Ankarampi suunta oli vimmoissaan näistä päätöksistä ja heidän onnistui saada puolelleen myöskin piispa Mathias. Uusi synoodi peruutti Brandeisin päätökset. Mutta ilo oli varsin lyhyt. Uusi päätös oli vain äkillisen agitatsionin tulos. Jo v. 1494 maltillisemmat olivat taasen enemmistönä, ja ero tuli välttämättömäksi.
Ankarampi suunta oli pienempi luvultaan, siihen kuului vain sivistymättömiä talonpoikia ja käsityöläisiä, ja sen periaatteet olivat yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia vastaan. Se kutistui yhä enemmän kokoon. Muutamia sen jäseniä poltettiin v. 1527 Pragissa. Jyrkempi suunta näyttäytyi silloin viimeisen kerran julkisuudessa.
Maltillinen suunta taasen alkoi äkisti kukoistaa, vahvistunut kun oli rikkaiden ja mahtavien henkilöiden siihen liittymisestä ja vapaa käyttämään hyväkseen valtion apukeinoja ja kun sillä oli oivallinen järjestysmuoto, joka vastasi yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia. Heillä oli jo v. 1500 noin 200 kirkkoa, ja seuraavina aikoina he saivat tärkeän valtiollisen vaikutuksen Böhmissä. Kuinka suuresti aatelisto oli edustettuna heidän joukossaan, käy m.m. selville eräästä anomuskirjasta, jonka veljeskunnan aateliset jäsenet v. 1575 lähettivät keisarille. Sen oli allekirjottanut 17 vapaaherraa ja 141 aatelismiestä.
Sellaisten olosuhteitten vallitessa hävisivät kaikki laitokset, jotka saattoivat muistuttaa kommunistisesta alkuperästä, vieläpä heidän kirjallisuudestaan pyhittiin huolellisesti pois kaikki kommunistiset muistot. "Böhmin puritaneista", kirjottaa Gindely, "Böhmin haaveksijoista, jotka pitivät enempi Pietari Chelcickystä kuin Hussista, jotka Paavalin opin mukaisesti pitivät naimattomuutta parempana kuin avioliittoa, jotka eivät vannoneet, eivätkä hoitaneet mitään virkaa, eivät suvainneet mitään ylellisyyttä eikä rikkautta, eivät lainanneet mitään korkoa vastaan ja kammoivat sotaa, heistä oli tullut tavallisia hyvinvoipia kapitalisteja, vallan kunnioitettavia aviomiehiä, vallan taitavia ammattilaisia, tottuneita pormestareita ja tuomareita, kelpo kenraaleita ja valtiomiehiä."
Aina kolmenkymmenenvuotiseen sotaan asti kesti Böhmin veljien kukoistusaika. Valkeavuoren tappelu lähellä Pragia v. 1620 ratkaisi vihdoin Böhmin aateliston ja habsburgilaisten keisarien yksinvallan välisen taistelun. Böhmin aateliston täydellinen häviö ja sen omaisuuden ottaminen takavarikkoon vei myöskin mukanaan perikatoon Böhmin veljet. Ainoastaan muutamia hajanaisia jätteitä vietti siellä täällä vaivalloista elämää, kunnes he v. 1722 saivat turvapaikan pietistisen kreivin Zinzendorfin omistamalla Herrnhut-nimisellä tilalla.
Mutta herrnhutilaisissa ei ollut enään ankaramman suunnan kommunistista innostusta, eikä maltillisemman suunnan maailmanviisautta. He olivat köyhiä, surkastuneita talonpoikia tai käsityöläisiä, jotka olivat välttäneet vainot vain senkautta, että elivät kaukaisimmissa takapajulla olevissa kolkissa; ja veljesyhteisön olemuksesta ovat he osanneet säilyttää sangen vähän.
Böhmin veljet kadottivat 1500-luvulla kaiken merkityksen sosialismin historialle. 1600-luvulla hävisivät he myöskin yleisen historian näyttämöltä.
Saksan uskonpuhdistus ja Tuomas Münzer.
I. Saksan uskonpuhdistus.
Tuo ennen monta kertaa mainittu Eneas Sylvius Piccolomini, joka oli ennen ollut kirkonuudistuksen kannattaja, oli tehnyt rauhan paavin kanssa ja sai v. 1456 palkakseen kardinalinhatun — muutamia vuosia myöhemmin tuli hänestä paavi nimeltä Pius II ja kirosi sitte paavina ollessaan omat vanhemmat kirjotuksensa kerettiläisiksi! Hänelle, tuolle vastaleivotulle kardinalille kirjotti Mainzin arkkipiispanistuimen kansleri Martin Mayer: "Rooman istuin on keksinyt tuhansia keinoja ryöstääkseen hienolla tavalla meiltä meidän kultamme, ikäänkuin me olisimme raakalaisia. Senvuoksi on meidän kansamme, joka kerran oli niin kuuluisa ja joka urhoudellaan ja verellään on vallannut Rooman valtakunnan, vaipunut köyhyyteen, veroihin, lokaan. Mutta nyt ovat ruhtinaamme heränneet unestaan ja alkaneet ajatella tämän onnettoman tilan poistamista, ovatpa päättäneet kokonaan poistaa ikeen niskoilta ja voittaa takaisin vanhan vapauden. Eikä olekaan varsin vähäinen tappio Rooman istuimelle, jos roomalaisen valtakunnan ruhtinaat todellakin tekevät sen, mitä heillä on mielessä."
Eneas Sylvius näki tarpeelliseksi, kumotakseen Mayerin väitteet, kirjottaa v. 1458 erityisen kirjan Saksanmaan asemasta. Siinä hän selittää, että "köyhä ymmärryksensä puolesta on se, joka väittää, että Saksa on köyhä". Hän koettaa tätä todistaa viittaamallakaupanjavuoriviljelyksenkorkeaan kukoistukseen. Hän huudahtaa lopuksi: "Missä onkaan teillä majatalo, jossa ei juotaisi hopea-astioista. Kukapa nainen, yksin alempienkin kansanluokkien keskuudessa, ei loistaisi kullassa? Ja ritarien kaulakäädyt ja heidän hevostensa kultaiset päitset ja jalokivillä koristellut kannukset ja miekantupet ja kultaloistoiset pantsaripeitteet ja kypärät! Ja kuinka komeat ovatkaan kirkot kalliine astioineen, helmillä ja kullalla koristetuissa päällyksissä säilytettyine pyhäinjäännöksineen ja alttarikaunistuksineen, juhlapukuisine pappeineen!"
Saksanmaa voi siis, jatkaa Eneas, varsin hyvin maksaa veronsa Rooman istuimelle. Ja kuinka kävisi tämän jos Saksan apu lakkaisi? Se tulisi köyhäksi ja surkeaksi, kykenemättömäksi täyttämään suuria velvollisuuksiaan. Sillä kirkkovaltion pienet ja epävarmat tulot eivät riitä mihinkään. Ilman rikkautta ei kukaan voi olla älykäs eikä arvossa pidetty. Papit ovatkin kaikkien yhteiskuntajärjestelmien vallitessa olleet rikkaita, sanoo hän kirjasensa lopussa.
Ei voi ajatella suurempaa vastakkaisuutta kuin se, mikä on näiden kahden kirjotuksien välillä, ja kuitenkin ovat molemmat tavallaan oikeita, joskin liioiteltuja. Kumpikin erikseen antaisi vaillinaisen kuvan 1400-luvun jälkipuoliskon Saksasta. Mutta tuo sovittamaton ristiriita, missä ne ovat toisiinsa, kuvastaa selvästi silloisissa olosuhteissa vallinneen suuren vastakohtaisuuden, joka juuri sentähden että se oli sovittamaton, voitiin ratkaista vain yhteisellä ottelulla ja toisen voitolla.
Mayerin kirjeessä ja Eneas Sylviuksen vastauksessa ilmenee mitä selvimmin se ydinkohta, jota uskonpuhdistus pääasiassa koski. Niissä se ilmenee, ilman että sitä hämmentää jumaluusopillisen kinastuksen sekasotku predestinatsioniopista — ihmisen edeltäpäinmääräämisestä joko autuuteen tai kadotukseen —, herranehtoollisen eri käsityksistä y.m., joilla eri puolueitten kirkolliset uskonpuhdistajat ovat sen ytimen peittäneet.
Eneas Sylvius oli oikeassa: Saksanmaa oli 1400-luvulla rikas ja kukoistava, pääasiallisesti riippuen sen kaupasta ja vuoriviljelyksestä. Ja samalla oli hän oikeassa siinäkin, että Rooman istuin sai pääasialliset tulonsa Saksasta, sillä Europan muut sivistyskansat olivat tähän aikaan jo suuressa määrin vapautuneet paavin riistämisen alaisuudesta. Sitä enempi hyökkäsikin paavinistuin riistämiskykyjensä koko voimalla Saksan kansan kimppuun ja sitä itsepintaisemmin kieltäytyi tämä tekemästä pienintäkään myönnytystä. Saksalla ei senvuoksi ollut odotettavissa mitään lievitystä. Valittavana oli sillä vain joko mukaantuminen kaikkeen paavin riistämiseen tai täydellinen eriäminen Roomasta.
Ja viimeksimainittu ajatus sai yhä enemmän alaa, sillä Mayer oli puolestaan myöskin oikeassa. Niin kovin kuin Saksan rikkaus kasvoikin, tuotti paavin sorto sille kumminkin mitä raskaimman taakan ja esteen nopealle taloudelliselle vaurastumiselle; jo se seikka tuotti Saksalle haittaa, että sen täytyi kantaa kuormaa, josta toiset olivat vapaita.
Ranskassa, Englannissa ja Espanjassa nylki kirkko kyllä kansaa; mutta suurin osa siitä, mitä se riisti itselleen, jäi maahan, tuli maan omien hallitsevien luokkien osaksi, joilla oli kaikki paraat paikat hallussaan. Saksassa sitävastoin annettiin lihavat paikat ulkomaalaisille, paavin karjalle, eikä saksalaisille ylhäisille, ja kaikki tulokkaat kirkolliset virat olivat Saksassa kauppatavaraa, jota paavi myi enimmän tarjooville. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että myytiin sellaisten lihavien paikkojen myynti-oikeus suorastaan suurille kauppaliikkeille, esim. Fuggerin toiminimelle Augsburgissa. Ne myytiin sitte vielä kerran, ja ostaja ehkä taasen vielä kerran. Oli "hengellisiä herroja", joilla oli kaksikymmentäneljäkin paikkaa hallussaan, joista ei itse hoitanut yhtäkään. "Eipä ole juuri ketään, jolla on täällä jokin parempi paikka", kirjottaa Ulrich von Hütten, "ilman että hän olisi joko palvellut siitä Roomassa tai lähettänyt sinne paljon rahaa sen saamiseksi tai sitten suorastaan ostanut sen Fuggerien välityksellä". Tästä syystä olivat myöskin Fuggerit innokkaita katolilaisia, jotka eivät säästelleet rahaa vastustaakseen Lutheria. Tavattomia summia virtasi tämän vuoksi vuodesta vuoteen Roomaan ja joutui siten Saksan suurten riistäjien, sen ruhtinasten ja kauppaherrojen käsistä. Ja niin suuret kuin kaupan ja vuoriviljelyksen tuottamat voitot olivatkin, niin nopeasti kuin Saksan rikkaus kasvoikin, kasvoi riistäjien rahantarve ja rahanahneus vielä nopeammin.
