The Project Gutenberg eBook ofSosialismin historiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sosialismin historiaAuthor: Karl KautskyTranslator: Wäinö JokinenRelease date: May 27, 2018 [eBook #57219]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOSIALISMIN HISTORIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sosialismin historiaAuthor: Karl KautskyTranslator: Wäinö JokinenRelease date: May 27, 2018 [eBook #57219]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Sosialismin historia
Author: Karl KautskyTranslator: Wäinö Jokinen
Author: Karl Kautsky
Translator: Wäinö Jokinen
Release date: May 27, 2018 [eBook #57219]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOSIALISMIN HISTORIA ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Uudemman sosialismin edeltäjät
I. Platonista uudestikastajiin
E. Bernsteinin, C. Hugon, K. Kautskyn, P. Lafarguen,Franz Mehringin ja O. Plechanowin kuvaamana.
Kirj.
Suomennos
Käännöksen tarkistanut Wäinö Jokinen
Tampereella, Tampereen Työväen Sanomalehti O.Y:n kustannuksella, 1908.
Bernsteinin ja Kautskyn esipuhe.Johdanto.
I OSA. Platonilainen ja vanhin kristillinen kommunismi.
I luku. Platonin ihannevaltio.
I. Platon ja hänen aikansa.II. Platonin kirja "Valtio".
II luku. Alkukristillinen kommunismi.
I. Alkukristillisen kommunismin juuret.II. Alkukristillisen kommunismin olemus.III. Alkukristillisen kommunismin häviö.IV. Kirkon omaisuus keskiajalla.
II OSA. Palkkatyöväki keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.
I luku. Vapaan käsityöläissäädyn synty kaupungeissa.
I. Maaorjuus.II. Käsityön ensimäiset alut.III. Ammattikuntalaitos.
II luku. Käsityöläissällit.
I. Sällijärjestelmän synty.II. Oppipoika, sälli, mestari.III. Taistelut sällien ja mestarien välillä.IV. Sälliyhdistykset.V. Työmiesylimystö kaupungeissa.
III luku. Pääoma ja työ vuoriviljelyksessä.
I. Kyläkunta ja vuorioikeus.II. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä.III. Vuorityöntekijät.
IV luku. Pääoma ja työ kutomateollisuudessa.
III OSA. Keskiajan ja uskonpuhdistuksen ajan kommunismi.
I luku. Luostarikommunismi.
II luku. Kerettiläiskommunismi. Sen yleinen luonne.
I. Paavinvalta kerettiläiskommunismiin hyökkäyksien keskipisteenä.II. Rikkaan ja köyhän vastakkaisuus keskiajalla.III. Kristillisen perimätiedon vaikutus.IV. Mystiki.V. Askesi.VI. Kansainvälisyys ja vallankumouksellinen henki.
III luku. Italian ja Etelä-Ranskan kerettiläiskommunismi.
I. Brescian Arnold.II. Valdolaiset.III. Apostoliset veljet.IV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret.V. Dolcinon kapina.
IV luku. Beghardit.
I. Beghardien alkuperä.II. Ludvig baierilainen ja paavi.III. Katolinen reaktsioni Kaarle IV:nnen aikana.
V luku. Englannin lollhardit.
I. Wiclifiläinen liike.II. Lollhardilaisuus.III. Talonpoikaissota v. 1381.
VI luku. Taborilaiset.
I. Suuri kirkollinen hajaannus.II. Böhmin yhteiskunnalliset olosuhteet ennen hussilaissotaa.III. Hussilaisliikkeen alku.IV. Hussilaisliikkeen eri puolueet.V. Taborin kommunistit.VI. Taborin häviö.
VII luku. Böhmin veljet.
VIII luku. Saksan uskonpuhdistus ja Tuomas Münzer.
I. Saksan uskonpuhdistus.II. Martin Luther.III. Saksin vuoriviljelys.IV. Zwickaun hurmahenget.V. Münzerin elämäkerran kirjottajat.VI. Münzerin ensimäinen esiintyminen.VII. Münzer Allstättissä.VIII. Suuren talonpoikaissodan juuret.IX. Münzerin kapinalliset valmistukset.X. Talonpoikaissota.
IX luku. Uudestikastajat.
I. Uudestikastajat ennen talonpoikaissotaa.II. Uudestikastajien opit.III. Sveitsin uudestikastajien onni ja häviö.IV. Etelä-Saksan uudestikastajat.V. Mährin uudestikastajat.VI. Münsterin levottomuudet.VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat.VIII. Münsterin vallotus.IX. Uusi Jerusalem.a) Tietolähteet.b) Hirmuhallinto.c) Kommunismi.d) Monivaimoisuus.X. Münsterin kukistuminen.
Viiteselitykset.
Bernsteinin ja Kautskyn esipuhe.
Ei ole liian paljo sanottu, eikä mikään vääryys edeltäjiä kohtaan, jos sanommekin, ettei tähän asti ole kirjotettu mitään tieteellisiin tutkimuksiin perustuvaasosialismin historiaa. Jollemme ota huomioon Benoit Malonin kertovaan muotoon kirjotettua teosta, täytyy meidän lisätä, ettei edes myöhemmin ole yritetty saada aikaan sellaista. Tämä tosiasia on sitä enemmin silmiinpistävä, kun ilmeisesti on suuri puute sosialisten mielipiteitten esityksestä ja sosialisen kehityksen historiasta. Meistä ainakin näyttää, ettei pelkkä sattumus ole tähän syynä.
Ensimäinen koe kirjottaa sosialismin historiaa tehtiin 1840-luvulla, silloin kun kartismi ja kommunismi tuottivat jo erityistä huolta valtiomiehille sivistyneemmissä maissa ja herättivät kaikkialla suurta huomiota. Nyt jo nähdään erinomaista vilkkautta tällä alalla, sosialismin vastustajat ja kannattajat tutkivat sen esihistoriaa, toiset asettaen umpimähkää sen yhteyteen kaikki, mikä vähänkin näyttää aatteeseen kuuluvalta, toiset taasen arvostelevammin tutkien määrättyjä ajankohtia tai huomattavampia ilmiöitä. Tässä sopii meidän muistella seuraavia henkilöitä: Villegardellea ja Robert von Mohlea, Reybaudia ja Lorenz v. Steiniä, Sudrea ja Karl Grüneä sekä vielä lisäksi Sargantia.
Kansallis- ja parisilaiskommuni synnyttivät toisen aikakauden sosialismin historiassa. Siltä ajalta on meillä Rudolf Meyerin ja Jägerin, Dühringin ja Laveleyn teokset, ja sarjamme loppuu äskenmainitulla Benoit Malonin tuotteella "Histoire du Socialisme" (sosialismin historia).
Sen jälkeen on sosialismi yhä enemmän astunut esiin piilostaan, se on alkanut tulla keskustaksi, jonka ympärille koko europalainen valtiotaito keskittyy, ja melkein kaikkialla on se asettunut samalle tieteellisesti järjestetylle pohjalle, joka on esitetty Marxin ja EngelsinKommunistisessa manifestissa. Päivä päivältä kasvaa sosialismin palvelukseen antautuneitten joukkojen voima ja päättäväisyys, selvyys ja tietoisuus päämäärästään. Europalaisessa yhteiskunnassa täytyy kaikkien luokkien toimia sosialismin hyväksi, joka niille on tullutkin elinkysymykseksi; kirjallisuus käsittelee jo tavattomasti sosialisia kysymyksiä — mutta sosialismin historian kirjottaminen ei tule samalla suhteellisesti vaan myöskin ehdottomasti hedelmää kantamattomaksi. Sitten 1880-luvun alkua ei ole mitään itsenäistä esitystä sosialismin kehityksestä nähnyt päivänvaloa.
Syy tähän lienee osaksi siinä, että aine on kasvanut niin suunnattomasti, että yksityisen tutkijan on hyvin vaikea siihen syventyä. Mutta ei suinkaan tämä syy yksin voi selittää sitä seikkaa, että sosialismin historia niin vähän viehättää kirjailijoitamme.
Ensimäisellä aikakaudella erittäinkin vastustajat kirjottivat historiaa. Toisella ovat jo sen suunnan edustajat kadonneet. Muutamilla 1870-luvun kuluessa tällä alalla erittäin huomattavilla miehillä on kohtia, jotka liittävät heitä sosialismiin; tämä ei koske ainoastaan Dühringiä ja Malonia vaan myöskin R. Meyeriä ja Laveleyta. Taloustiede oli jo silloin kadottanut kaiken halunsa sosialismin historian kirjottamiseen.
Tätä ei ole niinkään vaikea käsittää. Taloustieteilijä, joka on päättänyt pitää pystyssä nykyisen yhteiskunnan perustuksia, ei voi nähdä sosialismissa mitään muuta kuin täydellisesti käsittämättömän hairahduksen. Sosialismin historian kirjottamisessa ei hänellä ole päämääränä tehdä sitä kehityksen mukaisesti selväksi, vaan pikemmin näyttää sosialismin soveltumattomuus ihmisen ja yhteiskunnan olemukseen.
Niin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa oli yhä kehittymässä, oli sosialismi tosiaankin vastakkainen tuotantotavan vaatimuksille ja kerrassaan mahdoton olemaan pysyväisenä yhteiskuntamuotona. Sen vuoksi 1840-luvun lopulla olikin sosialismin historialla osallaan joukko tosiasioita, joista herrat taloustieteilijät osasivat lyödä rahaa. Sosialistiset ajatukset sortuivat tyhjinä unelmina, yritykset käytännöllisesti toteuttaa sosialismia eivät tuottaneet tuloksena mitään muuta kuin pitkän rivin tappioita ja onnistumattomia kokeita.
Tämän kaiken on sittemmin aika muuttanut. Sosialistisen ajatusten historia on meidän päivinämme historia, joka sisältää "sosialismin kehityksen haaveesta tieteeksi". Ja sitten kun yhtyminen on tapahtunut sosialismin ja työväenliikkeen välillä, muodostaa sosialismin käytännöllisen vaikutuksen historia ketjun mitä kauneimpia voittoja. Nämä edistykset ovat meidän päivinämme yhtä yleisesti tunnettuja ja tunnustettuja kuin sosialismin tieteelliset perustukset. Lyhyesti sanottuna: sosialismin historialla on kyllin ilmeisiä todistuksia sosialismin varmasta edistymisestä eri aloilla, jotta tieteilijätkin voisivat paremmin asiaan kiintyen antaa täydellisen esityksen siitä.
