Ensimäistä vakavampaa kapinaa ei ainoastaan yksityisiä sortotoimenpiteitä, vaan koko paavin ylivaltaa vastaan emme siis tapaa Pohjois-Italiassa, vaan Etelä-Ranskassa, joka taloudesti oli yhtä korkealle kehittynyt, mutta jolla ei ollut mitään etuja paaviuden mahti-asemasta.
"Tuossa kauniissa maassa Alppien ja Pyrenneitten välillä", kirjottaa Schlosser tunnetussa maailmanhistoriassaan, "oli säilynyt monia jätteitä roomalaisesta ja varsinkin kreikkalaisesta sivistyksestä, joka aina Marseillen perustamisesta asti oli kukoistanut siellä läpi koko Vanhan-ajan. Siellä kehittyivät ensiksi keski-ajalla tieteet, kauniit ja hyödylliset taiteet samoin kuin porvarillisen elämän laitokset ominaisella tavallaan. Siellä tuli roomalainen, latinalainen ja espanjalainen runous arabialaisen pariin, josta syntyi omituinen sekotus. Tunnettua on, että n.s. iloinen taide ja naisten tuomioistuimet rakkauden, laulun, jalomielisyyden ja kohteliaisuuden asioissa olivat oikeastaan tuosta maasta kotoisin. Runous oli, samoin kuin Kreikassa Homeron aikana, juhlien ja pitojen kanssa erottamattomassa yhteydessä. Urhouden ja rakkauden laulajia syntyi siellä, ja he etsivät aiheensa sieltä; Dante ja Petrarca joivat näistä lähteistä, ennenkuin he kohosivat kansansa keskitason yläpuolelle. Tieteistä kukoisti Etelä-Ranskassa, ja, jos ei ota lukuun Salernoa, vain siellä, varsinkin lääketiede. Sitä paitsi olivat juutalaiset perustaneet sinne useita oppineita laitoksia… Etelä-Ranskan kaupungit olivat jo aikaisin, iloinneet vapaudesta ja itsenäisyydestä, jommoista ei vielä tunnettu muissa Europan maissa. Vieläpä Toulousessa, mahtavan kreivin asuinpaikassa, johtivat hallintoa itsenäinen maistraatti ja vapaa porvarivaliokunta, ja Moissakissa ruhtinaan täytyi juhlallisesti valallaan vahvistaa kaupungin oikeudet, ennenkuin hän saattoi ajatellakaan uskollisuudenlupauksen ottamista. Näin ollen ei voi ihmetellä, että Etelä-Ranskassa ensin pääsi valtaan yleinen vastenmielisyys kristinuskon huonontumisen johdosta, että siellä jumalanpalveluksen uudistus, samoin kuin evankeliumin kääntäminen maan kielelle tulivat välttämättömän tarpeelliseksi sekä että tästä syttyi kirkon kanssa hirvittävä sota, joka vihdoin ei ainoastaan hävittänyt vapautta näistä seuduista, muuttanut Europan kukoistavinta maata erämaaksi pitkiksi ajoiksi ja levittänyt Ranskan kuninkaiden valtaa aina Välimereen asti, vaan sai vielä aikaaninkvisitsioninkäytäntöön ottamisen länsimaissa".
1100-luvun alussa oli kerettiläisyys niin levinnyt Etelä-Ranskassa, että paavi Calixtus II v. 1119 huomasi tarpeelliseksi Toulousin kirkolliskokouksessa ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin sitä vastaan; mutta kerettiläisyys kasvoi koko vuosisadan kuluessa yhä enemmän ja juurtui yhä syvemmälle.
Niinkuin kaikkia suuria uskonpuhdistusliikkeitä, kannattivat tätäkin monet eri luokat erityisine harrastuksineen ja tarkotuksineen, ainoastaan yhteisen vihan, roomalaisen riistämisen vihaamisen, yhdistäminä. Mutta kaikki ne koettivat päästä päämääräänsä yhtä tietä: palaamalla alkukristillisyyteen. Tosin saattoivat ne kukin sillä tarkottaa aivan eri asioita. Ei ole ihmettelemistä, että on syntynyt erilaisia mielipiteitä siitä, mitä näillä etelä-ranskalaisilla kerettiläisillä — "katareilla"[21] niinkuin heitä kutsuttiin (siitä on tullut sama "kerettiläinen") — oli oikeastaan pyrkimyksenä. Lienee yhtä uhkarohkeata tehdä heistä kaikista kommunisteja, kuin kieltää yleensä mitenkään kommunistisien tarkotuksien ilmenemistä. Varsinkin valdolaisien opeissa on todistettavissa selviä jälkiä kommunismista.
Tämän lahkon perustajaksi mainitaan tavallisesti Pietari Valdusta, muutamaa rikasta Lyonin kauppiasta, joka nähdessään ympärillään vallitsevan suuren kurjuuden, häpesi rikkauttaan, jakoi omaisuutensa köyhille (noin v. 1170) ja kokosi ympärilleen samanmielisiä, jotka rupesivat palvelemaan köyhiä ja kurjuutta kärsiviä. Ellei hän olekaan perustanut tätä lahkoa, on hän ainakin tavattomassa määrässä vaikuttanut sen järjestymiseen ja leviämiseen. Useimmat tämän lahkon jäsenistä olivat käsityöläisiä, varsinkinkankureja, joita usein mainitaan kerettiläislahkolaisia. Heitä nimitettiin "humiliateiksi" (alhaisiksi) tai "Lyonin köyhiksi".
Aluksi ei lahkolla ollut huomattavissa mitään tarkotusta erota kirkosta. Kun Lyonin arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, pyysivät he lupaa siihen paavilta; mutta heidän oppinsa näytti liiaksi vaaralliselta varsinkin kun he kieltäytyivät siitä, minkä myöhemmin fransiskanit ja dominikanit tekivät, nimittäin rupeamasta paavikunnan palvelukseen. Lusius III julisti heidät senvuoksi pannaan v. 1184. Siten oli heidän yhteytensä kirkon kanssa ainaiseksi rauennut.
Heidän kommunismillaan oli alkuaan täydellinen munkkiluonne. He vaativat kommunismia, mutta jokainen ei niin vaan voinut kohota omaisuuden yhteyden pyhälle asteelle, johon hekin yhdistivät vastahakoisuuden avioliittoon. "Täydelliset" ovat pakotettuja kommunismiin ja todennäköisesti aviottomuuteenkin; mutta "oppilaat" saavat sitävastoin olla naimisissa ja pitää omaisuutta, mutta heillä on sen sijaan velvollisuus elättää "täydellisiä", jotta näiden ei tarvitse huolehtia tämän maailman turhuudesta. Tämällainen kommunismi muistuttaa toiselta puolen elävästi platonilaista, mutta toiselta puolen myöskin kerjäläismunkkien kommunismia. Samoin kuin Platon, hekin opettivat naisten tasa-arvoisuutta miesten kanssa. Mutta heidän kerettiläisin oppinsa, jonka paavi kirosi, oli se, että naiset yhtähyvin kuin miehetkin saisivat saarnata. Miehet ja naiset kulkivat yhdessä ylt'ympäri ja saarnasivat, ja hurskaat sielut närkästyivät siitä, että silloin naimattomuus ei juuri ollut samaa kuin ikuinen siveys.
Huomattava on myöskin se, että valdolaiset kieltäytyivät suorittamasta sotapalvelusta ja vannomasta valaa, samoin kuin heidän intonsa edistää hyvää kansansivistystä. "Kaikki poikkeuksetta, miehet ja naiset, suuret ja pienet, opettavat ja oppivat lakkaamatta. Työmies, joka tekee päivät työtä, opettelee itsekseen tai opastaa toisin öisin; koska he tutkivat niin paljon, rukoilevat he vähän", sanotaan muutamassa senaikuisessa, heille vihamielisessä kirjotuksessa.
Jos valdolaiset olisivat tehneet rauhan paavikunnan kanssa ja muodostaneet etuoikeuksia nauttivan järjestön, niin he olisivat aristokratisista kommunisteista muuttuneet toisten työllä eläväksi tavalliseksi munkkikunnaksi. Kun he nyt jäävät vainotuksi lahkoksi, eivät ne sortamisen siemenet, jotka heidän kommunismissaan oli, päässeet milloinkaan oikein itämään. Ne olivat ristiriitaisia niiden alempien kansanluokkien kansanvaltaisille pyrkimyksille, joista lahkokunta sai voimansa. Heillä oli valittavana joko se, että heidän kommunisminsa tulisi kansanvaltaiseksi tai että se kokonaan häviäisi. Riippuen ajan oloista ja myöskin luokista, jotka oppia kannattivat, on käynyt toisin tai toisin. Missä porvarit ja talonpojat olivat vaikuttavampana osana, siellä valdolaiset muuttuivat porvarillisprotestanttiseksi lahkoksi. Missä taasen köyhälistöläinen aines oli enemmistönä, tuli heistä kommunistisia "hurmahenkiä".
Valdolaisuus levisi Etelä-Ranskasta muualle. Me tapaamme heidän seurakuntiaan Pohjois-Italian ja Ranskan eri seuduissa, sittemmin myöskin Saksassa ja Böhmissä. Ne olivat kaikki likeisessä yhteydessä toistensa kanssa, — piirre, jonka jo olemme maininneet olleen keskiajan kommunisteille ominaisen. "Samoin kuin apostolit, kulkivat vanhat valdolaiset papit ylt'ympäri taukoamatta, kävivät kaukaisimmissakin seurakunnissa ja etäisimpienkin ammattiveljien luona", kirjottaa Bender valdolaisten historiassaan. "He tunsivat uskonveljiensä asumukset ovissa ja katoissa olevista määrätyistä merkeistä. Usein ulotettiin nämä matkat niinkin etäisiin maihin kuin Saksaan ja Böhmiin. Viimeksimainitun maan valdolaiset olivat aina mitä likeisimmässä yhteydessä Ranskassa ja Piemontissa olevien uskonveljiensä kanssa, auttoivat heitä rahoilla ja lähettivät nuorukaisiaan Piemontin laaksoihin, jotta heitä siellä opetettaisi pyhään saarnavirkaan".
Kun etelä-ranskalainen kerettiläisyys tuli niin mahtavaksi, että se alkoi paavikunnasta näyttää uhkaavalta, kutsui paavi Pohjois-Ranskan ryöväriritariston ja kaikellaisen muun ryöväriväen apuun, järjesti ne n.k. ristiretkeksi rikkaita kerettiläiskaupunkeja ja maaseutuja vastaan. Koko Etelä-Ranskassa hävitettiin ja ryöstettiin mitä kauheimmalla tavalla näiden "albigenssisotien" aikana, jotka saivat nimensä Albi-nimisestä kaupungista, eräästä kerettiläisten pesäpaikasta ja jotka kestivät vuodesta 1208 aina 1230-luvulle asti. Se ei ollut suinkaan paavikunta, joka korjasi voiton hedelmät siitä, että valdolaiset lopullisesti voitettiin, vaan Ranskan kruunu, joka anasti hävitetyn maan ja laski siten perustuksen suuruudelleen. Mutta ranskalainen kuninkuus oli pian käyvä paaveille paljon epämieluisammaksi kuin albigenssilainen kerettiläisyys, sillä se voimistui niin, että teki paavit apureikseen, vieläpä vangeikseen.