15:nnellä vuosisadalla olivat tavaratuotanto ja tavarakauppa, siis niin sanottu rahatalous, saavuttaneet Saksassa jo melkoisen laajuuden. Luonnontalous, vieläpä maaseudullakin, näyttää alkavan taantua. Joka taholla alettiin tarvita rahaa, ja suurin oli rahantarve hallitsevien luokkien piirissä, kun ne tarpeet yhä kasvoivat, joita vain rahan avulla saattoi tyydyttää. Silloin esiintyvä ehdoton ruhtinasvalta tarvitsi myös paljon rahaa, m.m. sotamiestensä ja virkamiestensä palkkoihin. Koetettiin keksiä uusia veroja, nylkeä ja puristaa porvareita ja talonpoikia, miten suinkin osattiin. Mutta harvoin riittivät säännölliset tulot, ruhtinaat saivat lisäksi ottaa lainoja, joiden korot vaativat taas yhä enempi rahaa.
Asioitten sellaisella kannalla ollessa täytyi sekä ruhtinasten että alamaisten tuntea yhä köyhtyvänsä, huolimatta Saksan yhä kasvavasta rikastumisesta, ja yhä vaikeammaksi tuli nähdä, miten paavi, tekemättä edes kerrassaan mitään vastapalvelusta, kokosi kerman itselleen, jättäen maassa oleville pelkän silkan maidon.
Kuitenkaan ei ollut niin aivan yksinkertainen asia vapautua paavin sorrosta. Totta kyllä olivat sekä talonpojat ja porvarit että alempi aatelisto jo ennen Wiclifiä ja Hussia, Ludvig baierilaisen aikana, osottaneet halua nousta taisteluun Roomaa vastaan. Mutta korkeampi aateli, suuret kauppiaat ja ruhtinaat olivat myöskin sortajia, ja Englannin ja Böhmin esimerkki oli vastikään näyttänyt, kuinka vaarallista näille luokille voisi olla yhteiskunnan suurien auktoritetien merkityksen horjuttaminen.
Samoin kuin Ranskan vallankumoussodat 18:nnen vuosisadan lopulla ja 19:nnen alussa saivat aikaan taantumuskauden koko Europassa ja veivät kohoavalta porvaristolta pitkäksi aikaa kaiken halun ruveta yhdessä pikkuporvarien ja köyhälistön kanssa vallankumouksellista tietä vastustamaan ruhtinasten yksinvaltaa ja aateliston maanomistusta, synnyttivät myöskin hussilaissodat taantumiskauden ei ainoastaan Böhmissä, vaan Saksassakin, ja kesti kauan ennenkuin ajatus irtaantua Roomasta pääsi voitolle vallitsevissa luokissa.
Lisäksi tuli se, että keisarin ja paavin välinen liitto, joka, kuten muistamme, tehtiin Kaarlen, "pappikeisarin", hallitessa, jatkui vielä habsburgilaisten keisarien aikana. Liiton entisten syiden lisäksi tuli uusia. Turkkilaiset uhkasivat habsburgilaisia perintömaita, ja paavin apu oli välttämätön pysyttämään nuo uskottomat yleisien ristiretkien avulla vähän etäämmällä.
Unelias Fredrik III oli kirkkopolitikan tärkeimmissä kysymyksissä vain tuon viekkaan uskonluopion Eneas Sylviuksen ase. Maksimilian, "viimeinen ritari", valtaistuimelle joutunut turhantarkka romantiko, osottautui varsin epävakaiseksi ja horjuvaiseksi. Mutta miten läheisesti hänestä keisarin ja paavin edut näyttivät samoilta, voi huomata siitä, että hän voi ruveta pyrkimään keisarikruunun ja paavinhiipan saattamiseen saman pään kannettaviksi. Ja Kaarle V, joka ei kammonut antamasta sotilaittensa ryöstää Roomaa, kun paavi koki ehkäistä hänen suunnitelmiaan, esiintyi kumminkin Saksassa niin pontevasti kuin mahdollista paavin uhkaavan auktoritetin suojelijana.
Jos vielä kaiken tämän lisäksi ottaa huomioon Saksan auttamattoman hajaannustilan, joka vähensi keisarin vallan mahdollisimman vähiin, mutta myöskin vaikeutti yhteistä esiintymistä keisaria ja paavia vastaan, niin voi ymmärtää, että kesti sata vuotta hussilaissotien alusta, ennenkuin uskonpuhdistus Saksanmaalla saatiin aikaan.
Mutta tänä aikana oli kehitys kaikilla aloilla edistynyt varsin nopeasti. Kuinka olivatkaan hengellisen ja sotaisenkin taistelun keinot täydellisentyneet.Kirjapainotaitooli keksitty jatuliaseittenkäyttö oli kehittynyt. Keskusliikkeen, varsinkin meriliikkeen, välineet olivat kehittyneet korkealle. Vähää ennen uskonpuhdistusta olivat uskaliaat merenkulkijat ensi kerran ohjanneet laivansa suoraan Atlannin valtameren yli.[30]
Lähimmin vaikuttivat näihin löytöretkiin turkkilaisten ja muiden heihin yhdistyneitten keski-aasialaisten kansanheimojen hyökkäykset 1400-luvulla. Niiden kautta nimittäin Itämainen vanhat kauppatiet tulivat perin vaikeiksi käyttää. Mutta europalainen laivakulku oli jo saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että se sen sijaan koetti etsiä uusia teitä Afrikan ympäri ja toiselta puolen suoraan valtameren yli Indiaan. Suurten löytöjen aikakausi alkoi, uudenaikainen siirtomaapolitika sai alkunsa.
On päivän selvää, että kaikki tämä äkkiä tavattomasti laajensi ihmiskunnan näköpiiriä ja sai aikaan täydellisen mullistuksen inhimillisentiedonalalla. Mutta samalla johtui tästä myöskintaloudellinenmullistus. Europan taloudellisen elämän keskus siirtyi Välimeren maista Atlannin valtameren rannoille. Italia ja Itä-Europa pysähtyivät ja taantuivat kehityksessään, Länsi-Europa sitävastoin tunki valtavasti eteenpäin. Silloiset ristiriidat, sekä luokkien että valtioitten väliset, tulivat mitä jyrkimmiksi, ja uusia ilmaantui. Kaikki ne intohimot pääsivät valloilleen, jotka ovat ominaisia kapitalistiselle riistämiselle, jonka aikakausi nyt oli alkanut. Ja ne pääsivät valtaan koko sillä voimalla ja häikäilemättömyydellä, joka muistutti keskiaikaa, jonka raakuudesta töin tuskin oli päästy. Kaikki perinnäiset yhteiskunnalliset ja valtiolliset suhteet luhistuivat kokoon, kaikki perinnäinen siveysoppi osottautui pätemättömäksi.
Kokonaisen vuosisadan järkyttelivät Europaa tavattomat taistelut, joiden kestäessä ahneus, murhanhimo ja epätoivoinen raivo viettivät mitä hirmuisimpia hurjia huveja. Kukapa ei muistaisi Pärttylin yötä, kuka ei tietäisi, kuinka kolmenkymmenvuotisen sodan sankarit menettelivät Saksassa, Alba Alankomaissa ja Cromwell Irlannissa — puhumattakaan kaikista niistä julmuuksista, joita harjotettiin uusissa siirtomaissa!
Tämä tavaton mullistus, suurin mitä Europa oli nähnyt sitten kansainvaellusten päivien, päättyi jotensakin vasta (paitsi Englannissa) Westfalin rauhaan v. 1648. Se alkoiSaksan uskonpuhdistuksesta, joka saattoi koko Europan liikkeeseen ja antoi aina 1600-luvulle asti taisteleville tunnussanat ja todistelukeinot. Pintapuolinen tarkastaja uskoo sen vuoksi, että kaikissa näissä taisteluissa oli uskonto kysymyksessä. Niitä sanotaankin uskonsodiksi.
Kaikkeen tähän nähden ei ole ensinkään ihme, että Saksan uskonpuhdistus sai verrattomasti suuremman merkityksen maailmanhistoriassa kuin kaikki muut samallaiset edelliset liikkeet, että siitä tuliuskonpuhdistusyleensä, että saksalaiset, huolimatta siitä, että nousivat niin myöhään Europan muihin sivistyskansoihin nähden kapinoimaan Roomaa vastaan, tulivat kuitenkin henkisen vapauden valituksi kansaksi ja tuomaan sitä muillekin.
II. Martin Luther.
Se mies, joka oli heittävä kipinän ruutisäiliöön, niin että mahtava maailmanpalo syttyi, mies, joka näennäisesti oli kaikkien näiden mullistusten juurena ja alkuna, jota toiset jumaloivat, toiset taasen kiroovat, oli augustinilaismunkki, tohtoriMartin Luther.
Ei etevämpi käsityskyky, eivätkä itsenäiset ja rohkeat ajatukset tehneet häntä liikkeen keskukseksi. Niissä suhteissa olivat monet hänen aikalaisensa häntä edellä. Ei vain Ranskassa ja Italiassa, vaan Saksassakin oli jo monta korkeampiinkin luokkiin kuuluvaa ehtinyt siihen, että he olivat kokonaan erinneet kirkollisesta ajatustavasta, vieläpä alkaneet sitä pilkkaillakin. Tämä oli uuden sivistyksen, n.k.humanismin, ansiota. Se esiintyi Italiassa jo 1300 luvulla, liittyen klassilliseen muinaisuuteen, jonka elpymistä (renessansia) se jossain määrin merkitsi. Saksasta on erityisesti mainittava nuoremmat Erfurtin humanistit, Mutian päämiehenä. Tämä asetti julkisesti tieteen kirkkoa vastaan ja kielsi Kristuksen jumaluuden. Kun Luther harjotti opinnoita Erfurtissa, joutui hän (1501) näiden humanistien piiriin. Näyttää kuitenkin siltä, että häntä olisi vetänyt siihen enempi heidän iloinen elämänsä kuin se henki, joka heidän joukossaan vallitsi. Ainakaan ei tästä viimeksi mainitusta näkynyt muita merkkejä, kuin se, että ilojen perästä tuli katumus, ja Martin päätti v. 1505 mennä luostariin.
Mutta myös niiden joukossa, jotka pysyivät kristinopille uskollisina, oli monta, jotka oleellisissa kohdin erisivät katolisesta käsityksestä. Tässä mainittakoon vain yksi, Johan Wesel, Erfurtin yliopiston professori, joka kuoli v. 1481, kaksi vuotta ennen Lutherin syntymää. Miten voimakkaasti esiintyikään tämä paavia, tuota "purpurassa käyvää apinaa" vastaan, aneidenmyynnin ja pyhienpalveluksen oppeja, rippejä, pyhää ehtoollista, viimeistä voitelua, paastoamista vastaan! "Jos pyhä Pietari olisi määrännyt paaston", sanoi hän kerran eräässä saarnassaan, "niin olisi hän kait tehnyt sen, saadakseen kaloille (paastonaikaiselle ruualle) paremman menekin."