On pantava suurta merkitystä siihen, että Parisin ja Pragin yliopistot ovat nyt samanaikaisesti asettaneet ohjelmiinsa luennoita sosialismista, ja Pragissa saatiinkin täydellisesti sopiva henkilö niitä pitämään.
Mutta samassa määrässä ja samasta syystä kuin ihastus sosialismin historiaan pienenee taloustieteessä, kasvaa se sosialisteissa. Tästä huolimatta on heille kuitenkin mahdollista olla mitä täydellisimmin puolueettomia edeltäjiään kohtaan.
Meidän asianamme ei liene tässä näyttää, missä suhteessa uudenaikaisempi sosialismi on sosialismin aikaisempiin muotoihin. Samaten voisimme joutua tässä liian kauas antautuessamme tutkimaan taloudellista historian käsitystä, joka lyö leimansa uudempaan sosialismiin ja tekee objektivisen historian kirjottamisen mahdolliseksi. Tämä voisi olla samaa kuin, että takertuisimme sisällykseen siinä työssä, joka on edessämme. Olkoon tämä tarpeeksi viittaamaan siihen, että myöhemmän ajan sosialisti on varsin vapaassa suhteessa edeltäjiinsä. Heidän sosialisminsa ei ole samaa kuin hänen, ne olosuhteet, joista se sai alkunsa, ovat erilaisia kuin ne, jotka nykyajan sosialistia ympäröivät. Millaisen tuomion hän edeltäjistään lausuneekin, ei se kumminkaan kohtaa sitä sosialismia, johon hänen oma personallisuutensa sisältyy.
Itsestään on kuitenkin selvää, ettei hän suinkaan ole välinpitämätön edeltäjiänsä kohtaan, vaikka hän niihin nähden säilyttääkin itsenäisyytensä ja puolueettomuutensa. Syvä myötätuntoisuus yhdistäisi hänet kaikkiin, jotka tahtoisivat jotain samallaista, pyrkisivät samaa päämäärää kohti kuin hän itsekin. Se, että he koettivat saavuttaa sosialistisia ihanteita aikana, jolloin yhteiskunta ei ollut vielä kehittänyt keskuudestaan näiden toteuttamiseen tarvittavia edellytyksiä, että he siis pyrkivät mahdottomuuksiin eivätkä onnistuneet, se varmaankin yhä enemmän vahvistaa sitä myötätuntoisuutta, jonka asian luonteen mukaan tulee aina kohdata sorrettuja, voitettuja. Ja jos hänen vielä lisäksi täytyy olla näkemässä, kuinka niitä, jotka ovat kukistuneet, ei ainoastaan voittaja ole häväissyt, panetellut ja saattanut huonoon valoon, vaan että vielä tänäkin päivänä niitä puolueellinen historiankirjotus varsin pahoin käsittelee luokkaharrastuksia palvellen, niin on suuttumus ja viha sortajia vastaan yhä enemmän lisäävä hänen myötätuntoisuuttaan paneteltuja kohtaan.
Mutta kuinka voimakkaita nämä tunteet lienevätkin, eivät ne suinkaan millään tavalla estä totuutta tutkimasta. Onpa selvää, että sosialistin on helpompi kuin tavallisen kirjailijan tunkeutua vanhempien sosialistein tunne- ja henkimaailmaan.
Jos ymmärtää täydellisesti sosialismin myöhemmän muodon synnyn, samalla kun käsittää sen aikaisemmat muodot, niin on toiselta puolen samoin totta, että paremmin ymmärtää molempia, jos itse on keskellä nykyajan sosialistisia liikkeitä. Lienee tässä paikallaan Heinen huomautus: "Silloin kun koettaa selittää nykyisyyttä menneisyydestä, huomaa samalla, että oikeastaan entisyyttä vasta nykyisyyden kautta käsittää oikein ja että jokainen päivä luopi tähän menneisyyteen uutta valoa, josta meidän lyhytnäköisillä kirjailijoillamme ei ole ollut edes aavistustakaan".
Näin ollen voidaan väittää, että samalla kun taloustiede yhä enempi kääntyy toimimasta sosialismin historian hyväksi, siirtyy tämän kirjottaminen luonnollisesti niille, jotka kuuluvat uudemman sosialismin kannattajien piiriin.
Mutta tässä kohtaa näitä kaikkien suotuisien edellytyksien ohella tosi vaikeus:ajan vähyys.
"Meidän levottomalla ajallamme", kirjotti Engels kerran, "on samoin kuin 1500-luvulla, niin pian kuin asia koskee yleisiä harrastuksia, ainoastaan taantumuksen puolella miehiä, jotka ovat erikoistutkijoita". Tämä totuus koskee ennen kaikkea sosialidemokratiaa. Me emme voi meikäläisistä mainita ketään, jota voisi pitää yksinomaan tieteellisenä tutkijana. Jokainen meidän miehistämme on samalla käytännöllinen sotilas, joka sanoineen ja kirjotuksineen, neuvoineen ja toimineen antautuu työväestön taisteluun. Yleisesti tunnettua on, ettei nykyisten sosialistisien perustelmien kumpikaan perustaja millään tavalla tehnyt tässä kohden mitään poikkeusta.
Niiden kannattajien joukossa, jotka nyt koettavat toimia opettajiensa hengessä, ovat useimmat sanomalehtimiehiä, valtiopäivämiehiä j.n.e. Ei ole silloin ihmeellistä, ettei sosialidemokratia ole tähän saakka toimittanut mitään laveampaa sosialismin historiaa, vaan kaikki kirjalliset tuotteet ovat olleet yksityisiä erikoistietoja.
Arvostelukyky auttaa tätä puutetta koettaen asettaa johdonmukaisesti yhteen erikoistietoja kaikkiin tärkeisiin ajankohtiin nähden sosialismin historiassa. Tarkotus ei suinkaan ole antaa tässä yleiskuvaa kokonaisen tieteen alalta erityisien kuvauksien muodossa. Juuri historian alalla on edellä sanottua menettelyä monet kerrat menestyksellä koetettu.
Kieltämättä on tällä menettelytavalla myöskin haittansa. Täydellistä yhtenäisyyttä on mahdoton saavuttaa, silloinkaan kun, niinkuin tässä tapauksessa, kaikilla työskentelijöillä on sama tieteellinen katsantokanta. Esitystapa ei voi olla samallaista, sillä eri osat ovat eri kynistä lähteneet, mutta eipä edes ajatusten sopusointua voi aina saavuttaa. Sillä kuinka yhtäläinen kanta eri tutkijoilla onkin, katselevat he kumminkin asioita eri silmillä ja kullakin on siinä omat yksityiset tapansa. Niin, tämä täydellinen yhtenäisyys, mitä tulee historian puolueettomasti yhteensovitettuihin kohtiin, on sitä mahdottomampi saavuttaa, mitä selvempää se on, yhtenäinen perustus ei ole mikään kaava, vaan tutkimistapa, jota jokainen itsenäisesti käyttää.
Me teoksen toimittajat toivomme saavamme nämät haitat mahdollisimman pieniksi jakamalla sisällyksen niin, että sekä toistamisia että aukkoja niin tarkkaan kuin suinkin voitaisiin välttää; jokaisella tekijällä on näet ollut erityinen yhdenjaksoinen osa tehtävänään.
Tämä teoksen tarkotus ei ole suinkaan puhtaasti tieteellinen.Menneen ajan selvyys tuottaa suurempaa valoa nykyisyyteen. Ainoastaan ne sosialistiset ilmaukset, jotka ovat vaikuttaneet uudemman sosialismin muodostumiseen, otamme lähemmän tarkastuksemme esineiksi. Sentähden jätämme kokonaan kiinalaisen sosialismin.
Me olemme myöskin samasta syystä jättäneetalkuajan kommunisminkäsittelyn. Sellainen kuvaus laajentaisi tavattomasti työalaa ja muuttaisi täydellisesti sen luonteen. Alkuajan kommunismin historia on koko ihmissuvun historia aina sen ensimäisestä ilmaantumisesta kauaksi n.k. historialliseen aikaan. Alkuajan kommunismin otamme puheeksi ainoastaan silloin, kun uudempi sosialismi on jonkinlaisessa yhteydessä sen kanssa.
Teoksen alkuperäisen suunnitelman mukaan alkaisi tutkimuksiin perustuva esitysuskonpuhdistuksestatai Münzeristä ja Moresta, ja kaikki se, mikä on tämän ajan edellä, selitettäisi lyhyesti käsittelevässä johdannossa. Tämä johdanto on kuitenkin täytynyt tehdä niin laveaksi, että siitä on tullut erityinen ensimäisen nidoksenensimäinen osa. Tämä ensimäinen nidos,Uudemman sosialismin edeltäjät, käsittää kaksi osaa, joista ensimäinen on saanut nimenPlatonista uudestikastajiin. Toinen osa,Thomas Moresta Ranskan vallankumoukseen, johtaa meitä eteenpäin ajassa aina suureen Ranskan vallankumoukseen ja antaa sen ohessa erityisenä liitteenä katsauksen Amerikan uskonnolliskommunistisiin siirtoloihin. Vaikka suurin osa näistä asioista kuuluukin meidän aikaamme, on niillä kumminkin yhtä paljon yhtäläisyyttä 15- ja 16-vuosisadan lahkojen, uudestikastajien, mennonitien ja kvekarien kanssa kuin samanaikaisien Robert Owenin, Fourierin ja Cabetin kanssa, ja kuuluvat ne sentähden todellakin tähän ensimäiseen nidokseen, joka juuri käsitteleekin "edeltäjiä".
Koko teos on nyt jaettu neljään nidokseen. Toinen käsittää ajan 1789-1848, kolmas taasen saksalaisen sosialidemokratian historian, jonka on kirjottanut Fr. Mehring, ja vihdoin neljäs sosialismin historian muissa maissa vuodesta 1848 aina meidän päiviimme.
Suuri on se tehtävä, jonka olemme ottaneet suorittaaksemme, mutta me toivomme, että siinä kuitenkin onnistumme. Me olemme koettaneet saada kansainvälisen sosialidemokratian luotettavia ja kelvollisia kirjallisuuden edustajia yritystämme avustamaan, ja heidän avullaan luulemme, vaikka aine onkin näin tavattoman laaja, siinä pääsevämme onnelliseen loppuun. Ainoa ehto työn onnistumiseksi on, että sen tekevät henkilöt, jotka tuntevat perinpohjin aineensa ja joilla on sekä halua että rakkautta työhönsä. Tällaista ohjetta olemme käyttäneetkin. Jokainen tässä yrityksessä työskentelijä kirjottaa historiaan sellaisia kappaleita, joihin hän erityisien tutkimuksien kautta on syventynyt ja innostunut. Jokainen koettaa parastaan. Jos teos herättää lukijoissaan yhtä paljon viehätystä aineeseen kuin tekijöissään, niin on sen menestyminen varma.
