Paljon tärkeämpi on Kerssenbroickin teos, josta jo olemme lainanneet lauseita. Hän syntyi v. 1520, kävi koulua Münsterissä vuoteen 1534 ja oli sitten rehtorina samassa oppilaitoksessa 1550-75. Silloin hän kirjotti historiansa, joka sisältää lukuisia todistuksia. Mutta hän ei arvostele lähteitään ja ilmottaa sitäpaitsi, mikä tarkotus hänellä on, kunhan esipuheessa lausuu kirjottavansa siinä tarkotuksessa, "ettei unohdettaisi niitä loistavia tekoja, joita Kristuksessa kunnia-arvoisin kreivi ja herra Frans, tämä Münsterin kirkon hurskas piispa ja vanhan kreivillisen Waldeck-suvun jäsen, on toimittanut julmimman ja häpeällisimmän kerettiläisyyden hävittämiseksi… Edelleen kirjotan tämän historian, jottakaikki oikeamieliset voisivat välttää ja tietäisivät inhota uudestikastajien kamalaa ja häpeällistä raivoa". Hän siis suoraan myöntää kirjottavansa kirjan piispan ylistämiseksi ja uudestikastajien häväisemiseksi.
Yksi esimerkki valaiskoon sitä, kuinka Kerssenbroick kokoo historiansa. Hän kertoo: "Tähän aikaan (helmikuun alussa) kutsui profeetta Johann Mathys, varsin hekumallinen mies, kaikki kastetut, molempaa sukupuolta, kokoon yöllä Knipperdollinckin taloon. Siellä hän asettui heidän keskelleen kuparisen kynttilänjalan ääreen, jossa kolme vahakynttilää paloi, opetti heitä ja sai profeetallisella hengellään monen sydämessä kiiluvan tulen täyteen liekkiin. Sitte hän puhui ensimäisen Moseksen kirjan ensimäisen luvun johdolla, ja kun hän oli lukenut värsyn: 'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää', sammutettiin kynttilät. Mitä hävyttömyyksiä sitten seurasi, voipi ymmärtää siitä, että huomattiin kerrankin profeetan makaavan erään tytön sylissä siveettömällä tavalla. Tätä kokousta he kutsuivat tulikasteeksi.Eikä tämä ole keksittyä sillä" — nyt tulee todistus!— "sillä kun sellaisesta kulki huhuja kaupungissa, mutta ei kukaan tiennyt, siitä mitään lähempää, niin tarjoutui minun isännälleni muuan nainen varsin pientä lahjaa vastaan ottamaan selkoa asiasta. Tämä nainen hankki uudestikastajien tunnussanat tietoonsa, hiipi sisään, näki kaikki omin silmin ja kertoi sen meille." Kaunis todistus! Joku nainen kertoo, saadakseen juomarahoja, tutkimattoman kertomuksen sen talon isännälle, jossa Kerssenbroick oleskeli. Miehenä tämä kirjottaa historian muististaan ja vaatii sitten, että me uskoisimme sellaisen "todistuksen" perustuksella uudestikastajien viettäneen hillittömintä porttoelämää, vaikkapa uudestikastajat itse erityisessä kirjotuksessa selittivät kaikki sellaiset puheet hävyttömäksi valheeksi. Ja sellaisia akkojen juoruja kertaavat sitten meidän tunnokkaat historioitsijamme, sillä siten saa "tieteellisesti kumottua kommunismin!"
Ja kaiken lisäksi Kerssenbroick itse toisessa kohdin ylistää uudestikastajien ankaria tapoja. "Sitten kun Rothmann oli liittynyt kastajiin", kertoo hän, "käyttäytyi hän toisin ja osotti paljon suurempaa hyvyyttä ja jumalanpelkoa kuin ennen. Hän luopui kaikista kemuista, kaikesta aistillisesta seurustelusta toisen sukupuolen kanssa, sanalla sanoen kaikesta, jonka vuoksi häntä voisi epäillä kevytmielisyydestä… Ja kaikissa saarnoissaan hän opetti, että piti elämän kohtuullisesti, yhteisesti käyttämän ne tavarat, jotka oli saatu kokoon j.n.e". Tällainen on uudestikastajan ja yleensä kerettiläiskommunistin oikea kuva, jonka olemme jo niin monta kertaa oppineet tuntemaan.
Verrattomasti tärkein tietolähde, joka meillä on uudestikastajien valtakunnasta, on Gresbeckin kertomus, josta myöskin jo olemme lainanneet lauseita. Tämä oli münsteriläinen puuseppä ja tuli helmikuussa 1534 takaisin kotikaupunkiinsa, jonka oli jättänyt 1530, liittyi kastajiin ja oli Münsterissä aina toukokuun 23 päivään asti 1535. Hän kirjotti kertomuksensa kuitenkin vasta kahdeksan tai ehkäpä yhdeksänkin vuotta sen jälkeen ja yksinomaan muistin mukaan. Senvuoksi hän sekottaa yhteen joukon asioita. Ja hänen muistojensa puhtautta hämmentää muuan tärkeä seikka:juuri hän petti Münsterinja päästi piispan sotamiehet kaupunkiin. Luonnollisesti omistaa hän pettämilleen entisille uskonveljille luopion ja petturin koko vihan, ja kuvatakseen itsensä syyttömäksi, jonka oli pakko niin kauan oleskella kastajien joukossa, värittää hän mitä rohkeimmalla tavalla kaikkien tapahtumien kertomuksen.
Sellaiset ovat ne tiedonannot, jotka ovat olleet lähteinä historiankirjotukselle, joka jo edeltäkäsin piti selvänä sitä, mitä nämä lähteet tahtoivat todistaa: että kommunismin täytyi synnyttää mielettömyyttä ja kurjuutta. Ei ole ihmeellistä, että uudestikastajien valtakunnassa Münsterissä näyttää tämän historiankirjotuksen mukaan vallinneen mielettömän hirmuisuuden ja alhaisuuden sekasotku.
Ja kuitenkin on mahdollista vieläpä näistäkin tiedonannoista, arvostellen käsiteltyinä, ymmärtää Münsterin tapauksia, jos vaan vertaa niitä toisiin samanaikaisiin todistuksiin ja sitäpaitsi pitää silmällä sekä kerettiläiskommunismin yleistä luonnetta että niitä erikoisia olosuhteita, jotka Münsterissä vallitsivat.
b) Hirmuhallinto.
Ennen kaikkea ei saa unohtaa, että Münsterissä vallitsi sotatila, sen jälkeen kun piispa helmikuun 10 p:nä oli hyökännyt kaupungin kimppuun. Mutta sellaisia asioita eivät porvarilliset historioitsijat milloinkaan ota huomioon, kun on puhe kommunistisesta yhteisöstä, Münsteriin nähden yhtä vähän kuin Parisin kommuniinkaan eipä edes Ranskan suuren vallankumouksen aikana vallinneeseen hirmuhallintoon nähden.
Mutta jos tahdotaan Münsterin oloja ymmärtää, ei niitä saa mitata rauhanaikojen mittapuulla, vaan tulee ottaa huomioon että kaupunki olipiiritettynä, vieläpä erittäin vaikeiden olosuhteiden vallitessa. Siihen nähden eivät olleet voimassa tavalliset sotalait; kunniallinen antautuminen oli sille mahdotonta. Sen asukkailla oli valittavana vain joko voitto tai tuskallinen kuolema. Kapinoitsijoille eivät mitkään rangaistukset olleet kyllin julmia, ne olivatkin, kuten Luther sanoi, "rakkaudenpalveluksia", joita ruhtinaat osottivat kapinallisille. Mutta jos kapinoitsijat uskaltavat joskus seurata ruhtinaallisen verenhimoisuuden esimerkkiä, niin silloin he näyttävät selvästi — siten opettavat meille "tieteen valot" — mihin kamaluuksiin vapaus ja yhdenvertaisuus johtavat!
Paitsi tätä erikoista asemaa, joka johti veritöihin, on otettava huomioon tämän, ehkä historian verenjanoisimman, ajan luonne. Olemme jo maininneet monta esimerkkiä siitä; mainittakoon tässä vielä pari lisäksi. Talonpoikien tappion jälkeen Frankenhausenin luona antoivat maakreivi Filip ja Yrjö-herttua muutamien vangittujen naisten hakata kuoliaaksi erään vangitun saarnaajan ja hänen kappalaisensa sillä ehdolla, että vain siten saisivat vangitut miehensä elävinä takaisin. Ja naiset "hakkasivat heitä kalikoilla, kunnes päät olivat kuten keitetyt kaalinkuvut, ja aivojen kappaleet tarttuivat kalikoihin; ruhtinaat itse katselivat sitä". Tämä tapahtui Thüringenissä, ja samaan aikaan Frankenin järjestyksen puolustajat huvittelivat samalla tavalla. "Illalla sidottiin Jakob Rohrbach rautakahleella puuhun ja tuli tehtiin ympärille, samoin kuin oli tapahtunut Pfeifferille, niin että hänen, kun hän vähitellen paistui, täytyi kestää kauhea kuolonkamppaus liekkien keskellä, rumpujen ja pillien soidessa. Lapset katselivat sotamiesten hartioilla tätä näytelmää ja aateliset seisoivat ympärillä, kunnes uhrin ääni vaikeni ja hän kaatui muodottomana maahan."
Erityisesti ovat uudestikastajat saaneet koettaa, mitä viranomaisten vaino tähän aikaan merkitsi. Vaikkapa he olivatkin rauhallisimpia ihmisiä maailmassa, oli heitä härnätty kuin metsän petoja ja olivat he joutuneet mitä hirmuisimpien kidutuksien alaisiksi. Lopuksi syntyi heidän keskuudessaan suunta, joka oli saanut kyllikseen hiljasesta kärsivällisyydestä ja tahtoi asettaa väkivallan väkivaltaa vastaan. On vaan ihmeellistä, ettei tämä tapahtunut ennemmin ja ettei tähän suuntaan kuulunut milloinkaan muuta kuin osa vainottuja.
Nyt oli onnellisten seikkojen vallitessa luja kaupunki joutunut niin hirmuisesti vainottujen käsiin. Mutta jo uhkasi sitä ulkoapäin täydellinen hävitys.
Kuinka he menettelivät näissä olosuhteissa?
"Helmikuun 27 p:nä", kertoo Janssen tarpeellisesti inhon sokaisemana, "alkoihirmuhallitusmääräyksellä, että kaikkien asukasten täytyi joko kastattaa itsensä tai lähteä kaupungista". Ja hän lainaa hurskaan piispan Fransin lauseen, "ettei edes turkkilaisten ja pakanoiden keskuudessa ollut esiintynyt mitään niin kuulumatonta ja sydämetöntä."