Ullmann, jonka kirjotuksesta, "Uskonpuhdistuksen edelliset uskonpuhdistajat" ylläoleva kohta on lainattu, on laveasti käsitellyt Johan Weselin esiintymistä. Hän lausuu: "Varmasti ei voi ratkaista, oliko Weselin kirjotuksilla ja opilla synninpäästöstä vaikutusta Lutherin vakaumuksen kehitykseen. Mutta mahdollista, vieläpä todennäköistäkin on, että Luther Erfurtissa tutki Weselin kirjotuksia. Kaiken sen ohella meni Wesel kiistakirjotuksessaan anetta vastaan pitemmälle kuin Luther kuuluisissa väitteissään. Weselin kiistakirjotukset olivat selvempiä, itsetietoisempia ja laajempisisältöisiä; ne kävivät käsiksi koko laitokseen ja sen pohjaperusteihin, enempi kuin Lutherin joskin voimakas, syvällinen ja rohkea, niin kumminkin samalla tietoon nähden epävarmempi ja enempi hetkellisiä epäkohtia vastaan suuntautuva kynäkiista."
Luther tuli v. 1508 jumaluusopin professoriksi Wittenbergiin. Kun Tetzel v. 1517 harjotti anekauppaansa ylt'ympäri Saksissa petkuttaakseen yksinkertaiselta kansalta rahoja Leo X:nnen pohjattomiin raha-arkkuihin, suuttui Luther kuten monet muutkin tästä kovin ja päätti ruveta sitä vastustamaan. Se tapa, jonka hän valitsi vastalauseelleen, ei ollut mikään tavaton. Hän naulasi, kuten yliopiston professorien silloin oli tapana, 95 anetta koskevaa väitettä Wittenbergin linnankirkon oveen ja tarjoutui väittelemään niiden johdosta. Tämä tapahtui 31 p:nä lokak. 1517.
Näiden väitteiden sisällys oli yhtä vähän vallankumouksellinen kuin niiden esityksen muotokin. Ne koskettelivat vain kohtia, joissa kirkonpiireissäkin oli tähän asti vallinnut erimielisyyttä. Luther ei, kuten Wesel oli tehnyt, koskenut itse aneeseen. Niinpä esim. 71:nen väite kuului: "Se, joka vastustaa paavin aneen totuutta, hän olkoon kirottu ja kadotettu". Luther itse kertoi myöhemmin itsestään: "Kun minä nousin anetta vastaan, olin niin huumaantunut, niin innostunut paavin oppiin, että innoissani olisin ollut valmis, jos minulla olisi ollut valta, tappamaan tai ainakin olisin tyytyväisenä katsellut kaikkien niiden surmaamista, jotka eivät tahtoneet olla paaville kuuliaisia."
Lutherin ja Tetzelin välinen riita oli, kuten molempien aikalaiset aivan oikein huomauttavat, pelkkä tavallinen munkkikiista. Mutta tässä ei kumminkaan ollut kysymys pelkistä uskonlauseista, vaan rahasta, ja siinä kohdassa ei ollut leikittelemistä paavinistuimen kanssa. Ja kiista sattui sopimattomaan, levottomaan aikaan. Koko Saksa hehkui taistelunhalua paavia ja hänen kirkkoaan vastaan. Niistä "lurjuksia vastaan suunnatuista nuolista", kuten Hurten lausuu, "jotka Saksasta lähteneinä silloin suhahtelivat paavin korvissa", olivat tärkeimpiä ja tehokkaimpia "Vähäpätöisten miesten kirjeet", joita Mutianuksen ystävät, varsinkin Krotus Rubianus ja Hütten, julkaisivat vuosina 1515-17. Ne olivat pilkkarunoja ja irvikuvia, joissa esitettiin kirkollisen tieteen edustajat hölmöiksi ja heittiöiksi.
Anekauppa oli saanut aikaan kiivaita vastaväitteitä kaikkialla Saksassa; asiain niin ollen oli paavista kaksin kerroin harmittavampaa, että kirkon oma mies, jumaluusopin professori, alkoi riidan niin arassa asiassa. Ei viipynytkään kauan ennenkuin itse paavi ryhtyi asiaan saadakseen sovintoa aikaan, mutta seuraus olikin aivan vastakkainen, kuin oli tarkotettu. Osaksi se osotti, kuinka voimattomaksi paavinvalta jo oli tullut Saksassa, kun ei se saanut Lutherin hengellisiä: tai maallisia esimiehiä tukkimaan tämän suuta. Sitä vastoin sai paavin asiaansekaantuminen aikaan sen, että kaikki paaviuden vastustajat kiinnittivät huomionsa Lutheriin, kerääntyivät hänen ympärilleen ja tunkivat häntä yhä etenemään. Sen kautta että Lutherin ja Tetzelin kamppailu kehittyi Lutherin ja paavin väliseksi, laajeni se myöskin paavin ja Saksan kansan väliseksi otteluksi.
Ystävät ja viholliset johtivat siis Lutherin riitaan paavikunnan kanssa, hänen itsensä oikeastaan ensinkään sitä tahtomatta. Kun hän v. 1519 kirosi sen, mitä hän vuosi sitten oli hyväksynyt ja päinvastoin, ei tämä riippunut mistään Lutherin laajenneesta käsityskannasta, vaan aiheuttivat sen kokonaan ulkonaiset vaikutukset, joiden hän antoi viedä ja johtaa itseään.
Paavi pani v. 1520 Lutherin pannaan. Se oli täydellinen harhaisku. Se lisäsi Lutherin nauttimaa kansan suosiota ja tunki häntä edemmäksi alottamallaan tiellä.
Vuotta ennen valittu uusi keisari Kaarle V kutsui Lutherin Wormsin valtiopäiville v. 1521. Hän toivoi saavansa tuon sotaisan professorin äänettömäksi.
On verrattu. Lutherin esiintymistä Wormsissa Hussiin Konstanzissa. Mutta heidän asemansa oli kokonaan erilainen. Huss oli jättänyt isänmaansa mennäkseen vihollistensa kirkolliskokoukseen. Luther tuli saksalaisille valtiopäiville,, missä enemmistö oli suosiollinen hänelle. Epäilemättä esiintyi hän urhoollisesti, mutta hän olikin jo katkaissut itseltään kaiken peräytymisen mahdollisuuden. Hän ei voinut peräytyä tekemättä pelkurimaista ja kunniatonta työtä. Ehkä ne eivät olleet vain miehuullisuuden käskyjä, vaan myöskin viisauden vaatimuksia, joita Luther seurasi tuossa selityksessään: "Tässä olen enkä voi muuta, Jumala minua auttakoon, amen". Sillä jos hän olisi myöntynyt, ei tämä olisi lepyttänyt hänen vihollisiaan, mutta ystävät sitävastoin olisivat katkeroittuneet. Peräytyminen uhkasi tuottaa hänelle suurempia vaaroja kuin rohkea vastarinta. Hän saattoi olla varma siitä, etteivät ruhtinaat ja ritarit Wormsissa olisi suvainneet, että hiuskarvaakaan hänen päästään olisi turmeltu. Hän lähtikin valtiopäiviltä vahingoittumattomana.
Münzer pilkkailikin myöhemmin Lutheria, kun tämä ylvästeli rohkeuttaan Wormsissa. "Kiitä siitä", kirjottaa hän, "Saksan aatelistoa, jonka suuta olet sivellyt hunajalla; sillä se ei käsittänyt mitään muuta kuin että sinä saarnoillasi antaisit silleböhmiläisiä lahjoja, luostareita ja hiippakuntia, joita sinä nyt lupaat ruhtinaille.Jos sinä olisit horjunutWormsissa, olisi aatelisto sinut ennemmin pistänyt kuoliaaksi kuin päästänyt vapaaksi, sen tietää jokainen".
Ei se ollut mikään erinomainen käsityskyky eikä mikään tavaton rohkeus, joka teki Lutheruksesta uskonpuhdistuksen keskipisteen. Hänen erinomaiset ominaisuutensa olivat kokonaan toisaalla. Hän ei ollutajattelijaeikä hänestä ollutmarttyyriksi, muttaagitatoriksioli hänellä sellaiset ominaisuudet, jotka vain harvoin yht'aikaa tulevat yhden miehen osaksi.
Hän oli jumaluusopin tohtori ja professori, mutta hän ei milloinkaan unohtanut, että hän oli talonpojan poika. Vaikka hän olikin oppinut, hän kumminkin tajusi, mitä alemmat kansankerrokset tarvitsivat, miten he ajattelivat ja tunsivat, ja hän osasi käyttää heidän kieltänsä, paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan, ja vain harvat hänen jälkeensä ovat vetäneet hänelle vertoja. Ollen mestari kiistakirjotuksissa, kuten Lessing, osasi hän, harvinaista kyllä, innostuttaa rahvaan ja samalla vaikuttaa hallitseviin luokkiin. Tässä suhteessa on hän Lassallen kaltainen, jota hän muuten ei paljon muistuta.
Tätä ei kukaan paavikunnan vastustaja Saksassa ennen häntä ollut ymmärtänyt. Jokainen heistä kääntyi todellisuudessa, joskaan ei aina tahallaan, vainyhden ainoanluokan puoleen. Muutamat puhuivat ainoastaan alemmille luokille, esim. "Keisari Sigismundin uskonpuhdistuksen" tekijä, jota kirjasta Bezold kutsuu "ensimäiseksi vallankumoukselliseksi kirjotukseksi Saksan kielellä". Näitä korkeammat säädyt, ja hyvällä syyllä, epäilivät taborilaisista pyrkimyksistä. Hallitsevat luokat eivät niistä vain loukkaantuneet, vaan johtuivat niitä suoranaisesti vainoamaankin. Mutta ne ylempien luokkien jäsenet, jotka kääntyivät paavinvaltaa vastaan eivät kirjottaneet rahvaalle. Sellaisia oliGregori heimburgilainen, Nürnbergin kaupunginneuvos. Tämä "Lutheria aikaisempi porvarillinen Luther", kuten Ullmann häntä kutsuu, vastusti ankarasti paavikuntaa monessa yhtä oppineessa kuin terävässä riitakirjotuksessa. Hänet pantiin pannaan, nürnbergiläiset ja muut suojelijat jättivät hänet oman onnensa nojaan, ja hänen täytyi paeta Böhmiin Podiebradin luo. Tämän kuoleman jälkeen (1471) lähti hän Saksiin, jossa päätti vaiherikkaan elämänsä v. 1472.
Mutta niin urhoollinen ja taitava taistelija kuin hän olikin, jätti hän kuitenkin varsinaisen rahvaan kylmäksi, sillä sille ei hän kirjottanut.
Sama koskeeHütteniäkin. Hänkin kääntyi aluksi vain ylempien luokkien puoleen. Vieläpä silloinkin kun luterilainen liike jo oli ennättänyt levitä ylt'ympäri koko Saksan, syyskuulla 1520, hän kirjotti "Lähetyskirjeensäkalkensäätyisillesaksalaisille" latinaksi. Hän viittasi siihen, että hän tähän asti on kirjottanut latinaksi, varottaakseen ikäänkuin kahden kesken kirkon päämiehiä jaettei heti antaisi kaikkia rahvaan tiedoksi.
Mutta jo saman vuoden joulukuussa oli hänen pakko vedota "rahvaaseen", voittaakseen se puolelleen. Hänen seuraava kirjotuksensa oli "Valitus ja kehotus paavin ja epähengellisten epäkristillistä valtiovaltaa vastaan."
Hän sanoo tässä kirjotuksessa, jonka hän on pukenut runomuotoon:
Mä latinaakin muinoin kirjoitinSit' joka mies ei tehnyt, totta vie;Sull' saksalainen isänmaani voinOmalla kielellä nyt huutaa noin:Me koston näistä saamme!