Lontoossa ja Stuttgartissa helmikuulla 1895.
E. BernsteinjaK. Kautsky.
Johdanto.
Uudemmalla, kansainvälisellä sosialidemokratialla on historiallisesti kaksi juurta. Molemmat kasvavat samasta maaperästä, siitä jonka muodostaa nykyinen talous- ja tuotantojärjestelmä. Molemmilla on sama päämäärä — tehdä loppu niistä sanomattomista kärsimyksistä, joihin yhteiskuntamme syöksee niin monet jäsenistään ja ennen kaikkea heikoimmat niistä, omaisuudettomat. Ja molemmat tahtovat saavuttaa tarkotuksensa poistamalla tämän tuotantojärjestelmän, nykyisen omaisuusjaon. Mutta molemmat ovat kuitenkin olemukseltaan aivan erilaisia.
Toinen näitä juuria —kommunistinen utopismi— lähtee korkeimmista yhteiskuntaluokista. Sen aatteiden kannattajat kuuluvat yhteiskunnan henkisiin valittuihin. Toinen sosialidemokratian juuria —tasa-arvokommunismi[1] — johtaa syntynsä yhteiskunnan alimmista kerroksista, niistä, jotka aina viime vuosikymmeniin asti luettiin henkisestikin alimpana oleviksi.
Utopismi sai alkunsa korkeasti sivistyneistä miehistä, jotka eivät olleet sidottuina niiden luokkien harrastuksiin, joista he olivat lähteneet. Tasa-arvokommunismi on raakaa ja suorasukuista; yhteiskunnallinen ymmärrys, huolettomat ajatukset ja tunteet eivät sitä luoneet, ei, vaan pakottava aineellinen hätä, taistelu luokkaetujen puolesta.
Porvarillisen, lähimmäisrakkaudellisen, utopisen kommunismin alkaaThomas More. Nykyaikainen taisteleva tasa-arvokommunismi on vielä nuorempi. Ensi kerran se näyttäytyy vastaEnglannin vallankumouksenaikana 1600-luvulla.
Mutta kummallakin on sentään edeltäjänsä. Se ihannevaltio, jonkaPlatonrakensi, ei ole ollut vaikuttamatta utopisteihin, ja tasa-arvokommunismin alussa havaitaan jälkiäkristillisten uskonlahkojen kommunismista. Näiden vaikutukset eivät tosin ole olleet varsin suuria. Samalla tavalla kuin kapitalistinen yhteiskunta on olemuksellisesti erilainen kuin sekä muinais- että läänitysaikainen, niin on myöskin uudempi kommunismi jotain kokonaan muuta kuin Platonin tai vanhimman ja keskiaikaisen kristinuskon. Jokaisella näillä kommunismilajilla on juurensa omassa ajassaan, josta se saa voimansa ja päämääränsä. Sen edelläkävijät voivat olla tuskin muuta kuin tuki, johon uusi muoto nojaa, joka kohottaa sen itsetuntoa ja useassa kohdin helpottaa todistuksien löytämistä. Ne voivat paljon vaikuttaa sen ulkonaiseen esiintymiseen, mutta varsin vähän sen sisimpään olemukseen.
Jotta täydellisesti käsittäisi uudemman sosialismin synnyn, on välttämätöntä ottaa lähemmän tarkastuksen esineeksi sen edelläkävijöitten joukosta ne, jotka ovat huomattavasti vaikuttaneet siihen — s.o., kuten juuri olemme sanoneet platonilainen ja kristillinen kommunismi.
Mutta myöskin toisesta tärkeämmästä syystä täytyy meidän tutkia niitä lähemmin: Ei voi saada täyttä selvyyttä jonkun ilmiön erityisesti huomattavista piirteistä muulla tavalla kuin vertaamalla sitä toisiin samantapaisiin. Sellaisia vertailuja on useinkin toimitettu kommunismin eri muotojen välillä, vaikka tarkotus on ollutkin enimmäkseen suorastaan vastakkainen; ei ole koetettu edistää, vaan pikemmin hämmentää, mikä on uudemmalle sosialismille ominaista, sen luonteeseen kuuluvaa. Arvostellaan eri kommunismilajit saman kaavan mukaan, ja se mikä koskee yhtä saa koskea kaikkia erotuksetta. Tämä menettelytapa on erittäin mukava, sillä kaikkien kommunismilajien yhteiset piirteet ovat tavallisesti heti pinnalla havaittavissa. Mutta siksi onkin sosialidemokratian vastustajilla sitte niin paljo moittimista, sillä tällä tavalla saavat he syytä sanoa kaiken onnettomuuden, mikä on kohdannut menneiden aikojen kommunisteja, olevan myöskin luonnollisena seurauksena nykyisen sosialismin pyrkimyksistä.
Oppiaksemme tuntemaan tämän erikoista olemusta, on varsin välttämätöntä, että hankimme tietoja siitä, mikä on edelläkävijöiden olemukselle ominaista. Ja sen olemassaolon oikeutukseen ja tulevaisuuden toiveisiin tulee uutta valoa, kun opimme tuntemaan niitä edellytyksiä, joissa sen edeltäjät kasvoivat ja hävisivät olemasta. Se onkin päätehtävämme tämän nidoksen ensimäisissä osissa. Meille on välttämätöntä selittää osa yhteiskunnallista kehityshistoriaa kommunistisien aatteiden ja pyrkimyksien historian ohella. Mutta joskin tiemme siten tulee vähän pitemmäksi, niin on se kumminkin vaihtelevampi ja tarjoo laveampia näköaloja. Mielenkiintomme ja myötätuntoisuutemme niitä hengen ja miekan sankareita kohtaan, jotka kuluneina vuosisatoina ovat taistelleet kaiken riistämisen ja sorron poistamiseksi, voivat vain kasvaa, jos, samalla kun opimme tuntemaan heidän aatteitaan ja toimiaan, samalla opimme käsittämään heidät aikansa olosuhteiden kehittämiksi.
I osa.
Platonilainen ja vanhin kristillinen kommunismi.
Platonin ihannevaltio.
I. Platon ja hänen aikansa.
Ei mikään ole valheellisempaa kuin se laajalle levinnyt käsitys, että kommunismi olisi jotain sellaista, joka sotii vastaan ihmisen olemusta, ihmisluontoa. Päinvastoin, kommunismi on syntynyt lähellä ihmisen kehtoa, ja aina meidän päiviimme asti se on muodostanut yhteiskunnallisen perustuksen maailman useimmille kansoille.
Kaukana siitä, että kommunismi ei sopisi olemassaolon taistelun lakeihin, oli se pikemmin ihmissuvun tärkein ase tässä taistelussa. Ainoastaan mitä kiinteimmin yhtyen pienempiin tai suurempiin ryhmiin, saattoivat alkuajan paljaat aseettomat ihmiset suoriutua erämaissa peljättävistä vihollisistaan. Alkuihminen eli ainoastaan heimossaan, hänen personallisuutensa ei ollut vielä päässyt irti niistä siteistä, jotka yhdistivät hänet siihen. Yhteisesti toimien hankkivat ihmiset elintarpeensa — yhdessä he metsästivät, kalastivat ja asuivat, yhteisesti he puolustivat asumustansa ja alaansa.
Tämä muuttui tuotannon edistyessä. Se tuotti näet yksityisomaisuutta yhteisen omaisuuden ohelle..
Alkuaan oli yksityinen omistusoikeus rajotettu muutamiin vähemmänarvoisiin henkilökohtaisesti käytettäviin esineihin, jotka se, joka niitä käytti, enimmäkseen myöskin oli valmistanut, niinkuin koristukset, aseet y.m., siis esineitä, jotka katsottiin niin kuuluviksi omistajaan, joka ne oli valmistanut ja niitä kantanut, että ne useinkin pantiin hänen mukaansa hautaan.
Mutta vähitellen sai yksityisomaisuus suurempaa merkitystä. Sitä ruvettiin ulottamaan tärkeämpiin tuotannonvälineisiin ja käsitti vihdoin tärkeimmänkin kaikista tuotannonvälineistä, olemassa-olomme perustan, maaperän ja maan. Metsästystä ja karjanhoitoa harjotetaan vielä yhteisillä alueilla. Mutta varsin toinen on asian laita maanviljelyksen suhteen. Aina meidän päiviimme saakka, jolloin harjotetaan maanviljelystä suurteollisuutena, ei ole huomattu mitään tuottavampaa muotoa maanviljelykselle kuin se, että jokainen perhe on viljellyt omaa maapalstansa, ja tällainen viljelys tarvitsee kehittyäkseen yksinomaisen omistusoikeuden maahan. Kaikkialla, missä maanviljelys kehittyy ja poistaa vanhemmat tuotantotavat, tulee myöskin tällainen omistus-oikeuden muoto yhä kipeämmän tarpeen vaatimaksi.
Teollisuuden ja kaupan kehittyminen kaupungeissa edellyttää puolestaan yksityisen omistusoikeuden tuotannon välikappaleisiin ja tuotteisiin nähden.
Mutta ei vain yksityisomaisuudenpiirilaajene laajenemistaan. Se kaataa toisen toisensa perästä niistä aitauksista, jotka sitä ovat rajottaneet ja käyneet sitä haitallisemmiksi mitä enemmän kauppa ja yleensä koko se tuotantotapa, joka vaati yksityisomaisuutta, kehittyy.
Puhtaasti henkilökohtaisesta omaisuudesta, joka omistajansa kuoltua häviää tai muuttuu yhteiseksi, johtui omaisuus, jokaperinnönkautta siirtyy toisille henkilöille.
Alkuperäinen tasa-arvo katosi, yksityisomaisuus muuttui yhteiskunnalliseksi vallaksi, yhteiskunta jakaantui omistaviin, jotka hallitsivat, ja omaisuudettomiin, jotka olivat riippuvaisia edellisistä. Yksityisomaisuuden hankkiminen tuli yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi.Rahansyntyminen vihdoin muuttui ansionhalun ahdistavaksi haluksi, jolla ei ole päätä eikä määrää.
