III. Katolinen reaktsioni Kaarle IV:nnen aikana.
Saksan keisarivallan heikkous oli syynä siihenkin, että valtakunnan rajamaat, kuten Sveitsi ja Alamaat, tähän aikaan tekivät itsensä itsenäisiksi. MyöskinBöhmivapautui yhä enemmän Saksan valtakunnasta. Sen ruhtinaat hakivat turvansa valtakunnan valtaa vastaan Ranskan kuninkaista, joihin he sukulaisuutensa ja Ranskan hovissa saamansa kasvatuksen kautta olivat läheisessä suhteessa.
Böhmin ruhtinaasta, kuningas Johanin pojasta Kaarlesta, sai paavi Klemens VI sopivan ehdokkaan Saksan keisariksi. Hän vaati nyt saksalaisia valitsemaan uuden keisarin silloisen pannaan pannun Ludvigin sijaan, ja pappiensa ja täysinäisten rahakukkaroittensa avulla Kaarle saikin Saksasta puolelleen neljä vaaliruhtinasta, jotka hänet v. 1346 valitsivatkin keisariksi. Hänen voittonsa kävi sitäkin helpommaksi, kun Ludvig kuoli samana vuonna, ennenkuin taistelu oli ehtinyt oikein vakavasti alkaakaan.
Kaarle ei ollut mikään tunnepolikoitsija. Ranskassa ja Italiassa hän oli perusteellisesti oppinut uudemman valtiotaidon ja käsitti myöskin senvuoksi sangen hyvin, ettei hänen valtansa tukena ollut suinkaan keisarikruunu, vaan hänen omat perintömaansa. Ennen kaikkea huolehti hän Böhmistä. Keisarinkruunusta koetti hän saada mahdollisimman paljon voittoa, mutta hän varoi kuitenkin, sen vuoksi rupeamasta taisteluun, uhraamasta jotakin. Mutta se, mitä keisarillisesta arvosta vielä oli jälellä, näytti hänestä ehdottomasti riippuvan paavillisen kirkon arvosta! Keisari ja paavi olivat pakotettuja käymään käsi kädessä, minkä seikan Kaarlelle tekivät sangen helpoksi hänen personalliset taipumuksensa ja suhteensa.
Niin tuli Kaarlesta "pappikeisari", joksi italialaiset häntä kutsuivat, kaikkien sellaisten paavin vaatimusten innokas puolustaja, jotka eivät vain koskeneet hänen omaa valtaansa. Eniten saivat tästä luonnollisesti kärsiä kansanvaltaiset ja samalla myöskin kommunistiset kerettiläiset. Ludvigin hallitessa kaikki vainot beghardeja vastaan olivat Saksassa melkein vallan lakanneet tai ainakin käyneet tehottomiksi. Nyt koitti heille taasen veristen vainojen aika.
Jo v. 1348 alkoi vainoaminen, mutta vielä pahemmaksi se tuli vuosisadan viimeisellä kolmanneksella, kun kerettiläisyys leimahti ilmi Englannissa, kuten kohta saamme nähdä, ja saattoi roomalaisen kirkon vimmaan ja raivoon. Kaarle julkaisi säädöksen toisensa perästä beghardeja vastaan. Saksaan paavi lähetti v. 1367 kaksi inkvisitoria, mutta ne saivat pian liiaksi työtä. Keisari antoi heille v. 1369 erityisen Luccassa kesäkuun 10 p:nä 1369 allekirjotetun valtakirjan, joka antoi heille erikoisia valtuuksia. V. 1372 paavi lähetti heille avuksi vielä viisi miestä. Kaikkialla loimusivat nyt kerettiläisroviot, ja kerettiläisiä poltettiin sadottain.
Bonifasius IX kokosi v. 1394 kaikki paavin siihen asti antamat määräykset kerettiläisten hävittämiseksi erityiseen julistuskirjaan, ottaen samalla huomioon keisarin julkaisemat. Hän mainitsee tässä Saksan inkvisitorien kertomuksia kerettiläisistä, joita kansa nimitti beghardeiksi, lollhardeiksi ja svestrioneiksi ja jotka itse sanovat itseään "köyhiksi" ja "veljiksi". Hän valittelee, että tämä kerettiläisyys on pysynyt yli sata vuotta vallalla, ilman että sitä on voitu hävittää, vaikka ei oltu säästetty rovioitakaan. Mutta nyt vihdoinkin piti tehtämän loppu kerettiläisyydestä.
Seuraavana vuonna muuan inkvisitori sitte riemuiten ilmottaakin, että hänen oli onnistunut voittaa kerettiläisyys. Mutta jo v. 1399 huomasi Bonifasius olevansa pakotettu lisäämään inkvisitorien lukua kuudella.
Olosuhteet toivat beghardeille yhä uusia kannattajia, mutta verinen vainoominen painoi heidät täydellisesti merkityksettömiksi.
Julkinen esiintyminen, itsenäinen beghardilaisuus katosi täydellisesti. Olemme jo nähneet, että ensimäiset vainot 13:nnella vuosisadalla saattoivat suuren osan maltillisista beghardeista yhtymään kerjäläismunkkikuntiin. Nyt tämä kehitys suoriutui loppuun. Begharditalot osaksi muuttuivat luostareiksi, tavallisesti fransiskaniluostareiksi, osaksi säilyttivät vanhan nimensä, vaikka olivatkin täydellisesti asettuneet munkkiuden kannalle. Paavi Nikolaus V otti ne v. 1453 julkisesti kirkon helmaan ja antoi niille samat oikeudet kuin fransiskanien tertsiareillakin oli.
Salaisia seurakuntia ei voitu täydellisesti hävittää eikä saattaa alistumaan. Mutta koko heidän sankarimaisuutensa ja heidän uhrautuvaisuutensa ei kyennyt kokonaisena vuosisatana vaikuttamaan muuta kuin tuottamaan loppumattoman sarjan marttyyrejä.
Saksassa ei voinut yleensä mikään kerettiläinen, eikä siis myöskään mikään kommunistinen vastustusliike uudelleen kohottaa päätänsä ennenkuin aika oli synnyttänyt uuden suuren ristiriidan paavin ja maallisen vallan välille. Ja sellainen saattoi tulla kysymykseen vasta sitten, kun melkoinen osa Saksan ruhtinaita oli tullut kyllin vahvaksi ryhtymään taisteluun sekä keisaria että paavia vastaan.
Ludvig IV:nnen kuolemasta suureen saksalaiseen uskonpuhdistukseen oli kerettiläisyydellä Europassa vain kaksi turvapaikkaa: ensinEnglantija sitten, ihmeellistä kyllä,Böhmi, juuri se maa, jonka hallitsijoista katolinen taantumus Saksassa oli lähtenyt.
Englannin lollhardit.
I. Wiclifiläinen liike.
Lähinnä Saksaa oli Englanti se valtio, johonka Avignonin riistämishaluiset paavit etupäässä loivat himokkaat katseensa.
Oli ollut aika, jolloin ei mikään muu maa ollut pyhälle isälle nöyrempi ja hänen riistämiselleen tahdottomammin alttiina kuin Englanti. 13:nnen vuosisadan alussa oli Englannin kuningasvalta joutunut täydelliseen riippuvaisuuteen paavista. Englannin kuninkaan Johan Maattoman täytyi v. 1213 ottaa paavilta kruununsa lääniksi ja suostua maksamaan siitä paaville vuosittain 1,000 puntaa hopeata. Siitä alkaen oli Englannin riistäminen yhä kasvanut. Vielä Edvard III:nnen aikana, 1300-luvulla, valitteli parlamentti, että vuotuiset maksut paaville olivat viisi kertaa suuremmat kuin kuninkaalle menevät.
Siihen aikaan kohosi kumminkin jo Englannissa, samoin kuin muuallakin, valtion keskusvalta niin, että saattoi ei vain menestyksellä taistella paavinvaltaa vastaan, vaan myöskin ajatella jo kirkollisen herruus- ja riistämisjärjestön vallottamista käytettäväksi omiin tarkotuksiin. Sanomme tahallamme "valtion keskusvalta", emmekä yksinvalta, sillä kuninkuutta rajottavat jo kaikkialla feudalisessa Europassa säätyeduskunnat, valtiosäädyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Säätyjen ja kuninkuuden väliset voimasuhteet vaihtelivat suuresti, riippuen paikasta ja ajasta. Tapaamme valtiosäätyjä, jotka olivat pelkkiä myöntökoneistoja, ja kuninkaita, jotka olivat valtiosäätyjen tahdottomia aseita. Mutta millainen olikin suhde molempien keskusvaltojen välillä, kaikkialla alkoi silloin keskusvalta tulla voimakkaammaksi kuin valtakunnan eri perusosat, — kaikkialla paitsi Saksassa.
Neljännellätoista vuosisadalla olivat kuningas ja parlamenttiEnglannissa tulleet kyllin voimakkaiksi ryhtyäkseen vastustamaanpaavin vaatimuksia. Mutta ne olivat juuri siihen aikaan huikeimmillaan.Riita kirkon ja valtion välillä tuli mahdottomaksi välttää.
Vastakohdat tulivat yhä suuremmiksi Ranskaa vastaan käydyn satavuotisen sodan aikana (1339-1456). Tämän sodan tekosyynä oli vallanperimystä koskeva kysymys. Mutta sen tosisyyt olivat syvemmät ja tekivät siitä kansallissodan, s.o. sellaisen, joka suuressa määrin koski kansan määräävien luokkien etuja.
Koko kristillisgermanilaisen aatelin alueella näemme sen ryöstönhimon kasvavan 13:nnella ja 14:nnella vuosisadalla. Tavaratuotannon ja tavarakaupan vilkastuessa kasvavat sen tarpeet, joita sen oma ja sen talonpoikien luonnontalous tyydytti yhä vähemmän. Aatelisto oli sen vuoksi yhä enemmän pakotettu käyttämään hyväkseen erikoisia taitojaan parantaakseen raha-asioitaan. Mutta nämä taidot koskivat vain tappelun alaa, ja hän voi saada niistä voittoa vain siten, että hän omin neuvoin tai muiden palveluksessa koetti auttaa voimakkaampaa oikeuksiinsa, se on saaliille.
Saksassa, jossa ei ollut mitään voimakasta keskusvaltaa, joka olisi käyttänyt ritariston ryöstöhalua ulkomaiseen sotaan, johti ristiretkien ja roomanretkien — jotka nekin kaiken kaikkiaan olivat olleet vain ryöstöretkiä — lakkaaminen siihen, että ritarit käänsivät aseensa oman maan kansalaisia ja talonpoikia vastaan ja, ellei se riittänyt, pyrkivät raatelemaan toisiaan kuin nälkäiset sudet. Porvariston ja aatelin välille syntyi mitä katkerin vastakkaisuus.
Toisin olivat asiat Englannissa. Siellä oli keskusvalta kyllin voimakas, voidakseen uskaltaa ryhtyä sotaan ranskalaista naapuriaan vastaan. Päinvastoin kuin Ranskassa, kävivät täällä porvariston ja aatelin edut yhteen. Molemmilla oli Englannissa silloin — ja myöhemminkin — paljon enempi yhteisiä etuja kuin esim. Saksassa.