Mutta katolinen Janssen unohtaa, että juuri tämä hellätunteinen piispa piiritti siihen aikaan Münsteriä ja jo ennen oli julkaissut käskyn, missä hän määrää kuolemanrangaistuksen "kaikille tottelemattomille kapinoitsijoille". Ja tämä määräys ei ollut mikään tyhjä uhkaus. Kerssenbroick kertoo mielihyvällä, kuinka "uudestikastajia rangaistiin ankarasti. Wollbeckissa upotettiin viisinaistaja yksi mies, Bewergenissä tuomittiin neljänaistaupotettavaksi ja kaksi miestä poltettavaksi. Ja monet, jotka Rothmann oli salaisesti kastanut,saivat hyvin ansaitun kuolemanrangaistuksensa". Kaikesta siitä ei Janssen puhu mitään, yhtävähän kuin sopimuksesta avata 10 p:nä helmik. piispalle kaupungin portit. Nyt kun piiritys oli alkanut uudelleen, ei noita senaikuisia salaliittolaisia suinkaan surmattu, mikä olisi vastannut sotaoikeutta ja piispan hyvää esimerkkiä, vaan heidät käskettiinlähtemään kaupungista!Ja sitä nimitetään "hirmuhallinnoksi"! Mitä kurjaa ivaa!
Piirityksen jatkuessa tuli ankara hallitus kaupungissa välttämättömäksi. Joukko mestauksia tapahtui. Jos tarkastaa niitä tapauksia, joissa näin tehtiin, niin oli aina kysymyksessä rikos kaupungin turvallisuutta vastaan: sopimus vihollisen kanssa, rikos kuria vastaan, pakenemiskoe tai yritys lannistaa väestön rohkeutta. Epäilemättä on surmaaminen aina julmaa, mutta ei julmempaa kuin sotakaan. Ja tätä eivät kastajat suinkaan olleet tahtoneet. Heidät oli siihen pakotettu, ja he ilmaisivat kaikissa tilaisuuksissa haluavansa "pitää yllä rauhaa ja osottaa veljenrakkautta Kristuksessa kaikille ihmisille", kuten eräässä heidän lentokirjasessaan sanotaan.
"Hirmuvalta" ei vallinnut ainoastaan Münsterissä, vaan piispankin valta-alueella, ja näitä toisiinsa verrattaessa ei viimeksimainittu suinkaan ole parempi edellistä.
Piispa oli hyökkääjä ja hän surmasi hyötyäkseen, kastajat taas suojellakseen henkeänsä. Ja piispan väki surmasi mielellään ne, jotka sai käsiinsä, hirmuisella tavalla, upottamalla tai polttamalla. Münsterissä ei tuomittuja kidutettu; oli vain kaksi mestaustapaa, kaulankatkaiseminen ja ampuminen, eikä sen pitemmälle ole ehtinyt edes inhimillinen 19:s vuosisata.
Onpa nähty siinä erityistä verenhimoisuutta, että kaupungin päälliköt, "kuningas" Johann Leydeniläinen ja hänen käskynhaltijansa Knipperdollinck itse toimivat pyöveleinä. Siinä ilmenee törkeätä tietämättömyyttä ajan koko ajattelemis- ja tuntemistavasta. Ei suinkaan ihmisyys estänyt korkeita herroja, joilla tänä aikana oli elämä ja kuolema vallassaan, itse surmaamasta kuolemaantuomittujaan; he pitivät varsin yksinkertaisesti pyövelin inhottavaa ja likaista työtä liian yksinkertaisena. Pyöveliä, jonka oli surmattava rikoksentekijät, ihmiset kaikkialla suuresti halveksivat, ja kaikki häntä karttoivat Kun liikkeen johtajat Münsterissä itse toimivat telottajina, niin he sillä osottivat verratontaalentuvaisuutta. He eivät tehneet sitä julmuudesta, vaan heitä kehotti siihen kaikkien ihmistenyhdenvertaisuudentunne.
Eikä tämä ole "mitään keksittyä", puhuaksemme Kerssenbroickin tapaan, sen vakuuttaa tämä arvon mies itsekin, kun hän kertoo, kuinka profeetta ja jumalanmies Johann Bockelson pahantekijöiden kauhuksi antoi miekan Knipperdollinckille ja koko seurakunnan edessä nimitti hänet miekankäyttäjäksi. Sillä "koska kaikki korkea oli alennettavaja Knipperdollinck oli tähän asti ollut kaupungin pormestarina ja päänä, niin oli isän tahto, että hän nyt toimittaisi pyövelinhalpa-arvoista virkaa."
Selvemmin ei juuri enää voi lausua. Ne mestaukset, joita "kuningas" omakätisesti toimitti, johtuivat samasta periaatteesta, joka saattoi hänet ja "kuningattaren" palvelemaan väestöä julkisissa aterioissa.
Meidän nykyisen tuntemistapamme mukaan on sangen vastenmielistä, että "kuningas" ja hänen käskynhaltijansa harjottavat pyövelin ammattia, mutta nykyisillä kuolemanrangaistuksen puolustajilla ei ole mitään syytä sellaisesta nypristää nenäänsä.
Ja mihinkä jää uudestikastajien "neromainen julmuus". Se häviää mitättömyyteen, kun lähemmin tarkastaa asioita, ja selviää päinvastoin, että Münsterin kastajataikaansa ja siihen poikkeusasemaan katsoen, jossa he elivät, olivattavattoman lempeitä. Koko heidän julmuutensa oli siinä, etteivät he sallineet itseään teurastaa kuten lampaat ilman vastarintaa — mutta se on anteeksiantamaton rikos "hyväntahtoisien" silmissä.
Paitsi julmuudesta, syytetään uudestikastajia myöskin tyranniudesta. Münster näyttää meille, niin sanotaan, mihin kommunismin vapaus ja yhdenvertaisuus johtavat.
Me olemme nähneet, että Münsterin kastajat saivat kokonaan laillisella tavalla, neuvoston vaalien kautta, vallan käsiinsä. Mutta vaali oli tapahtunut vanhan järjestyksen mukaan, köyhälistö ja ne lukuisat siirtolaiset, jotka olivat kokoontuneet Münsteriin, eivät olleet edustettuina neuvoskunnassa. Toiselta puolen oli koko porvarillinen järjestömuoto rauhaa varten säädetty. Piiritystila on aina tuonut mukanaan sotilasviranomaisten yksinvallan ja lakkauttanut tavalliset yhteiskunnalliset etuisuudet ja oikeudet. Vielä ei kommunismi ikävä kyllä ole keksinyt sellaista ihmekeinoa, joka poistaisi nämä piiritystilan seuraukset. Se ei siis Münsterissäkään voinut estää sitä, että piiritys johti sotilasylivaltaan. Jos siitä ei voi selvästi nähdä kommunismin ja kommunistien turmiollisuutta, niin on auttamattomasti soaistu!
Neuvoskunnan rinnalle muodostivat saarnaajat jonkunlaisen kansaneduskunnan. Sen valitsivat eri seurakunnat, ja siihen valittaessa oli myöskin ammattikuntiin järjestymättömällä väestöllä äänivalta. Saarnaajat ehdottivat Mathysin kuoleman jälkeen, että asetettaisiin jonkunlainen "yhteishyvänvaliokunta" jonka jäsenet se itse määräisi — seurakunnan suostumuksella.
"Profeetat ja saarnaajat", kertoo Gresbeck "hollantilaiset ja friesit, roistot ja oikeat uudestikastajat tahtoivat olla yksin herroja eivätkä suvainneet kaupungissa mitään esivaltaa. He asettivat viisaimpien joukosta kaksitoista vanhinta, joiden piti olla hyviä kristittyjä ja hallita kansaa sekä vallita kaupunkia. Niin ovat he panneet viralta pormestarit ja neuvoston, jotka ovat asettaneet, ja kaikki ammattikunnat, niin ettei näiden enään pitänyt olla minään esivaltana."
Kun uudestikastajilta puuttui klassillista sivistystä ja he, kuten kaikki kerettiläiskommunistit ja kerettiläiskansanvaltaiset, ottivat kirjalliseksi perustukseksensa vanhan testamentin, eivät he kutsuneet tämän valiokunnan jäseniä senaattoreiksi eikä diktaattoreiksi tai muuksi sellaiseksi, vaan "Israelin kahdentoista sukukunnan vanhimmiksi." Nämä saivat rajattoman tuomitsemis-, lainlaadinta- ja hallintovallan.
Mutta piirityksestä oli seurauksena, että todellinen ylivalta kaupungissa tuli linnotuksen päällikölle. Siinä virassa oli ensin profeetta Johann Mathys. Mutta 5 p:nä huhtik. hän kaatui hyökkäyksessä, taistellen loistavan urhoollisesti. Johann Leydeniläinen astui nyt hänen sijaansa.
Kaupunginpäällikkönä ja sotavoiman komentajana oli hän kaupungin yksinvaltias herra. Kiivaasti ammuttuaan ryhtyi vihollinen 31 p:nä elok. väkirynnäkköön. Mutta tämä torjuttiin onnellisesti. Siitä oli seurauksena, että etevimpien kastajien kehotuksesta kaikki vanhimmat julkisesti seurakunnan edessä siirsivät kaupungin onnelliselle puolustajalle sen vallan, joka hänellä todellisesti jo oli ollut. Se, että kastajat eivät osanneet antaa kaupunkinsa päällikölle sopivampaa nimeä kuin Israelin kuningas, riippui heidän yksipuolisesta raamatullisesta sivistyksestään, josta jo olemme huomauttaneet. Hurskasmielisten pitäisi oleman viimeisiä heitä tästä moittimassa, ja kuningasmielisille historiankirjottajille pitäisi näiden kommunistien, jotka valitsivat itselleen kuninkaan, olla erikoisen myötätuntoa herättäviä. Uudestikastajien elämästä, jotka saivat elää levossa ja rauhassa, kuten esim. Mährissä, eivät he voi keksiä pienintäkään jälkeä yksinvaltaisista taipumuksista.
Ollen hyvä päällikkö, piti Johann Leydeniläinen huolta ei ainoastaan joukkojensa varustuksista ja harjotuksista, vaan myöskin väestön hyvästä mielentilasta. Poistaakseen heistä lamauttavaa toimettomuutta ja tuskastumista, pyrki hän hankkimaan heille puuhaa ja huvia. Hän antoi heidän puuhata varustuksien parantamisessa, tarpeettomien kirkkojen ja muiden rakennuksien repimisessä j.n.e. "niin ettei niillä olisi ollut aikaa ajatella kapinoimista kuningasta vastaan", letkauttaa Kerssenbroick. Mutta hän huolehti myöskin huvituksista. Paitsi sota- ja voimisteluharjotuksia toimitti hän yhteisiä aterioita, leikkejä ja tansseja, juhlakulkueita ja näytäntöjä. Nykyaikaiseen tarkastelijaan tekee hänen esiintymisensä näissä kansanhuvituksissa helposti teatterimaisen vaikutuksen. Mutta eipä saa tarkastaa Johann Leydeniläistä uudenaikaisilla silmillä. Juhlakulkueet ovat niin teatterimaisia siksi, että emme tunne niitä muuten kuin näyttämöltä. Keskiajan lopulla olivat ne sitävastoin, kuten olemme esittäneet, yhteiskunnallisen elämän elimillisenä osana, ja kirkko, ruhtinaat ja aatelisto kilpailivat silloin loistokkaassa esiintymisessä. Uudestikastajat, kuten kaikki muutkin kerettiläiskommunistit, eivät hyväksyneet tätä loistoa, joka oli kiskomisien hedelmä. Itse he pitivät varsin yksinkertaisia pukuja, vieläpä räätälit (Mährissäkin) kieltäytyivät valmistamasta komeita vaatteita toisillekaan. Mutta myöskin tässä tapauksessa olivat olosuhteet Münsterissä tavattomat. Se komeus y.m., joka esiintyi Johan Leydeniläisen ja hänen väkensä puvuissa, ei riippunut riistämisestä. Tämän loiston olivat he löytäneet valmiina, heitä varten ei sitä oltu luotu. "Kuninkaan" tavarat olivat ennen kuuluneetrikkaille, jotka olivat kääntäneet Münsterille selkänsä. Kerssenbroick kertoo, että "he ottivat kullan ja hopean, kuuluipa se sitte porvareille tai kaupungille, samoin kuin pyhät, silkillä ja purppuralla koristetut kapineet, joita oli käytetty jumalanpalveluksessa; samoin olivat he ottaneet omikseen kaiken muunkin, mikä kuului kaupungille ja porvareille. Niillä komeilivat he sitte mielensä mukaan."