Mutta jos siis paavit eivät voittaneetkaan albigenssisodasta, murtui kumminkin niiden kautta kerettiläisten päävoima. Kaupungeissa eivät sitten valdolaisetkaan uskaltaneet missään julkisesti esiintyä, ja liikkeen keskus siirtyi kaukaisiin alppilaaksoihin. Lahko sai siellä puhtaasti pikkutalonpoikaiskansanvaltaisen leiman ja on tässä muodossa säilynyt muutamissa Savoijin ja Piemontin laaksoissa aina meidän päiviimme asti.
III. Apostoliset veljet.
Samalla kuin kerettiläisyys yleensä, oli kukistettu myöskin kerettiläinen kommunismi. Näytti siltä kuin köyhälistöläiskommunistiset pyrkimykset voisivat esiintyä vain munkkilais-paaviystävällisessä muodossa. Mutta näimme jo fransiskaneista puhuttaessa, että kerjäläismunkkikunnissa oli aineksia, jotka helposti saattoivat joutua ristiriitaan rikkaan ja riistävän kirkon kanssa. Paavikunnan epäluulot ja sen vainot johtivat "hurmahenkien" köyhälistöläisystävälliset ainekset helposti vaihtoehtoon: kaikesta toiminnasta luopuminen tai kapina. Jos olosuhteet olivat suotuisat, voi viimeksi mainittu saada melkoisen laajuuden.
Siten syntyi Pohjois-Italiassa vahva kommunistinen kerettiläislahko, "apostoliset veljet" eli "patarenit."
Tämä viimeinen nimi johtuu sanasta "patari", joka merkitsee lumppujenkokoojaa, ja oli vanha nimitys alimpien kansankerroksien seassa tavattaville liikkeille. Jo v. 1058 esiintyi Milanossa "patareninen" liike, joka oli suunnattu tämän kaupungin rikasta papistoa ja aatelistoa vastaan. Valdolaisia ja muitakin kerettiläisiä kutsuttiin Italiassa usein 1100-luvulla patareneiksi, ja 1200-luvulla apostoliset veljet saivat saman nimen.
Tämän lahkon perustaja oliGerardo Segarelli, joka oli kotoisin Alzanosta, muutamasta Pohjois-Italian kylästä läheltä Parmaa. Hän pyrki fransiskanien munkkikuntaan, mutta ei päässyt. Silloin hän jakoi omaisuutensa köyhille ja perusti noin v. 1260 omin päin uuden munkkikunnan, joka pian sai osakseen suurta suosiota varsinkin Lombardian alemman väestön keskuudessa. "He kutsuvat kaikki toisiaan", kirjottaa Mosheim kerettiläishistoriassaan, "siskoiksi ja veljiksi ensimäisten kristittyjen tapaan. He elivät ankarassa köyhyydessä, heillä ei saanut olla huonetta eikä varastoja seuraavaksi päiväksi eikä mitään, mikä kuului elämän mukavuuteen. Kun he olivat nälissään, pyysivät he ruokaa ensimäiseltä, jonka kohtasivat, ja söivät mitä annettiin." Avioliitto oli kielletty. "Niillä veljillä, jotka menivät ulos maailmaan saarnaamaan parannusta, oli oikeus, kuten apostoleillakin, kulettaa muassaan sisarta, mutta ei vaimona, vaan ainoastaan auttajana. He kutsuivat näitä ystävättäriään vain sisariksi Kristuksessa ja kielsivät aina elävänsä heidän kanssaan missään aviollisessa tai epäpuhtaassa suhteessa, vaikkapa makasivatkin samassa vuoteessa."
Uudet apostolit esiintyivät alussa hyvin varovaisesti. He varoivat julkisesti esiintymästä kirkon vastustajina. Salaisissa yöllisissä kokouksissa he opettivat pelastussanomaansa. Apostoleja lähetettiin kaikkiin maihin, Espanjaan, Ranskaan, Saksaan. Viimeksi mainitussa maassa tulivat he niin lukuisiksi, että v. 1287 muuan hengellisten kokous Würzburgissa huomasi olevan syytä lailla kieltää jokaista ottamasta heitä huoneeseensa, antamasta heille ruokaa ja juomaa.
Italiassa kirkko oli jo ennen kiinnittänyt huomiota kommunistisiin hurmahenkiin. Parman piispa oli saanut heistä tietoja, jotka johtivat siihen, että hän vangitutti v. 1280 Segarellin. Mutta se tutkintokunta, jonka paavi Honorius IV asetti, ei pitänyt niin perin vaarallisena apostolisia veljiä; heidän seurakuntaansa ei pidetty muuna kuin molempien etuoikeuksia nauttivien kerjäläismunkkikuntien, fransiskanien ja dominikanien, kilpailijana. Segarelli vapautettiin, mutta karkotettiin Parmasta; hänen munkkikuntansa olemassaolokin kiellettiin sitte v. 1286.
Tällä karkotuksella oli sama seuraus kuin monella muullakin, se vain lisäsi sitä pahaa, jota sen piti vastustaa. Segarelli harhaili ylt'ympäri koko Pohjois-Italiassa levittäen oppiaan. Apostoliset veljet eivät alistuneet paavin päätöksien alle, liitto ei hajonnut. Ja kun vainot nyt tulivat yhä ankarammiksi, vuodattivat ne uutta öljyä liekkeihin ja erkaannuttivat apostoliset veljet lopullisesti kirkosta.
Segarelli otettiin v. 1294 uudelleen kiinni ja poltettiin oltuaan vankeudessa muutamia vuosia. Mutta hänen tilalleen astui nyt rohkeampi ja päättäväisempi kiihottaja, muuan toiminnan mies,Dolcino. Tämä syntyi jälkimäisellä puoliskolla 1200-lukua Vercellin lähellä. Hänen isänsä pappi Julius, joka todennäköisesti kuului Navarran aateliin, oli elänyt erakkona, mutta ei yksinään, vaan yhdessä Dolcinon äidin kanssa. Hän ei hävennytkään poikaansa. Antoi tälle hyvän kasvatuksen ja poikaa piti valmistettaman Vercellissä hengelliseen säätyyn. Muuan tyhmä teko — hän otti näet muutamia kultarahoja opettajaltaan — oli syynä siihen, että nuorukainen pakeni ja lähti Trientiin, jossa meni oppilaaksi fransiskaniluostariin. Siellä ollessaan oppi hän tuntemaan apostolisten veljien opin, joka oli hyvin samallainen, kuin ne opit, joita fratisellit, kapinoivat fransiskanit, kannattivat, ja sai senvuoksi lukuisia kannattajia fransiskaniluostareista. Hän omaksui ne palavan sielunsa koko innolla ja hänestä tuli pian lahkon etevimpiä miehiä. Hän liittyi lahkoon todennäköisesti vuonna 1291.
Hän ei viihtynyt kauempaa luostarissa ja lähtikin sieltä pois, ennenkuin oli tehnyt munkkilupaukset. Pian senjälkeen hän tutustui Trenkistä kotoisin olevaan Margeritaan, joka silloin oli oppilaana muutamassa pyhän Katarinan luostarissa. Kaikki kertojat ylistävät sekä Margeritan että Dolcinon vaikuttavaa kauneutta, joka molemmista yhtyi suureen järkevyyteen, epäitsekkääseen innostukseen, rohkeuteen ja päättäväisyyteen. Ei ole siis ihme, että molemmat mieltyivät toisiinsa. Dolcino rupesi pyhän Katarinan luostarin rengiksi saadakseen olla häntä lähempänä, voitti hänet aarteittensa puolelle ja sai hänet vihdoin pakenemaan kanssaan. Aina kuolemaansa saakka taistelivat he sitte yhdessä asiansa puolesta, elivät, vastustajain väitteiden mukaan, aviollista elämää, vaikkeivät olleetkaan laillisesti vihittyjä, kun taasen Dolcino itse selitti, että he aina olivat olleet toisiinsa ainoastaan siinä suhteessa kuin veli ja sisar.
Pari pakeni Lombardiaan, missä Dolcino Segarellin kuoltua tuli liikkeen johtajaksi. Mutta vaino kävi pian niin ankaraksi, etteivät he voineet jäädä Italiaan. Ahdistettuna kaupungista kaupunkiin, hän vihdoin sai joksikin aikaa turvapaikan Dalmatiassa. Täältä hän lähetti useita kirjeitä Italiassa oleville uskonveljilleen, jotka niitä levittivät lentokirjasina.
Paitsi Segarellin opetuksia vaikuttivat Dolcinoon erikoisesti myöskin apotti Joakim Fiorelaisen opit, joista jo ennen olemme puhuneet. Mutta kun tämä kolmesta yhteiskuntatilastansa asetti yleisen munkkiuden tilan korkeimmaksi, meni Dolcino askeleen kauemmaksi. Hänen aikanaan oli jo kerjäläismunkkikunnista kylliksi kokemusta osottamaan, ettei tämä ollut oikea keino omaisuuden yhteyden toteuttamiseksi. Fransiskaneihin ja dominikaneihin oli jo tarttunut kirkon yleinen turmelus. Jos siis tätä tahtoi puhdistaa, niin täytyi poistaa koko munkkilaitos ja palata yleisesti ensimäisten apostolisien seurakuntien järjestykseen.
Mutta kuinka tämä tapahtuisi? Eihän siihen kommunistien omat voimat voineet riittää. Samoinkuin Joakimin oppilaat, toivoi Dolcinokin alussa jonkin kuninkaallissyntyisen Messiaksen ilmestymistä. Hän pani toivonsa Aragonian Fredrikiin ja ennusti, että tämä vielä valtaisi paavinistuimen, tappaisi paavin ja hänen kardinalinsa, pappinsa, munkkinsa ja nunnansa. Ainoastaan niitä säästettäisi, jotka liittyisivät apostolisten veljien seurakuntaan ja vain he pääsisivät tulevien ihanuuksien osallisuuteen.
Dolcino vetosi ennustuksissaan Vanhan Testamentin profeettoihin ja Apokalypsiin, mutta hän ei ollut suinkaan mikään järjetön hurmahenki, vaan teki tarkkoja havainnolta siitä, mitä näki ympärillään. Aragonia, joka oli Etelä-Ranskan rajalla, oli samoista syistä tullut paavinvallalle vihamieliseksi, rupesi julkisesti albigenssisodissa kerettiläisten puolelle ja jatkoi sitten taistelua paavia ja sittemmin paavia ja Ranskaa vastaan. Ranskalaiset ajettiin pois Etelä-Italiasta n.k. sisilialaisen iltamessun kautta, ja Sisilia alistui aragonialaisten ruhtinaitten hallittavaksi. Vuonna 1294 astui Fredrik II siellä valtaistuimelle. Mutta samaan aikaan pääsi paaviksi Bonifasius VIII, joka oli ilkeimpiä ja ahnaimpia, mutta myöskin tarmokkaampia paavia mitä milloinkaan on ollut. Näiden molempien kesken syttyi hurja taistelu, joka kesti lähes vuosikymmenen.
Dolcinon toiveet Fredrikin suhteen eivät siis suinkaan olleet haaveilevaa unelmaa. Hänen erehdyksensä oli vain siinä, että uskoi niihin suuriin sanoihin, joita molemminpuolin tässä taistelussa käytettiin, ja piti taistelua hetkellisten etujen puolesta periaatteellisena, taistelua ryöstösaaliin puolesta taisteluna riistämistä vastaan. Sama harhaluulo on ollut vielä Dolcinonkin jälkeen monella, hyvinkin valistuneella ajattelijalla.