Yhteiset edut koskivat vallankin kauppaa Alankomaiden kanssa. Sen kukoistava villateollisuus sai, kuten tiedämme, raaka-aineensa pääasiallisesti Englannista. Sen menestys koski sekä Englannin maanomistajia, joiden lampaat antoivat villaa, että kauppamiehiä, jotka välittivät kauppaa, ja kuningasta, jolla oli parhaat tulonsa villan vientitullista. Jo v. 1279 muutamat englantilaiset paroonit selittivät anomusesityksessään Edvard I:selle, että villa antoi heille puolet heidän maansa tuloista. Vanhin englantilainen vientitilasto on vuodelta 1354. Viennin koko arvo nousi silloin noin 5 miljoonaan markkaan, ja villan osalle tuli siitä lähes 90 %. Vientitullit tuottivat noin 1 7/8 miljoonaa, ja ne saatiin melkein yksinomaan villasta.
Rikkaat alamaalaiset kaupungit houkuttelivat Ranskan kuninkaan ja aateliston ryöstönhimoa, ja heikolta Saksan keisarilta ei ollut mitään tehokasta apua odotettavissa. Sellaisen saivat he sitä vastoin Englannista. Hyvin mielellään Englannin aatelisto, joka oli yhtä ryöstönhaluinen kuin ranskalainenkin, oli tähän suostuvainen, se kun tarjosi heille tilaisuuden rikkaan taloudellisesti Englantia edistyneemmän Ranskan ryöstämiseen. Raaempi maa koki siihen aikaan aina ryöstää toista, taloudellisesti edistyneempää maata, näin tekivät ranskalaiset alamaalaisille, englantilaiset ranskalaisille, skotlantilaiset englantilaisille.
Muuan englantilainen kronikankirjottaja kertoo, että Brecyn taistelun jälkeen Ranskan pohjoisia maakuntia ryöstettiin siinä määrin, että ryöstetyt rikkaudet muuttivat kokonaan englantilaisten elämänlaadun ja tavat.
Mutta aatelisto on aina osannut paremmin ryöstää kuin säilyttää saalistaan. Porvarit osasivat houkutella aarteet heiltä, ja heidän käsissään käytettiin ne teollisuuden ja kaupan edistämiseksi.
Vieläpä talonpojillekin, jotka pääasiallisesti saivatkin kantaa sodan rasitukset, oli siitä myöskin muutamia etuja. He saivat rauhassa kaupita villansa Alankomaihin, heidän sotilaiksi liikenevät poikansa toivat kotiin palkkansa ja rikkaan saaliin, eikä — mikä ei suinkaan ollut vähäinen asia — aatelisto voinut harjottaa väkivaltaa omassa maassa niinkuin Saksan ja vielä enemmän Ranskan aateli teki tappioittensa jälkeen, joita ulkomainen vihollinen oli sille tuottanut.
Ei ihme, että Englannissa sota Ranskaa vastaan tuli kansallisasiaksi, johon koko kansa mitä innokkaimmin otti osaa. Ja selvää on, että juuri Englannin 1300-luvulla täytyi joutua jyrkkään ristiriitaan paavinvallan kanssa. Paavi oli valtakunnan vihollisen ase ja liittolainen, paavin tukeminen oli maankavallusta, häntä vastaan taisteleminen ylevintä isänmaallisuutta.
Tämä mieliala johti parlamentin pienentämään niitä rahamaksuja, joita Englanti suoritti paaville — muun muassa lakkautettiin v. 1366. tuo ennen mainittu vero, 1,000 puntaa hopeata. Mutta moni tahtoi mennä pitemmälle ja poistaa kokonaan paavin ylivallan. Kerettiläisyys, joka oli murrettu Italiassa ja Ranskassa ja jota Saksassa kovasti vainottiin Kaarle IV:nnen noustua valtaistuimelle, menestyi 1300-luvun jälkimäisellä puoliskolla hauskasti Kanavan toisella puolella.
Vasta Englannissa tuli ensi kerran paavinvallan vastustaminen mahtavan valtakunnan kansalliskysymykseksi, johon porvarit ja talonpojat, kuninkuus ja ylempi ja alempi aatelisto sekä suuri osa pappeja olivat innostuneet. Niin tuli Englanti ensimäiseksi valtioksi, missä uskonpuhdistuksen aatteet saivat selvän, voipa sanoa tieteellisen muodon.
Tämän paavivihollisen suunnan etevin henkinen päämies oliJohn Wiclif, oppinut, ensin pappi, sittemmin Oxfordin yliopiston professori. Kuinka jyrkästi ja terävästi hän esiintyikin, varoi Wiclif kuitenkin menemästä niiden rajojen ylitse, joita hallitsevien luokkien edut asettivat hänen tielleen. Lähtien alkukristillisyydestä ihanteli Wiclif Kristuksen köyhyyttä ja asetti sen vastakohdaksi hänen seuraajiensa rikkauden, loiston ja ylimielisyyden. Hän vaati heiltä saamaa köyhyyttä, samallaista maallisen omaisuuden jakamista, jota Kristus oli vaatinut rikkaalta nuorukaiselta, joka tahtoi päästä hänen oppilaakseen. Mutta näillä Kristuksen seuraajilla hän ei tarkottanut koko kristikuntaa, vaan vain papiston jäseniä, ainoastaan pappien omaisuus piti pakkoluovutettaman. Tämä oppi sopi oivallisesti kuninkuuden ja suurien maaruhtinaiden etuihin, jotka kumpikin, jos niin kävisi, saisivat jakaa kirkon omaisuuden. Wiclifiläisen kerettiläisyyden tarkotuksena oli yksinkertaisesti saattaa kirkon riistämis- ja hallitsemiskeinot ulkomaisen, maalle vihollismielisen paavin käsistä oman maan kuninkaan ja ylimystön käsiin.
Wiclif saikin suojaa korkeamman aateliston etevimmiltä miehiltä, muiden muassa Northumberlandin kreiviltä Percyltä ja Lancasterin herttualta Johanilta, Richard II:sen sedältä, joka tämän (v. 1377) noustua 11-vuotiaana hallitusistuimelle mitä suurimmassa määrin vaikutti häneen.
II. Lollhardilaisuus.
Kerettiläisliike ei rajottunut hallitsevien luokkien piiriin. Taistelu paavinvaltaa vastaan saattoi ajan kaikki yhteiskunnalliset vastakohdat näkyviin. Yhteistä vihollista, ranskalaista paavia, vastaan käydyn kansallisen taistelun kestäessä ajoivat eri luokat kukin omia etujaan, joiden ennemmin tai myöhemmin täytyi joutua keskenään ristiriitaan. Katoliset kirjailijat viittaavat mielellään siihen ilmiöön, että kaikissa uskonpuhdistusliikkeissä on näyttäytynyt sellaista sisäistä hajaantumista, ilmennyt katkeria taisteluita; he pitävät tätä todistuksena siitä, että koko uskonpuhdistus on perkeleen työtä. Emmekä mekään usko, että Pyhä Henki on erityisesti tähän vaikuttanut.
Tällaisissa olosuhteissa menestyi beghardilaisuus tai, kuten englantilaiset tavallisesti sanovat,lollhardilaisuus. Olemme nähneet, että alankomaalaisen villateollisuuden kukoistus herätti Europan useimpien maiden kaupungeissa pyrkimyksen tämän teollisuudenhaaran kehittämiseen ja sai aikaan sen, että vlamilaisia kankureja tuotettiin mitä kaukaisimpiin seutuihin.
Lähinnä oli, että vlamilaista teollisuutta koetettiin saada kotoiseksi Alankomaiden naapurimaassa Englannissa, josta juuri Alankomaat saivat hienoja villoja teollisuudelleen.
1300-luvulla kutsuttiin flanderilaisia kutojia tähän maahan. Monet seurasivatkin näitä kehotuksia.
Näiden kutojien joukossa oli luultavasti myöskin beghardeja, koskapa säännöllisesti juuri köyhimmät muuttivat, ja kerettiläisyys oli juuri näiden keskuudessa voimakkaimmin esiintynyt.
Suurilla lupauksilla saivat Englannin kuninkaiden lähetit Flanderissa houkuteltua köyhät veranvalmistajat lähtemään kurjuudestaan muka Englannin onnellisiin oloihin.[24] Mutta niin ollen ei saa ihmetellä, että nämä köyhälistöläiset, jotka odotuksissaan luonnollisesti tavattomasti pettyivät, pysyivät sitä uskollisempina beghardilaisille aatteilleen. Ehkäpä juuri he panivat alulle Englannissa kommunistisen herätystyön; joka tapauksessa olivat he sen vankkana tukena.Norfolk, villateollisuuden keskus, tuli lollhardilaisuuden keskukseksi. Tämä kreivikunta lienee, kutenThorold Rogers, jonka perinpohjaiset tutkimukset ovat luoneet niin paljon valoa Englannin työtätekevien luokkien historiaan, sanoo, yksin antanut useampia lollhardimarttyyrejä kuin koko muu Englanti.
Norfolkista lähtivät lollhardilaisagitatorit,"köyhät veljet", "köyhät papit", maan kaikkiin osiin ja saarnasivat kaikkialla alkukristillisen vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden evankeliumia. Heidän kiihotustyötään auttoi suuresti se, että oli niin helppoa matkustaa silloisessa Englannissa. Vielä oli vierasvaraisuuden hyve yleinen, varsinkin lukuisissa luostareissa; matkamies saattoi olla varma siitä, että hän kaikkialla saisi suojaa ja ravintoa. Turvallisuus teillä oli suuri. Vasta uskonpuhdistuksen ja taloudellisten muutoksien perästä — sellaisten kuin luostarien lakkautus, talonpoikien häätäminen tiloiltaan, irtolaisköyhälistön syntyminen, joka lisäsi tavattomasti kulkurien ja maantieryövärien lukua — tuli matkustaminen Englannissa vaivalloiseksi, kalliiksi ja vaaralliseksi ja pysyi sellaisena 18:nnelle vuosisadalle saakka.
Lollhardien mielilauseena saattaa tavallansa pitää seuraavia kansanlaulun säkeitä:
Kun Adam kynti, Eeva kehräs'Ei aatelista ollut tietoa.
Heidän etevin edustajansa oliJohn Ball, joka luultavasti oli ankaramman suunnan fransiskanimunkki, minkä suunnan jo ennen olemme huomanneet olleen beghardeja lähellä. Yleensä näyttävät nämä fransiskanit muodostaneen tärkeän aineksen lollhardilaisliikkeessä.Walsingham, muuan St. Albansin munkki, joka eli 14:nnellä vuosisadalla ja on kuvannut tuota aikaa, on hyvin katkerana noita kerjäläismunkkeja kohtaan, jotka yht'aikaan kiihottivat kansaa ja imartelivat hallitsevia luokkia, nylkeäkseen kumpaakin.
Kun on jotenkin vaikeata samalla imarrella ruhtinaita ja kansaa, saanemme kait otaksua, että Walsingham on tässä tarkottanut kerjäläismunkkien molempia suuntia, omaisuushaluista, joka imartelee rikkaita, ja omaisuusvihollista, joka "kiihottaa" kansaa.
