Kun Wenzel, joka oli paennut uhkaavaa myrskyä linnaansa Wenzelsteiniin, sai kuulla, mitä oli tapahtunut, tuli hän niin vimmoihinsa, että sai halpauksen. Muutamia päiviä senjälkeen hän kuoli.
Böhmi oli kuninkaattomana alttiina hussilaiselle kerettiläisyydelle.
IV. Hussilaisliikkeen eri puolueet.
Niinkauan kuin kerettiläisyys Böhmissä oli ollut sorrettuna, olivat vain sen kirkolliset ja kansalliset puolet tulleet esiin. Kansan eri luokilla oli ollut samat kansalliset ja kirkolliset viholliset. Heidät oli yhdistänyt yhteinen vihollinen.
Nyt oli yhteinen vihollinen työnnetty takaisin, "Jumalan puhdas sana" oli voitolla. Silloin näkyi, että vaikka tällä sanalla kaikille oli sama sisältö, käsittivät eri luokat sen kuitenkin hyvin erilaisesti, vieläpä kokonaan vastakkaisella tavalla, aina heidän omien harrastuksiensa mukaan.
Valtavimmin esiintyi kaksi eri suuntaa hussilaisliikkeessä. Kummallakin oli kaupunki keskuspaikkanaan, ja sama oli Böhmissä katolilaisuuden heikkojen jäännöksien laita. Nämä kolme kaupunkia olivat:Prag, TaborjaKuttenberg.
Saksalaisilla vuoriviljelyksenharjottajilla Kuttenbergissä, joka tähän aikaan oli Pragin jälkeen Böhmin suurin ja mahtavin kaupunki, oli täysi syy pysyä katolilaisina. Ei kellään ollut enempi kadotettavaa kuin heillä hussilaisten voittaessa. Katolilaisuus ei esiintynytkään siihen aikaan missään niin kiihkoisana kuin heidän joukossaan. He surmasivat jokaisen hussilaisen, joka joutui heidän valtaansa, ja niitä ei suinkaan ollut harvoja. Väittivätpä böhmiläiset, että Kuttenbergin asukkaat olivat määränneet tapporahan hussilaisista, ja että he maksoivat kuusikymmentä pragilaista groshenia tavallisesta kerettiläisestä ja viisi kuuttakymmentä groshenia kerettiläispapista.
Paitsi Kuttenbergissä, onnistui saksalaisten pysyttää valtansa muutamissa muissakin kaupungeissa, jotka siis pysyivät uskollisina katoliselle asialle. Hussilaissotien jatkuessa joutuivat kuitenkin useimmat näistä kaupungeista ja myöskin itse Kuttenberg hussilaisten käsiin ja tshekkiläistyivät. Sittenkun katolilaiset v. 1422 olivat kokonaan kadottaneet Kuttenbergin, tuliPilsenkatolisen puolueen pääpaikaksi.
Paitsi näitä paria kaupunkia pysyi myöskin pieni osa aatelistoa uskollisena vanhalle uskolle, osaksi niiden etujen vuoksi, joita kuninkaallinen hovi tarjosi, osaksi vastenmielisyydestä hussilaisliikkeen piirissä kehittyvää kansanvaltaista virtausta kohtaan.
Mutta useimmat aatelismiehet pysyivät lujasti hussilaisten puolella — he eivät voineetkaan tehdä toisin, kun olivat anastaneet niin paljon kirkon omaisuutta. Heidän, varsinkin korkeamman aateliston ihanteena oli ylimysvaltainen tasavalta, jonka etunenässä oli jonkullainen varjokuningas. Kun Sigismund ei siksi sopinut, hakivat he hänen sijaansa toista Puolasta ja Liettuasta, mutta kellään arvokkaammalla ruhtinaalla ei ollut halua lähteä tähän böhmiläiseen ampiaispesään.
Ylimysvaltaiseen puolueeseen liittyivät myöskin useimmat pragilaiset. Totta kyllä, että alemmat kansanluokat siellä monien kapinoiden kautta olivat saaneet vallan käsiinsä, karkotettuaan saksalaiset papit ja ylimyssuvut. Neuvoskunnan rinnalle tuli suuri kunnankokous, jossa oli äänioikeus kaikilla, jotka vain harjottivat kaupungissa itsenäistä ammattia. Tämä kokous todennäköisesti valitsi raatimiehetkin.
Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin uusi, korkeampi porvaristo muodostui Pragiin. Luonnollisesti tämä mahtava kaupunki oli yhtä hyvin kuin aatelistokin käyttänyt tilaisuutta kirkon omaisuuden anastamiseen. Ryöstö oli niin melkoinen, että se pitkiä aikoja oli suurien riitojen aiheena Pragin molempien seurakuntien, vanhan ja uuden kaupungin, välillä. Kun sellaista ryöstettyä omaisuutta myytiin, jaettiin tai haaskattiin, tarjoutui aina keinottelijoille mahdollisuus voittoon ja kohoamiseen. Kuttenbergin vallotuksen jälkeen joutui kaivoksen käyttäminen pragilaisten haltuun ja tuli heidän pääasiallisimmaksi tulolähteekseen. Sekin seikka teki olosuhteet suotuisiksi viekkaille keinottelijoille. Niin syntyi pian uusitshekkiläinenylimysluokka, joka pian taas joutui ystävälliseen suhteeseen aatelistoon ja varsin vastenmielisesti alistui "suuren kunnan" hallittavaksi.
Mutta myöskään käsityöläisten, vieläpä alimpienkaan kansan kerrosten seasta ei puuttunut ylimysvaltaista myötätuntoisuutta. Prag oli nimittäin ylellisyyskaupunki. Sen teollisuus ja kauppa kukoistivat siitä, että hovi ja korkeat herrat siellä tuhlasivat sen, mitä olivat koko maasta kiskoneet. Samasta syystä kuin roomalaisetkin yhä uudestaan toivoivat saavansa paavin takaisin, silloinkin kun itse olivat hänet karkottaneet, alkoivat pragilaiset pitää kuninkuutta ja riistävää aatelistoa mitä välttämättömimpinä yhteiskunnallisina tarpeina. Kansanvaltainen aines Böhmin pääkaupungissa tuli senvuoksi yhä heikommiksi, aristokratinen myötätuntoisuus sitä vastoin oli kasvamassa. Prag oli siis kansanvaltaisuuden epäluotettava liittolainen, ja kun vihamielinen mieliala pääsi valtaan, sen sangen selvä vihollinen. Viimeisten hussilaissotien aikana esiintyi se yksinomaan tänä viimeksimainittuna.
Pragilaiset ja hussilainen aatelisto, erittäinkin korkeampi aateli, muodostivat yhteensä "maltillisen" puolueen — luultavasti he ovat saaneet historiankirjottajilta sen nimen, koska he kaikkien enimmin ovat anastaneet kirkonomaisuutta. Heidän kirkollinen nimensä oli kalkkilaiset (lat. sanastacalix, kalkki) taiutrakvistit(kun he käyttivät ehtoollisessa molempia aineita; latinalainensub utraque specie= molemmissa muodoissa.)
Heitä vastaan nousi toinen suunta, jota sekä sen yleisten tarkotusperien että niiden kansankerrosten perustuksella, jotka sitä kannattivat, saattaa sanoakansanvaltaiseksipuolueeksi. Tällä oli päävoimansa maan ehdottomasti lukuisimmassa luokassa,talonpojissa.
Hussilainen vallankumous saattoi talonpoikien ja maanomistajien välisen vastakohtaisuuden ilmi liekkiin. Aatelistolla ei ollut mitään hyötyä anastamistaan kirkkotiloista, jollei sillä ollut talonpoikia, jotka olisivat tehneet päivätöitä ja maksaneet veroja. Talonpojat taas eivät puolestaan olleet nousseet kapinaan vain saadakseen uusia herroja, vielä vaativaisempia kuin vanhat; he tahtoivat olla vapaita talonpoikia, tilojensa vapaita omistajia. Ja kuten he, samoin muutkin. Ylhäältä toimeenpannun vallankumouksen, täytyi herättää alhaaltapäin toimeenpantu vallankumous. Kaikki ne raja-aidat olivat poissa, jotka jossakin määrin olivat ehkäisseet vihamielisten luokkien yhteentörmäystä. Vanha tapa lujine säädöksineen oli hävinnyt, kuninkuudella, joka oli hillinnyt aatelistoa, ei ollut mitään valtaa. Talonpojat tunsivat, että ellei heidän nyt onnistuisi tehdä mahdottomaksi aateliston valtaa, kokonaan murtaa sen mahtia, joutuisivat he sen rajattoman vallan alaisiksi. Heillä oli nyt valittavana joko täydellinen vapaus tai täydellinen maaorjuus.
Talonpoikien puolelle asettuivat pikkuporvarit ja köyhälistö, Pragissa, kuten jo olemme nähneet, osaksi, mutta pienemmissä kaupungeissa, joiden oli onnistunut täydellisesti murtaa saksalaisten ylimysten ja suurporvarien valta, kokonaan.
Alempi aatelisto, joka taloudellisessa suhteessa oli talonpoikien ja korkeamman aateliston keskivälillä, melkein samoin kuin meidän päivinämme pikkuporvarit ovat pääomanomistajien ja köyhälistön välillä, oli yhtä horjuvainen ja epäluotettava kuin nykyisessä luokkataistelussa pikkuporvarien joukko. Alemmalla aatelistolla, joka oli melkein vapaiden suurtalonpoikien asemassa, oli kummallakin puolella jotakin menetettävää, jotakin voitettavaa. Talonpoikien vapautus uhkasi heitä heidän tulojensa yhä suuremmalla pienenemisellä; mutta korkeamman aateliston kukistuminen vapauttaisi heidät vaarallisista kilpailijoista ja vastustajista, jotka heitä yhä enempi sortivat; korkeamman aateliston ryöstäminen oli ritareille yhtä haluttua kuin talonpojillekin. Osa alempaa aatelistoa liittyi ylimysvaltaiseen puolueeseen, toinen kansanvaltaiseen, mutta useimmat horjuivat puolelta toiselle ja kallistuivat sille puolelle, johonka voitto ja saalis sillä kertaa houkuttelivat.
Niiden ritarien joukossa, jotka pysyivät kansanvaltaiselle asialle horjumattoman uskollisina, kohoaa muiden yli tuo jo mainittu Troknowista kotoisin olevaZizka. Hän oli ennen taistellut palkkasoturina puolalaisia ja turkkilaisia sekä Englannin palveluksessa ranskalaisia vastaan. Nyt hän antoi sotakokemuksensa kansanvaltaisten käytettäväksi ja tuli heidän tunnetuimmiksi ja pelätyimmäksi sotapäällikökseen. Mutta kuinka vankasti Zizka pysyikin kansanvaltaisten puolella, teki hän tämän kuitenkin vainsotamiehenä, siksi että heillä oli sotajoukko, jolla ei ollut vertaistaan — me tulemme pian puhumaan siitä asiasta — mutta ei suinkaanvaltiomiehenä. Valtiollisesti hän asettui heidän ja kalkkilaisten välille, kuten useat muutkin ritarit ja suurin osa Pragin pikkuporvaristoa.