Kulutusesineiden tarve on aina rajotettu. Niin kauan kuin rikkautena on vain sellaisia, ei kukaan halua sitä enempää kuin mitä tarvitsee mukavaan ja mieluisaan elämään. Rahoja sitä vastoin ei koskaan ole kellään kylliksi, sillä raha on tavaraa, jolla voidaan ostaa mitä tahansa, tavara, joka ei turmellu, joka on aina käyttökuntoinen. Aatteiden, suurien, paljon yli omien tarpeiden käyvien omaisuuksien kasaaminen, tulee nyt omistavien elämäntehtäväksi. Tästä ajasta alkaen saattaa erotus rikkaan ja köyhän välillä tulla tavattoman suureksi, ja se tuleekin kaikkialla, missä vaan edellytykset ovat olemassa.
Ihmisten suhde toisiinsa, koko heidän ajatus- ja elintapansa muuttuu silloin perinpohjin. Innostus yhteiseen hyvään, kyky uhrata itsensä, olivat muinoin olleet ihmisten parhaita hyveitä. Ne häviävät yhä enempi ja enempi. Jokainen on lähimpänä itseänsä. Yhteiskunnat pirstoutuvat luokkiin, jotka mitä kiivaimmin kamppailevat keskenään, ja hajoutuvat yksilöiksi, joista jokainen katsoo vain omaa etuaan, ja joista kukin antaa yhteiskunnalle mahdollisimman vähän, mutta ottaa siltä niin paljon kuin suinkin saattaa. Yhä höllemmiksi tulevat ne siteet, jotka kiinnittävät yksilön siihen yhteiskuntaan, johon hän kuuluu, ja jotka pitävät sitä koossa. Se kohtaa perikatonsa tai joutuu kansan saaliksi, joka on jäänyt jälkeen kehityksessä ja joka omistaa vielä kommunistisen hyveen ja kommunistisen voiman.
Tällainen on kaikkien kansojen ja valtioitten historia vanhalla ajalla.
Pikemmin ja selvemmin kuin ehkä missään muualla tapahtui tämä kehitysAtenassa. Aika persialaissodan lopusta Kreikan kukistumiseen, jonka Makedonian kuningas Filippos toimitti, käsittää tuskin puoltatoista vuosisataa (479-338 ennen ajanlaskumme alkua). Tämän aikakauden alussa tapaamme kyllä jo luokkaeroja ja luokkavastakohtia (lukuun ottamatta orjiakaan, jotka olivatkin yhteiskunnan ulkopuolella), ylimyksiä, joilla oli etuoikeuksia, ja kansankerroksia, joilla ei ollut mitään oikeutta, rikkaita ja köyhiä, mutta nämä vastakohdat eivät vielä olleet kehittyneet niin pitkälle, että ne olisivat kuolettaneet vapaan väestön yhteiset harrastukset valtion hyväksi. Tämän ajan viimeisen kolmanneksen aikana oli Attikassa tuskin mitään muuta kuin rikkaita ja kerjäläisiä, paitsi orjia.
"Entisinä aikoina oli toisin kuin nyt", huudahti silloin puhuja Demostenes eräässä puheessaan. "Silloin oli kaikki, mikä kuului valtiolle, rikasta ja loistavaa, mutta kukaan yksityinen kansalainen ei vienyt ulkonaisessa loistossa voittoa toisesta. Jokainen teistä saattaa vielä omin silmin nähdä, olivatko ne rakennukset, jotka Temistokles, Miltiades tai muut sen ajan suuret miehet omistivat, kauniimpia tai huomattavampia kuin heidän kansalaistensa yleensä. Sitä vastoin ovat julkiset rakennukset ja muistomerkit, jotka silloin rakennettiin, niin suuremmoisia ja komeita, että ne ikuisesti tulevat olemaan voittamattomia — minä tarkotan propylaioja, asehuoneita, pylväskäytäviä, Piraion satamarakennuksia ja kaupunkimme muita yleisiä laitoksia. Nyt sitävastoin on valtiomiehiä, joiden asumukset voittavat komeudessa monet yleiset rakennukset, ja jotka ovat ostaneet maapalstoja niin laajalti, että ne maat, jotka kuuluvat teille, te tähän kokoontuneet tuomarit,[2] eivät yhteensäkään vastaa niitä. Se, mitä nyt sitävastoin rakennetaan valtion puolesta, on niin vähäpätöistä ja mitätöntä, ettei siitä kehtaa puhuakaan."
Melkein koko Kreikassa voi havaita saman ilmiön. Mutta huomattavimmin ilmeni se Atenassa. Atena oli persialaissotien kautta tullut Kreikan mahtavimmaksi valtioksi ja pelastanut kreikkalaisen vapauden persialaisten ikeestä vain saattaakseen sen oman valtansa alle. Melkein koko Aigeian meren ranta- ja saariväestö — ja joukko rantakaupunkeja ja saaria muuallakin — oli alamaisuussuhteessa Atenaan tai sille veroamaksava. Paitsi voittoa, minkä orjien työ ja suuresti kukoistava kauppa tuottivat, olivat vielä sodista saatu saalis ja kukistettujen kansojen verot alituisesti juoksevana tulolähteenä Atenan väestölle. Nämä tulot tekivät rikkaat vielä rikkaammiksi ja vierottivat muut vapaat, joille suuret valtiovarat olivat hyödyksi, kaikesta työstä, tämä seikka lisäsi irtaimen työväestön lukumäärää ja siten pilasi sekä heikonsi koko väestön. Mutta ne olivat myöskin keinona, joka teki Atenan mitä suurimmassa määrin vihatuksi koko Kreikassa.
Syttyi vihdoin taistelu elämästä ja kuolemasta yhä laajenevan Atenan ja sen alle vielä kuulumattomien Peloponneson valtioitten välillä. Nämä kokoontuivat Spartan johdettaviksi. Tämä sota Atenan ylivaltaa vastaan oli samalla taistelu kansanvallan ja ylimysvallan välillä. Atena oli Kreikan kansanvaltaisin valtio ja Spartta sen ylimysvaltaisin. Kaikissa valtioissa, jotka joutuivat Atenan valtaan, saivat ylimykset suurimmaksi osaksi maksaa verot, samalla kun kansa pääsi jotenkin helpolla, ja itse Atenassakin kansa asetti niin paljon kuin suinkin valtion kuormaa ylimyksien ja rikkaitten hartioille. Nämä vihasivat sentähden Atenaa, ja siellä meni yhteiskunnan hajaannus niin pitkälle, että ylimykset yhtyivät ja rupesivat sotahankkeisiin isänmaan vihollisen Spartan kanssa. Spartan voitto oli heistä paras keino kukistamaan Atenan kansanvaltaa.
Taistelu Atenan ja Spartan välillä, tuo n.k. Peloponnesolaissota, kesti lähes kolmekymmentä vuotta (431-404) ja päättyi Atenan täydellisellä kukistumisella. Kansanvallan sijaan tuli luonteettomien Spartan kätyrien hallitus.
Vallitseva asema oli sellainen, että se erityisesti kehotti tutkimaan ja ajattelemaan syitä valtioitten kukoistukseen ja sortumiseen. Kysymys, mikä olisi paras hallitusmuoto, oli siihen aikaan yleinen.
Tällaisten historiallisten suhteiden vallitessa kasvoi Platon.
Hän syntyi Atenassa heti Peloponnesosodan alettua — 429 tai 427 ennen ajanlaskumme alkua. Vanhan ylimysperheen jälkeläisenä oli hän tietysti kansanvaltaa vastaan. Varakas kun oli, saattoi hän ajatella yksinomaan henkistä kehitystään ja alkoi aikaisin tutkia kirjallisuutta ja filosofiaa. Se tuttavuus, jonka hän luultavasti jo 20 vuoden vanhana solmi Sokrateen kanssa, vaikutti häneen ratkaisevasti. Hän antautui kokonaan filosofian tutkimiseen ja tuli Sokrateen etevimmäksi oppilaaksi. Mutta hän laajensi mestarinsa ajatuspiiriä itsenäisten opintojen[3] ja monien matkojen kautta, joita hän ystävänsä ja opettajansa kuoltua teki; hän matkusteli Egyptissä, Kyprossa, Etelä-Italiassa ja Sisiliassa.
Palattuaan takaisin näiltä matkoiltaan hän esiintyi Atenassa julkisena opettajana. Mutta kaksi kertaa keskeytti hän tämän toimensa käydäkseen vielä uudelleen Sisiliassa.
Tähän vaikuttaneet syyt ovat kuvaavia silloisen valtiollisen elämän rappeutumiselle. Platon on muodostanut kokonaisen valtiollisen järjestelmän, johon pian palaamme, mutta hänen mieleensä ei johtunut tehdä vähintäkään sen toteuttamiseksi ottamalla osaa valtiolliseen elämään. Tällä ei kumminkaan ole sanottu, että hän olisi pitänyt ajatuksiaan valtiosta ja yhteiskunnasta ainoastaan kuvitelmina, mutta ei käytännöllisesti toteutettavina.
Tapahtui sitte v. 368, että Dionysius vanhempi, Syrakusan tyranni (itsevaltias) kuoli. Tämän poika, Dionysius nuorempi, oli osottanut harrastavansa filosofiaa, ja häntä pidettiin uudistusten ystävänä, sehän on laita tavallisesti kruununperillisten kaikkina aikoina. Dion, Platonin ystävä ja Dionysiuksen lanko, toivoi saavansa hänet heidän yhteisiä pyrintöjänsä kannattamaan, ja tässä luulossa Platon itse matkusti Syrakusaan saavuttaakseen tyrannin avulla sen, minkä toteuttamiseksi hän omassa kansanvaltaisessa isänmaassaan ei ollut pannut kortta ristiin, nimittäin valtiollisten ihanteittensa toteuttamisen.
Luonnollisesti hän pettyi suuresti. Dionysius salli mielellään, että filosofit tulivat hänen hoviinsa ja siten lisäsivät sen loistoa, mutta he eivät saaneet häiritä hänen huvituksiaan viinin, naisten ja laulun parissa. Kun filosofit alkoivat tulla hänelle kiusaksi, antoi tämä "filosofi valtaistuimella" yksinkertaisesti heittää heidät ulos, — ajaa maanpakoon.
Platon ei ollut vielä tullut siitä viisaaksi, vaan teki muutamia vuosia myöhemmin uuden matkan Syrakusan hoviin, mutta sai osakseen tyrannin vihat niin suuressa määrässä, että hän saattoi olla iloinen pelastaessaan henkensä ja saapuessaan ehjänä taasen kotiin.
Tähän päättyi filosofimme valtiollinen toiminta. Mutta opettajatointaan hän jatkoi aina kuolemaansa asti; hän kuoli 81 vuoden vanhana.