Tosiasia on, että kerjäläismunkkeja, varsinkin fransiskaneja, sorretut luokat pitivät suuressa arvossa. Vuoden 1381 kapinan aikana, josta kohta puhumme, hävitettiin monta palatsia, mutta kerjäläismunkkien luostareita sitä vastoin säästettiin. Muuan kapinanjohtaja, Jack Straw, julisti nimenomaan että kerjäläismunkit olivat hengellisistä ainoat, joita piti säästää.
John Ball saarnasi enimmäkseen Essexissä ja Norfolkissa, vaikka hänen aikalaisensa Froissart kutsuu häntä "Kentin hulluksi papiksi". Hän alkoi kiihotuksensa noin v. 1356, ja veti pian puoleensa hengellisten ja maallisten viranomaisten huomion. Sekä Canterburyn arkkipiispa että Norwichin piispa julistivat hänet pannaan, ja kuningas Edvard III vangitutti hänet, mutta kun hän pääsi vapaaksi, alkoi hän uudelleen saarnata. Pannanalaisena ei hän enään voinut käyttää kirkkoja, vaan saarnasi toreilla ja kirkkomailla.
Froissart on julaissut yhden hänen puheistaan, jonka todenperäisyyttä tosin emme voi taata. Puhe on seuraava:
"Rakkaat ystävät, täällä Englannissa ei saada ennen parannusta aikaan, ennenkuin omaisuus tulee yhteiseksi eikä ole orjia eikä aatelismiehiä, ennen kuin me kaikki olemme tasa-arvoisia eikä herrat ole sen suuremmanarvoisia kuin mekään. Kuinka he meitä kohtelevat? Miksi pitävät he meitä orjuudessa? Me polveudumme kaikki samoista esivanhemmista Aatamista ja Eevasta. Millä voivat herrat todistaa, että he ovat parempia kuin me? Kenties sillä, että me teemme työtä ja kokoomme sen, minkä he hävittävät? He pitävät samettia, silkkiä ja turkiksia, me olemme puetut viheliäiseen liinaan. Heillä on viiniä, mausteita ja leivoksia, meillä on riisiä ja juomanamme paljas vesi. Heidän osanaan on vetelehtiminen ihanissa linnoissa, meidän taasen huoli ja työ, sade ja myrsky ulkona, ja kuitenkin he juuri meidän työstämme saavat loistonsa. Meitä sanotaan palvelijoiksi ja meitä lyödään, jos emme heti toimita kaikkea, mitä he käskevät, eikä meillä ole kuningasta, joka tahtoisi meitä kuulla ja auttaa meitä oikeuksiimme. Mutta meidän kuninkaamme on nuori, menkäämme hänen luokseen, esittäkäämme hänelle orjuutemme ja näyttäkäämme hänelle, että siitä täytyy tulla loppu, muuten on meidän pakko itse hankkia itsellemme apu. Jos me yhdistyneinä käymme hänen luokseen, niin kaikki, joita kutsutaan palvelijoiksi ja joita painaa orjuus, seuraavat meitä saavuttaakseen vapauden. Kun kuningas saa nähdä meidät, hän hyväntahtoisesti antaa meille jotakin, tai sitten autamme itseämme muulla tavalla."
"Niin puhui Ball", lisää Froissart, hovilainen. "Arkkipiispa panetti hänet salpojen taakse pariksi kuukaudeksi, mutta parempi olisi ollut, jos hän olisi hänet surmannut."
Tämä koeteltu keino olisi tuskin paljoakaan auttanut, sillä Ball oli vain yksi niitä monia kiihottajia, jotka toimivat samaan suuntaan, mutta joiden nimet eivät ole säilyneet meidän päiviimme saakka.
Voimakkaan sysäyksen lollhardilaisliikkeelle antoi Wiclifin esiintyminen noin v. 1360. Wiclif itse oli kaikkea muuta kuin kommunisti; hän turvautui etupäässä korkeampaan aatelistoon, joka oli vihamielinen alemmille kansanluokille. Mutta hän sodanjulistuksellansa sen ajan korkeinta auktoritetia vastaan ei olisi saavuttanut menestystä, ellei hän olisi saattanut koko kansaa liikkeesen ja tehnyt sitä helpommaksi uusien aatteiden saavuttaa. Ja jonkun aikaa ei liene varsin karsaasti katseltu sitä, että alemmat luokat auttoivat taistelussa Roomaa vastaan.
Mutta pian tuli tämä uusi liittolainen ei ainoastaan epämukavaksi vaan suorastaan mitä suurimmassa määrin vaaralliseksi. Lollhardiliike sai nimittäin valtavaa voimaa sulautumalla yhteen työtätekevien luokkien silloin taistelukuntoisimman ja voimakkaimman osan, talonpoikien, kanssa. Kävi samoin, kuin olemme nähneet tapahtuneen Dolcinon kapinassa, ja tulemme näkemään, kun ehdimme hussilaisiin ja Saksan talonpoikaissotaan.
III. Talonpoikaissota u. 1381.
Me olemme Dolcinon kapinasta puhuessamme huomauttaneet, että talonpoikien tila yleensä oli parantumassa 1200-luvulta 1400-luvulle.
Ranskassatuo pitkä, onneton sota vaikutti sen, että asiat kääntyivät päinvastaiselle kannalle. Se antoi tämän maan talonpojat alttiiksi Englantilaisten ryöstöjoukkojen rosvoamiselle. Mutta samaan aikaan oli Ranskan tappiolle joutuneen aateliston ainoana keinona nylkeä entistä enemmän talonpoikiaan ja heikompia kaupunkeja.
Kurjuus nousi vihdoin niin korkealle, että epätoivo puhkesi ilmi toukokuussa 1358 Isle de Francen maakunnassa (Parisin ympäristössä). Ranskassa niin tavallisen talonpoikien haukkumanimen Jacques, Jaakko, mukaan kutsutaan tätä talonpoikaiskapinaa "jacquerie'ksi" (lue: shakörii).
Nälkäännääntyvien kapinan puhjetessa katosi kokonaan kansallinen riita englantilaisten ja ranskalaisten väliltä, samoin kuin lähes 200 vuotta jälkeenpäin Saksan talonpoikaissodan aikana hävisi katolilaisten ja luterilaisten välillä vallinnut uskonnollinen eripuraisuus. Molempien kansakuntien ritariston yhtyneet voimat tukahuttivat helposti kapinan hirvittävään verilöylyyn. Ratkaisu tapahtui Meaux-kaupungissa, joka silloin kuului englantilaisille, ja jonka asukkaat olivat päästäneet kaupunkiin 9,000 mieheen nousevan talonpoikaisjoukon.Kuusikymmentä(!) ritaria hyökkäsi aseettomien talonpoikien kimppuun ja teurasti heitä kuin lampaita. He tappoivat niin kauan, että he siihen kokonaan kyllästyivät, kertoo tuo yllämainittu Froissart. Hän selittää aivan tyytyväisenä, vaikeroittuaan tavattomasti sitä, että talonpojat olivat kostaneet muutamille aatelismiehille, ettäenemmän kuin seitsemän tuhattatalonpoikaa surmattiin tässä tilaisuudessa. Sitte ritarit lopettivat päivän polttamalla Meauxkaupungin ja kaikki sen asukkaat, koska nämä olivat pitäneet yhtä "jacquiersien" kanssa.
Tällä oli kapinan voima murrettu. Jälellä olevat talonpoikaisjoukot tuhottiin, missä vaan heitä tavattiin, ja tuloksena oli se, että Ranskan maalaisväestö joutui vielä kovempaan orjuuteen.
Samaan tapaan kuvataan yleensä Englannin talonpoikien kapinaa, joka oli kaksi vuosikymmentä jälkeenpäin. Mutta me uskomme, että on vakuuttavasti todistettu (Thorold Roggers jo ennen mainitussa teoksessaan), että Englannin talonpoikaissodan luonne oli kokonaan toinen.
Englantiin nähden sota vaikutti siten, että se vahvisti ajan yleistä pyrkimystä talonpoikien aseman parantamiseksi. Maaorjuus alkoi hävitä, ja päivätyö vaihdettiin rahaveroksi. Tästä johtui se, että suuret maanomistajat olivat pakotettuja hankkimaan maaorjien tilalle toista työvoimaa,palkkatyömiehiä. Mutta 1300-luvulla ei ollut vielä maalla mitään mainittavaa köyhälistöväestöä. Maanviljelyksen palkkatyöläiset olivat osaksi talonpoikia, jotka käyttivät joutoaikansa tehdäkseen ansiotyötä suurtilanomistajille, osaksi kuuluivat he itsenäiseen, verraten, ja itsessäänkin, vähälukuiseen varsinaisten palkkatyöläisten luokkaan. Nämä viimeksimainitutkin olivat itseasiassa itsenäisiä talonpoikia, sillä paitsi palkkaansa saivat he myöskin maata tupansa läheltä viljelykseen. Heillä oli myöskin, kuten varsinaisilla talonpojilla, nautinto-oikeus yhteismaahan, jolla heidän karjansa kävi laitumella ja josta he samalla saivat polttoainetta, puita, turvetta j.n.e. Tästä tilasta oli maanomistajalle (tai hänen taloutensa vuokraajalle) se epämiellyttävä seuraus, että hänen täytyi maksaa kovin korkeita palkkoja, mikä melkoisessa määrässä vähensi hänen maankorkoaan. Suurin osa alempaa aatelistoa joutui senvuoksi rahallisesti rappiolle.
Maanomistajien tila tuli vielä huonommaksi senjälkeen kun suuri rutto, jota kutsuttiin "mustaksi surmaksi", v. 1348 alkoi hävitysretkensä koko Europassa ja raivosi monin ottein pari vuosikymmentä surmaten koko maanosassamme kaikkiaan noin 25 miljoonaa ihmistä. Ranskassa lisäsi tämä rutto maalaisväestön kurjuutta, Englannissa tuli se sen vapautumisen keinoksi. Rutolla oli kyllä samallainen hyväävaikuttava ominaisuus, jollainen sellaisilla kulkutaudeilla on osottautunut olevan uusimpanakin aikana: se raivosi etupäässä köyhemmissä luokissa ja säästi rikkaita.[25] Mutta ikävä kyllä ei sivistys ollut vielä silloin ehtinyt niin pitkälle, että käyttämätöntä työvoimaa olisi ollut kaduilta saatavissa. Ruton jälkeen palkat korkenivat tavattomasti, ja valitus maanomistajien keskuudessa kävi varsin suureksi. Kuningas Edvard III riensi jo v. 1349 antamaan määräyksen, joka velvotti kunkin maanviljelystyömiehen ja rengin ottamaan vastaan sen työn, joka hänelle tarjottiin ja vissistä palkasta, jota ei saanut korottaa, ja määrätyksi työajaksi, jota ei saanut muuttaa — muuten tuli rangaistus sekä sille, joka antoi liian korkean palkan, että sille, joka otti sen vastaan.
Tämä maanomistajiensuojeluslaki, joka määräsi korkeimman palkan ja lyhimmän työajan, jäi kuitenkin tehottomaksi, samoin sen seuraajat vuosilta 1350 ja 1360, sillä ne eivät voineet hankkia köyhälistömäärää, joka olisi ollut tarpeen, muodostaakseen työvoiman hinnan hoviherrojen tarpeiden mukaiseksi.