Münsterin uudestikastajien loisto oli siis kaupungissa jo ennestään. Erotus oli siinä, että loistokapineet olivat vaihtaneet omistajia, joutuneet sortajilta sorrettujen käsiin, jotka ne olivat luoneet. Tässä vaihteessa oli kuitenkin koko komeus saanut kaikkien "hyväntahtoisien" kertojien silmissä mitä kamalimpia ominaisuuksia.
Apokalypsi kuvauksineen uuden Jerusalemin loistosta ja komeudesta lienee myöskin vaikuttanut siihen että kastajat Münsterissä koettivat todistaa, että kaupunki todella oli kauan ikävöity uusi Jerusalem!.
Yleensä ei muuten pidä kuvitella, että Münsterin loisto oli niinkään suuremmoista, kuten yleensä tehdään. Niitä tavattomia kulta- ja hopeamääriä, joita Gresbeck kuvittelee olleen, oli piispan sotamiehien, kun he lopuksi vallottivat kaupungin, mahdoton löytää. Niiden viiden, kuuden kultatynnörin sijaan, joita oli odotettu löydettävän, saatiin tuskin puoltakaan tynnöriä, eikä sekään tuottanut enempää, että vihan vimmassa mestattiin eräs karkuri, joka oli lörpötellyt "kuninkaan suuresta aarteesta".
Kuvaavia olivat ne näytelmäkappaleet, joita Johann antoi näytellä. Gresbeck kuvailee yhtä niistä; se oli tendensikappale. "Kuningas", kirjottaa hän, "on antanut rahvaan kokoontua tuomiokirkkoon, miehet ja naiset, kaikki, jotka eivät vartioineet valleilla, katsomaan suurta ihmettä, jonka piti tapahtua. Hän oli teettänyt kuoriin, missä pääalttari sijaitsee, näyttämön jasiellä esitettiin 'Näytelmä rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta'. Nämä näyttelivät ja vaihtoivat sanoja keskenään, ja kun rikas mies oli antanut Lazarukselle lopullisen vastauksen, soitti kolme soittajaa, jotka seisoivat näyttämön jalustan luona, kolmiäänisen kappaleen. Sitte alkoi virkamies taasen puhua, jonka jälkeen soittajat taas soittivat. Niin jatkui kappale aina loppuun asti, mutta vihdoin tuli pahojahenkiä, ne ottivat rikkaan miehen ruumiineen ja sieluineen ja veivät hänet näyttämöä ympäröivän uutimen taakse. Silloin oli riemua tuomiokirkossa."
Yhtä viattomia olivat muutkin kansanhuvit, joista Gresbeck kertoo. Hän puhuu kylläkin ilkeästi ja myrtyneesti näistä iloista, mutta hän ei sanallakaan mainitse mistään "jumalattomasta elämästä."
Pahinta, mitä hän osaa kertoa, on se, että kuningas kerran kutsui kaikki päälliköt ja neuvosherrat sekä heidän rouvansa luoksensa, jolloin "he söivät, joivat ja huvittelivat, ja syötyään tanssivat,kukin rouvansa kanssa". Tämän lainaa muuan nykyaikainen historiankirjottaja Keller, mutta käyttäen sanoja: "Kuningas valmisti suuren juhlan kaikille etevimmille miehilleen ja heidän rouvilleenja mässäsi heidän kanssaan komeasti ja ylellisesti".
Niin kirjotetaan historiaa! Koko kertomuksesta käy selväksi, ettei Gresbeck ajatellutkaan ylellisyyttä, vaan että hän tahtoi hyökätä Johann Leydeniläisen kimppuun siksi, että tällä oli muka yllinkyllin ruokavaroja, kun sen sijaan kansa näki nälkää. Se onkin Gresbeckin raskain syytös Johann Leydeniläistä vastaan.
Mutta Gresbeckillä, joka ei kuulunut kuninkaan ympäristöön, on kuitenkin vain kulkupuheita tukemassa tätä raskasta syytöstä. On aivan luonnollista, että useat tyytymättömät moittivat linnotuksen päällikköä, kun muona rupesi vähenemään, ja käsitettävää, että kaikenlaisia kulkupuheitakin liikkui; mutta huomattava on, että mitä kauempana oltiin tapauksien keskuksesta, sitä varmempia huhuja kulki kuninkaan hyvinvoinnista. Gresbeck itsekin erehtyy kerran, ja viittaa siihen, että Johannkin kärsi samaa puutetta kuin muutkin, ja kumoo siten omat herjaavat väitteensä. Hän ei nähtävästi vielä ymmärtänyt "yhtenäisen historiankirjotuksen" taitoa.
c) Kommunismi.
Omaisuudenyhteys oli perustuksena koko kastajaliikkeelle. Sitä koski tuo suuri taistelu Münsteristä. Mutta ei kuitenkaan siitä johtuvat seuraukset, vaan varsinkin piiritys antoi leimansa Münsterin kastajavaltakunnalle. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena sotaleirinä, vapaus ja yhdenvertaisuus saattoivat päästä voimaan vain siinä määrin kuin sotilasdiktaturi salli.
Tuskin oli Münster helmik. 10 p:nä joutunut kastajien käsiin, kun he lähettivät joka taholle kirjeitä, kehottaen uskolaisiaan tulemaan Münsteriin. Eräässä kirjeessä, joka on säilynyt, sanotaan: "Täällä saatte kaikkea tarpeen mukaan. Meidän keskuudessamme köyhimmät, jotka ennen olivat halveksittuja kuin kerjäläiset, käyvät yhtä hyvin puettuina kuin ylhäisimmillä ja korkeimmilla on tapana meidän tai teidän keskuudessamme. Ja köyhät ovat jumalan armosta tulleet yhtä rikkaiksi kuin kaupungin pormestarit ja rikkaimmat."
Mutta tämän kommunismin toteuttaminen jäi keskeneräiseksi.Ainoastaan yksityinen omistusoikeus kultaan ja hopeaan, raha, poistettiin kokonaan. "Profeetat, saarnaajat ja neuvosto ovat päättäneet, että kaikki on oleva yhteistä, että jokaisen tulee luopuarahastaan, kullastaanjahopeastaan, joka myöskin lopuksi tapahtui", kertoo Gresbeck. Näitä varoja käytettiin etupäässä agitatsionikustannuksiin ja sotamiesten värväykseen.
Mutta yksityinen talous säilytettiin edelleenkin, ja yksityinen omistusoikeus tuotannon- ja nautinnonvälikappaleisiin poistettiin vain siinä määrin kuin sodan tarpeet sitä vaativat.
Perintö-oikeus oli edelleenkin voimassa, yksinpä sotasaaliistakin saattoi osa jäädä yksityisomaisuudeksi.
Rahan tultua poistetuksi oli tuotteiden vaihtaminen tullut välttämättömäksi, kun kerran oli säilytetty yksityisomaisuus tuotannonvälineisiin ja tuotteisiin, ja Johann Leydeniläinen kielsi erityisesti niissä artikkelissa, jotka hän julkaisi tammikuun 2 p:nä 1535, kristittyjä m.m. harjottamasta viekkautta ja petosta vaihtokaupassa". Miten suuressa määrin yksityisomaisuutta säilytettiin, käy ilmi m.m. eräästä kohtauksesta, jonka Gresbeck kertoo: Knipperdollinck tuli erään rihkamakauppiaan luo,jolla vielä oli jäljellä varastonsa. Silloin Knipperdollinck sanoi hänelle: Sinä tahtoisit kai myöskin olla pyhä, mutta rihkamastasi et tahdo luopua. Sinä istut ja mietit, että sinä voit ehkä saada siitä voittoa. Rihkamasi on sinun Jumalasi. Siitä sinun täytyy luopua, jos tahdot olla pyhä". Rihkamakauppaa ei siis pidetty suorastaan minään kunniallisena ammattina, mutta "kommunistinen hirmuhallitus" ei ajatellutkaan hävittää sitä väkivallalla.
Yhteisiä aterioita tapaamme kyllä Münsterissä, mutta ne olivat osaksi satunnaisia juhlallisia kansan kokouksia, osaksisotatoimenpiteitä. Jokaisen portin luona oli kokoushuone, jonne vahdit ja ne, jotka työskentelivät valleilla, menivät syömään, ja missä myöskin saarnattiin. Diakonit ja seurakunnan asettamat isännät hoitivat taloutta. Päivällisen aikana luettiin ruokailijoille, kertoo Gresbeck, luku vanhasta testamentista tai profeetoista. Aterian jälkeen laulettiin jokin saksalainen virsi. Sitte nousivat syöjät ylös ja menivät taasen vartiotoimeensa.
Myöskin naiset, jotka olivat mukana puolustuksessa, ottivat osaa näihin aterioihin. Kerssenbroick kertoo, kuinka oli määrätty, että veljet ja sisaret istuisivateripöydissä, ja kohtuullisen siivosti, eivätkä pyytäisi muuta ruokaa kuin mitä tuodaan. Syödessä ei puhuttu sanaakaan, vaan kuunneltiin lukijaa.
Kaikki tämä muistuttaa paljon enemmän pietistien kokousta kuin juominkeja. Mutta juuri sellaista oli kerettiläiskommunismi.
Kustannukset näistä yhteisistä aterioista saivat katolinen kirkko ja siirtolaiset maksaa. Heidän taloistaan ja luostareista ottivat diakonit ne ruokavarat, joita tarvittiin.
Kussakin seurakunnassa oli kolme diakonia, joiden huolena oli myöskin köyhäinhoito. Pitemmälle ei kristillinen kommunismi ole käytännöllisesti ajanpitkään päässyt missään, missä se on säilyttänyt yksityistalouden.
Samat diakonit ottivat myöskin selvää yksityisten ruokavaroista, mutta tämä onkin tarpeellinen toimenpide piiritetyssä kaupungissa ja osottaa, muuten että yksityinen taloudenpito jatkui. Vasta myöhemmin annettiin hädän pakottamina määräyksiä, että jokaisen tuli luopua niistä liioista vaatteista ja kaikista ruokavaroista, jotka hänellä oli, mutta diakonit sen sijaan antaisivat kullekin perheelle päivittäin leipää ja lihaa, niin kauan kuin sitä oli. Puutarhatkin jaettiin eri perheiden kesken. Yksityisomaisuusjärjestelmä pysytettiin siinäkin suhteessa.