Hänen kuolemansa jälkeen hänen varsinaiset kannattajansa erkaantuivat kansanvaltaisista ja muodostivat oman välipuolueen, "orpojen" puolueen — kuten he itseään kutsuivat, koska olivat kadottaneet isänsä Zizkan.
Kansanvaltaisia sitävastoin kutsuttiintaborilaisiksi, sillä heillä oli valtiollisena ja sotaisena keskuksenansakommunistinen Taborin kaupunki. Kommunistit tulivatkin kansanvaltaisen liikkeen esitaistelijoiksi.
V. Taborin kommunistit.
Kuten muissakin paikoissa, täytyi Böhmissäkin tavaratuotantoa ja tavarakauppaa seurata kommunistisien aatteiden ilmeneminen. Villakutomateollisuuden kukoistus 1300-luvulla lienee edistänyt näiden aatteiden syntymistä ja leviämistä suuressa määrin.
Näitä aatteita edistäviä ulkonaisia vaikutteitakaan ei puuttunut. Saksalaisten käsityöläisten maahanvirtaaminen, jota Böhmin kuninkaat edistivät, ei jäänyt vaikuttamatta beghardilaisuuden levittämiseksi.
Valdolaisia oli luultavasti jo ensimäisien vainojen aikana paennut Etelä-Ranskasta Böhmiin, ja saanut siellä turvapaikan, jossa pysyivät piilossa ja levittivät oppiaan.
Kun Böhmin ja paavillisen kirkon välinen vastakkaisuus tuli yhä kireämmäksi, kohotti myöskin kommunistinen kerettiläisyys tässä maassa päätänsä, ja vainotut kommunistit tulivat ympäriltä etsimään sieltä turvapaikkaa. Kommunismi menestyi sitä paremmin kun se todistuksiensa ja usein myöskin vaatimuksiensa puolesta liittyi läheisesti muihin kerettiläisiin suuntiin. Tahtoivathan nämä kaikki palata alkukristillisyyden kannalle ja asettaa uudestaan puhtaan opin käytäntöön. Sen selittämisestä ruvettiin vasta myöhemmin riitelemään.
Se sodanjulistus, jonka kirkko ja Saksan keisarikunta olivat antaneet böhmiläisille polttamalla Johan Hussin, johti kirkkotilojen anastamiseen ja ryöstämiseen ja siten vanhan omaisuusyhteiskuntajärjestyksen kukistumiseen. Nyt oli kommunistisille lahkoille otollinen aika. Julkisesti kohottivat he nyt päätään. Tähän asti ne olivat olleet pimeydessä ja salaisuudessa ja vain aika ajoin oli jonkin toverin ilmianto ilmottanut maailmalle heidän olemassaolostaan. Mutta nyt näkyi, minkä suhteellisesti suuren levenemisen he todellakin olivat saavuttaneet.
Pragissa olivat kommunistit tosin liian heikot, tai heidän vastustajansa liian vahvat, jotta he olisivat voineet vapaasti toimia. Mutta toisin oli laita pienimmissä kaupungeissa.
Kommunistiset saarnaajat julistivat, että nyt Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta oli tullut. Pragin, samoin kuin ennen muinoin Sodoman, hävittäisi taivaan tuli, mutta hurskaat saisivat suojan ja pelastuksen muissa kaupungeissa. Kristus tulisi kunniassaan ja perustaisi valtakunnan, jossa ei olisi herroja eikä orjia, ei syntiä eikä hätää eikä mitään muita lakeja kuin vapaan Hengen antamat. Silloin elävät tulisivat jälleen paradisillisen viattomiksi, he eivät kauemmin tuntisi mitään ruumiillisia kärsimyksiä tai puutteita eivätkä he myöskään tarvitsisi pelastuksekseen kirkollisia sakramentteja.
Useassa kaupungissa perustettiin kommunistisia järjestöjä. Sellaisten perustamisesta maaseudulle ei ole tietoja. Kaikki viittaa siihen, että vain kaupungeissa toteutettiin kommunistisia aatteita. Kaupungeista on mainittava erittäinkinPisek, WodnianjaTabor. Viimeksimainitussa kaupungissa kommunistit saivat vallan kokonaan käsiinsä.
Tabor perustettiin tähän aikaan erään pikkukaupunginAustinläheisyyteen, tuon Lushnic-joen varrelle, jonka muistamme olleen kullanhuuhtomispaikoistaan kuuluisan. Kullanrikkaus lienee vaikuttanut kaupan ja teollisuuden ja sekä niiden aiheuttamien vastakkaisuuksien kehitykseen Austissa erikoisessa määrässä: varmaa on, että v. 1415 jälkeen kommunistiset saarnaajat saivat siellä turvaa ja suojaa, erittäinkin, niin kerrotaan, rikkaan verkatehtailijan ja kauppiaan Pytelin luona. Kaupungissa oli paljon kankureja, ja Taborin myöhempi kuvailija, Enas Sylvius, kertoo myös, että sen useimmat asukkaat olivat kankureja.
Wenzelin hallituksen aikana ilmenneen taantumusyrityksen aikana v. 1419 karkotettiin kiihottajat Austista. He asettuivat silloin eräälle Lushnic-jokeen pistäyvälle jyrkkärantaiselle niemekkeelle, jota ainoastaan kapea taipale yhdisti maahan. He valitsivat tämän vaikeasti vallotettavan paikan linnotuksekseen ja kutsuivat sitä "Taborinvuoreksi" Vanhan Testamentin mukaan, jonka kieltä he, kuten myöhemmät uudestikastajat ja puritanit, käyttivät erityisen mieluisasti.
Joka taholta tulvi kommunisteja sinne saadakseen siellä rauhassa pitää kokouksiaan. Muutamassa sellaisessa, jota pidettiin 22 p:nä heinäk. v. 1419, lienee ollut kokonaista 42,000 osanottajaa kaikkialta Böhmistä ja Mähristä. Tämä todistaa kommunistisien aatteiden melkoista levenemistä.
"Vastustajatkin kuvailevat koko tapausta", kirjottaa Palacky, "suureksi, henkeä ja sydäntä ylentäväksi, uskonnollisidylliseksi kansanjuhlaksi. Kaikki tapahtui mitä kauneimmassa rauhassa ja järjestyksessä. Pyhiinvaeltajajoukot kulkivat paikalle joka taholta juhlakulussa lippuineen ja kantaen pyhää sakramenttia edellään. Jo ennen saapuneet tulivat yhtä juhlallisesti tulokkaita vastaan, riemuiten heitä tervehtivät ja näyttivät heille paikat vuorella. Jokainen joka tuli, oli 'veli' ja 'sisar'; mitään säätyerotusta ei ollut. Hengelliset jakoivat työn keskenään, muutamat saarnasivat määrätyissä paikoissa, miehille ja naisille erikseen; toiset toimivat rippi-isinä ja toiset jakoivat ehtoollista leivän ja viinin muodossa. Näin kului aika puolipäivään. Silloin ryhdyttiin yhteisesti nauttimaan niitä ruokavaroja, joita vieraat olivat tuoneet mukanaan ja joita kaikille oli jaettu. Jos joku kärsi puutetta, sai hän toisen yltäkylläisyydestä.Yksityisomistusta eivät Taborivuoren veljet ja sisaret tunteneet. Kun koko joukon mieli oli uskonnollisen tunteen vallassa, ei ankaraa kuria ja puhtautta millään tavalla häiritty. Soittoa, tanssia ja leikkejä ei saanut ajatellakaan. Päivän loppupuoli kului keskustellen ja puheita pitäen ja kuunnellen, joissa kehotettiin toisiaan sopuun ja rakkauteen sekä uskollisuuteen 'pyhää' kalkkia kohtaan. Sellaisissa olosuhteissa ei luonnollisesti puuttunut valituksia ja syytöksiä vastapuoluetta kohtaan, ei ylikuohuvaa intoilua eikä suunnitelmia siitä, kuinka 'Jumalan sanan' vapaus maassa saataisi jälleen aikaan. Lopuksi erottiin kumminkin rauhassa, sittenkun yleisellä rahankeräyksellä oli runsaasti maksettu yksinpä maanomistajille niistä kentistä, jotka näinä päivinä oli tallattu."
Kahdeksan päivää tämän kokoontumisen jälkeen puhkesi Pragissa kapina, joka teki lopun katolisesta reaktsionista, tuotti kuningas Wenzelin kuoleman ja johti hussilaissotiin. Nyt ei tyydytty enään pelkkiin mielenosotuksiin eikä kommunistisiin kemuihin. Ruvettiin järjestämäänkommunistisia seurakuntia.
Taborilaisten mielipiteet ovat yleissilmäyksellisesti nähtävissä muutamassa kirjotuksessa, jonka Pragin yliopisto on laatinut. Silloisen tavan mukaan piti pragilaisten ja taborilaisten välinen käsityksien ristiriita ratkaistaman väittelyssä. Tätä varten Pragin professorit asettivat julki kokonaista 76 kohtaa, joissa heidän mielestään taborilainen oppi oli kerettiläinen tai ainakin harhaanviepä. Useimmat näistä kohdista olivat luonnollisesti, ajan ajatustavan ja herrojen professorien maun mukaan, puhtaasti teologisia. Mutta onpa kaksi kohtaa, jotka sisältävät syytöksiä tasavaltalaisuudesta ja kommunismista. Taborilaiset opettivat nimittäin, sanotaan siinä:
"Silloin ei maan päällä ole oleva kuningasta eikä hallitsijaa, eikä myöskään ketään alammaista, ja kaikki maksut ja verot lakkaavat, eikä kukaan pakota toista mihinkään, sillä kaikki tulevat olemaan samallaisia veljiä ja sisaria.
"Kuten Taborin kaupungissa ei ole mitään kenenkään yksityistä omaisuutta, vaan kaikki on yhteistä, niin on kaikki aina oleva kaikille yhteistä eikä kellään saa olla erityistä omaisuutta, ja se, jolla sellaista on, on kuolemansyntiin syypää. Tästä he vetivät sen johtopäätöksen, ettei ollut soveliasta pitää kuningasta, vaan että Jumala itse tahtoi olla ihmisten kuninkaana ja antaa hallituksen kansalle; että kaikki herrat, aatelismiehet ja ritarit pitäisi hävitettämän kuin rikkaruohot, ettei mitään veroja ja maksuja tarvitsisi enää suorittaa, että kaikki ruhtinaalliset, maa- ja kaupunki-oikeudet pitäisi lakkautettaman, koska ne olivat muka vain ihmisten keksimiä eikä suinkaan Jumalan tahto j.n.e."
Puhtaasti kirkollisia kohtia oli m.m. vaatimus hävittää kaikki kirkot, kielto pyhimysten kuvien pitämisestä ja kiirastuliopin hylkääminen j.n.e. Myöskin kääntyivät taborilaiset muka oppineisuutta (tai, jos niin tahdotaan, tiedettä) vastaan: "Paitsi raamattua ei mitään muuta kirjaa, olkoonpa sitten pyhien tohtorien tai muitten maailman viisaitten tekemä, saa lukea eikä opettaa, sillä he ovat ihmisiä ja voivat joutua harhaan. Se, joka toimii seitsemän taidon parissa ja ottaa niissä maisteriarvon, matkii pakanoita, on turhamainen mies ja kuolemansyntiin vikapää."
