Siten esiintyivätkin juuri uskonpuhdistuksen ajan ruhtinaanpalvelijat helpompien avioeronehtojen puoltajina; Luther ja Melanchton selittivät vieläpä moniavioisuudenkin luvalliseksi! Ja Luther selitti yksinpä avioliiton ulkopuolisenkin sukupuolielämän ansiokkaammaksi kuin sukupuolipuhtauden. "Kaikki munkit ja nunnat, joilla ei ole uskoa ja jotka luottavat puhtauteensa ja munkkikuntaansa, eivät ole arvokkaita tuutimaan kastettua lasta, olkoonpa se sitten vaikka aviotonkin. Syy: sillä heidän munkkikuntansa ja heidän elämänsä eivät ole Jumalan sanan mukaisia, eivätkä he myöskään voine kehua, että Jumala mielistyy kaikkeen, mitä he tekevät, kuten nainen voipi tehdä,vaikkapa hän kantaisi aviotontakin lasta".
Tämän ajan kommunistit olivat sitävastoin melkein poikkeuksetta peräti ankaria avioliittokysymyksissä. Aviorikos oli vaikea rikos, ja avioliitto oli rikkomaton. "Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset saa erottaa", sanoivat kastajat. Avioliittorikoksen tapahtuessa rangaistiin ei ainoastaan syyllinen sulkemalla hänet seurakunnan yhteydestä määrätyksi ajaksi, vaan myöskin syytön puoliso sai osansa ja kiellettiin kastajien ankarimman rangaistuksen, seurakunnasta sulkemisen, uhalla pitämästä yhteyttä puolisonsa kanssa, ennenkuin tämä oli kokonaan taasen saanut armon.
Naisyhteisyydestä ei heillä siis ollut jälkeäkään. Kastajat olivat avioliiton asioissa ankarampia kuin "pakanat". Mutta toiselta puolen ei heillä ollut juuri mitään muuta jäljellä avioliitosta kuin itse paritteleminen. "Vanhimmat" järjestelivät enimmäkseen avioliitot, melkein kuin Platonin valtiossa tai Oneidan "täydellisten" keskuudessa.
Yksiavion oleelliset toimet, lukuunottamatta parittelua, suoritettiin pitämällä yhteistä taloutta ja kasvattamalla lapset yhdessä.
Seurakunta jakaantui useampiin talouskuntiin, joita oli siellä täällä ympäri koko Mähriä. Sen suurimman kukoistuksen aikana oli näitä 70, ja jokaisessa oli 4 à 600 henkeä, suuremmissa vieläpä 2,000:kin. Heillä kaikilla oliyksikyökki,yksileipomohuone,yksijuomakeittiö,yksikoulu,yksihuone lapsivuoteessa olevia naisia varten,yksihuone, missä äidit olivat pikkulastensa kanssa, j.n.e.
Jokaisessa sellaisessa huonekunnassa oliyksitaloudenhoitaja, joka osti kaiken viljan, viinin, villan, hampun, suolan, eläimet y.m. tarpeet niillä rahoilla, jotka saatiin käsityöstä ja muista tuloista, ja tarpeen mukaan sitten jaettiin jokaiselle. Niin tuotiin ruokaa koululapsille, naisille, jotka olivat äsken nousseet lapsivuoteesta, ja kaikelle muulle kansalleyhteenhuoneeseen, ruokahuoneeseen. Sairaille on asetettu sisaria, jotka tuovat heille ruokaa ja juomaa ja palvelevat heitä.
"Hyvin vanhat asetetaan erikseen ja heille annetaan vähän enemmän kuin nuorille ja terveille ja kaikillekohtuudenjavarojenmukaan." (Loserth).
Minkälainen ruoka oli näissä yhteisissä aterioissa, käy selväksi muutamasta kirjeestä vuodelta 1642, kun seurakunta oli karkotettu Mähristä ja vietti Unkarissa puutteenalaista elämää. Siinä sanotaan: "Lihaa meillä on kaikkina päivinä illalliseksi, ja yksi, kaksi, kolme tai neljä kertaa viikossa aamiaiseksi, sen mukaan kuin ajatkin ovat. Muissa aterioissa me käytämme hyväksemme vihanneksia. Kaikkina päivinä on kahden aterian ohella myöskin sopiva mitallinen viiniä, mutta muuten ei milloinkaan, paitsi silloin kun menemme iltarukoukseen, silloin saamme myöskin mitallisen viiniä, toisinaan on oluttakin. Leipää, joka meillä on yhteisessä kodissa, syömme me mielellämme, mutta tuoretta ei ole varsin usein — paitsi erityisissä tapauksissa, niinkuin Herran muistopäivänä, pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna."
Sisarusten ruoka — kastajat kutsuivat toisiaan sisaruksiksi — oli siis yksinkertainen, mutta samalla jotenkin runsas. Ruuassa ei oltu kaavamaisia, vaan, kuten olemme nähneet, "kaikille annettiin kohtuuden ja varojen mukaan". Kuinka tässä meneteltiin, se selviää muutamasta ruokaohjeesta nälkävuodelta 1569; siinä määrätään ravinto ijän, sukupuolen, toimen, terveydentilan j.n.e. mukaan. Yksin tämä niin raaka ja alkuperäinen yhteiskuntamuoto on siis paljon etevämpi niitä "valtion keittiöitä", joissa jokaiselle poikkeuksetta annetaan sama ja yhtä suuri ruoka-annos, joita Eugen Richterin mielikuvitus näkee 1900-luvun sosialidemokratisessa "tulevaisuusvaltiossa!"
Paitsi kastajien yhteistä taloutta ansaitsee heidän yhteinen lastenkasvatuksensa erityisesti huomiota. Beck puhuu heidän lastensa "spartalaisestakasvatuksesta" ja kuvailee, kuinka "lapset äidinrinnoilta joutuivat yhteisiin lastenkamareihin, missä he saivat kasvaa vanhemmilleen ja lapsellisille tunteille vieraina". Hän olisi voinut ehkä vielä paremmin puhua"platonilaisesta"lastenkasvatuksesta, sillä uudestikastajien kasvatusjärjestelmä muistutti useissa kohdin Platonin tasavaltaa samoin kuin useissa kohdin Moren "Utopiaa". Ei ole mahdotonta, että tämä voipi osaksi riippua suoranaisesta aatteiden siirtymisestä. Platon ei ollut tuntematon uskonpuhdistuksen ajan kommunisteille. Tuomas Münzer viittaa useasti hänen "Valtio"-kirjaansa. Baselin humanistit, joiden läheisistä piireistä useat ensimäiset sivistyneet kastajat lähtivät, keskustelivat ja väittelivät innokkaasti Moren "Utopiasta". Mutta yhdenmukaisuuden saattaa myöskin selvittää aivan yksinkertaisesti sillä tavoin, että olosuhteiden oma johdonmukaisuus johti Mährin sivistymättömän köyhälistön samalle tielle, jolle kreikkalainen maailmanviisas ja englantilainen humanisti joutuivat vetäessään johtopäätöksiä aatteistaan.
Niin pitkälle kuin Platon, eivät huterilaiset menneet — he eivät vaatineet, että lapsi olisi otettava äidiltä niin varhain, ettei tämä enään sitä tuntisi. Lapsi pysyi äitinsä luona usein kahdenkin vuoden ikään, mutta silloin hän joutui yleiseen kasvatuslaitokseen,kouluun.
Tämä oli yksi kohta, joka herätti paljon pahennusta kastajien vastustajissa. "Nuo väärät uudestikastajat toimivat luontoa vastaan", kirjottaa Fischer v. 1607 ja kuvaa, kuinka säälimätöntä oli ottaa lapset oikeilta vanhemmiltaan ja antaa ne ensiksi erityisten sisarien ja sitten äkäisten kasvattajien ja koulumestarien haltuun. Mutta sama Fischer kumoo itse itsensä, kun hän valittaa, että Mährin varakkaat mieluimmin ottivat imettäjät ja hoitajat lapsilleen uudestikastajien joukosta"niinkuin nämä yksin ymmärtäisivät näitä asioita". Loistavampia todistuksia ei voi antaa kommunistisen kasvatuksen etevämmyydestä kuin sellaiset katkeran vihollisen lausumat sanat.
Uudestikastajien koulutkin olivat niin suuressa maineessa,että toisuskoisetkin mielellään lähettivät lapsensa niihin. Heidän koululaitoksensa ja kasvatusopilliset sääntönsä ansaitsevat huomiota vielä nykyäänkin, ja 1500-luvulla olivat ne suuremmoisia.
Sen ajan tavallisten opetusmenettelyjen valaisemiseksi mainittakoon seuraava tapaus, jonka Erasmus rotterdamilainen kertoo ja joka on aikaa kuvaava. Muutamalla koulumestarilla oli tapana aina aterian jälkeen, jota hän söi yhdessä oppilaittensa kanssa, kutsua jonkun oppilaista esiin ja antaa hänet raa'an rangaistusmestarin kuritettavaksi. Kun kerran eräs heikko poika sai osansa, hakattiin häntä siksi kunnes hän makasi puolikuolleena piiskurin jalkain juuressa ja piiskuri oli hiestä märkänä. Mutta opettaja kääntyi rauhallisesti toisten oppilaiden puoleen ja sanoi:"Hän ei kyllä ollut tehnyt mitään, mutta häntä täytyy nöyryyttää". Tämä oli kommunisminvastustajienkasvatusoppia.
Kastajat taas selittivät: "Kovilla iskuillaei paljon saada aikaan.Täytyyopillavaikuttaa lapsiin".
Kastajien kouluissa oli lukuisa opettajisto. Opettajien oli pidettävä huolta paitsi lapsen henkisestä, hänen ruumiillisestakin hyvinvoinnistaan, vieläpä pantiin tälle pääpainokin. "Kun lapsi viedään kouluun", sanotaan vuoden 1568 koulujärjestyksessä, "täytyy sen terveydentilaa mitä huolellisimmin tutkia. Jos hänessä on joku vaarallinen tauti, kuten luumärkä, sukupuolitauti tai sellainen, niin häntä pidettäköön nukkumassa, syömässä ja pesuissa erillään muista lapsista".
Kun "koulunäiti" on puhdistanut jonkun lapsen sairaan suun, niin ei hän saa pesemättömin käsin tarkastaa terveitten lasten suita. Myöskin on hänen neuvottava "sisarille", kuinka lapsen suu puhdistetaan. Yleensä pannaan suuri arvo ankaraan puhtauteen. "Sisarien" on valvottava pikkulasten nukkumista, peitettävä ne, jos ne potkivat peiton päältään. Lapsia ei saa lyödä, jos nämä alkavat nukkuessaan kirkua.
Lapsille ei saanut olla tarpeettoman ankara. Jos lapsi tekee virheen kehruussa, niin on siinä kylliksi, että se ilmotetaan "koulunäidille". Hän kurittaa suurempia tyttöjä ja koulumestari suuria poikia. Kun olisi rangaistava varkaudesta, valheesta ja muista synneistä, täytyy aina kysyä joltakin veljeltä neuvoa. Kaikellainen lyöminen päähän tai suuhun ja muullainen liian ankara kuritus on ankarasti kielletty.