Yksityisen talouden ohella säilyi edelleenkin taloudenhoitajan kurinpitovalta lapsiin ja palvelusväkeen nähden; ja keskiaikaiset perheet olivat säännöllisesti suuria, kuten muistamme, niihin kuului senvuoksi paljon palvelijoitakin, jotka olivat perheen pään valtiuden alaisina. Kummankin velvollisuuksia toisia kohtaan terotettiin vanhusten julistuksissa.
Jotkut käsityöläiset määrättiin tekemään työtä kaupungin tai väestön tarpeiksi, — sekään ei ollut sosialistinen vaan sotatilan vaatima toimenpide. Nämä käsityöläiset pääsivät nimittäin sen sijaan vartiotoimesta.
Tavallisten historiankirjottajien kertomukset Münsterin pitkälle menneestä kommunismista ovat kokonaan aiheettomia. Syy siihen, että niin vähän tähän suuntaan saatiin aikaan, on sama kuin v. 1871 Parisin kommunin toimettomuuteen yhteiskunnallisella alalla. Piiritys työnsi kaiken muun syrjään.Sota ei ole vielä koskaan osottautunut oikeaksi hetkeksi järjestää yhteiskuntaa kokonaan uudelle kannalle.
Eipä edes kirkollisessa suhteessa pantu toimeen mitään jumalanpalvelusmuotojen perusteellistakaan uudistusta. Osittain lienee tämä riippunut sodasta, mutta osaksi vaikutti tähän se seikka, ettei uudestikastajia, samoin kuin esim. Böhmin veljiä ja Tuomas Münzeriä, ole tämänlaiset kysymykset milloinkaan varsin suuresti huvittaneet.
Täydellisessä sopusoinnussa kerettiläiskommunismin yleisen luonteen kanssa on heidän mieltymyksensävanhaan testamenttiinsekä oppineisuuden halveksiminen, jonka he ilmaisivat polttamalla Münsterin kirkkopihalla kaikki kirjat ja kirjeet, joita kaupungissa tavattiin, raamattua lukuunottamatta. He todistavat samalla oikeaksi sen säännön, että he samalla kun halveksivat oppineisuutta, pitivät hyvää huolta kansakoulusta. Piirityksestä huolimatta he perustivat viisi tai kuusi uutta koulua, missä lasten, nuorukaisten ja tyttöjen täytyi oppia saksalaisia virsiä, kirjottamaan ja lukemaan. Myöskin mystisen piirteen huomaa selvästi Münsterin kastajissa. Kaikista heidän etevistä miehistään kerrotaan suorastaan sairaalloisen haltioissaolon piirteitä.
Mutta niin paljon kuin he näissä suhteissa ovatkin rauhallisten mähriläisten veljiensä ja muiden edeltäjiensä kaltaisia, eroavat he eri kertojien mukaan muka eräässä kohdin vallan tykkänään näistä, nimittäinhillittömyytensäkautta. Olemme jo usein olleet tilaisuudessa koskettelemaan tätä kohtaa. Nyt tarkastamme sitä lähemmin.
d) Monivaimoisuus.
Uudestikastajat ovat ristiriidassa nykyisen käsityksen kanssa ei hillittömyyden, vaan päinvastoinankaruutensa, puritanisminsapuolesta. Piiritys, joka vaati puolustajilta kovaa kuria, ei tietysti ollut omiaan ainakaan heikontamaan tätä uudestikastajien yleistä taipumusta. Kun lähemmin tarkastaa, näkyy ettei niin ollutkaan laita.
Säädyllisyyttä ja kuria pidettiin ankarasti yllä. Mainitkaamme todisteeksi muutamia niistä 28 artikkelista, jotka julkaistiin 2 p:nä tammikuuta 1535. Niissä sanotaan m.m.:
"6. Ei kukaan, joka taistelee oikeuden puolesta, saa vaipua häpeälliseen ja rumaan juoppouspaheeseen, eläimelliseen hävyttömyyteen, peliin, joka ilmaisee rahanhimon ja joka usein saa aikaan vihaa ja eripuraisuutta, eikä huoruuteen eikä aviorikoksiin, sillä sellaiset paheet eivät jää rankaisematta jumalan kansan keskuudessa.
"20. Ei kukaan kristitty (s.o. uudestikastaja) saavastustaa eikä vahingoittaa pakanallista(s.o. sellaista, joka ei ole uudestikastajista kokoonpantu)esivaltaa, jollei tämä pakota ketään uskottomuuteen ja jumalattomuuteen; sitävastoin on kaikilla mahdollisilla tavoilla masennettava sitä babylonilaista tyranniutta, jota papit ja munkit kannattajineen harjottavat, sillä väkivallallaan ja vääryydellään he pimittävät jumalan vanhurskauden.
"21. Jos pakana tekee itsensä rikokseen syypääksi ja pakenee kristityn seurakunnan turviin päästäkseen rankaistuksesta vapaaksi, niinkristityt eivät saa ottaa häntä vastaan, vaan on heidän jätettävä hänet asianomaisten rankaistavaksi,jotta kristitty seurakunta ei tule vallattomuuden ja paheiden turvapaikaksi".
He kehottivat siis, rauhaarakastavia kun olivat, tottelevaisuuteen niin kauan kuin tämä oli mahdollista, varoivat pitämästä keskuudessaan tavallisia lainrikkojia ja rankaisivat mitä ankarimmin juoppoudesta, pelaamisesta ja kaikellaisesta sukupuoliyhteydestä avioliiton ulkopuolella.
Gresbeck kertoo kuvaavan esimerkin siitä, kuinka ankara kurinpito oli. Kymmenen tai parikymmentä sotamiestä oli istunut ravintolassa ja ollut iloisia. Kun isäntä ja emäntä eivät tahtoneet tarjoilla heille enempää, alkoivat he uhkailla ja käyttää rumia sanoja. Isäntä ja emäntä valittivat tästä kahdelletoista vanhimmalle, jotka panivat sotilaat torniin, ja seuraavana päivänä pidettiin tutkimus Tuomiokirkontorilla. Kansleri Krechting oli yleinen syyttäjä. Sotamiehet pyysivät armoa, ja lopuksi armon ovi sitte hiukan aukenikin, osa sai armon, mutta kuuden täytyi kuolla.
Näin ankaran kurin vallitessa oli luonnollisesti juoppous harvinaista Münsterin puolustajien keskuudessa, ja useita voittoja saatiin siksi että he tässä kohden olivat vastustajiaan parempia. Itse Gresbeckin täytyi ylistää heidän "viisauttaan, sukkeluuttaan jaraitista mieltänsä."
Tämä on Münsterin uudestikastajien "eläimellistä hillittömyyttä" ja "mielettömyyttä", jonka on kertonut kaikkea muuta kuin kaunisteleva silminnäkijä!
Mutta kuinka on heidän epäsiveellisyytensä, heidän moniavioisuutensa laita? Ainakin tällä alalla voi toki puhua eläimellisestä hillittömyydestä?
Meillä on edessämme vaikein ja epäselvin kohta Münsterin uudestikastajavaltakunnan historiasta. Moniavioisuus sotii siinä määrin uudestikastajien ja yleensä kerettiläiskommunistien koko henkeä vastaan, että me aluksi olimme taipuvaisia uskomaan, että tässä lienee tapahtunut sekaannus. Eihän mikään ole tutkijalle vaikeampaa kuin oikein ja ennakkoluuloista vapaana käsittää sukupuolisuhteita, jotka eivät ole totuttujen tapaisia. Ei missään tunnu epäluvallinen niin helposti kuin sukupuolikysymyksissä vastenmieliseltä ja inhottavalta. Tästä riippunee sekin, että vasta myöhempinä vuosikymmeninä yleensä on käynyt mahdolliseksi esihistoriallisen ajan ja villien sukupuolisuhteiden tieteellinen, ennakkoluuloton tutkiminen.
Se, joka on nähnyt, mitä mahdottomuuksia esim. lähetyssaarnaajat ovat levittäneet Etelämeren saarilla asuvien raakalaisheimojen sukupuolisuhteista, joita he ovat katselleet, ymmärtää, että voipi epäillä että Münsterin moniavioisuus riippuisi siitä, että on sekotettu asioihin esim. aatamilaisten tapaista "naisyhteisyyttä", jolla oli jonkunlaista sukulaisuutta eräiden nautinnonvälineiden yhteisyyden muotojen kanssa. Mutta tämä otaksuminen ei pidä paikkaansa.Münsterissä ei ollut puhettakaan mistään naisyhteydestä.
Se julistus, jonka kaksitoista vanhinta antoivat ottaessaan vallan käsiinsä, sääsikuolemanrankaistuksen avioliittorikoksesta ja neidon viettelemisestä. Ja melkein samanaikainen lienee Münsterin seurakunnan puolustuskirja. Siinä sanotaan "avioliittoa" koskevassa luvussa:
"Me sanomme ja selitämme raamatun mukaisesti, että avioliitto on miehen ja naisen yhdistys ja velvotus Herrassa… Alussa Jumala loi ihmisen, mieheksi ja vaimoksi hän loi heidät, molemmat hän yhdisti pyhään aviosäätyyn, niin että he olisivat kaksi sielua ja yksi liha.Älköön siis kukaan ihminen erottako sellaista liittoa.
"Mutta me teemme erotuksen tämän ja pakanoiden avioliiton välillä. Sillä näiden avioliitto on syntiä ja saastainen, eikä ole Herran edessä muuta kuin huoruutta ja aviorikosta. Sillä, kuten näemme,naivat he vain ystävien ja sukulaisten, rahan ja tavaran, lihan ja koreuden vuoksi.
"Mutta koska avioliitto siis on kunniallinen ja ihana sääty,niin ei kenenkään pidä menemän siihen kevytmielisesti, vaan puhtain ja hurskain sydämin, niin ettei koeta etsiä siinä mitään muuta kuin Jumalan kunniaa ja tahtoa…
"Me kuulemme, että meitä soimataan myöskin monista muista rumista asioista,että me muka platonilaisella tai nikolailaisella (aatamilaisella) tavalla pitäisimme naisemme yhteisinä, sekä monesta siveettömästä seikasta, niinkuin siitäkin, ettemme pitäisi väliä sukulaisuudesta.Mutta tämä on, kuten kaikki muutkin häpeälliset rumat asiat, joita pahansuovat keksivät meidän syyksemme, kaikissa suhteissaliettävää valhetta. Me tiedämme, että Kristus on sanonut: vanhoille on sanottu: ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon teille: se joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa. Jos nyt meidän keskuudessamme, josta Jumala varjelkoon, olisi sellainen,niin emme häntä laisinkaan sietäisi, vaan panisimme hänet pannaan ja antaisimme hänet perkeleen haltuun."
