan kylmenivät sitä enemmän, mitä vihamielisemmäksi Luther tuli kansanvaltaisuudelle.
Samaan aikaan, jolloin Luther alkoi kääntää selkänsä kansanvaltaisuudelle, syntyi Zürichissä sellainen kirkonuudistus, joka täydellisesti vastasi niitä pyrkimyksiä mitä kaupunkien ammattikunnallisella kansanvallalla silloin oli. Se herätti pian Etelä-Saksan kaupunkien huomiota ja voitti siellä alaa, aluksi asettumatta vihamieliselle kannalle lutherilaisuutta vastaan. Sitävastoin täytyi molempien suuntien joutua ristiriitaan heti kun Luther ja hänen väkensä asettuivat ehdottomasti kansanvaltaisuutta vastaan. Niin oli juuri talonpoikaissodan aika se aika, jona alkoi Lutherin ja Zwinglin välinen suuri kiista. Näennäisesti riideltiin yhdestäsanasta, siitä, sanoiko Kristus: "Tämä (leipä)onminun ruumiini", kuten Luther väitti, vaiko: "Tämämerkitseeminun ruumistani", niinkuin Zwingli sanoi. Todellisuudessa koski riita sitä, pitikö uskonpuhdistuksen olla porvariskansanvaltainen vaiko ruhtinasmielinen. Kiisteltiin jumaluusopillisilla todistuksilla, mutta sangen maallisesta asiasta.
Tätä taistelua, joka täytti koko Saksanmaan vuoden 1525 jälkeen, käytiin innokkaimmin Etelä-Saksan valtakunnankaupungeissa, Strassburgissa, Ulmissa, Konstanzissa, Augsburgissa y.m. Kuten ennen, kun taistelu puhkesi ilmi Rooman paavia vastaan, kommunistit taistelussa olivat saaneet ilmaa ja valoa vapaalle kehitykselleen, niin kävi nytkin, kun hyökkäys koski Wittenbergin paavia. Etelä-Saksan zwingliläiset käyttivät uudestikastajia liittolaisinaan lutherilaisia vastaan ja suosivat siksi heitä ensimäisinä vuosina vuoden 1525:n jälkeen, kuten Zwingli itsekin vähää ennen vielä oli heitä suosinut.
Etelä-Saksa tuli turvapaikaksi lukuisille sveitsiläisille pakolaisille, jotka voittivat pian suurta kannatusta. Heidän rauhallinen mielenlaatunsa, heidän vastenmielisyytensä väkivaltaiseen kapinaan sopi vallan alempien luokkien keskuudessa talonpoikaiskapinan kukistamisen jälkeen vallitsevaan mielialaan. Myöskin Münzerin entiset kannattajat liittyivät nyt heihin, m.m. kirjakauppiasHans Hutja pappiMelchior Rinck, joka oli ollut mukana Frankenhausenin taistelussa, mutta päässyt hengissä sieltä.
Niin nopeasti kasvoi nyt uudestikastajien liike Saksassa, että siellä monin paikoin luultiin, että se oli syntynyt vasta talonpoikaissodan aikana tai sen jälkeen. Sitä uskoa levittivät uudestikastajat itsekin, koska luulivat siten saavansa olla paremmassa rauhassa. Opin leviämisestä kirjottaa Sebastian Franck: "Heidän oppinsa levisi yli koko maan, ja he kastoivat monta tuhatta ja vetivät puoleensa useita hyviäkin sydämiä. Sillä he eivät opettaneet näennäisesti mitään muuta kuin rakkautta, uskoa ja ristiä, näyttäytyivät kärsivällisiksi ja nöyriksi kärsimyksissä, mursivat leipää keskenään yhteyden ja rakkauden merkiksi, auttoivat toisiaan uskollisesti lainoilla, almuilla ja lahjoilla, opettivat, että kaikki olisi yhteistä, ja kutsuivat toisiaan veljiksi. Mutta sitä, joka ei kuulunut lahkoon, he tuskin tervehtivät. He pysyivät niin koossa ja lisääntyivät niin nopeasti, että maailma pelkäsi kapinaa heidän puoleltaan, jollaiseen he kumminkin, kuten minä kuulen, kaikkialla ovat olleet syyttömiä."
Lahko näytti sitä vaarallisemmalta, kun se levisi suuriin kaupunkeihin. Kuvaavaa on, mitä tri Eck v. 1527 kirjotti Saksin herttualle Yrjölle uudestikastajista. Hän sanoo m.m.: "Minun armollinen herrani ja hänen ruhtinaallinen neuvostonsa punnitkoon, onko peljättävä heidän puoleltaan suurempaa vahinkoa, kuin viimeisestä talonpoikaiskapinasta: sillätällä lahkolla on juurensa kaupungeissa. Jos syntyisi kapina, niin he nousisivat kaupungeissa kapinaan, heillä olisi tykkejä, ruutia ja haarniskoja ja sotaantottuneita palkkajoukkoja, ja maaseudun talonpoikaisväestö liittyisi heihin, ja kaikki he yhdessä kävisivät papistoa, ruhtinaita ja aatelistoa vastaan. Siksi on ruhtinasten ja aatelin pidettävä varansa".
Pääpaikoiksi eteläsaksalaiselle kastajaliikkeelle tulivat Augsburg ja Strassburg, molemmat kutojakaupunkeja, joissa jo beghardilaisuus oli esiintynyt hyvin voimakkaana. Toisena keskuksena oliNürnberg. Tiedämme, että Münzerillä oli siellä lukuisia samanmielisiä tovereja. Mutta siellä olivat vanhat ylimyssuvut liian voimakkaita, niin ettei siellä voinut syntyä kansanomaista liikettä. Denck, joka oli siellä Sebalduskoulun rehtorina, ja hänen ystävänsä vangittiin v. 1524 kerettiläisinä ja karkotettiin. Mutta oleskeltuaan vähän aikaa St. Gallenissa palasi Denck takaisin Saksanmaalle, Augsburgiin. Siellä alkoi lutherilaisuuden ja zwingliläisyyden välinen vastakkaisuus ilmetä räikeimmin, siellä riehui noina vuosina molempien suuntien välinen taistelu voimakkaimmin, siellä oli kastajilla suotuisimman menestymisen mahdollisuudet.
Nopeasti kasvoi seurakunta, vuoden 1527:n paikkeilla oli siinä eräiden tietojen mukaan jo 1,100 henkeä. Se luettiin etupäässä Denckin toiminnan ansioksi, joka "kulkureineen", kulkevine agitatoreineen, "on meillekin tahtonut perustaa uuden kastekuntansa, ensin piileksinyt nurkissa ja salaa vuodattanut myrkkyään", kuten muutamassa Urbanus Rhegiuksen Denckiä vastaan suuntaamassa kirjasessa sanotaan.
Denckiä suosivat olosuhteet Augsburgissa suuressa määrin. Kumminkin saamme suuren osan hänen menestystään lukea hänen intonsa ja suuren älynsä ansioksi. Hubmeierin rinnalla astui hän ensi riviin veljien esitaistelijain joukossa. Joku aikalainen puhuu hänestä "uudestikastajien päänä", toinen nimittää häntä "paaviksi", kolmas "uudestikastajien Apolloksi."
Denck, etevä oppinut ja filosofi koetti varsinkin poistaa kastajien opeista niiden aineellisen, "lihallisen" luonteen ja "hengevöittää" niitä. Hänestä tulikin uudestikastajien lempeämmän, jos niin tahtoo sanoa, käytännöllisemmän ja sovinnollisemman suunnan pääedustaja, joka suunta koetti lieventää sekä jyrkempien käsitystä täydellisestä omaisuudenyhteydestä että heidän täydellistä toimettomuuttaan valtioon nähden. Saksassa ei tämä molempien suuntien välinen ristiriita päässyt milloinkaan täydelleen kehittymään. Vasta Mährissä sai seurakunta niin paljon voimaa, että siinä sisälliset riidat pääsivät syntymään. Mutta uudemman käytännöllisemmän suunnan alku näkyi varsin selvästi jo Augsburgissa, missä seurakunta menestyi ja myöskin useita henkilöitä korkeammista luokista yhtyi liikkeeseen, m.m. "Augsburgin huomatuimman suvun jäsen"Eitelhans Langenmantel. Kuten Böhmin veljienkin keskuudessa, olivat täälläkin etupäässä sivistyneet lievemmän suunnan puolella olevia. Paitsi Denckiä tapaamme siellä Hubmeierin, joka päästyään pois Zürichistä, kiiruhti taasen liittymään kastajiin.
