The Project Gutenberg eBook ofSosialistisen filosofian juuretThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sosialistisen filosofian juuretFeuerbachin filosofian kritiikkiäAuthor: Friedrich EngelsAuthor of introduction, etc.: Austin LewisContributor: Karl MarxTranslator: H. PuroRelease date: December 29, 2024 [eBook #74991]Language: FinnishOriginal publication: Sudbury, Ont: Vapauden kirjapaino, 1922Credits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOSIALISTISEN FILOSOFIAN JUURET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sosialistisen filosofian juuretFeuerbachin filosofian kritiikkiäAuthor: Friedrich EngelsAuthor of introduction, etc.: Austin LewisContributor: Karl MarxTranslator: H. PuroRelease date: December 29, 2024 [eBook #74991]Language: FinnishOriginal publication: Sudbury, Ont: Vapauden kirjapaino, 1922Credits: Jari Koivisto
Title: Sosialistisen filosofian juuret
Feuerbachin filosofian kritiikkiä
Author: Friedrich EngelsAuthor of introduction, etc.: Austin LewisContributor: Karl MarxTranslator: H. Puro
Author: Friedrich Engels
Author of introduction, etc.: Austin Lewis
Contributor: Karl Marx
Translator: H. Puro
Release date: December 29, 2024 [eBook #74991]
Language: Finnish
Original publication: Sudbury, Ont: Vapauden kirjapaino, 1922
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOSIALISTISEN FILOSOFIAN JUURET ***
language: Finnish
Feuerbachin filosofian kritiikkiä
Kirj.
Englanninkielestä suomentanut
H. Puro
Sudbury, Ontario, VAPAUDEN kirjapaino, 1922
Austin Lewisin alkulause.Tekijän Johdanto.Feuerbach.Liite: Marx Feuerbachista.
Austin Lewis, joka on kääntänyt tämän teoksen saksasta englannin kielelle, on kirjoittanut teokseen seuraavanlaisen alkulauseen:
Tämä teos kuljettaa meidät ajassa takaisin yli seitsemänkymmentä vuotta, aikaan, jolloin se liike, millä nykyisin on yleismaailmallinen merkitys, oli lapsuusasteellaan. Hegel ja vuoden 1848 vallankumous; nämä olivat käännekohtia. Edelliselle me olemme velkaa sosialististen oppien filosofisen muodon, viime mainitulle sen käytännöllisen toiminnan liikkeenä.
Noiden päivien levottomuuksien ja taisteluiden ja näennäisen, häviön keskellä kaksi miestä, Marx ja Engels, maanpakolaisina ja ilman vaikutusvaltaa, istuivat kirjainsa ääreen ja ryhtyivät laboratorisesti antamaan muotoa ja perusteita kaikkien aikojen vaikutus viimeisimmälle intellektuaaliset ja poliittiselle liikkeelle. Tämän tehtävänsä suorittamisessa he asettivat suuren lahjakkuutensa, oppineisuutensa ja kyvykkäisyytensä ankaraan työhön ja väsymättömään tutkiskeluun. Kaikissa näissä avulla heidän lahjakkuutensa olivat suuria. Marx omasi jättiläismäisen järjen; ei yksikään toinen yhteiskunnallisten kysymysten tutkija, ei edes Herbert Spencer, ole voinut voittaa häntä, sillä ainoastaan sosialisti voi omata kyllin suuren laaja-antoisuuden, suhteellisuuksien älyämisen ja yleisyyden käsityskyvyn, näihin yhdistyen käsitysten suoruus, jotka kaikki tekijät asettavat Marxin omaan erikoisluokkaansa. Engels oli kyvykäs apulainen ja kanssatyöskentelijä Marxille. Hän oli syvällinen ja tarkka ajattelija, mitä kärsivällisin tutkija ja huolekas kirjoittaja. Ollen käytännöllisempi kuin hänen ystävänsä, kykeni hän paremmin suoriutumaan aineellisista probleemeista, hänen neuvonsa ja kukkaronsa oli aina Marxin käytettävänä.
Marx olisi tuskin voinut työskennellä vaikeimmissa oloissa mitä hän oli pakotettu tekemään. Köyhyys, tilaisuuksien puute, innostavan seuran kaipuu ja täydellinen puute kaikenlaisesta rohkaisusta ja sympatiasta, sellaisesta mitä hänen herkkä mielenlaatunsa kaipasi, kaikki nämä puutteet olivat hänen osansa. Hänen mitä suurinta oppineisuutta osottavat teoksensa, olivat kirjoitetut ryhmälle työmiehiä, hänen mitä ahkerimmat ponnistelun olivat tehdyt vailla minkäänlaista toivoa saada tunnustusta oppineilta ja vaikutusvaltaisilta henkilöiltä.
Kaikkien näiden vuosien varrella pysyi Engels hänen uskollisena ystävänä ja auttoi häntä monissa vaikeassa pulassa, kun hänen perhehuolensa ja kireät olosuhteet painoivat ankarasti vanhaa vallankumousmiestä.
Tämä teos on Engelsin todistuskappale siitä metoodista mitä nämä työkaverukset käyttivät tehdessään filosofisia johtopäätöksiään. Tämä teos on uudenajan sosialistisen filosofian perusteiden selostus henkilöltä, joka auttoi näiden perusteiden laskemista; se on vanhan miehen tilintarkastus valmistelusta siihen alkutyöhön, johon hän on uhrannut koko elämänsä, sillä tämä teos, huolimatta siitä että se on lyhyt, käsittää neljänkymmenen vuotisen aherruksen ja huolellisten ponnistusten tulokset.
Samalla kun "Kommunistinen Manifesti" oli kaikella nuoruuden kiivaudella perustuslailliselle auktoriteetille viskattu taisteluhaaste, niin on tämä teos vanhan veteraanin vakava selostus, veteraanin, joka on oppinut tehtävänsä liian hyvin, jättääkseen siihen mitään aukkoja, ja niin ollen ryhtyy repimään mataloita mielipiteitä, kärsivällisyydellä, mutta samalla kuolettavasti ja kaikella perinpohjaisuudella.
Askel askeleelta, rakentaa hän väitelmänsä. Hän kaivaa esiin vanhat, jo kauan sitten haudatut vanhojen väittelyjen aaveet, jotka osottavat, kuinka kuolemattomasti yhdistyneenä Marxin ja Engelsin nimet ilmestyivät näyttämölle; "nuorhegeliläiset", "Tuebengenin koulukunta", ja lopuksi itse Feuerbach kutsutaan haudastaan, jonne 1848 vuoden vallankumous on heidät viskannut. Ja niin vanhanajan historiaa kuin nämä väittelyt ovatkin saksalaisten näkökannalta, niin kuitenkin on englanninkieltä puhuvien kansojen filosofia siinä määrin takapajulla, että me näemme Engelsin uudelleen ja uudelleen tekevän paljastuksia epäkohdista, jotka ovat tärkeitä yksin meidän aikakaudellemme, ja pilkkaavan niitä mielipiteitä joita me otamme vastaan hyväksymisellä meidän poliittisissa kokouksissamme ja äänettömällä hyväksymisellä kirkoissa ja uskonnollisissa kokoushuoneissa. Uskonnonvastainen sävy on ilmeinen kautta teoksen, joka itsessään on kaiku kaukaisessa menneisyydessä tapahtuneista väittelyistä, jolloin Raamatun kritiseeraajat nostivat milloin suuremman tai pienemmän metelin kautta kristikunnan, ennen kuin Korkeampi Kritiikki tuli kunnioitetuksi ja ennen kuin tekopyhät skeptikot voivat edelleen hartaina jatkaa kirkossa käyntiään.
Lienee paikallaan myöskin huomauttaa, että tämä teos kirjoitettiin Saksassa saksalaisille työmiehille, joille uskonto ei ollut samasta merkityksestä kuin mitä se vieläkin on englanninkieltä puhuvalle väestölle, jonka herkkä kansalaistunto näyttää kestävän pidemmälle kuin heidän uskonsa. Ja olkoonpa miten hyvänsä tämän asian laita, uskonnolliset ryhmäkunnat omaavat ihmeteltävän ja mahdollisesti tyydyttävän avun niellä tieteen totuuksia ja silti yhä jatkaa olemassaoloaan, ja vieläpä säilyttää sellaisen ruokahalun, jota kokematon voi erehdyksessä luulla kuolemattomaksi.
Nämä seikat huomioon ottaen voidaan syyttä toivoa, että Engelsin huomautukset koskettaisivat yksin vaaraa välttämään pyrkineitäkin, vaikkakin on muistettava, että hyvin kyvykäs englantilainen sosialistinen filosofi tiedetään vahingoittaneen arvoaan suuresti harkitsemattomalla herra Swinburnen siteeraamisella.
On tunnustettava, että sitä paikoittaista katkeruutta, mitä Engels osoittaa työssä, joka on niin välttämättömästi intellektuaalista luonteeltaan, on pahoteltava, mutta sitä ei ole kuitenkaan ihmeteltävä. Hänen tuomionsa yliopistoprofessorin ja oletetusti valistuneihin luokkiin nähden, jotka selittävät niin paljon asioita viertävältä pinnalta, ei ole ensinkään outoa, kun otetaan huomioon hänen ja hänen aatetoveriensa rehellinen työ ja verrataan sitä pintapuolisten toimien tavoittelijaritarien työhön. Engels rakastaa oppineisuutta asian harrastuksesta, totuuden ja tieteellisen tarkkuuden takia, joten hän ei voi tuntea muuta kuin vihaa niitä kohtaan, jotka käyttävät oppineisuuttaan tyydyttääkseen rikkaitten omaatuntoa ja saavuttaakseen asemia ja valtaa itselleen. Saksalaisen filosofian alennustila herättää hänessä syvää surua; oppinut siellä on turmeltu narri. "Kuohittu", "lakeijamaisuus", näillä termeillä hän määrittelee virallisten professorien opetukset, ja nämä nimitykset ovat melkein liian lieviä sovitettavaksi hengettömiin ja kaikkea innostusta vailla oleviin englanninkielisiin taloustieteen ja filosofian nimellä opiskeleviin tutkijoihin nähden.