Ensimäisessä kirjeessään, joka on vuodelta 1300, ennustaa Dolcino, että Fredrik v. 1303 voittaisi Bonifasiuksen. Tämäpä todella kuolikin sinä vuonna, mutta ei suinkaan Fredrikin toimesta, vaan mielipahasta, kun hänet otettiin vangiksi riitansa johdosta mahtavan roomalaisen aatelisperheen Colonnan ja Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen kanssa, joka oli hänen kilpailijansa saaliinhimossa, häijyydessä ja pontevuudessa. Mutta seurauksena ei ollut paavikunnan kukistaminen, vaan se, että valittiin sovinnollinen paavi, joka teki rauhan Filipin kanssa.
Kun odotettu käänne jäi tapahtumatta, tekasi Dolcino joulukuussa 1303 pari uutta kirjettä, joissa hän huomautti, kuinka hänen ennustuksensa mukaan "tuho oli kohdannut päivän kuningasta", Bonifasiusta, ja ennusti, että uutena vuotena uusi paavi ja hänen kardinalinsa sortuisivat Fredrikin toimesta, ja v. 1305 tulisi alemman papiston vuoro. Tämä ennustus kävi toteen vielä vähemmän kuin edellinen. Päinvastoin paavi teki v. 1304, sovittuaan Ranskan kanssa, rauhan myöskin Sisilian kuninkaan kanssa, jolta Dolcino ei siis enää saattanut toivoa mitään.
Pian senjälkeen tapaamme hänet uudelleen Italiassa. Hän oli jättänyt varman piilopaikkansa ja samonnut aseellisen joukon johtajana Piemontiin alkaakseen julkitaistelun kirkkoa, valtiota ja yhteiskuntaa vastaan —ensimäinen koe länsimaissa aseelliseen kommunistiseen kapinaan.
Avun odottaminen Fredrikiltä osottautui turhaksi. Mutta kommunistiset haaveksijat saivat apuatalonpojilta, joiden voimalla onkin aivan toinen vallankumouksellinen arvo kuin ruhtinaalla, joka riitelee paavin kanssa. Talonpoikien avun ansio onkin se, että kapina kesti aina vuoteen 1307. Yrityksestä uudistaa yhteiskunta alkukristillisyyden hengessä sukeusitalonpoikaissota.
IV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret.
Talonpoikaissodat eivät keski-ajan loppupuolella olleet mikään harvinainen ilmiö. Kaikkialla oli tarpeeksi sytytysaineita koossa, ja tarvittiin vain kipinä niiden sytyttämiseksi.
Ymmärtääksemme sen, täytyy meidän luoda katsaus siihen muutokseen, minkä kaupunkien kehitys oli saanut aikaan talonpoikaisväestön asemassa.
Kaupunkien syntyminen loi markkinoita ei vain teollisuuden vaan myöskin maanviljelyksen tuotteille. Kaupunkilaiset — kauppiaat ja käsityöläiset — kykenivät kaupungin kasvaessa yhä vähemmän tuottamaan itse kaikkia elintarpeita ja raaka-aineita, joita tarvitsivat. He ostivat ympäristön pieniltä ja suurilta maanviljelijöiltä sen, mitä nämä tuottivat yli oman tarpeen, ja antoivat heille korvaukseksi itsetuottamiaan tai ulkoatuotuja teollisuustuotteita tai — rahaa. Talonpojat, jotka nyt saivat rahoja käsiinsä, pyrkivät luonnollisesti vaihtamaan luonnossa ja päivätöinä suorittamansa verot rahassa maksettaviksi, siten tullakseen vapaiksi miehiksi, jotka vapaasti hallitsivat omaisuuttaan. Ja maanomistajat, jotka myöskin alkoivat tarvita rahaa, halusivat usein itsekin sellaista muutosta.
Mutta vaikka sekä talonpojat että tilanomistajat harrastivatkin luonnontalouden muuttumista rahataloudeksi, ei tästä kuitenkaan koitunut rauhaa eikä sopusointua, kuten ehkä olisi saattanut luulla. Kaikkea muuta. Me olemme jo huomauttaneet, ettei koskaan varsin suuresti pyritty lisäilemään sellaisia veroja, joita suoritettiinluonnossa, kun sitävastoin tilanomistaja ei milloinkaan voi saada kylliksirahaa. Huomaammekin senvuoksi, että tilanomistajat nyt entistä enemmän koettavat korottaa talonpoikien taakkaa. Talonpoikien ei ollut kovinkaan vaikea maksaa luonnontuotteidensa ylijäämästä, niin kauan kuin sitä ei voinut myydä. Mutta kun luonnontuotteet rupesivat tekemään kauppansa, merkitsi niiden tai niistä saadun rahan antaminen herroille, aina luopumista omista nautinnoista, jotka pian tulivat tarpeiksi.
Tämän vastakkaisuuden lisäksi tuli vielä toinen. Ennen kaupunkien kehittymistä ei talonpojilla ollut mitään turvapaikkaa, jonne olisivat voineet paeta liian kovasti nylkevää herraa. Nyt monet käyttivät hyväkseen sitä mahdollisuutta, jonka kaupungit tässä suhteessa tarjosivat. Paremmassa asemassa olevat talonpojat taas käyttivät hyväkseen herrojensa satunnaista rahapulaa ostaakseen maansa aivan vapaaksi. Nämä molemmat seikat vähensivät suuresti niiden talonpoikien lukumäärää, jotka suorittivat päivätöitä herraskartanoihin, ja hovien taloudenhoito kärsi tästä suuresti. Samaan aikaan siis kun talonpojissa kasvoi kaupunkien vaikutuksesta pyrkimys päästä helpommalle tai kokonaan rasituksistaan, kasvoi tilusherroissa pyrkimys kiinnittää heidät, mikäli mahdollista, vielä kiinteämmin hoviin ja lisätä heidän päivätöitään.
Lisäksi tuli vielä yksi vastakkaisuus. Kun maanviljelyksen tuotteet alkoivat saada arvonsa, sai myöskin maa arvon. Eikä ainoastaan jo viljelty maa. Kun kaupungit olivat kohonneet merkityksessä ja arvossa, olivat ne ajat olleet ja menneet, jolloin kaikki ne, jotka tahtoivat raivata uutta maata, olivat tervetulleita alustalaisiksi tai kyläkuntayhteisöön ja saivat haltuunsa maata niin paljon kuin halusivat. Asutus oli jo siksi taaja, että maanomistus alkoi tulla erikoisoikeudeksi ja varsin kallisarvoiseksi ja tärkeäksi oikeudeksi, josta käytiin kiivasta taistelua. Toiselta puolen tulivat kyläkunnat suljetummiksi ja julistivat kaiken maansa niiden perheiden — yhteiseksi — yksityisomaisuudeksi, jotka silloin kyläkuntaan kuuluivat. Samoin kuin kaupungeissa, syntyy nyt maaseudullakin väestöluokka, jolla on pienemmät oikeudet kuin muilla kunnan jäsenillä. Mutta toiselta puolen kokivat tilanomistajat muuttaa kyläkuntien omaisuutta omaksi yksityisomaisuudekseen jättämällä kaikkein armollisimmin kyläkuntalaisille joitain määrättyjä käyttöoikeuksia siihen.
Taloudellisen kehityksen kulkiessa eteenpäin tulivat kaikki nämä vastakohdat yhä jyrkemmiksi. Katkeruus herrojen ja talonpoikien välillä lisääntyi, se johti yhä helpommin yhteentörmäyksiin, joilla oli tavallisesti vain paikallinen luonne, mutta jotka toisinaan saattoivat levitä koko maakuntiin, kokonaisiin maihin, ja muuttua vasituisiksi sodiksi — "talonpoikaissodiksi".
Näitä sotia käytiin vaihtelevalla onnella. Mutta yleensä voipi sanoa, että talonpoikien tila 1200- ja 1300-luvuilla — Italiassa aikaisemminkin — oli tasaisesti paranemassa, huolimatta yksityisistä tappioista.[22]
Miksi siis talonpojat pääsivät kohoamaan, se selviää jo osaksi siitä, mitä on sanottu. Kaupungeista talonpojat saivat tuen, jota käyttivätkin. Saadakseen pitää tarvitsemansa työvoiman, täytyi tilanomistajan ymmärtää kohdella heitä paremmin, tehdä heidän olonsa siedettäväksi.
Samaan suuntaan vaikutti myöskin tilanomistajan taloudellinen ahdinkotila. Kristikunta oli 1100-luvulla tullut kyllin voimakkaaksi ei ainoastaan puolustamaan itseään vihollisia vastaan, vaan vieläpä asettumaan hyökkäyskannalle niitä vihollisia vastaan, joiden rikkaus ja korkeampi sivistys kiihottivat kristittyjen sotilasten ja pappien saaliinhimoa, nimittäin itämaisia vastaan.Ristiretketalkoivat, kaikkien maiden seikkailuhaluiset ja saaliinhimoiset läänitysherrat ottivat niihin mitä innokkaimmin osaa. Mutta ristiretkien kävi samoin kuin meidän päivinämme siirtomaapolitikan: ne alettiin suurin toivein ja loppuivat pettymykseen, niiden tulos ei mitenkään vastannut niitä uhreja, joita ne vaativat. Yhdessä kohdin ne sentään edukseen erosivat nykyisestä siirtomaapolitikasta. Kiitos "valtionperiaatteen" kehittymisen, on se meidän päivinämme valtio, s.o. veronmaksajat, väestön suuri joukko, joka saa antaa uhrit siirtomaapolitikalle. Voiton niistä korjaavat taas muutamat seikkailijat ja kauppiaat.
Niin ei ollut laita "synkkänä" keskiaikana. Silloin ei ollut mitään valtiovaltaa siinä merkityksessä kuin nykyään. Ne herrat, jotka lähtivät Itämaille rikastuakseen, tekivät tämän omalla kustannuksellaan, omalla vastuullaan; valtio ei joutunut kärsimään retken mahdollisesta epäonnistumisesta. Ristiretket rikastuttivat monia kaupunkeja, varsinkin Italiassa olevia, mutta hävittivät suuren osan Europan aatelistoa. Mutta jälelle jääneet olivat tottuneet korkeamman sivistyksen vaatimuksiin, ja näiden hankkimiseksi tarvittiin Europassa paljon rahaa. Aateliston rahantarve kasvoi nopeasti. Tämä saattoi johtaa siihen, että talonpoikia kiristettiin entistä enemmän, mutta antoi myöskin talonpojille tilaisuuden ostaa talonsa vapaiksi jollakin heti maksettavalla rahasummalla. Varsinkin alempi aatelisto kärsi tästä asioiden kehityksestä, ja kadotti melkein kokonaan itsenäisyytensä, joutuessaan pian rappiolle.
Vielä on eräs seikka huomioon otettava. Väestön kasvaessa johti kyläkuntayhteisöjen sulkeutuminen, samoinkuin niiden maiden joutuminen hoviherrojen käsiin siihen, että talonpoikien maansaanti uutisviljelystä varten kävi suuressa määrin vaikeaksi. Liika väestö oli sen vuoksi pakotettu hankkimaan toimeentulonsa muulla tavalla maanviljelyksen ulkopuolella, tämä tapahtui etenkin kaupunkilaisen käsityöammatin, taisotapalveluksenmuodossa. Sekä rahallisesti rappiolle joutunut alempi aatelisto että joukko maaseudun voimakasta nuorisoa ryhtyi palvelemaan palkkasotilaina herroilla, jotka maksoivat hyvin ja lupasivat runsaasti saalista, ruhtinailla tai kaupungeilla taikka myöskin yksityisillä onnellisilla sotapäälliköillä, jotka alkoivat harjottaa sodankäyntiä ammattina ja rupesivat väkineen enimmän tarjoovan palvelukseen. Sellaisia palkkasotajoukkoja oli Italiassa jo 1200-luvulla.