Tällainen oli luonnollisesti varsin loukkaavaa herroista professoreista. Mistä se saattoi johtua, että kristillinen kommunismi asettui viholliselle kannalle tiedettä kohtaan ja mistä heidän asketisminsa johtui, sitä olemme käsitelleet ja sen selittäneet toisessa kohdin.
Toteutetuksi tuli kommunismi luonnollisesti niissä muodoissa, jotka alkukristillisyys oli jättänyt perinnöksi ja jotka vielä hyvin sopivat tuotannon silloiseen kantaan.
Kullakin seurakunnalla oli yhteinen rahasto, jota kutsuttiin "ammeeksi", johon jokainen antoi kaiken sen, mitä hän sanoi omakseen. Kolme sellaista rahastoa mainitaan olleen, nimittäin Taborissa, Pisekissä ja Wodnianissa, kussakin yksi. Veljet ja sisaret myivät kaiken omaisuutensa ja tavaransa ja panivat saadun hinnan ammeenhoitajien jalkain juureen.
Eräässä taborilaisvihollisessa kirjotuksessa vuodelta 1429 puhutaan näistä rahastoista "taborilaispappien shakkivetoina" ja väitetään, että nämä hävyttömästi nylkivät kansaa, mutta vain rikastuttivat ja lihottivat itseään. Palackyn, joka tämän lainaa, täytyy kuitenkin myöntää, että se oli kurjaa panettelua. Nähdään, että jo puoli vuosituhatta sitten suuret riistäjät ja heidän puolustajansa osasivat, niinkuin nytkin, levittää sorrettujen johtomiehistä tuota valhetta, että he muka "lihottivat itseään työmiesten rahoilla"; ja he, riistäjät, todellisesti lihotetut, osasivat silloin kuten nytkin kaikkein enimmin suuttua siitä, että lihottiin työväen penneillä.
Kuitenkin oli tämällainen kommunismi ajan pitkään mahdoton toteuttaa, vaikka rahastonhoitajat olisivat olleet kuinkakin rehellisiä ja omaa etuaan katsomattomia ihmisiä. Se saattoi onnistua vielä vähemmän taborilaisille kuin ensimäisille kristityille, sillä taborilaiset olivat suurimmalta osaltaan työmiehiä, eivätkä kerjäläisiä, kuten alkukristityt; he elivät omalla työllään, eivätkä niillä muruilla, jotka rikkaiden pöydiltä putoilivat. Mutta kaikki työnteko tuli silloin, käsityön ja pikkutalonpoikaismaanviljelyksen asteella, mahdottomaksi, jos kaikki myivät tuotannonvälikappaleensa ja panivat rahat yhteiseen rahastoon, jonka varoilla sitten piti ostettaman kulutustarpeita kaikille. Me emme usko, että tämä menettely milloinkaan oli yleinen kommunististen taborilaisten kesken. Joka tapauksessa luovuttiin siitä pian. Käytännössä Taborin kommunismi muodostui melkein samallaiseksi kuin ensimäisten kristittyjenkin: kukin perhe ansaitsi omaksi ylläpidokseen ja jätti vainylijäämänyhteiseen rahastoon.
Tämä sai kumminkin aikaan ankaria vastaväitteitä innokkaimpien ja jyrkimpien kommunistien puolelta. Pelkkää kulutusvälikappaleiden yhteistä omistamista saattoi kumminkin silloin tuskin muussa muodossa toteuttaa. Senvuoksi ankarammat kommunistit vaativat perhe-elämän poistamista ja täydellisen kommunismin toteuttamista.
Perheen saattaa, kuten olemme ennen nähneet kristinuskosta ja munkkilaitoksesta puhuessamme, poistaa kahdella tavalla: naimattomuuskiellolla tai kiinteän yksi-avioisuuden lakkauttamisella, n.s. naistenyhteisyydellä. Äärimäisien taborilaisten täytyi sitä enemmän lähetä viimeksi mainittua kantaa, kun he jyrkästi vastustaessaan katolista kirkkoa ja munkkilaisuutta hylkäsivät myöskin pappien naimattomuuskiellon.
Tällaiset näiden ankarampien kommunistien pyrinnöt ilmenivät selvimmin ja voimakkaimmin tuossa ennen mainitussa lahkossa, jota kutsuttiin "vapaan hengen veljien ja sisarien" lahkoksi. Nämä olivat voittaneet jalansijaa myöskin Böhmissä, ja kun siellä puhutaan "pikardeista" ("beghardeista"), tarkotetaan melkein aina tätä lahkoa. Tämän opin päämies Böhmissä oli muuan talonpoika, nimeltä Niklas, ja hänen mukaansa kutsutaan heitä toisinaannikolailaisiksi. Tutummat he ovat kumminkinaatamilaistennimellä, koska he pitivät aatamilaista tilaa — eli "luonnontilaa", kuten 1700-luvulla sanottiin — synnittömän viattomuuden tilana. Väitetään heidän tulleen alastomina kokouksiinsa. Oliko todellakin näin laita, vai onko tämä vain juoruja taikka ilkeätä, panettelua, sitä emme voi ratkaista.
Aatamilaiset asuivat eräällä Lushnic-joen saarella, kertoo Eneas Sylvius. He kävivät alastomina — tekivätkö he näin aina vaiko vain erityisissä tilaisuuksissa, sitä hän ei, ikävä kyllä, sano. "Heidän keskuudessaan vallitsi naisyhteisyys, mutta oli kielletty ilman päämiehen, Aatamin, lupaa lähestymästä naista. Mutta jos mies himosi palavasti jotakin naista, otti hän häntä kädestä ja meni esimiehen luo ja sanoi tälle: 'Henkeni palaa rakkaudesta häneen.' Siihen päämies vastasi: 'Menkää, kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa!'"
Tämä avioliiton hylkääminen oli kuitenkin mitä suurimmassa ristiriidassa ajan koko silloisen katsantokannan kanssa. Yksiavioisuus ja siihen perustuva yksityisperhe ei ollut vain perinnäinen kansantietoisuuteen syvästi juurtunut laitos, vaan sitä vaativat myöskin mitä voimakkaimmin silloinen tuotantotapa ja koko vallitseva yhteiskuntajärjestys. Juuri se seikka, että avioliiton hylkääminen oli sen ajan kommunismin johdonmukainen seuraus, osotti myöskin, ettei tällä itselläkään ollut vielä mitään vankkaa jalansijaa silloisessa yhteiskunnassa, joka tarvitsi yksiavioisuutta; juuri se todisti, että tuon ajan kommunismi oli tuomittu jäämään rajottuneeksi pienien ryhmien eli seurakuntien keskuuteen. Suurin joukko taborilaisia rupesikin mitä kiivaimmin vastustamaan ankaramman kommunismin pyrintöjä.
Jo keväällä 1421 syntyi julkinen riita molempien suuntien välillä. Muuan ritari vangitsi näet tammikuun 29 p:nä pappiMartinek Hauskan, erään äärimäisen hurmahenkisyyden pääedustajan, mutta päästi hänet taasen vapaaksi useiden ystävien pyynnöstä. Hän saarnaili tämän jälkeen vielä suuremmalla innolla oppiaan, ja hänen kannattajakuntansa kävi niin uhkaavaksi, että taborilaisten piispa Niklas kääntyi pyytämään Pragista apua. Myöskin siellä oli kommunistinen kerettiläisyys voittanut alaa. Neuvoskunta ryhtyi heti ankariin toimenpiteisiin, ja Pragin kaksi porvariakin tuomittiin ajan viehättävän tavan mukaan kerettiläisyydestä kuolemaan ja poltettaviksi. Samaan aikaan leimahti taistelu Taborissa ilmi liekkiin. Ankarammat kommunistit, jotka olivat vähemmistössä, karkotettiin, ja he vetäytyivät, yhteensä noin 300 henkeä, Lushnic-joen varsilla kasvaviin metsiin.
Pappi Martinek rupesi katumaan ja peruutti "harhaoppinsa", mutta niin eivät tehneet hänen kannattajansa. Heitä vastaan lähti nyt Zizka: hänhän oli sielultaan ja sydämmeltään pragilaisten kantaa lähempänä; ja tämän "pikardilaisen kerettiläisyyden", jota jo taborilaisetkin vihasivat, täytyi olla hänestä jotain aivan kauhistuttavaa. Hän karkasi metsissä heidän kimppuunsa, otti heistä viisikymmentä vangiksi, ja kun he kieltäytyivät peruuttamasta vähääkään opistaan, poltatti hän heidät kaikki. He menivät ilolla kuolemaan.
Martinek, joka ei enään kai tuntenut olevansa oikein turvassa taborilaisten joukossa, päätti lähteä Mähriin. Mutta tiellä hänet kuitenkin otettiin vangiksi toverinsa Prokopin, "silmäpuolen", kanssa ja jätettiin Raudnitzin arkkipiispan haltuun. Zizka vaati nyt pragilaisilta, että nuo molemmat vaaralliset miehet olisi tuotava Pragiin ja siellä elävänä poltettava varottavaksi esimerkiksi muille. Mutta Pragin neuvosherrat pelkäsivät alempaa kansaa, jonka keskuudessa Martinekin suunnalla oli lukuisia kannattajia. He lähettivät sen sijaan pyövelin Raudnitziin, ja tämä kidutti molempia vankeja siksi, kunnes he ilmaisivat muutamien pragilaisten uskonveljiensä nimiä. Senjälkeen heidät pantiin suuriin tynnyreihin ja poltettiin 21 p:nä elok. 1421.
Mutta pikardilainen kerettiläisyys ei ollut kuitenkaan vielä kokonaan tuhottu. Joukko aatamilaisia oli asettunut lujaan asemaan eräälle Lushnicin lisäjoen pienelle saarelle. Zizka lähetti heitä vastaan 400 aseellista miestä, käskien tuhota heidät kaikki. Hyökkäyksen alaiset puolustivat itseään epätoivoisesti ja saattoivat vastustajilleen suuria tappioita, mutta kukistuivat vihdoin ylivoiman alle. Ne, jotka miekka oli säästänyt, tappoi tuli 21 p:nä lokak. 1421.
Täten kommunismin jyrkempi suunta oli täydellisesti muserrettu. Ne sotavoimat, jotka sen tuhosivat, osottavat, ettei se ollut varsin laajalti levinnyt. Itse asiassa ainoastaan harvat tavattoman rohkeat — tai tavattoman yksipuolisesti kommunismiin innostuneet saattoivat mennä niin pitkälle aikansa rajojen ulkopuolelle. He ovat mieltäkiinnittäviä kommunistisen ajatuksen historialle, mutta mitään historiallista merkitystä he eivät konsanaan ole saavuttaneet.
Aatamilaiset oli voitettu ja tuomittu voimattomuuteen, mutta Zizkan, joka erikoisesti vihaten heitä vainosi, ei ollut onnistunut hävittää heitä täydelliseen sukupuuttoon. Lahkon jäännökset viettivät riutuvaa elämää taborilaisten parissa. 15:nnen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä sukeltautuvat he taasen esiin ja yrittävät sulautua Böhmin veljiin, joista myöhemmin johdumme puhumaan.