Ensimmäisessä osassaan tätä teosta Engels luo lyhyen, mutta tiiviin tarkkailun Hegelin ja myöhemmin hegeliläisen koulukunnan työhön. Hän osottaa mitenkä Hegelin filosofialla on sekä vanhoillinen että radikaalinen puolensa, ja kuinka sekä vanhoilliset että radikaalit voivat, (kuten he tekevätkin) hakea tukea hänen opeistaan, erikoisesti viittaa hän tässä suhteessa hänen suuriin pääteoksiinsa "Järjestelmä" ja "Dialektiikka".
Äärimmäinen vasemmisto dialektiikkaa käyttämällä ja siten kehitettyä filosofista oppia hyväkseen käyttäen, suuntasi kritiikkinsä voimassaolevia poliittisia ja uskonnollisia laitoksia vastaan. Tästä oli seurauksena vähitellen abstraktisen osan hegeliläisestä filosofiasta poiskarsiminen, ja sen sijaan tosiasiain ja ilmiöiden tutkiminen otti yhä kasvavassa määrin sen sijan.
Marx oli nuoruudessaan lukeutunut "nuorhegeliläisiin", kuten tätä koulukuntaa nimitettiin, mutta tällä seikalla ei ollut mitään häiritsevää vaikutusta hänen myöhempään työskentelyynsä. Hänen arvostelijansa käyttävät tätä seikkaa suurena tekijänä siihen vaikeatajuiseen kielenkäyttöön, josta hänen "Pääoma"-teoksensa paikoittain kärsii. Hänen kiduttavaisuuteen asti käyttämänsä teesit, antiteesit ja synteesit, hänen järkkymätön dialektiikasta kiinnipitämisestä ja hänen jatkuva hegeliläisen filosofian käyttönsä, ovat kaikki selitettävissä hänen aikaisemmista väittelykokemuksistaan. Ja kuitenkin hänen kärsivällinen asiain tutkimisensa, hänen ehdoton nojautumisensa positiiviseen tietoisuuteen, abstraktisen teorian sijaan, ja hänen huolellinen sinisten kirjain (Valtion asiakirjoja) ja tilastojen käyttökykynsä, olivat suuressa määrin saman kasvatuksen tuloksia.
Samoin me huomaamme Engelsin tämän tuosta tässä teoksessaan käyttävän ihmeteltävää väittelyterävyyttä, kuten esimerkiksi käsitellessään fraasia "Kaikki mikä on todellista on järjellistä ja kaikki mikä on järjellistä on todellista" (Alles was wirklich ist, ist vernünftig, und alles was vernünftig ist, ist wirklich). Tältä selityskannalta, hegeliläistä väitelmää kehittäen, hän pääsee johtopäätökseen, että sosiaalisen ja poliittisen ilmiön arvo sen siirtymiskaudessa välttämättömästi heikkenee. Siitä johtuu myöskin dogmaattisen selityksen ja pelkän subjektiivisen ajattelun hävittäminen filosofiaa käsitellessä, joka merkitsee sen vanhan koulukunnan murskaamista, jonka pääedustajana Kant oli ja sen tilalle uuden koulukunnan kehittäminen, jonka kyvykkäimmät opettajat olivat, ja yhäkin ovat, materialistiset sosialistit, joista Engels ja Marx olivat näiden etunenässä.
Tämän historiallisen teoksen tarkoitus on esittää Feuerbachin, samoin kuin Marxin ja Engelsin filosofian alkuperä. Samalla aikaa kuin taistelu nuorhegeliläisten ja konservatiivisten ainesten välillä kuumenee, ajautuvat radikaalit takaisin edellisen vuosisadan englantilais-ranskalaiseen materialismiin. Tämä oli vastenmielistä Hegelin seuraajille, jotka oli opetettu pitämään aineellisia olioita ikäänkuin vain pelkkinä selityksinä aatteista. Feuerbach vapautti heidät näistä ristiriitaisuuksista. Hän tarttui kysymyksiin pelkäämättömästi ja virkasi hegeliläisen abstraktisuuden täydellisesti syrjään. Hänen teoksensa, "Wesen des Christenthumus", jossa hänen ajatuksensa on selitettynä, tuli sangen äkkiä tunnetuksi, jonka englanninkielisen käännöksen toimitti George Eliot nimellä "Essence of Christianity" [Kristinuskon olemus. — Suom. muistutus.], joka sai sangen laajan lukijakunnan.
Engels ei millään muotoa tahdo kieltää antamasta tunnustusta tälle teokselle ja sen vaikutukselle sekä itseensä että yleensä valistuneeseen mailmaan. Tämän "loppumattoman kunnian" annettuaan, hän kuitenkin hyökkää ankarasti Feuerbachin idealistisen humanitaarisuuden kimppuun, jolle hän perustaa siveysopilliset teoriansa.
Vaikkakin Feuerbach on tullut materialistisen johtopäätöksiin, selitti hän ei voivansa hyväksyä materialismia oppina. Hän selostaa, että sikäli kuin menneisyys on kyseessä on hän materialisti, mutta tulevaisuuden suhteen hän ei sitä ole. — "Menneisyyteen nähden minä olen sopusoinnussa materialismin kanssa, tulevaisuuteen nähden en". — Tämä selostus panee Engelsin tutkimaan kahdeksannentoista vuosisadan materialismia, jonka hän huomaa puhtaasti mekaaniseksi, jolla ei ole mitään käsitystä maailmankaikkeuden kehityksestä, ja on niin ollen aivan riittämätön sen ajan filosofian tarpeisiin, josta Feuerbach kirjoitti; koska tällä välin tieteen edistys ja suurempi yleistyttämisvoima, johtuen kärsivällisestä kokeilusta ja kehityksellisen teorian edistymisestä, on tehnyt kahdeksannentoista vuosisadan katsantokannat kokonaan paikkansa pitämättömiksi.
Nämä "suulaatkaupustelijat" (vulgärisirenden Hausierer) saavat ankaran tuomionsa Engelsin käsissä. Nämä suositut materialistit — "puoli ateistit", ilman tieteelle perustuvaa tietoa ja ollen pelkästi taitavia puhumataidossa tai kirjoitustyylissä, käyttivät tieteen jokaista saavutusta aseena hyökätessään luojaa ja yleisesti tunnustettua uskontoa vastaan. Engels pilkkaa näitä, etteivät he ole tiedemiehiä ensinkään, vaan ainoastaan pelkkiä kaupustelijoita, käsitellen puoltieteellisiä tavaralajeja. Hän kutsuu heidän ammattiaan kauppatoimeksi, liikkeeksi (Geschäft). Samasta luokasta kohosi suuri joukko uskonnonhaukkuja-luennoitsijoita, jotka erääseen aikaan täyttivät luentolavat kaikissa englanninkielisissä maissa ja joiden seassa Bradlaugh ja Ingersoll olivat kaikessa suhteessa parhaita edustajia. Nämä uskonnonhaukkujat ovat nyttemmin menettäneet kaiken vaikutusvaltansa, ja vapaa-ajattelijaseurat, jotka erääseen aikaan olivat niin lukuisia, ovat miltei kokonaan hävinneet. Engelsin esittämien teoriain mukaan nämä olivat pakotetut häviämään; heidän opetuksillaan ei ollut mitään yhteyttä yhteiskunnallisen kehityksen kanssa; he eivät lisänneet mitään tieteellistä arvoa nykyaikaiselle ajatukselle, ja Engels huolellisesti osottaa, että heidän historian lukemisestaan puuttui tieteellinen havaintokyky, ja kyky ammentaa tieteellisiä ajatuksia historiallisen kehityksen suurista periaatteista.
Kolmas osa tästä Engelsin pienestä teoksesta käsittelee sangen mielenkiintoista kysymystä, joka yhä häiritsee filosofien mieliä ja keskustelu sen johdosta on käynnissä yksinpä materialistienkin keskuudessa; se on uskonnon suhde yhteiskunnalliseen kehitykseen. Feuerbach on selittänyt että yhteiskunnallisen kehityksen vaihekaudet on merkitty uskonnollisten muutosten merkeillä. Hän käyttää uskontoa ikäänkuin samanmukaisena inhimillisen rakkauden kanssa, selittäen uskonto-sanan merkityksen johtuneen latinalaisesta sanasta "religare", "kiinnittää", antaakseen sille muinaiskielitieteellisen ja kehityksellisen tarkoituksen selostuksensa tukemiseksi, ollen tämä väittelytaiteellinen temppu, jonka Engels kumoaa. Selityksen, että suurten historiallisten vallankumousten mukana on seurannut uskonnolliset muutokset, sanoo Engels olevan paikkansa pitämättömän, paitsi ainoastaan rajoitetussa merkityksessä, nimittäin kolmeen suureen mailman uskontoon nähden — kristinuskoon, muhamettilaisuuteen ja buddhalaisuuteen nähden.
Engels väittää, että uskonnolliset muutokset yhdessä taloudellisten ja poliittisten muutosten kanssa pysähtyivät sangen lyhyeen porvarillisessa vallankumouksessa, joka tehtiin ilman uskontoon vetoamatta. On ilmeistä ettei tämä ole kokonaan totta, sillä englanninkieltä puhuvissa maissa ainakin, ei ainoastaan porvaristo, mutta hyvin usein myöskin proletaariset liikkeet yrittivät selittää oikeudellisuutensa vetoomalla Raamattuun. Raamatun oppeja ja Vuorisaarnaa on usein käytetty vallankumouksellisia liikkeitä tukemaan; vieläpä Englannin ja Amerikan kristillisille sosialisteille on myönnetty oikeus olla edustettuna kansainvälisissä kongresseissa; vielä muitakin esimerkkejä uskonnon yhteydestä proletaarisen liikkeen kanssa voitaisiin esittää.