Feodalisen sotajoukon, ratsuväen, ritarijoukon, ohella esiintyy nyt värvättyjä armeijoja — jalkaväki saa taasen sodankäynnissä merkityksen. Mutta nämä värvätyt talonpojat eivät yleensä vielä ole köyhälistöön kuuluvia, vaan talonpoikien poikia, jotka päätettyään sotapalveluksensa, jos he ovat saaneet tarpeeksi rahaa ja tavaraa, lähtevät kotiinsa ottaakseen osaa perheen töihin tai perustaakseen oman kodin. Ja mukanaan tuovat he varustuksensa ja aseensa ja palvelleen sotilaan sotakuntoisuuden. Ritarit 1300- ja 1400-luvulla saivat kyllä usein kokea, ettei genualaisen ja englantilaisen jousen, sweitsiläisen keihään tai böhmiläisen piikkinuijan kanssa ollut leikittelemistä. Se seikka on varmasti vaikuttanut sen ajan talonpoikaisväestön tilan paranemiseen.
Italiassa, kuten tiedämme kehittyi kaupunkilaitos ensimäiseksi. Siellä myöskin ensin ilmenivät tässä kosketellut hoviherrojen ja talonpoikien väliset vastakkaisuudet. Mutta Italiassa kehittyi muuan erikoinenkin ilmiö, joka oli omiaan erikoisesti jyrkentämään näitä vastakohtia, se tapahtui tuon n.k.absentisminvaikutuksesta, jolla tarkotetaan sitä, että tilanomistaja eleli kaukana poissa kartanostaan.
Vanhalla-ajalla olivat Italian (samoin kuin Kreikankin) suurtilalliset eläneet enimmäkseen kaupungeissa. Keskiajan italialaiset kaupungit, jotka aina olivat säilyttäneet yhteytensä antikisen ajan perintöön, ottivat mielellään maalaisaatelistoa muuriensa sisäpuolelle, ja kun kaupunkien valta kasvoi,pakotettiinaatelisto muuttamaan niihin. Tällä politikalla oli melkein samat vaikuttavat syyt kuin Ranskan kuninkailla 1600- ja 1700-luvuilla, kun he pakottivat aateliston jättämään tilansa ja elämään hovissa. Hyöty oli kahdenkertainen: aateliston itsenäisyys hävisi, ja samalla hovin — tai kaupungin — loistoa lisättiin. Mutta Italian maalaisväestölle tulivat sen kautta olot monin paikoin samallaisiksi kuin Ranskan olot ennen vallankumousta.
Kun sortajat ja sorretut elävät yhdessä, ei sortaminen muuten samallaisissa oloissa yleensä esiinny niin hirveällä tavalla kuin jos sortaja asuu toisessa seudussa. Yhteiselämä tuottaa, paitsi jonkinlaista tuttavallista suhdetta, mukanaan myöskin etujen yhteisyyden, joka tasottaa monta vastakkaisuutta. Hoviherra, joka elää talonpoikiensa keskellä, ei ole välinpitämätön siitä, missä tilassa hänen ympäristönsä on, ilahuttaako se häntä vai surettaa, onko seutu pesäpaikkana taudeille, jotka uhkaavat häntä ja hänen perhettäänkin, vai kukoistavan terveyden pesäpaikka.
Jos taasen tilanomistaja elää kaukana kaupungissa, ei hän harrasta eikä ymmärrä talonpoikiensa tilaa. Ainoa, mikä silloin hänestä on jonkin arvoista, on se, mitä hänen tilansa antaa puhdasta tuloa, olkoon hänen maansa asumaton ja autio, se on hänestä ihan yhdentekevää, kunpa vain hänen tulonsa eivät pienene. Mihin tällainen järjestelmä johtaa, siitä todistavat puhuvimmin Rooman ympärillä olevat tasangot, n.k. Rooman Campagna. Vielä 1400-luvulla tämä oli hyvin viljeltyä seutua, jossa oli lukuisia kyliä. Nyt se on suoperäisenä erämaana, missä menestyvät ainoastaan puhvelihärät ja vilutaudin siemenet.
Absentismin tuottamiin epäkohtiin tuli keskiajan Italiassa vielä se, että kaupunkilaiselämä tartutti aatelistoon pian kapitalistisen tuntemis- ja ajattelemistavan. Ei ihme, että maanviljelyksestä tuli Italiassa aikaisemmin kuin muualla kapitalistinen laitos. Missä talonpoikien ei onnistunut saada tilojaan täysin vapaaksi omaisuudekseen, ja niin kävi vain harvoin, siellä tuli heistä maanvuokraajia ja päiväpalkkalaisia, joilla ei ollut mitään oikeutta viljelemäänsä maahan.
V. Dolcinon kapina.
Kun Dolcino samosi joukkoineen Italiaan, oli se kehitys, jota olemme yllä kuvanneet, jo alkanut, ja ne eri luokkien vastakohdat, joista huomautimme, olivat aivan ilmeiset. Silloin onkin helppo käsittää, että hän sai lukuisasti puoluelaisia, kun hän kohotti kapinan lipun.
Emme tiedä, oliko Dolcinolla ja hänen puoluelaisillaan aluksi aikomusta turvautua talonpoikiin vai pakottivatko olosuhteet ilman määrättyä tarkotusta heidät siten tekemään, niin pian kun he kerran olivat päättäneet luopua munkkimaisesta oppinsa levittämisestä ja ryhtyä aseelliseen toimintaan. Yksistään kommunistisiin intoilijoihin ei voitu turvautua valtavampaa vallankumousta yritettäessä, ja näiden rinnalla olivat juuri talonpojat väestön tyytymättömin ja kapinallisin osa.
Mutta apostoliset veljet kadottivat kokonaan varman pohjansa, niin pian kun he turvautuivat talonpoikiin. Heidän kohtalonsa on todellakin surullinen. Ajan olosuhteet, tuo kohtalo, johtivat heidät tielle, joka, ollen heille ainoana voitontakeena, kumminkin tuomitsi jo ennakolta hedelmättömiksi kaikki heidän menestyksensä ja teki heidän lopullisen perikatonsa välttämättömäksi.
Tämä saattaa aluksi näyttää salaperäiseltä, mutta muutama sana riittää selittämään asian.
Apostoliset veljet olivat kommunisteja ja tahtoivat vaikuttaa laajemmalta kuin muutamassa seurakunnassa. He uneksivat vallottavansa Rooman ja muodostavansa koko yhteiskunnan omien ihanteittensa mukaan. Talonpojat eivät olleet mitään kommunisteja, eivätkä varsinkaan apostolisten veljien hengenheimolaisia. He harrastivat kyllä niittyjen ja metsien yhteistä omistamista, mutta eivät suinkaan tahtoneet olla kommunisteja nautinnonvälikappaleisiin nähden eivätkä antaa kaikkea, mitä omasivat, yhteiskunnalle. Ja kun kommunistit eivät tahtoneet pysähtyä, ennenkuin olisivat kukistaneet koko yhteiskunnan, olivat talonpojat taasen valmiit rauhaan, kun vain saivat hoviherroilta muutamia pieniäkin myönnytyksiä — jonkun raskaan veron hartioiltaan tai omistusoikeutensa riidanalaiseen maapalstaan tunnustetuksi.
Ja vielä ratkaisevampaa oli se, että talonpoikien katsantokanta oli aina rajotettu mitä ahtaimpien paikallisetujen piiriin. Tämä on ilmennyt kaikissa senaikuisissa talonpoikaiskapinoissa, ellei kommunistien paikkainvälinen yhteys ollut tarpeeksi voimakas, voittaakseen tällaista nurkkapolitikaa, ja on ollut syynä moneen heidän tappioonsa. Kukin seutu teki kapinan ja taasen rauhan, kysymättä lainkaan toisten mieltä, ja luonnollisesti yksinään helposti sortui vastustajainsa keskittyneen voiman alle.
Dolcino näyttäytyi ensin Piemontin alppiseudussa. Sieltä hän tunkeutui tasangolle ja valtasi Gattinaran linnotuksen lähellä Bercelleä. Paitsi hänen omia uskonveljiään sekä seikkailijoita ja entisiä palkkasotureita virtasi varsinkin talonpoikia joukottain hänen joukkoonsa. Pian oli hänellä ympärillään 5,000 sotamiestä, siihen aikaan jo jotenkin mahtava armeija. Ei tullut ainoastaan miehiä, vaan tuli myöskin naisia, ja nämä taistelivat kuin leijonat Margeritan johdon alaisina.
Seudun sortajat unohtivat keskinäiset riitansa. Vercellin ja Novaran piispat sekä seudun kaupungit ja aatelisto varustivat sotajoukon kapinallisia vastaan. Mutta sortajat lyötiin perinpohjin, eivätkä he tunteneet itseänsä täysin turvatuiksi enään tuskin kaupunkien muurienkaan suojassa.
Nyt kasvoi Dolcinon voima vielä enemmän — mutta tämä tarmokas sotapäällikkö ei käytä hetkeä hyväkseen kapinan levittämiseksi, vaan pysähtyy Sesia-laaksoon, jossa kapina on alkanut ja tyytyy ryöstämään ja hävittämään vain muutamia luostareita, herraskartanoita ja pikkukaupunkeja.
Tämä ilmiö ei siihen aikaan ollut mitään tavatonta, se uudistuu kaikissa talonpoikaissodissa. Valsesian talonpojat eivät tahtoneet levittää kapinaa ja olisivat luultavasti suostuneet rauhaan muutamilla pienillä myönnytyksillä. Se lienee tapahtunutkin, sortajat olivat perinpohjin säikähdyksissään, mikä selviää siitä, että he kokivat houkutella Dolcinoa rauhaan lupaamalla yleisen anteeksi-annon ja hänelle itselleen Vercellin kondottierin viran (palkkajoukkojen päällikön toimen), jonka tarjouksen Dolcino kuitenkin ylenkatsoen hylkäsi.
Talonpojat lienevät sen jälkeen saaneet ne myönnytykset, joita he kapinallaan olivat pyrkineet saavuttamaan. Se ei ole todistettua, mutta siten olisi selitettävissä, miksi Dolcino jäi toimettomaksi ja talonpojat alkoivat luopua hänestä, samalla kun viholliset kokosivat joukkojaan.
Kommunistinen kapina pysyi paikallisena. Mutta sen vastustajat käsittivät kylläkin hyvin, että sillä oli yleinen merkitys. Tämän ajan suuri kansainvälinen voima, paavinvalta, huomasi olevansa pakotettu puuhaamaan ja järjestämään ristiretken kapinoitsijoita vastaan.