Kasvatuksen tulee olla yksilöllistä. "Lasten kurittamisessa tarvitaan suurta huomaavaisuutta ja oikeata erilaisuutta. Yksi taipuu ystävyyttä käyttämällä, toinen voitetaan lahjoilla, kolmas vaatii ankarampaa kuria."
Mitä aineita kastajien kouluissa luettiin sitä emme lähemmin tunne; etukädessä harjotettiin niissä luonnollisesti sisälukua ja kirjotusta, joita molempia melkein kaikki kastajat osasivat. Hyödyllinen työnteko näyttää käyneen käsi kädessä henkisen kehityksen kanssa; varsinkin totutettiin tytöt varhain kehräämään.
Mihin ikävuoteen asti lapset olivat koulussa, emme tiedä. Koulusta joutuivat he teollisuuden, maanviljelyksen tai talouden töihin. Teollisuus ja maanviljelys tarkottivat ennen kaikkea seurakunnan tarpeitten tyydyttämistä. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kukaan saanut työskennellä toisille.
Mutta kastajat olivat oivallisia ja ahkeria työmiehiä, ja heidän työnsä tuotti melkoisesti yli tarpeen. Varsinkin kunnostivat he itseäänhevosenhoitajina, mylläreinä, oluenpanijoinasekäveitsienja ennen kaikkeaveranvalmistamisessa, joka oli heidän pääammattinsa. Tässäkin tapaamme taas villakutomisen mitä likeisimmässä kommunismin yhteydessä.
Se mitä yli oman tarpeen tuotettiin näillä ja muilla tuotannon aloilla, sai tavaratuotannon yhteiskunnassa luonnollisesti tavarain muodon. He myivät suuren osan tuotteitaan, mikä heille taasen teki mahdolliseksi laajentaa määrättyjen tuotteiden valmistusta jatkuvasti paljon yli omien tarpeiden. Niin joutuivat he monella tuotannon alallateollisuuden suurtuotantoon.
Kotitalouden ja tuotannon muodot ovat aina olleet likeisessä suhteessa toisiinsa. Ennen oli näin laita vielä suuremmassa määrässä kuin nyt. Kapitalistinen tuotanto on höllentänyt tätä suhdetta, erottamalla työpajan kotitalouden piiristä; molempien suhde ei enään ole välitön. Mutta vanhalla ja keskiajalla olivat molemmat mitä läheisimmässä yhteydessä toistensa kanssa, tuotannon laajuus määräsi perheen laajuuden.
Mutta päinvastoin ei myöskään perheen laajentuminen jäänyt vaikuttamatta tuotannon laajentumiseen.
Yhteinen kotitalous, esim. luostareissa tai beghardilaistaloissa esiintyvä, edistikin aina pyrkimystä suurliikkeiden muodostumiseen. Kun 20:kin kankuria eli yhteistä taloutta pitäen, oli lähellä se, että he ostivat myöskin raaka-aineen yhteisesti ja työskentelivät yhteisessä huoneustossa. Mutta nämä pyrkimykset ovat toteutuneet vain vähässä määrin; toisissa — luostareissa — ehkäisi niitä se, että nämä järjestöt säännöllisesti ennenpitkää lakkasivat olemasta työjärjestöjä ja muuttuivat riistämisjärjestöiksi, toisissa begharditaloissa ja sentapaisissa laitoksissa estivät vainot työn yhteisyyttä pääsemästä kehittymään, ottamasta syvää juurta ja vaikuttamasta tuotantotapaan.
Ja luostarit samoin kuin begharditalot menestyivät työlaitoksina aikana, jolloin ei ollut yhteiskunnallisia eikä tekotavallisia edellytyksiä suurtuotannolle.
Toisin oli laita Mährin uudestikastajien. Heidän järjestönsä olivat varmempia kuin useimmat beghardilaistalot olivat olleet; mutta ollen vieraita, joita vain siedettiin ja joita hallitsijoidensa viha aina uhkasi, eivät he voineet kehittää talouksiaan riistämislaitoksiksi, kuten luostarit. Vihdoin esiintyivät he aikana, jolloin yhteiskunnalliselle tuotannolle jo oli lukuisia edellytyksiä. Vuorityötä ja malmienjalostusta harjotettiin jo kapitalistisesti. Mutta käsityökin pyrki silloin jo usein laajentumaan käsiteollisuudeksi ja rikkomaan liikkeen ammatillisen rajottamisen puitteet, jotka estivät käyttämästä muuta kuin muutamia sällejä. Kun sitten muodostui 1,000-2,000 hengen yhteisiä kotitalouksia, täytyi niissä olevien suurliikkeiden laittamista ja kehittämistä tarkottavien pyrkimysten löytää suotuisa maaperä.
Uudestikastajien kesken "kävi kaikki suurliikkeen tapaan ja eri käsityöläiset valmistivat tuotteita toistensa tarpeiksi. Oli mitä jyrkimmin kielletty ottamasta raaka-ainetta muualta kuin uudestikastajien itsensä parista, kun vaan sellaista sieltä oli saatavissa. Niin saivat nahkurit valmistettavat vuodat teurastajilta ja jättivät ne valmistettuina satulasepille ja suutareille. Samallainen oli puuvillakehrääjien ja kankurien, kankurien ja räätälien suhde j.n.e. Vain muutamia raaka-aineita, kuten rautaa, hienompia öljyjä ja muutamia muita tuotiin ulkoa. Ja eri ammatteja harjotettiin suuressa mittakaavassa, sillä tuotteilleen: puukoille, sirpeille, kankaille, kengille j.n.e. saivat he hyvän menekin, paitsi veljien, myöskin muitten naapurien parissa."
Niistä raaka-aineista, joita he ostivat, olisi Loserthin, joka tämän kuvauksen on antanut, täytynyt vielä mainita yksi, joka oli sangen tärkeä,villa. Heidän kangasteollisuutensa menestyi niin suuressa määrin, ettei mähriläinen villa enään riittänyt, vaan täytyi villaa tuottaa ulkoa, todennäköisesti Unkarista.
Jokaisessa ammatissa oli aineenostajansa, jakajansa ja päällysmiehensä. Ensinmainitut ostivat, jos tarvittiin, raaka-aineen suurissa määrin, toiset jakoivat sen eri työmiehille ja valvoivat heidän yhteistyötään. Näiden asioiden ja yleensä tuotannon järjestämisessä oli veljillä paljon puuhaa. Tämä käy selväksi m.m. niistä lukuisista järjestyssäännöistä, joita he ovat työskentelyn järjestämiseksi tehneet. Valitettavasti ei näitä ole monta tallella, eipä edes veranvalmistusta koskevia, jota he harjottivat suuressa määrin ja menestyksellä. Emme näin ollen tiedä, miten pitkälle työnjako ja järjestelmällinen yhteistyö eri teollisuusaloilla meni. Varmaa on, että he sen ajan ammattikunnalliseen käsityöhön verraten olivat ottaneet aimo askeleen käsiteollisuutta kohti. He huolehtivat myöskin sitä, että he olisivat teknillisessä suhteessa aikansa tasalla. Niinpä he esim. aika ajoin lähettivät mylläreitä Sveitsiin tutkimaan sikäläisiä ammattiin kuuluvia laitoksia.
Vielä enempi he olivat luonnollisestikaupantekoonnähden käsityöastetta etevämmällä kannalla, he kun osaksi ostivat raaka-aineet suurissa määrin ja vain osaksi saivat itse valmistamalla. He saattoivat myöskin helpommin kuin yksityiset valmistajat voittaa kauppapulat, joskaan ei liikatuotantoa toisinaan kokonaan voitu välttää. Mutta silloin autettiin asia panemalla liiat käsivarret maanviljelykseen, jolla alalla työtä ei koskaan puuttunut.
Kaikkien näiden etujen lisäksi, joita kommunistisella suurtuotannolla oli käsityöläisten yksilölliseen valmistamistapaan verrattuna tuli luonnollisesti vielä se, että jokaisen yksilön ylläpito tietysti tuli paljon huokeammaksi suuressa yhteisessä taloudessa kuin käsityöläismestarien pienissä talouksissa. Eivätkä milloinkaan lakanneetkaan valitukset siitä turmiollisesta kilpailusta, jonka kommunistit tuottivat ammattikuntien käsityöläismestareille. Uudestikastajat väittivät, etteivät he tehneet mitään muuta kuin ahkeroivat kaikessa rehellisessä työnteossa. He selittivät, etteivät he suinkaan saata huonontaa työtään siksi, että yksi ja toinen heitä aiheettomasti moitti.
Kastajien laitosten etevämmyys vastustajien laitoksien rinnalla tuotantotapaan samoin kuin koululaitokseenkin nähden, käy paraiten selville juuri vastustajien valituksista. Me neuvomme kaikkia niitä, jotka väittävät, että kommunismin täytyy kaikissa olosuhteissa olla epätaloudellinen, ajattelemaan tätä seikkaa. Mährin uudestikastajien kokemukset vahvistavat sitä sääntöä, jonka huomasimme verratessamme luostareita sekä Amerikan uskonnollisia kommunistisiirtoloita toisiinsa.
Samat syyt, jotka tekivät kaupunkien käsityöläisistä huterilaisten vastustajia, saivat sensijaan suuret maanomistajat, joiden tiloilla he elivät ja joille he maksoivat veronsa, heille suosiolliseksi. Uudestikastajat lisäsivät aateliston rikkautta ja hyvinvointia. Kastajat tulivat Mährin aatelille taloudellisesti välttämättömiksi.
Mutta kastajilla ei ollut taloudellista merkitystä vain tuotteittensa perustuksella, vaan myös niiden palkkatyömiesten tähden, joita heistä saatiin. Useat veljet ja sisaret olivat nimittäin yksityisten palveluksessa. Me olemme jo nähneet, kuinka heidän naisensa olivat haluttuja imettäjiksi ja kasvattajiksi, mutta kastajia käytettiin muissakin toimissa, kuten esim. mylläreinä ja varsinkin liikkeiden johtajina, mikä saa selityksensä siitä, että heidän suuren taloutensa hoitaminen luonnollisesti kehitti järjestämis- ja hallintakykyä heissä.
Eivätkä suinkaan vain erityiset yksilöt olleet sellaisessa yksityisessä palveluksessa, vaan kokonainen kastajaseurakunta. Yksityiset olivat ainoastaan seurakunnan asettamia siihen toimeen, jossa he olivat. He olivat edelleenkin seurakunnan kurinpidon alaisia ja heidän täytyi antaa kaikki tulonsa tälle, ei vain palkkansa, vaan myöskinjuomarahansajalahjansa, olivatpa nämä sitte rahassa tai luonnossa annetuita.
Näyttää siltä että nämä määräykset pantiin toimeen ilman sanottavia vaikeuksia. Vain yksi ammatti teki tässä poikkeuksen, nimittäinlääkärit. Huolimatta siitä että kastajat halveksivat tiedettä ja oppineisuutta, pitivät he paljon lääkintötaidosta ja vesilääkityksestä. Heidän kylpynsä eivät tosin kai suurestikaan olleet tieteellisellä pohjalla, mutta he lienevät silti käytännössä olleet sangen taitavia, sillä heidän apuaan tässä asiassa haettiin koko maassa, vieläpä kutsuttiin kastajia sitä varten keisarilliseen hoviinkin, joka muuten ei kärsinyt nähdäkään kommunisteja.