Mutta olipa sivistyneitä ankarammankin suunnan puolella. Sellaisia oli äskenmainittu Eitelhans Langenmantel, jos hän vaan, kuten väitetään, on erään "Lyhyt puhe totisesta yhteisyydestä"-nimisen kirjotuksen kirjottaja. Hän kääntyy siinä niitä vastaan, jotka selittävät, että "jos vaan on rakkautta ja hurskasta tahtoa, voipi kyllä jokainen pitää omaisuutensa". Tästä käsitystavastaan sanoo Langenmantel: "Jumalan korkein käsky on rakkaus. Rakasta jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Tämä rakkaus tunnustetaan sillä, että ajalliset tavarat ovat yhteisiä. Ei kukaan saa sanoa: minun, minun, sillä se on myöskin veljen. Kukapa antaa veljelleen korkeampaa, tulevaista, hengellistä tavaraa, jos hän häneltä kieltää ajallisenkin? Ainoastaan se, joka pitää yllä yhteisyyttä, on Kristuksessa, toiset ovat hänen ja hänen yhteytensä ulkopuolella… Mutta jos nyt joku tahtoo sanoa, että, kun kaikki on yhteistä, täytyisi muka vallita naisyhteydenkin, niin en sano minä niin, vaan mitä jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen saa muuttaa. Oikea yhteisyys on se, ettei kukaan kiellä, mitä toinen tarvitsee: mutta jokainen voipi ottaa naisen yksinään omakseen, se tapahtukoon Herrassa. Niin jaettakoon ajallisistakin tavaroista jokaiselle, mitä hän tarvitsee. Sellainen yhteisyys, jolloin toinen on rikas ja omaa paljon tavaraa, mutta toinen on köyhä ja kärsii puutetta, ei ole Kristuksesta."
Ankaramman suunnan etevimmäksi edustajaksi tuli kuitenkin kirjansitoja ja kirjakauppiasHans Hut, joka oli, kuten olemme nähneet, ollut Münzerin koulussa ja jota syytettiin naisyhteyden kannattajaksi. Jo veljien toisessa augsburgilaisessa kongressissa tapasivat Denck ja Hut toisensa.
Niin tärkeä oli Augsburg, että siellä pidettiin kastajien kaksi ensimäistä kongressia (synodia). Ensimäinen keväällä 1526. Siihen ottivat osaa Hans Denck, Hans Hut, Ludvig Hätzer, Jakob Gross Waldshutista, Kaspar Färber Innthalista ja Balthasar Hubmeier. Tämä synodi vahvisti uudestikastamisen käytäntöön ottamisen Saksassa, sitä kun tähän asti oli toimitettu vain Sveitsissä.
Tärkeämpi oli toinen synodi, joka pidettiin elokuussa 1527; siihen otti jo osaa enempi kuin 60 edustajaa Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä. Sen päätehtävänä oli agitatsionin järjestäminen, apostolien lähettäminen mitä erilaisimpiin seutuihin, mahdollisesti myöskin ohjelman, "tunnustuksen", laatiminen.
"Tämän kokouksen päätöksistä", sanoo Keller, jonka esitystä näihin kahteen kongressiin nähden seuraamme, "puuttuu ikävä kyllä pöytäkirjatietoja." Jokatapauksessa on ainakin niin paljo varmaa, että edustajat pitkien keskustelujen jälkeen, joissa ilmeni mielipiteiden eroavaisuus Denckin ja Hutin välillä, lopulta tekivät päätökset täydellisen yksimielisinä, ja ettäDenckin mielipiteetpääsivät kokouksessa voitolle.
Paitsi nykyiseltä Etelä-Saksan alueelta ja Sveitsistä saapuneitaedustajia, oli näissä kokouksissa edustajia myöskinItävallasta.Sinnekin olivat uudestikastajien opit tunkeutuneet. Ensi kädessäSveitsin naapurina olevaan Tyroliin ja sen lähellä oleviin alppimaihin.
Tyrolilla oli silloin taloudellisesti ja valtiollisesti paljon suurempi merkitys kuin nykyään. Paitsi Saksia ja Böhmiä ei vuoriviljelys missään ollut niin korkealle kehittynyt kuin Tyrolissa ja itäisissä naapurialueissa. Paitsi rikkaita rauta- ja kuparimalmikaivoksia sekä mahtavia suolavarastoja oli siellä myöskin lukuisia kulta- ja hopeasuonia. Kuten ensimainituissa maissa, täytyi vuoririkkauksien Tyrolissakin edistää yhteiskunnallisten vastakkaisuuksien kärjistymistä. Kumminkin tapahtui tällaista alppimaissa pienemmässä määrässä kuin Saksissa. Pääsyynä tähän oli kait maan luoksepääsemättömyys ja eri laaksojen eristetty asema ja hedelmättömyys. Syrjälaaksojen asukkaihin eivät tuntuneet niiden muutamien kauppateiden vaikutukset, jotka kulkivat korkeiden alppisolien yli. Heidän tarpeensa pysyivät entisinä, eikä myöskään niiden tyydyttämisen tapa muuttunut. Mikään voitto ei houkutellut kauppiasta näihin tiettömiin erämaihin, talonpoika ei tuottanut mitään liikamäärää, jonka hän olisi voinut vaihtaa.
Rikkaudet, joita vuorelaiset, vallankin kulta- ja hopeakaivoksissa työskentelevät, tuottivat, käytettiin vain osaksi tavaratuotannon edistämiseen omassa maassa. Tyrolin kaivoksien pääomistajat eivät olleet tyrolilaisia, tärkeimmät heistä olivat augsburgilaiset Figgerit ja höchstättiläiset. Mutta olipa isäntinä yksinpä espanjalaisiakin. Ja sekin, mikä tuli maan herrojen, Habsburgien, osaksi, ei jäänyt maahan, vaan hajotettiin maailmalle heidän maailmanpolitikansa edistämiseksi; se vaelsi Sveitsistä, Alankomaista, Espanjasta kotoisin olevien palkkasoturien taskuihin, eri hoveissa lahjottavien valtiomiesten taskuihin, ja Saksan vaaliruhtinaiden ja heidän virkamiestensä taskuihin.
Tapaamme senvuoksi Tyrolissa taloudellisesti korkealle kehittyneiden seutujen ohella myöskin sangen takapajulla olevia. Vanhalla, kyläkuntajärjestyksellä oli yleensä vielä suuri voima ja talonpoikien riistäminen oli, ainakin Brennersolan pohjoispuolisissa osissa, pieni. Luokkavastakkaisuuksien kärjistyminen, jonka runsaat vuoritulot toivat mukanaan, ulottui melkein vain kaupunkeihin ja vuoriteollisuuspaikkoihin ja niiden lähimpään ympäristöön.
Kun vuoden 1525:n talonpoikaissodan aallot löivät Tyrolin ja Salzburgin alppimaihinkin ja saivat niiden väestön liikkeelle, silloin eivät ne olleet talonpojat vaan vuorityöläiset, jotka olivat kapinayritysten etunenässä.
Silloin näkyi, mikä sotilaallinen voima vuorityöläisillä oli ja miten vaaralliseksi Thüringenin kapina olisi tullut, jos sikäläiset vuorityöläiset ponnella olisivat ryhtyneet sitä kannattamaan. Pohjois-Tyrolin ja Salzburgin kapinat olivat v. 1525 ainoat, joita ei kukistettu aseiden voimalla. Niiden herraksi päästiin "henkisin asein", se on valheellisilla lupauksilla ja käyttämällä hyväkseen tyhmiä nurkkaharrastuksia, joita Tyrolin ja Salzburgin vuorityöläisillä oli yhtähyvin kuin mansfeldilaisillakin. Muutamat vaarallisimmista kapinoista kukistettiin poistamalla joitakuita vallan liian huutavista epäkohdista, saatiin sen kautta vapaat kädet muihin kapinoitsijoihin nähden, ja nämä kukistettua ja ehdittyä koota joukkoja, voitiin päästä sotilaallisesti voittamattomiksi jääneidenkin alueiden herroiksi. Nämä eivät voittaneet mitään pettämällä yleisen asian, työläisluokan yleinen sorron alle painuminen vuoden 1525 jälkeen kohtasi lopulta heitäkin.
Voitettuina ja sorrettuina, olematta sotilaallisesti voitettuja, olivat Tyrolin alemmat luokat talonpoikaissodan jälkeen yhtä tyytymättömiä kuin Etelä-Saksankin alemmat kansankerrokset, mutta eivät kumminkaan niin rohkeutensa menettäneitä.