Tällä olikin näiden kohtalo ratkaistu. Kun he eivät kauemmin voineet pitää puoliaan tasangolla, vetäytyivät he takaisin vuoristoon ja kävivät sieltäkäsin sissisotaa ristiretkeläisiä vastaan. Dolcinon mainio sotapäällikkökyky ja hänen toveriensa rohkeus tekivät ihmeitä tässä taistelussa. Kerrankin esim. 30 dolcinolaista naista ajoi pakoon 200 miestä. Mutta ristiretkiläisten suurista tappioista huolimatta tuli hyökkääjäin rautamuuri yhä vahvemmaksi kommunistien ympärille, jotka yhä enemmän kadottivat kaiken maalaisväestön myötätuotoisuuden sen hävityksen tähden, jota sota seudulle tuotti. Aina vuoteen 1307 kestivät kuitenkin patarenit (joiksi apostolisia veljiä myöskin kutsuttiin), ja silloinkin he kukistuivat hädän ja puutteen ylenmäärin ahdistamina.
Ristiretkiläiset uuvuttivat heidät nälällä talvella 1306-1307. Kaikkien asukasten sen vuoren lähellä, jolle he olivat leirinsä varustaneet, täytyi jättää asuntonsa, jonka jälkeen piispa, joka johti sotatoimia, rakennutti viisi vahvaa varustusta niihin paikkoihin, joista kapinoitsijat helpoimmin olisivat voineet päästä tunkeutumaan piirittäjäketjun läpi. Myöskin kaikki pienet polut ja käytävät varustettiin ja vartioittiin niin tarkkaan, ettei ollut suinkaan mahdollista hankkia muonaa ja aseita tai mitään muuta vuorelle. Nyt vihdonkin nälkä ja pakkanen mursivat piiritettyjen voimat.
Siihen, että ristiretkiläiset saavuttivat voittonsa vain nälän ja puutteen avulla, viittaa myöskinDante"Jumalaisessa komediassaan". Runoilija asettaa käyntinsä helvetissä vuodeksi 1300 ja hänen täytyi siis puhua patarenien kapinasta niinkuin jostain tulevasta tapahtumasta. Muutamassa helvetin syvimmässä sopessa, missä niitä vaivattiin, jotka olivat maan päällä aikaansaaneet levottomuutta ja eripuraisuutta, runoilija tapaa Muhammedin, joka huutaa hänelle:
Sä, jok' kenties kohta päivän näät,Dolcinolle virka, liekö hänen tahto niin,Ett' matka tänne jääpi toistaiseksi,Niin eväs myötä! ettei tuiskut, myrskysäätNovarralaisen hyödyks' käy, vie voittoihinHänt', jolle voitto muuten kävis' vaikeaksi.[23]
Se oli todellakin tuisku — pakkanen ja elintarpeiden puute — joka tuotti piirittäjille voiton, "jonka saavuttaminen muuten olisi käynyt vaikeaksi ja vaaralliseksi". Piiritettyjen hätä kasvoi niin suureksi, että he söivät jo niiden lihaa, jotka olivat kuolleet puutteisiin tai tauteihin.
Heidän asiansa oli hukassa, mutta heidän vastarintansa kesti edelleen. Ja niin suuresti pelättiin näitä rohkeita taistelijoita, ettei piirittävä sotajoukko uskaltanut, huolimatta ylivoimastaan, käydä hyökkäykseen, ennenkuin, pari karkulaista oli ilmottanut, että piiritetyt heikkoudesta olivat kykenemättömiä käyttämään aseitaan.
Maaliskuun 23 p:nä v. 1307 tapahtui vihdoinkin hyökkäys. Se oli teurastusta, eikä suinkaan mitään taistelua. Piiritetyt kieltäytyivät ottamasta vastaan armoa ja kokivat tehdä vastarintaa aina viimeiseen asti. Melkein kaikki 1900, jotka olivat kestäneet loppuun saakka, hakattiin maahan, ani harvat pääsivät pakoon ja vain muutamia otettiin vangiksi, niiden joukossa Dolcino ja Margerita, joita piispa oli nimenomaan käskenyt säästää, koska pikainen sotakentällä kuoleminen näytti hänestä heille liian pieneltä rangaistukselta.
Suuri oli ilo paavinmielisillä siitä, että tuo vaarallinen tulipalo vihdoin saatiin sammutetuksi. Ulkonaisesti oli kapina ollut puhtaasti paikallinen, mutta paavilaiset ymmärsivät sen kansainvälisen merkityksen paremmin kuin Valsesian talonpojat. Piispa Raineri lähetti lähetystön ilotervehdykselle paavi Klemens V:nnen luokse, ja tämä piti voittoa niin tärkeänä, että hän heti lähetti tiedon siitä Ranskan kuninkaalle Filip kauniille, todennäköisesti muillekin ruhtinaille.
Muttayhtävoittoa koki kirkko turhaan saavuttaa. Sen näet ei onnistunut, kuten muuten niin usein, kiduttamallakaan pakottaa kerettiläisiä peruuttamaan harha-oppiansa. "Lujina Dolcino ja Margerita kestivät julmimmatkin rääkkäykset", kirjottaa Krone, "ei tuskan ääntäkään päässyt tuon uskollisen naisen huulilta, ei valituksen sanaakaan hänen taipumattoman toverinsa suusta. Heidän suletuilta huuliltaan eivät mitkään kidutuspihdit, ei runtelemiset eikä pistämiset eikä jäsenten silpominen voineet pakottaa mitään peruutusta tai mitään rukousta".
Heidät tuomittiin kerettiläisten tavalliseen rangaistuksen, roviolla poltettaviksi. Dolcino kärsi kuolemanrangastuksensa 2 p:nä kesäkuuta 1307 Vercellissä. Margerita oli tuomittu katselemaan tuomion toimeenpanemista. Myöskin tänä kauheana hetkenä pysyi tuo urhea nainen lujana. Vielä kerran kehotettiin molempia, mutta yhtä turhaan kuin ennenkin, peruuttamaan harha-oppinsa, jonka jälkeen pyövelit, lisätäkseen onnettoman miehen sieluntuskia, tarttuivat kiinni Margeritaan, kiduttivat ja häväisivät häntä kaikilla mahdollisilla keinoilla vastapäätä Dolcinon roihuavaa roviota.
Margerita poltettiin kohta senjälkeen Biellassa. Niin innokas kuin alempi kansa olikin patarenien veriseen kukistamiseen, herätti kuitenkin tämän sen rohkean ja omaa parastaan katsomattoman esitaistelijain kauhea mestaaminen vakavaa paheksumista. Syntyi meteli, joka vasta asevoimin saatiin asetetuksi, ja muuan aatelisnuorukainen, joka uskalsi pilkata tuota onnetonta ja lyödä häntä vasten kasvoja matkalla roviolle, pääsi hädin tuskin pakoon vihamielisen joukon käsistä.
Niin loppui ensimäinen kommunistinen kapina keskiajan yhteiskunnassa. Se olikin jo ennakolta tuomittu perikatoon, sillä yhteiskunnallisen kehityksen virta kulki silloin aivan toiseen suuntaan. Mutta se kukistui kunnialla. Niin paljon kuin voittajat — joiden tiedonannot ovat ainoat, jotka meillä on jälellä tästä liikkeestä — ovatkin koettaneet väärennyksillä ja valeilla polkea voitettuja lokaan, on heille ollut mahdotonta täydellisesti hävittää heidän uhrautuvaisen sankariutensa muistoa. Se välkkyy sameimmastakin esityksestä ja pakotti liikkeen myöhempiä tutkijoita antamaan tunnustuksensa, vieläpä ihailunsakin, vaikka heidän, kuten esim. Kronen, täytyi valittaen panna merkille, että "mahdotonta on päästä siitä, että kommunismi, vieläpä naisyhteyskin ovat sisältyneet Dolcinon suunnituksiin".
Kansanlauluissa ja legendoissa eli vielä kauan sekä Piemontin laaksoissa että muualla Italiassa muisto tästä patarenien ja talonpoikien kapinasta kirkon ja aateliston sortoa vastaan. Vielä vuonna 1372 paavi Gregorius XI julkaisi bullan sitä kunnioitusta vastaan, jota Sisiliassa osotettiin dolcinolaisten ja fratisellien tuhalle ja luille, ikäänkuin ne olisivat olleet pyhimysten jäännöksiä. Ja itse lahkokaan ei hävinnyt täydellisesti. Etelä-Ranskassa säilyivät sen kannattajat niin lukuisina, että Latourin kirkolliskokous v. 1368 antoi nimenomaisen käskyn, että kaikkialla, missä heitä tavattaisi, tuli heidät ottaa kiinni ja jättää piispojen tutkittaviksi ja tuomittaviksi.
Mutta mitään merkitystä ei lahko sen jälkeen saavuttanut. Italiassa olivat ne ajat jo ohi, jolloinka kerettiläisliike saattoi siellä menestyä. 1300-luvusta alkaen olivat hallitsevien luokkien ja paavin harrastukset niin samallaisia, ja vallitsevien luokkien valtiovalta, ollen taipuisa kehittymään uusi-aikaiseksi poliisivaltioksi, oli jo niin varttunut, että saatiin helposti tukahutetuksi kommunistiset ja kerettiläiset liikkeet alimmissa, heikoimmissa kansankerroksissa. Ja Italian ulkopuolella apostoliset veljet sulautuivat vähitellen toisiin samankaltaisiin heitä lähellä oleviin lahkoihin, erittäinkin valdolaisiin jabeghardeihin.
Beghardit.
I. Beghardien alkuperä.
Se Alppien pohjoispuolella oleva maa, missä keski-ajalla tavaratuotanto ja tavarakauppa ensiksi kehittyivät ja siis yhteiskunnalliset kysymykset ensiksi esiintyivät, oli Alankomaat tai lähemmin sanoenFlanderijaBrabant. Täällä joukko kauppateitä sattui yhteen. Ranskalaiset ja varsinkin italialaiset tulivat etelästä käsin, osaksi Rhein-virtaa pitkin, myöhemmin suureksi osaksi meritse, tuoden mukanaan itämaitten tavaroita sekä omia tuotteitaan; pian seurasivat heitä myöskin espanjalaiset ja portukalilaiset. Lännestä tulivat englantilaiset, pohjoisesta mahtavat saksalaiset hansakauppiaat, jotka välittivät Pohjois-Europan kauppa idän ja lännen välillä Lontoosta aina Novgorodiin asti ja tekivät Flanderin satamat, varsinkin Brüggen, kauppansa pääpaikoiksi. Kaupan rinnalla kukoisti teollisuus. Alankomaiset kankaat ja merenrantaiset lakeudet olivat sopivia lammashoidon ja samalla villateollisuuden kehittymiselle. Kauppaliikkeen vilkastuminen kiihotti laajentamaan tuotantoa yli oman paikkakunnan tarpeen. Kaupan kautta saatiin myöskin mainiota raaka-ainetta, englantilaista villaa, parasta mitä silloin tunnettiin. Kaikki nämä seikat vaikuttivat, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, sen, että jo aikaisin Flanderista alettiin viedä kankaita muualle. Mutta se merkitsi sitä, että siellä kankurit jo aikaisin joutuivat riippuvaisuuteen kapitalismista, että heidän teollisuutensa tuli kapitalistiseksi.
Ei siis ole mikään sattumus, että tapaamme jo varhain Alankomaissa huomattavan kommunistisen lahkon, n.k.beghardit.
Heidän alkuperänsä on kätketty hämäryyteen, samoin kuin heidän nimensäkin merkitys. Todenmukaista on kumminkin, että nimi on johtunut muinaissaksalaisesta sanasta"beg", kerjätä, beghardit olisi siis jotakuinkin samaa kuin kerjäläisveljet. Heitä kutsuttiin myöskin "lollhardeiksi", nimi, joka johtuu sanasta "lollen", laulaa, hyräillä. Molemmat nimet olivat pilkkanimiä, jotka kansa oli antanut; he itse kutsuivat itseään keskenään yksinkertaisesti "veljiksi".