Huomattava on heidän kylvettäjiä varten antamansa säännöt vuodelta 1654. Siinä asetetaan kylvettäjille m.m. seuraavia velvotuksia:
4. Tulee lukea ahkerasti ja harrastaa pyhää raamattua ja lääkekirjoja;
8. Yrttejä ja rohdosjuuria kootessa ei saa mennä viinille ja tulla kotiin ilman juuria ja yrttejä;
16. Eivät saa olla poissa työstä, ikäänkuin olisivat liian hyviä sellaiseen eivätkä luodut työtä tekemään;
17. Älköön myöskään pidettäkö omia lääkkeitä omaksi voitoksi ja hyödyksi;
19. Kaikki rahat, olkootpa sitten lahjotettuja tai juomarahoja, sekä kaikki ansio tulee rehellisesti antaa esimiehelle.
Kylvettäjien oli vaikeinta mukaantua kommunistiseen järjestykseen, ehkäpä sentähden, että he olivat erikoisasemassa, sivistyksensä ja arvonsa puolesta muiden veljien yläpuolella.
Veljien yhteiskuntamuoto oli kansanvaltainen. Yhteisön johdossa olivat osaksi hengelliset, osaksi maalliset virkamiehet. Edelliset, "sananpalvelijat", olivat osaksi apostoleja, jotka kulkivat maailmalla hankkimassa uusia tovereita, osaksi saarnaajia, jotka toimivat kotona Mährissä. Maalliset virkamiehet, "tarpeen palvelijat", olivat raaka-aineitten ostajia, esimiehiä, taloudenhoitajia ja työnjohtajia. Korkein valta oli seurakunnalla. Mutta ettei tämän mieltä tarvinnut kysyä tavan takaa, oli olemassa vanhimpien neuvosto, joka seurakunnan palvelijoiden kanssa ratkaisi vähemmän tärkeitä kysymyksiä. Koko yhteisön johtajana oli piispa. Virkamiehiä ei kuitenkaan valittu, vaan he määrättiin arvalla, "Herran sormen avulla", niistä, jotka näyttivät olevan kelvollisia. Mutta seurakunnan tuli jälkeenpäin antaa vahvistuksensa Jumalan tahdolle ja hyväksyä valittu virkaan, ennenkuin tämä saattoi lopullisesti ottaa sen vastaan.
Lähes kokonaisen vuosisadan pysyi tämä omituinen yhteiskunta, jota tässä olemme kuvanneet täysissä voimissaan. Se ei kukistunut sisäisen rappeutumisen tähden, vaan ulkonaisen väkivallan uhrina.
Sitten kun Böhmi ja Mähri olivat joutuneet habsburgeille, olivat nämä olleet alituisessa, joskin enimmäkseen verettömässä sodassa näitten maiden mahtavan aateliston kanssa. Vihdoin syntyi suuri, ratkaiseva taistelu, joka johti kolmenkymmenvuotiseen sotaan ja päättyi aateliston täydellisellä kukistumisella Valkeavuoren tappelussa (1620). Aatelisto melkein tuhottiin. Aateliston mukana kukistuivat sen turvatitkin, Böhmin veljet ja Mährin huterilaiset seurakunnat.
Kardinali Dietrichstein kuulutti 22 p:nä syysk. 1622 keisari Ferdinandin käskystä, että "kaikkia, jotka olivat liittyneet Huterin veljeskuntaan, olkootpa sitten mies- tai naishenkilöitä, käsketään poistumaan neljän viikon kuluessa kuulutuspäivästä alkaen ankaran ruumiin- ja kuolemanrangaistuksen uhalla Mährin rajojen sisältä."
Sillä kertaa ei karkotusmääräys jäänyt paperille. Nyt tuli loppu Mährin uudestikastajien järjestöstä. Monet liittyivät katolilaisuuteen, vaikka salaisesti pysyivät uskollisina vanhalle uskolleen, toiset menehtyivät, kun he talvella pakolaisina harhailivat ympäri metsissä, pienen osan onnistui jättämällä kaikki omaisuutensa, mitä heillä oli, päästä Unkariin, jossa heillä aina vuodesta 1546 alkaen oli ollut muutamia uutistaloja. Unkarilaiset vallanpitäjät tarvitsivat siirtolaisia ja ottivat tulokkaita mielellään vastaan. Pakolaiset järjestyivät uudella kotiseudulla vanhaan tapaan, mutta seurakunta ei voinut milloinkaan tointua tämän ankaran iskun jälkeen eikä saavuttaa entistä merkitystään. Olosuhteet silloisessa Unkarissa, missä turkkilaisten maahankarkaukset ja omien kansalaisten keskinäiset sodat saivat aikaan hajaannusta, eivät olleet juuri omiansa edistämään köyhän uutisasukassiirtolan pääsemistä hyvinvointiin. Se rappeutui ja hävisi ja sen mukana hävisi olemasta sen kommunismikin.
Olisiko uudestikastajien kommunismi voinut pysyä pystyssä, jos seurakunta olisi Mährissä saanut häiritsemättä kehittyä, ei ole niinkään helposti ratkaistavissa. Mutta varsin todennäköistä ei kuitenkaan ole, että kastajien olisi onnistunut pysyttää kommunismiansa voimassa keskellä kapitalista yhteiskuntaa, jonka kanssa he tavaratuotannon ja palkkatyön kautta olivat läheisessä yhteydessä ja jolla silloin vielä oli tulevaisuus edessään.
Mutta joka tapauksessa on Huterin lahkolla Mährissä mitä suurin merkitys sosialismin historialle. Siitä tuli kerettiläiskommunismin kypsin hedelmä ja se näyttää meille selvimmin uudestikastajien pyrkimykset. Sen pääpiirteet ovat vielä samat kuin munkkilaitoksenkin; talous on tavallansa vain jonkunlainen luostari. Mutta se on kuitenkin jo kehittyneempi tätä ja lähempänä uudenaikaista sosialismia, se kun sovittaa avioliiton luostarikommunismiin ja kehittää suurteollisuutta tavalla, joka näyttää, että tämä ei enää ole vain kommunismin sivu-ilmaus, vaan alkaa tulla sen perustukseksi.
Mutta merkityksestään ja omituisuudestaan huolimatta ovat uudestikastajien mähriläiset järjestöt kuitenkin pitkän aikaa olleet unohduksissa. "On kummallista", kirjotti 1858 muuan böhmiläinen historioitsija, "että Mährin uudestikastajien muisto on niin kokonaan hävinnyt kansasta ja että tieteellinen tutkiminen vasta nykyään on hiukan tuonut valoa heidän oloihinsa". Sittemmin on tri Josef Beck väsymättömällä innolla toimien saanut koolle tarpeellisia lähteitä, joita sitte m.m. Loserth on taitavasti osannut käyttää. Mutta erikoistutkijoita lukuunottamatta tiedetään vielä nykyäänkin Mährin uudestikastajista varsin vähän, ja vanhemman sosialismin porvarilliset historiankirjottajat ovat jättäneet heidät kerrassaan huomioonottamatta.
Tämä ei saa meitä ihmetyttää. Nämä herrateivätyleensä pyri sosialismia ymmärtämään, vaan vain kokoamaan aineksia, jotka näyttävät olevan hyviä sitä tuomitessa. Mutta siihen tarkotukseen sopivat Mährin uudestikastajat huonosti. Paljon sopivampi sellaiseen oli Münsterin uudestikastajien kapina, Ja sitäpä perinnäinen historiankirjotus esittääkin uudestikastajien kuvaavana ilmauksena. Siihen viitataan mielellään, kun tahdotaan osottaa mitä kamaluuksia kommunismi välttämättömästi tuo mukanaan.
Joka kuulee puhuttavan uudestikastajista, ajattelee tavallisesti heti Münsterin kapinaa, ja joka tästä puhuu, tarkottaasillähirmuista mieletöntä irstailevaa remuilua.
Katsokaammepa, missä määrin tämä on oikeutettua.
VI. Münsterin levottomuudet.
Myöhemmin kuin Etelä-Saksassa alkoi Pohjois-Saksassa uskonpuhdistusliike varttua ja ajan luokkavastakohdat astua esiin.
Suureksi osaksi on tähän syy haettava Pohjois-Saksan taloudellisesta takapajullaolosta; mutta niissä luoteisissa osissa, jotka olivat korkeammalle kehittyneitä, esti uskonpuhdistusliikettä habsburgilaisten Alankomaiden läheisyys. Talonpojat pohjoisessaeivätyleensäjoutuneetmihinkään yleiseen liikkeeseen. Osaksi oli heillä vielä parempi asema kuin veljillään etelässä, osaksi olivat he vielä enempi erillään toisistaan kuin taajemmin asutussa Etelä-Saksassa.
Vain kaksi uskonpuhdistusliikkeen puolta tapaamme Ala-Saksassa:ruhtinaittenjakaupunkienedustamat. Mitä taasen viimeksimainittuun tulee, ilmeni siinäkin osaksi jyrkkä kaupunkien porvariston ja sen vapautta uhkaavan ruhtinasvallan välinen vastakohta, osaksi ammattikuntien ja vanhojen ylimysperheiden välinen vastakohtaisuus. Ja aivan kuin etelässäkinliittyivättäälläkin, ennenkuin taistelu oikein voi alkaa, kaupunkien alimmat kansankerrokset näihin liikkeisiin ja alkoivat siellä, missä olosuhteetolivatsuotuisat, ajaa itsenäistä politiikkaa.
Pohjois-Saksan kaupungeista kuuluisin ja mahtavin, jolla on ollut osaa uskonpuhdistusliikkeeseen, oli vanha hansakaupunkiLübeck.
Lübeckin ylimysmielinen neuvoskunta asettui vallitsevan auktoritetin, katolisen kirkon, puolelle; kansanvaltaisuus sensijaan otti "evankeliumin" asian omakseen. Se sai v. 1530 kapinan avulla voiton, hallitusmuotoa muutettiin kansanvaltaiseen suuntaan, ja kirkon omaisuus otettiin kaupungille. Mutta tämä voitto saatiin vain ammattikuntien ja rahvaan yhteisvaikutuksella. Tämän liiton etevin edustaja ja sen johtaja oliJürg Wullenweber, joka v. 1533 tuli Lübeckin pormestariksi. Sen seikan nojalla, että hän oli saavuttanut voiton rahvaan avulla, on ymmärrettävää, että hän oli myötätuntoinen uudestikastajille, että Saksassa yleisesti sanottiin, että Lübeck hänen tullessaan tähän virkaan oli joutunut kastajien käsiin. Missä määrin Wullenweber todella hyväksyi uudestikastajien aatteet ei enään voi sanoa. Mitään käytännöllisiä tuloksia eivät uudestikastajat Lübeckissä saavuttaneet ja yhtä vähän missään muussa Pohjois-Saksan kaupungissa, joissa heitä oli lukuisasti.
Vainyhdessäkaupungissa saavuttivat he hetkiseksi menestystä omituisen olosuhteiden yhteensattuman vuoksi, —Münsterissä.