Mutta saksalaisena kirjailijana jäi Hütten Lutherin jälkeen. Tämä oli jo ennen häntä, varsinkin "Lähetyskirjeessään Saksan kansan kristilliselle aatelistolle", alkanut saksankielisen agitatsioninsa, ja tehnyt sen paljon tehokkaammin kuin Luther.
Luther osotti todellista, mukaansaviepää kansanomaisuutta. Mutta vaikutus tuli vieläkin voimakkaammaksi sen kautta, että hänellä oli muitakin ominaisuuksia, joita harvoin tapaa yhdessä. Hänellä olihovimiehennotkeus ja luonteeton sopeutuvaisuus, mutta samalla oli hänessätalonpojanluonnonvoima, vieläpä karkeuskin, sekäkiihkoilijanhurja intohimo, joka joskus muuttui sokeaksi raivoksi.
Taistelun kuumuudessa joutui Luther äärimmäisyyksiin. Ilolla hän otti vastaan apua kaikilta vallankumouksellisilta, jotka riensivät hänen luokseen, ja yhtyi heidän ääneensä. Äsken mainitussa lähetyskirjeessään Saksan kansan kristilliselle aatelistolle hän suorastaan saarnasi vallankumousta. Hän rupeaa ritarien ja talonpoikien puolelle, häväisi riistäjiä, ei vain kirkkoruhtinaita vaan myöskin kauppiaita. Hän vaatii, että seurakunnan pitäisi saada kansanvaltainen järjestysmuoto.
Ja tämä mullistus piti saataman aikaan väkivaltaisella tavalla. Samaan aikaan kuin lähetyskirjeensäkin julkaisi Luther Sylvester Prieriaksen häntä vastaan tähtäämän kirjotuksen "Erehtymättömästä paavillisesta opettajanvirasta", varustaen sen reunamuistutuksilla. Sen loppulauseessa hän sanoo: "Jos Rooman kannattajien raivo edelleenkin jatkuu, niin en tiedä enään mitään muuta parannuskeinoa kuin että keisari, kuninkaat ja ruhtinaat tarttuvataseisiinkäydäkseen tämän maanpiirin ruton kimppuun ja ratkaistakseen asian, ei sanalla vaan raudalla. Jos rankaisemme varkaita köydellä, murhaajia miekalla ja kerettiläisiä polttoroviolla, miksi emme käy ennemmin kaikin asein näiden turmeluksen opettajien, näiden kardinalien, näiden paavien ja koko roomalaisen Sodoman ruttopaiseen kimppuun, joka herkeämättä pahentaa jumalan kirkkoa, japese käsiämme heidän veressään."
Myöskin ruhtinaiden kimppuun hän hyökkäsi, kun he eivät tahtoneet puhaltaa hänen torveensa, emmekä neuvoisi ketään meidän päivinämme lausumaan niin ajatuksiaan nykyään elävistä Saksan ruhtinaista kuin "tuo kallis jumalanmies" Luther aikoinaan teki. Keisaria kutsui hän julkisesti tyranniksi. Saksin herttuaa Yrjöä hän nimitti yksinkertaisesti "Dresdenin siaksi". Hän kirjottaa erään kerran: "Jos ruhtinaat edelleenkin kuuntelevat sitä, mitä Yrjöherttuan tyhmistä aivoista lähtee, niin pelkään kovin, että täällä syntyy kapina, joka koko Saksassa kukistaa ruhtinaat ja maistraatit ja kietoo samalla juttuun koko papiston. Siltä minusta nimittäin näyttää asioitten tila. Kansa on kaikkialla kuohuksissa, ja sillä on silmät, eikä se tahdo eikä se voi tulla kukistetuksi väkivallalla. Se on Herra, joka tämän tekee, ja hän salaa sen mikä uhkaa, ja ne vaarat, jotka ovat tulossa, ruhtinasten silmiltä. Heidän sokeutensa ja väkivaltaisuuksiensa kautta hän tekee sellaista, niin että minusta tuntuu siltä kuin näkisin Saksan uivan veressä". Luther ei suinkaan muka peljännyt sellaista meteliä. Perikato ei odottanut häntä vaan ruhtinaita.
Vielä v. 1523, kun Sickingen jo oli noussut kapinaan ruhtinaita vastaan, julkaisi Luther tammikuun 1 p:nä kirjotuksen "Maallisesta esivallasta, kuinka pitkälle on velvollisuus sitä totella". Tämä oli tähdätty katolisia ruhtinaita, ei ainoastaan maallisia vaan myöskin hengellisiä vastaan. Siinä, sanotaan: "Kaikkivaltias Jumala on tehnyt ruhtinaistamme hulluja, niin ettei heillä ole mitään muuta tarkotusta kuin saada menetellä alammaistensa kanssa, kuten itse tahtovat. Jumala on antanut heille nurjan mielen ja mielii tehdä heistä lopun, niinkuin hengellisistäkin herroista. He eivät osaa muuta kuin nylkeä ja kiskoa, määrätä tullin toinen toisensa jälkeen, asettaa toisen veron toista korkeammaksi, päästää täällä karhun irti, tuolla taasen suden, ja kaiken lisäksi ei heiltä saa oikeutta, uskollisuutta eikä totuutta ja he menettelevät niin, että se olisi liikaa jo ryöväreiltä ja lurjuksilta, ja heidän maallinen hallituksensa on vaipunut yhtä syvälle kuin hengellistenkin tyrannien". Ja Luther jatkaa vielä, tuumien, että aina maailman alusta alkaen viisas ruhtinas on ollut harvinainen lintu, ja vielä vaikeampaa on tavata hurskasta. "Tavallisesti he ovat suurimpia narreja ja pahimpia veijareita maan päällä". Hän lisää: "Ei saata, ei voi, ei tahdota kauemmin kärsiä teidän tyranniuttanne ja teidän pahoja aikeitanne. Rakkaat ruhtinaat ja herrat, tietäkää parantaa itsenne, sillä jumala ei tahdo enää sitä sietää. Maailma ei ole sellainen kuin entisinä aikoina, jolloin te väijyitte ja ajoitte kansaa kuin metsänpetoja."
Olemme jotenkin laajasti kertoneet nämä paikat. Se ei kuitenkaan tapahtunut vain Lutherin luonteenkuvauksen vuoksi. Juuri nyt, aikana, jolloin lutherilaisten kirkkojen johtomiehet joka paikassa mitä äänekkäimmin kirkuvat sosialistisen kiihotuksen määrätöntä räikeyttä ja raakuutta ja huutavat pakkolakia sosialisteille, näyttää meistä olevan paikallaan, viitata siihen, mitä kieltä se mies rankaisematta käytti, jonka oppi on nyt tullut yhteiskunnan tukipylvääksi. Täydellä syyllä tunnustaakin muuan vallan vanhoillinen, protestanttinen uskovainen kirjailija, Karl Jentsch, etteivät "Lutherin sanat eivätkä Lutherin työt olisi olleet mahdollisia missään nykyaikaisten tapaisessa suuressa poliisivaltiossa".
Mutta vaikka Luther käyttikin sellaista kieltä, varoi hän kuitenkin tarkkaan seuraamasta toiminnassa sanojaan. Huolimatta kaikista vallankumouksellisista puheistaan ei hän milloinkaan mennyt niin pitkälle, ettei olisi säilyttänyt herransa ja suojelijansaSaksin vaaliruhtinaan Fredrikinsuosiota. Kun uskonpuhdistus oli edistynyt pitemmälle, kun Saksassa samoin kuin ennen Englannissa ja Böhmissä luokkien edut ja ristiriidat astuivat esiin Roomaa vastaan käydyn kansallisen taistelun vallitessa, kun oli tulemassa sisäinen sota, jossa oli kysymys lopullisesta voitosta toiselle tai toiselle puolelle — silloin Luther ei suinkaan osottautunut miksikään taipumattomaksi Katoksi. Niin kauan kuin mahdollista koetti hän suosia kumpaakin, mutta sitten hän liittyi voittajaan. Vuosina 1517-22 Luther otti vastaan apua kaikilta kansanvaltaisvallankumouksellisilta aineksilta ja viekasteli näitä kaikkia. Vuosina 1523-25, jätti hän heidät, toisen ryhmän toisensa jälkeen, oman onnensa nojaan, ensin aateliston, joka taisteli Sickingenin ja Hüttenin johdolla, ja senjälkeen talonpoikaispikkuporvarillisen vastustuspuolueen suuren talonpoikaissodan aikana.
On kuitenkin liikaa syyttää Lutheria siitä, että hän olisi kavalluksellaan saanut aikaan toisen tai toisen puolueen tappion. Ei kukaan yksityinen, olkoonpa hän sitten kuinkakin mahtava, voi mielensä mukaan muodostaa yhteiskuntaluokkien keskinäisiä valtasuhteita. Samallaiset ainekset, jotka kuuluivat kansanvaltaiseen puolueeseen, jotka Lutherin aikana joutuivat häviölle Saksassa, eivät olleet voineet sataa vuotta aikaisemmin, huolimatta kaikista sotaisista voitoistaan, pysyttää asemaansa Böhmissä. Ne olivat 1500-luvulla melkein kaikkialla Europassa häviämässä.
Luther ei saattanut ruhtinasten asiaa voittoon rupeamalla heidän puolelleen. Asian laita, on oikeammin niin, että kun hän astui voittavien ruhtinaitten puolelle, hän itse näytti voittajalta ja sai osakseen ja muistolleen kaikki ne palkinnot ja kunnianosotukset, jotka voitto tuottaa. Mutta sen kautta, että hän sitä ennen viiden vuoden aikana oli hehkuvin sanoin kutsunut kaikki vallankumoojat avukseen ja esittänyt asiansa heidän omakseen, voitti hän kaikkien riistettyjen rakkauden ja ihailun.
Se seikka, että Lutherissa näin yhtaikaa ilmeni vallankumouksellista intohimoa ja häikäilemättömyyttä sekä luonteetonta hyödyntavottelua, riippuu mielestämme siitä, että Luther sen valtavan myrskyn vallitessa, joka Saksassa riehui 16:nnella vuosisadalla, jonkun aikaa oli kansanomaisin ja samalla mahtavin mies, näennäisesti koko liikkeen luoja ja johtaja. Kuitenkaan eivät ne olleet vain hänenpersonallisetominaisuutensa, jotka tekivät hänelle mahdolliseksi näytellä tätä osaa, vaan vaikuttivat siihen, ja ehkä vielä suuremmassa määrässä, sen maan olosuhteet, jonka ruhtinas häntä suojeli.
III. Saksin vuoriviljelys.
Me näimme taborilaisen liikkeen edellytyksiä kuvatessamme, minkä merkityksen hopeakaivokset saivat Böhmissä 1300-luvulla, kuinka yhteiskunnalliset ristiriidat sen kautta lisääntyivät; samalla kun maan ja sen haltijan valta kasvoi. Böhmiläiset vuorikaivokset taantuivat 1400-luvulla, mutta sen sijaan saksilaiset, varsinkin Meissenissä ja Thüringenissä olevat, kehittyivät nopeasti.