Jo 1000-luvulla lienee Alankomaissa ollut hurskaiden naisten yhdistyksiä, n.s. beguinien tai beguttien seuroja. Niiden tarkotuksista ei lähemmin tiedetä mitään. Osaksi lienevät ne syntyneet ristiretkien aikana, jotka melkoisesti pienensivät miehistä väestöä, silloin tulivat nämä "naiskodit" pakopaikoiksi niille monille, joiden täytyi jäädä naimattomiksi. Luostarien rinnalla oli niillä se etu, että ne olivatvapaita yhdistyksiä, jotka jäsen saattoi jättääkin, jos hän niin tahtoi. Samallaisia yhdistyksiä rupesivat miehet perustamaan 12:nnen vuosisadan lopulla ja 13:nnen alussa Alankomaissa. Naimattomat käsityöläiset, enimmäkseenkankurit— muurareja oli myöskin osallisina tässä liikkeessä — yhtyivät veljeskunnaksi, joka asui omassa talossaan, pitäen yhteistä, kommunistista taloutta, pysyi pystyssä jäseniensä työllä ja sen ohessa harjotti rakkaudentöitä, varsinkin auttamalla köyhiä ja sairaita. Jäsenille oli jokaisessa senlaatuisessa yhteisössä aviottomuus pakollinen.
Muuan Damhouder kuvailee 1200-luvulla, kuinka Brüggen begharditalo syntyi. "Kolmekymmentä vuotta sitten", kertoo hän, "oli täällä kolmetoista kutojaa, naimattomia miehiä, maallikoita, jotka innokkaasti elämässään pyrkivät harrastamaan hurskautta ja veljeyttä. He vuokrasivat apotti Eckhutenilta läheltä kaupungin muuria maakappaleen, missä oli iso, mukava rakennus, maksaen vuotuisesti vuokraa 6 naulaa groshenia sekä määrätyn määrän vahaa ja pippuria. Siellä he alkoivat harjottaa kutomatyötään ja elää yhteistä elämää, jonka menot he peittivät yhteisen työnsä tuloilla. Heillä ei ollut mitään ankaria sääntöjä, eivätkä he olleet sidottuina mihinkään lupauksiin; he kaikki pitivät vain samallaista ruskeata pukua ja muodostivat kristillisessä vapaudessa ja veljeydessä hurskaan seuran". Heitä kutsuttiin "kankuriveljiksi". Vasta v. 1450 jättivät Brüggen beghardit kankuriammattinsa ja liittyivät fransiskaneihin, välttääkseen vainoja.
Muualla oli begharditalot järjestetty melkein samalla tavalla kuin Brüggessäkin. Jokaisen piirissä vallitsi yhteisomistusoikeus niin pitkälle kuin yhteisön hyvä vaati, mutta siitä huolimatta saattoi kukin jäsen pitää yksityisomaisuuttakin, jonka hän itse oli työllään hankkinut tai saanut perintönä tai lahjana. Hän käytti sitä vapaasti eläessään, mutta hänen kuoltuansa jäi se seuran hyväksi.
Sellainen kommunistinen yhteisö oli taloudellisesti paljon etevämpi yksityisiä käsityöläisiä. Kommunismi, kuten olemme nähneet, edisti kaikkea muuta enempi kuin joutilaisuutta, mutta sitä paitsi oli myöskin suuri talous taloudellisesti edullisempi kuin yksityisten käsityöläisten pikkutalous. Lisäksi tuli vielä beghardien naimattomuus ja perheettömyys. Ei ihme, että nämä työläisyhteisöt voivat kovinkin kilpailla ammattikuntien kankurimestarien kanssa ja että nämä eivät heistä kovinkaan pitäneet. Kaupunkien vallanpitäjien oli usein kankuriammattikunnan esityksestä pakko "panna esteitä beghardien ahkeruudelle". Mutta omaisuudettomien luokkien kanssa olivat beghardit varsin hyvässä sovussa, sillä sen, mitä jäi yli heidän suhteellisesti pienistä elintarpeistaan, käyttivät he köyhien ja sairaitten auttamiseksi ja suuremmoisen vieraanvaraisuuden harjottamiseen.
Samallaisia kommunistisia yhteisöjä muodostivat, kumminkin vasta 1300-luvun lopulla, samoin Alankomaissa "yhteisen elämän veljekset", joiden seuran perusti Deventerin Gerhard Groot. Seuran ensimäiset jäsenet eivät kuuluneet käsityöläispiiriin, vaan olivat korkeampien luokkien jäseniä, jotka tahtoivat auttaa kansaa. He hankkivatkin elintarpeensa enimmäkseenkirjojen kopioimisella. Beghardit kokivat lievittää kansanaineellistahätää, "yhteisen elämän veljekset" vaikuttivat taas etupäässäkansan sivistämiseksi, levittämällä kirjotuksia, joista ennen kirjapainotaidon keksimistä oli suuri puute, ja erittäinkinperustamalla kouluja. Tällä alalla he ovatkin saaneet paljon aikaan. "Toisinaan", kirjottaa Ullmann, "heidän veljeskuntansa saattoi kohottaa koko kaupungin sivistyskantaa. Amersfordissa esim. tuli täten latinankielen taito 1500-luvun keskipalkoilla niin yleiseksi, että yksinkertaisimmat käsityöläiset ymmärsivät ja puhuivat latinaa, sivistyneemmät kauppiaat osasivat kreikkaa, tytöt lauloivat latinalaisia lauluja, ja kaikkialla kaduilla kuuli puhuttavan kaunista latinaa".
Joskin tämä kuvaus voi olla liioteltu, osottaa se kumminkin, mihin suuntaan tämä veljeskunta vaikutti.
Sen järjestömuoto oli kommunistinen. Tavallisesti noin kaksikymmentä veljestä asui yhdessä talossa ja heillä oliyhteinen rahastojayhteiset ateriat. Ennenkuin yhteisöön otettiin joku uusi jäsen, täytyi hänen kestää ensin ankara koetusvuosi. Odotettiin, että jokainen tulokas lahjottaisi omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi. Veljesten toiminta oli tarkkaan jaettu eri henkilöille. Eri käsitöitä, joita yhteisö tarvitsi, harjottivat eri henkilöt. Weselin veljestalon lakien joukossa oli sääntöjä räätäleille, partureille, leipureille j.n.e. yhtä hyvin kuin opettajille, kirjureille, kirjastonhoitajille y.m. Kuitenkin oli täydellinen tasa-arvo työssä. Hengelliset ja oppineet veljet tekivät myöskin ruumiillista työtä — kyökissä esim. he kaikki puuhasivat kukin vuoronsa — ja palvelevat veljet toimittivat osaltaan sellaistakin, mikä varsinaisesti kuului hengellisille. Oleellinen yhdyskohta oli heilläkirjojen kopioiminen: määrätyt tunnit päivässä omistettiin aina sellaiseen työhön, ja erittäin oli määrätyt tunnit, joiden tulos lankesi köyhien hyväksi.
Ehkä oli heidän läheinen yhteytensä hallitseviin ja sivistyneisiin luokkiin syynä siihen, etteivät nämä "yhteisen elämän veljet" koskaan tulleet miksikään kommunistisen vastustusliikkeen ajajiksi. He pysyivät aina hyvin paavilaismielisinä, kunnes vihdoin uskonpuhdistuksen myrskyt 16:nnella vuosisadalla tekivät lopun heidän hiljaisesta vaikutuksestaan.
Toisin kävi beghardien. Hekin olivat kyllä aluksi mitä viattominta laatua, ja monet paavit lausuivat tyytyväisyytensä heihin, mutta vähitellen kehittyi heidän joukossaan vallankumouksellisia aineksia.
He eivät muodostaneet mitään etuoikeutettua luokkaa, kuten munkkikunnat, he pysyivät riippumattomina paavista. Sen sijaan he olivat mitä läheisimmässä yhteydessä omaisuudettoman väestön kanssa, jota edisti sekin, että he vapaasti voivat luopua yhteisöstä. Heidän riippumattomuutensa ja proletariset tarkotuksensa saattoivatkin heidät, vielä varmemmin kuin heidän läheiset hengenheimolaisensa, fransiskaneihin kuuluvat tertsiarit, ristiriitaan rikkaan ja riistämisluontoisen kirkon kanssa. Lisäksi tuli nopea leveneminen, jonka he saavuttivat 1200-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Se kohotti heidän itsetuntoaan, mutta se myöskin synnytti eri suuntia heidän joukossaan.
Joskin osa beghardeja pysyi nöyrinä rukousveljinä, jotka kääntyivät kokonaan pois pahasta maailmasta, alkoi toisessa osassa ilmaantua reippaampia ajatuksia. He rupesivat ajattelemaan yhteiskunnan epäkohtien poistamista, ei vain itse niitä pakenemalla; tunkeuduttiin yhteiskuntaan ja saatettiin se poistamaan vääryydet. Begharditaloista lähti lukuisia kiihottajia, "apostoleja", jotka valdolaisten tavoin kulkivat paikasta paikkaan, julistaen alkukristillisyyden evankeliumia ja perustaen seurakuntia. Julkisesti vaikuttavien begharditalojen rinnalla alkoi kokonainen verkko salaseuroja radikalisempine pyrkimyksineen levitä ylt'ympäri Saksaa (johonka Alankomaat silloin vielä kuuluivat). Totta kyllä, ne eivät olleet mitään salaliittoja väkivaltaisen kapinan aikaansaamiseksi, vaan opinlevittämisseuroja, mutta sellaisinakaan ne eivät suinkaan olleet mieluisia hallitseville, varsinkaan ei paavilaiselle kirkolle, vaan koetettiin niitä saada ilmi ja vainottiin.
Bezièrin kirkolliskokous v. 1299 syytti jo heitä siitä, että he olivat muka herättäneet kansassa toiveita maailman, s.o. olevaisen yhteiskunnan läheisestä lopusta, ja Reinin seuduilla poltettiin samoihin aikoihin beghardeja kerettiläisinä. Nämä vainoomiset pelottivat kuitenkin vain maltillisempia ja pelokkaampia beghardeja, jotka alkoivat etsiä turvaa lähenemällä tai suoraan yhtymällä johonkin munkkikuntaan, tavallisesti fransiskaneihin.
Uusia begharditaloja perustettiin 13:nnen vuosisadan jälkeen enään vai harvoin.
Mutta tarmokkaamman osan beghardeja pakottivat vainot vielä suurempaan salaisuuteen ja jyrkempään vastarintaan. Tätä kehitystä edistivät vielä ranskalaiset ja italialaiset siirtolaiset, jotka aina albigenssisodista asti lähtivät mielellään Saksaan, missä valtiolla ei ollut samaa valtaa eikä samaa harrastusta kuin heidän kotimaassaan pitää pystyssä paavinvaltaa ja missä senvuoksi oli paljon helpompi saada suojaa kaupungissa tai jonkun hoviherran kartanossa, jolle uudet työläiset usein olivat sangen tervetulleita.
Etelä-Ranskasta ja Italiasta tuli valdolaisia ja apostolisia veljiä.Pohjois-Ranskasta tulivat"vapaan hengen veljet ja sisaret".