II. Platonin kirja "Valtio".
Platonin kirjotuksista tulee tässä tarkastuksemme esineeksi vain"Politeia", "kirja valtiosta". Se onvanhin filosofinen, tieteellisesti järjestetty kommunismin puolustus, mikä meillä on. Se on kirjotettu luultavasti vähää ennen hänen ensimäistä matkaansa Dionysius nuoremman hoviin, noin 368 e.a.a.
Kirjan pääsisältönä on vastauksen hakeminen kysymykseen: Mikä on paras valtio- ja yhteiskuntajärjestys?
Siitä, että vallitsevat valtio- ja yhteiskuntamuodot ovat huonoja, ei hänellä ole epäilystäkään.
Se on hänen mielestään yksityisomaisuus, erotus rikkaan ja köyhän välillä, joka johtaa valtiot perikatoon. "Eivätkö hyve ja rikkaus ole toisiinsa sellaisessa suhteessa", kysyy hän, "että jos ne asetettaisiin kumpikin vaakakuppiinsa, toinen painuisi, kun toinen kohoo?… Jos rikkautta ja rikkaita kunnioitetaan jossain valtiossa, niin siellä hyvettä ja hyviä pidetään samassa määrin pienemmässä arvossa… Sellainen valtio on välttämättömästi ei yksi kokonaisuus, vaan kaksinainen: köyhät muodostavat toisen, rikkaat toisen osan, ja molemmat asuvat yhdessä harkiten pahaa toisilleen… Ja vihdoin tulevat hallitsevat rikkaat kykenemättömiksi käymään sotaa, koska heidän joko täytyy käyttää hyväkseen joukkoa, jota he silloin, kun sillä on aseet, pelkäävät enempi kuin vihollista; tai jolleivät he siihen turvautuisi, olisi heillä tantereelle aivan pieni sotavoima; ja vielä päälliseksi he eivät tahdo maksaa mitään veroja, sillä he rakastavat siksi paljon rahojaan".
Köyhät taasen, köyhälistön, Platon vertaa mehiläiskuhnureihin — sattuva vertaus, joka meille kouraan tuntuvasti näyttää eron klassillisen muinaisajan ja meidän aikamme köyhälistön välillä. Silloin omaisuutta vailla olevat vapaat miehet olivat enimmäkseen ryysyläisköyhälistöä. Meidän päivinämme elää yhteiskunta köyhälistöstä, muinoin eli köyhälistö yhteiskunnasta. Se puristi elintarpeensa valtiolta ja niiltä rikkailta, jotka vuorostaan hankkivat tulonsa osaksi orjatyöllä, osaksi kukistettujen kansojen rikkauksista. Mutta, jatkaa Platon, kaksijalkaiset kuhnurit eroavat siivellisistä siinä, etteivät ne kaikki ole pistimiä vailla. "Ne, joilla ei ole pistintä, tulevat vanhoilla päivillään kerjäläisiksi, pistimellä varustetuista tulee taasen varkaita ja rosvoja, temppelinryöstäjiä ja kaikellaisten hävyttömyyksien harjottajia".
Valtio, jossa kaksi sellaista valtiota elää keskinäisessä eripuraisuudessa, on määrätty perikatoon, hallitkootpa sitä sitten rikkaat (oligarkkia, harvainvalta) tai köyhät (demokratia, kansanvalta).
Ainoastaan kommunismi, sanoo Platon, voi tehdä lopun tästä eripuraisuudesta.
Hän on kuitenkin liiaksi ylimysmielinen tahtoakseen poistaa luokkaeroja. Kommunismin, mutta vainhallitsevan luokankommunismin, tulee olla yhteiskuntaa suojeleva, vanhoillinen aines. Kun poistetaan hallitsevan luokan yksityisomaisuus, loppuu siltä silloin, sanoo hän, kiusaus imeä ja nylkeä työtätekevää kansaa, silloin hallitsevat eivät enää ole susia, vaan uskollisia vahtikoiria, jotka elävät suojellakseen kansaa ja johtaakseen sitä sen paraaseen.
Työtätekevillä luokilla, talonpojilla ja käsityöläisillä, olisi Platonin valtiossa edelleenkin yksityisomaisuutta, samoin pienemmillä ja suuremmilla kauppiailla. Itse asiassa olisikin ollut silloisen tuotantotavan vaatimuksia vastaan poistaa näiltäkin yksityisomaisuus. Tuotanto oli nimittäin maanviljelyksessä ja käsitöissä vielä pientuotantoa; mutta tämä edellyttää, niinkuin me jo olemme huomauttaneet, että tuotannon välikappaleet ehdottomasti ovat yksityisomaisuutta. Tunnettiin kyllä jo myöskin suurempia liikkeitä, mutta ainoastaan sellaisia, joissa käytettiinorjia. Tekotavat maanviljelyksessä ja teollisuudessa eivät olleet vielä niin kehittyneitä, että se olisi vaatinut yhteiskunnallista tuotantoa. Siellä missä ulkonainen pakko ei ajanut työntekijöitä kokoon, missä he olivat vapaita miehiä, tekivät he työtä omaksi hyväkseen. Platonin aikana olisi senvuoksi ollut hullua tahtoa poistaa vapaitten työmiesten omistusoikeutta tuotannon välikappaleisiin. Hänen sosialisminsa erosi siis aivan kokonaan nykyaikaisesta.
Hallitseva luokka platonilaisessa ihannevaltiossa ei tuota mitään. Sitä elättävät työtätekevät luokat. Ja senkommunismi ei sisällä tuotannonvälineiden, vaan nautinnonvälineiden yhteisomistuksen, tätä sanaa käytetään silloin laajemmassa merkityksessä, se onkulutuskommunismia.
Hallitseva luokka on valtion vartija. Sen jäsenet valitaan huolellisesti paraimpien ja kelvollisimpien joukosta. Vartijoitten lapsilla on kyllä suuremmat edellytykset kuin muilla lapsilla kuulua tähän luokkaan, sillä omena ei putoa kauaksi puusta; mutta jos joku näitten vartijoitten jälkeläisistä näyttäytyy kelpaamattomaksi, erotetaan hänet auttamattomasti luokasta. Jos sitävastoin käsityöläisten ja maanviljelijäin joukossa kasvaisi sellainen, jolla on jaloja ominaisuuksia, niin "hän pidettäköön kunniassa ja korotettakoon hallitsevien joukkoon".
Ylimysvalta Platonin valtiossa ei siis ole syntyperäisen aatelin hallussa.
Se nuoriso, joka on määrätty otettavaksi vartijoitten luokkaan, saa erityisen, huolellisen kasvatuksen, jonka Platon laveasti selittää, mutta sitä emme saata tässä ottaa puheeksi.
"Mutta paitsi tätä kasvatusta täytyy heidän asuntonsa ja yleensä kaikki, mitä heillä on, niin asettaa, etteivät vartijat sen kautta lakkaa olemasta parhaita, eivätkä sen vuoksi toisaalta kiihotu tekemään pahaa muita kansalaisia kohtaan". Näin antaa Platon Sokrateen jatkaa keskustelua.[4]
"Aivan oikein", virkkoi Glaukon.
"Ajattele sitten", vastasi Sokrates, "pitääkö heidän elää ja asua jotenkin seuraavaan tapaan tullakseen sellaisiksi. Ennen kaikkea ei kukaan saa omistaa mitään omakseen, jos sitä vaan suinkin voi välttää. Ei mitään erityistä asuntoa saa hänellä olla, ei myöskään mitään varastohuonetta, johon ei jokainen, kuka vaan tahtoisi, pääsisi sisään. Mutta ne välttämättömät tarpeet, jotka urhoolliset ja kohtuulliset sotilaat tarvitsevat, pitää heidän saada muilta kansalaisilta, kultakin vuorostaan, palkkana antamastaan suojeluksesta ja siinä määrässä, etteivät kärsi puutetta, mutta ettei myöskään mitään jää seuraavan vuoden varalle. Yhdessä tulee heidän elää ja syödä yhteiset ateriansa ikäänkuin sotaretkellä. Mutta kultaa ja hopeaa, niin täytyy heille sanoa, ovat he aina saaneet jumalilta kaiken jumalallisen muodossa sieluunsa, ja sentähden he eivät tarvitse ihmisten kultaa eikä hopeaa. Älköönkä heille myöskään mitenkään olko luvallista saastuttaa jumalallisen kullan hallintaa kuolevaisten kullan hallinnolla. Jos he hallitsevat omaa maata ja asumuksia ja kultaa, niin olisivat he maanviljelijöitä ja talonomistajia vartijoitten asemasta, kovia herroja sen sijaan, että olisivat toveria muille kansalaisille. He viettäisivät silloin koko elämänsä vihaten muita ja ollen itse vihattuina, pitäen varalta toisia ja samalla ollen itse silmälläpidon alaisina, peläten paljon enemmän sisäisiä kuin ulkonaisia vihollisia, ja he kulkisivat perikatoaan kohti, he ja koko kaupunki".
Mutta Platon ei vaadi ainoastaan omaisuuden yhteyttä "vartijoillensa". Kaikki se pitää hävittää, mikä saattaa herättää heissä yksityisiä harrastuksia tai tuottaa riitaa ja eripuraisuutta. Sentähden hän vaatii heihin nähden yksityisperheen poistamista ja sen sijaannaisten ja lasten yhteisyyttä.
Meidän nykyaikaiset sosialistisyöjämme esittävät todistukseksi sosialistien eläimellisestä alennustilasta sen, että sosialidemokratit tahtovat "poistaa avioliiton ja perheen". Mutta juuri samaa saattavat he sanoa tästä vanhanajan filosofista, jota kaikki siveyden julkiset valvojat, jota erittäinkin papit, säännöllisesti ylistävät aina pilviin asti hänen "melkein kristillisen" siveysoppinsa tähden.
"Edellä olevasta johtuu", antaa Platon Sokrateen sanoa, "ainakin minun mielestäni yksi määräys".
"Mikä sitten?"
"Se, että naiset kaikki ovat yhteisiä miehille, mutta ettei kukaan nainen elä yhdessä minkään erityisen miehen kanssa, niin ettei kukaan isä tunne lastaan eikä lapsi isäänsä."