Mutta laajemmassa merkityksessä Engelsin väite on epäilemättä pätevä. Proletaarinen liike, ollen eroava porvarillisesta, ei ole kehittänyt mitään määrättyä uskonnollista koulukuntaa, se ei ole omistanut itselleen mitään erikoista uskonnollista oppia. Päinvastoin kirkon ja työväen välille näyttää kasvavan yhä suurempi juopa, jota seikkaa uskonnolliset sanomalehdet usein valittavat. Kuuluisan "Paavillisen työväenliiton" tarkoituksena on epäilemättä pyrkiä säilyttämään työväki kirkon yhteydessä, ja pappien vaikutusvallan alaisena toimivien työväen unioiden muodostaminen oli loogillinen yritys tämän liiton opetuksista ja vaikutuksesta [Quebecin maakunnassa on katolisten ammattiunioiden muodostaminen vielä näinä vuosina alettu homma ja täytyy sanoa, joltisenkin menestyksellä. — Suom. muistutus.] Mutta sellaiset uskonnolliset liikkeet eivät missään tapauksessa ole työväkeä edustavia; itseasiassa niitä pidetään varsinaisen tietoisemman proletaarisen liikkeen taholta haitallisina ja ovatkin ne sille vihamielisiä.
Feuerbachin ihmisyys-ylistely uskontona, saa Engelsin taholta puoli-ivallisen, puoli-humoorisen käsittelyn, sillä hänen selitystään, että Feuerbachin aatteet voivat täysin toteutua torilla, ei voida ottaa vakavalta kannalta. Engelsin selvänäköisyys siinä, että puhtaasti inhimillisen uskonnon merkitys on sangen vähäpätöinen, on varsin ihmeteltävä, huolimatta siitä että neljäkymmentä vuotta lisäkokemusta Feuerbachin aatteitten tutkistelussa oli hänelle suuresta arvosta arvioidakseen inhimillisen uskonnon todellisen arvon inhimillisyys kysymyksessä. Feuerbachin jälkeen on tehty monia yrityksiä uskonnon rakkaudelle perustamisen suhteen, mutta mitkään niistä eivät ole olleet menestyksellisiä. Positiivisuus eli sen uskonnollinen puoli on aina epäonnistunut. Se on kiinnittänyt itseensä ainoastaan pieniä ihmisryhmiä, joista muutamat ovat omanneet suuria kykyjä ja saaneet aikaan paljon, mutta uskonto sen sanan positiivisessa merkityksessä tunnustetaan epäonnistuneeksi yksin sen vilpittömimpien ihailijain taholta. Veljeyskirkkoja, ihmisyyskirkkoja, kansan kirkkoja ja muita sellaisia järjestöjä on muodostettu samanlaisille inhimillisyys periaatteille, jotka ovat selittäneet kehittävänsä mahdollisimman paljon rakkautta ja mahdollisimman vähän uskoa, mutta ne ovat epäonnistuneet vaikuttamaan tavallisiin miehiin ja naisiin. Teosofia, orientaalisen (Itämaisen) mystillisyyden järjestelmä perustuen ihmisten veljeyskäsitteelle, on myöskin vaatinut itselleen tunnustusta, sillä perusteella, että sillä on laaja humanitaarinen pohja. Yksikään näistä humanitaarisista uskonnoista ei kuitenkaan näytä tyydyttävän ajan vaatimuksia, joka ei näytä haluavan mitään humaniteettisia opetuksia. Ainoat uskonnot, jotka ovat säilyneet, ovat niitä jotka ovat dogmaattisia ja perustuvat sokealle uskolle, mutta nämäkään eivät kykene saamaan proletaarisia kannattajia.
Engelsin muistutukset näyttävät enempi kuin pitävän paikkansa tämän päivän tosiasiain valossa, sillä proletariaatti on muodostamassa omaa uskontoaan, joka edustaa sen aatteellista kaipuuta, mutta proletariaatti näyttää olevan sangen halukas irtautumaan kaikista uskonnon haaveista, olkoonpa ne mitä laatua hyvänsä ja asettavan sen sijaan käytännöllisen siveysopin ja tieteiden opetuksen. Niinpä tiedetään että viisi kuudesta Berliinin työväenluokkalaisesta, jotka käyvät sunnuntaikokouksissa, ovat sosialistisilla luennoilla.
Feuerbachin filosofian vallankumouksellisuus ei esiinny hänen siveysopissaan, jonka Engels hyvällä syyllä julistaa olevan yhtä huonon kuin hänen edeltäjäinsä, koska se pohja jolle se rakentuu ei ole ensinkään todellisempi. Feuerbach on epäonnistunut käytännöllisen siveysopin opettajana; hän harhailee asbtraktisissa asioissa eikä kykene näkemään todellisuutta.
Viimeisessä osassa teostaan Engels jättää Feuerbachin kritiseerauksen ja esittää omaa filosofiaansa.
Ehdottomalla avonaisuudella ja vaatimattomuudella hän antaa tunnustuksen Marxille materialistisen historian käsityksen teoriasta, jonka selostamiseksi ja todistamiseksi hän itse on työskennellyt taukoamatta aina siitä asti kuin tämä teoria alkoi heille kummallekin hämärtää, noin neljäkymmentä vuotta ennen tämän teoksensa kirjoittamista. Toisessa kohden oleva reunamuistutus on todistus työtoverin ylevämielisyydestä kanssatyöskentelijäänsä kohtaan, ollen se esimerkki vaatimattomuudesta ja itsensä tunnustamattomuudesta, jota harvoin näkee ja jota ei tapahdu usein kirjallisuuden alalla yhdessätyöskentelijäin taholta. Mikään ei voi antaa ylevämpää todistusta näiden kahden maanpakolaisen luonteen jaloudesta ja tarkoitusten vilpittömyydestä.
Engels selittää marxilaisen historian filosofian niin selvästi ja täydellisesti, ettei siihen ole syytä enään kajota, ainoastaan on syytä kiinnittää jossain määrin huomiota nykyajan kehityksen valossa joidenkin määritelmien tarkkuuteen taloudellisten tekijäin laajan teorian Hiotteluun lujaan ja ankaraan taloudelliseen determinismiin nähden.
Tarkastettuamme Engelsin väitteitä materialismin puolesta, huomaamme me, etteivät ne ole luonteeltaan sellaisia, että ne aiheuttaisivat mitään äärimmäisiä johtopäätöksiä aikaansa seuraavien sosialististen julkisuusmiesten tai johtajain taholta. On muistettava että taloudellisten olosuhteiden vaikutusta uskonnollisiin ja poliittisiin ilmiöihin on viimeisinä vuosina visusti tutkittu ja jatkuvasti saadut kootut todistukset osoittavat kuinka merkillisen suuri vaikutus taloudellisilla tekijöillä on kaikkiin yhteiskunnallisen elämän ilmiöihin. Voi olla mahdollista, että menestykselliset tutkimukset tällä uudella alalla ovat väliaikaisesti johtaneet muodostamaan liioittelevia ajatuksia taloudellisten tekijöiden todellisesta vaikutuksesta.
Marx, eräässä lyhyessä kritikoivassa arvostelussaan Feuerbach'sta, lausuu: "Se materialistinen oppi — jonka mukaan ihminen on vissien olosuhteiden ja vissin kasvatuksen tulos, ja niinmuodoin toisenlainen ihminen erilaisten olosuhteiden ja kasvatuksen tuote — unohtaa että ihminen voi muuttaa olosuhteet ja että kasvattajakin voidaan kasvattaa." Toisin sanoen, tämä probleemi, samoin kuin kaikki probleemit, sisältää itsessään vähintään kaksi laatua; se ei ole yksinomaan kysymys olosuhteista, taloudellisista tai muista; se on kysymys ihmisestä ja olosuhteista, sillä ihmistä ei voida milloinkaan erottaa olosuhteista, hän on vain olemassa eri oliona, ja nämä kaksi elementtiä, ihminen ja olosuhteet, vaikuttavat ja vastavaikuttavat toisiinsa.
Tämä kanta eroaa kokonaan siitä kannasta minkä Lafargue [Marxin vävy] ottaa taistellessaan Jauresia vastaan. Lafargue väittää että taloudellinen kehitys on ainoa kehityksen määräävä tekijä, täten hän asettuu täydellisesti ekonomisen determinismin kannalle, tehden historian, ja siis myöskin vallitsevat inhimilliset motiivit mitättömiksi, pannen kaiken riippuvaksi tästä yhdestä tekijästä. Belfort Bax, tunnettu englantilainen sosialistinen kirjailija, tuo esiin useita sangen selviä todisteita taloudellisen determinismin kantaa vastaan, verraten sitä esi-sokrateslaisten kreikkalaisten filosofien kantaan, jotka pyrkivät kaiken luonnon sisällyttämään yhteen elementtiin. Hänen muistutuksensa on niin sattuva, että lainaamme siitä erään kohdan tässä hänen omia sanojaan käyttäen. Hän lausuu teoksessaan "Outlooks from a New Standpoint" [Katsauksia uudelta näkökannalta. Suom. muistutus.].
"Pyrkimys supistaa koko inhimillinen elämä yhteen ainoaan elementtiin, uudelleenrakentaa historia taloustieteen pohjalle, jättää huomioonottamatta sen tosiasian, että jokaisella konkreettisella todellisuudella täytyy olla aineellinen ja muodollinen puolensa — se on, että siinä täytyy olla vähintään kaksi läheistä elementtiä — kaikki todellisuus abstraktisuuden vastustajana, käsittää synteesin [synteesi — yhdistelmä]. Yritys löytää inhimillisen elämän moninaisuudesta vain yksi tekijä, kuinka tärkeä se tekijä lieneekin, muistuttaa esi-sokratelaisten kreikkalaisten pyrkimyksiä supistaa luonto yhteen elementtiin, sellaiseen kuten vesi, ilma, tuli, j.n.e."
Ja edelleen: "Jonkun liikkeen muoto, olkoon se intellektuaalinen, siveysopillinen tai taiteellinen, on yhteiskunnan aineellisten olosuhteiden määräämä; näiltä olosuhteilta se saa muotonsa ja tyylinsä, mutta jokainen tällainen liike on myöskin niiden psykologisten ilmiöiden määrittelyn alainen, jotka ovat antaneet sille synnyn."