Veranvalmistus vientiteollisuutena oli Flanderista nopeasti levinnyt naapurimaihin, joiden kanssa se oli vilkkaassa kauppayhteydessä. Niinpä oli se levinnyt alisen Reinin seuduille ja Pohjois-Ranskaan, etenkin Champagnemaakuntaan, jossa se kukoisti 13:nnella vuosisadalla. 14:nnellä vuosisadalla taantui se kovin, vallankin ranskalais-englantilaisten sotien vaikutuksesta, jotka sulkivat kauppatiet ja estivät raaka-aineen tuonnin.
Me tapaammekin siellä aikaisin kutojaveljeskuntia kommunistisine pyrkimyksineen, nuo n.k.apostolikot— näitä ei saa sekottaa Italian apostolisiin veljiin — jotka asettivat päämääräkseen apostolisen elämistavan jälleen käytäntöön ottamisen. "He olivat käsityöläisiä, varsinkinkankureja, niinkuin saattaa huomata pyhän Bernhardin kirjotuksista, joka, vaikkakin hyvin kiivaasti hyökkää heidän kimppuunsa, antaa kumminkin heille tunnustuksen siitä, että he olivat ahkeria."
Kuitenkaan ei Pohjois-Ranskassa vielä 1100-luvulla ollut sellaisille lahkoille yhtä sopivaa maaperää kuin Etelä-Ranskassa ja Flanderissa. Apostolikot eivät milloinkaan ole saavuttaneet samaa merkitystä kuin valdolaiset tai beghardit. Tärkeämmiksi tulivat "vapaan hengen veljet ja sisaret", jotka esiintyivät 1200-luvulla.
Tämä lahkon perusti Benasta, ranskalaisesta Chartresin hiippakunnasta, kotoisin olevaAmalrik, joka oli noin v. 1200 tullut teologian maisteriksi Parisissa. Häntä syytettiin kerettiläisyydestä, kutsuttiin v. 1204 Roomaan ja Innosentius III pakotti hänet peruuttamaan oppinsa. Luultiin samalla tehdyn myöskin nuo vaaralliset opitkin vaarattomiksi. Mutta Amalrikin kuoleman jälkeen, hän kuoli 1206, huomattiin hänellä olevan lukuisia puoluelaisia. Etevin hänen oppilaistaan oliDinantin David, (Dinant on Namurissa nykyisessä Belgiassa). Amalrikin opit kirottiin v. 1209 Parisin synodissa, ja ankara amalrikilaisten vaino alkoi.
Tämän ajan kommunistisista lahkoista olivat he rohkein ja radikalisin. He julistivat ei vain omaisuus-, vaan myöskin naisyhteyttä; he hylkäsivät kaiken eriarvoisuuden ja siis myöskin kaiken esivallan. He opettivat vihdoin, että Jumala oli kaikki ja kaikkialla, siis myöskin ihmisessä; mitä ihminen tahtoi, se oli myöskin Jumalan tahto; terve ihminen ei sen vuoksi saanut olla millään tavalla sidottu, jokaisella oli oikeus, vieläpä velvollisuuskin totella viettejään. Jos otamme pois salaperäisyyden hunnun tältä panteistiseltä, kaikki jumalaiselta, opilta, niin näyttää se olevan jonkunlaista kommunistista anarkismia, oppia, jolla täytyi olla suuri vetovoima pahoinkohdeltuun ja sorrettuun köyhälistöön.
Lahko levisikin nopeasti Parisista Itä-Ranskan kautta Saksaan. Suuri joukko beghardeja omaksui tämän opin. Se oli jo 1200-luvun lopussa niin levinnyt Reinin seutujen beghardien keskuuteen, että käsitteet "vapaan hengen veljet ja sisaret" ja "beghardit" olivat siellä melkein samaamerkitseviä.
Yleensä sai käsite "beghardit" vähitellen yhä laajemman merkityksen. Mitä enemmän se beghardien suunta pääsi valtaan, joka asetti etusijalle taistelun paavinvaltaa vastaan, sitä useampia yhdyskohtia sai se porvarillis- ja talonpoikaiskansanvaltaisen vastustuksen kanssa, joka myöskin suuntautui olevia oloja vastaan ja piti paavinvaltaa suurimpana ja vaarallisimpana vastustajanaan. Tukivathan lisäksi molemmat itseään samoilla alkukristillisyydestä lainatuilla todistuksilla, eikä lahkolaisten salaperäisyyteen pukeutuva oppiensa esittämistapakaan — jota he tahallaan käyttivät välttääkseen vainoja — suinkaan ollut omiaan edistämään periaatteellista selvyyttä. Niin tuli 1300-luvulla Saksassa "beghardi"-nimi merkitsemään yleensä kerettiläisiä. Englannissa, missä beghardeja kutsuttiinlollhardeiksl, kävi tämän nimen samoin.
Kun sen vuoksi kuulemme, että 14:nnen vuosisadan alussa Saksassa ja myöhemmin Englannissa oli tavattoman paljon beghardeja, ja lollhardeja ei meidän tarvitse otaksua, että kommunistinen liike oli niin voimakas, kuin näiden lahkojen leviäminen saattaisi otaksumaan. Missään tapauksessa ei se kumminkaan voinut olla mitättömän pienikään.
II. Ludvig baierilainen ja paavi.
Beghardeille samoin kuin kerettiläisille pyrinnöille yleensä, koetti Saksassa hyvä aika, kun syntyi riita keisari Ludvig IV:nnen baierilaisen (1314-47) ja paavin välille. Meidän täytyy koskea asiaan hiukan lähemmin.
Kansallisvapaamielinen saksalainen historiankirjotus esittää — vallankin kansantajuisissa kirjotuksissa — tavallisesti jokaista riitaisuutta keisarin ja paavin välillä, yhtä hyvin 900-luvulla kuin meidän aikanammekin, "kulturitaisteluksi" Saksan keisarikunnan korkeamman sivistyksen ja paaviuden pimeän raakalaisuuden välillä.
Itseasiassa ei edes keski-ajalla keisarin ja paavikunnan välisillä taisteluilla ollut aina samaa luonnetta. Olemme jo nähneet, että tämä taistelu varhemmin keskiajalla koski varsinaisesti sitä, kuka pääsisi kirkoksi nimitetyn valtalaitoksen herraksi ja riistäjäksi, ja kuka pääsisi Pohjois-Italian herraksi ja riistäjäksi. Viimeksi mainittu kiista päättyi niin että Pohjois-Italian kaupungit tekivät itsensä itsenäisiksi. Edellinen loppui siten, että korkeampi — Italian paavikunnan — sivistys sai voiton raakalaisuudesta, Saksan keisarikunnasta. Viimeksimainitun himo Italian rikkauksiin oli johtanut vain siihen, että se hajotti voimansa ja että, kun paavivalta oli saanut voiton keisarivallasta, myöskin Saksan pikkuruhtinaat voivat viettää vapautumisensa juhlaa. Tavaratuotannon ja tavarakaupan kehityksen seurauksena oli kaikkialla ruhtinasitsevallan kehitys; mutta Saksassa se ei johtanut keskusvallan vahvistamiseen, joka pikemmin Hohenstaufien kukistuttua silminnähtävästi yhä heikkeni, vaan valtakunnanruhtinaiden syntymiseen, jotka sitte tulivat yhä itsenäisemmiksi herroiksi, jotka tunnustivat keisarin vain jonkinlaiseksi liiton presidentiksi.
Ranskassa kävi toisin. Siellä kohosi kuninkuus, varsinkin kun albigenssisotien jälkeen hallitsijasuku oli saanut omakseen rikkaan Etelä-Ranskan, niin korkealle, että Ranskan kuninkaat onnistuivat todellakin siinä, mihin Saksan keisarit olivat turhaan pyrkineet: tekemään paavit aseikseen ja kirkon palvelijakseen. Bonifasius VIII, johon olemme tutustuneet Dolcinon historiassa, kukistui koettaessaan päästä vapaaksi Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen riippuvaisuudesta, ja tämä pakotti pian senjälkeen paavi Klemens V:nnen, joka oli ranskalainen mies, jättämään Rooman ja v. 1308 ottamaan asuntopaikakseen Etelä-Ranskassa olevanAvignonin, missä paavit sitten asuivat pari miespolvea.
Paavi oli nyt täydellisesti Ranskasta riippuvainen. Jo tullessaan valituksi, oli Klemensin täytynyt tehdä Filip IV:nnelle monia tärkeitä lupauksia, ja tämä piti huolta siitä, että ne täytettiin. Paavin täytyi pian luovuttaa kuninkaalle kymmenennen osan kaikista Ranskan kirkon tiloista. Mutta tärkeintä oli, että hänen täytyi kuninkaan eduksi lakkauttaatemppeliherrojentavattoman rikas eteläranskalainen järjestö, jonka rikkauksia Filip jo kauan oli himonnut.
Tämä munkkikunta harjotti, yhtä vähän kuin monet muutkaan, yksinomaan hartausharjotuksia, vaan ajoi se suuressa määrin ja hyvällä menestyksellä liikeasioitakin. Se oli, sanoo Prutz, kieltämättä aikanaan sotilaallisen urhoollinen, mutta jo kauan oli soimattu temppeliherrojen itsekästä pohtikaa, jolla se suorastaan ajoi omaa etuaan, välittämättä koskaan koko kristikunnan edusta. Sillä olikin tavattomat rikkaudet hallussaan ja oli se lopulla jonkullainen rahallinen suurvalta. Kun loppurymäkkä tapahtui, arvioittiin munkkikunnan kiinteän omaisuuden arvo noin 25-62 miljoonaksi frangiksi ja sen vuotuiset tulot nousivat ainakin 2 miljoonaan, joka nykyisen rahanarvon mukaan vastasi vähintään 50 miljoonaa. Tämä kerrassaan kuninkaallinen rikkaus sopi huonosti siihen köyhyyteen, joka munkkikunnan sääntöjen mukaan piti olla "temppelin köyhien veljien" velvollisuutena. Tulot tulivat pääasiallisesti laiva- ja kauppaliikkeistä, temppeliherrat kuljettivat nopeakulkuisilla galerilaivoillaan vuosittain tuhansia pyhiinvaeltajia Palestiinaan ja sieltä takaisin, ja heidän etuoikeutensa saada tullitta kulettaa maahan itämaitten tavaroita omiksi tarpeikseen teki suuret voittoa tuottavat kauppakeinottelut mahdollisiksi. Sitäpaitsi munkkikunta oli suuressa määrin välittäjänä raha-asiatoimissa. Sen pääpaikka Parisissa, "temppeli", oli kerrassaan kansainvälinen pörssi, missä liikemiehet kaukaisiltakin mailta suorittivat maksunsa ja saivat saatavansa ja jota ruhtinaatkin käyttivät samaan tarkotukseen. Puhtaasta lähimmäisenrakkaudesta, katsomatta omaa voittoaan, eivät temppeliherrat luonnollisestikaan tehneet sellaisia "palveluksia". Lopulta ruhtinaatkin hakivat sen suosiota ja joutuivat sille velkaan. Juuri Filip IV:nnelläkin oli tällaisia kokemuksia. Kaikkien germanien kristillisimpien ritarien temppeli oli kauppapörssinä! Täytyy myöntää, että tämä meidän aikamme juutalaisvihollisista on katkeraa todellisuutta.