Ranskan kanssa käyty sota, joka vei niin paljon työvoimaa palkkasotureiksi, ei suinkaan vaikuttanut helpottavasti hoviherrojen työväen kysymykseen. Mutta toiselta puolen oli juuri hoviherrojen "hätätila" heille kiihottimena peittämään vajauksen kassassaan hyväpalkkaisella sotapalveluksella ja Ranskaan tehdyillä uusilla ryöstöretkillä, ja se olikin pääsyynä siihen, että sota venyi loppumattomiin, ja pääsyynä siihen, että kun vihdoin mahtava kansallinen innostus, jonka "Orleansin neitsyt" sai aikaan, karkotti englantilaiset Ranskasta, Englannin aatelisto sekaantui kolmekymmentä vuotta kestäneeseen sisälliseen "valkosten ja punasten ruusujen sotaan".
Toiselta puolen täytyi tämän "hätätilan" tehdä hoviherrojen joukossa wiclifin uskonpuhdistuksen aatteet, se on itse asiassa sen vaatimuksen, että kirkon omaisuus olisi pakkoluovutettava heidän hyväkseen, mitä suurimmassa määrin suosituksi.
Kun Edvard III:nnen asetus ei auttanut, koki aatelisto monin paikoin ratkaista "työväenkysymystä" toisella tavalla, nimittäin suoran väkivallan avulla, palauttamalla maaorjuuden, asettaen talonpojat pakkotyöhön heidän tiloillaan.
Se katkeruus, jonka sellainen väkivaltaisuus sai aikaan, oli varsin sopiva maaperä lollhardilaiselle kiihotukselle. Talonpojilla oli kyllä aivan toisia harrastuksia kuin kaupunkien omaisuudettomilla luokilla, mutta heidän vastustajansa olivat samat ja heidän lähin päämääränsä sama: rikkaiden ja heidän valtiomiestensä oikeudenloukkausten lopettaminen. Mitään ei asiaan vaikuttanut se, että toiset rikkaista puhuessa pääasiassa tarkottivat hoviherroja, toiset etupäässä kauppiaita.
Sen kautta että talonpojat liittyivät kaupunkien alempiin luokkiin, kadotti lollhardilaisliike kumminkin varmuuttaan; se lakkasi olemasta puhtaasti kommunistinen liike ja muuttui kansanvaltaiseksi vastustusliikkeeksi, johon sisältyi sangen monenlaisia suuntia. Mutta se voitti tavattomasti voimakkuudessa.
Talonpojat alkoivat järjestyä vastarintaan, muodostivat yhdistyksiä ja kokosivat rahoja. Järjestäjinä olivat etenkin lollhardien "köyhät papit", jotka toivat liikkeeseen yksimielisyyttä ja yhteyttä.
Rikhard II:sen hallituksen alussa kärjistyi talonpoikien ja hoviherrojen välinen vastakkaisuus äärimmilleen. Edvard III:nnen viimeisinä vuosina oli englantilaisilta kadonnut sotaonni. Heidän täytyi v. 1374 tehdä epäedullinen aselepo. Aatelistolla ei ollut nyt mitään muuta keinoa kuin nylkeä talonpoikiaan. Mutta jos herrojen väkivalta kasvoi, niin täytyi sodan lakattua, kun näin monet palkkasoturit taas palasivat aurankurkeen ja lisäsivät sotakuntoisten talonpoikien lukua, myöskin talonpoikien uhkamielisyyden lisääntyä. Yhteentörmäys molempien vihamielisten luokkien välillä tuli pian välttämättömäksi. Talonpoikien täytyi suorastaan nousta kapinaan, sillä hallintovoimat alkoivat toimia kansanliikettä vastaan ja mitä ankarimmin vainota lollhardilaisia agitatoreja. John Ball vangittiin Canterburyn arkkipiispan käskystä. Vangittaessa hän lienee ilmottanut, että hänen 20,000 ystäväänsä pian vapauttaisivat hänet. Ja ennustus toteutui.
Tavallisen esityksen mukaan oli talonpoikaiskapinan puhkeamiseen syynä muuan aivan satunnainen seikka: eräs veronkokooja raiskasi väkisin erään tiilenlyöjän Wat Tylerin tyttären. Tämä kosti lyömällä virkamiehen kuoliaaksi ja kehotti kansaa ryhtymään väkivaltaa väkivallalla vastustamaan.
Mutta itseasiassa puhkesi meteli ilmi useissa paikoin samaan aikaan 10 p:nä kesäk. 1381. Tärkeimmäksi tuliNorfolkin, kutomateollisuuden pääpaikan, sekäKentinkapina, missä maaorjuus jo oli kokonaan hävinnyt. Kentin kapinaa johtivatWat Tyler, joka oli taistellut sodassa Ranskaa vastaan ja hyvin perehtynyt sotaan, sekä muuan pappi,Jack Straw. Kapinoitsijat marssivat Lontoota vastaan, vapauttivat tiellä John Ballin vankeudesta ja asettuivat leiriin Lontoon ulkopuolella olevalle Blackheathille, mustalle kankaalle. He kutsuivat kuningasta luokseen. Tämä tulikin laivalla Thems-jokea myöten, mutta ei uskaltanut nousta maalle, vaan palasi kotiin tyhjin toimin. Nyt talonpojat hyökkäsivät kesäk. 12 p:nä Lontooseen, jonka portit heidän kaupunkilaistoverinsa olivat heitä varten pitäneet avoinna. Pääkaupungin alemmat luokat yhtyivät heihin, ja kapinoitsijat kostivat sortajiensa palatseille, kun eivät voineet saada heitä itseään käsiinsä. Niin poltettiin Lancasterin herttuankin palatsi, sillä häntä vihattiin kaikkein eniten. Mutta he eivät ryöstäneet, "ja jos he tapasivat jonkun varastamasta, löivät he hänet heti kuoliaaksi, niinkuin ainakin henkilöt, jotka eivät vihaa mitään pahemmin kuin varkautta".
Nuori, vasta viisitoistavuotias kuningas oli neuvosherrojen, muutamien aatelismiesten ja Canterburyn arkkipiispan kanssa paennut Toweriin, Lontoon linnaan. Turhaan Lontoon lordmajori Walworth kehotti häntä ryhtymään hyökkäykseen kapinoitsijoita vastaan ja lupasi, että kaupungin rikkaat porvarit silloin yhtyisivät hänen joukkoihinsa. Salisburyn kreivi väitti, että kaikki olisi mennyttä, jos kuningas joutuisi tappiolle avoimessa taistelussa, ja tämä mielipide voitti, huolimatta siitä, että kuninkaalla oli käytettävänään 8,000 hyvin varustettua miestä. Pelko oli lamauttanut kokeneetkin soturit. Kapina pysyi täten sotilaallisesti voittamattomana, kuningas päätti ryhtyä keskusteluihin. Tässä on kokonaan toinen kuva nähtävänä kuin se, minkä Ranskan jacquerikapina tarjoo.
Richardilla olikin täysi syy olla myöntyväinen, sillä 14 p:nä kesäkuuta kapinoitsijat hyökkäsivät Toweriin ja surmasivat muun muassa arkkipiispan — saman miehen, joka oli vangituttanut John Ballin — sekä toisiakin hänen vainoojiaan, joita saivat käsiinsä.
Vähää ennen kuningas oli jättänyt tämän linnan ja ryhtyi Mile-Endissä keskustelemaan kapinoitsijain kanssa. He selittivät tahtovansa olla vapaita talonpoikia ja saada vapautensa kirjallisesti tunnustetuksi. Sen ohessa he vaativat aateliston metsästys- ja kalastusoikeuksien sekä muiden samallaisten etujen lakkauttamista. Kuningas myöntyi kaikkeen, mitä he pyysivät, ja selitti olevansa valmis antamaan heti tarpeelliset asiakirjat. Kolmekymmentä kirjuria asetettiin toimimaan sellaista tarkotusta varten.
Täten olivat talonpojat saavuttaneet sen, mitä tahtoivat. Suuri joukko heistä palasi taasen kotiin, johon seikkaan myöskin muonan puute lienee vaikuttanut. Heillä oli vain pieniä varastoja mukanaan ja Froissart kertoo, että jo ennen Lontoon vallonista, Blackheathilla neljäs osa talonpojista oli pakotettu ruuan puutteessa paastoamaan. Mutta suurempi joukko, jota Wat Tyler, Jack Straw ja John Ball johtivat, pysyi vielä paikallaan valvoakseen asiakirjojen valmistumista, ehkäpä myöskin tahtoakseen enempi myönnytyksiä.
Keskustelut uudistettiin seuraavana päivänä. Kapinalliset kohtasivat kuninkaan ja hänen ritarinsa Smithfieldissä. Richard kutsutti Wat Tylerin molempien sotajoukkojen välillä tapahtuvaan keskusteluun, ja tämä noudatti kutsua.
Kun keskustelua pidettiin, lähestyi heitä muuan ritari. Kun Wat Tyler paheksui sitä, käski Richard vangita hänet. Joukko sotamiehiä äskenmainitun lordmajori Wawlorthin johtamina hyökkäsi hänen kimppuunsa ja lukuisien miekkojen lävistämänä kaatui Wat Tyler maahan. Mutta Richard, joka nuoruudestaan huolimatta jo oli täysin perehtynyt kaikkeen siihen kavaluuteen ja teeskentelyyn, jota silloin kutsuttiin valtiotaidoksi, ratsasti hämmästyneitten kapinoitsijoiden luokse, syytti Wat Tylerin olleen petturin, joka oli tahtonut surmata hänet, ja ilmotti että hän itse, kuningas, tästä lähin tahtoisi olla talonpoikien johtaja. Tällaista puhetapaa käyttäen sai hän pysytettyä heidät niin kauaksi aikaa, että Lontoon porvarit ehtivät varustautua ja saapua paikalle. Mutta Richard ei edes silloinkaan uskaltanut väkineen ryhtyä julkitaisteluun. Tyydyttiin siihen, että erotettiin kapinalliset Lontoosta ja että tähän kaupunkiin palautettiin "järjestys". Talonpojat saivat kirjat siitä, että olivat vapaita, jonka jälkeen he niine hyvineen hajaantuivat.
Huonommin kävi kapinanNorfolkissa. Talonpojat vallottivat 11 p:nä kesäk. Norwich'in, mutta sen piispa, Henry Spencer, kokosi pian sotajoukon, hyökkäsi kapinallisten kimppuun ja löi heidät taistelussa, jossa hän omalla kädellään surmasi muutamia. Kaikki vangit hän mestautti, niitten joukossa myös kapinan johtajan, John Littlestreetin. Hurskaalla piispalla oli erityinen ilo personallisesti antaa kuolemaantuomituille uskonnon viimeinen lohdutus.
Pienemmät kapinanyritykset sammuivat suurimmaksi osaksi alkuunsa. Sittenkun talonpojat olivat rauhottuneet, alkoi Richard miettiä, kuinka hän sopivimmin voisi rikkoa "kuninkaan sanansa", jota hän ei koskaan ollut aikonutkaan pitää. Sellainen kuului silloin ajan tapaan.