Enrico Ferri, kuuluisa Italian edustajakamarin jäsen ja rikostieteen tutkija, näyttää hyväksyvän Baxin kannan tässä kysymyksessä. Hän lausuu teoksessaan "Sosialismi ja uudenajan tiede" [ilmestynyt suomeksikin]: "On täysin totta, että jokainen ilmiö, samoin kuin jokainen moraalinen, juridinen tai poliittinen laitoskin — on yksinkertaisesti taloudellisten tekijöitten ja niiden siirtymiskausien, fyysisten ja historiallisten ympäristöjen tulos. Mutta luonnollisen syysuhteellisuuden lain perusteella, joka opettaa meille, että jokainen tekijä on aina monien yhteenliittyvien syitten seuraus, eikä ainoastaan yhden syyn seuraus, ja että jokainen tekijä vuorostaan kääntyy syyksi toiselle ilmiölle, on välttämätöntä lisätä ja täydentää se liian kiinteä muoto, mikä on annettu tälle tosiasialle.
"Samalla tavalla kuin yksilön kaikki ruumiilliset piirteet ovat tuloksia hänen orgaanisista tekijöistä (temperamentista) ja siitä ympäristöstä missä hän elää, samalla kaikki kansan yhteiskunnalliset piirteet ovat tuloksia (rodun) orgaanisista olosuhteista ja ympäristöstä, sillä ne ovat määrääviä tekijöitä vissille talousjärjestelmälle, joka on elämän aineellinen peruste."
Näitä esitettyjä ajatuksia voidaan pitää rehellisinä edustavina näkökantoina äärimmäistä taloudellista determinismiä vastaan.
Tämä väittely on levinnyt laajalle ja sisältää paljon lukemista.
Joitakin tämän väittelyn kokonaistuloksia on äskettäin summannut professori Seligman teoksessaan "Economic Interpretation of History" [Historian taloudellinen tulkinta. — Suom. muistutus.]. Hänen kirjoittamastaan näkökannasta osoittautui läheisempi sosialistisen filosofian oppien ymmärtäminen kuin mitä me olemme yleensä tottuneet saamaan näiltä virallisilta tiedemiehiltä, niin että näyttää kuin Marxin työ alkaisi saada arvon yksin professorien sumuisissa tutkimuksissaan. Professori Seligman lainaa m.m. kaksi kohtaa Engelsin teoksista. Näillä lainauksissa nähtävästikin pyritään todistamaan ettei Engels suinkaan pyrkinyt tulkitsemaan tätä teoriaa äärimmäisesti, kuten sitä on tehty, ja ettei Engels hyväksy yleensä tätä äärimmäistä tulkintatapaa.
Lainattakoon tässä nämä Engelsin lausunnot, tehdäksemme selväksi hänen näkökantansa ja helpottaaksemme sitä selostusta, mitä Engels käsittelee tämän kirjan loppuosassa.
Nämä lainaukset muodostavat osan siitä artikkelisarjasta, minkä Engels kirjoitti "Sosialistiselle Akademiker" aikakauslehdelle 1890, ja ovat seuraavat:
"Marx ja minä olemme osittain syyllisiä siihen, että nuoremmat miehet ovat joskus antaneet enempi painoa taloudelliselle puolelle kuin mitä se ansaitsisi. Kumotaksemme vihollistemme hyökkäyksiä oli meille välttämätöntä painostaa sitä määräävää tekijää jonka he kielsivät, eikä meillä ollut aina aika, paikka tai tilaisuus sopiva, tuoda esiin niitä muita tekijöitä, jotka ovat tärkeitä tekijöitä ja vastatekijoitä."
Toisessa kirjoituksessa samassa aikakauslehdessä hän lausuu:
"Materialistisen historian käsityksen mukaan, tekijä, joka on viimekädessä määräävä tekijä historiassa, on tuotanto ja elämän uudestaanluominen. Tämän enempää ei Marx enkä minä ole milloinkaan sanonut. Mutta jos kuka hyvänsä tahtoo tulkita tätä määritelmää siten, että taloudellinen tekijä on ainoa elementti, hän vääristelee tämän selityksen tarkoituksettomaksi, abstraktiseksi, tyhmäksi fraasiksi. Taloudellinen elämä on peruste, mutta ylärakenteen moninaiset elementit — luokkaristiriitain poliittiset muodot ja niiden seuraukset, perustuslait — lailliset muodot, kuin myöskin kaikki heijastukset näihin käytännöllisiin taisteluihin osanottajien aivoista, poliittiset, lailliset, filosofiset teoriat, uskonnolliset näkökannat — kaikki nämä työntävät vaikutuksensa historiallisten taistelujen kehitykseen ja monissa tapauksissa määräävät niiden muodon."
Nyt me voimmekin jo hyvällä syyllä jättää tämän paljon riidellyn kysymyksen, koska pitempi käsittely väittelynalaisista kysymyksistä olisi ulkopuolella asian. Kysymys onkin itseasiassa sisällöltään pelkästi skolastinen, sillä tuskinpa yksin äärimmäisinkään deterministi tahtoo olettaa, että proletaarisen liikkeen puhujien ja sanomalehtien olisi pidettävä tiukasti kiinni yksinomaan taloudellisista väittelyistä. Mutta jos kuka hyvänsä tahtoo tutkia kysymystä laajemmin, hän voi löytää siihen riittävästi aineistoa nyt jo suuresta ja alati kasvavasta tätä asiaa käsittelevästä kirjallisuudesta.
Ei ole suinkaan mitään epäilystä siitä, etteikö Marxin aatteet, jotka perustuvat historiallisen kehityksen pohjalle, ole nyt jo vallankumouksellisentaneet historian opetusta yliopistoissa, vaikkakin ainoastaan muutamat professorit ovat olleet kyllin rehellisiä antaakseen hänelle krediittiä siitä. Taloudelliset tekijät saavuttavat yhä tärkeämmän sijan historian tutkijain silmissä, mutta todellinen tämän tosiasian keksijä yhä syrjäytetään ja hänen työnsä tuloksia halveksitaan itsekkäisellä tekopyhyydellä, joka on eritoten luonteenomaista englanninkieltä puhuvien maiden opistoille.
Porvarilliset kirjoittajat käsitellessään sosialismia yleensä suvaitsevat mainita yksinkertaisesti, että Marx käytti dialektista menettelytapaa tutkimuksissaan ja selostuksissaan. Tämä on hyvin paljon kreikkaa tavalliselle lukijalle ja dialektiikan selostaminen sellaisena kuin sitä käyttävät sosialistiset kirjoittajat, vaatii jonkin verran selostusta.
Ensimmäinen osa tätä teosta onkin juuri suurmerkityksellinen siinä suhteessa, että siinä osoitetaan mitä Marx ja Engels tarkoittivat käyttäessään tätä termiä, ja selostaessaan arvostelunsa tästä metoodista, verrattuna siihen millaisena sitä yleensä käytettiin heidän päivinään, ja aina, ennen heidän aikaansa, oli käytetty filosofiassa, historiassa ja taloustieteessä.
Vieläkin täydellisemmän ja yksityiskohtaisemman määritelmän dialektiikasta antaa Engels, sellaisena kuin hän käyttää sitä kuuluisassa teoksessaan, jonka hän kirjoitti Eugen Dühringille, joka teos on nimeltään "Umwälzung der Wissenschaft" [Englanninkielellä "Anti-Dühring", josta tulisi suomeksi "Dühringi-vastainen". — Suom. muistutus.]. Tässä teoksessa tehdään vieläkin perinpohjaisempi ja kärsivällinen tutkimus sosialistisen liikkeen materialistiseen filosofiaan, sillä hänen vastustukseen näyttää vaikuttaneen ikäänkuin kiihottimena Engelsin luonnonlahjoihin, jotka eivät varmaankaan milloinkaan muulloin ole osoittaneet parempaa lahjakkuutta kuin tässä teoksessa. Osa näistä väitelmistä on itseasiassa vain yleisen ajattelukyvyn abstraktinen harjoitus, josta on jätetty pois väittelyn syvimmät kohdat, on painettu nimellä "Sosialismin kehitys haaveesta tieteeksi" (Ilmestynyt suomeksikin). Lainattakoon siitä tähän seuraavat kohdat, jotka on julaistu "kansalle" v. 1892:
"Me myöskin huomaamme tutkiessamme, että kaksi sellaista vastakkaista napaa, kuten positiivinen ja negatiivinen, ovat yhtä erottamattomia kuin ne ovat vastakkaisiakin toisilleen, ja huolimatta niiden vastakohtaisuudesta, ne yhteisesti tuntevat vetovoimaa toisiinsa; ja samalla tavalla me löydämme syyn ja seurauksen käsitteet, joiden voimat ovat olemassa ainoastaan silloin kun ne sovitetaan johonkin yksityistapaukseen, mutta jotka, niin pian kuin me käsittelemme tätä tapausta maailmankaikkeuden kanssa, liittyvät toinen toisiinsa ja katoavat tämän kaikkeuden toiminnan ja vastatoiminnan yhteydessä, missä syy ja seuraus jatkuvasti vaihtavat paikkoja — se mikä on seuraus nyt ja tässä, muuttuu silloin ja tuolla syyksi ja päinvastoin.
"Ei yksikään näistä ajattelumetodeista sovellu metafyysillisen filosofian ajatusmeininkiin. Dialektiikoille sen sijaan, jotka ottavat tutkimuksensa kohteissa ja mielikuvituksissaan ennen kaikkea kaikki niiden yhteydet, järjestyksen, liikunnan, nousun ja laskun, on edellämainitut kehitysvaiheet yhtä monta todistajaa heidän metoodinsa edistymisessä. Luonto valmistaa todistuksia dialektiikalle, ja meidän täytyy tunnustaa, että uuden ajan tiede on lahjoittanut runsaasti ja päivittäin kasvavan määrän aineistoa, jonka kautta on tullut todistettua, että viimekädessä luonto kulkee dialektista eikä metafyysillistä metodia noudattaen, että se ei kulje jatkuvasti samaa rataa, vaan kulkee todellisen historiallisen kehityksen tietä."
Kirkup teoksessaan "Sosialismin historia", lausuu Marxin käyttämästä dialektisesta tutkimusmetodeista seuraavaa: "Marxin järjestelmässä merkitsee dialektiikka sitä, että tämän tutkimuksen kautta on löydettävä jokaisen renkaan yhteys toinen toisensa kanssa historiallisen kehityksen prosessissa, Marxin järjestelmä tutkii miten yhteiskunnallisessa kehityksessä toinen aste seuraa toista, se osoittaa etteivät tapahtumat eikä muodot inhimillisessä elämässä ja historiassa ole paikallaan pysyviä, vaan alituisesti muuttuvia ilmauksia liikkuvasta ja rauhattomasta todellisuudesta, jonka eteenpäin vaelluksen tieteen velvollisuus on paljastaa."