Tällä Platon ei suinkaan tarkota mitään aivan säännötöntä sukupuoliyhteyttä. Tätä rajotettakoon yhdellä ainoalla perusajatuksella: sukupuolivalinnalla. Naiset saavat ainoastaan 20 ja 40 ikävuosien välillä "synnyttää valtiolle", miehet taasen 30 ja 55 ikävuosien välillä "siittää valtiolle". Se, joka tuottaa lapsia maailmaan ennen tai jälkeen näiden ikärajojen, tekee itsensä vikapääksi hairahdukseen. Sellaiset lapset tulee ottaa hengiltä joko keskosina tai jollain muulla tavalla; kasvattaa niitä ei saa. Ne kansalaiset, jotka ovat mainittujen ikävuosien välillä, pitää hallitusmiesten mahdollisimman mukaan paritella siten, että "kelvollisimmat enimmäkseen ovat tekemisissä kelvollisinten kanssa ja kelvottomimmat kelvottominten; niin, että edellisten lapset kasvatetaan, mutta ei jälkimmäisten, että suku pysyisi terveenä. Ja kaikki tämä (parittelujärjestys) täytyy pitää täydellisesti salassa, paitsi korkeilta viranomaisilta itsellään, jotta vartijajoukko olisi riitaisuuksista vapaana niin paljon kuin suinkin".
Ne taasen, jotka ovat eläneet edellä olevien ikä-rajojen yli, saavat sekaantua mielensä mukaan oman ikäluokkansa piirissä.
"Vasta syntyneitä lapsia kokoovat sitä varten asetetut viranomaiset, joita on sekä miehiä että naisia, sillä valtion virat ovat avonaisia niin naisille kuin miehillekin."
"Hyvä".
"Kelvollisten lapset annetaan hoitajattarille, jotka asuvat erityisessä kaupunginosassa, kelvottomien lapset taasen sekä myöskin vialliset lapset viedään johonkin tuntemattomaan paikkaan."
"Niin kyllä", hän vastasi, jos vartijoitten suku on pysyvä jalona.
"Nämä virkailijat huolehtivat myöskin rintalapsien ravinnosta viemällä äitejä tähän kaupunginosaan, mutta sen ohessa tulee heidän niin paljon kuin suinkin mahdollista varoa, ettei kukaan tuntisi omaa lastansa."
Kaikki tämä tuntuu meistä kummalliselta, jopa vastenmieliseltäkin. Mutta niin ei se vaikuttanut Platonin aikuisiin kreikkalaisiin. Totta kyllä oli heillä yksiavioisuus, mutta se oli, niinkuin he itsekin myönsivät, ainoastaan pelkkä laitos laillisten lapsien saamiseksi, perintö-oikeuden turvaamiseksi. Avioliitto ei ollut enää rakastavien taivas, sen solmivat sukujen päämiehet katsomatta asianomaisten mieltä, vaan ainoastaan heidän omaisuussuhteitaan. Nuori mies ei vielä ollut edes tilaisuudessa tutustua jonkun hyvän perheen tyttäreen, ennenkuin hän kihlasi hänet.[5]
Paitsi perheen omaisuuden lisääntymistä katsottiin avioliittoa solmittaessa myöskin paljon sitä, että saataisiin voimakkaita jälkeläisiä. Spartassa, missä omaisuussuhteet olivat vähempi-arvoiset, mutta sen sijaan sparttalaisten sotakuntoisuus pääasia, merkitsivät sukupuolivalinnan näkökohdat tavattoman paljon naimiskaupoissa. Ne vaikuttivat niin voimakkaasti, että joskus saattoi tapahtua, että kelpo mies luovutti aviolliset oikeutensa toiselle, joka oli vahvempi ja sen vuoksi sopivampi lasten isäksi. Plutarkus vertaa sparttalaista avioliittoa hevossiitoslaitokseen, missä ei ole kysymystä mistään muusta kuin mahdollisimman puhtaan rodun aikaansaamisesta.
Tähän katsoen ymmärtää kyllä, ettei Platonin aikuisien mielestä ollut mieletöntä eikä vastenmielistä, että esivalta järjestäisi ihmisten yhtymisen sukupuolivalinnan lakien mukaan.
Mutta perheen poistaminen, kommunismi sukupuolisuhteissa, oli johdonmukainen seuraus kommunismista nautinnoissa. Jos kaikki nautinnot olisivat yhteisiä, olisi todellakin ollut mitä epäjohdonmukaisinta poistaa niin tärkeä, yhteiskuntaelämään niin syvälle juurtunut nautintolaji, kuin sukupuolielämä, yhteisyyden piiristä.
Sitävastoin ei naisyhteisyys, kommunismi sukupuolialalla, ole vähimmässäkään johdonmukaisessa yhteydessä sen vaatimuksen kanssa, ettätuotannonvälikappaleetolisivat yhteisiä, jonka uudempi sosialismi asettaa. Silloin pitäisi nainenkin lukea tuotannonvälikappaleisiin, seikka jota Marx ja Engels "Kommunistisessa manifestissa" ovat käyttäneet hyväkseen iskeäkseen sosialismin pärjääjiä heidän omilla aseillaan, kun he siinä näet kirjottavat: "Porvari näkee vaimossaan ainoastaan tuotannonvälikappaleen. Hän kuulee sosialistien vaativan tuotannonvälikappaleet yhteisesti käytettäviksi eikä saata silloin luonnollisesti ajatella muuta, kuin että tämän yhteisyyden täytyy kohdata myöskin naisia."
Eräässä toisessa kohdassa sitävastoin yhtyy platonilainen ihanne muutamaan nykyisen sosialidemokratian vaatimukseen. Samoin kuin tämä, vaatii Platonkin tasa-arvoa miehen ja naisen välille, jälkimäisen pääsemistä kaikkiin valtion virkoihin (kuitenkin vain vartijoitten luokkaan kuuluvien piirissä). Vieläpä sodassakin pitäisi naisten olla mukana. He saisivat myöskin saman kasvatuksen kuin miehisetkin vartijat.
"Kaikissa toimissa, joita valtiossa on, ei ole mitään, joka erityisesti kuuluu naiselle tai erityisesti miehelle. Luonnolliset taipumukset ovat molemmilla samat, ja nainen saattaa kykynsä mukaan niin hyvin kuin mieskin ottaa osaa kaikkiin toimiin; mutta yleensä on nainen sentään heikompi miestä… Riisukoot meidän vartijanaisemme itsensä alasti (harjottaakseen miesten tavoin ruumistaan), sillä he voivat kääriytyä yhtä hyvin hyveeseen kuin vaatteisiinkin, ja ottakoot osaa sotaan ja valtion hallintoon älköötkä mitään muuta toimittako. Mutta jättäkäämme naiset helpommalle heidän sukupuolensa heikkouden tähden."
Perustuksena sille, että nainen pääsee tasa-arvoon miehen kanssa yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti, on se, että hänet vapautetaan talousaskareista. Platonilaisessa valtiossa tämä tapahtuu siten, että nämä huolet jätetään työtätekeville luokille. Niinkauan kuin ei ole mahdollista toimittaa ainakin näitten töitten raskaimpia konevoimalla, ei naisvapautusta voi saavuttaa millään muulla tavalla.
Niin rohkeat kuin nämä kaikki Platonin aatteet olivatkin, eivät ne suinkaan ole tuulesta temmattuja, vaan on niillä perustuksensa todellisuudessa. Me olemme jo nähneet tämän erääseen hänen rohkeimpaan aatteeseensa, sukupuolivalinnan järjestämiseen, nähden. Sama esikuva, joka häntä siinä johti, on painanut leimansa koko hänen ajatuspiiriinsä. Tämä esikuva oli Spartta, Kreikan ylimysvaltaisin valtio, joka sentähden sai osakseen suurta myötätuntoisuutta Atenan ylimystön puolelta, myötätuntoisuutta, jota eivät Platonissa varmaankaan pienentäneet Sokrateen kansanvaltaisuutta vastustavat opetukset.
Sokrateen oppilaitten joukosta ovat useat enimmin tunnetut osottaneet kallistuvansa Spartan puolelle. Xenophon, Spartan kuninkaan Agesilaoksen läheinen ystävä, oli usealla sotaretkellä sparttalaisten palveluksessa eikä epäillyt taistella Koroneian luona (394) spartalaisten kanssa omia kansalaisiaan, atenalaisia, vastaan, josta hänet rangaistiin maanpaolla. Alkibiades meni, vaikka olikin atenalainen sotapäällikkö, peloponnesolaissodan aikana sparttalaisten puolelle, tuli niin sanoaksemme heidän yleisesikuntansa päälliköksi, paljasti Ateenan heikot puolet ja tuotti syntymäkaupungilleen monta raskasta tappiota, jotka varsinaisesti ratkaisivat sodan menon. Ja kun Ateena oli lopullisesti kukistettu, asetti voitollinen Spartta sitä hallitsemaan "kolmekymmentä tyrannia", ylimysmielisiä atenalaispettureja, jotka täydensivät kaupungin perikadon. Näiden johtajana oliKritias, joka samoin kuin edellämainitutkin oli Sokrateen oppilas.
Tämä täytyy pitää muistissa, jos tahtoo oikein ymmärtää Sokrateen tuomion.
Vaikka sparttalainen valtio olikin Platonilla pohjana, kun hän muodosti ihannevaltionsa, niin tämä ei suinkaan ole sitä, että hän vain olisi matkinut Sparttaa. Siksi hän oli toki liiaksi filosofi, ja aivan selvästi hän näki ne viat, joista Spartta hänen aikanaan alkoi kärsiä. Se valta ja rikkaus, jonka Spartta sai Peloponnesolaissodan kautta, herpasi sitä yhtä nopeasti kuin Atenaa persialaissodat ja niiden seuraukset. Tästä sitä suojelivat yhtävähän ne alkuperäisen kommunismin jäännökset, jotka olivat vielä säilyneet Spartassa, kuin keskiaikaisen ritarilinnan rauniot antaisivat suojaa nykyistä tykkiväkeä vastaan. Ne muuttuivat pelkiksi muodoiksi. Niiden suurin merkitys Platonin aikana oli ehkä siinä, että ne antoivat ajattelijalle ja tutkijalle aihetta, osaksi pitää kommunistisia olosuhteita mahdollisina ja toivottavina, osaksi kehittää niistä ajatusten iduista, joita ne tarjosivat, sellaisen johdonmukaisen kommunistisen järjestelmän, joka hänen aikanaan saattoi olla ainakin aatteellisesti mahdollinen.
Mutta myöskin ainoastaan aatteellisesti Platon oli ylimys, mutta tämä näyttäytyi vain siinä, että hän tunsi vastenmielisyyttä alempaa kansaa kohtaan, eikä siinä, että hän olisi luottanut omiin säätyveljiinsä. Hän epäili kumpiakin. Raaka sparttalainen sotilasvalta ja häikäilemätön sparttalainen nylkemisjärjestelmä miellyttivät häntä yhtä vähän kuin atenalainen kansanvaltakin.