Uudempi valtiotaito oli vielä kehdossaan, ja valhetta, petosta ja salamurhaa käytettiin silloin rohkeammasti kuin myöhemmin, jolloin kansan arvostelun vuoksi on pidetty tarpeellisena heittää siveellinen peite valtiotaidon konnuuksien ympärille. On tavallista puhua "kuninkaan sanasta" kuin jostakin erikoisen pyhästä ja rikkomattomasta. Mutta 1300-luvusta aina 1600-lukuun asti — vieläpä myöhemminkin — pidettiin sanansapitäväisyyttä ja rehellisyyttä yleensä heikkoutena, jollaiseen suuri hallitsija ei saanut tehdä itseänsä syypääksi.
Niin pian kuin kuningas oli koonnut ympärilleen 40,000 miehen suuruisen sotajoukon — "jommoista Englanti ei ennen milloinkaan ollut nähnyt", kuten muuan aikalainen sanoo — heitti hän naamarin kasvoiltaan ja asetti tuomioistuimia kapinallisten rankaisemiseksi. Essexin miehet lähettivät silloin lähettejä muistuttamaan häntä hänen lupauksistaan. Mutta kun tämä kuninkaallinen poikanen tiesi olevansa suuren sotajoukon ympäröimänä, oli hänen kukonharjansa niin paisunut, että hän vastasi: "Orjia olette olleet ja orjia olette. Te jäätte maaorjuuteenne, mutta ei sellaiseen, jossa tähän saakka olette olleet, vaan vielä tavattoman paljon pahempaan. Sillä niin kauan kun Me elämme ja Jumalan armosta hallitsemme tätä valtakuntaa, tulemme Me käyttämään järkemme, voimamme ja kykymme niin teitä sortaaksemme, että teidän orjuutenne tulee varottavaksi esimerkiksi jälkeläisillenne."
Tämä provakatsioni saavutti tarkotuksensa. Essexin talonpojat tarttuivat vielä kerran aseisiin, mutta täytyen turvautua vain omiin voimiinsa — sillä toiset kreivikunnat pysyivät alallaan —, he pian kukistuivat kuninkaan ylivoiman alle.
Näennäisesti oli "järjestyksen" asia päässyt voitolle. Mutta englantilaiset valtiomiehet eivät voineet salata sitä itseltään, etteivät he olleet kukistaneet pääkapinaa avoimessa taistelussa ja että heidän ainoastaan valheilla, salamurhalla ja arkamaisella hyökkäyksellä oli onnistunut torjua pahin. Kapina ei senvuoksi jäänyt hedelmättömäksi, huolimatta siitä, että se lopuksi näennäisesti kyllä onnistui huonosti. Suuret herrat varoivat niin käyttämästä voittoaan, että he olisivat saaneet koko talonpoikaisluokan uudestaan kapinaan. Englannin talonpoikien vapauttaminen maaorjuudesta jatkui keskeymättä ja ennen vuosisadan loppua se olikin kaiken kaikkiaan loppuun suoritettu.
Mutta talonpoikien ohella olivat Lontoossa ja Norwichissa myöskin kaupunkien alemmat luokat nousseet kapinaan. Nämä olivat turvattomampia kuin talonpojat ja voittajien kosto suuntautuikin etupäässä heitä kohtaan. Kun kuulemme, että kapinan loputtua sen johtajat joutuivat pelottavien verituomioiden uhreiksi ja että heistä 1,500 surmattiin, muitten muassa myöskin Jack Straw ja John Ball, niin saanemme otaksua, että tämä koski talonpoikia vähemmässä määrin kuin heidän kaupunkilaisia liittolaisiaan. Parlamentin asiakirjoissa löydämme vielä 289 kuolemaan tuomitun kapinanjohtajan nimet. Niistä oli 151 Lontoosta ja ainoastaan 138, ei siis puoletkaan, muista kaupungeista ja maaseudulta.
Mutta kapinan onneton loppu ei ehkäissyt talonpoikaisluokan vapautumista kuin hetkeksi. Sitä vastoin oli se melkein kuolemanisku lollhardilaisliikkeelle, vieläpä koko paavikunnan vastustukselle.
Kuninkaasta ja aatelistosta olikin kieltämättä liiaksi vaarallista niin kapinallinen väestö selkäpuolellaan ruveta vallankumoukselliseen liikkeeseen, sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta paavia kohtaan ja ottaa takavarikkoon kirkon omaisuus. Saatiinkin sitä helpommin sovinto aikaan paavikunnan kanssa, kun tämä juuri tähän aikaan lakkasi olemasta Ranskan politikan yksinomaisena aseena. Kirkossa oli v. 1378 alkanutsuuri hajaannus, josta pian tulemme lähemmin puhumaan. Maailma oli saanutkaksipaavia,ranskalaisenAvignoniin ja ranskalaisvihollisen,roomalaisen, jota Saksa ja Englanti tukivat.
Jos uskonpuhdistus todellakin olisi ollut sen siveellisen mielipahan seurauksena, jonka paavikunnan rappeutuminen sai aikaan, kuten protestantismin ideologiset historiankirjottajat luulevat voivansa meille uskotella, niin olisi Wiclifin liikkeen pitänyt saada enempi vauhtia tämän suuren hajaannuksen aikana, sillä silloin paavikunta oli siveellisessä suhteessa syvimmälle vaipunut. Mutta historian kulun määräävät luokkaedut ja luokkienväliset taistelut, ja vuodesta 1381 alkaen Englannin hallitsevien luokkien edut olivat Wiclifin pyrkimyksille vastakkaiset.
Totta kyllä, ei hänellä eikä hänen suosijoillaan ollut vähintäkään yhteyttä talonpoikaiskapinan kanssa; päinvastoin oli, kuten olemme nähneet, hänen suojelijansa Lancasterin herttua, kapinallisten keskuudessa eninten vihattu mies. Mutta siitä huolimatta näyttäytyi hänen oppinsa olevan vallankumouksellisempi kuin mitä sopi Englannin vallitsevien luokkien etuihin. Jo v. 1382 muuan Lontoossa pidetty kirkolliskokous kirosi 24 hänen lausettaan kerettiläisinä, ja parlamentti käski samana vuonna erityisellä lailla maallisia oikeusistuimia tukemaan hengellisiä. Ei auttanut sekään, että Wiclif v. 1382 julkaisi kirjotuksen"De blasphemia"(herjaamisesta), missä hän lausui paheksumisensa talonpoikaiskapinan johdosta. Yksinpä hänen entinen suosijansa, Lancasterin herttua, hylkäsi hänet. Wiclif erotettiin Oxfordin yliopistosta ja kaikki korkeammat arvot riistettiin häneltä. Hänen täytyi vetäytyä kirkkoherranpaikkaansa Lutterworthiin, missä hän jo v. 1384 kuoli.
Pahemmin kävi lollhardien. Talonpoikaiskapinasta asti, johon lollhardilaiset kiihottajat olivat suuressa määrin vaikuttaneet, pidettiin jokaista lollhardia, joka saatiin ilmi, jo edeltäkäsin suurena kavaltajana, jonka oikea paikka oli polttoroviolla. Samallainen vainonaika, joka Saksassa oli Kaarle IV:nnen ajoista alkaen vallinnut, koitti nyt Englannin lollhardeille. Liikettä en voitu kokonaan tukahduttaa, mutta toiselta puolen ei myöskään lollhardien onnistunut milloinkaan saavuttaa sellaista merkitystä, kuin heillä oli ollut vuosina 1360-81. Samoin kuin Saksassakin eivät he Englannissakaan voineet tehdä muuta kuin tavattomassa määrässä joutua aatteensa marttyyreiksi.
Vuoden 1381 kapina vaikutti luonnollisesti myöskin ulkomaihin, ja saattoi kaikkialla vainot beghardeja ja valdolaisia vastaan uudelleen puhkeamaan. Vuosisadan lopulla ei heillä ollut enään ainoatakaan varmaa pakopaikkaa. Silloin koitti äkisti, suurimman hädän vallitessa, vainotuille ja sorretuille riemunaika, joka ihanasti todisti heille, kuinka "Herra on heikoissa väkevä".Hussilaissotienpuhjetessa alkoiBöhmissäkommunistisille pyrinnöille sankari-aika, tuon Ranskan suuren vallankumouksen aikakauden vertainen, joka alkoi vuonna 1793.
Taborilaiset.
I. Suuri kirkollinen hajaannus.
Wiclifiläisen liikkeen syntyminen oli vakava varotus paavikunnalle. Jos paavit edelleenkin pysyisivät Ranskan aseina, niin he saattaisivat asemansa vaaraan koko muussa Europassa. He rupesivat senvuoksi toivomaan pois Avignonista, Ranskan vankeudesta, Roomaan, missä olivat vähemmän Ranskan vaikutukselle alttiina.
Wiclifiläinen liike osotti myöskin paaveille, miten vaarassa heidän asemansa kirkkoruhtinaina oli. Se kehotti heitä hakemaan varmaa turvaa maallisesta vallasta. Mitä enemmän Englannissa, Ranskassa ja Espanjan eräissä osissa kirkko vapautui paavin herruudesta ja riistämisestä ja joutui ruhtinasten alaisuuteen, sitä tärkeämmäksi kävi paaville hänen maallinen ruhtinaskuntansa, Kirkkovaltio. Myöskin tämän vuoksi oli paavien olo Roomassa välttämätön.
Jos paavilla oli kaikki syy toivoa pääsevänsä Roomaan, niin alkoivat puolestaan italialaiset ikävöidä paavia. "Babylonian vankeus", joksi he kutsuivat paavin Avignonissa asumista, oli heille selvästi osottanut, kuinka tärkeätä oli tälle maalle saada paavi Roomaan, miten suurta vahinkoa hänen poissaolonsa oli tuottanut. Varsinkin Rooma oli kovasti taantunut.
Tuo intohimoinen halu saada paavi palaamaan Roomaan sai suuremmoisen ilmauksen runoilijaPetrarcassa. Runoissaan ja kirjeissään hän on loistavin värein kuvannut, kuinka aina siitä asti, kun pyhä istuin muutettiin, paavien palatsit ja pyhimysten alttarit olivat Roomassa vaipuneet köyhyyteen ja likaan, kuinka ikuinen kaupunki oli joutumassa rappiotilaan, niinkuin vaimo, jonka mies on hylännyt, mutta kuinka ne pilvet, jotka nyt peittävät seitsemän kukkulan kaupungin taivaan, sen oikean valtijaan läsnäolo kyllä haihduttaisi. Paavin ikuinen kunnia, Rooman onni ja Italian rauha olisivat seurauksena, jos joku paavi uskaltaisi lähteä Ranskan vankeudesta. Avignonissa täytyi paaviuden sitävastoin luonnonlain välttämättömyydellä vaipua paheisiin ja ylellisyyteen ja saada osakseen koko maailman halveksimisen.[26] Ei kukaan ole ruoskinut paaviutta terävämmin kuin Petrarca, mutta se ei tapahtunut suinkaan vihollisessa mielessä, vaan senvuoksi, että saataisi paavit takaisin Roomaan. Suurena vikana paavinistuimelle hänen mielestään ei ollut suinkaan se, että paavi mitä häpeämättömimmin riisti koko maailmaa, vaan se, että paavit kuluttivat riistämisen hedelmät ei Roomassa, vaan Avignonissa.