Huomaamme, että uudestikastajien "neromainen hekumallisuus" selitti pelkän neidon mielistelemisenkin syntiseksi. Ja nämä mielipiteet ovat mitä täydellisimmässä sopusoinnussa useimpien muitten uudestikastajien sukupuolisen ankaruuden kanssa. Johann Leydeniläinen oli samalla kannalla, kun hän yllämainituissa 28 artikkelissa tammikuun 2 päivänä 1535 määräsi rankaistuksen avioliittorikoksista ja huoruudesta, jolla sanalla siihen aikaan tarkotettiin kaikkea sukupuoliyhteyttä avioliiton ulkopuolella. Ja tähän aikaan oli kuitenkin moniavioisuutta jo käytännössä.
Mutta kuinka on tämä selitettävissä? Se selitys, että se oli kommunistien synnynnäisen irstaisuuden ja kohtuuttomuuden tulos, on tosin sangen mukava ja lohduttava porvarillisille mielille, mutta siltä puuttuu vaan varmaa tukea. Se selitys nojautuu ainoastaan ja yksinomaan siihen, mitä pitäisi selitettämän. Kaikki muu puhuu sitä vastaan. Me olemme juuri nähneet, että raittius ja itsensähillitseminen olivat kastajien huomattavia luonnepiirteitä.
Selitystä ei voida myöskään saada kastajakommunismin olemuksesta. Se on siis etsittävä yksinomaan niistä erikoisista sukupuolien suhteista, jotka vallitsivat piirityksen aikana. Ja nämä olivat itse asiassa niin harvinaisenlaatuisia, että tarvitaan uskomattoman paljon sokeutta ja hyvän tahdon puutetta, ennenkuin voipi olla niitä näkemättä.
Muistakaamme, että hyvämieliset porvarit joukottain matkustivat pois Münsteristä. Miehet lähtivät, mutta jättivät jäljelle vaimonsa ja naispalvelijansa. Siten kasvoi suuresti naisten lukumäärä miehiin verraten, Gresbeckin mukaan varsin tavattomasti; hän mainitsee olleen 2,000 miestä, mutta kahdeksan, yhdeksän tuhatta naista. Asemaa sekotti vielä sekin, että ainakin puolet miehistä olivat naimattomia. Niin oli lukuisiensiirtolaistenja luonnollisesti myöskin niiden sotamiesten laita, jotka liittyivät kastajiin.
Katsoen kastajien ankaruuteen sukupuolisuhteissa, täytyi näiden seikkojen tulla piirityksen kestäessä kokonaan sietämättömiksi miehisen väestön enemmistölle.Juuri tämä ankaruus, joka määräsi kovat rangaistukset avioliiton ulkopuolisesta sukupuolielämästäteki vihdoin avioliittosuhteiden mullistuksen välttämättömäksi.
Samat henkilöt, jotka eivät voi kyllin kauhistua Münsterissä vallinnutta monivaimoisuutta, pitävät prostitutsionia itsestään selvänä. Luonnollisesti oli prostitutsionia vallinnut Münsterissä "säädyllisyydenkin" vallitessa. Muutamassa niistä artikkeleista, jotka kapinalliset v. 1525 julkaisivat, vaadittiin, että "kaikki haureelliset naishenkilöt sekäpappien jalkavaimotoli määrätyillä tuntomerkeillä erotettava kunniallisista naisista."
Kastajat, nämä "irstaat hekumoitsijat", tekivät lopun prostitutsionista. Prostitutsioni ja kommunismi ovat suorastaan kaksi käsitettä, jotka eivät sovi yhteen. Kommunismin eri muodot sopivat yhteen mitä erilaisimpien sukupuolielämän muotojen kanssa,yhdenkanssa vaan eivät:ostettavan rakkauden. Missä ei ole mitään tavaratuotantoa, missä ei osteta eikä myydä mitään, siellä lakkaa naisen ruumis samoinkuin työvoimakin olemasta kauppatavaraa. Miten puutteellisesti ikinä kommunismi pantiinkin toimeen Münsterissä, ei siellä kastajien aikana hätä pakottanut ketään tyttöä myymään itseänsä. Ja portot, jotka olivat saaneet tapansa vanhan yhteiskunnan ajalla, eivät saaneet ostajia Münsteristä, jossa ei kellään yksityisellä ollut rahoja. Sellaisia täytyi heidän etsiä kurin ja järjestyksen puolesta taistelevien leiristä, sotamiesten, kunnianarvoisien porvarien keskuudesta, maallisen ja hengellisen ylimysvallan piiristä. Sieltä he löysivät vanhat kauppatuttunsa.
Kommunismin luonnollista vaikutusta tähän suuntaan lisäsi Münsterissä vielä kastajien sukupuolielämää koskeva ankaruus. Mutta ajateltakoon, että yli tuhannen naimatonta miestä eli monia kuukausia meidän oloihimme katsoen pienessä kaupungissa yhdessä useampien tuhansien naimattomien naisten kanssa, ilman että oli olemassa prostitutsionia. Ankarimmatkaan rangaistukset eivät voineet estää aviorikoksia ja avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Oli olemassa vain yksi ainoa tehokas keino uhkaavan sukupuolienvälisen sekaannuksen vastustamiseksi:avioliittosuhteiden uudestaan järjestäminen. Kauan ponnisteltuaan vastaan, ryhtyivät vanhimmat ja saarnaajat asiaan piirityksenviidennelläkuukaudella.
Tehtävä oli vaikea, melkein mahdoton ratkaista. Oli valmistettava avioliitto-oikeus, joka olisi sopusoinnussa uudestikastajien ankaran avioliittosiveyden kanssa ja samalla vastaisi Münsterin omituisia sukupuolisia olosuhteita. Uusi avioliitto-oikeus ei astunutkaan voimaan määrättynä, valmiina lakina, vaan moninaisina, toisiaan täydentävinä, osittain ristiriitaisinakin määräyksinä. Münsterin uudestikastajat eivät tässä päässeet milloinkaan hapuilevalta, etsivältä kannalta, siksi säännöttömiä olivat ne olosuhteet, joissa he elivät.
Gresbeckin sekaisista tiedonannoista ei ole helppo saada selvää kuvaa näistä seikoista, joskin hänen kuvauksensa onkin parempi kuin Kerssenbroickin mieletön selonteko.[37]
Voipi kumminkin huomata Gresbeckin selonteossa kaksi pääkohtaa. Osaksi pyrittiin tekemään avioliitto vapaaksi yhdistykseksi. Sitte julistettiin ennen uudestikastamista solmitut avioliitot pätemättömiksi, muutenhan poislähteneitten vaimot olisivat olleet estetyt kerrassaan solmimasta mitään avioliittoja. Tämä pätemättömyysjulistus oli kastajien sitä helpompi tehdä, kun he kyllä pitivät omat avioliittonsa erottamattomina, mutta eivät tunnustaneet "pakanoitten" naimiskauppoja todellisiksi avioliitoiksi. Myöskin vanhojen pariskuntien täytyi nyt uudistaa liittonsa.
Toiselta puolen täytyi pyrkiä myöskin siihen, että olisi saatu kaikki naiset morsiamiksi. Kuitenkin lähinnä vain taloudellisessa eikä ruumiillisessa suhteessa.
Jotta ymmärtäisimme Münsterissä vallinnutta "monivaimoisuutta", täytyy meidän pitää mielessä, että siellä ei milloinkaan luovuttuyksityisestä taloudenpidosta. Kuitenkin oli olemassa, siksi että niin monet olivat jättäneet kaupungin, lukuisia perheitä, joissa ei ollut miestä, vieläpä sellaisiakin, joissa ei ollut perheenemäntää. Tämä synnytti monta sietämätöntä asiaintilaa piiritetyssä kaupungissa, jossa oli lukuisa naimaton sotaväki. Senvuoksi määrättiin, että jokaisella naisella täytyy olla miessuojanaja mies —silmälläpitäjänä. Sillä uudestikastajat Münsterissä, jossa yksityisperhe pysyi olemassa, olivat yhtä vähännaisenkuinlihankinvapauttamisen kannattajia.
Erittäin selvästi näkyy tämä eräästä agitatsionikirjasesta jonka Rothmann kirjotti lokakuussa 1534; siinä muun muassa sanotaan: "Mies siis käyttäköön miehisin mielin jalouttansa (herruuttansa) naista kohtaan ja pitäköön avioliiton puhtaana. Naisilla on melkein kaikkialla valta ja he johtavat miehiä kuten ohjataan karhuja… On varsin tarpeellista, että naiset, joilla nyt melkein kaikilla on housut, taipuvat oikeaan ja sopivaan tottelevaisuuteen. Sillä sellainen on Jumalalle mieluista, että kukin on paikallaan, mies Kristuksen ja vaimo miehen alamaisena."
Ne naiset, joilla ei ollut miehistä päämiestä, saivat nyt käskyn liittyä perheisiin, joissa on mies, ei kuitenkaan kotiorjattariksi, palvelustytöiksi, vaanvaimojen tovereiksi.
Luonnollisesti ei tätä määräystä perusteltu viittaamalla niihin todellisiin olosuhteisiin, jotka sen olivat saaneet aikaan, niin materialistisesti ei siihen aikaan ajateltu, vaan raamattuun. Mutta siinä oli vain yksi esikuva, joka jotenkin sopi, nimittäin vanhojen juutalaisten ja erittäinkin patriarkkojenmonivaimoisuus. Tämä otettiin perustaksi sitä mieluummin kun patriarkat kieltämättä olivat olleet varsin hurskaita miehiä, joita jumala itse oli kunnioittanut persoonallisesti seurustelemalla heidän kanssansa ja lähettämällä enkelinsä heidän luoksensa. Sellaisten kristikunnan esikuvien tekoja oli mahdotonta sanoa syntisiksi. Ja näin ajatellessaan saattoivat kastajat nojautua eteviin evankelisiin kirkollisiin "valoihin". Olihan Melanchton 27 p:nä elok. 1531 neuvonut Englannin kuningasta ottamaan itselleentoisen vaimonensimäisen rinnalle ja selittänyt ettei "moniavioisuutta jumalallinen oikeus kieltänyt."
Vieläpä sittenkin, kun moniavioisuuden toimeenpano Münsterissä oli herättänyt suurta hälinää ja se yleensä oli tuomittu, selittivät Luther ja Melanchton 10 p:nä marraskuuta 1539 Hessenin maakreivi Filipille, että "mitä Moseksen laki avioasiassa oli myöntänyt, sitä ei ole evankeliumissa kielletty", s.o. hän saattoi rauhallisesti ottaa lisäksi yhden vaimon. Ei siis moniavioisuus sellaisenaan aiheuttanut hurskaitten sielujen raivoa kastajia kohtaan, vaan näiden hävyttömyys tahtoessaan panna toimeen moniavioisuutta rahvaan keskuudessa eikä säilyttää sitä ruhtinaallisena etuoikeutena.
Se uskonnollinen verho, jossa Münsterin "monivaimoisuus" esiintyi, on suuressa määrin himmentänyt sen todellista luonnetta. Vihaiset vääristelyt ja vihollisten valheet ovat lisäksi vaikeuttaneet oikean käsityksen saamista. Mutta muutamat tiedot, jotka ovat säilyneet, näyttävät joka tapauksessa riittävästi, että kastajilla Münsterissä, kun he panivat toimeen n.k. "monivaimoisuutensa", oli tarkotuksena liittää useita naisia vain samaanperheeseeneikä suinkaan samaanaviovuoteeseen, vaikka luonnollisesti ei tahdota väittää, ettei edellinen olisi edistänyt tätä jälkimäistä.