Luoteis-Saksassa oli erikoisen lukuisasti hengellisiä ruhtinaskuntia: Köln, Münster, Paderborn, Osnabrück, Minden j.n.e. Näistä valtioista olivat Kölnin arkkipiispakunta ja Münsterin piispakunta muita paljon merkitsevämmät.
Yhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakkaisuudet saivat hengellisissä ruhtinaskunnissa omituisen värityksen. Niiden valtiaalla oli samoissa käsissä kirkon ja valtion mahtikeinot. Mutta hän oli kaikkea muuta kuin yksinvaltainen ruhtinas. Ollen riippuvaisempi keisarista ja paavista kuin maallinen ruhtinas, oli hän samalla myöskin suuremmassa määrin välikappale kuin alueellansa olevan aateliston ja hengellisten hallitsija. Piispojen vaalin olivat kaikkiallatuomiokapitulitottaneet oikeudekseen, ja niiden virkojen täyttäminen taas, samoinkuin yleensä korkeampien ja merkitsevämpien kirkollisten virkojen täyttäminen, oliaatelistonyksinoikeutena (Münsterissä vuodesta 1392 alkaen). Aatelistoa ja hengellisiä liitti siis toisiinsa kiinteä etujen yhteisyys, ja he olivat valitsemansa ruhtinaan rinnalla mahtavampia kuin maallisissa piireissä. Aatelilla ja hengellisillä oli hengellisissä ruhtinaskunnissa enemmän sananvaltaa kuin muissa, ja sitä enempi jota yksimielisempiä olivat. Kaupungit joutuivat aina alakynteen, ja pienempiä sorrettiin, suuret saivat turvautua omaan apuunsa.
Aatelistolla ja korkeammilla hengellisillä oli asiain näin ollen eninten kadotettavaa, he olivat senvuoksi lujia vanhan uskon puolustajia; paljon mieluummin jakoivat he tavattomat rikkaudet, joita kirkko oli koonnut hengellisissä ruhtinaskunnissa, Rooman paavi-istuimen kanssa kuin luopuivat kokonaan niistä.
Epävarmempia olivat sitävastoin piispat. Aivan liian helposti joutuivat he kiusaukseen, jonka heille tarjosi maallisten naapurien esimerkki. Kääntyminen lutherilaisuuteen lupasi heille riippumattomuuden paavista, joka rasitti heitä suurilla veroilla, vapaamman vallan kirkkotilojen ja aatelin yli. Ei sen vuoksi ole ensinkään ihmeellistä, että Münsterin piispat, kuten heidän virkaveljensäkin, vain puolin sydämin vastustivat evankelista oppia, vieläpä salaa sitä suosivatkin.
KunBernt Rothmannv. 1531 alkoi pitää Münsterin etukaupungissa St. Mauritzissa lutherilaismielisiä saarnoja, silloin kääntyi tuomiokapituli turhaan piispa Fredrikin puoleen, pyytäen,ettähän estäisi tämän vallattomuuden. Piispa kielsi kyllä Rothmanin saarnaamasta, mutta ei tehnyt kerrassaan mitään antaakseen pontta kiellolle, ja Rothman saarnasi huoletta edelleen. Vasta keisarin käsky sai piispan karkottamaan Rothmanin (tammikuussa 1532). Rothman jätti St. Mauritzin, mutta ei lähteäkseen maasta, vaan hyökätäkseen münsteriläisen kirkon kimppuun sen keskuksessa: hän siirtyi saarnaamaan itse Münsteriin.
Münster oli rikas ja vahvasti varustettu suuri kaupunki, ei vain piispakunnan, vaan koko Westfalin pääkaupunki. Kansanvalta osottautui siellä erittäin voimakkaaksi. Alkuaan oli neuvoskunta, kuten jokaisessa keskiaikaisessa kaupungissa, yksinomaan kyläkuntayhteistöläisten, vanhojen sukujen, hallussa, joita Münsterissä nimitettiin perintömiehiksi. Mutta kun kauppa ja ammattityöt alkoivat kukoistaa ja ammattikunnat saavuttivat valtaa ja arvoa, silloin hankkivat he lopulta itselleen myöskin pääsyn neuvoskuntaan. Tämän valitsi vuotuisesti kymmenen valitsijaa, joita koko porvaristo oli valitsemassa. Vain puolet kahdestakymmenestäneljästä neuvosherrasta täytyi olla vanhojen sukujen jäseniä. Mutta kaupungin asioiden hoito vaati jo enemmän aikaa ja tietoja, kuin kansanmiehellä yleensä voi siihen aikaan olla. Nuo kaksitoista tavallisen porvariston osalle myönnettyä neuvosherrapaikkaa joutui sen vuoksi yhä uudelleen muutamien harvojen hyvinvoivien perheiden jäsenille, joista perheistä vähitellen kehittyi toinen kaupunkilainen ylimystö, vähemmän ylhäinen kuin perintömiehet, mutta yhteisten etujen siihen liittämä.
Niin muodostui neuvoskunta vähitellen taasen yksinomaan kaupunkien ylimystön eduskunnaksi, ylimystön, joka osaksi eli koroistaan, maansa vuokrasta, osaksi myöskin kaupalla. Mutta neuvoston rinnalle kehittyi ammattikuntien valta. Münsterissä oli seitsemäntoista ammattikuntaa. Jokaisella niistä oli oma ammattikuntatalonsa, ja jokainen hoiti asioitaan omien sääntöjensä mukaan. Sitäpaitsi oli kaikilla yhteinen keskustalo. Paastonaikana, vähän neuvostovaalien jälkeen, kokoontuivat sinne kaupungin kolmekymmentäneljä ammattikuntamestaria ja valitsivat kaksi ammattivanhinta. "Nämä", sanoo muuan senaikuinen münsteriläinen historioitsija, "ovat koko alemman porvariston päitä ja johtajia, ja heitä pidetään niin suuressa arvossa, että he, yhdessä ammattikuntamestarien kanssa, voivat kumota neuvoston päätökset, jos tahtovat. Sen vuoksi ei maistraatti voi tärkeissä ja yhteisön hyvää koskevissa asioissa päättää juuri mitään, elleivät sitä hyväksy nuo mainitut kansan johtomiehet."
Rauhallisina aikoina tosin annettiin neuvoston yleensä päättää asiat mielensä mukaan. Mutta jos syntyi riita kunnan ja neuvoston tai hengellisten välille, silloin katosi neuvoston arvo pian. Se oli, kuten jo aikaisemminkin, näkynyt varsin selvästi v. 1525. Mahtava taistelu Etelä-Saksassa ei jäänyt vaikutuksitta Pohjois-Saksassakaan. Kaikkialla ilmeni kaupungeissa alemman kansan liikkeitä; samoin kuin Kölnissä, syntyi Münsterissäkin papistonvastainen liike, joka muuttui ilmikapinaksi, kun neuvoskunta koki sitä ehkäistä. Kansa nousi kapinaan ja asetti 40-miehisen valiokunnan, joka teki sen vaatimuksista 36 artikkelia. Nämä eivät koskeuskonnollisia, vaantaloudellisiakysymyksiä ja näyttivät, että ammattikunnat johtivat liikettä.
Liikkeen luonteen kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia artikkeleita:
"5. Ei kukaan hengellinen, kuulukoon hän mihin munkkikuntaan tahansa, ei pappi eikä munkki eikä nunna saa harjottaa kauppaa eikä mitään maallista ammattia, olkoonpa se sitten vaikka härkien ruokkimista tai palttinan kutomista tai jyvien kuivaamista. Heidän pitää senvuoksi heti vapaaehtoisesti luopuman sellaisiin toimiin tarvittavista työkaluista, joita on luostareissa tai papiston kodeissa, tai sitten valmistautuman siihen, että kansa tulee ja ottaa ne.
"6. Älköön kukaan hengellinen olko tämän päivän jälkeen vapaa yleisistä kaupungin ulosteoista.
"7. Niin hyvin hengellinen kuin maallinenkin esivalta kieltäköön alamaisiaan kylissä, vähemmän kuin kahden penikulman etäisyydellä kaupungista, harjottamasta mitään ammattia tai porvarien vahingoksi keittämästä olutta ja leipomasta leipää" j.n.e.
Tämä kapina ei siis tarkottanut kaikkien erikoisoikeuksien poistamista, vaan sitä, että ammattikuntien etuoikeudet olisi asetettu pappien etuoikeuksien sijaan.
Neuvoskunta hyväksyi artikkelit, mutta niitä ei milloinkaan pantu kokonaan käytäntöön. Etelä-Saksan kapinan kukistuttua, kukistuivat Pohjois-Saksalaisetkin liikkeet. V. 1526 saatiin aikaan piispan ja samalla tuomiokapitulin sekä kaupungin välillä sopimus, joka suurimmaksi osaksi palautti papiston oikeudet.
Sillä oli rauha palautettu, mutta kaupungin kansanvaltaisten ainesten vastustus rikasta ja sortavaa papistoa vastaan ei ollut suinkaan sillä poistettu. Suuri talonpoikaissota oli saanut mielet kuohuksiin, ja rahvas, joka oli ennen ollut koko Pohjois-Saksassa uskonpuhdistukselle aivan välinpitämätön, omisti nyt ilolla evankeliumin asian. Entiset hengelliset rupesivat liikettä johtamaan, ja liike, jolla alkuaan oli puhtaasti taloudellinen luonne, pukeutui yhä enemmän uskonnolliseen verhoon ja tuli näennäisesti puhtaasti uskonnolliseksi liikkeeksi.
Tämä ilmiö kohtaa meitä usein uskonpuhdistuksen aikakautena ja sillä on vastaavaisuutensa nykyaikaisissa porvarillisissa ja köyhälistöläisissä liikkeissä. Syy siihen on helposti havaittavissa. Niin kauan kuin yhteiskunnallisessa liikkeessä on kysymys yksityisistä hetkenvaatimuksista, on sen taloudellinen luonne selvä. Mutta mitä enemmän se syventyy ja laajenee ja mitä enempi se pyrkii koko yhteiskuntamuodon mullistamiseen, sitä enemmän tuntuu tarvittavan henkistä yhdyssidettä kaikkien ohjelman eri kohtien välille, sitä enemmän on kaikkien ajattelevien pakko tehdä itselleen selväksi sen liikkeen päämäärä, jonka ensimäisinä askeleina ovat nuo hetkenvaatimukset, sekä selittämään näitä vaatimuksia jonkun korkeamman yleisen periaatteen johtopäätöksiksi. Kuta pienempi ajan taloudellinen tieto on ja kuta pitemmälle liike tähtää, sitä salaperäisemmän leiman saavat yleensä todistukset ja teoriat, sitä pikemmin unohtavat liikkeen kannattajat agitatsioninsa taloudellisen pohjan. Jos jossakin liikkeessä vain on kysymys esim. kauppavapaudesta ja pienemmistä veroista tai lyhemmästä työajasta ja korkeammasta palkasta, silloin lyhytnäköisellekin on selvänä sen taloudellinen ydin. Mutta jos liike laajenee joko porvariston tai köyhälistön yleiseksi luokkataisteluksi vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, niin taloudellinen ydin katoo huomattavista melkein kokonaan, ellei ole tarpeeksi teoretista ymmärrystä sen huomaamiseen. Silloin esiintyy kaikki kysymyksinä luonnollisen oikeuden, järkevyyden j.n.e. käskystä. Uskonpuhdistuksen aikakautena ei puettu ajatuksia lainopillisiin muotoihin, vaan jumaluusopillisiin. Yhteiskunnallinen liike esiintyi sentähden ulkonaisesti sitä jumaluusopillisempana, sitä enempi käyttäen jumalansanaa ja Kristuksen käskyjä, mitä jyrkemmin kumouksellinen se oli.