Austin Lewis.
Teoksessa "Critique of Political Economy" (Poliittisen taloustieteen arvostelua), julkaistu Berliinissä 1859, Marx selosti miten me kaksi, 1845 Brysselissä, aijoimme työskennellä yhdessä näkökantaimme selostamiseksi — se on, selostaa historian materialistinen filosofia sellaisena kuin sen on Marx kehittänyt, vastakohtana Saksan ideologiselle filosofialle, ja verrata sitä meidän nykyiseen filosofiseen tietoisuuteemme. Tämä suunnitelma toteutettiin alkuperäisen hegeliläisen filosofian kritiikillä. Käsikirjoitus, käsittäen kaksi suurta kirjaa, odotti kauan Westphaliassa, jossa se piti kustannettaman, kunnes me lopulta saimme tiedon, että muuttuneitten olosuhteitten takia ei sitä voidakaan kustantaa. Me lykkäsimme käsikirjoituksen julkaisemisen epämääräiseen aikaan, sitäkin mieluummin, koska me olimme saavuttaneet päätarkoituksemme, nimittäin tulleet ymmärtämään asemamme.
Tästä ajasta on kulunut yli neljäkymmentä vuotta, ja Marx on kuollut, ilman että meillä kummallakaan olisi ollut tilaisuutta ottaa jälleen esille näitä vastakohtia. Mitä tulee meidän suhteeseemme Hegeliin, olemme me sen selostaneet silloin tällöin tarpeen mukaan, mutta ei milloinkaan kokonaisuudessaan. Me emme ole myöskään milloinkaan käsitelleet Feuerbachin filosofiaa, joka muodostaa väliasteen Hegelin ja meidän filosofiamme välillä.
Samalla aikaa on kuitenkin Marxin filosofia löytänyt ihailijoita Saksan ja Euroopankin rajojen ulkopuolella, ja yleensä kaikkia maailman sivistyskieliä puhuvien keskuudessa. Toiseltapuolen klassinen saksalainen filosofia on uudestisyntynyt ulkomailla, eritoten Englannissa ja Skandinavian maissa, ja yksin Saksassakin siihen näyttää sekoittuneen jotain uutuuden viehätystä, joka sitten pulppuaa yliopistoista filosofian nimellä.
Nämä olosuhteet ja seikat huomioon ottaen, lyhyt, eheä selostus meidän suhteestamme hegeliläiseen filosofiaan, meidän etenemisemme ja poikkeamisemme siitä, näyttää minusta enempi ja enempi tarpeen vaatimalta. Ja samanlainen selostus Feuerbachin filosofiasta, joka enempi kuin kukaan Hegelin jälkeläisistä filosofeista, sai meidät valtaansa meidän nuoruuden innostuksemme aikana, mutta joka nyt esiintyy minulle sietämättömänä kunniavelkana. Minä myöskin käytän tilaisuutta hyväkseni sitäkin suuremmalla syyllä, koska "Neue Zeitin" [Saksassa siihen aikaan hyvin tunnettu sosialistinen aikakauslehti, jonka toimittajana Karl Kautsky oli kauan aikaa. — Suom. muistutus.] toimittaja on pyytänyt minun kritiseeraamaan Starcken teosta Feuerbachista. Minun kritiikkini julkaistiin edellämainitun julkaisun 1886 vuoden numeroissa, joka nyt ilmestyy tämän teoksen muodossa tarkistettuna.
Ennen kuin lähetin tämän käsikirjoituksen painoon, minä etsin käsiini ja tarkastin vanhan käsikirjoitukseni, vuosilta 1845—6. Se osa siitä, mikä koskettaa Feuerbachia ei ollut täydellinen. Se osa mikä oli valmis, käsitteli historian materialistisen katsantokannan selostuksen, ja se on omiaan osoittamaan kuinka epätäydellinen meidän tietoisuutemme siihen aikaan oli taloudellisesta historiasta. Siinä ei kritiseerata Feuerbachin teoriaa. Näin ollen se ei täyttänyt tarkoitustaan. Toiseltapuolen minä olen löytänyt Marxin vanhojen käsikirjoitusten joukosta yksitoista kohtaa, joissa käsitellään Feuerbachin filosofiaa, jotka julaistaan tämän teoksen lopussa lisäyksenä. Nämä ovat vain hätäisiä muistiinpanoja, jotka eivät ole aiottu julkaisemista varten, mutta ne ovat silti sangen arvokkaita, koska ne käsittävät uuden filosofian siemeniä.
Friedrich Engels.
Lontoossa, helmikuun 21 p., 1888.
Käsittelymme alaisena oleva teos siirtää meidät aikaan, joka on miespolven takanamme, mutta joka on yhtä vieras Saksan nykyiselle polvelle kuin jos siitä olisi kulunut vuosisata. Ja kuitenkin se oli Saksan 1848 vuoden vallankumoukseen valmistumisaika, ja kaikki mitä on tapahtunut meille sitten on ainoastaan 1848 aikakauden jatkumista, se on vallankumouksen testamentin viimeisen tahdon täyttämistä.
Juuri samalla tavalla kuten Ranskassa kahdeksannellatoista vuosisadalla, samoin Saksassa yhdeksännellätoista vuosisadalla, pyrkii vallankumouksellisen filosofian käsitteet murskaamaan olevat poliittiset laitokset. Mutta kuinka suuresti eroavana nämä kaksi ilmeneekään! Ranskassa jouduttiin avonaiseen taisteluun kaikkien tunnustettujen tieteiden, kirkon ja valtion kanssa, vallankumouksellisten kirjoitukset julkaistiin maan rajojen ulkopuolella Hollannissa tai Englannissa, ja vallankumoukselliset itse usein joutuivat Bastiljin vankilaan. Saksalaiset päinvastoin olivat professoreja, valtion nimittämiä nuorison opettajia; heidän kirjoituksensa, tunnustetut oppikirjansa ja heidän määrätty järjestelmänsä maailmankaikkeudellisesta kehityksestä — hegeliläisyys — nousi ja sai tunnustuksen kuin jos se olisi ollut preussilaisen hallituksen rojaalinen filosofia. Ja voiko vallankumous kätkeä itsensä näiden professorien vaikeasti tajuttavien pedagogisten opetuksien ja heidän väsyttävän pitkämielisyytensä taakse? Eivätkö juuri ne henkilöt, joita pidettiin vallankumouksen johtajina, vapaamielisinä, olleet ajatuksia muuntavan filosofian katkerimpia vihollisia? Mutta se mitä eivät hallitusherrat eikä vapaamieliset kyenneet näkemään, sen näki ainakin yksi mies, ja tämä mies oli Heinrich Heine.
Ottakaamme esimerkki. Ei mikään filosofien lausunto ole siinä määrin aiheuttanut kiitoksia ahdasmielisten hallitusten taholta ja toiselta puolen kiukkua yhtä ahdasmielisten vapaamielisten taholta kuin Hegelin kuuluisa lausunto: "Kaikki mikä on todellista on järjellistä ja kaikki mikä on järjellistä on todellista".
Tämä oli ehdottomasti kaiken olemassaolevan siunaamista, se oli filosofinen siunaus despotismille, poliisihallitukselle, luokkaoikeudelle ja sensuurille. Niinpä Friedrich Wilhelm III ja hänen alamaisensa varsin hyvin ymmärsivätkin sen; mutta, Hegelin mukaan, ei sentään kaikki ilman poikkeusta, mitä oli olemassa, ollut todellista. Nimitys todellisuus kuuluu vain sille mikä on samalla välttämätön. Joku hallituksellinen säädös tai toimenpide — Hegel itse mainitsee esimerkkinä vissinlaisen "verotuslain" — ei hänen mielestään ole todellinen, jos siltä puuttuu muita kelpoisuusehtoja. Mutta mikä on välttämätön, on loppukädessä myöskin todellinen, ja sovellutettuna preussilaiseen hallitukseen, Hegelin oppi, niinmuodoin ainoastaan merkitsee, että se on järjellinen niin kauan kuin se on välttämätön, ja jos se näyttää meistä sietämättömältä, mutta siitä huolimatta sen olemassaolo yhä jatkuu, niin hallituksen varjopuolet löytävät oikeutensa selityksellä, että se johtuu sen alamaisten varjopuolista. Preussilaisilla niinmuodoin oli siihen aikaan sellainen hallitus kuin ansaitsivatkin.
Mutta todellisuus ei ollut Hegelin mukaan suinkaan ominaisuus, joka olisi kuulunut vissille poliittiselle tai yhteiskunnalliselle olotilalle kaikissa tapauksissa ja kaikkina aikoina. Päinvastoin. Rooman tasavalta oli todellinen, mutta Rooman keisarikunta, joka otti sen paikan, oli myöskin todellinen. Ranskan monarkia taas oli tullut epätodelliseksi v. 1789, se on, se oli menettänyt kaiken tarpeellisuutensa ja oli niin ollen kaikkea järjellisyyttä vastaan siinä määrin, että se murskasi itsensä Suuressa Vallankumouksessa, josta Hegel aina puhuu suurella innostuksella. Tässä siis, monarkia oli epätodellinen ja vallankumous todellinen. Niinpä kehityksen kulussa kaikki aikaisempi todellisuus tulee epätodellisuudeksi, menettämällä välttämättömyytensä, järjellisyytensä; kuolevan todellisuuden sijalle tulee elinvoimainen uusi todellisuus, se tulee rauhallisesti silloin jos vanha on kylliksi järkevä astuakseen kuolemaan ilman taistelua, mutta väkivaltaisesti silloin kun se on pakotettu taistelemaan tätä välttämättömyyttä vastaan. Näin hegeliläinen selitys hegeliläisen dialektiikan kautta kääntyy itsensä vastaiseksi — kaikki se mikä on todellista inhimillisen historian kehityksessä, käy ajan vaihteissa epäjärjelliseksi ja on niinmuodoin pyrkimykseltään järjetön, ja on heti alkujaan perinyt viisauden puutteen, kun taas kaikki se, mikä on järjellistä ihmisten mielissä, on tuleva todelliseksi, kuinka suuressa määrin hyvänsä se mahdollisesti onkin vastakkainen vallitseville olosuhteille. Väite kaiken todellisen järkiperäisyydestä kumoaa itse itsensä, hegeliläisen ajatustavan mukaan hänen toisessa väitteessään "Kaikki mikä kykenee seisomaan, on ainoastaan siinä määrin arvokas, että sen täytyy luhistua".