Ennen kaikkea meidän täytyy viitata siihen, ettäjokainennainen määrättiin hakemaan itselleen mies, myöskinijäkkäätja ne jotkaeivät vielä olleet naimaijässä. Ei kukaan voine toden teolla väittää, kuten Gresbeck, että tämän viimeksimainitun määräyksen tarkotuksena olisi ollut pakottaa nuoret tytöt antamaan itsensä alttiiksi.
Mutta tämä ei suinkaan ole meidän käsityksemme ainoana tukena. Kuulkaammepa mitä Kerssenbroick sanoo: "Lokakuun alussa Butendick syytti julkisesti oikeata vaimoaan Barbaraa siitä, että tämä oli häntä häväissytsolvaavin sanoinja sanonut että hänei henkisesti vaan lihallisesti eli yhdessä muitten vaimojensa ja kanssasisartensa kanssa ja usein lihallisesti sekausi heihin." Hänet huomattiin syypääksi jatuomittiin kuolemaan, mutta sai armon, kun pyysi mieheltään anteeksi.
Tehtiin siis ero oikean puolison ja tämän kanssasisarien välillä.Jokainen perheen naisjäsen ei ollut huonekunnan päämiehen aviovaimo, vaikka häntä sanotuinkin hänen vaimoksensa.
Toiselta puolen saattoi sattua, että niin likeisessä yhdyselämässä tapahtui vielä helpommin, mitä muutenkin usein tapahtuu, että mies ei tyytynyt aviovaimoonsa. Näin sitä enemmän siksi, että uudestikastajien ankara siveysoppi kielsi oikeittenkin puolisojen välisen yhteyden, kun vaimo oli hedelmätön taikka raskaana. Rothmann esim. johti tämän ohjeen käskystä: "lisääntykää"; ainoastaan siksi, eikä huviksi saa mies ja vaimo käyttää jumalan siunausta. Mutta tästä seuraa myöskin Rothmannin mukaan, että "jos Jumala on siunannut miestä enemmän kuin on tarpeellistayhdenvaimon hedelmöittämiseen, niin ei hän saa käyttää väärin sellaista siunausta, vaan on hänellä vapaus, vieläpä hänen pitääkin ottaa useampia hedelmällisiä naisia avioiksi, sillä sukupuolisuhteissa oleminen avioliiton ulkopuolella on aviorikos ja huoruutta."
Mutta täytyy aina tarkkaan erottaa tällainensukupuolinenmoniavioisuustaloudellisesta. Edellisessä valitsi mies itselleen vaimot, jälkimäisessä naiset valitsivat jonkun miehen, jonka he tahtoivat tunnustaa suojelusherrakseen. Edellinen olisallittumäärättyjen olosuhteiden vallitessa — ja olosuhteiden vuoksi olisi nähtävästi ollut mahdotonta kokonaan päästä niin tekemästä. Münsterin lainsäätäjät kokivat pysyttää sitä säännöllisen avioliiton rajain sisäpuolella. Se monivaimoisuus, joka jonkun aikaa olipakollinen, oli sitävastointaloudellinen, useampien naisten yhdistyminen samaan perheeseen saman miehen suojan ja silmälläpidon alaisiksi. Vain tämän viimeksi mainitun, mutta ei edellisen laatuisen monivaimoisuuden alaisuuteen oli vaimo münsteriläisen avio-oikeuden mukaan velvotettu. Mutta tämäkin pakko lakkasi pian ja muuttuivelvollisuudestavain naistenoikeudeksi. Kuulkaammepa niitä Johann Leydeniläisen 28:sta artikkelista, jotka käsittelevät avioliittoa, ne ovat mitä kuvaavimpia münsteriläisen avio-oikeuden hengelle:
"24. Ei ketään saa pakottaa vasten tahtoaan naimisiin; sillä avioliitto on vapaa yhdistys, enemmän sidottu luonnon ja rakkauden siteillä kuin paljailla sanoilla ja ulkonaisilla menoilla.
"25. Jos jotakuta vaivaisi kaatuvatauti, sukupuoli- tai jokin muu tauti, niin ei hän saa laisinkaan mennä naimisiin, missään tapauksessa ei ennen kuin toisella on tieto taudista.
"26. Älköön kukaan, joka ei enään ole neito, antako itseään sellaisena ja pettäkö veljeänsä; sellainen petos rankaistakoon vakavasti.
"27.Jokaisella naimattomalla naisella, tai vaimolla, jolla ei ole oikeata miestään, olkoon oikeus valita itselleen holhooja tai suojelija Kristuksen seurakunnasta."
Loppuna on ennustus: "Elävän Jumalan ääni on opettanut minulle, että tämä on kaikkein Korkeimman käsky: Miehet vaatikoot uskontunnustuksen niin hyvinlaillisilta vaimoiltaankuin niiltäkin, joille he ovatholhoojina ja suojana. Mutta ei tuota tavallista: Minä uskon Isään Jumalaan j.n.e., vaan tunnustuksen uskovansa uuteen kuningaskuntaan, avioliittoon, johon he ovat kastetut. Kaiken tämän he näyttäkööt ja ilmaiskootmiehilleen."
Sellaiselta näyttää Münsterin uudestikastajien avioliitto-oikeus viimeisimmässä muodossaan. Taitavimmankin ja tunnottomimmankin sosialistivihollisen on vaikea keksiä hillittömän hekuman jälkiä sen raittiista ja yksinkertaisista määräyksistä. Sitä ei voi, kuviteltakoonpa se millaiseksi hyvänsä, verrata itämaiseen haaremiin. Naiset eivät Münsterissä olleet orjattaria, vaan valitsivat vapaasti miehensä, suojelijansa ja holhoojansa. Ja kuinka vähän heitä painoi tämä avioliittosuhteiden uudelleen järjestäminen, se käy selväksi siitä, ettäuseimmat heistä kuuluivat uuden valtakunnan innokkaimpiin puolustajiin.
Luonnollisesti oli heidänkin joukossaan tyytymättömiä, mutta yleensä olivat naiset innostuneita uuteen järjestykseen. Esimerkin tästä antaa Mollenheckin kapina, joka tapahtui 30 p:nä heinäkuuta. Bezold sanoo sitä kapinaksi, joka sai alkunsa "sikäläisten veljien paremmasta tunteesta, mutta joka kuitenkin verisesti kukistettiin!" Gresbeck kuvaa oikein tapausta, kun hän kertoo, että Mollenheck, entinen ammattikunnan esimies, kokosi ympärilleen "joukon porvareita ja hurskasta kansaa ja sotilaita", ei vain uuden avioliittojärjestyksen kumoamiseksi, vaan jotta "kukin saisi omaisuutensa takaisin, ja pormestarit ja neuvosto uudelleen asetettaisi, ja kaikki olisi niinkuin ennenkin." Karanneet sotamiehet kuuluivat siis pääasiallisesti tähän teeskenneltyyn siveysliikkeeseen, joka itse asiassa koetti kukistaa vallankumousta. He menestyivät aluksi ja saivat Johann Leydeniläisen ja Knipperdollinckin vangiksi. Jos he olisivat nyt heti avanneet kaupunginportin, niin piispan väki olisi jo silloin saanut kaupungin haltuunsa, kirjottaa Gresbeck. "Mutta he ajattelivat enemmän rahoja kuin portin avaamista ja täyttivät avarat hihansa rahoilla ja istuivat koko yön viinin ääressä ja joivat, kunnes juopuivat. Siksi heidät lyötiin, ja friesit ja hollantilaiset saivat taasen voiton."
Miten innokkaasti Münsterin naiset taistelivat valleilla ryntäyksen torjumiseksi, siitä kertovat sekä Kerssenbroick että Gresbeck lukuisia esimerkkejä. Mutta hyökkäyksiinkin he olivat valmiita. Johann Leydeniläinen piti eräänä päivänä sitä varten vapaaehtoisten katselmusta. Niiden joukossa olikolmesataa naista, "toinen tuli tappara, toinen keihäs olallaan. Mutta kuningas ei tahtonut ottaa kaikkia, vaan valitsi 51, ja heidän nimensä kirjotettiin muistoon". Seuraavana päivänä käski hän kaikkien niiden, jotka tahtoivat jäädä kaupunkiin tulla koolle. Heidät jaettiin sitte yhtämoneen osastoon kuin oli portteja, ja kukin joukko sai vartioida porttiansa miesten kanssa yhdessä. Kaikki kulkivat portilleen laulaen Saksan uskonpuhdistuksen marseljeesia: "Jumala ompi linnamme."
Siten Münsterin naiset puolustautuivat "häpeäänsä" vastaan.
Sanottu olkoon kylliksi "naiskysymyksestä" Münterissä. Joskin vielä paljon on epäselvää, käynee tästä kuitenkin riittävästi selville, että asioitten uusi järjestys, joka siellä pantiin toimeen, on täydellisesti käsitettävissä, ja useista vajavaisuuksista, lapsellisuuksista, vieläpä raakuuksistakin huolimatta se kuitenkin monessa suhteessa miellyttää. Kaikkein vähimmin on nykyisen yhteiskunnan puolustajilla aihetta moittia Münsterin uudestikastajien "häpeällistä irstautta". Sillä juuri heidän yhteiskuntansa paraimpina tukipylväinä on sukupuolielämän hävyttömin ja alentavaisin muoto, joka käyttää nuorien tyttöjen hätää ja taitamattomuutta alentaakseen heidät miehisten tarpeitten tahdottomiksi uhreiksi, kaikille himoille alttiiksi. Kuinkapa ilman tätä ihanaa laitosta kävisi meidän teollisuutemme suuren osan "kukoistuksen", kuinka porvarillisten yhteiskuntakerrosten vaimojen ja nuorien tyttöjen hyveen ja siveyden?
Se onkin nykyajan kuva, jonka meidän porvarilliset historioitsijamme ovat esittäneet, kun he ovat kuvanneet Münsterissä muka vallinnutta hillittömyyttä. He ovat luoneet kuvan, jonka toden teolla näkee jokaisessa kaupungissa, jossa nykyinen sivistys hallitsee. Ja viisauden viimeinen loppu yhteiskunnassamme onnäiden irstailujen järjestäminen.
X. Münsterin kukistuminen.
Münsterin "kommunin" luonteen käsitteleminen on tässä tullut sekä laajaksi että kiistakirjotuksen tapaiseksi, mutta vähemmällä ei häviä se vääristelyjen vuori, joka peittää sen oikeat piirteet, ja on mahdotonta pysyä tieteellisen välinpitämättömänä, kun huomaa, kuinka järjestelmällisesti alkuaan rauhallinen ja rauhaarakastava lahko leimataan verenhimoisien, eläimellisien roistojen liitoksi, vain siksi, että se kerran nousi voimakkaaseen vastarintaan, ei kärsinyt, vaan taisteli vakaumuksensa puolesta ja osotti sotaista sankariutta.