Vuonna 1529 sai Pohjois-Saksan kansanvaltainen protestanttinen liike suuremman vauhdin. Silloin oli katovuosi ja nälänhätä, jotka kestivät useampia vuosia. Rukiin hinta kohosi moninkertaiseksi, ja tuhoisa kulkutauti, "englantilainen hiki" raivosi lisäksi maassa. Lisäksi hyökkäsivät turkkilaiset maahan, ja se koski Pohjois-Saksaankin siinä muodossa, että näille seuduille määrättiin erityinen sotavero, joka nousi aina 10 prosenttiin asti kaikista tuloista. Ja kuta vähemmän maata itseään turkkilaisvaara näytti uhkaavan, sitä raskaampana tuntui tämä suuri sotavero, vallankin kun maassa muutenkin nyt vallitsi hätä.
Kaiken sen täytyi tavattomasti jyrkentää olevia luokkavastakohtia, vallankin vastakkaisuutta kansanvallan ja rikkaan papiston välillä, papisto kun aivan liian helposti osasi päästä sotaveroja suorittamasta, ja sen ahnaaseen mieleen ei johtunut antaa mitään vapaaehtoisia lahjoja.
Sellaisten olosuhteiden vallitessa saivat jo mainitun Rothmanin saarnat luonnollisesti hedelmällisen maaperän. Vuonna 1531 tuli hän itse Münsteriin, missä kansanvaltaiset ottivat hänet avosylin vastaan ja antoivat hänelle tarpeellista suojaa. Etevin mies kansanvaltaisessa puolueessa oli siihen aikaan rikas verkakauppiasBernhard Knipperdollinck, "komea, vielä nuori mies, jolla oli kauniit hiukset ja parta, urhea, reipas ja voimakas näöltään, liikkeiltään ja toimiltaan, taitava puhumaan ja nopea töissään", kuten häntä kuvataan, ja lisäksi itsepäinen ja toiminnanhaluinen, haaveellisuuteen taipuvainen.
Münsterin kohoamaan pyrkivälle kansanvallalle sopi hyvin, että juuri tähän aikaan, jolloin sen täytyi suorittaa ensimäinen kokeensa puolustaessaan Rothmania, papilliset vallanpitäjät olivat kiintyneet sisäisiin asioihin. Nämä kuvaavat erittäin hyvin ajan kirkollisia olosuhteita.
Piispa Fredrik, mukava herra, ei viihtynyt virassaan näinä levottomina aikoina, vaan katseli sopivaa henkilöä, joka kelpo hinnasta olisi tahtonut ostaa piispantoimen häneltä. Hän tapasikin vihdoin sellaisen Paderbornin ja Osnabrückin piispassa Eerikissä, joka oli yhtä vallanhimoinen kuin rikaskin ja halusta laajensi alueitaan vielä kolmannella. Kölnin katolinen arkkipiispa ja Saksin lutherilainen vaaliruhtinas olivat välittäjinä tässä kirkollisessa kaupassa, — saivatko he toimestaan välittäjäpalkkion, sitä ei tiedetä. Myyntihinta määrättiin kuitenkin 40,000 guldeniksi, ja törkeän petoksen avulla saivat nuo yhtä hurskaat kuin korkeatkin herrat tuomiokapitulin suostumuksen, — tehtiin tätä varten väärä välikirja, jossa kauppasumma ilmotettiin puoleksi siitä, mitä se todellisuudessa oli. Sellaisia olivat ne yhteiskunta-ainekset, jotka sitte myöhemmin esiintyivät uskonnon, siveyden ja omaisuuden suojelijoina uudestikastajia vastaan!
Joulukuussa 1531 valittiin Eerik väliaikaiseksi piispaksi. Kun hän oli maksanut kauppasumman, luopui Fredrik maaliskuussa 1532 piispallisesta arvostaan.
Tällä väliajalla lisääntyi kerettiläisyys Münsterissä huomattavasti. Mutta uuden piispan tulokaan ei muuttanut paljon asiaa. Hän tunsi olevansa paljon enempi maallinen ruhtinas kuin kirkollinen virkamies, lutherilaisen opin levittäminen oli hänelle vielä vähemmän vastenmielistä kuin hänen edeltäjälleen. Hän oli etevimpien protestantisten ruhtinasten, sekä Saksin vaaliruhtinaan että Hessenin maakreivin, läheinen ystävä. Vieläpä oli hän, vaikka olikin kolmenkertainen katolinen piispa, todistajana Teklenburgin kreivin ja erään luostarista paenneen nunnan vihkiäisissä!
Sellaisen piispan valitseminen vahvisti suuressa määrin protestantisuuden asiaa Münsterissä, mutta sai samalla aikaan hajaannuksen protestanttien keskuudessa. Piispa olisi sallinut vain ylhäältäpäin, vallanpitäjien puolelta, toimitetun, uskonpuhdistuksen, mutta ei kansanvaltaista. Piispa ja neuvoskunta olivat kaupungissa "maltillisena" puolueena, joka viekasteli lutherilaisuutta. Kaupunkien kansanvalta oli käyttänyt lutherilaisuutta tuekseen niin kauan kuin kaikki sen vastustajat olivat katolilaisia. Nyt uhkasi lutherilaisuus muuttua kansanvallan aseesta kansanvallan vaarallisimpain vastustajien, piispan ja ylimystön, aseeksi. Samassa määrin hävisi kansanvaltaisuudesta mieltymys lutherilaisuuteen. Yhä enempi alempi kansankerros kallistui zwingliläisyyteen, joka paraiten vastasi heidän tarpeitaan.
Huhtikuussa 1532 ryhtyivät piispa ja neuvoskunta taisteluun kansanvaltaisuutta vastaan, jonka kukistaminen näytti heistä kaikkein tärkeimmältä. Rothmania käskettiin lopettamaan saarnaamisensa, mutta seurakunta selitti aikovansa joka tapauksessa pitää hänet pastorinaan.
Ja onni suosi tällä kertaa taaskin kansanvaltaisuuden asiaa. "Tämä oikeudellinen piispa", kirjottaa muuan piispanmielinen kirjailija, "olisi oman mahtinsa ja ystäviensä kautta voinut vaikuttaa paljon tähän asiaan, jollei hänen ennenaikainen kuolemansa olisi tullut väliin. Sillä kun hän vietti tavallista hauskempia päiviä linnassaan Fürstenaussa, lienee hän sairastunut, tai toisten tietojen mukaan kuollut äkkiä tyhjennettyään mahdottoman suuren viinipikarin".
Piispan kuolema oli kapinanmerkkinä kaikissa kolmessa hiippakunnassa, joita tuo viiniin autuaasti nukkunut oli elinaikanaan nylkenyt ja sortanut. Kansa nousi kapinaan, karkotti katoliset papit ja asetti protestantisia mielensä mukaan niiden sijaan. Osnabrückissä saatiin aikaan sovinto, ja Paderbornin kukisti väkivallalla Kölnin arkkipiispa lokakuussa 1532, mutta Münsterissä onnistui kapinallisten pitää asemansa.
Tuomiokapituli oli heti valinnut Eerikin seuraajaksi Frans Waldeckilaisen ja ylimyssuvut selittivät olevansa valmiita vannomaan hänelle kuuliaisuutta. Mutta ammattikuntien kokous päätti sen sijaan 1 p:nä heinäk. muodostaa liiton evankeliumin suojelemiseksi ja asetti 36-miehisen vallankumouksellisen valiokunnan, joka niin pelotti neuvoskuntaa, että se myöntyi kaikkeen, mitä seurakunta pyysi. 36-miehinen valiokunta järjesti nyt kirkon uudelleen ja rupesi samalla liittoon m.m. Hessenin maakreivi Filipin kanssa. Kun piispa Frans syksyllä alkoi hengellisen ja maallisen ylimystön avulla varustautua kukistaakseen kaupungin väkivallalla, pakotti valiokunta. Münsterin neuvoston ryhtymään vastavarustuksiin.
Syntyi mitättömiä kahakoita, mutta piispa ei uskaltanut ruveta ratkaisevaan hyökkäykseen tuota vahvaa kaupunkia vastaa, vaan ryhtyi sen sijaan keskustelemaan neuvoston kanssa.
Neuvosto oli luonnollisesti taipuvainen sovintoon, mutta kansa ei tahtonut tietää mitään myönnytyksistä. "Ei askeltakaan takaisin! Mieluummin teurastakaamme ja syökäämme omat lapsemme", huudahti Knipperdollinck, ja rahvas oli samaa mieltä. Salaa suunniteltiin hyökkäystä pienen Telgtkaupungin kimppuun, jonne piispa oli kutsunut omat miehensä ja Münsterin neuvosherroja. Siihen ryhdyttiin yöllä joulukuun 26 päivää vastaan, ja se onnistui. Piispa itse oli lähtenyt sattumalta pari päivää aikaisemmin kaupungista, mutta joukko hengellisiä ja maallisia ylimyksiä, katolisen asian etevimmät edustajat maaseudulta ja Münsteristä, otettiin vangiksi.
Tämä ratkaisi asian. Hessenin maakreivi Filipin välityksellä saatiin aikaan sopimus, jossa pääasiallisesti vahvistettiin, mitä kapinan kautta oli saatu aikaan.
Münster tunnustettiin evankeliseksi kaupungiksi.
VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat.
Ammattikunnallinen kansanvaltaisuus oli voittanut Münsterissä, mutta vain järjestymättömän väestön, pääasiassa siis omaisuudettomien, köyhälistön, avulla. Eikä se tällä kertaa voinut, kuten sekä ennen että jälkeenpäin niin usein on tapahtunut, heittää asettaan syrjään sitä käytettyään. Sillä voitto oli vain onnellisen hyökkäyksen hedelmä eikä saavutettu ratkaisevasti voittamalla vastustaja avoimessa taistelussa. Uusia vaikeita taisteluja oli edessä ja niiden uhka piti porvarilliskansanvaltaisia köyhälistöläisten yhteydessä. Mutta köyhälistöläisen kansanvallan kuvaavimpana ilmauksena oli uudestikastajien lahko. Se huomattava asema, jonka köyhälistö Münsterissä oli saanut, teki senvuoksi pian tämän kaupungin uudestikastamisliikkeen keskukseksi Pohjois-Saksassa.
Ne molemmat ahjot, joista näitä oppeja sinne tuotiin, olivatStrassburgjaAlankomaat.