Freibergin hopearikkaudet tunnettiin jo vuodesta 1171 alkaen, Freibergin vuorioikeus on ollut perustana koko Saksan vuorioikeudelle. Mutta 15:nnen vuosisadan lopulla voitti sen merkityksessäSchneeberg, jossa v. 1471 keksittiin uusia malmisuonia, jotka joksikin aikaa tekivät siitä tuottavimman kaikista saksalaisista hopeakaivoksista. 1492 alettiin toimintaSchreckensteinilläja 1496 laskettiin sielläAnnaberginvuorikaupungin peruskivi. 1516 alkoi vilkas liikeJoakimstalinpuoliksi böhmiläisessä, puoliksi saksilaisessa vuorikaivoksessa, v. 1519Marienbergissä.
Thüringenin kaivoksista oli merkitsevin Mansfeldin. Siinä oli liike alkanut jo 12:nnella vuosisadalla, ja saatiin sieltä kuparin ohella myöskin hopeata ja kultaa. Mansfeldiläistä kupariliuskakiveä kuletettiin aina Venetsiaan asti, jossa siitä osattiin erottaa kulta paremmin kuin Saksassa.
Jalojen metallien yhä kasvava runsaus edisti tavarakauppaa ja tavaratuotantoa.Erfurttuli rikkaaksi ja mahtavaksi Venedigin kaupasta.Halleja myöhemminLeipzigolivat pohjoisen kaupan pääpaikkoja. Molempiin suuntiin kehittyi kauppa mitä eloisimmin. Kauppatie Saksista Italiaan kulki Nürnbergin ja Augsburgin kautta ja vaikutti suuresti sen mahtavan aseman synnyttämiseksi, joka näillä molemmilla kaupungeilla oli 14:nneltä vuosisadalta 16:nnelle.
Kaupan ohella kehittyi myöskin tuotanto. Taide ja käsityöt kehittyivät mainituissa kaupungeissa.
Mutta Saksin vuorikaivosten runsas anteliaisuus vaikutti muuhunkin kuin kaupunkielämään. Ehkä vielä syvällisempi oli sen vaikutus maaseudun oloihin.
Vuorikaivostenpuuntarveoli melkoinen; osaksi tarvittiinrakennuspuita, kaivoskuilujen laitoksiin, puuteiden laittamiseen (kaivoksissa käytettiin puukiskoisia teitä, samantapaisia kuin nykyiset rautateiden kiskotiet) j.n.e., osaksi ja erittäinkinpolttopuitamalmien sulattamiseen. Alkuaan lienevät kyläkuntayhteisöjen metsät, joiden alueella vuorikaivos oli, kyenneet tyydyttämään kaivosten puun ja puuhiilen tarpeen. Mutta kuta suuremmiksi vuorikaivokset tulivat, sitä kauemmaksi kyläkunnan rajojen ulkopuolelle täytyi mennä tyydyttääkseen puuntarvetta, sitä enempi puita täytyiostaa. Kaivoksen erottaminen yhteismaasta teki täysin välttämättömäksi säännöllisen puukaupan. Tämän näemmekin sitte Saksissa 16:nnen vuosisadan alussa olleen kehittyneen, olevan moninkertaisten kauppasopimusten esineenä.
Mutta kaivospiireissä tarvittiin vielä muitakin maalaistuotteita. Kaivosalueet olivat yleensä hedelmättömissä, korkeissa vuoriseuduissa, joissa kasvoi vähän viljaa, aivan liian vähän ravitakseen niitä ihmisjoukkoja, joita kokoontui suuremmalle kaivosalueelle. Vuorityöläiset eivät voineet, itse viljellä viljaansa, heidän täytyi ostaa se. Kuta enempi vuoriviljelys kehittyi, sitä enemmän joutuiviljakauppapuukaupan rinnalla etualalle. Se oli esim. pääasiallisena tulolähteenäZwickaulle, joka oli saksilaiselta "alangolta" "ylängölle" johtavan kulkutien varrella.
Talonpojista ja hoviherroista tuli siten useissa Saksin seuduissa aikaisin tavarantuottajia. Ja niin pian kuin he tuottivat myytäväksi, oli heistä samantekevää, mitä he tuottivat, kun vaan tuote oli kaupaksi menevää. Sen ei tarvinnut olla juuri viljaa. Viljan markkina-alue oli kumminkin rajotettu, paljon laajempi olikauppakasvienmarkkina-alue. Missään Saksassa ei niitä viljelty niin paljon kuin Saksissa, varsinkin Thüringenissä. Tämän kaupan keskuksena oliErfurt.
Erfurtissa ja sen ympärillä kukoisti vallankin morsinko-, väriohdake-, anis-, korianderi- ja vihannesviljelys. Morsinkoviljelys, morsinko oli silloin nykyisen indigon asemassa, oli siellä niin tärkeätä, että moni ympäristössä oleva kylä sadon ollessa suotuisa, myi morsinkoa nykyisen raha-arvon mukaan yli 100,000 taalarin arvosta.
Erfurtin kauppa hankki useimmille Saksan värjärilaitoksille morsingot ja väriohdakkeet. Gothallekin hankki sen rikkauden suureksi osaksi sen maataloustuotteiden, erittäinkin viljan, puitten ja morsingon kauppa.
Vielä 17:nnen vuosisadan alussa lienee yli 300 thüringeniläistä kylää viljellyt morsinkoa, vaikka silloin jo indigo tuotti sille sangen suuren kilpailun.
Niiden hoviherrojen ja talonpoikain välisten vastakohtaisuuksien, joita tavaratuotannon kehittäminen oli kehittänyt ja joista jo usein olemme edellä puhuneet, täytyi niin ollen uskonpuhdistuksen alussa olla Saksissa sangen pitkälle kehittyneitä; erittäinkin oli maan arvo noussut ja samalla kasvanut hoviherrojen maanhalu; erittäin pitkälle oli kehittynyt rahamaksujen järjestelmä ja ruhtinasten ja hoviherrojen rahanhimo; ja erittäin suuri oli talonpoikien riippuvaisuus kauppiaista ja koronkiskureista. Tämä luokka, pääoman omistajat, ruhtinaat ja hoviherrat, riistivät kokonaan taloudellisesta kehityksestä johtuvan voiton. Nopean rahanarvon nousemisen ja tuotantokustannusten alenemisen vuoksi nousivat silloin maataloustuotteiden hinnat tavattomasti. "Kaikki maanpallon ihmiset", sanotaan muutamassa keskiaikaisessa kronikassa, "huutavat ja valittavat, miksi viljan hinta niin tavattomasti ja päivä päivältä yhä enemmän kallistuu, ja kumminkin on kaikkialla kaupungeissa, markkinoilla ja kylissä kyllin talonpoikia." Saksissa, vuoriteollisuuden kehityksen keskuksessa, oli hinnannousu varmaan varsin suuri. Mutta se ei auttanut ensinkään talonpoikia. Muttakaupungeissasai se aikaan mitä ankarimpia palkkataisteluja.
Luokkavastakohdat olivat näin ollen Saksissa uskonpuhdistuksen alkaessa sangen kärjistyneet ja vähintäin yhtä suuret kuin sata vuotta ennen Böhmissä. Mutta Böhmissä olivat vuoriviljelyksen harjottajat vielä muodostaneetvanhoillisen vallan. Heidän köyhälistöön vajoamisensa oli vasta alullaan; he lukeutuivat etuoikeutettuihin luokkiin ja olivat saksalaisina Böhmin silloisissa oloissa ennakolta pakotettuja puolustamaan perinnäistä järjestystä, maaruhtinasta ja paavia. Sen jälkeen oli vuorityöläisten köyhälistöön vajoaminen ja heidän kapitalistinen riistämisensä kehittyneet tavattomasti. Ja Saksissa he eivät olleet muukalaisia, heillä ei ollut mitään etuoikeuksia, joita olevaisen järjestyksen mullistus olisi voinut uhata. He olivatkin, kuten olemme nähneet senvuoksi alituisesti valmiit liittymään vallankumoukselliseen liikkeeseen. Ja heidän lukumääränsä ja asekelpoisuutensa sekä heidän ammattinsa taloudellinen merkitys tuottivat heille sellaisen voiman, joka valtiomiesten oli kylläkin huomioon ottaminen.
Eniten hyötyi Saksin vuoriviljelyksen vaurastumisesta kuitenkin tuo silloin vallankumouksellisin, tuo kaikkien sen ajan yleisten kehitystaipumusten enin suosima yhteiskuntavalta —yksinvaltainen ruhtinasvalta.
Kullan ja hopean omistaminen antaa tavaratuotannon aikana aina erityisen vallan. Kaikkein selvimmin tämä ehkä tuli ilmi 1500-luvulla, jolloin ne voimalähteet olivat jo kovin ehtyneet, jotka johtuivat luonnontaloudesta, eikä luottojärjestelmän mahtikeinoja vielä ollut olemassa nimeksikään. Yleisessä kullan ja hopean tavottelussa oli niillä ruhtinailla, joilla oli kaivoksia alueellaan, tavattomat edut puolellaan.
Ilman mitään menettämisen vaaraa, ainakaan siellä, missä he itse eivät harjottaneet vuoriviljelystä, hankkivat he suuria rikkauksia; sillä vuorikaivosten käyttäjien täytyi maksaa vuorikaivosten käyttöoikeudesta kallis maksu, vallankin niistä kaivoksista, joista saatiin jaloja metalleja, joihin nähden vuorikymmenysten lisäksi tuli vielä lyöntimaksu. Lisäksi tuli usein vielä muita maksuja, kaivoskäytävä-yhdeksänneksiä, sulatusvero j.n.e. Kaivoksen haltijat tulivat niiden kautta usein köyhiksi, vallankin jos olivat pikkueläjiä, mutta ruhtinaat rikastuivat, kokosivat kassoihinsa puhdasta rahaa.
Paraiten täytetty raha-arkku Saksan ruhtinaista oli 15:nnen vuosisadan lopulla ja 16:nnen alussa Saksin herroilla. Sen jälkeen kun veljeksien Ernstin ja Albrechtin perinnönjako oli (1485) toimitettu, hajosi Saksin vaaliruhtinaskunta kahteen osaan: Ernst sai pääosan, Thüringenin, Albrecht Meissenin. Mutta Erzgebirgen hopeakaivoksia ei kuitenkaan vielä oltu jaettu. Ne jäivät yhteiseksi omaisuudeksi, vain tulos jaettiin. Näiden tulojen vuoksi olivatkin Saksin ruhtinaat 16:nnella vuosisadalla Saksan mahtavimpia miehiä, ensimäiset keisarin jälkeen.
Keisarivallan jäännös riippui silloin suurimmaksi osaksi enään vain Saksan ruhtinaiden, varsinkin vaaliruhtinaiden, rahantarpeesta ja ahneudesta. Vaaliruhtinaat näyttelivät 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Saksassa samaa osaa kuin Rooman tasavallan loppupuolella sen pääkaupungin köyhälistö ja sitten palkkasoturiväki. Jokainen keisarivaali merkitsi heille hyvää kauppatilaisuutta. Vaaliruhtinaat ottivat lahjoja kaikilta pyrkijöiltä ja valitsivat sitten sen, joka oli eniten maksanut.
Hävyttömimmät olivat ehkä ne vaalikeinottelut, joita tapahtui vuosina 1516-19, jolloin molemmat suuret Europan ylivallasta kilpailevat hallitsijasuvut, ranskalainen Valois ja itävaltalais-espanjalainen Habsburg, riitelivät keisarinkruunusta. Melkein kaikki vaaliruhtinaat ottivat silloin lahjojamolemmiltapuolilta, ranskalaiselta Frans I:ltä ja espanjalaiselta Kaarle I:ltä. Varsinkin pari Hohenzolleria osotti tässä tilaisuudessa ahneutta ja nylkemisintoa, jommoista jotkut isänmaalliset meidän päivinämme väittävät tapaavan vain pahimmilla juutalaisilla.