Kevein sydämin rupesi piispa Frans piirittämään kaupunkia, sittekun hänen kavala hyökkäyksensä helmikuun 10 p:nä oli torjuttu. Hän luuli kai piankin suoriutuvansa tuosta nälkäänäkevien ja kaupunkiin kokoontuneiden maankiertäjien joukosta, joksi hän uudestikastajien joukkoa kuvitteli. Hänellä oli käytettävänä useampia tuhansia sotaan harjaantuneita miehiä, joilla oli lukuisa tykistö ja kokeneita päälliköitä, — jo ennen helluntaita oli hänellä 8,000 keihäsmiestä. Mutta vaikka kastajia ei milloinkaan ollut enempää kuin 1,500 miestä ja nekin sotaantottumattomia, oli heillä luja linnoitus tukenansa, mutta ennen kaikkea teki heidän etevämpi sotakurinsa, uhrautuvaisuutensa ja innostuksensa heidät vastustajiaan etevämmiksi.
Toukokuun 21 p:nä alkoi ensimäinen kaupungin ampuminen, ja 25 p:nä ryhtyivät piirittäjät hyökkäykseen. Mutta osa piispan sotilaita oli juovuksissa, he ryntäsivät liian aikaisin ja saattoivat, kun heidät ajettiin takaisin, toverinsa epäjärjestykseen. Hyökkääjät pääsivät kuitenkin tikapuineen aina valleille asti, mutta siellä kohtasivat he niin voimakkaan vastarinnan, että he täysin hajallaan peräytyivät.
Pian senjälkeen tekivät piiritetyt hyökkäyksen erästä ulkovarustusta vastaan, yllättivät sotamiehet korttien ja maljojen äärestä, karkottivat heidät pakoon, naulasivat umpeen tykit ja tekivät sotajoukon päävoimaan, kun se kokoontui rohkeita häiritsijöitä vastustamaan, sellaisen vaikutuksen, että he saivat rauhassa palata kaupunkiin.
Paremmin ei käynyt toisen hyökkäyksen, johon kolmipäiväisen kiivaan ampumisen jälkeen ryhdyttiin elokuun 31 p:nä. Hurja taistelu päättyi hyökkääjäin perinpohjaisella tappiolla. Heidän mieshukkansa oli suunnaton — muutaman sen ajan kansanlaulun mukaan 3.000 miestä ja 48 päällikköä. Sen iskun jälkeen kadotti piispa toivonsa saada Münsterin väkivallalla haltuunsa ja tyytyi uuvuttamaan kaupunkia nälällä.
Ja lopuksi oli kuitenkin koko Saksan valtakunta käymässä sotaa tämän yhden ainoan kaupungin kanssa. Aluksi oli tämän "yhden taantumuksellisen joukon" ollut vaikea päästä yksimielisyyteen. Pian oli kyllä selvillä, että piispan voimat eivät riittäneet kaupungin valtaukseen. Hän haki liittolaisia ja sekä katoliselta että evankeliselta taholta. Mutta riita siitä, miten karhun nahka jaettaisi, ehkäisi arveluttavassa määrässä taistelua tätä vielä varsin elävää karhua vastaan. Mutta kaikesta huolimatta piirittäjien luku ja voimakeinot kumminkin yhä lisääntyivät, ja kun Saksan valtiopäivät huhtikuun 4 p:nä 1535 kokoontuivatWormsiin, tuli Münsterin piiritys valtakunnan asiaksi, ja vero määrättiin tähän tarkotukseen. Frankfurtin ja Nürnbergin pormestarit lähetettiin Münsteriin vaatimaan sen puolustajiavaltakunnan nimessäantautumaan, mutta nämä karkottivat ajatuksenkin sellaisesta.
Asema oli kuitenkin siihen aikaan jo toivoton. Alusta alkaen oli Münsterin kastajien täytynyt käsittää, että heillä, kunkoko valtakunnanhallitsevat luokat olivat heidän katkerina vihamiehinään, ei ollut muuta keinoa kuin koettaa saada liike paikallisesti yleisemmäksi. Ei se näyttänytkään toivottomalta. Heillä oli vahvaa kannatusta kaikissa Pohjois-Saksan kaupungeissa, olipa Lübeckissä heitä lähellä oleva suunta enemmistönä. He lähettivät kiihottajiaan joka taholle, samoin kuin lentokirjasiaankin. Niistä ansaitsee mainita erittäinkin Rothmannin kirjottama "Entiselleenasettamlnen", josta jo useita kertoja olemme lainanneet otteita. Se oli kastajien oppien ja laitoksien puolustuskirjotus, joka puolusti miekan käyttämistä "jumalattomia" vastaan, kommunismia ja moniavioisuutta. Kirjotuksella, joka ilmestyi lokakuussa 1534 ja kuljetettiin salaa Münsteristä kaikkialle, oli hyvä menekki. Ennen pitkää otettiin siitä toinen painos.
Joulukuussa ilmestyi sitte: "Kirja kostosta, varsin lohtua tuottava kertomus babylonialaisen pedon hylkäämisestä ja rankaistuksesta, julkaistu Münsterissä Kristuksen seurakunnan toimesta kaikille hajalla oleville totisille israelilaisille ja Kristuksen liittolaisille". Kosto tulee, sanotaan siinä, nyt mahtaville, ja kun se on täytetty, tulee jumalan kansalle uusi taivas ja uusi maa. Kirjanen loppuu kehotuksella kapinaan: "Nyt, rakkaat veljet, on koston hetki tullut, jumala on herättänyt luvatun Davidin kostamaan ja rankaisemaan Babylonia ja sen kansaa. Siksipä, rakkaat veljet, varustautukaa taisteluun, ei vain apostolien nöyrän kärsimisen aseilla vaan myöskin Davidin ihanalla kostonhaarniskalla. Kaikkea viisautta, kaikkia juonia täytyy meidän käyttää heikontaaksemme jumalan vihollisia ja vahvistaaksemme jumalan sotalippua.Muistakaa, mitä he ovat tehneet teille; se täytyy meidän tehdä heille, ja samalla mitalla, millä he ovat teille mitanneet, tulee heille itselle takaisin mitata. Lähtekää sen vuoksi, rakkaat veljet, niin lukuisasti kuin mahdollista tänne päästäksenne jumalan lipun alle. Jumala, sotajoukkojen herra, joka tämän on maailman alusta päättänyt ja profeettainsa kautta julistanut, varustakoon teitä ja koko Israelia, tahtonsa mukaan, ylistyksekseen ja valtakuntansa lisäämiseksi. Amen."
Kun tämä kiihkeä kehotus julkaistiin, oli kuitenkin jo kaikki kastajaliikkeet Saksan kaupungeissa kukistettu, ja Lübeckin kansanvalta oli joutunut sotaan Tanskan kanssa eikä voinut Münsterin hyväksi tehdä mitään, kuten alkuaan oli ollut aikomus, ja lopuksi kääntyi sota kansanvallalle vallan tuhoisaksi.
Saksasta ei siis ollut apua odotettavissa. Mutta yksi toivo oli vielä jälellä:Alankomaat, joka jo oli antanut heille niin paljon voimia.
Vuodesta 1534 alkaen, jolloin Münster joutui kastajien käsiin, kasvoi liike voimakkaasti kaikkialla Alankomaissakin. Amsterdam oli edelleen heidän pääpaikkansa, mutta monessa muussakin paikassa oli heillä valtavaa kannatusta. "Me olemme suuresti huolissamme näissä maakunnissa", kirjotti Antwerpenistä muuan Erasmus Rotterdamilaisen ystävä, "uudesti — kastamisen kapinallisen liekin vuoksi. Se loimuaa ilmiliekissä. Tuskinpa on sellaista kylää tai kaupunkia, missä kapinaliekki ei salaisesti hehkuisi. Kun he saarnaavat omaisuudenyhteyttä, virtaavat kaikki varattomat heidän puolelleen."
Mutta näillä vallankumouksellisilla joukoilla ei ollut, kuten Münsterin veljillä, tekemistä hajaantuneitten vastustajien kanssa. Vahva keskittynyt valtiovalta käytti heti kaiken voimansa uhkaavan kapinan tukahuttamiseksi. Me emme saata luetella niitä lukuisia mestauksia, joita nyt seurasi, ne ovat yhtä ja samaa julmuutta. Mutta siitä huolimatta ei voitu estää aseellisia joukkoja muodostumasta, ne kokoontuivat Vollenhoween Zuiderseen rannalla, lähteäkseen sieltä Münsterin avuksi.
Maaliskuun 22 p:nä saapui Vollenhoween 30 laivaa Amsterdamista tuoden aseellisia kastajia, ja pari päivää myöhemmin tuli 3,000 miestä 21 laivalla, paitsi kaikkia niitä, jotka samaan aikaan tulivat sinne jalkaisin tai kärryillä. Mutta Alankomaitten viranomaiset olivat saaneet vihiä asiasta ja hajottivat joukot sitä myöten kuin ne saapuivat.
Piiritettyjen suuret voitot toukok. 25 p:nä ja elokuun 31 p:nä elvyttivät kumminkin uudelleen liikettä. Sitä edistivät myöskin Münsteristä tulleet lähettiläät. Nälänhädän vuoksi, joka talvella 1534-35 uhkasi kaupunkia, suunnitteli Johann Leydeniläinen rohkean yrityksen: alankomaalaisten toverien piti nousta kapinaan, hänen itsensä piti erään joukkojen osan kanssa tunkeutuman piiritysarmeijan läpi, yhtyä sitten kapinallisiin alankomaalaisiin ja näiden kanssa levittää kapinaa ja tulla Münsterin avuksi. Hän katsasti ja harjotti myöskin, kuten olemme nähneet, vapaaehtoisia tähän epätoivoiseen yritykseen ja teetti sitä varten erityisen vaunulinnan.
Mutta niin pitkälle ei päästy. Muuan Johannin lähettämä "apostoli" Johann Grass, entinen koulumestari, ilmaisi suunnitelman. Hänen piti kokooman veljet Deventeriin ja sieltä kulkeman Münsteriä kohden. Sen sijaan hän lähti suoraan piispa Fransin luo, ilmotti hänelle suunnitelman, etevimpien puolueystävien nimet Ala-Reinin varrelta sekä heidän yhtymäpaikkansa. Sillä oli tämä auttamisyritys tehty mahdottomaksi.
Mutta vielä kerran teki Johann Leydeniläinen yrityksen suunnitelmansa toteuttamiseksi. Pääsiäisenä piti sen tapahtuman. Keller kertoo siitä: "Kastajat aikoivat sovitulla hetkellä pystyttää neljä lippua, yhden Eschenbruchin luo Jülichin maassa, yhden Hollantiin, kolmannen Mastrichin ja Aachenin välille ja neljännen Frieslandiin. Siksi piti veljien varustauman aseilla ja rahoilla, ja niin pian kuin käsky kävisi, lähtisi jokainen lähimmän lipun luoksi tullakseen Münsteriin.