Kun aatamilaiset oli lyöty, ei koetettu enään voimakkaammin toteuttaa kommunismia sen ankarammissa muodoissa. Lievempi muoto — joka kumminkin oli suuremmassa määrin tarkotukseen kuin todellisuuteen nähden kommunismia — pysyi sitä vastoin Taborissa lähes miespolven ajan.
Mutta mihinkä käytettiin yhteisen rahaston tulot tai oikeammin sanoen yhteisen varastohuoneen varat, sillä maksut rahastoon suoritettiin parhaasta päästä luonnontuotteissa?
Ensimäisissä kristillisissä seurakunnissa oli toisten liikoja varoja käytetty toisten puutteen poistamiseksi. Mitään sellaista ei tarvinnut Taborissa tehdä. Kaikki seurakunnan jäsenet olivat elämisen ehtojen puolesta yhdenarvoiset, varsinkin kun ensin kirkon ja sitten vihollisten kaupunkien ja aatelisherrojen omaisuuden ryöstäminen riitti täydellisesti tekemään kullekin toimeentulon mahdolliseksi.[29]
Vaivaishoitoon ei taborilaisten tarvinnut uhrata mitään, mutta heidän täytyi pitää yllä pappinsa. Heillä ei ollut mitään papillista ylimyskuntaa omine kirkkotiloineen, vaan seurakunta valitsi papiksi kenen henkilön vain tahtoi, ja nämä taasen vuorostaan toimittivat piispojen vaalin. Taloudellisesti he jäivät riippuvaisiksi seurakunnasta, joka heidät ylläpiti.
Näiden pappien tehtävänä oli, kuten keskiajan papiston yleensä, kaiken kaikkiaan ne toimet, jotka meidän päivinämme kuuluvat valtion ja kunnan virkamiehille sekä opettajille. He olivat tuomareita, hoitivat kunnallisia toimia ja välittivät kuntien keskinäistä yhteyttä ja niiden suhdetta ulkomaailmaan. Pääasia heidän toimessaan oli lasten opettaminen. Taborilaiset panivat tavattoman paljon arvoa yleiseen hyvään kansansivistykseen. Tämä oli ilmiö, joka heissä ilmenevänä herätti erikoista huomiota, eikä sellaista siihen aikaan tavata missään muussa kansakunnassa. Korkeintaan "yhteisen elämän veljiä" voi tässä kohden verrata heihin, mutta näiden katolilaiset munkkitaipumukset antoivat heidän vaikutukselleen kokonaan toisen leiman. Luonnollisesti täytyy taborilaisten sivistystä mitata aikansa mittapuulla — se oli pääasiassa jumaluusopillista laatua. Vanhaa ja uutta testamenttia he varsinaisesti lukivat, mutta ne tunsivatkin he, naisetkin, hyvin. Eneas Sylvius huomauttaa, että "tällä häijyllä sukukunnalla oli vainyksihyvä puoli, sivistyksen harrastus".
Voi näyttää siltä, että tämä kansansivistyksen harrastaminen on ristiriidassa heidän vastenmielisyytensä kanssa tieteisiin, mikä m.m. esiintyy heidän vaatimuksessaan, että oppineitten henkilöiden, jotka heihin liittyivät, piti opetteleman jotain käsityötä. Tämä ristiriita on kuitenkin vain näennäinen. Taborilaiset vihasivat ainoastaan sitä tiedettä, joka oli erkaantunut alemmasta kansasta, asettunut tätä vastaan ja oli nyt sortajien aseena ja ylempien luokkien yksinoikeutena. Tuotannon silloisella kannalla ei tiede sopinutkaan yhdenvertaisuuden periaatteisiin. Pikkutalonpoikais- ja käsityöläismäinen tuotanto vaatii näet niin täydellisesti työskentelijöiden ajan ja voimat, että näiden on mahdotonta päästä mihinkään mainittavaan tulokseen tiedontiellä joutumatta pois luokastaan. Sitä vastoin juuri yhdenvertaisuus vaati, että kaikkien piti saada se osa sivistyksestä, joka vaan voitiin tehdä kaikkien saatavaksi.
Taborilaisten viha tiedettä kohtaan johtui heidän aikakautensa taloudellisessa suhteessa takapajulla olevasta kehityksestä. Heidän kansansivistämisintonsa johtui heidän kommunismistansa. Eikä suinkaan ole pelkkä sattuma, että uuden ajan koulukasvatusopin isä, tuo niin ylistettyComenius, oliBöhminveljien, taborilaisten jälkeläisten, piispa.
Mutta vielä tärkeämmäksi kuinkoululaitos, tuli taborilaisillesotalaitos. Tämä pieni yhteiskunta, joka niin rohkeasti ryhtyi sotaan koko vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, saattoi pysyä pystyssä vain niinkauan, kuin pysyi sodassa voittamattomana, ja rauhaa ei ollut ajattelemistakaan, eipä edes aselepoa. Taborin yhteiskunta oli näet liiaksi vastakkainen hallitsevien voimien eduille. Mutta mitään ratkaisevaa voittoa eivät he myöskään voineet saavuttaa, sillä vihollisen voiman juuret olivat itse vallitsevissa tuotantosuhteissa. Taborilainen kommunismi oli näihin suhteisiin keinotekoisesti ympätty kasvi, se ei voinut tulla aikansa yleiseksi yhteiskuntamuodoksi.
Alituinen sota oli taborilaisten osana, se oli heidän kunniansa, mutta myöskin heidän onnettomuutensa.
Koko heidän järjestysmuotonsa täytyikin muodostaa sodan näkökohtia silmälläpitäen. He jakaantuivat kahdenlaisiin seurakuntiin,kenttä-(sota-) jakotiseurakuntiin. Jälkimäiset pysyivät kotona ja tekivät työtä ylläpitääkseen itsensä ja sotaseurakunnat. Nämä sensijaan olivat yksinomaan sotatoimissa. He olivat aina aseissa ja samosivat vihollista vastaan, vaimot ja lapset mukanaan, kuten vanhat germanit, joiden kanssa he kilpailivat raakalaisessa villeydessä ja hillittömyydessä. Luultavasti eri seurakunnat vuorottelivat todennäköisesti aika ajoin toistensa kanssa, sodasta palaavat rupesivat käsityöhön, ja tähänastiset käsityöläiset rupesivat sotureiksi. Mutta tässäkään kohden ei meillä taasen ole taborilaisista tarkkoja tietoja. Yhtä tarkoin kuin tunnemme taborilaisten sotatyöt, yhtä vähän on meille säilynyt tietoja heidän sisäisistä laitoksistaan.
Sotahistorian kannalta nämä kenttäseurakunnat olivat suuriarvoiset. Tavallisesti sanotaan vakinaisten sotajoukkojen syntyneen vasta keskiajan lopulla Ranskan kuninkaan Kaarle VII:nnen toimesta, joka 15:nnen vuosisadan keskipaikkeilla loi 15:n palkkasoturikomppanian suuruisen seisovan sotilasvoiman. Mutta todellisesti oli taborilaisillaEuropan ensimäinen vakinainen sotajoukko, joka lisäksi perustui yleiseen asevelvollisuuteen eikä vierasten palkkasoturien pestaamiseen. Tässä onkin syy taborilaisten suureen sotaiseen etevämmyyteen sen ajan vasallien ja palkkasoturien kokoonhaalittuihin joukkoihin verraten.
Taborin sotajoukko oli ensimäinen sitte vanhan Rooman-vallan päivien, joka muodosti kokonaisenelimistöneikä vain joukon, joka juoksi vihollista vastaan. Se oli jaettu eri aselajien mukaan, hyvin harjotettu kenttäliikkeisiin ja tekemään käännöksiä ja kaarroksia taistelun kestäessä, tarkotuksenmukaisesti yhden määrätyn keskusjohdon alainen, ja sen eri osat vaikuttivat kaikki yhtenä kokonaisuutena. Taborilaiset olivat ensimäiset, jotka ymmärsivät tarkotuksenmukaisesti käyttää hyväkseen kenttätykistöä, ja ensimäiset, jotka kehittivät marssimistaidon. Yksistään heidän pikamarssinsa antoivat heille monta voittoa vastustajistaan.
Kaikissa näissä kohdin he esiintyivät uudemman sotalaitoksen luojina.
Voi ehkä sanoa sotaisella kuten muillakin aloilla, että jokaisen suuren edistysaskeleen saa aikaan yhteiskunnallinen vallankumous ja että suurimmat sotapäälliköt viimeisen puolenvuosituhannen kuluessa ovat olleet ne, jotka ovat osanneet käyttää hyväkseen näitä uusia edistysaskeleita. Niin tekivät Zizka, Cromwell, Napoleon.
Taborilaisten sotaista kuntoa lisäsi vielä heidän intonsa ja kuolemanhalveksimisensa: heille ei ollut mahdollista sovittelu, eikä pysähtyminen aletulla tiellä. Heillä ei ollut muuta valittavana kuin voitto tai kuolema. Täten heistä tuli aikakautensa pelätyimpiä sotilaita. Heidän sotainen terrorisminsa pelasti hussilaisen vallankumouksen samalla tavalla kuin v. 1793 Ranskan sanskulotit pelastivat terrorismillaan vuoden 1789 porvarillisen vallankumouksen.
UI. Taborin häviö.
Wenzelin kuoltua ryhtyivät kalkkilaiset — hussilainen aatelisto ja pragilaiset — neuvotteluihin Sigismundin kanssa. Heidät lienee tehnyt levottomiksi ajatus, että pitäisi ryhtyä taisteluun keisaria ja paavia, itseasiassa koko Europaa vastaan. He olivat olleet sitä halukkaampia sovintoon, kun taborilaisuus oli kasvanut pelottavaksi voimaksi. Jos olisi ollut kysymys vain kalkin antamisesta maallikoille, olisi epäilemättä saatu sovinto aikaan. Mutta kysymys oli enemmästä, kysymys kirkon tiloista ja omaisuudesta, ja siinä kohden oli kirkko ja sen renki Sigismund yhtä taipumaton kuin taborilaiset. Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta, missä ne kirkkotilat, joita kalkkilaiset olivat anastaneet, pakottivat heidät, vaikka vastahakoisesti, asettumaan taborilaisten puolelle.
Tässä ei ole tarkotus kirjottaa hussilaissotien historiaa. Vain muutamia päätapauksia mainittakoon. Paavi kutsui 1 p:nä maaliskuuta v. 1420 koko kristikunnan ristiretkelle hussilaisia vastaan. Saaliinhimoinen ristisotajoukko toisensa jälkeen muodostui lyödäkseen maahan kerettiläisyyden. Viisi kertaa uudistui hyökkäys vuosien 1420 ja 1431 välillä, mutta yhtä monta kertaa joutui ristisotajoukko surkeasti tappiolle. Taborilaiset joukot saivat sellaisen voittamattoman maineen, että v. 1427 Miesin luona ja v. 1431 Taussissa kokonaiset suuret sotajoukot valtasi mieletön kauhu, kun saivat kuulla hussilaisten lähestyvän, ja hajaantuivat näkemättä edes vihollistaan. Ristiretkien väliaikoina taistelivat taborilaiset ja kalkkilaiset enemmän tai vähemmän kiivaasti keskenään, mutta siitäkään emme voi tässä ruveta pitemmältä puhumaan.