Ainoavaaliruhtinaista, joka ei ottanut lahjoja, oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik. Toiset olivat tarjonneet hänelle itselleen keisarinkruunua, luonnollisesti toivoen sopivaa palkkiota Meissenin rikkaista hopeakaivoksista, mutta hän kieltäytyi ja ratkaisi vaalin habsburgilaisen Kaarle V:nnen eduksi, jota hän Kaarlen Tyrolissa olevista vuorikaivoksista, Habsburgien hallitsemaan Alankomaitten kukoistavasta kaupasta ja Espanjan koko voimasta huolimatta piti vähemmän vaarallisena Saksan ruhtinaitten itsenäisyydelle kuin Frans I:stä, jo silloin hyvin järjestyneen ja voimakkaan Ranskan hallitsijaa.
Mutta jos siten Saksin vaaliruhtinas mielensä mukaan asetti keisarin, teki hänen asemansa hänestä samalla ruhtinaspuolueen keskipisteen keisarin- ja paavinvallan vastustamisessa. Saksi näytteli uskonpuhdistuksen alussa Saksassa samallaista osaa kuin Preussi myöhemmin.
Fredrik perustiWittenberginyliopiston v. 1502, ja tämä yliopisto sai käsiinsä roomalaisvihollisen ja samalla ruhtinasystävällisen liikkeen johdon. Luther, joka oli täällä professorina, tuli vihdoin tämän yliopiston puolestapuhujaksi ja vaaliruhtinaan luottamusmieheksi ja turvatiksi. Ja keisari Kaarle V, hallitsija, jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, ei uskaltanut toden teolla antautua riitaan Fredrikin kanssa, vaan hänen täytyi antaa hänen ja hänen väkensä olla rauhassa.
Mutta Saksi ei tullut vain yksinvaltaisen, voitokkaan, vaan myöskin kansanvaltaisen, häviölle joutuvan Roomaa vastustavan liikkeen keskuspaikaksi. Thüringenissä oli vielä useiden pienehköjen kaupunkien onnistunut säilyttää välitön suhteensa valtakuntaan, s.o. vapautensa vaaliruhtinasherruudesta; sellaisia kaupunkeja olivatMülhausen, Nordhauseny.m. Erfurt oli Mainzin arkkipiispan yliherruuden alainen; se osasi kumminkin mitä taitavimmin käyttää Saksin ruhtinaita arkkipiispaa vastaan. Koko 15:nnen vuosisadan kestivät Erfurtista syntyneet riidat Mainzin arkkipiispan ja Saksin ruhtinaskunnan välillä. Vain kaupunki itse hyötyi tästä molemminpuolisesta kinailusta; se vapautui arkkipiispan herruudenalaisuudesta, joutumatta Saksin vallanalaiseksi; se voi lukeutua valtakunnankaupunkeihin. Erfurt oli uskonpuhdistuksen alkuaikoina Keski-Saksan ensimäinen kauppakaupunki, jonka kumminkin pian täytyi luovuttaa paikkansa eteenpäinpyrkivälle Leipzigille, joka jo ennen oli päässyt Hallen vanhan kauppakaupungin edelle. Erfurtin yliopisto oli 15:nnellä vuosisadalla Saksan arvokkain. Siitä tuli pääpaikka nuoremmalle saksalaiselle humanismille, joka liittyi samannimiseen Italiassa ja Ranskassa syntyneeseen liikkeeseen ja koetti kilpailla niiden kanssa perinnäisen uskon nerokkaassa ja ylimielisessä pilkkaamisessa. Olemme jo maininneet tämän piirin, joka muodostuiMutianinympärille ja johon kuuluivatHüttenja jonkun aikaaLutherikinja joka puhtaasti henkisellä alalla merkitsi mitä jyrkintä irtisanoutumista perinnäisistä kirkollisista katsantokannoista.
Mutta ei vain oppinut ja porvarillinen vastustusliike kehittynyt erikoisesti saksilaisissa kaupungeissa vaan myöskinkommunistinen.
IV. Zwickaun hurmahenget.
Me jätimme kommunistisen liikkeen Saksassa "pappikeisari" Kaarle IV:nnen katolisen vastavaikutuksen aikaan. Verisimmät vainot eivät voineet täydellisesti hävittää kommunistisia pyrkimyksiä, sillä nämä saivat elinvoimansa köyhälistön yhä kasvavan joukon sisimmästä tarpeista. Mutta tämä luokka oli vielä liiaksi heikko, liian mitätön yhteiskunnallisessa elämässä ruvetakseen todenteolla toimimaan, niin kauan kuin vanhat vallat olivat lujina asemillaan eivätkä ryhtyneet keskinäisillä taisteluilla toistensa asemaa horjuttamaan.
Hussilaissodat vaikuttivat saksalaiseen liikkeeseen. Böhmi tuli vainottujen saksalaisten kommunistien turvapaikaksi, ja tshekkiläiset taborilaiset kannattivat innolla ulkomaista agitatsionia. "Veljien sotajoukoissa hussilaishenki kääntyi suuriin yrityksiin", kirjottaa Bezold. "Niissä ilmeni useamman kuin kerran tuo rohkea ajatus, että koko kristikunta täytyisi saada joko asevoimalla tai sitten rauhaisen opetuksen keinoilla käsittämään totuus. Noita n.s. kerettiläiskirjeitä, taborilaisten kansantajuisia julistuksia, joissa he kehottivat kaikkia kristityitä, kansaan ja säätyyn katsomatta, vapautumaan pappisvallasta ja peruuttamaan kirkkotilat, levitettiin aina Englantiin ja Espanjaan asti. Ranskalaisen Dauphine-maakunnan kansa lähetti raha-apua böhmiläisille ja alkoi oikein taborilaiseen tapaan surmata herrojaan. Ennen kaikkea tapaamme taborilaisia lähettejä Etelä-Saksassa. Kaksi tärkeätä seikkaa suosi täällä böhmiläisten kääntämistointa, osaksi lukuisat valdolaisseurakunnat, osaksi kaupunkilaisväestön alempien kerrosten keskuudessa vallitseva voimakas sosialistinen virtaus, joka oli suunnattu etenkin juutalaisia ja rikasta papistoa vastaan".
Tosin ei tämä böhmiläinen herätystyö voinut saada mitään muuta näkyvää aikaan kuin joukon marttyyrejä.
Luonnollisesti taborilainen virtaus vaikutti etupäässä Böhmin naapurimaihin, varsinkin taloudellisesti kehittyneimpiin, Frankeniin ja Saksiin. Jo v. 1425 poltettiin Wormsissa muuan "hussilainen lähetyssaarnaaja", saksilainen aatelismies nimeltäJohann v. Schlieben, jota myöskin kutsuttiin Drändorfiksi. Hän oli jo v. 1416, ennen hussilaissotien alkua, liittynyt kommunistiseen lahkoon ja jakanut omaisuutensa köyhille uskonveljilleen. Kun hän kauan oli vaikuttanut Saksissa, Rheinin varrella ja Frankenissa, otettiin hänet kiinni, kun hän koetti yllyttää kapinaan Heilbronnen ja Weinsbergin kaupunkeja, jotka olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Mutta erityisesti on mainittavaFriedrich Reiser. Hän oli syntyisin eräästä shwabilaisesta valdolaisperheestä, sai sivistyksensä Nürnbergissä, jossa beghardilaisvaldolainen lahkolaisuus silloin oli sangen voimakkaana, ja kulki sitten kiertävänä kiihottajana ("apostolina") Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa sekä haki vihdoin turvapaikkaa Böhmistä. Pragissa hän antoi v. 1433 erään taborilaisen hengellisen vihkiä itsensä papiksi ja jatkoi sitten agitatsionimatkojaan Saksassa. Hän otti osaa v. 1447 erääseen kongressiin ("apostolien synodiin"), joka pidettiinNürnberginläheisyydessä, siellä valittiin hänet piispaksi, ja muutama vuosi myöhemmin tapaamme hänet valdolaisten kongressissaTaborissa; siellä seurakuntien järkytetty järjestö pantiin taasen pystyyn. Reiser, joka siellä sai Ylä-Saksan alueekseen, asettui asumaan Strassburgiin, mutta hänet annettiin siellä vuonna 1458 ilmi domikanimunkeille ja poltettiin, kärsittyään käräjäkäynnin aikana kovia rääkkäyksiä.
Reisenin elämä on kuvaava; se osottaa, kuinka kiinteät siteet oli joka tapauksessa tshekkiläisten taborilaisten ja saksalaisten "veljien" välillä, huolimatta kansallisesta taistelusta, jota silloin käytiin.
Taborin kukistumisenkaan jälkeen ei yhteys Böhmin kanssa kokonaan lakannut. Muistakaamme Böhmin veljesten ja valdolaisten välisiä neuvotteluja, joiden tarkotuksena oli molempien lahkojen yhtyminen, mutta jotka lopulta raukesivat tyhjiin.
Myöskin "Neklashausenin pillinsoittajan" esiintymistä voidaan selittää taborilaisen vaikutuksen jatkoksi. Vuonna 1476 ilmestyi tällä nimellä Niklashausenissa, eräässä itäranskalaisessa kylässä, muuan "nuorukainen nimeltä Johan, jota kutsuttiin Böhmeksi tai böhmiläiseksi luultavasti isänmaansa mukaan tai sitten mahdollisesti myöskin mielipiteittensä vuoksi", kuten Ullmann kirjottaa. Hän oli soittaja, kuten myöhemminkin böhmiläisiä kulki soittajina naapurimaissa, ja sai ammatistaan lisänimen rummuttaja tai pillittäjä. Mutta v. 1476 poltti hän soittokoneensa ja rupesi sen sijaan saarnaamaan tasa-arvoa ja vallankumousta, neitsyt Maarian käskystä, kuten hän itse sanoi, erään toisen kiihottamana, kuten vastustajat väittävät, joka "toinen" oli joko "Hussin oppilas" tai ankaramman suunnan fransiskani tai sitten vanhimpien tiedonantojen mukaan joku beghardi.
Muutamasta sen aikuisesta lähteestä päättäen olisi hän pitänyt tämänlaisen puheen: "Keisari on roisto, ja paavista ei ole mihinkään. Keisari antaa hengellisille ja maallisille ruhtinaille, kreiveille ja ritareille oikeuden rasittaa köyhää kansaa tulleilla ja veroilla."
"Hengellisillä on lihavia pitäjiä, se on vääryys; heillä ei pitäisi olla enempää kuin, että riittäisi päivästä toiseen. Heidät lyödään vielä kuoliaiksi, ja ennen pitkää päästään niin pitkälle, että papit halusta tahtoisivat salata paljaat päälakensa ettei heitä tunnettaisi. Ennen hän voisi saada juutalaisen paranemaan kuin papin ja kirjanoppineen.
"Kalojen vedessä ja eläinten metsässä pitää kuuluman kaikille.Jos hengellisillä ja maallisilla ruhtinailla, kreiveillä ja ritareilla ei olisi enempää kuin rahvaan miehelläkään, niin meillä kaikilla olisi kylliksi, ja siten tulee pian olemaan. Tulee pian aika, jolloin ruhtinaat ja herrat saavat tehdä työtä päiväpalkalla."