Eivät ainoastaan taloudelliset, vaan myöskin valtiolliset syyt kiinnittivät siihen aikaan italialaiset paaviuteen.
Kansallistunteen herääminen on mitä läheisimmästi riippuvainen tavaratuotannon kehityksestä. Kun tämä on saavuttanut sellaisen asteen, että se alkaa tulla kapitalistiseksi, niin sen edut, ja ennen kaikkea kapitalistien edut, vaativat kansallista, mahdollisimman keskittynyttä valtiota, joka voi turvata kapitalistien kotimaiset markkinat ja hankkia heille tarpeeksi tilaa ja liikuntavapautta maailmanmarkkinoilla. Täysin selvästi esiintyivät nämä tarkotukset vasta 1600-luvulla, mutta nykyaikaisen kansallistunnon alut esiintyivät jo 1300-luvulla, jolloin niitä huomaa kumminkin vain, jos erikoiset asianhaarat kansallistunnon herättivät, vaikka se vielä ei hetkiinkään saavuttanut itsestään selvän vaiston voimakkuutta.
Korkeasti kehittyneessä Italiassa sen edellytykset näkyivät ensinnä. 1300-luvulla huomattiin täällä kipeästi tarvittavan yhteenliittymistä, joka voisi lopettaa nuo ainaiset pikkuvaltioiden välillä vallinneet sodat ja luoda yhteiskunnallista hyvinvointia turvaamalla rauhan ja järjestyksen. Mutta ainoa valta, jonka luultiin kykenevän antamaan yhteyttä Italialle ja saavuttamaan ylivallan eri pikkuvaltiaiden yli, oli paavius. Myöskin kansalliselta näkökannalta katsottuna halusivat siis kaikki kaukonäköisemmät italialaiset isänmaanystävät paavien palaamista Avignonista.
Kaiken muun lisäksi tuli nyt vielä Ranskan kärsimä tappio Englannin kanssa käydyssä sodassa, joka vaikutti sen, että Ranska näytti yhä vähemmän pelottavalta vastustajilleen.
Paavillisissa piireissä alettiinkin wiclifiläisen liikkeen synnyttyä todenteolla harkita siirtymistä takaisin Roomaan. Ensimäisen kokeen paeta Avignonista teki Urban V. V. 1367 lähti hän kardinaleinensa Ranskan kuninkaan Kaarle V:nnen vastalauseista huolimatta Avignonista Marseillen ja Genuan kautta Roomaan, missä hänet otettiin ilolla vastaan. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin ranskalaiset kardinalit saivat taasen voiton. He viihtyivät paremmin Avignonissa — Gibbon väittää, että siihen oli pääasiassa syynä Burgundinviini, jota he eivät saaneet Italiassa — ja paavin hovi muutettiin taasen sinne. Uuden kokeen teki Gregorius XI v. 1376. Hän lähti Roomaan ja oli siellä kaksi vuotta, kuolemaansa saakka. Nyt roomalaiset pelkäsivät, että ranskalaiset kardinalit pääsisivät taasen voitolle paavinvaalissa. He nousivat aseihin, ympäröivät kardinalikollegiumin ja pakottivat kardinalit huutaen: "kuolema taikka italialainen paavi!" todellakin valitsemaan erään italialaisen, Urban VI:nnen. Mutta ranskalaismieliset kardinalit pakenivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Roomasta ja julistivat vaalin pakotuksen alaisena tehdyksi ja laittomaksi ja valitsivat uuden paavin, Klemens VII:nnen.
Tämä oli syynä kirkon suureen hajaannukseen, skismaan. Me olemme laajasti tehneet selkoa sen syistä, sillä niillä on suuri merkitys paaviuden ja sen vuoksi myöskin kerettiläislahkojen historiaan.
Kaksi samalla kertaa virassa olevaa paavia ei ollut suinkaan mitään tavatonta. Uutta oli sitävastoin se, että eri kansat kannattivat kumpaakin paavia. Ranska ja Espanja tukivat toista paavia ja toista, italialaista, Englanti ja Saksa. Myöhemmin ilmaantui näiden rinnalle vielä kolmaskin paavi, joka tunnustettiin melkeinpä vain Espanjassa. Tämä kirkon skisma oli jo siis enteenä katolisen kristikunnan hajaantumiselle kansankirkkoihin. Tässä ei siis ollut kysymys uskonlauselmista, eikä myöskään puhtaasti henkilöllisistä pyrinnöistä, vaan kansallisista, valtiollisista vastakohdista.
Syntyi hurja taistelu keskenäänkilpailevien paavien välille, eikä kukaan onnistunut saamaan ratkaisevaa voittoa. Koko kirkko huojui liitteissään, mutta myöskin yhteiskuntaa uhkasi samallainen tila, yhteiskuntaa, jota uhkasivat sellaiset räikeät vastakohdat, jotka tulivat samanaikaisesti näkyviin Ranskan jacqueriessä ja Englannin talonpoikaiskapinassa. Tuli siis tehdä loppu vallattomuudesta, järjestää kirkko uudestaan, tai, niinkuin silloin sanottiin, "puhdistaa kirkko päähän ja jäseniin nähden".
Paavius oli silloin aivan kykenemätön tätä tekemään. Toisten mahtien täytyi pitää siitä huoli. Pidettiin sarja kansainvälisiä kongresseja, niin sanottuja kirkolliskokouksia, mutta maallisten ruhtinasten lähettiläillä oli niissä yhtä paljon sanomista kuin kirkonkin eri järjestöjen edustajilla.[27]
Se paavius, joka lähti näistä kirkolliskokouksista, oli syvällä sen alapuolella, joka kerran oli voittanut Saksan hohenstaufilaiset keisarit. Paavit olivat tosin tästä alkaen vähemmän eri kansojen vaikutuksen alaisia kuin Avignonin paavit, mutta myöskin heidän vaikutuksensa eri kansoihin oli pienentynyt. Oli syntynyt kansalliskirkkoja, jotka olivat maan ruhtinaan alaisia, ja hänen kanssaan sai paavi jakaa ylivallan ja nylkemisoikeuden, ellei tahtonut niitä kokonaan menettää; hänen osansa niihin oli rajotettu ja erikoisilla sopimuksilla (konkordateilla tai pragmatisilla sanktsioneilla) tarkoin määrätty.
Niin oli laita Ranskassa, Espanjassa ja Englannissa. Italiassa roomalainen kirkko oli alusta alkaen kansalliskirkkona.
Vain Saksan valtakunta ei kyennyt näiden kirkolliskokousten aikana luomaan perustuksia millekään kansalliskirkolle. Saksa oli liiaksi hajanainen voidakseen järjestää tai rajottaa paavien harjottamaa Saksan kirkon hallitsemista ja riistämistä. Saksa tuli siitä alkaen paavillisen herruuden ja riistämisen pääesineeksi ja jäi sellaiseksi kokonaiseksi vuosisadaksi.
Oli kuitenkin Saksan valtakunnassa yksi valtio, joka tässä kohden teki poikkeuksen:Böhmin kuningaskunta.
II. Böhmin yhteiskunnalliset olosuhteet ennen hussilaissotaa.
Paitsi Englantia ei Europan missään muussa maassa ollut huomattavissa 1300-luvulla niin nopeaa taloudellista kehitystä kuin Böhmissä. Englannissa tämä johtui etupäässä villakaupasta ja noista Ranskaan tehdyistä onnistuneista ryöstöretkistä. Böhmissä sen vaikuttivathopeakaivokset. Paras näistä oli Kuttenbergin kaivos, joka keksittiin v. 1237 ja oli aina siitä alkaen 1400-luvulle asti Europan ehdottomasti enin hopeaa tuottava kaivos. Sen vuotuinen tuotanto nousi 1300-luvun alussa noin 50,000 naulaan hopeaa (125,000 markkaan.) Myöskin kullanhuuhtomispaikkoja oli useissa Böhmin joissa, nim. Moldaussa ja Luznicissa, joessa, jonka varrella Tabor on.
Böhmin tämänaikuinen nopea voimistuminen oli, kuten sanottua, etenkin näistä vuorikaivoksista riippuvainen. Kun Böhmin kuningas Kaarle I v. 1346 huudettiin keisariksi (nimellä Kaarle IV), niin vaaliruhtinasten äänet ostettiin Kuttenbergin hopeakaivostuotteilla, ja samalla, siihen aikaan sangen tavallisella tavalla kävi silloinkin, kun hänen poikansa Wenzel v. 1376 valittiin. Trierin vaaliruhtinaan kuitti 40,000 guldenista on vielä tallella.
Vuorikaivosten ansio on, että Böhmissä kauppa ja teollisuus, taiteet ja tieteet kukoistivat. Prag tuli "kultaiseksi Pragiksi", joka oli täynnä loistavia rakennuksia, ja siellä syntyi Saksan valtakunta-alueen ensimäinen yliopistokin. Mutta ei kirkkokaan jäänyt osattomaksi. Sillä on aina ollut hyvä vatsa ja hieno nenä. Se tietää,mistäjotain voi saada, ja tietää myöskin,mitense on saatava. Luostarit ja kirkot tulivat Böhmissä erinomaisen rikkaiksi, varsinkin "pappikeisari" Kaarle IV:nnen aikana.
Pragin arkkipiispoilla "oli 17 suurta aluetta Böhmissä ja sen lisäksi useita sen ulkopuolella. Arkkipiispan hovikunta kilpaili usein loistossa keisarin hovin kanssa, ja kokonainen vasallijoukko oli aina valmiina hänen palvelukseensa". Yksistään St. Veitlin tuomiokapituli käsitti 300 hengellistä ja omistienemmän kuin satakylää. Eneas Sylvius, joka sittemmin tuli paaviksi Pius II:nnen nimellä, kirjottaa kirjassaan "Böhmin historia": "Minä luulen, ettei missään muussa Europan maassa ole niin monta, niin suuremmoista ja rikkaasti koristettua jumalanhuonetta kuin Böhmissä. Kirkot kohottivat huippujaan taivasta kohden, korkeat alttarit olivat täynnä kultaa ja hopeaa, pappien puvut koristettiin helmillä, koko koristelu oli runsasta, astiat mitä kallisarvoisimpia… Eikä ainoastaan kaupungeissa, vaan myöskin pikkukylissä voi ihailla samallaista loistoa."
Mutta mitä rikkaammaksi Böhmin kirkko tuli, sitä enemmän sitä paavi nylki.
Tavaratuotannon ja tavarakaupan kehittyessä täytyi niiden tavallisten seurausten tulla luonnollisesti myöskin Böhmissä esiin. Paavillisen kirkon ja väestön suuren joukon kesken vallitsevan vastakkaisuuden ohella esiintyi vastakkaisuuksia kauppiaiden ja kuluttajien, mestarien ja sällien, pääomanomistajien ja kotiteollisuuden harjottajien, maanomistajien ja heidän alustalaistensa välillä. Sen seikan kanssa ei ole ristiriidassa se tosiasia, että Böhmissäkin on havaittavissa ajan yleistä pyrkimystä, joka johti talonpoikien vapauttamiseen maaorjuudesta ja sen vaihtamiseen pelkäksi verovelvollisuudeksi, ilmiö, jonka syitä ja luonnetta jo usein ennen olemme selittäneet. 14:nnen ja 15:nnen vuosisadan vaihteessa oli maaorjuus Böhmissä tosiasiassa lakannut. Mutta aateliston puolelta koetettiin täällä kuten Englannissakin saattaa alustalaiset vanhaan riippuvaisuuteen ja elinorjuuteen. Ja heidän tätä tarkottavat pyrkimyksensä tulivat mahtavaksi yhteiskunnallisen tyytymättömyyden lähteeksi.