Tässä mielentilassa löysivät heidät uudestikastajien saarnaajat, jotka Sveitsistä ja Baierista tulivat Tyroliin. Pian näkyi, miten hedelmällisen maaperän tämä maa tarjosi uudelle opille.
Etupäässä vuorityöseutuihin levisi uudestikastajien oppi. Jo ennen talonpoikaissotaa olivat ne omaksuneet mielellään Lutherin opin, jolla katolisten Habsburgien maissa oli puhtaasti vastustuksellinen, ehdottomasti ruhtinasvihollinen luonne. "Paitsi hengenmiehiä rupesi myöskin maallikoita, niinpä vuorityöläisiä, käräjäkirjuria, ylioppilaita y.m. saarnaamaan uutta evankeliumia… Kaikilla tahoilla liekehti innostusta uuteen oppiin.Vanhan kirkollisuuden vastustajien pääpesänä oli Schwarzin veljeskunta lukuisine vuorityömiehineen." (Loserth).
Vuonna 1525 alkoi Tyrolin kansanvaltaisten ainesten kääntyminenLutherin opista, joka oli ilmaissut olevansa kansanvallan vihollinen.Nopeasti kääntyivät he uudestikastajien puoleen, heti kun olivattulleet tuntemaan näiden oppeja.
Jo v. 1526 kerrotaan muutamista Innlaakson "veljistä", m.m.Rattenberginvuorityöpaikasta kotoisin olevasta vuorituomaristaPilgram Marbeckista. 1527 mainitaan jo muitakin vuoriseutuja uudestikastajien tyyssijoiksi, niin Schwarz, Kitzbühel, Sterzing, Klausen y.m., ja mainitaan lahkon eninten juurtuneen "vuorityöläissukulaisiin". Sen ohella on meissä herättänyt huomiotakankurienlukumäärä Tyrolin uudestikastajien keskuudessa. Mutta puutetta ei ollut muidenkaan työläisluokkien kerrosten jäsenistä; liittyipä muutamia aatelisiakin lahkokuntaan.
Samoin kuin Etelä-Saksan kaupungeissa, lisääntyi Tyrolissakin ensimäisinä vuosina talonpoikaissodan jälkeen kastajien lukumäärä tavattoman nopeasti.
Kauan ei kuitenkaan saatu oppia esteettömästi levittää. Tuskin olivat he alkaneet saavuttaa huomattavampaa kannatusta, kun jo myöskin kaupunkien ja ruhtinaiden viranomaiset yhtyivät heitä vainoomaan. Totta kyllä täytyi itse vihollistenkin tunnustaa, että kastajat viettivät nöyrää ja rauhallista elämää ja pelkäsivät ajatellakin kapinaa. Mutta se ei auttanut. Heidän opeistaan johtui, niin sanottiin, kumminkin vallankumous. Eräässä julkisessa, heitä vastaan suunnatussa kirjotuksessa vuodelta 1528 esitetään heidän oppinsa tottelevaisuudesta esivaltaa kohtaan vain pelkäksi teeskentelyksi, "sillä he sitoutuvat keskenään olemaan jättämättä toisiaan pulaan mitenkään koettelemusten sattuessa, ja auttamaan toisiaan henkeen ja vereen asti, joten he siis pitävät sellaista lupausta ja velvollisuutta suuremmassa arvossa kuin velvollisuuksiaan Jumalan asettamaa esivaltaa kohtaan". Ja tekijä jatkaa: "Sillä, joka opettaa, että kaikki on yhteistä, ei ole mitään muuta mielessä kuin saada alamaiset kapinoimaan jumalan säätämää esivaltaa vastaan ja köyhä kansa tyytymättömäksi ja kapinaan niitä vastaan, jotka jotakin omistavat."
Sellaisen todistelemisen täytyi 1520-luvun lopussa, jolloin talonpoikaissota oli vielä aivan tuoreessa muistossa, olla täysin ymmärrettävä varsinkin vallanpitäjille. Muuten pidettiin uudestikastajia vaarallisina jo siksi, että he uhkasivat saada kaupunkeja haltuunsa eikä sovi unohtaa, että huolimatta heidän rauhallisesta mielenlaadustaan oli kieltämättä kapinallisuutta suuressa osassa uudestikastajia, erittäinkin köyhälistöläisessä Hutin suunnassa. Vaikka he selittivätkin aseellisen kapinan yrittämisenkin syntiseksi, olivat useat heistä kuitenkin vakuutettuja siitä, että vallitsevan yhteiskunnan loppu oli lähellä, he vaan eivät luottaneet sisäiseen kapinaan, vaan ulkomaisen sodan vaikutuksiin.
Turkkilaisethävittävät valtakunnan, opetti Hut. Sillä aikaa ovat uskovaiset kätkeytyneinä metsiin, mutta tulevat taasen piilopaikoistaan esiin, kun turkkilaiset ovat tehneet työnsä, ja täydentävät työn. Hän ilmotti ajankin, jolloin tuhatvuotisen valtakunnan piti alkaman: helluntaina v. 1528.
Nämä Hutin ennustukset olivat yhtä vähän kuin Dolcinonkin pelkkiä harhakuvia. Turkkilaiset lähestyivät toden teolla, ja sulttaani Soliman II:nen tuli, tosin ei 1528 vaan 1529, ja hänen onnistui vallottaa Unkari, mutta ei tunkeutua Saksaan asti. Wienin edustalla hänen voittokulkunsa pysähtyi, josta suuresti pettyivät ei ainoastaan kiivaimmat uudestikastajat, vaan myöskin keisarin voimakkaimmat vastustajat Saksan ruhtinaista, varsinkin tuo suuresti ylistetty Hessenin maakreivi Filip.
Kommunistit eivät siis olleet ainoita "maankavaltajia".
Tämä erään uudestikastajien osan myötätuntoisuus turkkilaisia kohtaan ei tietysti tehnyt viranomaisia suosiollisemmiksi heitä kohtaan, ei varsinkaan keisarin maissa. Sanottiin erityisesti heidän tunnusmerkkiään virallisesti ilmotettaessa, että "jos turkkilaiset tulevat maahan, niin uudestikastajat tahtovat liittyä heihin, eikä auttaa esivaltaansa, ja lyödä kaikki ne kuoliaiksi, jotka eivät ole heidän uskoansa, keisariakaan säästämättä".
Kumminkaan ei tällä seikalla ollut suurta vaikutusta vainojen alkamiseen. Uudestikastajien vainoamiset pääsivät yhtä suureen vauhtiin niissäkin seuduissa, missä ei mitään turkkilaispelkoa ollut, kuten habsburgien itäisissä maakunnissa.
Turkkilaispelko ei riitä selittämään niitä julmia, raivoisia vainoja, joiden alaisiksi uudestikastajat joutuivat heti, kun olivat saaneet vaikutusvaltaa alempiin kansankerroksiin. Ne voi selittää vain talonpoikaissodan jälkivaikutuksina. Se oli, samassa määrin kuin se saattoi hallitsevat luokat pelonvaltaan, herättänyt heissä verenjanoa ja kostonhimoa. Siitä alkaen näkivät he jokaisessa, jolla oli myötätuntoisuutta alempia luokkia kohtaan, verivihollisen, jota ei kyllin katkerasti voinut vainota, ei kyllin julmasti rangaista.
Protestantit ja katolilaiset kilpailivat uudestikastajien vainoamisessa. "Enimmän verta vuoti katolisissa maissa", kirjottaa Cornelius. "Protestanttiset kaupungit Saksassa voittivat kovilla ja verisillä vainoillaan katolisetkin", lausuu Beck. Todellisesti olivat molemmat tässä suhteessa yhtä hyviä.
V. 1526 tapahtui Etelä-Saksassa vain yksityisiä vainoja. Mutta kun uudestikastajien luku kasvoi nopeasti, lisääntyivät vainotkin. Alussa vuotta 1528 julkaistiin keisarillinen käsky, joka määräsi kuolemanrangaistuksen uudestikastamisesta. Tätä säädöstä täydennettiin Speierin valtiopäivillä 1529 — samoilla valtiopäivillä, joilla evankeliset säädytprotesteerasivatkaikkinaista uskonpakkoa vastaan, josta he saivat nimen "protestantit".