Tuolla rohkealla kiihottajalla oli suuri menestys, talonpoikia ja köyhälistöä virtasi hänen luokseen joukottain. Senaikuinen aikakirja kertoo, kuinka "sällit karkasivat työpaikoistaan, rengit auraltansa ja viljanleikkuutytöt leikkuupelloilta, kaikki ilman mestariensa ja herrojensa lupaa, ja kuinka he lähtivät sellaisina kuin olivat, kun tämä raivo heihin tarttui; ani harvoilla oli mukanaan jotain ravintoa, mutta ne, jotka ottivat heidät luokseen, antoivat heille ruokaa ja juomaa, eivätkä he keskenään milloinkaan nimittäneet toisiaan muuta kuin veljiksi ja sisariksi".
Kymmeniätuhansia kokoontui innokkaisiin kommunistisiin juhlallisuuksiin, jommoisia muistamme pidetyn ensi aikoina Taborissakin. Ei ole varma, ajateltiinko käydä pitemmälle ja valmistettiinko aseellista kapinaa. Joka tapauksessa Würzburgin piispa Rudolf näki tarpeelliseksi ryhtyä asiaan. Hänen ratsumiehensä karkasivat "pillittäjän" kimppuun tämän nukkuessa ja vangitsivat hänet ja hajottivat hänen kannattajansa, jotka koettivat häntä suojella. Tuo onneton joutui parin ystävänsä kanssa sen ajan tavallisen vääräksitodistamiskeinon, polttorovion, uhriksi.
Kaikkien näiden agitatorien toiminta, samoin kuin lukuisat muut tosiasiat, viittaa siihen että Franken tuli 1400-luvulla Saksan valdolaisbeghardilaisen liikkeen pääahjoksi, samoin kuin Rheininlaakso, tuo Italian ja Alamaitten välinen suuri liikennetie aikaisemmin oli ollut.Köln, Strassburg, Baselolivat 14:nnellä vuosisadalla olleet tämän liikkeen pääpaikkoja, niihin liittyi nytNürnberg.
Toinen pääliesi muodostuiSaksiin. Böhmin ja Frankenin ohella kuului 15:nnellä vuosisadalla Meissen niihin seutuihin, joissa pidettiin "veljien" kongresseja — esim. yleinen synodi kolme vuotta taborilaisen jälkeen, josta yllä olemme puhuneet, Engelsdorfissa — mikä olisi ollut mahdotonta, ellei liike puheena olevassa seudussa olisi ollut melkoisesti levinnyt.
Luonnollisesti saattoivat kommunistiset lahkot olla olemassa ainoastaan salaisten yhdistyksien muodossa. "He kokoontuivat", kirjottaa muuan vihamielinen kronikoitsija heistä, "kaivoksiin ja piiloisiin luoliin yön aikaan. Täällä he harjottavat petojen lailla hävytöntä irstautta. Ja tämä ilkeä suku kasvaa ja lisääntyy päivä päivältä ihmeellisellä tavalla."
Kun paavi ja keisari olivat turhaan esiintyneet Lutheria vastaan, kun tämä oli polttanut paavin pannakirjan v. 1520, ja varsinkin Wormsin valtiopäivien jälkeen v. 1521, saivat kaikki kapinalliset suunnat rohkeutta astua julkisuuteen. Nämä valtiopäivät olivat lopulliseksi turmioksi keisarille ja paaville.
Yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla valloilla, jotka ovat kadottaneet aineellisen perustuksensa, on paras turvansa polvesta polveen kulkevassa arvossaan, maineessaan. Sen avulla ne voivat toisinaan pysyä pystyssä varsin kauan, vastustaa itseään voimakkaampaakin vihollista — mutta mitä pitemmän aikaa ne tähän pystyvät, sitä perinpohjaisemmaksi tulee myös kukistuminen, kun tämä arvo todellisessa voimankokeessa näyttäytyy pelkäksi harhanäyksi.
Keisarille ja paaville tuli tämä hetki vuosien 1520 ja 1521 tapauksien mukana. Tähän asti ei kukaan Saksassa ollut rankaisematta uhmannut näitä molempia yhdessä. Nyt astui halpa-arvoinen munkki heitä vastustamaan, eivätkä he uskaltaneet häntä tuhota. Paavin pannakirja ei vaikuttanut mitään, ja Luther saattoi riemuiten lähteä valtiopäiviltä, huolimatta valtakunnan kirouskirjeestä, joka lähetettiin hänen jälkeensä. Mitä vähemmän kansan alemmat kerrokset huomasivat, että ruhtinaat ja ritarit olivat tukeneet Lutheria Wormsissa, mitä yksinäisempänä hän kansan käsityksen mukaan oli siellä esiintynyt, sitä voimakkaammin valtiopäivien päätös vaikutti kansanjoukkoihin. Ja kun totuus näyttäytyi niin vahvaksi, että halpa munkki pelkäämättä ja rankaisematta saattoi vastustaa kristikunnan korkeinta päämiestä, silloin ei todellakaan kenenkään, joka soti hyvän asian puolesta, tarvinnut kauemmin pelätä astumasta julkisuuteen.
Saksissa alettiin ensin. Muutamia viikkoja sen jälkeen kun Luther ja hänen ystävänsä oli julistettu valtakunnan kiroukseen kesäkuussa 1521, nousi kansa Erfurtissa kapinaan ja teki lopun katolisesta kirkkohallituksesta. Myöskin Wittenbergissä syntyi levottomuuksia; mutta erikoisen tärkeitä meille ovat Zwickaussa tapahtuneet liikkeet, jotka alkoivat jo v. 1520.
Olemme jo yllä nähneet, että tällä kaupungilla oli merkityksensä saksilaisen alamaan ja vuoriseutujenviljakaupanvälittäjänä. Kuta enempi vuoriviljelys kehittyi, sitä paremmin kukoistivat Zwickaun kauppa ja teollisuus. Varsinkin kun v. 1470 keksittiin läheisen Schneebergin hopea-aarteet, kasvoi Zwickaun rikkaus nopeasti. "Vasta Schneebergin vuorikaivosten tultua käytäntöön sai kaupunkimme vieläkin huomattavissa olevan komeuden leiman rakennuksiinsa nähden. Useat kansalaiset, vallankin eräät verkatehtailijat rikastuivat, ja muiden ravinto ja ansio tulivat paremman rahansaannin vuoksi paremmiksi", sanotaan eräässä zwickaulaisessa kronikassa.
Zwickaun rikkaimmat ihmiset olivatverkatehtailijoita. Edelläsanotussa kronikassa kerrotaan: "Ennen kolmenkymmenvuotista sotaa oli aina kaukaisimmista ajoista alkaen pääelinkeinona veranvalmistus. Jo v. 1348, jolloin saivat säännöt, muodostivat verankutojat yhdistyksen, paikkakunnan arvokkaimman ja todennäköisesti vahvimman, ja 15:nnen vuosisadan loppupuolella olivat Zwickaun verat maankuuluja,, vaikka eivät vetäneetkään vertoja kiitetyille Lontoon ja Alankomaiden tuotteille. V. 1540 oli Zwickaun talonomistajista 230 verkatehtailijaa, olipa muutaman vanhan, kai todenperäisen kertomuksen mukaan heidän lukunsa paraimpina aikoina noussut aina 600:an". Tämä "parain aika" oli juuri se, josta me tässä puhumme. Talonpoikaissodan vuosikymmenellä valmistettiin vuosittain noin 15-20,000 leiviskää villaa veraksi.
Verkatehtailijat olivat, paitsi taloudelliselle merkitykselleen, myöskin luvulleen kaupungin väestön tärkein osa. Kaupungissa oli tähän aikaan noin 1,000 taloa; niistä kuului verkakaupan kukoistusajalla neljännes, ehkäpä puoletkin verkatehtailijoille (joka tapauksessa enempi kuin 230, ehkäpä, likipitäen 600).
Veranvalmistus oli vientiteollisuutta, sitä harjottivat kapitalistisesi suuret kauppiaat. Siihen aikaan ei ollut mitään tavatonta, että rikkaat kauppiaat yhdistivät kuluttajien kaupalla, nylkemiseen työläisten nylkemisen noilla kahdella sen ajan suurella teollisuusalalla, kankuri- ja vuoriteollisuusalalla. Tunnetuimpana esimerkkinä siitä ovatFuggerit, jotka saivat rikkautensa, paitsi käymällä kauppaa kaikella mahdollisella (kirkollisilla viroillakin, kuten olemme nähneet), myöskin Augsburgin kankurien ja Tyrolin kaivostyöläisten nylkemisellä. Jotakin samallaista tapahtui Zwickaussakin. Schneebergin kaivoksenomistajat olivat suureksi osaksi zwickaulaisia verkatehtailijoita ja verkakauppiaita, niiden joukossa mainittavin kauppiasMartin Römer, saksilainen Fugger, joka kuoli v. 1483 jättäen jälkeensä suuren omaisuuden.
Mutta vuorityöläiset, joita Fugger riisti, olivat paikallisesti kaukana Augsburgin kankureista. Zwickaussa sitä vastoin olivat verkakankurit aivan lähellä samojen kapitalistien riistämiä vuorityöläisiä. Tämä oli aivan erikoinen asema. Vuorityöläisten, kapinallinen, uhmaisa mieli antoi väkisinkin kankureille rohkeutta. Näiden kommunistisen innostuksen taas täytyi tarttua kaivoslaisiin. Ei olekaan ihme, että juuri Zwickaussa ja sen ympäristöllä kommunistit ensiksi julkisesti nostivat päätään Saksan uskonpuhdistuksen aikana.
Jo v. 1520 tapaamme siellä järjestetyn seurakunnan johtajineen, joita kutsuttiin apostoleiksi. Kauan odotettu tuhatvuotinen valtakunta näytti nyt tulevan Jumalan verisen tuomion, valtavan vallankumouksen kautta. Useimmat kannattajansa he saivat kaupungin kankurisälleistä, mutta osa vuorityömiehiäkin seurasi mukana ja samoin monet sivistyneistä, luokista. Apostolina oli m.m. muuan entinen Wittenbergin ylioppilas, nimeltäMax Stübner. Heidän johtajanaan oli kutojaNikolaus Storch.
Zwickaunkin ulkopuolella he alkoivat saada vaikutusvaltaa, vieläpä itse Wittenbergissä. Alempien kansanluokkien ohella yhtyi sielläkin heihin samoin sivistyneitä aatteenmiehiä. Silloin eivät vielä olleet esiintyneet luokkavastakkaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä, vielä näytti se toisaalta kansalliselta, koko kansaa luokkaeroavaisuuksiin katsomatta samalla lailla koskevalta, ja toisaalta puhtaasti uskonnolliselta liikkeeltä kirkon puhdistamiseksi, evankelisen kristinuskoa palauttamiseksi.
Me olemme edellä esittäneet, kuinka helposti aatteenmiehet, jotka eivät suorastaan harrastaneet alempien luokkien sortamista, uskonpuhdistuksen tällä asteella ollessa saattoivat olla myötätuntoisia kommunistisille alkukristilliseen perimätietoon perustuville liikkeille. YksinpäMelanchton, Lutherin ystävä ja auttaja, ei voinut välttää sitä syvää vaikutusta, minkä Zwickaun hurmahenget tekivät. Huomaa kyllä monista merkeistä, arveli hän, että heissä asui eräitä henkiä. Nikolaus Storchista hän kirjotti vaaliruhtinas Fredrikille: "Niin paljon olen hänestä huomannut, että hän raamatun mukaan on oikeassa uskon korkeimmissa ja etevimmissä kohdissa, vaikka hän käyttääkin merkillistä puhetapaa."