Strassburgissa, joka on läheisessä taloudellisessa ja valtiollisessa yhteydessä Pohjois-Sveitsin suurien kaupunkien kanssa, oli v. 1525 zwingliläinen valtiokirkollisuus voittanut. Mutta tämän taistellessa katolisuutta ja lutherilaisuutta vastaan nousi siellä, kuten muissakin Etelä-Saksan kaupungeissa, kastajien lahko kukoistukseen, niin että Strassburg tuli paraaksi pakopaikaksi kaikille niille veljille, jotka eivät lähteneet Mähriin. Me tapaammekin siellä 1520-luvun lopulla toinen toisensa jälkeen melkein kaikki huomattavat eteläsaksalaiset kastajat, m.m. Tyrolista tulleen Pilgram Marbeckin, joka strassburgilaisten hyödyksi toimitti nerokkaalla tavalla joen siihen kuntoon, että sen kautta saatiin Schwarzwaldin metsistä puita tähän puutavarasta köyhään kaupunkiin.
Tärkeimmäksi kaikista tuli Strassburgissa tuo paljon matkustanut turkkurinsälliMelkior HofmannSchwabenista. Tämä oli jo v. 1523 saarnannut Liivinmaalla evankelisessa hengessä, tuli sitten Tukholman saksalaisen seurakunnan saarnaajaksi; sieltä karkotettuna saihan Tanskan kuninkaalta Fredrikiltä luvan saarnata ja oleskella Holsteinissa. Mutta kun hän kääntyi lutherilaisuudesta Zwinglin oppiin, karkotettiin hänet maasta v. 1529. Hän tuli silloin Strassburgiin Saksan zwingliläisyyden pääpaikkaan. Täällä hän kuitenkin liittyi kastajiin ja oli jo v. 1530 näiden huomatuin mies, kun kaikki vanhat johtajat olivat kaatuneet tai karkotetut.
Hurmahenkinen ja haaveileva intoilija kun oli, veti hän taas esille Hans Hutin opit tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka nyt voitti etelä-saksalaisten talonpoikien keskuudessa sitä suurempaa alaa, kuta ankarampi vaino oli. Mutta turkkilaisilta ei ollut enää mitään odotettavissa. Hofmann julisti Strassburgin taivaalliseksi Jerusalemiksi ja ennusti että kastajat pääsisivät siellä valtaan, vieläpä aivan pian, jo v. 1533.
Vallan mieletön ei tämä ennustus ollutkaan. Kastajat olivat Strassburgissa jo jommoinenkin mahti, eikä kauan enää voinut viipyä, ennenkuin ratkaisun täytyi tapahtua. On luonnollista, että Hofmann luotti voittoon. Vain se, joka uskoo asiaansa, saattaa menestyksellä sen eduksi toimia.
Tärkeässä kohdassa jäi Hofmann kuitenkin kastajien yleisen perinnäisen katsantotavan kannalle; hän julisti väkivallan käyttämisen, kapinoimisen, syntiseksi. Hän luotti yksinomaan lähetystyöhön. Jumala antaisi voiton.
Aluksi kohtasi Hofmann seurakunnassa ankaraa vastustusta, mutta hänen suuntansa tuli kumminkin lopulta vallitsevaksi, johon ei suinkaan vähän vaikuttanut hänen menestyksensä Alankomaissa, jonne hän jo v. 1530 oli lähtenyt agitatsionimatkalle.
Alankomaat olivat, kuten olemme nähneet, olleet kerettiläiskommunismin päämaana Alppien pohjoispuolella. Mutta sama nopea taloudellinen kehitys, joka tämän kerettiläiskommunismin synnytti, antoi myöskin varhain voimia sen vaarallisimmalle viholliselle, vahvalle valtiovallalle.
Ruhtinasvalta oli 1500-luvun alussa Alankomaissa paljon mahtavampi ja itsenäisempi kuin Saksassa.
Habsburgit nousivat v. 1504 myöskin Alankomaiden silloisen päämaan Espanjan valta-istuimelle ja heillä oli kirkossa ja inkvisitsionissa tottelevaiset aseet, jotka pitivät kaikki niskottelevat ainekset ohjissa. Vuonna 1516 yhdisti Kaarle V kaikkiin muihin alueihinsa Alankomaitten 17 maakuntaa. Hänellä oli nyt hirmuiset aseet käytettävänä kukistaakseen kaiken vastustuksen perintömaissaan. Alankomaissa hän voi esiintyä protestantisia liikkeitä vastaan paljon pontevammin kuin Saksassa. Hän perusti ja pani toimeen kaikkialla, missä ne näytti tarpeelliselta, yksinvaltaisen hallitusmuodon, joka sitten hänen poikansa Filip II:sen aikana sai niin hirvittävän muodon ja joka vasta 80-vuotisen taistelun jälkeen, ja sittenkin Alankomaissa vain osaksi, saattoi murtua. Vapaamielinen historiankirjotus on tästä huolimatta kohdistanut kaiken siveellisen mielipahansa Filip II:en, mutta aina kohdellut Kaarle V:ttä kovin sääliväisesti. Syynä siihen on varsin yksinkertaisesti ollut se, että Alankomaitten korkeammat luokat, aatelismiehet ja kauppiaat, jaksoivat hyvin Kaarle V:nnen yksinvallan vallitessa. Sillä tämä, joka oli Alankomaissa syntynyt ja kasvanut, suosi heitä kaikin tavoin, piti heitä espanjalaisten arvoisina vieläpä näitä parempinakin niin selvästi, että Espanjan kaupungit rupesivat v. 1522 kapinoimaan.
Tämä muuttui kokonaan toiseksi, kun Filip II, joka oli kasvatettu espanjalaiseksi, nousi valtaistuimelle. Nyt pidätettiin kaikki paremmat paikat armeijassa, hallituksessa ja siirtomaissa alankomaalaisilta ja annettiin espanjalaisille, tai tarkemmin sanoen kastilialaisille. Se johti Alankomaat kapinaan.
Kaarle V:nnen aikana pidettiin alemmat luokat Alankomaissa ohjissa aivan yhtä raudankovalla ankaruudella kuin hänen seuraajansakin hallitessa, eivätkä he voineet aikaansaada mitään, niin kauan kuin hallitsevat luokat olivat sovussa keskenään. Se selittää, että kerettiläiskommunismin kotimaassa, jossa vallitsi pitkälle edistynyt taloudellinen kehitys ja missä oli lukuisa köyhälistö ja kaikki beghardien toiminnan muistot, Saksan uskonpuhdistuksen ensimäisen vuosikymmenen kuluessa oli näennäisesti niin huono maaperä kommunistisille opeille. Kuitenkaan ei puuttunut kommunistisien pyrkimysten ilmauksia, huolimatta valtiovallan hirmuisesta sorrosta. 15:nnen vuosisadan lopulla puhutaan "waldolaisten" salaisista seuroista, joilla oli nimenä "turlupins" tai "pifles", myöskin, mikä on huomattavaa, "tisserands" (kankurit).
Kastajien käännytystyön sanotaan alkaneen jo v. 1524. Vuodelta 1527 mainitaan jo kolme marttyyria "veljien" asialle Hollannissa. Hofmannin merkitys ei ollut siinä, että hän olisi sinne vienyt kastajien mielipiteitä, vaan siinä, että hän ennustuksillaan tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka piti alkaa v. 1533, antoi kastajille rohkeutta tuoda julkisuuteen mielipiteitään.
Huomattava on, että uusi lahko, melkiorilaiset — kuten heitä Melkior Hofmannin mukaan kutsuttiin — ei voinut oikein menestyä taloudellisesti ja valtiollisesti pisimmälle kehittyneissä maakunnissa, Flanderissa ja Brabantissa. Valtiovalta oli siellä jo liian vahva ja keskitetty. Liikkeen keskus oli pohjoisten maakuntien kaupungeissa, missä vielä oli jälkiä kaupunkien vanhasta itsenäisyydestä, Hollannissa, Seelannissa ja Frieslannissa, samoissa maakunnissa, joiden myöhemmin onnistui vapautua Espanjan ikeestä. Pääseurakunta muodostettiin Amsterdamiin. Se ei pelästynyt siitä, että keisari Kaarlen nimenomaisesta käskystä sen johtaja, Jan Volkerts, ja kahdeksan hänen aatetoveriaan mestattiin Haagissa joulukuun 5 p:nä 1531 ja päät vietiin Amsterdamiin, "missä ne asetettiin riukuihin ympyrään, niin että näkyivät kauaksi laivoille, jotka tulivat ja menivät, ja saarnaaja keskelle korkealle toisten yläpuolelle". Kaupungin viranomaiset ummistivat silmänsä lahkolaisiin nähden. Amsterdam pysyi liikkeen keskuksena Alankomaissa.
Tuskin alkoivat melkiorilaiset saavuttaa kannatusta, kun kaksi suuntaa muodostui heidän keskuuteensa. Kaikki uskoivat luonnollisesti uuden Jerusalemin, uuden yhteiskunnan pikaiseen tuloon, mutta käytännöllisemmät arvelivat, ettei se kuitenkaan muodostuisi itsestään, ihmeen kautta, vaan että — puhuaksemme nykyajan kieltä — köyhälistön täytyisi itse vapauttaa itsensä. Kansan täytyy, sanoivat he, taistella sortajiaan vastaan samoilla keinoilla, joita nämäkin käyttävät,aseilla. Miekka, jonka jumalattomat ovat vetäneet tupesta jumalan kansaa vastaa vastaan, täytyy kääntyä heitä itseään vastaan.
Niin opetti Jan Mathys, harlemilainen leipuri, joka ensimäisenä melkiorilaisten keskuudessa esiintyi puolustamaan väkivaltaista menettelytapaa. Mathyksen oppi oli mitä jyrkimmässä ristiriidassa eräänkaikkienkastajien tähänastisen ohjelman tärkeimmän kohdan kanssa. Mutta se oli luonnollinen seuraus niistä kiliastisista toiveista, joille vainot valmistivat sopivaa maa-alaa. Älköön se ihmetelkö, joka saattaa jonkun kansankerroksen epätoivoon, jos tämä lopuksi rupesi puolustukseen. Mathysin opit menestyivät Alankomaissa vielä senkin vuoksi, että luokkavastakohdat ovat siellä jo paljon jyrkempiä, kuin uudestikastajien opin kotimaassa Sveitsissä. Alankomaissa ei uudestikastajien joukossa tavata juuri ensinkään korkeampien luokkien jäseniä. Liike oli puhtaasti köyhälistöläinen, sellaisten ainesten liike, joilla ei ollut muuta kadotettavana kuin kahleensa. Sen seikan täytyi lisätä heidän vastustuskykyään ja vastustushaluaan.