Jyrkimmin esiintyi tyytymättömyys alemmassa aatelistossa, jonka asema ei varsinaisesti ollut sen parempi kuin varakkaimpien talonpoikienkaan. Heillä ei ollut mitään keinoja sanottavasti lisätä tulojansa, ei sellaista voimaa kuin suurporvareilla, puristaakseen talonpojiltaan sanottavampaa. Mutta tavarakaupan ja tavaratuotannon kehittyessä kadottivat he pian entisen talonpoikaismaisen vaatimattomuutensa, ja rikkaat kauppiaat ja korkeampi aatelisto opettivat kyllä heille pian kokonaan toisia vaatimuksia "säätynsä mukaan" elämiseen. Tämä luokka hävisi pian 14:nnen vuosisadan loppupuolella. Kuninkaan valta oli jo kyllin suuri estääkseen ryöväriritaristoa syntymästä, vaikkei puuttunutkaan sangen pitkälle tähän suuntaan meneviä yrityksiä. Böhmin kuuluminen Saksan valtakuntaan teki mahdottomaksi kannattavan kansallisen sodan. Böhmin alemman aateliston ainoaksi keinoksi tulojensa enentämisessä tuli palkkasotureiksi rupeaminen.
Myöskin Böhmin talonpojat, kuten siihen aikaan useimpien muidenkin maiden, menivät myöskin joukottain palkkasoturipalvelukseen.
Böhmin hopeakaivokset eivät vain edistäneet tavaratuotannon ja tavarakaupan ja kaikkien niistä johtuvien yhteiskunnallisten vastakohtien ilmenemistä, vaan vuoriviljelyksellä oli lisäksi seurauksena se, että nämä vastakohdat kävivät tavallista jyrkemmiksi. Se sai nimittäin aikaanhintojen mullistuksen.
Tavaran hinta on se määrä jaloa metallia — kultaa tai hopeaa — johon sen voi vaihtaa. Muuten samallaisissa olosuhteissa on tämä määrä sitä suurempi, mitä pienempi metallin arvo on, s.o. mitä vähemmän työtä tarvitaan sen saamiseen. Böhmin rikkaitten hopeakaivosten täytyi siis tässä maassa saada aikaan kaikkien tavarahintojen kohoaminen, samoin kuin oli laita koko Europassa 1500-luvun keskivaiheilla, kun Amerikan kulta- ja hopea-aarteet joutuivat maailmanmarkkinoille.
Eri yhteiskuntaluokkiin koski tämä hintojen mullistus aivan eri tavalla, toisia vahingoitti, toisia hyödytti, toisiin se vain hiukan koski, toisten asemaa järkytti perin pohjin. Mutta selvää on, että kaikkialla, missä oli maksettava palkka rahassa, täytyy hintojen kohoamisen jyrkentää näiden luokkien välistä vastakkaisuutta. Enimmin kärsivät tästä luonnollisesti ne luokat, joilla oli rahatulot ja jotka eivät voineet lisätä tulojaan siinä määrin kuin rahanarvo aleni: alempi aatelisto maalla, palkkatyöväestön alemmat kerrokset kaupungeissa.
Mutta kaikkien näiden yhteiskunnallisten vastakohtien yläpuolella oli vieläsuuri vastakohtaisuus, nimittäinkansallinen. Ja samoin kuin Englannissakin suli se yhdeksi kirkollisen kanssa.
Böhmi oli vielä 1200-luvulla taloudellisesti sangen takapajulla ja paljon jäljessä saksalaisia naapurimaitaan. Tuo teollisuuden ja kaupan, taiteen ja tieteen loistava edistyminen sen jälkeen, kun Kuttenbergin kaivokset oli keksitty, oli mahdollinen ainoastaan sen kautta, ettäsaksalaisia siirtolaisiarupesi suuressa määrin tulemaan maahan. Juuri ne Böhmin ruhtinaat, joita tshekkiläiset isänmaanystävät eninten ylistävät, Ottokar II ja Kaarle I, panivat parhaansa saadakseen saksalaisia talonpoikia ja käsityöläisiä, kauppiaita, taiteilijoita ja tiedemiehiä muuttamaan Böhmiin. Etenkin oli Kuttenberg puhtaasti saksalainen kaupunki, samoin useimmat muut vuorikaupungit. Useimmissa kaupungeissa olivat saksalaiset voitolla neuvoskunnassa, ja sitä paremmin, kun he edustivat ylempää luokkaa kauppiaita ja suurempia käsityöläisiä. Pikkukäsityöläiset ja palkkatyöläisten sekä muun alemman kansan joukot kaupungeissa olivat maan tshekkiläistä alkuväestöä.
Myöskin Pragin yliopisto oli saksalaisten käsissä. Se oli kuten Parisinkin yliopisto jaettu neljään n.s. kansakuntaan, joilla kullakin oli yksi ääni sen johdossa. Mutta kun ranskalaisilla itseasiassa oli kolme ääntä Parisissa, oli böhmiläisilla Pragissa vain yksi. Tämä ei suinkaan ollut niinkään vähäinen asia. Yliopisto oli keskiajalla ensimäisen luokan tieteellinen ja valtiollinen mahti, jota melkein saattaa verrata siihen, mikä meidän päivinämme on sanomalehdistöllä ja yliopistolla yhteensä. Ulkonaisestikin olivat ne mahtavia laitoksia. Pragissa kuten Parissakin oli yliopistolla hallussaan erityinen kaupunginosa, jolla todennäköisesti oli omat muuritkin ympärillään. Pragin ylioppilasten luku kohosi 15:nnen vuosisadan alussa useihin tuhansiin. Varmasti voi otaksua, että se yliopiston kukoistuksen aikoina kohosi 10,000:nteen. Kun v. 1409 saksalaiset ylioppilaat jättivät sen, lähti heitä kaupungistayhtenäainoana päivänä 2,000, ja muutamia päiviä myöhemmin, vielä 3,000, jotka perustivat Leipzigin yliopiston.
Yliopiston yhteydessä oli myöskin lukuisia laitoksia, tiloja ja rakennuksia, joita oli lahjotettu professorien ja köyhien ylioppilaiden käytettäviksi — valtio ei silloin vielä ottanut osaa palkkojen ja apurahojen suoritukseen: ja koko yliopiston rikkaus ja mahti oli saksalaisten käsissä. Tshekkiläiset maisterit valittivat katkerasti, että heidän täytyi kärsiä nälkää koulumestareina maalla, kun heidän saksalaiset kumppaninsa sen sijaan saivat kaikki lihavat paikat yliopistoissa ja sen ulkopuolella, ja jos tshekkiläisen kansakunnan edut olivat ristiriidassa saksalaisten kanssa, oli yliopisto aina jälkimäisten puolella. Kaiken lisäksi tuli, että kirkko samalla tavalla palveli sortolaitoksena saksalaisten etuja. Tshekkiläiset saivat laihat pitäjät, kun taasen rikkaat luostarit ja kirkollisen hierarkian parhaat paikat olivat saksalaisten käsissä. Pragin arkkipiispat esim., joista yllä olemme puhuneet, olivat saksalaisia.
Kansan laajat kerrokset — kaupunkien alemmat luokat, alempi papisto, koko maalaisväestö — piti siis kaikkialla saksalaisia sortajina tai sorrossakilpailijoina. Siten kirkon riistämisen vastustaminen ja kirkon omaisuuden haluaminen yhtyi taisteluun saksalaisten sortoa vastaan ja heidän rikkauksiensa himoitsemiseen.
Myöskin Böhmissä syntyi senvuoksi 1300-luvulla kansallinen virtaus, mutta, katsoen alkusyihinsä, täytyi sen siellä alussa kantaa erikoisenluokkavihanleimaa.
Kuulkaammepa esim. minkälainen henki kuvastuu muutamassa v. 1437 ilmestyneessä böhmiläisessä kirjotuksessa, jolla on nimenä. "Böhmin aikakirjojen lyhyt ote, kaikille uskollisille böhmiläisille varotukseksi". Siinä sanotaan muun muassa: "Saksalaiset ovat, kuten böhmiläiset asiakirjat osottavat, böhmiläisten ja slaavilaisten vaarallisimmat viholliset… Totta kyllä, keisari Kaarle IV on kohottanut Böhmiä, laajentanut Pragia, edistänyt tieteitä tai muuta sellaista toimittanut, mutta hän on myöskin kaikissa suosinut saksalaisia. Keitä ovat Böhmin kaikissa kaupungeissa pormestarit ja neuvosherrat? Saksalaisia. Keitä ovat tuomarit? Saksalaisia. Missä saarnataan saksalaisille? Suurimmissa kirkoissa. Missä taasen böhmiläisille? Kirkkomailla ja taloissa. Ja tämä on varma todistus siitä, että hän heimolaistensa saksalaisten kanssa tahtoo vallata Böhmin ja vähitellen hävittää böhmiläiset sukupuuttoon" j.n.e.
Tästä kaikesta ymmärtää helposti, että kansallisen vastakohtaisuuden täytyi yhtyä yhdeksi kirkollisen kanssa. Tshekkiläisillä oli täysi syy ruveta vastustamaan kirkkoa, ja sen riistämistä, samoin saksalaisilla täysi syy ryhtyä sitä puolustamaan. 13:nnen vuosisadan pyrinnöt puhdistaa kirkkoa saattoivat tuskin löytää paremmin muokattua maaperää kuin Böhmin tshekkiläisissä. Mutta sitä jyrkemmin täytyi saksalaisten niitä vastustaa.
Tästä ilmakehästä kasvoi se paavilais- ja saksalaisvihollinen liike, joka etevimmän kirjallisen päämiehensä, Johannes Hussin, mukaan, on saanut nimenhussilaisuus.
III. Hussilaisliikkeen alku.
Hussilaisuus otti alussaan wiclifiläisestä liikkeestä tärkeimmät kohdat perusteluihinsa ja vaatimuksiinsa. Heti kun englantilaisen uskonpuhdistajan mielipiteet tulivat Böhmiin, saavuttivat ne siellä innokkaita kannattajia, ja Huss itse nojautui läheisesti Wiclifiin. On kuitenkin mitä rohkeinta väittää, että Wiclifin opit olisivat saaneet aikaan hussilaisliikkeen. Se varusti tämän viimeksimainitun varsin sopivilla perusteluilla ja vaikutti sen asettamien vaatimusten sanamuotoihin, mutta liikkeen perustuksella, sen voimalla ja tarkotusperällä oli syvät juurensa olosuhteissa. Se ei ollut mikään vieras, maahan tuotu, vaan versoi kotimaisella pohjalla. Se ilmeni jo Kaarle IV:nnen hallitessa parinkin edustajan kirjotuksissa, ennenkuin Wiclifin kirjotuksia vielä oli tullut Böhmiin, mikä tapahtui vasta Lutterworthin kirkkoherran viimeisinä elinvuosina (noin 1380).