Mutta juuri tässä lepääkin hegeliläisen filosofian merkitys ja sen vallankumouksellinen luonne (johon meidän täytyy tässä kiinnittää huomiomme, koska siihen päättyy sitten Kantin saavutettu edistys), sillä siinä kerta kaikkiaan annetaan siunaus inhimillisen järjen ja toiminnan tuloksille. Totuus, jonka tunnustaminen on filosofian tehtävä, ei enään ole valmiiksi kerätty väitössarja, jonka kerran joku viisas oppinut on löytänyt; totuus on nyt löydettävissä tietoisuuden itsensä kehityksessä, pitkän historiallisen kehityksen oppineisuudessa, joka kiipeää alhaalta aina yhäti ylempiä korkeuksia kohti, milloinkaan saavuttamatta n.k. absoluuttisen totuuden huippukohtaa, josta se ei voisi edetä edemmäksi, josta se ei voisi enään katsoa eteenpäin, paitsi ainoastaan ristiä kätensä rinnoilleen ja ihmetellä sitä absoluuttista totuutta mikä on jo saavutettu. Ja juuri samalla tavalla kuin on laita filosofian huippukohdan saavuttamisen kanssa, sama pitää paikkansa kaikkeen muuhunkin tietoisuuteen nähden, yksinpä käytännöllisen liike-elämänkin tietojen suhteen. Ja juuri yhtä vähän kuin tietoisuus, voi historiakaan löytää ihanteellista inhimillisyyden olotilaa, täydellistä yhteiskuntaa, täydellistä valtiota; nämä ovat seikkoja, jotka voivat olla olemassa ainoastaan mielikuvituksissa; päinvastoin kaikki toisiaan seuraavat historialliset olosuhteet ovat ainoastaan korpivaellusta inhimillisen yhteiskunnan loppumattomassa kehityksellisessä prosessissa, joka pyrkii alhaalta yhä ylhäisempiin muotoihin. Jokainen askel on välttämätön ja hyödyllinen aikanaan ja niissä olosuhteissa joista ne saavat alkunsa, mutta nämä askeleet tulevat heikoiksi ja epäoikeudellisiksi uusissa ja korkeimmissa olosuhteissa, jotka kehittyvät vähitellen kunkin aikakauden omassa kohdassa; vanhojen olosuhteiden ja muotojen täytyy väistyä uusien korkeimpien muotojen tieltä, jotka taas vuorostaan rappeutuvat ja häviävät. Samoin kuin porvaristo suuremman teollisuuden, kilpailun ja mailman markkinain valtaamisen kautta murskasi kauan seisoneet ja suuresti kunnioitetut vanhat laitokset, samoin tämä dialektinen filosofia murskasi kaikki teoriat absoluuttisesta totuudesta ja sen kanssa sopusointuisasta absoluuttisesta inhimillisyydestä. Näin ollen ei mitään lopullista, absoluuttista tai pyhää ole olemassa, kaikki kätkee itseensä säälimättömän kuolevaisuuden, eikä mikään voi säilyä olemassaolossa sen edessä, paitsi taukoamaton olemassaoloon tulemis- ja katoamiskehitys, herkeämätön siirtyminen alhaisemmista muodoista korkeimpiin, josta ajattelijan aivostokin on vain pelkkä heijastus. Totuudella on kuitenkin vanhoillinen puolensakin, se ottaa huomioon tietoisuuden ja yhteiskunnan soveltuvaisuuden visseissä olosuhteissa aikaan ja oloihin nähden, mutta ainoastaan tässä mielessä se on vanhoillinen. Tämä filosofisen näkökannan vanhoillisuus on suhteellinen, kun taas sen vallankumouksellinen luonne on absoluuttinen, ainoa absoluuttinen jonka olemassaolon se sallii.
Meidän ei tässä kohdin tarvitse asettaa kyseenalaiseksi onko tämä filosofia läpeensä yhtäpitävä sen luonnollisen tieteen nykyiseen asemaan nähden, joka ennustaa maapallon ja sen asujaimiston häviämistä, joka on ilmeisen varma asia; joka niinmuodoin ottaa huomioon myöskin sen tosiasian, että inhimillisessä historiassa on ei ainoastaan kasvava ja elävä osa, vaan myöskin häviävä osa. Me olemme kuitenkin vielä huomattavan kaukana käännekohdasta, missä yhteiskunnan historia alkaa laskukautensa, joten emme voi odottaakaan, että hegeliläinen filosofia takertuisi kysymykseen, jota ei tiede vielä silloin ollut asettanut päiväjärjestykseen.
Mutta mitä meidän on muistettava tästä seikasta, on, ettei hegeliläinen kehitys Hegelin mukaan osoita itseään kyllin selvänä. Se johtuu välttämättömästi siitä, ettei hän milloinkaan ottanut tutkimusmetodissaan huomioon tätä perinpohjaisuutta. Ja tästä yksinkertaisesta syystä, koska hän oli pakotettu kehittämään järjestelmän, ja filosofisen järjestelmän tulee, kaikkien sille asetettujen vaatimusten mukaisesti päättyä jossain absoluuttisen totuuden määritelmällä. Niinpä Hegel, logiikassaan väitti, ettei tämä absoluuttinen totuus ole mikään muu kuin loogillinen, se on, historiallinen kehitys itse; tästä huolimatta hän pakottaa itsensä asettamaan rajan tälle kehitykselle, koska hänen täytyy päästä loppupäätökseen järjestelmäänsä nähden tavalla tai toisella. Hän saavuttaa tämän lopun alkamalla jälleen logiikasta, ja näin hän tekee johtopäätöksen — absoluuttinen aate, joka on absoluuttinen ainoastaan vissillä tavalla, sillä hän ei voi sanoa siitä mitään selventävää — ilmaisee itsensä luonnossa, se on, tulee muuntuneeksi, ja myöhemmin hengessä, se on, ajatuksissa ja historiassa, tulee jälleen omaksi itsekseen. Mutta lopullisessa filosofisessa analyysissa, alkuperäisyyteen palaaminen on mahdollinen ainoastaan yhdellä tavalla, nimittäin jos joku asettaa lopun historialle sen seikan perusteella, että ihmiskunta kykenee pääsemään tietoisuuteen absoluuttisesta totuudesta, ja selittää että tämä absoluuttinen aate on löydettävissä hegeliläisestä filosofiasta. Mutta tällä koko hegeliläisen filosofian dogmaattinen sisältö absoluuttiseen totuuteen nähden tulisi selitetyksi vastakkaisesti hänen dialektiikalleen, täten päästettäisiin valloilleen kaikki dogmaattiset menetelmät ja vallankumouksellinen puoli joutuisi vanhoillisen savun peittoon. Ja se mitä voidaan sanoa filosofisesta tietoisuudesta, voidaan myöskin sanoa historiallisesta kokemuksesta. Ihmiskunta, se on, Hegelin persoonassa, on saapunut absoluuttisen aatteen löytämiskohtaan, jolloin sen on myöskin täytynyt käytännöllisesti päästä niin pitkälle, että voi julistaa absoluuttisen aatteen todellisuudeksi. Hänen aikalaisensa eivät voineet kiristää tämän abstraktisen aatteen poliittisia vaatimuksia liian pitkälle. Ja niinpä me Oikeuksien Filosofian johtopäätöksenä huomaamme, että absoluuttisen aatteen tulee toteutua rajoitetussa monarkiassa, jota William III niin vakuuttavasti, mutta petollisesti lupasi alamaisilleen; siis rajoitetussa, siedettävässä, omistavien luokkien epäsuorassa hallinnassa, joka soveltuu Saksan pikkuporvaristolle, jonka rinnalla aateliston olemassaolon säilyttäminen keinotekoisine muotoineen oli välttämätön.
Tämän järjestelmän ehdoton käytännöllisyys on riittävä selittämään kuinka vallankumouksellista ajattelutapaa käyttäen voitiin muodostaa näinkin kehno johtopäätös. Tähän johtopäätökseen erikoisena aiheuttajana oli se, että Hegel oli saksalainen, ja kuten hänen aikalaisensa Goethe'kin, hän oli jonkin verran filistealainen (Filistealainen — muinaisen Filistean asukas. Filosofiassa tarkoitetaan filistealaisella "olla liiaksi käytännön mies tieteen kustannuksella". — Suom. muistutus.) Sekä Goethe että Hegel olivat kumpikin Olympian Zeus [Olympian Zeus — kreikkalaisten ylijumala Zeus, jonka he otaksuivat asuskelevan Olympoksen vuorella. — Suom. muistutus.] omalla alallaan, mutta kumpikaan heistä ei ollut kokonaan vapaa saksalaisesta filistealaisuudesta.