Taussin suuren päivän jälkeen näytti siltä, ettei olisi enään mitään vihollista, joka voisi vastustaa taborilaisia. Ulkoapäin ei mikään sotajoukko uskaltanut tulla heitä vastaan, ja kotimaassa oli heidän vastustajiensa, aateliston ja muutamien kaupunkien, voima yhä heikkenemässä. Taborilaisen terrorin jatkuminen uhkasi heitä täydellisellä häviöllä.
Mutta osottautui kumminkin, kuinka vähän sotaiset voitot merkitsevät, jos voittajien pyrinnöt ovat vastakkaiset yleisen taloudellisen kehityksen pyrkimyksille. Taborilaisten ratkaisevaa sotaista tappiota olisi luonnollisesti seurannut heidän sukupuuttoon hävittämisensä. Mutta voittokin kehitti taborilaisten keskuuteen aineksia, jotka saivat aikaan heidän häviönsä. Heidän suurinta voitonriemuaan seurasi heti heidän perikatonsa.
Kuta voitokkaampia taborilaiset olivat, sitä sietämättömämmäksi kävi luonnollisesti heidän böhmiläisten vastustajiensa, kalkkilaisten, asema — katolilaisista puhumattakaan. Aatelisto oli vaipunut merkityksettömäksi ja olisi jo aikoja tehnyt sovinnon kirkon kanssa, ellei se, kirkon omaisuuden ryöstäjänä, vaan olisi pelännyt kirkon ahnautta ja kostonhimoa.
Toiselta puolen olivat taborilaisten loistavat voitot tehneet paavin ja keisarin sekä heidän puolueensa nöyremmiksi. Taussin tappelun jälkeen sovittiin vihdoin siitä, ettei kirkkotilojen omistamista pidettäisi kirkonryöstönä, saatiinpa siihen vielä paavin hyväksyminen. Mutta kirkko meni vielä pitemmälle, se lähetti asiamiehiä rikkaine rahalahjoineen kalkkilaisten luo vahvistaakseen sen vastustusvoimaa taborilaisia vastaan. Aatelisto, joka "jo muutamia vuosia oli ollut ikäänkuin näyttämöltä kadonneena", kertoo Palasky, "saa nyt taasen, kun se tunsi takanaan olevan keisarin ja kirkon ja näiden rikkaudet, rohkeutta sotaan, kokousten pitoon ja järjestymiseen, vallottaakseen taasen kadonneen valtansa pragilaisten ja katolilaisten kirkollisten keinojen (sangen maallistenkin) avulla."
Asemaa kuvailee varsin selvästi Eneas Sylvius, joka kuitenkin antaa Prokopille, joka Zizkan kuoltua oli taborilaisten etevin johtaja, paljon suuremman merkityksen kuin hänellä todella oli; Eneaksemme näet kirjottaa: "Böhmiläiset paroonit kokoontuivat usein ja valittelivat sitä, että olivat nousseet kuningastaan vastaan ja nyt sen sijaan saivat kantaa Prokopin raskasta iestä. He sanoivat, että hän yksin oli herra, hallitsi ja asetteli kaikki mielensä mukaan, määräsi maksuja ja veroja, pestasi sotaväkeä, johti joukot, eikä kärsinyt mitään vastaväitteitä ja kohteli orjinaan, palvelijoinaan sekä ylhäisiä että alhaisia. He huomasivat, ettei ollut kansaa onnettomampaa kuin böhmiläiset, he kun saivat olla aina sodassa, asua telteissä kesät, talvet, maata kovalla maalla, olla koti- ja ulkomaisten sotien runtelemina ja aina taistella tai tuskaisina odottaa uusia taisteluja. He lisäsivät, että he kerran olivat heittäneet kauhean tyrannin ikeen päältään, että heitä ei pakotettaisi palvelemaan yhtä miestä, Prokopia. He senvuoksi kutsuivat kokoon yleiset valtiopäivät keskustelemaan siitä, kuinka maata piti hallittaman. Siellä heille esitteli herra Meinhard, kuinka onnellinen olisi se maa, missä kansa ei olisilaiskuuteen taipuvaineneikä sodan repimä. Mutta Böhmi, jolla ei ollut mitään lepoa, oli pian menehtyvä; maa oli autio ja kansa kuoli nälkään" j.n.e. — kaikki asioita, joihin herran mielestä olisi pelastus vain yhdestä, siitä että aatelisto saisi taas vallan käsiinsä.
Samalla kun taborilaisten eri vastustajat unohtivat keskinäiset etujenvastakkaisuudet yhteisen vihollisen, taborilaisuuden, rinnalla ja sulivat yhdeksi "taantumukselliseksi joukoksi" sitä vastaan, tapahtui itse taborilaisessa puolueessa muutoksia, jotka olivat vaarallisempia kuin kaikki vastustajien vehkeet.
Taborin kommunistit eivät milloinkaan muodostaneet kuin osan kansanvaltaista puoluetta, jota sanottiin taborilaiseksi. He olivat sen voimakkain, leppymättömin, joka suhteessa pisimmälle tähtäävä ja sotaisesti vahvin aines. Mutta suurin osa joukoista, jotka tähän puolueeseen kuuluivat, oli pikkuporvaria ja talonpoikia, joille kommunistinen ohjelma oli jotenkin yhdentekevä. Kuta kauemmin sota kesti, sitä enemmän kärsivät nämä ainekset siitä.
Vaikka böhmiläiset saivat loistavia voittoja, olivat he kuitenkin alussa liian heikot pysyttämään vihollista pois maastaan. He voittivat puolustussodassa. Vasta v. 1427 alkoivat he tehdä ulkomaisia hävitysretkiä, jotka kuuluivat sen ajan sotatapoihin — ryöstö ja hävitys muodostivat sodasta yhtä varsinaisen osan, kuin meidän päivinämme on laita, kun "sivistystä" levitetään Afrikaan. Mutta hyökkäyssotakaan ei turvannut böhmiläisiä vihollismielisten naapurien hävitysretkiltä. Sen ohella jatkuivat kansalaissodat yhtämittaa. Böhmi nääntyi vuosi vuodelta.Kaikkienelatuskeinojen täytyi ajan pitkään kärsiä sellaisesta tilasta, jakaikissayhteiskuntaluokissa harrastettiin yhä hartaammin rauhaa ja lepoa. Ja kuta selvemmin taipumattomat taborilaiset osottautuivat rauhan ainoaksi esteeksi, sitä enemmän täytyi kansan mielialan heitä vastaan tulla yhä vihamielisemmäksi, ja sitä ankarampiin keinoihin täytyi heidän vuorostaan ryhtyä säilyttääkseen asemaansa. Yhä jyrkemmäksi tuli vastakkaisuus heidän ja kansan muun osan välillä. Missä aatelisto nousi taborilaisia vastaan, sai se enimmäkseen kansan myötätuntoisuuden osakseen.
Mutta eivät myöskään itse taborilaiset olleet enään entisellään.
Taborin kohtalo on omiaan kiinnittämään meidän mieltämme mitä suurimmassa määrin. Se näyttää meille mikä olisi tullut Mülhausenissa ilmenneen Münzesiläisen suunnan ja Münsterin uudestikastajien kohtaloksi, ellei heitä olisi sotilasvoimalla voitettu.
Taborin kommunismin perustana olivat yksinomaan köyhien eikä tuotantotavan tarpeet. Nykyajan sosialidemokratia saa voitonvarmuutensa siitä, että tuotannon tarpeet ja köyhälistön tarpeet viittaavat samaan suuntaan; sen vuoksi on nykyisin köyhälistö historiallisen kehityksen kannattajana. Toisin oli asianlaita 15:nnellä vuosisadalla. Köyhien tarpeet synnyttivät pyrkimyksen kommunismiin, tuotannon tarpeet vaativat yksityisomaisuutta, eikä kommunismi voinut siis silloin tulla miksikään yleiseksi yhteiskuntamuodoksi. Ja myöskin köyhistä täytyi kommunin tarpeen hävitä, niin pian kuin kommunismi oli antanut heille sen, mitä tahtoivat, s.o. vapauttanut heidät köyhyydestä. Sen tarpeen tyydytettyä täytyi ennemmin tai myöhemmin itse kommunisminkin kadota, varsinkin kun ei tahdottu käyttää tuota ainoata keinoa, joka etenkin pienemmille ryhmille teki mahdolliseksi pitemmän päälle pysyttää tämän laatuista kommunismia, nimittäin yksityisperheen, yksiavioisuuden lakkauttamista. Siten olivat tehneet taborilaiset, kuten olemme nähneet, he olivat hävittäneet aatamilaiset kerrassaan sukupuuttoon ja siten taasen avanneet yksityisomaisuudelle tien heidän yhteisöönsä. Suunnaton saalis, jonka taborilaiset saivat onnellisilla sotaretkillään, toi hyvinvointia, vieläpä rikkauttakin heidän yhteiskuntaansa. Kommunismin veljelliset tunteet hävisivät häviämistään, yksityisomaisuuden seuralaiset, ahneus ja kateus, alkoivat saada yhä suurempaa alaa.
Tätä kehitystä edisti vielä vierasten ainesten liittyminen taborilaisiin, vanhoja kun sentään vainot ja kärsimykset olivat suurissa määrin kiinnittäneet oppeihin.
Alituisten sotien täytyi harventaa vanhojen taborilaisten rivejä. Sotilaallisesti ei tätä huomattu, sillä uudet tulokkaat täyttivät aukot. Tabor tuli todelliseksi Mekaksi kommunistisille hurmahengille. Ja varsin kirjavat olivat, kuten kansallisuudet, ne lahkotkin, jotka siellä olivat edustettuina. "He eivät ole kaikki yksimielisiä uskossaan", kirjottaa Eneas Sylvius käytyään Taborissa. "Taborissa jokainen voi uskoa, mitä itse tahtoo. Siellä on nikolailaisia, areiolaisia, manikeolaisia, armenianeja, berengarilaisia ja 'Lyonin köyhiä', mutta arvokkaimmat ovat valdolaiset, Rooman istuimen pääviholliset."
Vaarallisempi oli kuitenkin toinen virtaus. Taborin sotaonni houkutteli sinne kaikellaista seikkailunhaluista väkeä, joka ei vähintäkään välittänyt taborilaisista aatteista, vaan tahtoi saada vain saalista ja sotakunniaa. Puolasta ja Vähä-Venäjältä tulvi kansaa böhmiläisten leiriin, vieläpä Saksastakin tuli monta, jotka, kuten Palacky sanoo, "pitivät suuremmassa arvossa seikkailuja kuin uskonkappaleita". Ja hän lisää, että tämän kautta "sekä taborilaisten että 'orpojen' sotajoukot jo tähän aikaan kadottivat sen luonteen, josta Zizka oli pitänyt niin suurta huolta, kun hän tahtoi, että kaikki hänen sotilaansa olisivat 'Jumalan todellisia sotamiehiä', kokonaan ja vilpittömästi, eivätkä olisi uskossaan leväperäisiä eikä epäileväisiä."