Speierin valtiopäiväpäätöksen 6:nnessa §:ssä sanotaan: "Sitten kun joku aika takaperin uusi uudestikastajien lahko on syntynyt, joka yleisesti on kielletty jamonta sataa vaotta sitten kirottu, lahko… joka voittaa yhä enemmän alaa, niin on hänen majesteettinsa, estääkseen sellaista pahuutta ja pysyttääkseen rauhan ja sovun pyhässä valtakunnassa, määrännyt ja kaikkialla antanut kuuluttaa käskyn ja määräyksen, että jokainen uudestikastaja ja uudestikastettu täysi-ikäinen mies tai nainen, tuomitaan ja surmataan tulella, miekalla tai muulla tavalla, aina henkilöstä riippuen,ilman edelläkäypäähengellisen tuomarintoimittamaa inkvisitsionia."
Kuten metsän petoja sai heitä siis tappaa, niin pian kuin he olivat joutuneet kiinni, tuomarin tuomitsematta, oikeuden tutkimatta.
Eikä tämä valtiopäiväpäätös jäänytkään paperille, niinkuin monet muut. Pikemmin monella taholla sitä käytäntöön pantaessa tehtiin enempikin kuin oli määrätty.
"Muutamia venytettiin ja revittiin kappaleiksi kiristyspenkeissä", kirjottaa muuan uudestikastajien kronikoitsija, "toisia poltettiin tomuksi ja tuhaksi, useita paistettiin paaluissa, toisia revittiin hehkuvilla pihdeillä, toisia teljettiin huoneisiin, jotka sitten poltettiin, useita hirtettiin puihin, muutamia mestattiin miekalla, toisia hukutettiin veteen. Monelle pantiin kapula suuhun estääkseen heitä puhumasta, ja sitten vietiin kuolemaan.
"Kuten lampaita ja karitsoja heitä kuljetettiin joukottain teurastettaviksi. Monin paikoin kiellettiin ankarasti kaikki raamatulliset kirjat, toisissa seuduissa ne poltettiin. Muutamat saivat nääntyä nälkään tai mädäntyä pimeissä vankiloissa; useita rääkättiin kaikellaisilla kidutuskoneilla, ennenkuin heidät surmattiin. Useita, joita pidettiin liian nuorina kuolemaan, ruoskittiin. Myöskin on monia pantu vuosiksi vankiloihin. Monelle poltettiin reiät poskien läpi ja päästettiin sitten vapaiksi. Jäljellejääneitä, jotka olivat kaikesta tästä päässeet, ajettiin maasta maahan, paikasta toiseen. Niinkuin metsänpetojen, jotka eivät uskalla kuin öisin liikkua, täytyi heidän usein piilottautua rotkoihin ja jylhiin metsiin, kuoppiin ja maankoloihin. Heitä etsittiin koirien ja kätyrien avulla, heitä pyydystettiin kuten taivaan lintuja — ja tämä kaikki ilman mitään syytä, ilman että, he olivat tehneet mitään pahaa, he kun eivät tehneet eivätkä aikoneetkaan tehdä mitään häiriötä eikä vahinkoa."
Tämä valitus on vain suorasanainen muoto eräästä tämänaikuisesta laulusta, jonka sepittiLeonhard Siemer, muuan fransiskani, joka turhaan etsittyään luostarista, mitä hän oli toivonut, liittyi uudestikastajiin ja opetteli, vaikka olikin oppinut mies, räätälinammattia. Hän kuului kastajien jyrkemmän suunnan miehiin. Marraskuussa v. 1527 hän joutui Tyrolissa viranomaisten käsiin ja mestattiin 14 p:nä tammik. v. 1528. Hän todisti elämällään todeksi laulunsa, jossa hän m.m. lauloi:
Me hiivimme metsien kohdussa,Meit' hurtat ne ahdistaapi,Kuni teuraat kuljemme nuorassa,Kuin pyöveli halajaapi.Meit' kapina-henkinä näytellään.Pakanoina ja pettureina,Meist' valhetta kaikille syötellään.
Ovat hirtetyt puihin ne korkeisiinTai värjyvät kidutuspuissa;Moni heitetty virran vaahtoihinOn impikin. Surman suissaToki riemulla totuutta todistavat,Ett' Jesus Kristus se tiemme onJa totuus ja elämä kuolematon.
Viel' maailman meno se riehuupi,On hurjaksi, villiksi käynyt.Se valhetta päällemme syytääpi,On tulehen, miekkahan turvannut;Me sorrumme avutta Herran.Oi, auta, armias, kerran!Lyö ylpeys, Herra, sä autaSun poikasi verten kautta.
Kuinka kiivas tämä ensimäinen suuri vaino oli, voi nähdä siitä, että melkein kaikki etevät kastajat kärsivät kuoleman sen aikana. Joku pelastui luonnollisen kuoleman kautta pyövelin käsistä, kuten Denck, joka vuoden 1527 lopulla kuoli ruttoon Baselissa. Kivulloinen Grebel oli kuollut jo vuotta ennen, niin ettei Zwingli saanutkaan kostaa tälle suurelle vihamiehelleen, jota hän kerran oli kutsunut "uudestikastajien johtajaksi". Sensijaan hän mestautti syksyllä samana vuonna Grebelin isän, joka oli sopinut poikansa kanssa; isää syytettiin maankavalluksesta, ja siitä hänet tuomittiin, vaikka vastustajatkin myöntävät, että syytä sellaiseen ei ollut.
Uudestikastajien ensimäinen marttyyri oli, kuten jo olemme maininneet, Felix Manz. Oppinut Mikael Sattler sai seurata häntä 21 p:nä toukokuuta 1527. Hänet otettiin vangiksi Rothenburgissa Neckarin varrella, kärvennettiin hehkuvilla pihdeillä ja senjälkeen hänet poltettiin, hänen kaikessa pysyessään lujana Herrassa. Hans Hut sai surmansa Augsburgissa koettaessaan karata vankilasta. Brödli ja Hubmeier kärsivät v. 1528 marttyyrikuoleman. 1529 surmattiin Langenmantel, Blaurock poltettiin Tyrolissa, Hätzer mestattiin Konstanzissa. Rinck joutui Hessenin maakreivin Filipin käsiin. Tällä ei ollut omaatuntoa tappaa rauhallisia ihmisiä ainoastaan heidän uskonsa tähden, Lutherin suureksi närkästykseksi, joka lempeän Melanchtonin kanssa turhaan koetti taivuttaa häntä säälimättömästi noudattamaan vuoden 1529:n valtiopäivien päätöstä. Mutta onnettomat, jotka joutuivat maakreivin käsiin, eivät voittaneet paljoa. Lempeä ruhtinas tuomitsi heidät elinkautiseen vankeuteen.
Kaikki menivät kuolemaan lujamielisinä ja rohkeina, myöskin Hubmeier, joka kuitenkin ensin taasen osotti arveluttavaa luonteenheikkoutta. Hän saatiin kiinni kesällä 1527 Mährenissä ja vietiin sitten Wieniin. Täällä hän kerettiläisvainooja Ferdinandille peruuttaa harhaoppinsa ja rupeaa hänen uskolliseksi palvelijakseen "neuvomalla vakavasti ja ahkerasti kansaa hartauteen, jumalanpelkoon ja tottelevaisuuteen, kuten aina olen tehnytkin".
Mutta kaikki lupaukset ja rukoukset olivat turhia. Hubmeier oli ollut Waldshutissa kapinan johtajana Habsburgsukua vastaan, ja sellaista eivät habsburgit ole koskaan antaneet anteeksi.
Kun Hubmeier huomasi, että hänen kohtalonsa oli ratkaistu, rohkasi hän itsensä, ja tässä tuki häntä hänen urhea vaimonsa Elsbeth, joka oli Reichenausta kotoisin oleva porvarintytär, jonka hän oli nainut Waldshutissa v. 1524. Hubmeier kuoli lujamielisenä roviolla Wienissä 10 p. maalisk. 1528. Hänen urhea vaimonsa upotettiin kolme päivää myöhemmin Donauvirtaan.
Sellainen heikkous, jota Hubmeier oli osottanut, oli varsin harvinaista uudestikastajissa. Yleensä ihmeteltiin heidän kestäväisyyttään ja sitä iloisuutta, jolla he menivät kuolemaan. Kastajat käyttivät marttyyrejansa asiansa pyhyyden ja ylevyyden todistajina, niinkuin kristittyjen kirjailijoidenkin on tapana alkukristillisyyden marttyyreihin nähden samallaisessa tarkotuksessa.