Kuninkaan pyrkiessä temppeliherrain rikkauksille oli Klemensin turha häntä vastustaa. Väänsipä ja käänsipä hän miten tahtoi, se ei hyödyttänyt mitään. Hänen täytyi niellä karvas pala ja julkean oikeusistuntoilveilyn perästä kirota ja lakkauttaa munkkikunta sen harhaoppisuuden ja siveettömyyden vuoksi. Mitä ruhtinaat muualla voivat saavuttaa vain erkanemalla paavikunnasta: rikkaiden kirkon tilusten joutumisen valtiolle, siitä piti Ranskassa huolta paavi itse. Ei ole ihme, että Ranskan kuninkaat pysyivät hyvinä katolilaisina ja ankarina paavilaisina, vainoten ankarasti kerettiläisiä.
Ulkopolitikassakin täytyi paavien menetellä Ranskan kuninkaiden mieliksi, jotka olivat ainaisessa riidassa Englannin kanssa ja pyrkivät lisäämään maataan Englannin kustannuksella. He pakottivat sen vuoksi paavit riitaan Englannin kuninkaiden ja Saksan keisarien kanssa.
Mutta siihen ei tarvitakaan kovin suurta pakkoa. Tultuaan Ranskan yliherruuden alle, kadottivat paavit paraat tulonsa Ranskasta. Mutta ollen poissa Italiasta tulivat kirkkovaltiostakin tulevat tulot yhä epävarmemmiksi, jäivätpä usein kokonaan tulemattakin. Samalla kasvoivat paavin hovissa, kuten kaikissa muissakin senaikuisissa hoveissa kaupan ja teollisuuden kehittyessä ylellisyys, tarpeet ja rahanhimo. Kuta vähemmän sitä saatiin Ranskasta ja Italiasta — ja pian myöskin Espanjasta — sitä enemmän täytyi koettaa nylkeäpohjoisistamaista. Avignonin paavit ryhtyivätkin julkisesti erittäinkin Saksan kirkkoa kettämään, joka seikka lopuksi johti Saksan erkaantumiseen Roomasta,uskonpuhdistukseen. Saksaa kohtaan, jonka keskusvalta 1300-luvulla oli niin heikko, paavit uskalsivat menetellä miten vain tahtoivat. Yhä suuremmiksi kasvoivat ne vaatimukset, joita he kaikilla mahdollisilla tekosyillä tekivät Saksan piispoille ja luostareille, ja yhä julkeammaksi kävi suoranainenkin kiskominen, esim.aneita kauppaamallajapannaanpanonuhalla.
Prutzkuvailee historiassaan, kuinka Avignonin paavit kehittivät varsin viekkaasti järjestelmäänsä saadakseen rahaa jokaisesta laajalla kirkon virka-asteikolla tapahtuvasta muutoksesta. Maksoikin mahdottomasti ennenkuin pääsi apotiksi, piispaksi tai arkkipiispaksi, vaikkei otetakaan huomioon sitä, mitä jo muutenkin tarvittiin vaikuttavien henkilöiden "voitelemiseksi"; mutta pienempienkään virkamiesten verottamista ei unohdettu. Oli luonnollista, että näin virkaan päässeet henkilöt taasen vuorostaan käyttivät kaikkia keinoja nylkeäkseen taasen alempiaan.
Merkitsevää osaa paavin istuimen tuloissa näyttelivät n.k.konfirmatsionimaksut, jotka täytyi maksaa ennenkuin sai paavilta vahvistuksen korkeampaan kirkolliseen virkaan. Arkkipiispaksi pääseminen Mainziin, Trieriin tai Salzburgiin tuli maksamaan 10,000 kultaguldenia, Roueniin 12,000, Toulouseen ja Sevillaan 5,000 j.n.e. Pienissäkin hiippakunnissa oli melkoiset maksut. Lisäksi täytyi jokaisen uuden piispan jättää ensimäisen vuoden tulot paavin istuimelle. Jos kirkollinen virka oli avoinna, niin tulivat sen tulot suorastaan paaville, mikä olikin varsin arvokas rahallinen lisätulo, vallankin — jos vielä viivytettiin virantäyttämistä. Piispan kuoltua lankesi kaikki hänen irtain omaisuutensa paaville. Jos tähän lisäksi laskee — paitsi lukuisia muita riistämiskeinoja — ne ylimääräiset maksut, jotka tulivat oikeudesta saada yhdistää useampia virkoja yhteen sekä suunnaton aneiden ja kaikenmoisten vapautuksien kauppaaminen, kaikki korkeimman määrän mukaan, niin saa aavistuksen, minkä kuorman sellainen nylkeminen vihdoin vieritti askel askeleelta kansan pohjakerrosten kannettavaksi.
Jyrkästi katolilainen historiankirjottaja Ratzinger huomauttaa, kuinka useat Saksan hiippakunnat olivat tähän aikaan velassa Italian pankkiireille, jotka käyttivät paavin apua nylkeäkseen Saksan kirkkoa. Ellei piispa tahtonut täsmälleen suorittaa maksujaan, hankkivat nämä paavin määräyksen, jossa käskettiin piispan maksamaan, jos tahtoi välttää virastaerottamista ja pannaanpanoa.
Mutta se ei tyydyttänyt paaveja. Johan XXII, joka v. 1316 tuli paaviksi, julisti, että keisarin kuoleman jälkeen hänen valtansa siirtyisi paaville, että tämä, Ranskan orja, tulisi Saksan yliherraksi. Tuollaista ei kuitenkaan keisari, jos hän yleensä tahtoi olla keisari, voinut sallia määrättävän. Vasten tahtoaan ja epäröiden ryhtyi keisari taisteluun, joka siis nyt koski kokonaan toista asiaa kuin Hohenstaufien taistelu aikaisemmin keski-ajalla. Ei ollut enään kysymys Italian herruudesta ja riistämisestä, nyt tuli puolustaa Saksan itsenäisyyttä paavin vaatimuksia vastaan.
Tässä taistelussa asettuivat ruhtinaat ja korkeampi aatelisto enimmäkseen paavin puolelle heikontaakseen omaksi edukseen keisarin valtaa. Sitävastoin ne ainekset, joita uhkasi ruhtinasten kasvava yksinvalta, keräytyivät keisarin ympärille. Niin tekivät ennenkaikkea vapaat kaupungit, jotka koko ajan olivat keisarin voimakkaimpina ja luotettavimpina liittolaisina paavia vastaan. Korkeampi aatelisto sitä vastoin yleensä taipui paavin puolelle. Joskus oli tosin paavin julkeus niin suuri, että yksin ruhtinaatkin rupesivat tekemään sille vastarintaa. Mutta yleensä he kumminkin pitivät keisaria lähimpänä vastustajanaan ja auttoivat paavia hänen pyrkimyksissään keisarin vallan heikontamiseksi ja kukistamiseksi.
Hän julisti keisarin pannaan, mutta kaupungit nauroivat sellaista. "Maallikot halveksivat tähän aikaan suuresti pappeja, ja juutalaisiakin pidettiin näitä parempina", sanotaan muutamassa sen ajan kronikassa.Strassburgistakarkotettiin ne papit, jotka paavin käskyä totellen keskeyttivät jumalanpalvelusten harjottamisen.Konstanzissaantoi maistraatti samallaisessa tapauksessa hengellisille ajatusaikaa, ja kun tämä oli kulunut, täytyi kaikkien, jotka eivät tahtoneet toimittaa virkaansa, jättää kaupunki.Reutlingenissäantoi kaupunginneuvosto julkisesti kuuluttaa, ettei kukaan 15 punnan sakon uhalla saanut pitää huoneessaan sellaista pappia, joka totteli paavia.Regensburgissapakotettiin nälällä papit toimittamaan jumalanpalvelusta.Nürnbergissä, missä kaupungin ylimykset jonkun aikaa olivat olleet paavin puolella, joutuivat he lopulta ammattikuntien kanssa julkitaisteluun, joka päättyi vanhojen sukujen ja pappien kukistumisella, jonka jälkeen kaupunki liittyi pannaan julistettuun keisariin. Yleensä olivat kaikki Saksan kaupungit, joissa ylimykset eivät olleet vallassa, Rooman ehdottomia vastustajia ja Ludvigin uskollisia kannattajia.
Sellaisten olosuhteitten vallitessa beghardilainen kerettiläisyys luonnollisesti menestyi mainiosti. Kaikkialla Saksassa kaikui kehotuksia taisteluun paavia vastaan, ja porvarit ja keisarin puoluelaiset lausuivat jokaisen tervetulleeksi, joka vain yhtyi tähän huutoon.
"Keisari Ludvig", sanotaan muutamassa vanhassa fransiskanien aikakirjassa, "asetteli kerettiläisiä korkeimpiin kunniapaikkoihin, ja heidän rikostensa rankaisemattomuus lisäsi muittenkin kiukkua ja uhmaa, ja vähimmänkin tosi- tai tekosyyn nojalla luovuttiin paavista ja katoliselle asialle suureksi vahingoksi lisättiin 'veljien' (beghardien) lahkoa, niin että nämä häpeämättömästi uskalsivat tulla esiin piilopaikoistaan ja hyväksyä kaiken sen, mitä Ludvig ja Petrus Corbarius (jonka Ludvig oli nimittänyt vastapaaviksi Nikolaus V:nnen nimellä) tekivät".
Myöskin ulkomaiset kerettiläiset, jotka pakenivat Saksaan, saivat turvaa Ludvigilta. 1324 merkitsi Johan XXII keisarin eräässä bullassaan sellaisten ihmisten suojelijaksi ja suosijaksi, jotka oli todistettu kerettiläisiksi, vallankinlombardilaistenkerettiläisten, jolla nimellä kai tarkotetaan valdolaisia ja apostolisia veljiä.
Mutta keisari Ludvig otti kommunistisenkin aatteen palvelukseensa, ei kumminkaan beghardilaisessa, vaan vaarattomammassa fransiskanilaisessa muodossa. Olemme jo ennemmin viitanneet siihen taisteluun, joka fransiskanien kesken oli syntynyt kysymyksestä saako heidän munkkikuntansa hankkia omaisuutta vaiko ei. Sitten kun paavi Innosentius IV (1245) oli asettunut fransiskanien omaisuushalullisen ryhmän puolelle, asettui jyrkempi suunta yhä vihamielisempään suhteeseen paavinvaltaan. Riita jyrkempien fransiskanien, spiritualien tai fratisellien, välillä tuli äkkiluontoisemmaksi, kun Johan XXII, Ludvigin vastustaja, selitti heidän oppinsa, että Kristuksella ja hänen opetuslapsillaan olisi ollut omaisuutta, kerettiläiseksi, sitten kun v. 1317 inkvisitsioni jo oli alkanut tehdä työtänsä heidän keskuudessaan. Panipa paavi v. 1328 yksinpä munkkikunnan kenraalin viralta, kun tämä asettui jyrkimmän suunnan puolelle. Ankarammat fransiskanit asettuivat nyt kokonaan Ludvigin puolelle ja tulivat hänen innokkaimmiksi puoluelaisikseen. Vieläpä keisari v. 1328 valitutti heidän riveistään yllämainitun Petrus Corbariuksen vastapaaviksi Avignonin paaville, tosin vain jättääkseen hänet taas pian pulaan. Nikolaus nöyrtyi jo v. 1330 Avignonin paavin alle ja vannoi katuvaisena luopuvansa kaikesta "harhauskostaan".
Tämä keisarin juhdan kohtalo osotti jo, mikä loppu tulisi paavin ja keisarin väliselle riidalle. Jälkimäinen joutuisi tappiolle.