Joskin innon ja vapaaehtoisen kurin alkeetkin tämän kautta hälvenivät, eivät taborilaisten sotajoukot kumminkaan vielä menettäneetsotakuntoaan. Huonompi oliluotettavaisuudenlaita. Samoista syistä kuin nämä palkkasoturit, oli heidän palvelukseensa ruvennut vararikontehnyt aatelisto, hovienherrat olivat vain sen kautta jossain määrin voineet säilyä, että olivat ruvenneet jonkinlaisiksi taborilaisten vasalleiksi — muistettakoon siihen nähden böhmiläisten paroonien jo mainittuja valituksia Prokopin hirmuvallasta.
Kun aatelisto nousi vastarintaan ja pestasi miehiä katolisen kirkon kullalla, hiipi kavaluus joka taholta taborilaisiin joukkoihin.
Niin on käsitettävää, että kun taasen syntyi kansalaissota ja kalkkilaiset ja taborilaiset mittelivät voimiaan, nämä viimeksi mainitut yksinjäätyään ja joukkojensa osien pettäminä joutuivat tappiolle taistellessaan vihollisia vastaan, jotka olivat unohtaneet sisäiset riitansa ja liittyneet ylivoimaiseksi liitoksi noita kansanvaltaisen puolueen jäännöksiä vastaan, jotka vielä olivat jääneet uskollisiksi kommunistisen seurakunnan aatteelle.
Ratkaiseva ottelu tapahtui Böhmishbrodin läheisyydessä, Lipanin kylän luona 30 p:nä toukok. 1434. Aatelispuolueella oli ylivoima, 25,000 miestä 18,000 taborilaista vastaan. Kauan oli voitto epävarma, mutta lopuksi se alkoi kääntyä aatelisten puolelle, varsinkin sitten kun taborilaisen ratsuväen päällikkö Johan Tshapek parhaan taistelun riehuessa jätti tappotantereen, sen sijaan että olisi karannut vihollisen kimppuun. Kauhea murhaaminen alkoi; armoa ei annettu, ja 13,000 taborilaista lienee hakattu kuoliaaksi. Tämä pelottava tappio mursi ainaiseksi taborilaisten voiman.
Tabor lakkasi hallitsemasta Böhmiä. Kansanvalta oli tuhottu, ja aatelisto saattoi yhdessä Pragin "arvoisan porvariston" kanssa ruveta uudestaan maata riistämään. Pitkällisten kuninkaan ja hänen "uskollisten alamaistensa" välisten keskustelujen jälkeen, jolloin molemmat, ja hyvällä syyllä, pelkäsivät, että toinen vain miettisi petosta, tunnustettiin Sigismund vihdoin v. 1436 kuninkaaksi. Ehdot olivat: yleinen anteeksianto sekä jokaisen tilanomistajan ja kunnan oikeus päättää ryöstettyjen kirkkotilojen takaisinantamisesta.
Taborilaisten voima oli Lipanin taistelussa murrettu, mutta ei kokonaan tuhottu. He jatkoivat taistelua vielä kotvan aikaa, mutta yhä raukeammin ja yhä vähemmällä menestyksellä, ja v. 1436 olivat he iloisia, kun saivat Sigismundin kanssa aikaan sopimuksen, jossa tämä tunnusti ainakin heidän kaupunkinsa itsenäisyyden.
Asema pysyi tällaisena 1450-luvulle asti. Muutamat rivit Eneas Sylviuksen kertomuksesta vuodelta 1451 kuvaavat selvästi minkälainen sisäinen tila siellä silloin oli.
Kertomus on niitä harvoja silminnäkijäin tiedonantoja taborilaisten sisäisistä oloista, mitä meille on säilynyt. Muutamia sen kuvaavimpia kohtia mainittakoon tässä. Ne antavat sangen hyvän kuvan taborilaisyhteisöstä: Taborin talot, sanoo Eneas, ovat puusta tai savesta, ja ovat sikin sokin vailla kaikkea järjestystä. "Asukkaat omistavat kallisarvoisia huonekalustoja ja suuria rikkauksia, jotka oli saatu monelta kansalta. He tahtoivat ennen elää kaikessa suhteessa kirkon tapaan ja heillä oli kaikki yhteistä, kutsuivat toisiaan veljiksi, ja toinen sai toiselta, mitä häneltä itseltä puuttui. Mutta nyt elää kukin itsekseen, ja toinen näkee nälkää, kun taasen naapuri mässää ylellisyydessä. Pienipä oli heidän lähimmäisenrakkautensa tuli, lyhytaikainen (apostolisen seurakunnan) matkiminen… Kaikki, mitä taborilaiset olivat ryöstäneet, tuli yhteiseksi omaisuudeksi. Mutta he eivät voineet pitää sitä voimassa. Luonto sai voiton, ja nyt he kaikki ovat vaipuneet ahneuteen. Kun he eivät enää voi ryöstää niinkuin ennen, veltostuneita kun ovat ja pelkäävät naapureitaan, vaanivat he kauppavoittoja ja antautuivat alhaisempiin toimiin. Kaupungissa elää 4000 miestä, jotka voisivat käyttää aseita, mutta he ovat ruvenneet käsityöläisiksi, suurimmaksi osaksivillakankureiksi, niin että heitä pidetään sotaan kelpaamattomina."
Huomattavaa on, että siis useimmat taborilaiset olivat villakankureja.
Eneas Sylvius kävi Taborissa v. 1451. Tämän kuvauksen mukaan sekä Taborin sotaisa voima, että sen kommunismi olivat siis tähän aikaan kokonaan hävinneet. Mutta vieläpä sen vallankumouksellisen menneisyyden jätteetkin näyttivät vaarallisilta Böhmin vallanpitäjistä. Eneas Sylviuksen käynnin jälkeisenä vuonna Böhmin valtionhoitaja, Georg v. Podiebrad, lähti Taboria vastaan ja vaati, että kaikki taborilaispapit piti annettaman hänen käsiinsä. Ja jo kolmen päivän perästä kaupunki antautui ja luovutti pappinsa. Papit saivat valita joko "kääntymisen" tai elinkautisen vankeuden. Taborin tasavallan erikoisasema ja kaikki itsenäisyys olivat lopussa.
Näin surkean lopun sai tuo kerran niin mahtava kommunistinen yhteiskunta, jonka edessä puoli Europaa oli vapissut. Tuskinpa voi olla toivomatta, että Tabor edes olisi kukistunut, kuten Münster, kommunistisen nuoruutensa loistossa, sen sijaan että se nyt kuihtui porvarillisen vanhuudenheikkouden surkeuteen.
Taborin kukistuessa oli samalla voitettu kansanvallan viimeinen turvapaikka Böhmissä.
Taborilaisten kohtaloa saattaa monessa kohdassa verrata Ranskan vallankumouksen jakobinien vaiheisiin. Samoin kuin nämäkin, he pelastivat vallankumouksen uljaalla sankarimaisuudellaan, mutta eivät suinkaan omaksi edukseen, vaan niiden hyväksi, jotka osasivat sitten käyttää vallankumousta hyväkseen. Ranskassa suurkapitalistit ja keinottelijat saivat melkein rajattoman vallan valtiossa ja yhteiskunnassa, Böhmissä taas korkeampi aatelisto, joka sai valtiossa ja yhteiskunnassa melkein rajattoman vallan. Böhmin alempi aatelisto ei voittanut mitään hussilaissodissa, ne päinvastoin kiiruhtivat sen rappeutumista. Korkeampi aateli, jonka osaksi suurin osa kirkon tiloista oli tullut, rikastui myöskin alemman aateliston kustannuksella, jonka tiloja se osteli.
Mutta eniten kärsivät talonpojat ja pikkukaupunkilaiset sodan seurauksista. Yhä suuremmiksi tulivat ne taakat, joita voittajat asettivat alempien luokkien kannettaviksi, ja ne heikot kapinankokeet, joita sorretut tekivät, kukistettiin helposti. Mutta jos työvoima ei sittenkään tahtonut riittää, niin tilanomistajat käyttivät maanviljelyksen ohella uutta, vähemmän työvoimaa vaativaa ansiokeinoa, joka sai sellaisen vauhdin, että se siellä täällä vieläpä kokonaan tunki talonpojat tiloiltaan. He laittoivatkalalammikoita. Englannissa lampaanhoidon lisääntyminen suuressa määrin karkotti talonpojat heidän mailtaan ja edisti irtolaisväestön muodostumista. Böhmissä kalanviljelys näytteli, joskin ahtaammassa määrässä, samallaista osaa. Lampaat söivät Englannissa talonpojat, Böhmissä taas toutaimet, joita herrat kalalammikoissaan viljelivät.
Maa-orjuus oli 1400-luvun alussa ollut kokonaan hävinneenä Böhmistä. Saman vuosisadan loppupuolella oli se taasen tullut talonpoikien yleiseksi tilaksi.
On naurettavaa syyttää tästä hussilaissotia. Se suunta, jonka yhteiskunnallinen kehitys saa, ei riipu siitä, edistyykö se rauhallisesti vaiko ankarien taistelujen riehuessa. Sen määrää tuotantotavan muutoksien ja tarpeitten luonnonpakko. Jos raivoisien vallankumoussotien tulos ei vastaakaan vallankumouksellisten taistelijoiden tarkotuksia, niin ei tämä todista mitään muuta kuin että nämä tarkotukset olivat vastakkaisia tuotantotavan tarpeille.
Ankarat vallankumoustaistelut eivät milloinkaan voi määrätä yhteiskunnallisen kehityksensuuntaa, ne voivat antaa tälle määrättyjen edellytyksien vallitessa vainnopeamman kulun. Mutta toiselta puolen on seurauksena se, että kärsimykset lisääntyvät niille, jotka sortuvat. Tämä vaikutus oli myöskin hussilaissodilla. Koko Europassa alkaa talonpoikaisluokan asema 1400-luvulla taasen huonontua, toisessa maassa aikaisemmin, toisessa myöhemmin. Sen, että Böhmi huolimatta taloudellisesta vanhoillisuudestaan, oli ensimäisiä maita, missä näin kävi ja jossa taantuminen tuli nopeimmaksi, voipi lukea hussilaissotien ansioksi, mutta ei mitään muuta. Ilman niitä olisi tämä käänne tapahtunut ehkä vasta vuosisataa myöhemmin, Saksan suuren talonpoikaissodan jälkeen.
Böhmin veljet.
Tabor oli kukistunut, mutta se ei hävinnyt jäljettömiin. Tämä kommunistinen sotilasvaltio oli näytellyt niin loistavaa osaa ja sen vaikutuksella oli kaikesta huolimatta ollut niin syvät juuret ajan yhteiskunnallisissa olosuhteissa, jotka sen kukistuttua eivät vain lakanneet vaan esiintyivät vielä räikeämpinä, että niiden aatteiden, joille se oli rakettu, täytyi edelleenkin elää, joskin uusissa muodoissa, muuttuneisiin olosuhteisiin soveltuneina.
Kahteen eri suuntaan, jotka molemmat kyllä lähtivät samasta juuresta mutta olivat keskenään sentään aivan erilaiset, kehittyi taborilaisia lahkoja ja järjestysmuotoja. Molempia kutsuttiinBöhminveljiksi. Toinen näistä lahkoista olisotainen, toinenkommunistinen.