Kuten alkukristillisyyden marttyyrien, muodostui uudestikastajienkin marttyyrien ympärille pyhimystarusto, täynnä ihmeitä. Vain yksi, joka on kuvaava, mainittakoon tässä. Eräs böhmiläinen kronika vuodelta 1527 kertoo, että Leonard Kaiser, "joka oli ollut ennen pappi, oli Schärdingissä tuomittu roviolla poltettavaksi. Kun hänet vietiin kärryissä mestauspaikalle, ojensi hän kärryiltä kätensä ja taittoi kukan, otti sen ja sanoi tuomarille, joka ratsasti hänen vieressään: Jostämäjaminäpalamme, olkoon se merkkinä siitä, että minulle on käynyt oikein. Mutta jos kukka ja minä pysymme palamattomina, niin ajatelkaa, mitä olette tehneet! Sitten sytytettiin useita sylyyksiä puita hänen ympärilleen, mutta hän ei palanut. Nyt lisättiin kaksin kerroin puita, mutta ne eivät voineet häntä polttaa, ainoastaan hiukset kärventyivät jakäsien kynnet muuttuivat vähän ruskeiksi. Ja kukka pysyi yhä tuoreena hänen kädessään. Kun hänen ruumiinsa pyyhittiin puhtaaksi noesta, oli iho edelleenkinkauniin valkoinen." Ei ollut enää muuta keinoa kuin hakata tuo tulenkestävä pyhimys palasiksi ja heittää kappaleet Inn-jokeen.
Paljon liikuttavampia, kuin tämänlaiset mielikuvituksen tuotteet, ovat kuitenkin ne oikeiksi todistetut kertomukset, joita meillä on kastajista, esim. muutaman 16 vuotiaan tytön telotuksesta Salzburgissa. Häntä ei saatu mitenkään peruuttamaan oppiansa, mutta kuitenkin pyysivät kaikki, että häntä säästettäisi, "sillä kaikki tiesivät, että hän oli puhdas ja viaton kuin lapsi. Pyöveli otti tytön syliinsä ja kantoi hänet vesi-altaaseen, josta hevosia juotettiin. Siinä hän piti häntä niin kauan upoksissa, kunnes henki oli lähtenyt. Senjälkeen hän veti hengettömän ruumiin ylös ja jätti sen liekkien saaliiksi", kertoo Keller.
Mutta turvattomimpien ja heikoimpienkin osottama urhous kestäessään pyövelien tavatonta petomaisuutta ei liikuttanut ruhtinaita eikä heidän hengellisiä ja maallisia lakeijoitaan. Mikä ensimäisten kristittyjen marttyyreissa oli ollut jumaluuden työtä, se oli nyt paholaisen vaikutusta.
"Mistä johtuu se", kysyy Faber, "että uudestikastajat niin iloisesti ja rohkeasti kärsivät kuoleman kauhut? He tanssivat ja hyppivät tuleen, katselevat pelkäämättöminä välkkyvää miekkaa, puhuvat ja saarnaavat kansalle suu hymyssä, he laulavat psalmeja ja muita lauluja, kunnes henki lähtee, kuolevat riemuiten kuin olisivat vain iloisessa seurassa, pysyvät vahvoina, lohdullisina ja lujina aina kuolemaan asti". Tämä kaikki onhelvetin lohikäärmeentyötä.
Myöskin Luther kutsuu uudestikastajien lujamielisyyttä "helvetilliseksi paatumukseksi, saatanan työksi". Hän kirjottaa: "Pyhät marttyyrit, sellaiset kuin meidän Leonard Kaiserimme, kuolevat osottaen nöyryyttä ja suurta lempeyttä vihollisilleen. Mutta nämä (uudestikastajat) käyvät kuolemaan vihan vimman rohkaisemina."
Tuolle totiselle jumalanmiehelle on kuitenkin hänen sokeassa raivossaan uudestikastajia vastaan sattunut onnettomuus. Hän ei huomannut, että tuo "pyhä marttyyri", jonka hän asetti uudestikastajille esikuvaksi, ei ollutkaan lutherilainen, niinkuin hän luulotteli, — vaan Schärdingin uudestikastajaseurakunnan johtaja, sama, jonka kansan tarun mukaan ei tulessa ollut käynyt "kuin lihan ja luun, vaan joka oli kestänyt kuin oikea merenvaha."
Kaikki kestäväisyys ja kaikki urhous vain tavattomasti lisäsi verituomioitten lukua. Jo v. 1530 nousi niiden luku aina 2,000:een.
Kuulee usein sanottavan, ettei väkivalta voi tukahduttaa aatteita. Tälle lauseelle on monta todistusta, ja se tuopi suurta lohtua kaikille vainotuille. Mutta niin ehdottomana kuin se on lausuttu, ei se ole oikea. Totta on kyllä, ettei väkivaltaisilla toimenpiteillä saata tappaa itse aatetta, mutta aate itsessään onkin vain voimaton ja tehoton varjo. Kuinka suuren voiman yhteiskunnallinen ihanne voipi saavuttaa — ja vain sellaisista aatteista on tässä kysymys — se riippuu niistä yksilöistä, jotka sitä kannattavat, heidän voimastaan yhteiskunnassa. Jos onnistutaan kukistamaan joku luokka, jota innostaa määrätty ihanne, niin samalla tuhotaan myöskin tämä ihanne.
16:s vuosisata oli valtiollisen yksinvallan aikaa. Myöskin harvoissa vapaissa kaupungeissa tuli valtiovalta alempiin luokkiin nähden yhä rajattomammaksi. Kun tämä yksinvaltius oli saanut voiton aateliston sekä talonpoikien ja pikkuporvarien vastustuksesta, oli sille pikku-asia hävittää kommunistiset pyrkimykset, joita ilmeni köyhälistön ja muutamien voimattomien porvarillisten aatteenharrastajien taholla.
Anabaptismi katosi Etelä-Saksasta yhtä nopeasti kuin se oli sinne tullutkin. Münsterin katastrofi v. 1535, johon kohta toisessa yhteydessä palaamme, pyyhki sen pois koko Saksasta, lukuunottamatta muutamia harvoja, voimattomia salaseuroja, jotka hajanaisina vielä jonkun aikaa viettivät riutuvaa elämää.
Verinen vainoaminen oli yksi ja tärkein syy kastajien nopeaan häviämiseen Saksasta. Mutta suurena syynä oli myöskin se seikka, että samaan aikaan, jolloin vainot alkoivat, kastajille ilmestyi Saksan ulkopuolella turvapaikka, jonne he nyt joukottain muuttivat. Tämä turvapaikka, 16:nnen vuosisadan Amerika, oliMähri.
V. Mährin uudestikastajat.
Mährissä oli hyvin suotuisat olosuhteet kastajien lahkolle. Böhmiin yhdistettynä saman hallitsijan alaisena oli Mähri jakanut tämän maan kohtalot hussilaissotien aikana ja niiden jälkeen. Taistelut, jotka uskonpuhdistuksen vuosisatoina repelivät Saksaa, oli jo aikoja sitten taisteltu Böhmin kruununmaissa. Ne olivat loppuneet vanhan ja uuden uskon väliseen sopimukseen, joka totutti uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen. Katolisten ja utraquistien rinnalle oli siellä syntynyt Böhmin veljien lahko, vallan rauhassa valtiolta ja yhteiskunnalta ja suurimmaksi hyödyksi herroille, joiden alueilla lahkolaiset asuivat.
Tullakseen siedetyksi, ei uuden lahkon tarvinnut Böhmissä ja Mährissä voittaa valtiovallan suojaa. Maan ruhtinas oli siellä hussilaissotien ajoilta asti voimaton. Korkeampi aatelisto oli melkein täydellisen riippumaton. Jos joku lahko oli voittanut jonkun aatelisherran suosion, voi se rauhassa asettua hänen tiloilleen uutisasukkaiksi, ajattelipa ruhtinas siitä mitä tahansa. Asiat eivät muuttuneet, kun Böhmi ja Mähri v. 1526 joutuivat katolisten habsburgien vallan alaisiksi.
Huolimatta näistä suotuisista olosuhteista eivät uudestikastajat ole milloinkaan saaneet Böhmissä vakavaa jalansijaa. Siihen saanee selityksen Böhmin kansallisista olosuhteista. Uudestikastajat olivat saksalaisia siirtolaisia. Mutta vielä 16:nnella vuosisadalla oli edellisellä vuosisadalla niin räikeänä ilmennyt kansallinen vastakkaisuus vielä sangen voimakas. Saksalaiset eivät olleet siellä tshekkiläisen väestön keskuudessa oikein tyytyväisiä. Mährissä sitävastoin eivät kansalliset vastakkaisuudet olleet milloinkaan olleet niin jyrkkiä, ja saksalaiset voivat sieltä helpommin löytää kodin.