Fredrik itse tuskin tiesi, mitä hänen piti ajatteleman hurmahengistä. Melanchton ei tahtonut puuttua asiaan ja lykkäsi sen Lutherin ratkaistavaksi, mutta tämä asui Wartburgissa ja odotteli sen valtakunnankirouksen seurauksia, jonka alaiseksi hänet oli asetettu. Ei kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin Luther huomasi, mihin "veljet" tahtoivat päästä, ja silloin hän pontevasti esiintyi heitä vastaan.
Vielä enemmän kuin Melanchton, oli Lutherin ystävä ja virkaveliKarlstadtmyötätuntoinen hurmahengille. Hänen intoisasta mielestään kulki lutherilainen liike aivan liian hitaasti. Hän ryhtyi jo paljon aikaisemmin kuin Luther vastustamaan pappien naimattomuutta ja latinalaista messua. Luther seurasi sitte vain epäröiden hänen jälkiään. Karlstadt taisteli innokkaasti myöskin pyhimysten kuvia ja paastoja vastaan, mutta hän meni pitemmällekin. Tuo oppinut professori tuomitsi näet kaikellaisen oppineisuuden, aivan taborilaisbeghardilaiseen tapaan. Käsityöläisten, eikä oppineitten, pitää saarnaaman evankeliumia, ja yliopistot täytyy sulkea, selitti hän.
Verrattomasti etevin Zwickaun apostolien kannattajista oli kumminkinTuomas Münzer. Vuosina 1521-25 hän on Saksan koko kommunistisen liikkeen keskus. Hänen olentonsa kohoaa niin mahtavasti muiden yli, ja hänen historiansa liittyy niin läheisesti itse liikkeen historiaan, että meidänkin täytyy seurata yleistä esimerkkiä ja pitää Münzerin kohtaloiden historiaa ensimäisten uskonpuhdistusvuosien kommunistisen liikkeen historiana.
V. Münzerin elämäkerran kirjottajat.
Münzer jakaa monien häntä ennen ja hänen jälkeensä eläneitten vallankumouksellisten kanssa, joiden yritys on kukistunut, sen kohtalon, että hänestä on säilynyt sangen vähän tietoja jälkimaailmalle. Totta kyllä, ei puutu suorastaan tietoja, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi vastustajien antamia, vihamielisiä ja muuten epäluotettavia.
Tunnetuimmat tiedot Münzeristä ovat peräisin Melanchtonilta hänen kirjottamassaan Tuomas Münzerin historiassa, joka luultavasti on laadittu samana vuonna kuin Thüringenin talonpoikaiskapina kukistettiin, v. 1525. Kuinka tasapuolisesti ruhtinaan palvelija siihen aikaan voi kirjottaa ruhtinaitten vaarallisimmasta vihollisesta, sitä ei tarvinne selitellä. Ja Melanchtonilla oli erikoinen syy vihamielisyyteen, sillä hän oli jonkunaikaa mielistellyt Münzerin suunnan miehiä, ja se rikos hänen täytyi luonnollisesti sovittaa kaksinkertaisella raivoamisella.
Näyttää siltä, että tuo "lempeä" Melanchton on yksinomaan koettanut vain maalata asiaa mustaksi, vähintäkään välittämättä todellisuudesta. Aivan vähäpätöisissäkin kohdissa hänen esityksensä on vallan epäluotettavaa ja halpamaista. Yksi ainoa esimerkki olkoon kylliksi. Melanchtonin mukaan olisi Münzer, sittenkun hän oli karkotettu Allstättistä, pysynyt piilossa puoli vuotta, senjälkeen lähtenyt Nürnbergiin ja sieltä Mülhauseniin, missä olisi oleskellut vuoden ajan, kunnes talonpoikaissota puhkesi. Todellisesti on asia niin, että Münzer vielä elokuussa 1524 oli Allstättissä ja talonpoikaissota syttyi huhtikuussa 1525. Tämä saattaa Melanchtonin aikatiedot naurettaviksi, ollenkaan puhumatta siitä, että koko tässä Münzerin eri oleskelupaikkojen kertomisessa ei ole sanaakaan totta.
Toiset kertojat ovat aivan yksinkertaisesti kopioineet Melanchtonin jutut. Vasta Ranskan vallankumous auttoi asettamaan Münzerin jossakin määrin oikeaan valoon. Pastori Strobell innostui silloin talonpoikaissodan ja erikoisesti Münzerin kapinan tutkimiseen, keksi pian puutteita ja ristiriitoja Melanchtonin esityksessä ja julkaisi v. 1795 ensimäisen tieteellisen erikoisesityksen Münzeristä.
Myöhemmät tutkimukset ovat säännöllisesti vääriä, melkein kaikista huomaa Melanchtonin teoksen vaikutuksen. Ainoa kuvaus, joka oikein esittää miehen historiallisen merkityksen ja hänen personallisuutensa, on se, minkäV. Zimmermannantaa teoksessaan: "Suuren talonpoikaissodan historia".[31]
Vain yhdessä, mutta sangen oleellisessa kohdassa emme voi ryhtyä Zimmermannin mielipiteisiin, kun hän nimittäin kirjottaa: "Münzer oli sekä valtiollisten että uskonnollisten mielipiteittensä puolesta kolme vuosisataa aikaansa edellä."
Zimmermann tulee tähän käsitykseen vertaamalla Münzerin ajatuksia niihin, joita on ollut myöhemmillä ajattelijoilla, kuten esim. Pennillä, Zinzendorffilla, Rousseaulla. Jos hän sen sijaan olisi verrannut niitä vanhempien kommunistisien lahkojen ajatuksiin, niin hän olisi huomannut, että Münzer täydellisesti liikkui heidän ajatuspiirissään. Meidän ei ole onnistunut löytää mitään sen uudempaa Münzerin ajatuksista.
Myöskin miehen merkitystä järjestäjänä ja aatteiden levittäjänä on mielestämme tähän asti luoteltu. Yhä jatkuvat valdolaisten ja beghardien vainoamiset osottavat selvästi, että sekä kommunistisia aatteita että järjestysmuotoja täytyi olla säilyneinä aina uskonpuhdistuksen aikaan asti. Meidän täytyy otaksua, että jo ennen ja samaan aikaan kuin Münzerkin lukuisat agitatorit vaikuttivat samaan suuntaan, ja että salaisia yhdistyksiä oli siellä täällä olemassa, joista he saivat turvaa.
Eivät suinkaan uudet filosofiset aatteet eikä erityinen järjestämistaito asettaneet Münzeriä niin paljon edelle hänen kommunistisia tovereitaan. Hänen voimansa oli hänenvallankumouksellisessa toimintakyvyssäänja ennen kaikkea hänenvaltiomiehensilmässään. Keskiajan kommunistit olivat, kuten olemme usean kerran nähneet, yleensä rauhallisia. Vallankumouksellisina aikoina kansan mieliala kyllä tempasi heidät helposti mukaansa. Kun uskonpuhdistus saattoi koko Saksan valtavaan käymistilaan, eivät kommunistitkaan jääneet syrjään. Mutta useimmat epäilivät edelleenkin väkivaltaisen mullistuksen hyötyä. Varsinkin oli näin laita Etelä-Saksassa, missä sveitsiläiset uudestikastajat olivat vaikuttaneet. Nämä eivät tahtoneet tietää muusta kuin "taistelusta hengellisillä aseilla", niinkuin nyt tavallisesti sanomme, tahtoivat "ainoastaan jumalan sanan voimalla voittaa maailman", kuten uskonpuhdistuksen aikana lausuttiin.
Tämä rauhallinen mieliala oli Münzerille vallan vieras, intohimoinen toimintakyky oli hänen huomattava piirteensä, ja sen ohella hän ei ollut sekavapäinen eikä mikään ahdashenkinen lahkolainen. Hän tunsi valtion ja yhteiskunnan vallitsevat voimasuhteet ja toimi niiden mukaan kaikesta salaperäisestä innostelustaan huolimatta. Hän koki saada lahkolaisuudesta huolimatta ajan kaikkia vallankumouksellisia aineksia toimimaan asiansa hyväksi.
Se, että hän kumminkin onnistui huonosti, riippui olosuhteista, joita hän ei voinut muuttaa. Mutta mitä voitiin saada aikaan silloisilla keinoilla, sen hän teki. Ja kun v. 1525 Thüringenin aseettomien talonpoikien kapina todellakin jonkun aikaa vakavasti horjutti sorto-yhteiskunnan perustuksia, niin tulee tästä kunnia suuressa määrin Tuomas Münzerille, hänen ylenpalttiselle kommunistiselle hurmahenkisyydelleen ynnä hänen raudankovalle tahdonvoimalleen, intohimoiselle hillittömyydelleen ja valtiomiehentaidolleen.
VI. Münzerin ensimäinen esiintyminen.
Münzer syntyi Stolbergissa Harzin juurella v. 1490, tai toisten tietojen mukaan 1493. Hänen nuoruudestaan ja ensimäisistä opinnoistaan emme tiedä mitään muuta varmaa, kuin että hän antautui opin tielle ja saavutti tohtorinarvon. Hän rupesi hengelliseen säätyyn, mutta hänestä ei tullut mitään tavallista "mustaa santarmia". Hänen kapinallinen luonteensa ilmeni jo aikaisin. Hallessa, missä hän vaikutti opettajana, perusti hän korkeintaan 23 vuoden vanhana salaisen liiton Magdeburgin arkkipiispaa, Saksan korkeinta kirkkoruhtinasta Ernst II:sta vastaan. Parisen vuotta myöhemmin, v. 1515, tapaamme hänet rippi-isänä Ascherslebenin Frohsassa, luultavasti sikäläisessä nunnaluostarissa. Mutta siellä hän ei viipynyt kauan. Monien harharetkien perästä tapaamme hänet v. 1520 saarnaajana Zwickaussa, Lutherin liittolaisena, jonka puolelle Münzer nuoruuden innolla oli ruvennut. Zwickaussa olo tuli ratkaisevaksi hänen tulevalle kohtalolleen.
Aluksi hän oli saarnaajana Marian kirkossa, mutta sitten "tunki hän itsensä", kuten pastori Seideman kirjottaa,Katarinankirkkoonsaarnaajaksi. Tälle muutolle ei ole juuri pantu huomiota, mutta meistä se on hyvin tärkeä, silläKatarinankirkko oli tavallansa kankurisällien kokouspaikkana. Nämä olivat v. 1475 perustaneet sinne oman alttarin ja pitivät kokouksiaan kirkkotarhassa. Mariankirkko sitävastoin näyttää olleen oikein rahapösöjen kirkko. Vuonna 1473 se sai esim. Martti Römeriltä 10,000 rheiniläistä guldenia, jotka oli sijotettu neljän prosentin korkoa vastaan Nürnbergiin. Niiden edestä piti kirkossa joka päivä luettaman seitsemän sielumessua tuon rikkaan syntisen puolesta. Tämä sivumennen sanottuna esimerkiksi osottamaan, kuinka tuottavaksi kiirastuli-oppi oli tullut kirkolle.