Me olemme nähneet, kuinka Taborin voitot houkuttelivat sinne vieraita sotilaita, jotka tulivat sinne vain kunnian ja rikkaan saaliin toivossa. Toiselta puolen alituinen sota raaistutti kyllä myöskin taborilaisia itseään, ja monelle heistä tulivat saalis ja palkka ainoiksi tarkotuksiksi.
Taborin häviön jälkeen muodostui näistä aineksista joukkoja, jotka harjottivat sodankäyntiä ammattina ja rupesivat mielellään palvelukseen hyvästä palkasta. He vetäytyivät tavallisesti jonkun tunnetumman päällikön ympärille kokoontuneina Böhmistä Unkariin ja erittäinkin Puolaan, joissa tekivät itsensä varsin huomatuiksi. Taborin laitoksien mukaisesti olivat nämä "Böhmin veljesjoukot" järjestetyt kansanvaltaiselle pohjalle, eivätkä ne suinkaan olleet yksinvaltaisen johtajan vallassa, kuten muuten oli sen ajan palkkajoukkojen laita.
Väitetään myöskin, että kasakat, jotka 1500-luvun alussa ilmaantuivatUkrainassa, olisivat järjestyneet saman mallin mukaan.
Suuremman merkityksen sai kumminkin toinen laji "Böhmin veljiä", joka jäi Böhmiin.
Me olemme jo ennen huomauttaneet, että keski-ajan kommunistit olivat yleensä rauhaarakastavia miehiä ja kammoivat väkivaltaa. Tämä on alempien kansankerrosten heikon aseman luonnollinen seuraus ja sopusoinnussa myöskin alkukristillisen perimätiedon kanssa. Kun hussilainen vallankumous puhkesi ilmi Böhmissä, vanhat auktoritetit syöstiin alas ja alemmat kansanluokat nousivat voitokkaaseen kapinaan, silloin joutui kommunistien suurin osa mukaan ja kun kerran olivat joutuneet väkivaltaiseen vallankumoukseen, ajoi tosiasiain logika heidät luonnonlain välttämättömyydellä kansanvaltaisen liikkeen johtoon, liikkeen, jonka pisimmälle menevän osan he muodostivat.
Mutta eipä edes silloin kun taborilaiset viettivät loistavimpia voittokulkujaan, rauhallisemman suunnan äänet kokonaan vaienneet, vaan tuomitsivat kaiken sodan, kaiken väkivallan, kaiken pakon. Tämän suunnan etevin johtaja oli Chelcicistä, läheltä Wodniaa, kotoisin olevaPietari Chelcicky. Hän oli syntynyt noin v. 1390, ja oli nähtävästi köyhtynyt aatelismies. Hän kirjotti jo v. 1420 väkivallan käyttämistä vastaan uskonnollisissa asioissa, ja vallankumoussodat vahvistivat hänen mielipidettään. Hän sanoi sotaa kaikkein kamalimmaksi kaikesta pahasta ja sotamiehiä murhaajiksi ja pahantekijöiksi. "Ei kukaan kuningas eikä ruhtinas eikä edes köyhin aatelismieskään", kirjottaa hän, "käy sotaa omasta puolestaan yksinään, vaan kaikki he pakottavat talonpoikia väkisin siihen, johtaen täten kaiken kansan murhien ja rikoksien tekoon".
Chelcicky on tasa-arvonkommunisti alkukristillisessä mielessä. Mutta ei sodalla eikä valtion pakolla vaan valtion ja yhteiskunnan selän takana saataisi yhdenvertaisuus aikaan. Tosikristityllä ei saa olla valtiossa mitään osaa, sillä valtio on syntinen ja pakanallinen. Valtio luo yhteiskunnalliset eroavaisuudet, omaisuuden, säädyn ja arvon, ja ne voivat hävitä vain sen mukana. Mutta ainoana keinona valtion hävittämiseksi on se, ettei välitetä sen olemassaolosta. Tosiuskovainen kristitty ei senvuoksi saa ottaa vastaan mitään virkaa eikä myöskään pyytää valtiovallan apua. Poliiseja ja tuomioistuimia ei häntä varten saa olla olemassa. Tosikristitty pyrkii itsestään hyvään eikä hän saa pakottaa muita hyvään, koska Jumalakin vaatii vapaasta tahdosta tehtyä hyvää. Kaikkinainen pakko on pahasta.
Ainoa asema, jossa tosikristitty voi olla vallitsevassa valtiossa ja vallitsevassa yhteiskunnassa, on alimmissa kerroksissa, niiden joukossa, jotka vain tottelevat ja palvelevat, mutta eivät käske ja hallitse. Kaikkinainen hallitseminen, kaikkinainen luokkamuodostuminen on vastoin veljeyden ja tasa-arvoisuuden käskyä. Ja yhtä vähän kuin totinen kristitty saa olla hallitsija, yhtä vähän saa hän riistaakaan. Älköön hän myöskään harjottako kauppaa, sillä siihen yhdistyy välttämättömästi petosta. Kaupungit, kauppapaikat, ovat pahasta. Ne ovat Kainin keksintöä; hän muutti elämän alkuperäisen yksinkertaisuuden viekkaudeksi, keksimällä mitat ja painot, sensijaan että kansa aikaisemmin vaihtoi mittaamatta ja punnitsematta. Hyljättävintä ja kirotuinta on kuitenkin aateluus.
Mitä enemmän Böhmissä taborilainen järjestelmä menetti alempien luokkien suosion, sitä enemmän tämä anarkistinen mutta rauhaa rakastava kommunismi voitti alaa väestön keskuudessa.
Merkitsevimmäksi niistä kommunistisista lahkoista, joita syntyi Böhmissä Taborin kukistumisen jälkeen, osaksi hajonneista taborilaisista aineksista, tulivat Chelcickyn kannattajat, chelciciläisveljet.
Tunnetuimmaksi Pietarin oppilaista tuliveli Gregori. Hän oli köyhä aatelismies, jonka täytyi elää räätälinammatilla. Kunwaldin kylän taborilainen siirtola valitsi v. 1457 hänet johtajakseen ja järjestäjäkseen. Hänen ansionsa lienee pääasiassa se, että nämä siirtolaiset, "veljet", omaksuivat Chelcickyn opin ja kaikin tavoin elivät sen mukaisesti.
Ei olla varsin selvillä siitä, kuinka Böhmin veljet alkuaan oli järjestetty, sillä veljet myöhempinä aikoina häpesivät kommunistista alkuperäänsä ja koettivat parhaan kykynsä mukaan peittää tämän tosiasian. Sen avulla, mitä tiedetään heidän myöhemmistä järjestöistään ja heidän jälkeläisistään, herrnhutilaisista, voimme kuitenkin saada pääpiirteet selville.
Luonnollisesti oli kaikki sota- ja valtiopalvelukseen rupeaminen, kuten valtion laitoksiin vetoaminenkin, ankarasti kielletty. Täydellisen yhdenvertaisuuden piti vallita seurakunnassa, eikä minkäänlaista riistämistä saanut tapahtua. Jokaisen, jolla oli rikkautta tai säätyetuoikeuksia, täytyi luopua näistä, ennenkuin pääsi seurakunnan yhteyteen. Ei kukaan veljistä saanut harjottaa kauppaa eikä lainata rahoja korkoa vastaan, mutta kukin oli velvollinen auttamaan hädänalaista veljeä.
Yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu suinkaan poistettu, vaan kommunismi näyttäytyi perheisiin nähden, varsinaisesti siinä, että terotettiin veljellisyyden käskyä ja pyrittiin ylläpitämään yhdenvertaisuutta, niin ettei kukaan kohonnut muita korkeammalle eikä taasen vaipunut toisten alapuolelle. Mutta tämä yksityisomaisuuden säilyttäminen oli mahdollista vain pitämällä mitä ankarinta kuria, joka ei karttanut ryhtymästä käsiksi perhe-elämän sydämellisimpiinkin suhteisiin.
Seurakunta valitsi papit ja vanhimmat, ja nämä käyttivät sellaista kurinpitovaltaa, joka nykyaikaisesta ihmisestä olisi sietämätöntä, mikä seikka oli merkillisessä ristiriidassa Pietarin anarkistisen teorian kanssa, joka hylkäsi kaikellaisen pakon epäkristillisenä ja pakanallisena! Ja tuo pakko oli sitä sietämättömämpää, kun Böhmin veljillä oli erikoisen selvänä tuo synkkä, tekopyhä piirre, jonka olemme jo huomauttaneet olleen yleisenä piirteenä keskiajan kommunisteilla; syynä siihen lienee ollut se sanomaton kurjuus ja puute, joka oli hussilaissotien seurauksena.
Kaikkinainen leikkiminen ja tanssiminen oli kiellettyä, koska perkele vietteli niiden kautta uskovaisia. Työnteko ja hiljainen alistuminen olivat ainoat, joita kristityltä täällä vaadittiin. Sunnuntaita viettivät he jo aivan puritanisesti.
Joskaan yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu kielletty, niin pidettiin kuitenkin naimattomuutta korkeampana, pyhempänä. Papistolle oli omaisuudettomuus ja naimattomuus pakollista. Naimattomat ihmiset elivät, suvun mukaan erillään, veli- ja sisartaloissa, joissa he yhdessä työskentelivät ja elivät. Me saanemme kuvitella niitä jokseenkin beghardilaistalojen mallisiksi.
Niinkuin taborilaiset, vihasivat Böhmin veljetkin oppineita, joita pitivät etuoikeutettuna säätynä. Mutta he, samoin kuin taborilaisetkin, pitivät kovin tarkkaa huolta hyvistä kansakouluistaan. Kansanvaltaisen kirjapainotaidon omaksuivat he heti, kun se oli keksitty, erinomaisella innolla. Kirjotuksien lukumäärä, jotka he kaikkiaan koko vaikutusaikanaan julkaisivat puolustuksekseen, oli paljon suurempi kuin koko muu samanaikainen böhmiläinen kirjallisuus. He kerskasivat myöskin siitä, että he olivat olleet ensimäiset, jotka painattivat (Venedigissä) raamatun äidinkielellään, niin että Böhmi tässä suhteessa oli kaikkia muita kansoja edellä. Böhmissä oli 1500-luvun alussa viisi kirjapainoa, yksikatolilainen, yksi utrakvistinen ja kolme muuta, jotka kuuluivat Böhmin veljille. Eivätkä nämä kolmekaan aina riittäneet heille, vaan painattivat he ajottain kirjojaan Saksan puolella Nürnbergissä.
Omituinen, mutta heidän tarkan kurinsa mukainen, oli määräys siitä, ettei mitään sellaista saanut painaa, jota ei seurakunta ensin ollut hyväksynyt!
Ja siitä huolimatta tuollainen tavaton kirjallinen tuotanto!