Jo syksyllä 1526 lähti Hubmeier Augsburgista Mähriin "paljo kansaa mukanaan", ja hänet otti Nikolsburgissa vierasvaraisesti vastaan Leonard von Lichtenstein, joka kastatti itsensä. Seurakunta järjestettiin ja — mikä on varsin kuvaavaa — heti perustettiin kirjapaino, jossa Hubmeierin kirjotukset painettiin. Kirjanpainajana oli Simprecht Sorg Zürichistä.
Maine tästä uudesta "Emauksesta" levisi nopeasti talonpoikien keskuuteen, ja monet pakenivat vainoja välttääkseen sinne. Mutta vapaus ja menestyminen edistivät jo olevaa hajanaisuutta. Ilmeni selvästi uudestikastajien ankaramman ja lievemmän suunnan välinen ristiriita, joka oli ilmennyt jo Saksassa, mutta jonka vainot siellä olivat saattaneet taka-alalle. Molempien suuntien johtajat olivat Hubmeier ja Hut, joka pian oli seurannut Hubmeieriä Mähriin.
Lähestyvä turkkilainen vaara teki mielialan kiihkeäksi. Määrättiin vero uskottomia vastaan käytävää sotaa varten, ja silloin nousi kysymys, pitikö kastajien maksaa vaiko ei. He hylkäsivät kaikkinaisen sodan, ja Hutin suunnituksiin ei laisinkaan sopinut auttaa keisarillisia turkkilaisten vahingoksi, joiden voittokulun hän juuri toivoi kääntyvän kastajien eduksi. Tästä seikasta kiisteltiin monin ottein Nikolsburgissa ja sen ympäristöllä. "Kun huuto kuului", kertovat uudestikastajien aikakirjat, "v. 1527, että turkkilainen ryntäisi Itävallan Wieniin, kokoontuivat Nikolsburgin läheisen Pergenin seurakunnan veljet ja vanhimmat pappilaan — — — neuvottelemaan mainituista asioista, mutta eivät ole voineet päästä yksimielisyyteen". Ja toisessa paikassa: "Hans Hut ja muut kokoontuivat kaikki Nikolsburgin (Lichtensteinin) linnaan neuvottelemaan miekasta, pitäisikö sitä käyttää ja kantaa vaiko ei; myöskin siitä, pitääkö maksaa sotaveroa, ja muistakin säädöksistä, joista asioista he eivät kuitenkaan voineet sopia. He erosivat siis pääsemättä yksimielisyyteen. Mutta kun Hans Hut ei voinut eikä tahtonut yhdessä herra Leonard von Lichtensteinin kanssa äänestää miekan puolesta, on häntävasten tahtoaanpidetty Nikolsburgin linnassa. Mutta muuan, joka tahtoi hyvää Hutille ja huolehti hänen kohtalostaan, on laskenut hänet yöllä jäniksenverkossa akkunasta muurin ylitse. Seuraavana päivänä nousi kaupungin kansan keskuudessa suuri nurina ja valitus herra Leonardia ja hänen kannattajiansa vastaan siitä, että he olivat väkisin pitäneet Hutia linnassa. Sen vuoksi oli Balthasar Hubmeierin pakko julkisesti selittää suhteensa miekkaan ja sotaveroon."
Näyttää siis silloin rauhallisten veljien keskuudessa olleen koko kuumaa kiistaa.
Hut ei viipynyt kauan Mährissä, vaan lähti v. 1527 Augsburgiin, missä hän, kuten ennen olemme kertoneet, kärsi marttyyrikuoleman.
Mutta Hubmeier jatkoi kiistaansa ankaramman suunnan kanssa. Hänen kirjasensa "Miekasta" on omistettu yksinomaan polemikille veljiä vastaan. Muutamia kuvaavia kohtia siitä lainattakoon. Aluksi Hubmeier viittaa siihen, että veljien pitää ottaa olevaiset, todelliset olosuhteet huomioon eikä elää unelmien maailmassa. Hän alkaa Kristuksen sanoilla: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta" ja selittää niiden merkitsevän: "Meidän valtakuntamme eipitäisioleman tästä maailmasta. Mutta, jumala paratkoon, se on tästä maailmasta… me olemme maailman, synnin, kuoleman ja helvetin valtakunnassa. Mutta isä, auta sinä meitä tästä valtakunnasta, me olemme siinä korviamme myöden emmekä voi siitä vapautua."
Samalla tavalla selvittää Hubmeier ne viisitoista muuta kohtaa, jotka ankarampi suunta oli esittänyt mielipiteilleen tueksi. Luonnollisesti ei hänen ole vaikea löytää Uudesta testamentista lauseita, jotka terottavat velvollisuuksia esivaltaa kohtaan. Mutta tämä tottelevaisuus ei kuitenkaan saa olla sokeata, huomauttaa Hubmeier. "Jos esivalta on lapsellinen tai mieletön tai ehkä vallan kykenemätön hallitsemaan ja jos voipi kohtuudenmukaisesti siitä luopua ja ottaa toisen, on se hyvä,[36] mutta ellei se voi kohtuudenmukaisesti ja rauhassa tapahtua, tai suuretta vahingotta ja meteleittä, niin kärsittäköön sitä."
Samaan aikaan Hubmeier julkaisi riitakirjotuksia Zwingliä ja tämän ystäviä vastaan, ja niistä käy selväksi, että hänen kommunisminsakin oli sangen lievää. Kirjasessaan "Keskustelua Ulrich Zwinglin lasten kastetta koskevan kirjasen johdosta" vastaa hän syytteeseen "yhteisyydestä", kommunismista: "Olen aina ja kaikkialla puhunut tavarain yhteisyydestä sitä tarkottaen, että jokaisen pitää sääliä toista, ruokkia nälkäisiä, antaa juomaa janoisille, vaatettaa alastomia, sillä mehän emme ole tavaramme herroja, vaan vain isännöitsijöitä ja jakajia. Tiettävästi ei ole ketään, joka sanoisi, että pitää ottaa toiselta hänen omansa ja tehdä se yhteiseksi, vaan pikemmin antaa takkinsa viitaksi". Ylentävää ei ole, että Hubmeier, kun hänet vangittiin, koetti päästä kuningas Ferdinandin armoihin muun, muassa sillä, että selitti, miten jyrkkä vastakkaisuus oli ollut hänen ja Hans Hutin välillä. Hän kirjottaa kirjasessaan"viimeisestä päivästä", mikä sen ajan puhetavan mukaan ei merkitse muuta kuin kapinaa: "Vaikka Kristus on antanut meille monta merkkiä meidän tietääksemme, miten lähellä hänen tulemisensa päivä on ovella, niin ei tätä päivää tiedä kukaan muu kuin jumala yksin. Olenkin sen vuoksi ollut melkein kova Johannes Hutia ja hänen kannattajiaan kohtaan, koska he väittävät tietävänsä, että viimeinen päivä olisi ensi helluntaina, ja ovat saarnanneet kansalle sellaista ja saaneet sen tämän kautta myymään talonsa ja tavaransa, jättämään vaimonsa ja lapsensa, ja taivuttaneet yksinkertaiset jättämään työnsä ja juoksemaan hänen perässään. Erehdys, joka on johtunut tavattomasta raamatunkäsittämättömyydestä". Danielin kolmesta ja puolesta vuodesta on Hut muka tehnyt neljä tavallista vuotta, mikä on suuri erehdys. Hubmeierin laskujen mukaan olisi Danielin vuoden yksi päivä yhtä pitkä kuin tavallinen vuosi, sen vuoksi merkitsevät nämä puoli neljättä vuotta 1277:ää vuotta, jotka puuttuvat Hutin laskuista. "Minkä olen hänen nenänsä alle julkisesti ja vakavasti sysännyt jaosottanut hänelle olevan rikollista puhua niin kansa paralle ja johtaa sitä harhaan, kuten voin todistaa sillä loppupuheella, jonka olen pitänyt häntä vastaan". Vallankumouksellinen, joka odotti vallankumousta vasta 1277 vuoden kuluttua, ei tosiaankaan ollut kovin vaarallinen.
Kirjasensa "Tilinteko" toisessakin kohdassa pauhaa Hubmeier Hutia vastaan: "Kasteeseen ja sakramenttiin (ehtoolliseen), sellaisena kuin Johan Hut seuralaisineen niitä opettaa, olen melkein suuttunut,tahdon myöskin opetuksella ja kirjotuksilla taistella sellaisia käsityksiä vastaan, mikäli jumala elämäni varrella minulle voimaa antaa… Minun opettamani kaste ja Hutin kaste ovat niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti. Myöskin ehtoolliseen nähden turvaan jumalaan."