Kaarle IV:nnen poika Wenzel (1378-1419) koetti, niin paljon kuin mahdollista oli, tasotella vastakohtia. Hän ei suuresti välittänyt Saksan keisarikruunusta, olipa se hänen voimattomuutensa vuoksi hänelle miltei vastenmielinenkin, eikä hänen niin ollen tarvinnut isänsä tavoin olla pappiskeisari. Hän suosi tshekkiläisten pyrintöjä, mutta tahtoi tehdä sen vahingoittamatta saksalaisten harrastuksia. Sen kautta hänen koko politikansa horjui ja oli ristiriitaisuuksia täynnä, mutta hänen onnistui kumminkin melkeinpä aina kuolemaansa asti estää väkivaltaista yhteentörmäystä.
Räjähdys tapahtui vasta sitten kun ulkomaiset mahdit ryhtyivät Böhmin oloihin. Ne koettivat hallita "lujalla kädellä" ja tahtoivat tallata oikein perinpohjin palonalun sammuksiin. Seurauksena oli se, että koko rakennus oli pian ilmi liekissä.
Johannes Hussoli paavilais- ja saksalaisvihollisen liikkeen etevin kirjallinen edustaja. Hän tuli v. 1398 professoriksi Pragin yliopistoon ja neljä vuotta myöhemmin kirkkoherraksi Betlehemin kirkkoon. Kuningas Wenzel osotti hänelle niin suurta suosiota, että teki hänet kuningatar Sofian rippi-isäksi. Mutta yliopisto, joka oli saksalaisten käsissä, rupesi pian vastustamaan Hussia ja Wiclifiä, jonka oppeja Huss oli omaksunut; 45 Wiclifin lausetta kirottiin kerettiläisinä. Tämä yliopistoriita tuli yhä enemmän kansalliseksi. Vihdoin Wenzel rupesi tshekkiläisten puolelle ja antoi yliopiston böhmiläiselle osakunnalle yksistään kolme ääntä ja muille yhteensä vain yhden ainoan. Tämä tapahtui v. 1409 ja siitä seurasi välittömästi se, että useimmat saksalaiset professorit ja ylioppilaat lähtivät pois. Tämän jälkeen yliopisto selitti olevansa Hussin puolella ja valitsi hänet rehtoriksi.
Mutta nyt sai Huss mahtavampia vastustajia, Pragin arkkipiispan ja vihdoin itse paavin. Taistelu tuli yhä kiivaammaksi. Hussin ja kirkon välinen juopa isoni isonemistaan. Ristiriitaa lisäsi vielä se, että paavi Johan XXIII ryhtyi v. 1411 taasen harjottamaan suuressa määrin uutta anekauppaa, koska hän tarvitsi rahoja. Anekauppiaat tulivat v. 1412 Pragiin. Huss rupesi mitä kiivaimmin heitä vastustamaan eikä kammonut sanomasta tuota rahanahnetta paavia Antikristukseksi. Syntyikin katkeria yhteentörmäyksiä katolisten saksalaisten ja hussilaisten tshekkiläisten välillä, jotka polttivat paavin bullat ja uhkasivat pappeja.
Luultiin kaiken olevan kypsyneen julkiseen taisteluun, mutta vielä kerran sai Wenzel rauhan säilymään julkean puolueettomuutensa keinolla. Hän ajoi Hussin pois Pragista, mutta lähetti pian sen jälkeen neljä paavinmielistä teologia samaa tietä. Sen ohessa hän mursi saksalaisten ylivallan Pragissa määräämällä, että vast'edes neuvoskunnassa piti olla puoleksi tshekkiläisiä.
Vuonna 1414 kokoontui Konstanzin suuri kirkolliskokous saattamaan paavilliseen kirkkoon uudelleen yhteyttä ja järjestystä. Siihen kuului kolmen silloisen paavin erottaminen ja yhden uuden valitseminen. Mutta lisäksi vaadittiin, että kerettiläisyys Böhmissä piti lannistettaman. Sigismundilla, Wenzelin veljellä, joka v. 1410 oli tullut Saksan keisariksi, josta arvosta Wenzel kymmenen vuotta aikaisemmin oli erotettu, oli tässä omakin etu kysymyksessä, hän kun oli Wenzelin vallan perijä Böhmissä ja kerettiläisliikkeen luultiin uhkaavan irrottaa Böhmi ei ainoastaan paavinkirkosta, vaan vielä Saksan valtakunnasta.
Huss kutsuttiin kirkolliskokouksen eteen. Hän lähti matkalle Konstanziin vahvassa luottamuksessa (lokakuussa 1414). Hän ei uskonut ainoastaan Sigismundin suojeluslupaukseen, vaan ennen kaikkea oikeaan asiaansa. Kuten niin monet aatteenihantelijat häntä ennen ja hänen jälkeensä, näki hänkin vain erimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä siinä, missä itse asiassa oli syviä, ylipääsemättömiä vastakkaisuuksia. Kunpa vain väärinkäsitykset tulisivat selvitetyiksi ja väärät mielipiteet kumotuiksi, niin kyllä hänen aatteensa, siitä hän oli varma, pääsisi voitolle.
Mutta hänen ei onnistunut saada hurskaita isiä vakuutetuiksi. Nämä eivät voineet käsittää, että Kristuksen seuraajien tuli elää apostolisessa köyhyydessä, eikä sitä, että hengellinen tai maallinen valta, vaikka olisi paavi tai kuningas kysymyksessä, lakkaisi olemasta oikeudenmukainen, jos tekisi itsensä kuolemansyntiin syypääksi.
Myöskin Sigismund tuli peräti levottomaksi tästä kansanvaltaisesta periaatteesta.
Se, että böhmiläiset, varsinkin aatelisto, osottivat olevansa Hussin puolella, oli kirkolliskokouksen mielestä vain todistus siitä, että mies oli vaarallinen. Hänet täytyi tehdä vaarattomaksi. Sittenkun oli turhaan koetettu pitkällisellä vankeudella ja uhkauksilla saada Huss peruuttamaan kerettiläiset mielipiteensä, kirosi kirkolliskokous hänet ja hänen oppinsa 6 p:nä heinäk. 1415 sekä jätti hänet maalliselle tuomarille. Sigismund oli kyllin miehuuton peruuttamaan sanansa ja salli, antamastaan suojeluslupauksesta huolimatta, Hussin joutua polttoroviolle.
Tällöin oli böhmiläisillä valittavana joko tehdä kapina tai alistua vanhaan sortoon. He valitsivat edellisen.
Jo Hussin käräjäkäynnin aikana olivat muutamat hänen uskaliaimmat kannattajansa sanoneet itsensä julkisesti irti kirkon yhteydestä. He vaativat, kuten mainitut pari Hussin edeltäjää jo olivat tehneet, että myöskin kansan, eikä vain pappien, piti saada ehtoollisessa molempia aineksia, leipää javiiniä. Katolisessa kirkossa oli nimittäin tullut tavaksi antaa maallikoille ainoastaan leipää ja jättää kalkin nauttiminen pappien oikeudeksi. Sopikin täydellisesti oppiin, joka tahtoi poistaa papiston etuoikeudet, että se vastusti pappien etuisuuksien ulkonaisiakin merkkejä. Kalkki, maallikkokalkki, tuli tästä ajasta alkaen hussilaisten symboliksi. Yleinen perinnäinen helppotajuinen historiankuvaus tahtoo uskotella, ettei hussilaissodan koko valtava taistelu koskenutkaan pääasiallisesti mitään muuta kuin sitä, pitikö ehtoollisessa nautittaman molempia aineksia vaiko ainoastaan toista. Ja muutamat "valistuneet" eivät laiminlyö tässä yhteydessä mielihyvällä huomauttamasta, kuinka typeriä sen ajan ihmiset kuitenkin olivat meidän omiin vapaa-ajattelijoihimme verrattuina.
Mutta tämä esitys hussilaisliikkeestä on kuitenkin melkein yhtä viisas ja hyvin perusteltu kuin jos joku tulevan ajan historiankirjottaja selittäisi meidän vuosisatamme vallankumoustaisteluja siten, että 1800-luvulla ihmiset olivat vielä niin tietämättömiä, että antoivat määrätyille väreille taikauskoisen merkityksen, niin että silloin mitä verisimpiä sotia käytiin esim. siitä, oliko Ranskan väri yksistään valkea vaiko sini-valko-punainen tai ainoastaan punainen, että taasen Saksassa pitkän ajan kuluessa jokainen, joka kantoi mustanpuna-kultaista nauhaa, tuomittiin pitkälliseen vankeuteen j.n.e.
Mitä eri liput nykyaikana ovat eri kansoille ja puolueille, sitä oli kalkki hussilaisille. Kalkki oli heidänsotamerkkinsä, jonka ympärille he kokoontuivat, jonka puolesta he taistelivat viimeiseen asti, mutta siitäei sotaa käyty.
Aivan sama oli niiden herranehtoollisen eri muotojen laita, jotka esiintyivät uskonpuhdistuksen aikana 1500-luvulla ja jotka silloin niin jyrkästi erottivat katolilaiset, luterilaiset ja reformeratut kolmeen eri leiriin.
Hussin mestauksen jälkeen tuli riita katolisen kirkon kanssa Böhmissä yleiseksi ja maallikkokalkki kaikkialla vapautumisen merkiksi. Jää oli murtunut, eikä pian enään vitkasteltu ryhtymästä erkaantumisen käytännöllisiä johtopäätöksiä toteuttamaan, jotka olivat äärimmäisinä syinä koko riitaan. Pragissa tapahtui ajottain metelejä, jotka eivät aina jääneet mielenosotuksiksi, vaan jotka useinkin päättyivät niin, että pappeja ja munkkeja karkotettiin ja kirkkoja ja luostareita ryöstettiin. Aatelisto käytti kuitenkin parhaiten asemaa hyväkseen. Aatelismiehet eivät turhan vuoksi muuttuneet innokkaimmiksi hussilaisiksi. Kostaakseen Hussin kuoleman lähettivät he — luonnollisesti pelkästä uskoninnosta — piispoille ja luostareille kiistakirjeitä ja anastivat kirkon omaisuutta aimo tavalla, missä vain voivat.
Wenzel pysyi voimattomana tämän myrskyn suhteen. Turhaan paavi ja Sigismund koettivat yllyttää häntä käyttämään voimakkaita keinoja kapinoitsijoita vastaan. Wenzel piti viisaimpana olla näkemättä mitään. Vihdoin tuli asia kuitenkin niin pitkälle, että Sigismund uhkasi veljeään sodalla, jos tämä edelleenkin pysyisi toimettomana hussilaisten vallattomuuden suhteen. Uhkaus auttoi. Wenzel kääntyi hussilaisia vastaan ja koetti saada Pragista karkotetut papit uudestaan virkoihinsa. Tästä syntyi Pragissa mellakka, joka päättyi niin, että Pragin alempi kansa vallotti kaupungin 30 p:nä heinäk. 1419. Heitä johti ensimäisenä voittoon muuan Johan Zizka.[28]