"Tämä suunnitelma osittain toteutetuinkin. Ensimäisenä pääsiäispäivänä valtasivat kastajat n.k. Oldenluostarin länsi-Frieslandissa ja varustivat sen nelinkertaisilla valleilla ja haudoilla. Keisarillinen maaherra koki turhaan vallottaa paikkaa äkillisellä hyökkäyksellä. Hänen täytyi tuottaa järeätä tykistöä ja ryhtyä säännölliseen piiritykseen. Ampumisen jälkeen hän ryhtyi hyökkäykseen. Neljä kertaa täytyi hänen viedä sotamiehet tuleen, voittamatta enempää kuin osan etuvarustusta. Ampuminen sai jonkun päivän kuluttua alkaa uudestaan, ja kun tykit olivat tehneet muuriin neljä aukkoa, vallattiin vihdoin koko asema pitkän ja vaikean taistelun jälkeen. Kahdeksan tai ehkäpä yhdeksänsataa kuollutta jäi tappelutantereelle."
Toinen joukko kulki meritse Dewenteriä kohden, mutta sen hajotti Geldernin herttua. Vaarallisemmaksi kävi kapinaAmsterdamissa, sinne oli lähetettyJohann Geeliläinen, joka oli Münsterin paraimpia päälliköitä. Hän pääsi onnellisesti perille ja sai veljet nousemaan kapinaan.
Toukokuun 11:nnen päivän illalla 500 aseellista kastajaa miehitti neuvoshuoneen, toinen pormestari surmattiin ja talo laitettiin puolustuskuntoon. Kapinalliset eivät kuitenkaan olleet kyllin vahvoja voidakseen karata koko suuren kaupungin kimppuun. Ensi menestyksen jälkeen kohtasi Johann Geeliläinen sellaisen vastarinnan, että hän ei liene sellaista odottanut. Porvaristo tarttui yksimielisesti aseisiin, ja verinen taistelu syntyi, joka kesti koko yön ja päättyi kastajien perinpohjaisella häviöllä. Voittajien viha sai aikaan hirmuisia julmuuksia. Johann Campenilaiselta, jonka Johann Leydeniläinen oli asettanut kastajien piispaksi Amsterdamiin, kiskottiin kieli suusta ja käsi hakattiin poikki; niin silvottuna pantiin hänet seisomaan häpeäpaaluun, päässä peltinen piispan hiippa, jossa oli kaupunginvaakuna. Vasta sitte hänet mestattiin. Toisilta vangeilta reväistiin sydän ruumiista, vaikka he elivät. Millaisia petoja olivatkaan — uudestikastajat!
Amsterdamin kapinan kukistaminen mursi voiman viimeisiltä kastajilta Münsterin ulkopuolella, jotka olisivat voineet toimittaa jotakin tämän kaupungin auttamiseksi.
Ja piiritettyjen keskuudessa vallitsi jo nälänhätä. "Ensin syötiin hevoset", kirjottaa Gresbeck, "päineen ja jalkoineen, maksoineen ja keuhkoineen. Sitten tuli kissojen, koirien, rottien, suurien simpukoiden ja sammakoitten vuoro, ja leipää leivottiin sammalista. Niin kauan kuin oli suolaa, oli se rasvana. Sitte syötiin härännahkojakin, ja vanhat jalkineet pehmitettiin ja syötiin. Lapset kuolivat nälkään, vanhat kuolivat nälkään, toinen kuoli toisen jälkeen."
Kun hätä tuli sietämättömäksi, julistutti Johann, että se, joka ei enää tahtonut ottaa osaa taisteluun ja tahtoi jättää kaupungin, sai ilmottautua neuvoshuoneessa; neljän päivän kuluessa saisi jokainen, joka tahtoi, lähteä kaupungista. Useat käyttivät hyväkseen tätä tilaisuutta, naiset, ukot ja lapset, mutta myöskin asekelpoiset miehet. Osan tuhosi heti piispan väki, toiset heitettiin vankeuteen; sotamiehet ottivat haltuunsa nuoret naiset ja harjottivat heidän kanssansa — monimiehisyyttä, luultavasti vapauttaakseen heidät sen kautta siitä häpeästä, jonka kastajien monivaimoisuus Münsterissä oli heille tuottanut.
Useimmat jäljellejääneistä olivat päättäneet pitää puoliansa viimeisimpään hengenvetoon asti ja mieluummin kuolevansa palavan Münsterin raunioihin. Piispan leirissä tiedettiin, kuinka epätoivoinen kaupungin tila oli, että siellä oli vain varsin vähän ruutia ja että sotahaluisten lukumäärä väheni hirmuisesti. "Johann tarkasti toukok. 24 p:nä, kuinka paljon asekuntoista väkeä oli kaupungissa, ja oli sitä noinkaksisataamiestä, kuten vangitut meille ovat ilmottaneet. Muut ovat sairaita, makaavat tai hapuilevat ympäri, kaikki ovat pöhöttyneitä, heikkoja, eivätkä jaksa kulkea kauaksi ovensa edestä, niin etteivät he voi päästä pakoon sotamiehiltämme", kirjotti Frankfurtin pormestari tähän aikaan piispan leiristä.
Siitä huolimatta ei piispan väki uskaltanut tehdä hyökkäystä. Se muisti hyvin, että se taistellessaan kastajien pientä joukkoa vastaan oli menettänyt jo 6,000 miestä, ja vielä kesäkuun 8 p:nä kirjotti yllämainittu pormestari, ettäellei petos tule avuksi, emme saane kaupunkia tänä kesänä valtaamme. Aivan kuin aikanaan Dolcinon joukot, olivat nyt Johann Leydeniläisen miehet niin pelättyjä, ettei kukaan uskaltanut avoimessa taistelussa karata heidän kimppuunsa, niin kauan kuin heissä oli hiukkakin vastustusvoimaa.
Kun pormestari kirjotti mainitun kirjeen, oli kuitenkin pettäjä ilmaantunut, tuo meille hyvin tuttu Gresbeck. Toukokuun 23 p:nä hän pakeni kaupungista, otettiin vangiksi ja tarjoutui silloin viemään piirittäjät sellaiselle muurin kohdalle, jota ei vartioittu, kastajilla ei ollut näet enää tarpeeksi väkeä vartiotoimeen. Gresbeckin tiedonannon vahvisti toinenkin karkulainen, Hans Eck, todeksi, mutta varovaiset piirittäjät eivät kuitenkaan uskaltaneet ryhtyä hyökkäykseen, ennenkuin kesäkuun 25 p:nä, kun kaikki sen varalta oli mitä huolellisimmin varustettu. Hyökkäys tehtiin yönaikana, hirmuisen rajuilman turvissa.
Cresbeckin johdolla tuli sotamiesten etujoukko, 200 miestä, onnellisesti vallille, lähimmät vartiat surmattiin ja portti aukaistiin. Nyt viisi- kuusisataa miestä ryntäsi sisään, ja Münster näytti vallotetulta. Mutta vielä kerran piti omaisuudenpuolustajien joutuman ahdinkoon raa'an ryöstönhimonsa vuoksi.
Sisäänrynnänneet riensivät voiton hurmaamina ryöstämään ja jättivät portin miehittämättä. Sillaikaa riensi kastajien lähin vartiojoukko paikalle, miehitti portin, ennenkuin piispan päävoima oli ehtinyt sisään, ja katkaisi yhteyden kaupunkiin tulleiden sotamiesten ja pääjoukon väliltä. Ja sen sijaan, että olisi ryhdytty yleiseen hyökkäykseen ulkoapäin, käski piispan sotajoukon ylipäällikkö, kreivi Wirich von Dhaun, säikähtynyt kun oli,peräytymäänniin pian kun hän huomasi, että kastajat olivat jälleen miehittäneet portin! Puolustajien, miesten ja naisten, pilkkanauru ja pistopuheet valleilta seurasivat peräytyviä sotamiehiä. Koko kaupungin kastajat nousivat. Kaukana siitä, että olisivat tehneet lopun "hirmuvallasta", riensivät sitävastoin kaikki, jotka vielä kykenivät aseita käyttämään, kaupunkiin tulleita sotamiehiä vastaan. Nämä tapasivatkin 200 asestetun miehen sijasta 800, ja 3-aikaan aamulla oli kaupunkiin rynnänneiden asema sellainen, että he lähettivät lähettilään Johann Leydeniläisen luo. Muutamien sotilaitten onnistui kuitenkin päästä sellaiseen paikkaan kaupungin muurilla, jota ei vartioitu, ja sieltä heidät huomasivat heidän ulkopuolella olevat toverinsa. Nyt tekivät vihdoin hyökkääjät sen, mitä jo kauan sitte olisi pitänyt tapahtua: heidän päävoimansa teki hyökkäyksen ja otti haltuunsa heikosti miehitetyn vallin. "Kaupunki vallotettiin siis jumalan erityisestä armosta eikä suinkaan sotaväen taitavuuden vuoksi", kirjottaa ennen mainittu pormestari.
Nyt alkoi hirmuinen katutaistelu. Kastajat rakensivat katusulkuja, mihin vain voivat, vielä klo 8 aamulla piti heidän sotavoimansa valiojoukko, noin 200 miestä, lujasti puoliansa katusulkujen suojaamalla torilla. Piispan päälliköiden sotaneuvosto huomasi peräti vaaralliseksi tai joka tapauksessa liian suuria uhrauksia vaativaksi, koettaa väkivallalla karkottaa heitä heidän viimeisestä asemastaan. Heille myönnettiin senvuoksivapaa lähtö ja varma suojeluslupaus, jos luopuisivat aseistaan.
Nämä ehdot hyväksyttiin, kastajilla kun ei enää ollut mitään toivoa. Tuskin olivat sitte aseettomat jättäneet varustuksensa, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin. Kunniattomuus enemmän tai vähemmän, se ei painanut ruhtinaallisten rosvojen mieltä.
Itse vallotuspäivänä surmattiin 450 kastajaa, mutta myös seuraavinakin päivinä tapettiin useita, joiden oli onnistunut piilottautua. Raivoisat sotamiehet murhasivat suuren joukon naisiakin, jotka olivat ottaneet innokkaasti osaa taisteluun. Jäljellejääneet kutsutti piispa eteensä ja lupasi heille armon, jos he tahtoisivat kirota uudestikastamisen. Mutta vain ani harvat siihen suostuivat, he pysyivät lujina. Etevimmät heistä mestattiin, ja muut karkotettiin kaupungista. Useimmat heistä lienevät lähteneet Englantiin.
Johtajien keskuudesta oli suuri osa kaatunut, m.m. Tilbeck ja Kippenbroick, luultavasti myöskin Rothmann. Vain ani harvojen onnistui päästä pakoon, kuten esim. Heinrich Krechtinckin. Tämän veli Bernt, samoinkuin Knipperdollinck ja Johann Leydeniläinen, joutuivat elävinä voittajien käsiin ja heitä säästettiin erityistä, harkittua kostoa varten. Kerssenbroick kertoo meille, että Johann Leydeniläinen oli paennut taistelusta, sillä ajan tapana oli syyttää arkuudesta juuri niitä, jotka eniten olivat herättäneet pelkoa. Ei hänen esiintymisensä ennen eikä jälkeen vallotuksen todista kuitenkaan pelkuruutta. Kun kaupunki oli vallotettu kutsutti piispa hänet luoksensa, "ja minun armollinen herrani sanoi: Oletko sinä kuningas? ja silloin kuuluu kuningas vastanneen: Oletko sinä piispa?" Tämä vastaus suinkaan ei osota arkamaisuutta.