Mathysin onnistui saada Amsterdamin seurakunnassa vakavaa jalansijaa. Lähettien avustuksella saavutti hän tämän seurakunnan ulkopuolellakin pian lukuisia kannattajia. Heidän lukunsa kasvoi samassa määrässä kuin melkiorilaiset lisääntyivät. Heistä oli yksi toisia paljon etevämpi, nimittäin leydeniläinenJohann Bockelson. Hänen äitinsä, Münsterin tienoilta kotoisin oleva maaorja, oli palvellut Bockel-voudilla Leydenin läheisyydessä ja saanut hänen kanssaan v. 1509 pojan Johanneksen. Myöhemmin hän osti itsensä vapaaksi ja meni Bockelin kanssa naimisiin. Johann opetteli Leydenissä räätälin ammattia ja sai puutteellisen henkisen sivistyksen, jota kuitenkin erinomaiset luonnonlahjat korvasivat. Jo varhain hän otti innokkaasti osaa kysymyksiin, jotka siihen aikaan mieliä liikuttivat, ja varsinkin hän innostui hurmahenkiseen kommunismiin, johon hän tutustui Münzerin kirjotuksia lueskelemalla. Laajat matkustelut avasivat hänen katsettaan. Räätälinsällinä hän kuljeskeli Englannissa ja Flanderissa, mutta palattuaan kotiin hän nai laivurin lesken ja rupesi kauppiaaksi. Sellaisena kävi hän Lübeckissä ja Lissabonissa. Mutta joko hänellä oli huono onni tai puuttui häneltä liikemiehen lahjoja, joka tapauksessa joutui hän vararikkoon juuri samaan aikaan kuin kastajien lahko alkoi levitä Alankomaihin. Hän omisti nuoruutensa innolla sen opit. Sillä vaikka hän oli jo nähnyt ja kokenut paljon, ei hän kuitenkaan vielä ollut 25 vuoden vanha, kun hän liittyi Mathysiin (marraskuussa 1533).
Kaunis, vilkas, innokas ja erinomaisen kaunopuheinen kun oli, voitti Johann helposti sydämet puolelleen. Erittäinkin herättää hänessä huomiota se, että hän oli elämänhaluinen ja kaunista ihaileva, mikä jyrkästi erotti hänet hänen useimmista uskonveljistään, jotka suosivat synkkää puritanismia. Varhaisesta nuoruudestaan asti oli hänessä ilmennyt taipumusta runouteen. "Hän kirjotti myöskin kaikellaisia teatterikappaleita, joita hän, kuten siellä on tapana, antoi esittää näyttämöllä kaikellaiselle kansalle saadakseen rahoja", kertoo Kerssenbroick. Myöskin Münsterissä hän osotti, että hänellä oli teatterillisia taipumuksia ja että hän ymmärsi näytelmällistä vaikutusta.
Kerssenbroickilla on kuitenkin vähän syytä pilkata Johann Leydeniläistä "räätäliksi" ja "teatterikuninkaaksi". Ne vallanpitäjät, joiden nöyränä renkinä Kerssenbroick oli, ovat vapisseet räätälin ja teatterikuninkaan edessä, sillä Münsterin diktatorilla olivat nämä ominaisuudet yhdistyneet raudankovaan tahdonvoimaan ja tarkkanäköiseen älyyn, mikä teki hänestä varsin vaarallisen vastustajan.
Jo ennenkuin Bockelson liittyi Mathysiin, oli tästä tullut alankomaalaisten melkiorilaisten johtaja, sillä Hofmann lähti maasta pois vuoden 1533 alussa palatakseen Strassburgiin, kun uuden Jerusalemin nyt piti alkaman. Hänelle oli ennustettu, että hänet pantaisi kiinni ja että hän saisi istua vankina puolen vuoden ajan, mutta sitten tulisi pelastaja. Edellinen osa tästä ennustuksesta toteutui pian. Jo toukokuussa panetti neuvoskunta Hofmannin kiinni. Veljet odottivat nyt mitä jännitetyimpinä. Mutta pelastusta ei tahtonut tulla.
Vuosi kului loppuun, neuvosto kovensi yhä enemmän toimenpiteitään kastajia kohtaan. Kaikki horjuvat ainekset luopuivat, heidän asiansa taantui siitä alkaen Strassburgissa. Hofmann itse ei enään päässyt milloinkaan vapauteen. Mutta juuri tähän aikaan sai veljien hurmahenkinen innostus uuden sysäyksen. "Yltympäri Alankomaissa kulki melkiorilaisten seurakuntien keskuudessa miehestä mieheen puhe, että Herra oli hyljännyt Strassburgin sen uskottomuuden tähden ja valinnut sen sijaan Münsterin uudeksi Jerusalemiksi". (Cornelius).
VIII. Münsterin vallotus.
Jo vuonna 1532 ilmeni Münsterissä huomattavasti uudestikastajien ja muiden samallaisten ainesten vaikutusta. Seuraavan vuoden kuluessa, 14 p:nä helmikuuta tehdyn sopimuksen jälkeen, lisääntyi nopeasti heidän päättäväisyytensä, voimansa ja lukumääränsä.
Neuvostossa oli hajaannus vallalla, sillä viimeisessä vaalissa oli siihen päässyt kansanvaltaisia aineksia. Näihin kuului vielä toinen pormestarikin,Hermann Tilbeck, syntyperältään ylimys, mutta hyvä kansanvaltainen mielipiteiltään, mies, joka sitten seurasi mukana, kun porvarillisten kansanvaltaisten jyrkin osa liittyi kastajien leiriin.
Yhtä hajaantuneita ja horjuvia kuin neuvostokin olivat ammattikunnat. He tiesivät, että piispa ja papisto odottivat vain sopivaa tilaisuutta saadakseen entiset riistettävänsä taasen herruutensa alaisiksi. Mutta osa ammattikuntien porvareista alkoi pelätä omaisuudettomia, jotka eivät tahtoneet myöntää mitään etuoikeuksia eikä tunnustaa mitään omaisuutta, ammattikunnallistakaan. Oli kysymyksessä, kumpi oli vaarallisempi, rahvasko vai ylimystö. Ne porvarillisen kansanvallan osat, jotka eninten pelkäsivät pappis- ja ylimysvaltaa, pysyivät uskollisesti liitossa köyhälistöläisten ainesten kanssa; toisia liittyi lutherilaisiin, vieläpä kaupungin katolilaisiinkin, ammattikunnallisten ainesten suurin osa horjui ryhdittöminä sinne tänne, vain pyrkien estämään mitään muuta puoluetta pääsemästä ylivoimaiseksi.
Nämä olosuhteet olivat alkuaikoina kastajille sangen suureksi eduksi, ne estivät neuvostoa toimimasta pontevasti heitä vastaan. Ja kastajat käyttivät uutterasti tätä asiain tilaa hyväkseen. He harjottivat ylen innokkaasti herätystyötä, mutta vielä enemmän kasvoi heidän lukumääränsä, kun siirtolaisia alkoi virrata Münsteriin. Näitä tuli ensin lähempää, mutta sitte kauempaakin, etenkin Alankomaista. Pakolaisia tuli osaksi sen tähden, että vainot olivat karkottaneet heidät kodeistaan, mutta myöskin senvuoksi, että Münster näytti heistä tarjoovan paraita toiveita veljien asialle. Nämä siirtolaiset kuuluivat puolueen rohkeimpiin ja toimintakykyisimpiin aineksiin ja olivat sikäläisten kastajien sekä siveellisenä että sotaisena tukena ja on heillä mitä tärkein merkitys Münsterin seuraaville tapahtumille. Muuan silminnäkijä sanoo kastajien voittoa juuri heidän ansiokseen ja kutsuukin alati äärimäisiä uudestikastajia "hollantilaisiksi ja frieseiksi".
"Järjestyspuolueet" sitävastoin, kuten voimme lyhyimmin kutsua kaikkia kastajien vastustajia, huomasivat rivinsä yhä harvenevan. Jokainen uusi kansanvaltaisuuden menestys karkotti muutamia heistä pakoon.
Muuan katolinen runo vuodelta 1534 kuvaa selvästi tätä asioitten menoa.Siinä sanotaan m.m.:
"Hengellisiä Münsteriss' maallikot vihasivat,Siksipä varhain sielt' osa prelaatteja lähti.Ammattikunnat eivät herroja kärsiä voineet,Siksipä ajoiss' sielt' herrat ovat karkkouneet.Köyhät rikkaita porvareit' kovast' vainosivat,Siksipä herroja porvarit pian seurasivat.Jos toinen toistaan tukenut oisi,Kurjuus sellainen ei tullut oisi."
Runoilija saarnasi tässä selkeätä totuutta. Aivan varmaan olisi kaikki itsenäinen köyhälistön liike ollut mahdotonta Münsterissäkin — kuten se olisi vielä tänäkin päivänä useimmissa maissa — jos omistavat luokat olisivat pysyneet yhdessä. Mutta köyhälistön onneksi kuuluvat hallitsevat eri luokkiin, joilla on hyvinkin erilaiset, usein vastakkaisetkin harrastukset, nämä hallitsevien keskinäiset luokkataistelut ovat aina tärkeitä köyhälistön kehityshistorialle. Totta kyllä, kun köyhälistö on alkanut tulla vaaralliseksi, osottavat vallitsevatkin luokat taipumusta yhtyä "yhdeksi taantumukselliseksi joukoksi". Mutta kuitenkin koettaa kukin luokka hankkia itselleen erityisiä etuja muiden liittolaisten kustannuksella, ja epäluuloa on aina vallalla, sillä kuten jokainen liittolainen tahtoisi muita pettää, pelkää myöskin jokainen petosta muiden puolelta. Vielä kun Münster jo oli kastajien käsissä, oli korkeampien luokkien vaikea unohtaa keskinäiset riitansa ja liittyä yhteen.
Jyrkimmät porvarilliskansanvaltaiset ainekset, Rothmann ja Knipperdollinck johtajina, huomasivat olevansa pakotettuja yhä likeisemmin liittymään köyhälistöläiseen suuntaan. He kääntyivät hyväksymään uudestikastajien oppia. Vielä v. 1532 oli Rothmann zwingliläinen ja uudestikastamisopin vastustaja. Toukokuussa 1533 hän jo tunnusti olevansa lastenkasteen vastustaja.
Neuvoskunta koetti ensin vastustaa uudestikastajia "hengellisillä aseilla". Sen kehotuksesta Melanchton kirjotti Rothmannille kirjeen palauttaakseen hänet totiseen uskoon. Tämä ja muut samantapaiset kirjeet eivät saaneet mitään aikaan, ja yhtä vähän hyödytti se väittely, joka tapahtui elokuussa 1533. Se pikemmin rohkaisi kastajia.
Neuvosto ryhtyi nyt tehoisampiin keinoihin. Joukko Münsterin saarnaajia oli liittynyt kastajiin ja kieltäytynyt toimittamasta lastenkastetta. Neuvoskunta uhkasi heitä erottamisella ja maanpaolla, mutta sai vastaukseksi, että enempi tulee totella jumalaa kuin ihmisiä. Silloin erotettiin Rothmann Lambertus-kirkon saarnaajanvirasta. Mutta seurakunnan käytös oli niin uhkaava, että neuvoston jo lokakuussa täytyi antaa hänelle toinen kirkko käytettäväkseen. Kastajat olivat saaneet ensimäisen voittonsa.
Marraskuussa tapahtui uusi voimankoetus. Neuvosto koki nyt muodostaa "yhtä taantumuksellista joukkoa". Se neuvotteli ammattikuntamestarien ja katolisten ylimysten kanssa siitä, kuinka saataisi kastajat kukistettua. Sovittiin siitä, että jo seuraavana päivänä ryhdyttäisi aseelliseen hyökkäykseen heitä vastaan.