Mutta tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö hegeliläinen järjestelmä olisi näytellyt verrattoman paljon suurempaa osaa kuin mikään edellinen filosofinen järjestelmä, ja tämän järjestelmän ansiota on se ajatusrikkauksien kehittyminen joka on hämmästyttävä vielä tänäkin päivänä. Ajatuksen fenomenologia (Fenomenologia — oppi ajatusilmiöitten kehityksestä, jonka voi rinnastaa ajatuksen sikiökehitysopin ja paleontologian [Paleontologia — oppi muinaisjäännöksistä.] kanssa), inhimillisen tietoisuuden kehitys, eri vaiheiden lävitse, selitti yhtenäisesti sen luomiskehityksen minkä lävitse ihmisen tajunta on historiallisesti vaeltanut — logiikan, luonnonfilosofian, ajatusfilosofian, ja myöhemmin erotteli sen erinäisiin historiallisiin alaosastoihin — filosofian historiaan, oikeusfilosofiaan, uskonnonfilosofiaan, filosofian historiaan, estetiikkaan (Estetiikka — kaunotaide.) j.n.e. Hegel työskenteli kaikilla näillä eri historiallisilla aloilla, löytääkseen ja todistaakseen kehityksen jäljet, hän ei ollut ainoastaan luova suurkyky, mutta mies, joka omasi ensyklopedisen (Ensyklopedinen — kaikki inhimillisen tieteen alat käsittävä — monitieteellinen.) lahjakkuuden, hän oli täten, kaikessa suhteessa historiallinen loistotähti. On ilmeistä, että välttämättömyyden pakosta hän "Järjestelmä"-teoksessaan joutui usein hakemaan suojaa pakkorakennelmissa, josta hänen matalat vastustajansa vielä tänäkin päivänä pitävät niin suurta ääntä. Mutta nämä rakennelmat olivat ainoastaan raameja ja pylväitä hänen työlleen; joka ei pysähdy tarpeettomasti näihin, vaan tunkeutuu syvemmälle hänen rakennukseensa, löytää sieltä lukemattomia rikkauksia, jotka pitävät täysin paikkansa vielä tänäkin päivänä. Mitä tulee kaikkiin filosofeihin, heidän järjestelmänsä on tuomittu kuolemaan, ja seuraavasta syystä, koska se lähtee ihmissielun kuolemattomasta halusta, halusta hävittää kaikki ristiriitaisuudet. Mutta jos kaikki ristiriitaisuudet yht'äkkiä ja ainaiseksi lopetetaan, olemme me saavuttaneet niin kutsutun absoluuttisen totuuden, historia on loppuun eletty, ja kuitenkin se yhä jatkuu ja menee eteenpäin, vaikka sillä ei ole enään mitään tekemistä — se jatkuu koskaan ja yhä vaikeammin ratkaistavia ristiriitaisuuksia kohti. Niin pian kuin me kerran olemme tulleet täydellisiksi — ja Hegel auttoi meitä täydellisentymään enempi kuin kukaan toinen — merkitsee tällainen työ filosofialle juuri samaa kuin jos yksi filosofi suorittaisi kaiken mikä on mahdollinen ainoastaan koko ihmiskunnalle suorittaa sen edistyksellisen kehityskauden aikana — ja niin pian kuin me ymmärrämme tämän, täytyy meidän niin sanoaksemme ryhtyä uudestaan alusta alkaen tutkimaan filosofiaa. Tällä tavoin me hylkäämme absoluuttisen totuuden ja pidämme sen saavuttamattomana yksilölle ja sen sijalle me etsimme relatiivista (suhteellista) totuutta positiivisen tieteen avulla, ja keräämme sen tieteen totuuksia dialektista ajattelutapaa noudattaen. Hegelin universaalinen [Universaalinen — maailmankaikkeudellinen] filosofia haaksirikkoutui myöskin siinä, että hän pyrki yhdistämään järjestelmäänsä kaiken kehityksen suurimmassa mahdollisessa laajuudessa; ja toiselta puolen siksi, että hän pyrki näyttämään meille tietä, huolimatta siitä kykenikö hän itsekään tämän järjestelmän labyrinthin [labyrintti — tuhatkamarinen eli monisokkeloinen] keskellä löytämään maailman positiivista todellista tietoisuutta.
Joku voi ihmetellä että minkä tavattoman vaikutuksen hegeliläinen filosofia mahtoikaan tehdä filosofiaa kuolettavassa saksalaisessa ilmapiirissä. Sen riemukulku kesti kymmenen vuotta eikä suinkaan kuollut Hegelin mukana. Päinvastoin, vuodesta 1830 vuoteen 1840 hegeliläisyys vallitsi ylinnä ja takertui vastustajiinsa suuremmassa tai pienemmässä määrin. Tällä ajalla Hegelin näkökannat, tietoisesti tai tiedottomasti tunkeutuivat erinäisiin tieteisiin ja kuvasti itsensä kansantajuisessa kirjallisuudessa ja päivälehdissä, josta jokapäiväinen n. k. kulttuuriluokka ammensi henkisen ravintonsa. Mutta tämä voitto kautta linjan oli vain sen omissa riveissä syntyvän taistelun edelläkävijä.
Hegelin opit jättivät kauttaaltaan, kuten olemme huomanneet, riittävästi sijaa tuoda esiin sen nimessä mitä vastakkaisimpia käytännöllisiä mielipiteitä, ja silloin käytännöllinen teoreettinen Saksa käsitti kaksi asiaa — uskonnon ja politiikan. Joku joka antoi suurimman painon hegeliläiselle järjestelmälle, voi olla kohtuullisen konservatiivinen näissä molemmissa asioissa, kun taas se joka antoi suurimman huomion Hegelin dialektisella metodille, kuului äärimmäiseen vasemmistoon sekä uskonnossa että politiikassa. Hegel itse, huolimatta lukuisista vallankumouksellisista myrskyn purkauksista teoksissaan, oli kokonaisuudessaan taipuvainen konservatiivismiin. Hänen järjestelmänsä, mieluummin kuin hänen metodinsa oli maksanut hänelle paljon raskasta ajattelua. Yhdeksännentoista vuosisadan kolmannen vuosikymmenen lopun lähestyessä jakaantuminen hegeliläisessä koulukunnassa kävi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Vasemmisto, niin kutsutut nuorhegeliläiset oikeauskoisessa herännäisyystaistelussaan antautuivat vähitellen, joka merkitsi filosofian taka-askelta päivän polttaviin kysymyksiin nähden.
Ensi aluksi salli valtio nuor-hegeliläisten levittää oppejaan, vieläpä heitä suojelikin, mutta Friedrich Wilhelm IV:nnen mukana nousi kruunuun myöskin oikeaoppinen herännäisyys ja absoluuttinen feodalismi, jolloin avonaista taistelua ei enään voitu välttää. Taistelua käytiin yhä edelleenkin filosofisilla aseilla, mutta ei enään pitemmälti abstraktisissa filosofisissa merkeissä; nuorhegeliläiset kielsivät suoraan vallitsevan uskonnon ja vallassaolevan valtiovallan, ja vaikkakin "Deutschen Jahrbücher'issa" [vanhoillisten tiedemiesten tieteellinen aikakausjulkaisu] yhä puettiin käytännölliset päämäärät hegeliläisen filosofian fraseologian pukuun, viskasi nuorhegeliläinen koulukunta lehdessään "Rheinische Zeitung" pois filosofisen kaapun, taistelevien radikaalien filosofian puolustajina ja käytti filosofiaa ainoastaan pettääkseen sensuuria.
Mutta politiikka oli silloin sangen vaarallinen ala, joten päätaistelu kohdistettiin uskontoa vastaan. Mutta tämä oli myöskin, varsinkin 1840 luvun jälkeen epäsuorasti poliittista taistelua. Straussin "Das Leben Jesu", joka julkaistiin 1835, oli antanut ensimmäisen aiheen tähän. Tästä syntyi väittely, koskeva uskonnon salaperäisyyttä, kysymykseen takertui myöhemmin Bruno Bauer, esittäen lisää todistuksia kuinka koko sarja evankelisia taruja on niiden kirjottajain keksimiä. Väittely näiden kahden välillä tapahtui filosofian verhoomana, kuten järjen taistelu aineen kanssa; kysymys, olivatko ne ihmeelliset evankeliset tarut syntyneet yhteiskunnan kohdun tiedottoman salaperäisyyden sopukassa, tai olivatko ne evankelistani yksilöllisiä keksintöjä, laajeni kysymykseksi oliko ihmissukukunnan, järjen ja aineen historia täysipainoinen, ja viimeksi ilmestyi Stirner, uudenajan anarkismin profeetta — bakunilaisuus on lainannut paljon häneltä — ja kumosi tajunnan voiman omalla yksilöllisellä voimallaan.
Me emme seuraa hegeliläisen koulukunnan hajaantumista tältä kannalta tämän pitemmälle. Meille on tärkeämpää seuraava: joukko päättävimpiä nuorhegeliläisiä ajautui takaisin englantilais-ranskalaiseen materialismiin sen välttämättömyyden takia, että he taistelivat positiivista uskontoa vastaan. Tässä taistelussaan he joutuvat vastakkain koulukuntansa opetuksen kanssa. Materialismin mukaan luonto on olemassa varmana todellisuutena, hegeliläisessä järjestelmässä se oli olemassa vain pelkkänä lisäkkeenä absoluuttiselle aatteelle, ikäänkuin se olisi ollut häväistys tälle aatteelle; kaikessa tapauksessa ajatus ja ajatuksen tuotteet, aate, tämän näkökannan mukaan, ilmeni alkuperäisenä, luonto taas oli olemassa vain tämän aatteen tuloksena, ja tämän vastakohdan he voivat sivuuttaa niin hyvin tai niin huonosti kuin saattaa otaksua.
Sitten ilmestyi Feuerbachin "Wesen des Christenthums". Yhdellä iskulla se hävitti tämän vastakohdan, asettaen materialismin valtaistuimelle jälleen ilman mitään viisasteluja. Luonto on olemassa riippumattomana kaikista filosofioista. Se on peruste, jolleka me, itsekin ollen luonnon tuotteita, olemme rakennetut. Ulkopuolella ihmisen ja luonnon ei mitään ole olemassa, ja ne korkeammat olennot, jotka meidän uskonnolliset mielikuvittelijamme ovat luoneet, ovat ainoastaan meidän yksilöllisyytemme mielikuvaheijastuksia. Vanne rikkoutui, järjestelmä hajaantui ja murskaantui, koska se oli perustunut ainoastaan mielikuvitukselle, ja ristiriita oli ratkaistu. Voidakseen täysin käsittää tämän teoksen voimakkaan vaikutuksen, olisi täytynyt olla itse sen näkemässä. Sen aikaansaama innostus oli yleinen, me olimme kaikin silloin Feuerbachin seuraajia. Joka on lukenut Marxin "Pyhä Perhe"-teoksen, saa käsityksen kuinka suurella innostuksella Marx tervehti tätä uutta ajatusta, huolimatta niistä muistutuksista mitä hän sitä vastaan teki.