Senvuoksi hän ihannevaltiossaan jakoi yläluokan, vartijat, sotilaihin ja hallitseviin. Ainoastaan jälkimäiset hallitsisivat valtiota, mutta heidän pitäisi ollafilosofeja. Sotilaitten herruus oli hänestä yhtä turmiollista kuin kansankin, joka hänen aikanaan jo oli suureksi osaksi ryysyläisköyhälistöä. Ainoastaan filosofien herruus voi olla jonkinlaisena takeena valtion järkevästä johdosta. "Ennenkuin filosofit tulevat valtiossa hallitseviksi, eivät onnettomuudet valtiolta eikä kansalaisilta lopu, ei myöskään se järjestys, jonka olemme valmiiksi harkinneet, pääse toteutumaan."
Mutta kuinka saisivat filosofit valtion herruuden käsiinsä? Ei suinkaan ottamalla osaa kansan valtiollisiin taisteluihin, vaan hankkimalla jonkun itsevaltiaan puolelleen.
Me olemme jo nähneet, mitä kokemuksia Platon itse teki tässä suhteessa. Hänen kohtalonsa on ollut kaikkien utopistien kohtalo hänen jälkeensä, s.o. kaikkien niiden, jotka ovat koettaneet uudistaa valtiota ja yhteiskuntaa keksimättä tässä itsessään siihen tarpeellisia edellytyksiä. Heidän on silloin tarvinnut luottaa jonkun valtiollisen tai rahallisen itsevaltiaan jalomieliseen mielivaltaan, vedota johonkin filosofiseen kuninkaaseen tai filosofiseen pohattaan.
Platonin aikana ei niissä valtioissa, jotka hän tunsi, ollut enään mitään kansankerrosta, jolta uutta virkistymistä oli odotettavissa. Kaikki oli murtunutta ja lahonnutta, ja ajatus, että yksinvalta on valtion viimeinen pelastus, kummitteli jo vieläpä tasavaltalaisten päissä. Xenophon kirjotti valtiollisen romaanin, "Kyropedien", jossa kehutaan hyvin kasvatetun kuninkaan oivallisia tekoja.
Ei ollut pitkä aika Platonin kuolemasta, ennenkuin filosofit alkoivat nähdä yksinvallassa ei enää keinoa, joka veisi heidät valtion johtoon, vaan hyvin yksinkertaisesti välikappaleen päästä vapaiksi kaikista valtioasioitten huolista. Valtion hajaantuminen jatkuu myöskin yleisessä tietoisuudessa. Se ei ole enää yhteiskunta, vaan oma rakas minuus, joka viehättää filosofeja. He eivät enään koeta löytää parasta valtiomuotoa, vaan parasta järjestelmää, jonka mukaan kukin yksilö saattaisi tulla onnelliseksi omin neuvoin.
Näin muodostuu vähitellen se ilmakehä, josta kristinusko esiintyy.
Alkukristillinen kommunismi.
I. Alkukristillisen kommunismin juuret.
Se kehitys, jota olemme ensimäisessä luvussa kuvailleet ja valaisseet ottamalla esimerkiksi Atenan, oli, niinkuin jo olemme sanoneet, kaikkien kansojen ja valtioitten kohtalona vanhalla ajalla.
Ei edes maailmaa hallitseva Rooma tee tässä poikkeusta. Kun Rooma pääsi korkeimmilleen ulkonaisessa vallassa, oli sen sisäinen rappeutuminen edistynyt jo pitkälle. Sen valtakuntaan, joka käsitti kaikki maat Välimeren ympärillä, kuului joukko valtioita, jotka kaikki kulkivat samaa tietä. Itäiset ja eteläiset olivat ehtineet Rooman edelle, läntiset ja pohjoiset taasen olivat jääneet jälkeen, mutta koettivat innokkaasti saavuttaa kilpailussa pääkaupungin ja sen mukana päästä niin pitkälle, kuin Itämaat ja Kreikka jo olivat joutuneet: täydelliseen yhteiskunnalliseen hajaannukseen.
Olemme nähneet, kuinka Atenan kansanvapaus sortui ja tasavalta kehittyi valmiiksi siirtymään yksinvaltaan. Samalla tavalla kävi muissakin kansanvaltaisissa valtioissa, myöskin Roomassa. Samaan aikaan, jolloin Kristuksen syntymän sanotaan tapahtuneen, sattuivat Rooman tasavallan kuolinhetket ja sesarismin, keisarivallan alku.
Ylimys- ja kansanvalta olivat tehneet vararikon. Kansan ydin, vapaa talonpoikaissääty, oli vähentynyt, monessa paikassa ei sitä ollut ensinkään; valtion suuruus ja kunnia kasvoi sen raunioista. Ikuisten sotien aikana, joita käytiin talonpoikaisjoukoilla, kärsi talonpoikien maanviljelys tavattomasti, kun taasen suuremmilla maanomistajilla, joiden tiloja orjat hoitivat, ei ollut niistä samaa haittaa; päinvastoin saivat he juuri sotien kautta tavattoman halvalla orjia. Ei ihme silloin, että orjatalous pääsi pian valtaan ja syrjäytti vapaitten talonpoikien harjottaman. Samoin kuin lumi sulaa auringon vaikutuksesta, hävisi voimakas, vapaa talonpoikaissäätykin ja vaipui suurimmaksi osaksi köyhälistöön, s.o. ryysyläisköyhälistöön, sillä palkkatyötä, johon se olisi voinut ryhtyä, ei ollut vielä riittämään asti; orjatyö oli vallalla niin hyvin teollisuudessa kuin maanviljelyksessäkin. Omaisuutensa menettäneet talonpojat siirtyivät joukolla suurkaupunkeihin, joissa he vapautettujen orjien ohella muodostivat väestön alimman kerroksen.
Mutta niin kauan kuin kansanvaltainen tasavalta oli olemassa, ei joukkoköyhyys vielä merkinnyt samaa kuin joukkokurjuus. Sillä kansan joukoilla oli valtiollista valtaa, ja ne ymmärsivät elää oikein hyvin sen nojalla. Kaikissa mahdollisissa muodoissa käytettiin sitä pusertamaan rahoja osaksi rikkailta omassa yhteiskunnassaan, osaksi veroamaksavilla alusmailta.
Tämä valtiollinen valta ei tuottanut heille ainoastaan leipää ja näytelmiä, vaan joskus tuotannonvälineitä, maatakin. Rooman tasavallan viimeisinä vuosisatoina koetettiin lakkaamatta perustaa uutta talonpoikaissäätyä jakamalla tiloja köyhälistölle. Mutta kaikki nämä kokeet kääntää taloudellisen kehityksen pyörää taaksepäin eivät ottaneet onnistuakseen. Ne ehkäisi tällaisia pyrintöjä vastustavien suurten tilanomistajien valtiollinen ja taloudellinen ylivalta, jolla he nujersivat nämä yritykset tai, missä se ei onnistunut, hankkivat vähitellen tilat itselleen. Mutta niiden häviämiseen vaikutti myöskin se, että kerjäläisköyhälistö oli jo perin turmeltunutta, se näet useinkaan ei viitsinyt tehdä työtä ja piti hauskempana vetelehtiä suurkaupungissa kuin viettää työtä tehden ja huolissaan pikkutilallisen niukkaa elämää. Köyhälistö useinkin esti yhteiskunnallisia uudistuksia, vaikka ne olisivatkin tarkottaneet sen omaa parasta, varsin yksinkertaisesti tuhlaamalla hävittäen ne talot, jotka olivat saaneet. Mutta se käytti toistakin keinoa: se myi valtiollisen valtansa rikkaille tilanomistajille, jotka sitten käyttivät sitä vastustaessaan yhteiskunnallisia uudistajia.
Suuremmoisimpia yhteiskunnallisista uudistuksista olivat ne, joita koettivat aikaansaada molemmat Gracchukset, Tiberius Sempronius Gracchus, joka syntyi v. 163 e.a.a., ja jonka ylimykset murhasivat 133, sekä Cajus Sempronius Gracchus, synt. 153, joka pontevasti jatkoi vanhemman veljensä työtä, mutta kaatui niinkuin tämäkin suurtilanomistajien raivon uhrina (v. 121). Gracchuksia on nimitetty kommunisteiksi, mutta sitä he eivät mitenkään olleet. He eivät tahtoneet poistaa yksityisomaisuutta, vaan koettivat luoda uusia tilanomistajia, muodostaa vahvan talonpoikaissäädyn, joka on aina ollut yksityisomaisuuden varmin turva.
He toimivat tässä aikansa taloudellisten olosuhteitten mukaisesti. Totta kyllä, että silloin ei ainoastaan suurempi maanviljelys syrjäyttänyt pienempää, vaan usein myöskin suurteollisuus pikkuteollisuuden. Mutta tähän ei ollut syynä se, että suurtuotanto oli tekotavoilleen ja taloudellisesti etevämpää, vaan että sen työvoima, orjat, oli niin peräti halpaa.
Alituisesti virtasi lukuisien sotien vuoksi kauppatavaraa orjamarkkinoille. Useat roomalaisten sodat olivat tuskin mitään muuta kuin pelkkää orjametsästystä suurtilallisten tarpeen tyydyttämiseksi. Tavattomia orjamääriä kasaantui yhteen; ei ihme, että niiden hintakin aleni mitättömiin.
Jo Atenassakin oli orjuus samallaisista olosuhteista kasvanut suunnattomasti. Noin v. 300 e.a.a. laskettiin Atenassa olevan 21,000 kansalaista, mutta orjia 400,000. Aeshineksen kerrotaan olleen kovin köyhän, hänellä kun ei ollut enempää kuin 7 orjaa. Roomalaisessa maailmanvallassa levisi orjuus vieläkin pahemmin. Roomalainen sotapäällikkö Lucullus myi (muutamia vuosikymmeniä ennen meidän ajanlaskumme alkua) sotavankeja orjiksi vähemmästä kuinneljästä markastakappaleen!