Järjestysainekset kokoontuivat asestettuina ja koettivat aluksi ottaa kiinni kastajien saarnaajia. Mutta nyt muutamat äärimäiset taantumukselliset vaativat, että neuvoston kansanvaltaiset jäsenet, ennen kaikkia pormestari Tilbeck, karkotettaisiin. Siitä ei ollut puhetta edellisenä päivänä, ja tämä vaatimus teki välipuolueen epäileväiseksi. Kastajat kokoontuivat sillä välin ja varustautuivat Lambertus-kirkon pihamaalle, ja sinne ei uskallettu hyökätä. Neuvosto rupesi keskusteluihin, ja tuo aiottu kastajien seurakunnan hajottaminen kutistuikin siihen, että vain osaksi rajotettiin heidän julkista lähetystyötänsä. Rothmann esim. ei saanut enään saarnata julkisesti. Mutta kastajat itse täytyi suvaita kaupungissa. He olivat kestäneet tässä toisessakin, ensimäistä paljon vaarallisemmassa kokeessa. "Rothmannkaan ei lakannut saarnaamasta, mutta hän saarnasi salaisesti yöllä, ja jonkun ajan kuluttua, kun taasen tultiin rohkeammiksi, myöskin päivällä yksityisten kastajien taloissa. Saarnan aika ilmotettiin pyssynlaukauksella, eikä sisään päästetty muita kuin niitä, jotka olivat uudestikastamisopin tartuttamat", kirjottaa Kerssenbroick.
Paitsi suullisesti, levitettiin oppia vielä painattamalla lentokirjoja. Rothmannin taloon perustettiin salainen kirjapaino, jonka viranomaiset myöhemmin keksivät.
Myöskin kommunismia ruvettiin jo toteuttamaan. Rikkaat "veljet", kertoo Kerssenbroick, "panivat kaikki rahansa Rothmannin jalkain juureen, polttivat kaikki velkakirjat, mitä heillä oli ja antoivat anteeksi kaikki velat; niin eivät tehneet ainoastaan miehet, vaan naisetkin, joiden muuten ei ole tapana hukata mitään. Sillä Brandsteinin vaimo, Knipperdollinckin anoppi, hyvin rikas rouva, tuli niin jumalan hengen innostamaksi, että hän lähetti kaikille velallisilleen heidän velkakirjansa sekä jo kantamansa korot".
Sellainen epäitsekäs innostus sai rahvaan, voimakkaaseen liikkeeseen. Pian olivat kastajat kyllin vahvoja julkisestikin esiintymään. Joulukuun 8 p:nä alkoi sepänsälli Johan Schröder julkisesti saarnata kastajien oppia. Neuvosto panetti hänet pian kiinni, mutta seppien ammattikunta kokoontui, kulki neuvoshuoneelle ja pakotti viranomaiset päästämään hänet vapaaksi. Mutta 15 p:nä tammik. karkotti neuvosto muutamia saarnaajia. Kaupunginpalvelijat veivät heidät ulos kaupungista, mutta heidän uskonveljensä toivat heidät takaisin toisen portin kautta, eikä neuvoskunta uskaltanut sitä estää. Kastajat olivat todellisuudessa jo kaupungin herroina.
Ei ihme, että "veljet" kaikkialla alkoivat uskoa, että Münsteristä syntyisi todellinen uusi Sion. Pohjois-Saksan liikkeen keskusjohto — puoluejohto kuten me nykyään sanoisimme — muutettiin sinne Amsterdamista. Johann Mathys, Hofmannin seuraaja melkiorilaisten profeettana ja johtajana, lähetti tammikuussa 1534 sinne joukon lähettejä muun muassa Johann Bockelson Leydeniläisen. Helmikuussa tuli Mathys itsekin Münsteriin.
Järjestyspuolue oli kokonaan epätoivoissaan ja keksi vainyhdenainoan keinon yhä kasvavaa kommunistien virtausta vastaan, nimittäin sen, että heittäytyi piispan turviin ja kavalsi hänelle kaupungin, mikä silloin oli melkein samaa kuin nykyään maankavaltaminen.
Piispa Frans oli alusta alkaen pitänyt juhlallista sopimustaan kaupungin kanssa täydellisestä uskonvapaudesta vain arvottomana paperinlappuna ja varustautui hyökkäämään Münsteriä vastaan. Siksipä järjestyspuolueen kavallus oli hänelle varsin tervetullut. Hän sopi neuvoston ja muutamien porvarien kanssa siitä, että hänelle avattaisi kaksi porttia. Siten hän sai kaupunkiin parituhatta aseellista talonpoikaa ja joukon ratsumiehiä. Tämä tapahtui helmikuun 10 p:nä. Piispan joukkoihin liittyivät "hyväntahtoiset porvarit", jotka olivat heitä odottaneet ja kantaneet haarniskoja vaatteittensa alla. He olivat myöskin sopimuksen mukaan ripustaneet olkiseppeleitä talojensa eteen, merkiksi siitä, että niitä säästettäisi, kun omaisuuden puolustajat ryhtyisivät kaupunkia ryöstämään.
Liittoutuneilla oli alussa onni puolellaan. He saivat käsiinsä Knipperdollinckin ja muutamia muita uudestikastajia ja panivat heidät tyrmään.
Mutta pian kokoontuivat yllätetyt kastajat ja näyttivät, että heissä ei ole Johann Mathysin sotaisan suunnan henki. Katutaistelu kallistui heidän edukseen, piispan joukot peräytyivät ja alkoivat poistua kaupungista. Petos oli kääntynyt itse pettäjiä vastaan ja tehnyt kastajat Münsterin herroiksi. He eivät vallottaneet Münsteriä hyökkäävän kapinan kautta, vaan puolustaessaan itseään.
Helmikuun 10 p:n taistelulla oli kaksi seurausta. Kaupungin ja piispan välillä jatkui edelleenkin sotatila. Frans lähti helmikuun 23 päivänä liikkeelle joukkoineen alkaakseen piirityksen. Samana päivänä oli Münsterissä laillisesti määrätyt maistraatinvaalit toimitettava. Ilman että vaalijärjestystä laisinkaan muutettiin, pääsivät kastajat voitolle. Knipperdollinck ja muuan verankutoja Kippenbroick tulivat Münsterin pormestareiksi. "Liikkeen johtajat olivat täten kohonneetlaillista tietäkorkeimpaan valtaan, ja Westfalin pääkaupunki oli uusien profeettojen käsissä". (Keller.)
IX. Uusi Jerusalem.
a) Tietolähteet.
Porvarillisen historiankirjotuksen mukaan olisi nyt muka alkanut mieletön hekumoitseminen ja verenhimoisuuden tyydyttäminen. Niin on sanottu aina Münsterin "kommunin" päivistä meidän aikaamme asti. Piispa Frans vaikeroitsi sitä, kuinka uudestikastajat "polkivat lokaan kaiken jumalallisen ja kristillisen järjestyksen ja oikeuden, hävittivät kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen ja poliisin ja asettivat sijaaneläimellisen elämän". Vieläpä viimeisimmissäkin riitakirjotuksissa sosialidemokratiaa vastaan levitellään tietoja siitä, kuinka Münster tuli "alhaisimman irstauden ja verisimpien joukkomurhien näyttämöksi", kuten kirjasen 'Schlaraffia politican' nimetön tekijä kertoo. Hän puhuu "verisen raakuuden ja alhaisimman nautinnonhimon inhottavimmasta ilmenemisestä sekä nerolaisista irstailemisista ja julmuuksista, joita Johann Leydeniläinen ja hänen toverinsa harjottivat". Mutta hän lisää, että "uudestikastajat kuitenkin uskoivat jumalaan ja kuolemattomuuteen, mutta meidän päiviemme kommunistit ovat vaipuneet törkeimpään materialismiin; jos he saisivat toteuttaa haaveilunsa, niinjoutuisivat Münsterin tapahtumat epäilemättä kokonaan varjoon".
Tähän tapaan käyvätkaikkiporvarilliset esitykset Münsterin "kommunismista."
Sellaisen ilmiön puolueeton arvosteleminen on porvarilliselle historiankirjotukselle kokonaan mahdotonta; sille ei ole silloin pääasiana tieteellinen tutkiminen, vaan verivihollisen vastustaminen.
Tieteellisen sosialismin kannalta sitävastoin voipi varsin puolueettomasti tutkia tapauksia Münsterissä. Ei siinä kyllin että uudestikastajien kommunismi on pohjaltaan vallan erilainen kuin kommunismin nykyiset muodot, lisäksi tiedämme, ettei uusi Jerusalem Münsterissä vastaa edes uudestikastajien aatteita, saatikka sitte yleensä kommunismia. Siellä, missä nämä saivat rauhassa kehittyä, ei näkynyt jälkeäkään julmuudesta eikä irstailusta.
Kommunistiset virtaukset, joita ennen olemme tarkastaneet, ovat toki tavallisesti saaneet jonkun tutkijan, joka on puolueettomasti koettanut kuvata ja ymmärtää niitä. Mutta ne olivatkin joko kokonaan vaarattomia ja rauhallisia, kuten esim. Mährin veljet, tai esiintyivät ne porvarillisen kansanvaltaisuuden liittolaisina, kuten oli Tuomas Münzerin laita, joka sai voimansa ja vaikutuksensa etupäässä ruhtinasvallan vastustamisesta. Kommunistina ei hän saanut paljonkaan aikaan, kuten Mülhausenin tapahtumat osottavat.Sitävastoin esiintyi kommunismi Münsterissä ensimäisen kerran historiassa itsenäisenä, hallitsevana, vallankumouksellisena valtana.
Münster oli kastajien voiton, helmikuun 10 päivän, jälkeen erotettu ulkomaailmasta, ja kun sitten kaupunki kukistui, surmattiin melkein koko väestö. Ei säästynyt verisaunasta kastajien mielipiteille yhtään edustajaa, joka olisi kyennyt antamaan kirjallisen kuvauksen siitä, mitä kaupungissa oli tapahtunut piirityksen kestäessä.Kaikki esitykset siitä ovat vastustajien kirjottamia. Nyt tarvitsee vain muistella, kuinka hävyttömästi on valehdeltu Parisin kommunista, jonka miehillä oli keinoja paljastaa valheet, jos ajattelee kuinka joka päivä valehdellaan sosialidemokratiasta, jolla kuitenkin on laajalle levinnyt sanomalehdistö ja edustajat valtiopäivillä, joka kykenee torjumaan herjaukset, niin voipi ajatella, minkä arvon voittajien kertomukset Münsterin "kapinasta" ansaitsevat.
On olemassa varsinaisesti kolme päälähdettä tiedoille. Heti Münsterin kukistumisen jälkeen ilmestyi Henrik Dorpius Münsteriläisen kirjottama "Todenperäinen historia siitä, kuinka evankeliumi Münsterissä oli alkanut ja kuinka sen uudestikastajat hävittivät ja näiden lurjusten kaikki työt". Tämä on kuitenkin, kuten Cornelius on todistanut, ainoastaan wittenbergiläinenpuoluekirjotus, joka on tarkotettu siveellisesti tuhoamaan vastustajat. Itse nimessäkin on petosta, sillä tekijä itse ei ole Münsteristä, vaikka hän sanookin silminnäkijänä kertovansa sen, mitä hän vain on kuullut.