Molempien suurten vastustajien kuoleman jälkeen ei taistelu molempien suuntien välillä ensinkään lakannut, joskin se joksikin aikaa hiljeni, kun kastajien vainoaminen (toistaiseksi) ulottui Mähriin asti ja samalla turkkilaisten hyökkäys veti yleisen huomion puoleensa.
Saksasta vaelsi silloin paljon veljiä Mähriin. Muuan joukko asettui Gabriel Ascherhamin johdolla asumaan Rossitziin ja tunnetaan he sittemmingabrielilaistennimellä. Kun siellä kävi liian ahtaaksi, kulki osa, enimmäkseen pfalzilaisia, Filip Plenerin johdolla — sen vuoksifilippiläisiksikutsuttuja — Auspitziin. Molemmat "kansat" kuuluivat lievemmän suunnan kannattajiin, mutta olivat taasen keskenään mielipiteiltään erilaisia. Nikolsburgilaisten keskuudessa jatkui taistelu molempien suuntien kesken, joista ankarampi nyt sai lisänimen"yhteisomistajat"tai"sauvalaiset", toinen nimen"miekkalaiset".
Viimeksimainittujen puolella oli Leonard von Lichtenstein. Kun hänestä kiista kävi liian ankaraksi, pakotti hän jyrkemmät kommunistit, 200 täysikasvuista henkeä, muuttamaan pois hänen tiluksiltaan (1528). Ensimäinen tehtävä näillä, sittenkun he olivat kääntäneet vanhalle seurakunnalleen selkänsä, oli kommunisminsa julistaminen. "Miehet levittivät vaippansa kansan eteen ja jokainen antoi sen, mitä omasi, vapaasta tahdosta, ilman pakkoa, tarvitsevaisten ylläpidoksi, profeetojen ja apostolien opin mukaan."
He menivät Austerlitziin, Kaunitzin herrojen tilalle, ja nämä ottivat heidät mielellään vastaan. "Pikardit" olivat jo ennen, vuonna 1511, sinne asettuneet. Pian seurasi siirtolaisia sinne ja lukuisia muita tovereja, niin että Austerlitz tuli Mährin kastajien pääpaikaksi.
Mutta myöskin Austerlitzin seurakunnassa syntyi pian riitaisuuksia. Reublin, joka sieltä karkotettiin ja perusti Auspitziin oman seurakunnan, kertoo kirjeessään eräälle ystävälleen, kuinka jäljelle jääneet antoivat rikkaille omat pienet talot, niin että Franz ja hänen vaimonsa elivät aatelisten tapaan. "Aterioidessa vanhimmat ja heidän vaimonsa saivat paistia, kalaa, lintua ja hyvää viiniä, ja useita vaimoja en ole edes nähnytkään yhteisen pöydän ääressä. Tavalliset veljet sensijaan saivat yleensä tyytyä herneisiin ja kaaliin. Toisilla ei saanut olla kenkiä eikä paitaa, mutta heillä itsellään oli yltäkyllin housuja, takkeja ja turkkeja."
Pian huomattiin, että Reublin itse oli "petollinen ja uskoton Ananias", ja hänet erotettiin veljeskunnasta. Hän oli pitänyt omanaan 40 guldenia, jotka hän oli tuonut mukanaan Saksasta, eikä ollut antanut niitä seurakunnalle.
Noin v. 1531 oli hämmennys Mährin kastajien keskuudessa saavuttanut suurimman määränsä. Mutta mikä näytti hajaannukselta, olikin itse asiassa vain kehittymisaikaa, joka tuotti kirkastuneen ja kestävän tuloksen.
Kaikkien näiden taistelujen lopputuloksena olikommunistinen järjestö, joka oli olemassa lähes vuosisadan ja kukistettiin vasta ulkonaisella väkivallalla.
Pääansio kastajien lopullisesta järjestämisestä tuleeTyrolistatulleille siirtolaisille, joita vuoden 1529 jälkeen sadottain tuli Mähriin ja antoi siellä sikäläiselle liikkeelle leimansa. Heidän johtajanaan mainitaan etukädessä hatuntekijä Jakob, jota ammattinsa mukaan kutsuttiin Huteriksi (häntä usein sekotetaan Hans Hutiin). Hänestä Mährin uudestikastajat saivat nimen"huterinveljet". Missä määrin Huterin nero oli osallisena uudestijärjestymiseen, missä määrin hän oli vain takanaan olevan joukon tahdon toteuttaja, on nykyisin vaikea ratkaista.
Syksyllä 1529 tulivat Jakob Huter ja Sigismund Schützinger useiden toverien mukana Tyrolista Austerlitziin ja liittyivät sikäläiseen seurakuntaan. He huomasivat, että Mährissä oli hyvä asua. Jakob palasi Tyroliin, lähettääkseen joukon toisensa jälkeen Mähriin. Nämä uudet tulokkaat toivat mukanaan innostusta, uhrautuvaisuutta ja kuria ja muodostivat kommunistiselle seurakunnalle ytimen, joka pian saattoi toisetkin ainekset rauhalliseen ja uutteraan yhteiselämään.
Elokuussa 1533 tuli Huter itse takaisin lukuisain kannattajien seuraamana, sillä Tyrolissa "oli hirmuvalta päässyt sellaiseen mittaan", kuten veljet selittivät, "että pyhien ei enään auttanut jäädä maahan". Ja nyt alkoi varsinainen uudestijärjestelytyö. Sitä lienee tehty erittäin tarmokkaasti ja tarkotuksenmukaisesti, sillä kastajaseurakunnan lopulliset perusteet olivat jo valmiina, kun kastajien kapina Münsterissä (1534), joka kiihotti mitä ankarimpaan uudestikastajien vainoon, pelästytti joksikin aikaa osan Mährinkin aatelistoa. Ensimäinen suuri kastajien vaino Mährissä alkoi. Seurakunnat hajotettiin ja niiden jäsenet karkotettiin, joukko aatelismiehiä, joiden tiloilla he olivat eläneet, kielsi heiltä suojeluksensa Arveltiin tähän aikaan kastajia olleen Mährissä 3-4,000.
Myöskin Huterin täytyi paeta. Hän lähetti kuitenkin 1 p:nä toukok. 1535 rohkean vastalauseen vainoa vastaan Mährin maaherralle. "Voi, voi", hän kirjottaa siinä, "ja vielä kerran voi teitä, Mährin herrat, jotka olette suostuneet ja hyväksyneet tuonjulman tyranninFerdinandin, tämän jumalallisen totuuden vihollisen käskyn karkottaa hurskaat ja jumalaapelkääväiset ihmiset maastanne ja pelkäätte enemmänkuolevaista hyödytöntä ihmistäkun kaikkivaltiasta Herraa Jumalaa!"
Tämä vastalause sai aikaan vain sen, että kaksinkertaisella innolla vainottiin Huteria. Hän lähti takaisin Tyroliin, mutta ei ollut suuremmassa turvassa siellä kuin Mährissäkään. Marraskuun 30 p:nä 1535 otettiin hänet vangiksi Klausenissa. Veljet kertoivat hänen osakseen tulleesta kohtelusta: "He panivat hänet jääkylmään veteen ja veivät sitte kuumaan huoneeseen ja ruoskivat häntä. He myöskin haavottivat hänen ruumistaan ja kaatoivat paloviinaa haavoihin sekä sytyttivät sen sitte palamaan". Aikaisin aamulla maaliskuun 3 p:nä 1536 hänet kaikessa hiljaisuudessa poltettiin, sillä peljättiin kansaa.
Johtaja oli kaatunut, mutta seurakunnalla oli kyllin sisäistä voimaa voittaa sekä tämä että toinenkin isku. Jo 1536 voivat kastajat Mährissä taasen kokoontua. Herrat, joiden tiloilla he ennen olivat asuneet, olivat vainon aikana oppineet arvostamaan näiden ahkerien ja taitavien työmiesten taloudellista arvoa. He kutsuivat heidät takaisin, ja kaikista piilopaikoista he tulivatkin esiin. Pian oli, ei ainoastaan vanhat vauriot korjattu, vaan voitiinpa ruveta perustamaan uusia seurakuntiakin.
Vaino pikemmin vahvisti kastajia, sillä se puhdisti heidät kaikista epäilyttävistä aineksista. Vuoden 1536 jälkeen oli yksimielisyys paljon suurempi kuin ennen, ja edistyi siitä alkaen nopeasti. Kaikki muut suunnat sulautuivat lopulta huterilaiseen.