Näin ollen olikin edullista ostaa suuria orjajoukkoja ja asettaa ne yhteiseen työhön. Rikkaat roomalaiset omistivat orjia tuhansittain. Laitettiin suuria kasvumaita ja n.s. tehtaita. Tämän sanan merkitys ei kuitenkaan ole kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan tarkka, sillä heidän "tehtaansa" olivat kokonaan toisellaisia kuin uuden ajan, ne eivät, niinkuin nämä, olleet etevämpiä verrattuina pikkuliikkeisiin. Jos tahtoo vertailla orjatyöllä tehtyä teollista suurvalmistusta nykyaikaiseen laitokseen niin tämä ei saa olla uuden ajan tehdas, vaan korkeintaan meidän päiviemme vankila. Ei kukaan tahtone väittää, että tämä, verrattuna vapaaseen käsityöhön, edustaa korkeampaa tuotantotapaa. Orjatyö oli myöskin, varsinkin maanviljelyksessä, niin raakaa ja epätaloudellista kuin mahdollista.[6] Yksityinen orja tällaisessa suurliikkeessä tuotti paljon vähemmän kuin vapaa käsityöläinen pikkuliikkeessä. Se, että orjatyö joka tapauksessa tuli halvemmaksi, riippui yksinomaan siitä, että he itse eivät maksaneet juuri mitään ja ettei heitä uusien orjien runsaan saannin tähden tarvinnut säästää eikä kunnollisesti hoitaa. He saivat menehtyä, orjia oli kyllä.
Näemme siis, että suurtuotannon voitto pientuotannosta Rooman valtakunnassa riippui kokonaan toisista edellytyksistä kuin sama ilmaus nykyään. Ei ollut mitään edellytyksiä korkeammalle yhteisölliselle tuotantotavalle, kuin se, mitä pikkutuotanto edusti. Kun siis Gracchukset, vaikkapa olivatkin köyhälistön etujen puoltajia, olivat kokonaan muuta kuin kommunisteja, vastasi tämä täydellisesti niitä taloudellisia olosuhteita, joissa he vaikuttivat.
Samaa voipi sanoa Catilinastakin (synt. v. 108 e.a.a.), erään roomalaisen tilanomistajahallintoa vastaan tehdyn salaliiton johtajasta, joka vihdoin, kun hänen puolueensa kaikki muut yritykset anastaa itselleen valtiollinen valta olivat rauenneet tyhjiin, nousi tovereineen ase kädessä kapinaan ja miehuullisen taistelun jälkeen sortui vihollisen ylivallan alle v. 62 e.a.a. Häntäkin on väärin sanottu kommunistiksi — vieläpä saksalainen historiankirjottaja Mommsen "anarkistiksi" — mutta aivan syyttä. Samoin kuin Gracchuksetkin, koki Catilina tilattomien hyväksi anastaa valtiollisen vallan, tehdäkseen heidät sitten tilanomistajiksi. Mutta yksityisomaisuuden poistamista ei hän tahtonut.
Mutta valtiollinen elämä kuihtui yhä enemmän. Omaisuudettomat rupesivat tulemaan siveellisesti ja valtiollisesta yhtä piloille kuin omistavatkin, kansanvalta yhtä sisällyksettömäksi kuin ylimysvalta. Itsevaltiaan, keisarin, palkkajoukon ja alkavan virkavallan päämiehen esiintymiselle oli maa-ala muokattu. Tämän täytyi antaa köyhälistön ja sen ystävien ajatuksille toinen suunta.
Samassa kun vanhan ajan köyhälistö menetti valtiollisen valtansa, kuivui sen miltei ainoa elinlähde. Köyhyys merkitsi nyt samaa kuin kurjuus. Joukkojen omaisuudettomuudella oli roomalaisessa yhteiskunnassa seurauksena kauheita, siihen saakka tuntemattomia seikkoja. Pauperismi, joukkojen köyhyys ja kurjuus, tuli tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, kysymykseksi, joka yhä tiukemmin vaati ratkaisuaan, sillä yhteiskunnan kehitys kävi kulkuansa, välikerrokset hävisivät yhä enemmän, rikkaat tulivat yhä rikkaammiksi ja omaisuudettomien lukumäärä kasvoi.
Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa yhteiskunnallinen kysymys, joka liikutti roomalaista maailmanvaltaa. Vapaan talonpoikaissäädyn häviö, joka johti keisari-yksinvaltaan, oli ainoastaan koko yhteiskunnan taloudellisen häviön edeltäjänä.
Jo ennenkuin Rooman yhteiskunta oli tehnyt valtiollisen vararikon, oli se tehnyt sotilasvararikon. Kansallissotajoukon sotilaat olivat hävinneet samalla kuin talonpojatkin. Sen sijalle tuli palkkajoukko, despotismin voimakkain tuli. Mutta tämän palkkajoukon, joka sisäänpäin oli vastustamaton, oli pian vaikeata pidättää rajoilta etenkin germaneja, jotka tunkivat eteenpäin yhä voimakkaammin, samalla kun Rooman sotalaitos tuntuvasti rappeutui.
Tästä oli tärkeitä taloudellisia seurauksia. Vallotussodat tulivat harvinaisemmiksi. Alituinen rajasota muuttui vähitellen yksinomaan puolustussodaksi, jossa menetettiin enemmän sotilaita, kuin saatiin sotavankeja. Orjia saatiin yhä vähemmän. Mutta sen mukana kaatui myöskin senaikuisen suurtuotannon, etenkin maanviljelyksen, perustus. Orjuus ei lakannut kokonaan, mutta se muuttui yhä enemmän ainoastansa ylellisyys-orjuudeksi.
Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että palattiin takaisin vapaan talonpoikaissäädyn ja vapaiden käsityöläisten aikaan. Teollisuus jäi suurimmaksi osaksi orjien käsiin, ja niiden vähentyneellä tuonnilla oli tavallisesti vain harvoin seurauksena, että teollisuus taantui ja joutui rappiolle. Maanviljelyksessä ei käynyt paljoa paremmin. Siellä, mistä orjain viljelemät istutusmaat kerran olivat karkottaneet vapaat talonpojat, ei talonpoikaismaanviljelys enää tahtonut vakiintua. Sillä vaikkapasuurtuotantotulikin yhä vähemmän tuottavaksi jäivät kumminkin suuret maatilat olemaan, vieläpä niitä yhä enemmän laajennettiin, sillä niiden omistajat saattoivat kyllä aina paremmin kuin pikkutilalliset vastustaa sekä keisarin virkamiesten kiskomisia että niitä hävityksiä, joita onnettomat sodat toivat mukanansa eri maakuntiin.
Mutta vanhaan suurtuotannon tapaan ei näitä tiloja enää voinut hoitaa. Yhä enemmän kehittyi tuo järjestelmä, jonka mukaan suuret tilukset jaettiin pienempiin ja näitä osia vuokrattiin määrätyistä maksuista, jotka suoritettiin rahassa, luonnossa tai työssä. Näitä vuokraajia, n.s. "koloneja", koetettiin keisariajan jälkipuoliskolla niin paljon kuin suinkin kiinnittää turpeeseen, — he olivat keskiajan maaorjain edelläkävijöitä.
Syynä siihen, että heidät niin halukkaasti tahdottiin turpeeseen kiinnittää, oli se, että työvoimat nopeasti vähenivät Rooman valtakunnassa. Oli olemassa muutamia harvoja rikkaita ja suhteellisesti pieni määrä vapaita, itsenäisiä työntekijöitä noissa talonpoikaisviljelyksen ja käsitöiden sorretuissa jäännöksissä. Mutta muuten oli suuri joukko väestöstä ryysyläisköyhälistöä taikka orjia. Ilman järjestettyjä perheoloja ja enimmäkseen kurjuudessa eläen eivät kumpasetkaan voineet jättää tarpeeksi lukuisasti jälkeläisiä. Useat onnettomat sodat lisäsivät vielä vallitsevaa ihmispuutetta. Väestö väheni huomattavasti. Saadakseen koloneja ja sotamiehiä, täytyi Rooman vallitsevain luokkain koota yhä enemmän muukalaisia, barbaareja, valtakuntaan, jonka ravintoa hankkivina ja puolustavina voimina lopulta olivat enimmäkseen nämä maahan muuttaneet muukalaiset ja heidän jälkeläisensä.
Mutta tämäkään ei riittänyt korvaamaan ihmisten vähenemistä, ja maahan täytyi kutsua yhä raaempia, yhä alemmalla kannalla olevia aineksia.
Roomalainen sivistys oli voinut saavuttaa sen kukoistuksen, johonka se pääsi, ainoastaan sen työvoiman runsauden avulla, joka sille oli ollut tarjona ja jota se oli saanut hillittömästi tuhlata. Työvoiman runsauden loppuessa loppui myöskin tuotteiden runsaus, maanviljelys ja teollisuus taantuivat, tulivat yhä raaemmiksi ja raakalaismaisemmiksi. Ja niiden mukana rappeutui taide ja tiede.
Tämä yhteiskunnallinen rappeutuminen vaati paljon aikaa. Kului useita vuosisatoja, ennenkuin Rooman maailmanvalta oli vaipunut siitä ylevästä korkeudesta, jonka se oli saavuttanut keisari Augustuksen ja hänen lähempien seuraajiensa aikana, tuohon kurjaan olemustilaan, jossa sen tapaamme kansainvaellusten alussa. Mutta rappeutumisen suunta oli jo määrätty meidän ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla ja se oli monessa kohden selvästi huomattavissa. Rappeutumisen mukana ja sen kautta kehittyi kuitenkin se uusi yhteiskunnallinen mahti, joka yleisestä häviöstä pelasti, mitä vielä pelastettavissa oli, ja joka vihdoin välitti roomalaisen sivistyksen jäännökset germaneille, joiden keskuudessa se raivasi tietä uudelle, korkeammalle sivistykselle. Tämä valta oli kristinusko.
II. Alkukristillisen kommunismin olemus.
Samoin kuin Kreikan rappeutuessa, täytyi Rooman keisariajallakin kaikkien ajattelevien ihmisten, kaikkien, joilla oli jotakin tuntoa kärsiviä veljiänsä kohtaan, miettiä jotakin keinoa päästäkseen vallitsevista pelottavista olosuhteista.
Tietystikin esiintyi mitä erilaisimpia ehdotuksia. Platoninkin ihanne herätettiin jälleen henkiin, mutta se saattoi nyt vaikuttaa vielä vähemmän kuin alkuaikanaan. Uusplatonilainen Plotinus, joka eli kolmannella vuosisadalla, oli korkeampain luokkain kunnioittama, olipa vielä niin hyvissä väleissä keisari Gallianuksen ja keisarinna Saloninan kanssa, että saattoi tuumia perustavansa kaupungin platonilaisen yhteiskunnan malliin. Mutta tämä muotifilosofin salonkikommunismi oli vain yksi niistä monista leikeistä, joilla rikkaat vetelehtijät kuluttivat aikaansa. Tuumaa ei edes koetettukaan toteuttaa, ellei toteuttamisyrityksenä pidetä sitä, että keksittiin siirtolalle nimi — Platonopolis, Platonin kaupunki.