Veljeslahkon rauhallisesta luonteesta ja heidän alistuvaisesta mielenlaadustaan huolimatta, pitivät sen ajan vallassaolijat näitä veljiä sekä epäiltävinä että vaarallisina. Jo v. 1461 rupesi sama Georg v. Podiebrad, jonka muistamme Taborin kukistajana ja joka sen jälkeen valittiin Böhmin kuninkaaksi, ankarasti heitä vainoomaan. Heidän johtajansa, m.m. veli Gregori, vangittiin, Kunvaldin seurakunta hajotettiin, sen jäsenet ajettiin maanpakoon ja kaikki kokoukset kiellettiin.
"Tällä ankaralla inkvisitsionilla", kirjottaa Covenius, "joka nyt kaikkialla pantiin toimeen veljiä vastaan, oli seurauksena, että heistä useimmat hajaantuivat metsiin ja vuorenrotkoihin ja asuivat luolissa. Eivätkä he edes siellä olleet turvassa. He uskalsivat tehdä tulen välttämättömimpien ruokien keittämistä varten ainoastaan yöllä, ettei siitä nouseva savu heitä kavaltaisi, ja siellä he istuivat kovassa pakkasessa tulen ympärillä ja kuluttivat aikaansa raamatun lukemisella ja hurskailla keskusteluilla. Ja jos heidän täytyi lähteä syvässä lumessa hankkimaan itselleen elintarpeita, astuivat kaikki samoihin jälkiin, jotka ensimäinen oli tehnyt, ja se, joka kulki viimeisenä, laahasi perässään männynoksaa niin että jäljet uudestaan täyttyivät ja näyttivät jonkun talonpoikaisnaisen tekemiltä, joka oli raastanut risukimppua metsästä. Sen vuoksi että heidän näin täytyi asua luolissa, heidän vihollisensa kutsuivat heitä pilkaten 'jamiseiksi', luola-asukkaiksi."
Tämä jamisi-nimi (tshekkiläisten sanasta jáma, luola) näyttää kuitenkin pikemmin vain sellaisten kansan antamien nimityksien käännökseltä, jommoisia jo aikaisemmin Saksassa tuli beghardien osaksi sen perustuksella, että heidän täytyi pitää kokouksiaan salassa. Se viittasi siis siihen, että beghardien perimätieto olisi vaikuttanut Böhmin veljien keskuudessa. Böhmin veljiä kutsuttiin ei vain jamiseiksi, vaan myöskin "pikardeiksi".
Ensimäinen vaino loppui vasta Podiebradin kuollessa v. 1471, ja sitä seurasi toisia. Nämä eivät heitä kuitenkaan paljon vahingoittaneet. Valtiovalta ei ollut varsin vahva Böhmissä, ja veljet saivat voimakasta suojaa yksityisiltä aatelismiehiltä ja kaupungeilta, sillä älykkäät henkilöt ymmärsivät jo aikaisin, kuinka viattomia tämän lahkon yhdenvertaisuuspyrinnöt ja valtiovihollisuus itse asiassa olivat, sekä toiselta puolen, minkä oivallisen sortamisaineksen heidän saarnansa ahkeruudesta, kieltäymyksestä ja kärsivällisyydestä olivat omiansa luomaan.
Tämä suojelus vaikutti sen, että vieläpä ensimäisten vaikeidenkin vainojen aikana veljien lukumäärä nopeasti kasvoi. Lisäksi tuli myöskin se, että he täydellisesti taborilaisten hengessä, mutta kokonaan ristiriidassa aikansa yleisten kirkollisten järjestysmuotojen hengen kanssa osottivat suurinta suvaitsevaisuutta uskonasioissa. Veljesseurakunta saattoi tehdä tämän aivan yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei se, kuten toiset, tahtonut olla mikään valtiojärjestö. Jo ensimäinen veljeskongressi, joka pidettiin v. 1464 Reichenaun läheisyydessä olevalla vuorella ja jossa oli edustajia sekä Böhmistä että Mähristä, julisti, että kysymykset, jotka koskivat yhteiskunnallista järjestymistä, olivat tärkeimmät ja uskon asiat vasta toisessa sijassa. Ja tässä periaatteessa pysyttiin aina. Täten joutuivat Böhmin veljet suurimpaan ristiriitaan myöhemmin esiintyvään luterilaiseen oppiin, että usko yksin tekee autuaaksi eikä työt.
Sitä ankarampia he olivat silloin, kun todellakin käytännöllisiä eroavaisuuksia esiintyi. Heidän toiseen kongressiinsa, joka pidettiin v. 1467 Lhotassa, joka lopullisesti loi heidän järjestysmuotonsa, sittenkun Reichenaussa oli muodostettu ohjelma, saapui muutamia aatamilaisien jäännösten edustajia tekemään yhdistymisehdotuksia. Mutta ne hylättiin. Aatamilainen kommunismi oli heistä liian pitkälle menevää.
Huonosti onnistuivat myöskin yhdistymiskeskustelut valdolaisten kanssa, jotka jo olivat liian porvarismielisiä. "Me puhuimme paljon valdolaisten pappien kanssa"; kertoo Gregori muutamassa kirjotuksessaan, "erittäinkin pappi Stefanin kanssa, joka ei milloinkaan alentunut pitämään jumalanpalveluksia roomalaiseen tapaan (niinkuin valdolaiset toisinaan tekivät välttääkseen vainoja). Tämä, joka myöhemmin poltettiin, tarjoutui parantamaan kaikkea, mitä saattoi pitää Kristuksen opin ja kristillisen elämän vastaisena, ja asettamaan kaikki niin, kuin muinoin oli ensimäisessä kirkossa. Mutta heillä oli ystäviä Rooman vihkimien pappien joukossa, ja nämä estivät asian".
Niin ei saatu aikaan sovintoa. Gregori jatkaa: "Osa valdolaisia myönsi, että he olivat poistuneet ensimäisten esi-isiensä teiltä. Myöskin oli heissä sellaista turmiollisuutta, että ottivat ihmisiltä rahoja, kokosivat rikkauksia eivätkä pitäneet huolta köyhistä,, vaikka onkin kristinuskon vastaista, että pappi kokoo aarteita, sen sijaan kun hänen tulisi käyttää oma, vanhemmilta perimänsä omaisuus almuihin ja köyhien hädän lieventämiseksi."
Mutta valdolaisten kohtalo oli pian tuleva Böhmin veljien osaksi.
Se puritanismi, millä he lausuivat vastalauseensa vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan ja mikä heidät tästä erotti, oli itse asiassa oivallinen keino päästä eteenpäin tässä yhteiskunnassa. Me olemme jo ennen viitanneet siihen, mikä tavaton ero ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta oli tämän puritanismin ja alkukristillisyyden askesin välillä. Joskin molemmat saarnaavat elämänilon ja kaiken nautinnon turhamaisuutta ja vieläpä vahingollisuuttakin, liittyi kumminkin alkukristillisyyden askesiin sen kannattajien tylsämielinen hitaus, uskonpuhdistuksen aikojen puritanismiin sitä vastoin sen kannattajien väsymätön ja tarkka työteliäisyys. Meidän aikanamme, sen kehittyneen suurteollisuudellisen kapitalismin vallitessa ei työteliäinkään puritanismi voisi turvata palkkatyömiesten, talonpoikien tai pikkuporvarien elämää. Mutta sinä aikana, jota me nyt käsittelemme, siirryttäessä luonnon taloudesta, johon oli jo sekottunut yksinkertaista tavaratuotantoa, yleiseen osittain jo kapitalistiseen tavaratuotantoon, oli sellainen puritanismi kumminkin oivallinen keino tekemään pikkuporvareista pääomanomistajia, ja sitä enempi kun väestön suurimmassa osassa vallitsi vielä tuo lapsellisen elämäniloinen katsantotapa, joka yleensä on liittynyt luonnontalouden tilaan, missä ei tuoteta myytäväksi, vaan itse käytettäväksi, ei koottavaksi kasaan, vaan nautittavaksi. Myöskin veljien hyvä yleinen koulusivistys on puritanismin ohella antanut vauhtia heidän taloudelliselle kohoamiselleen.
Taborilaisille oli sotasaalis tuottanut varallisuuden, joka teki lopun heidän kommunismistaan. Böhmin veljien varallisuus sen sijaan kasvoi pian heidän ahkeruutensa, tyytyväisyytensä ja säästäväisyytensä sekä älynsä seurauksena.
Hyvinvointi tuotti pian veljille lukuisia uusia kannattajia sangen maallisista syistä. Mutta kasvavan varallisuuden ohella rupesi vanha ankara kuri useista vanhemmistakin jäsenistä pian tuntumaan yhä painostavammalta. Moni piti sitä kovuutena, että häntä oli kielletty kartuttamasta varallisuuttaan joko kaupalla tai koronkiskomisella. Hyvinvoinnin kasvaessa karttuivat omaisuusasioista aiheutuneet selkkauksetkin, oikeudenkäynnit tulivat tarpeellisiksi, tarvittiin valtiovaltaa hankitun omaisuuden suojaksi.
Niinpä syntyi vähitellen veljien joukossa lievempi suunta. Ei uskallettu vielä vastustaa vanhoja säännöksiä, mutta niitä pyrittiin pitämään vain korkeamman pyhyyden ihanteena.
Eroavaisuus molempien suuntien välillä ilmeni vasta (1460-luvun loppupuolella), kun kaksi herraa ja useampia ritareja ilmottautui jäseniksi veljeskuntaan. Ankarampi suunta tahtoi ottaa heidät jäseniksi, vain jos he luopuisivat omaisuudestaan ja säädystään. Lievempi suunta tahtoi sallia heidän jättää se tekemättä. Mutta vielä voittivat edelliset ja vain ne otettiin veljeskunnan yhteyteen, jotka kaikessa alistuivat yhteisön vaatimuksiin.
Mutta jo v. 1480 sai lievempi suunta aikaan sen, että muuan oppinut,Luukas, otettiin seurakunnan yhteyteen. Pian tuli lisää, ja oppineet rupesivat vaikuttamaan lievemmän suunnan eduksi. Turhaan taistelivat ankarammat, kutoja Gregori päämiehenä, tätä paisuvaa velttoutta vastaan. Brandeisin kongressissa eli synoodissa, kuten sitä kutsuttiin, voittivat maltilliset. Päätettiin, että rikkaita ja korkeita henkilöitä saisi tästä alkaen ottaa seurakunnan yhteyteen, ilman että heidän tarvitsi luopua arvostaan tai varallisuudestaan; heitä piti vain muistutettaman siitä, mitä vaaroja tämä tuottaisi heidän sielunsa autuudelle. Täten oli yhdenvertaisuuden vaatimus, vaikkei sitä oltukaan vallan syrjäytetty, todellisesti siirtynyt hurskaitten toivomusten piiriin.
Samalla tavalla osasivat hurskaat veljet avata tien valtiovallan osallisuuteen. Ei pidä vapaasta tahdosta ruveta tuomarin virkaan eikä sotapalvelukseen tai muuhun valtiontoimeen, mutta jollei voinut päästä vapaaksi hartailla rukouksilla tai muulla tavoin, niin piti alistuman, sanottiin nyt. Eikä siinä kyllin että veljet saivat ottaa osaa valtion pakottamaan toimeen, heillä oli myöskin lupa itse käyttää tätä pakkovaltaa, saivatpa he harjottaa riistämistä, ravintolanpitoa ja kauppaa —luonnollisesti vain hätätilassa.