Mährin kastajien uuden järjestön perustana oli mitä ankarin kommunismi. Pidettiin syntisenä vähäpätöisimmänkin yksityisomaisuuden omistamista. Hans Schmidt, tuomittuna kuolemaan, lähettää "Magdaleenalleen kauhansa muistoksi, edellyttäen,ettei veljillä ole mitään sitä vastaan. Hän kuolee yhteisön opin puolesta. Se on hänestä korkein aarre, kaunein asia maan päällä…"
"Sen, joka liittyi seurakuntaan, täytyi luopua kaikesta, mitä hänellä oli, ja antaa se seurakunnanjohtajille. Kumminkin liittyi lahkoon nyt enimmäkseen köyhää kansaa, työntekijöitä ja käsityöläisiä, mutta Tyrolin oikeuden pöytäkirjat osottavat kuitenkin, että sekä yksityisiä aatelismiehiä että hyvinvoipia talonpoikia yhtyi siihen." (Loserth).
Se, mitä seurakunnalle annettiin, kuului sille, eikä ollut minkäänmoinen osakemaksu eikä sentapainen. Yksinpä silloinkaan, kun jäsen erosi tai erotettiin, ei hän saanut seurakunnalle antamaansa summaa takaisin.
Ankarampi suunta voitti siinäkin kohden, mille kannalle oli asetuttava valtion ja sotapalveluksen suhteen. Kaikissakohtuullisissaasioissa piti mukautua esivallan määräyksiin, mutta aina totella enempi Jumalaa kuin ihmisiä, s.o. kastajat pidättivät itselleen oikeuden päättää itse, milloin tuli totella. Osanotto valtiovaltaan kiellettiin samoin kuin sodankäyntikin jopa sotaveronkin maksaminen.
Kehitys kulki siis kastajilla toiseen suuntaan kuin Böhmin veljillä, joiden keskuudessa, kuten olemme nähneet, maltillisempi puolue pääsi voitolle.
Syyt siihen ovat niiden olosuhteiden erilaisuudessa, joiden vallitessa kumpikin lahko syntyi.
Böhmin veljesyhteisö vaikutti oman kansansa keskuudessa. Niin pian kuin sen muodostama yhteiskunta alkoi menestyä ja levitä, syntyi veljien silmissä mahdollisuus ja mielessä halu, voittaa koko kansakunta puolelleen. Mutta jokaisen tätä tarkottavan käytännöllisen toiminnan kokeen täytyi silloin kehittymässä olevan tavaratuotannon ja sen seurausilmiöiden piirissä johtaa kommunististen pyrkimysten heikkenemiseen.
Kastajat Mährissä olivat ja pysyivät saksalaisina tshekkiläisen väestön keskuudessa, pienenä "valittujen" lahkona "pakanoiden" seassa. Heillä oli vain muutamia kosketuskohtia ympäristöönsä, eivätkä he tunteneet tämän vetävän heitä puoleensa, vaan pikemmin he yhä enemmän joutuivat toimimaan vain omassa keskuudessaan.
Lisäksi ne sivistyneitten luokkien miehet, jotka liittyivät Böhmin veljiin, kuuluivat järjestään maltillisempaan suuntaan, riippuipa he sitten siitä että heidän katsantokantansa oli laajempi tai siitä että he eninten kärsivät veljeskunnan joutuessa kokonaan erilleen ympäröivästä yhteiskunnasta. Myöskin useimmat uudestikastajiin liittyneet oppineet olivat maltillisemman suunnan kannattajia. Mutta ensimäinen suuri vaino uudestikastajia vastaan sitävastoin pyyhki pois nämä sivistyneet ainekset, eikä niitä sitten enää milloinkaan tullut uusia. Melkein kaikki heidän etevimmät miehensä olivat sittemmin oppimattomia käsityöläisiä. Viha taidetta ja tiedettä kohtaan, joka esiintyi useimmissa kommunistisissa lahkoissa keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikana, saattoi esteettömästi kehittyä nyt heidän keskuudessaan. Ja suuressa määrin sitä heidän keskuudessaan sittemmin ilmenikin.
Se, ettei tämän suuren vainon jälkeen keitään sivistyneitä aatteenmiehiä liittynyt kastajiin riippui suureksi osaksi niistä olosuhteista, jotka nämä vainot loivat. Vuodesta 1527 alkaen oli jokainen, joka yhtyi kastajiin, porvarillisen yhteiskunnan kirouksen alainen. Hänen oli joko salattava kerettiläiset mielipiteensä tai mukaannuttava elämään talonpoikana talonpoikien parissa vapaaehtoisessa maanpaossa kaukana sivistyneen maailman rajoilla — turkkilaisethan tähän aikaan tunkivat aina Mähriin asti.
Ja kastajille tai köyhälistölle myötätuntoisien oppineiden täytyi vuoden 1525 jälkeen olla peräti harvinaisia. Sillä talonpoikaiskapinan kukistuessa musertui Saksassa samalla sekä yhteiskunnallinen vapaus että tieteenkin itsenäisyys. Tieteestä tuli, kuten kirkostakin, ainoastaan valtion palvelija. Professoreista tuli ruhtinaallisia palvelijoita, samallaisia kuin pastoritkin. Se rohkeus ja itsenäisyys, mikä saksalaisella tieteellä oli vuoden 1525 edellisinä vuosikymmeninä, oli nyt hävinnyt. Mistä olisikaan tullut tiedemiehiä, joilla oli vallankumouksellisia mielipiteitä?
Ankaramman suunnan voittamiseen vaikutti suuresti sekin, että sama vaino, joka hävitti oppineet kastajaliikkeestä, toi suuren määrän tyrolilaisia talonpoikia Mähriin, ja ne olivat osaksikankureja, joilla, kuten olemme nähneet, kommunistinen innostus aina oli ollut varsin voimakas, osaksi Tyrolista tulleitavuorimiehiä, jotka olivat käyneet kapitalistisen sortamisen koulussa ja suurteollisuudessa oppineet kuriin ja tuumaperäiseen johtoon.
Ankaramman suunnan kommunismin perustuksena oli, kuten kaikkien kommunismin muotojen, joita tähän saakka olemme tarkastaneet, yhteisyyskulutuksessa, kulutusvälineiden yhteisomistus. Tästä johtui välttämättömästi yksiavioisen perheen poistaminen. Mährin kastajat eivät sitävastoin ruvenneet poistamaanyksiavioisuutta. Naimattomuuskieltoakaan eivät he voineet ottaa noudattaakseen vastakkaisuutensa vuoksi paavinkirkkoon; se olisi saattanut heidät munkkien asteelle joita he vihasivat enempi kuin mitään muita paaviuden puolustajia, ne kun olivat silloisen sorron ja riistämisen pahimpien muotojen puolustajia. Ja vapaa sukupuolirakkaus oli vielä jyrkemmässä ristiriidassa pikkuporvarillis- ja pikkutalonpoikaispiirien käsityksien ja vaatimuksien kanssa, joiden piirien aatteet sen ajan köyhälistölläkin suuressa määrin oli.
Suurempi vapaus rakkaudessa ja avioliitossa oli itse asiassa vaatimus, joka oli paljon lähempänä kumouksellisia yläluokkia, 1500-luvun ruhtinaita, kauppiaita ja humanistisia oppineita, kuin niitä aineksia, joista kastajat saivat jäsenensä. Kohoavissa korkeammissa luokissa saattoi olla olemassa elämäniloa, tietoisuutta omasta personallisuudesta, jonka voimakkaan kehittymisen ja toiminnan kaikki edellykset niissä piireissä olivat olemassa, "individualismia" ja kaikkinaisen pakon vihaamista. Sorrettujen alempien luokkien piiristä lähteneet kommunistit eivät voineet ajatella pysyvänsä pystyssä muuten kuin että sulausivat personallisuuksineen suureen yhteisöön. Näille aineksille, jotka harrastivat synkkää kieltäymystä, olivat sukupuolielämän ilot, kuten kaikki muukin ilo, jotain halpamaista ja synnillistä, ja niiden täytyi olla heistä sitä hyljättävämpiä, kun ne näyttivät kuuluvan ylempien luokkien ylellisyyteen ja ylimielisyyteen. Koko nykyaikainen yksilöllinen sukupuolirakkaus oli vielä kehdossaan, ja sen edellytykset ilmenivät enempi yläluokassa kuin kansan syvissä riveissä.