Juuri tämän teoksen virheet antoivat sille hetkellisen vaikutuksen. Sen kirjallisuus-, mieltäkiinnittävä ja yksinpä sen pommittava tyyli saivat sille suuren lukijakunnan, ja koitui se jatkuvaksi virkistykseksi monivuotisen abstraktisen ja sekavan hegeliläisyyden jälkeen. Saman vaikutuksen antoi tuhlaava rakkauden ylistely, joka saa anteeksiannon, ellei juuri oikeutuksensa, kun vertaa sitä sietämättömään puhtaan järjen ylistelyyn. Mutta mitä me emme saa unohtaa on se, että juuri näille Feuerbachin heikkouksille perustuva "todellinen sosialismi" tarttui valistuneeseen Saksaan, kuten riehuva kulkutauti jälkeen vuoden 1844. Tämä "sosialismi" asetti kirjallisuusfraaseja tieteellisten totuuksien sijalle, vapauttaen ihmiskunnan rakkauden avulla, sen sijaan että se olisi pyrkinyt vapauttamaan proletariaatin tuotantovoimain taloudellisen muunnoksen kautta; toisin sanoen, se hukutti itsensä viljaviin kauniisiin kirjoituksiin ja sairaaseen sentimentaalisuuteen, jonka tyypillisiä kirjoittajia oli herra Karl Grün.
Me emme saa myöskään unohtaa, että vaikkakin hegeliläinen koulukunta oli hävitetty, ei hegeliläinen filosofia ollut lopullisesti hävinnyt. Strauss ja Bauer edustivat niistä toinen toista puolta ja toinen toista ja kävivät polemiikkia keskenään. Feuerbach murskasi hegeliläisen järjestelmän ja viskasi sen kokonaan syrjään. Mutta kukaan ei voi tehdä loppusuoritusta jonkun filosofisen järjestelmän kanssa yksinkertaisesti julistamalla sen valheelliseksi, ja niin suuren työn käsittävä filosofia kuin Hegelin, jolla oli kansakunnan henkisyyteen niin suunnaton vaikutus, ei antanut niin vain syrjäyttää itseään yhdellä iskulla. Se oli tuhottava sen omalla menettelyllä, joka merkitsee sitä, että sen muoto on murskattava vakaumuksella, mutta säästettävä ne uudet tiedon saavutukset mitä se oli luonut. Kuinka tämä tapahtuu, me tulemme näkemään tuonnempana.
Mutta toistaiseksi 1848 vuoden vallankumous viskasi syrjään kaiken filosofisen väittelyn, yhtä yksinkertaisesti kuin Feuerbach oli syrjäyttänyt Hegelin filosofian. Ja silloin Feuerbach itse tuli hukutetuksi.
Suuri peruskysymys kaikille filosofisille teorioille, varsinkin uusille, liittyy ajattelun ja ihmisen välisiin suhteisiin. Jo varhaisina aikoina, jolloin ihminen oli täydellisesti tietämätön oman ruumiinsa rakenteesta ja toiminnasta ja unennäköjen kiihottamina [Tänä aikana vallitsi barbaarikansojen keskuudessa sangen yleisenä ajatus, että ne ihmisolennot, jotka ilmestyvät meille unissa ovat sieluja, jotka ovat tilapäisesti lähteneet ruumiistaan, ja että niinmuodoin todellinen ihminen joutuu vastuunalaiseksi unissa ilmestyvistä teoista. Täten esim. Imthurm huomasi asianlaidan olevan intiaanien keskuudessa Guineassa v. 1834.] teki sellaisen johtopäätöksen, että ajatukset ja mielijohteet eivät ole heidän omien ruumiidensa toimintoja, vaan erikoisen ruumiissa olevan sieluosaston, joka on jättänyt ruumiin kuolleeksi, ja aina siitä asti ovat he ajatelleet sielun suhdetta muuhun maailmaan. Jos sielu erotti itsensä ruumiista ja jäi elämään, niin ei ollut mitään syytä otaksua että se kuolisi ensinkään; täten syntyi käsitys sielun kuolemattomuudesta, joka alkuasteellaan ei ilmennyt heille lohdutuksena, vaan sallimuksena, jota vastaan ihminen ei voi taistella, ja useinkin sitä pidettiin, kuten esim. kreikkalaisten keskuudessa, suoranaisena onnettomuutena. Sielun kuolemattomuuskäsite ei johtunut uskonnollisesta lohdutuksen kaipuusta, vaan samanlaisesta yleisestä tietämättömyydestä kuin sekin, miten on sielun, jonka olemassaolo keksittiin, käypä sen jälkeen kun ruumis on kuollut. Juuri samalla tavalla ensimmäiset jumalat synnytettiin, personoittamalla luonnonvoimia, ja nämä uskontojen edelleen kehittyessä saivat yhä suuremman ja suuremman yliluonnollisen voiman, kunnes abstraktisen luonnollisen kehityksen kuluessa, tai voisi sanoa erottelun jälkeen monta muuta pienempää jumalaa kehitettiin, ja lopulta kaikkikäsittävä yksijumaluususkonto otti sijansa ihmisten mielissä.
Kysymyksellä ajattelun suhteesta ihmiseen, hengen suhteella luontoon — universaalisen filosofian korkein kysymys — ei siis ole vähemmän kuin kaikilla uskonnoillakaan, juurensa raakalaisajan rajoitetuissa ja tiedottomissa ajatuksissa. Se voi tulla ymmärretyksi ensi kerran, ja sen täydellinen merkitys voidaan käsittää vasta silloin, kun ihmiskunta heräsi pitkästä kristillisen keskiajan talviunestaan.
Kysymys ajattelun suhteesta olemassaoloon; kysymys, joka on myöskin pelannut suurta osaa keskiajan skolastiikassa; kysymys, mikä oli alkuhenki eli luonto; tämä kysymys on nyt muuttunut, huolimatta kirkosta, täksi kysymykseksi: "Onko jumala luonut maailman vai onko maailma iankaikkinen?"
Kun tähän kysymykseen vastattiin yksi yhdellä ja toinen toisella tavalla, jakaantuivat filosofit kahteen suureen leiriin. Toinen näistä puolueista, joka asetti hengen synnyn edelle luontoa ja niin muodoin loppukädessä hyväksyi luomisteorian, muodossa tai toisessa — ja tämä luominen on filosofien mukaan, ja erikoisesti esim. Hegelin mukaan, vieläkin oudompi ja mahdottomampi kuin kristinusko — joutui idealistien leiriin. Toiset taasen, jotka tunnustivat luonnon alkulähteeksi, kuuluivat erinäisiin materialistisiin koulukuntiin.
Nämä kaksi selitystä merkitsivät kuitenkin jotain muuta. Idealismia ja materialismia, joita termejä ei alkujaan käytetty missään muussa merkityksessä, ei tässäkään käytetä muussa merkityksessä. Me saammekin nähdä mikä sekaannus siitä kehittyy, jos näitä termejä yritetään käyttää tämän yhteydessä muussa merkityksessä.
Kysymyksellä ajattelun ja olemassaolon suhteissa on toinenkin puolensa, nimittäin, missä suhteessa ovat meidän ajatuksemme meitä ympäröivässä maailmassa tähän maailmaan itseensä nähden. Kykenevätkö meidän ajatuksemme huomaamaan todellisen mailman? Voimmeko me meidän aatteissamme ja huomioissamme todellisesta maailmasta synnyttää oikean kuvan todellisuudesta? Tätä kysymystä kutsutaan filosofisella kielellä ajattelun ja olemassaolon tajunnaksi, jonka myöntää suuri enemmistö filosofeista. Esimerkiksi Hegelin mukaan sen tunnustaminen on ilmeistä, sillä se mitä me tiedämme varsinaisesta maailmasta on sen sisältö, meidän ajatuksemme mukaan; se mikä pakottaa mailman edistykselliseen ymmärtämiseen, ikäänkuin se olisi absoluuttinen aate, joka absoluuttinen aate on ollut olemassa jossain, erillään maailmasta ja ennen maailmaa; ja että ajatus voi havaita sen sisällön sellaisena kuin se on tässä esitetty, heti alusta, näyttää itsestään selvältä. On myöskin ilmeistä, että se mikä tässä voidaan todeta on jälleen salattu otaksumiin. Mutta tämä ei estä Hegeliä ensinkään vetämästä edelleen johtopäätöstä hänen ajatuksen ja olemassaolon alkuperän todistuksistaan, että koska hänen filosofiansa on oikea hänen ajatuksissaan, se on niinmuodoin ainoa oikea, ja että ajatuksen ja olemassaolon käsitteen tulee osoittaa itsensä siinä, että ihmiskunnan tulee muuntaa hänen filosofiansa teoriasta käytännöksi ja koko mailman tulee asettua hegeliläiselle perusteelle. Tämä on mielikuvitelma, jonka hän on luonut kuten kaikki muutkin filosofit.
Tämän lisäksi on toinen laji filosofeja, nimittäin ne, jotka asettavat kyseenalaiseksi maailmankaikkeuden tuntemisen tai ainakin sen täydellisen tuntemisen. Näihin kuuluu uudemman ajan filosofeista Hume ja Kant, jotka ovat näytelleet kunnioitettavaa osaa filosofian edistyksessä. Tämän näkökannan on Hegel kumonnut niin pitkälle kuin se on mahdollista idealistiselta näkökannalta. Feuerbachin materialistiset lisäykset siihen ovat mestarillisia mutta ei syvällisiä. Murhaavin edellämainitun, samoin kuin kaikkien muidenkin rajoitettujen filosofisten ajatusten kumoamisesta on käytännöllinen tulos, nimittäin kokeilu ja teollisuus. Jos me nimittäin voimme todistaa aatteemme paikkansa pitäväisyyden omaperäisellä käytännöllisellä kokeilulla ja kehittää sen erinäisistä alkutekijöistä, käyttäen sitä omiin kauppatarkoituksiimme, niin kantilainen fraasi "Ding an Sich" (olento itse) menettää kaiken merkityksensä. Kemialliset ainekset joista muodostuu kasvien ja eläinten ruumiit, pysyivät aivan samanlaisena "Dinge an Sich", kunnes orgaaninen kemia todisti tämän asian toisin kerran toisensa jälkeen, jolloin "olento itse" tuli olennoksi meille, kuten väripuun väriaine, jonka me emme enään sallineet kasvaa maassa, vaan valmistimme samanlaista väriainetta ja paljon halvempaa ja yksinkertaisemmin hiilitervasta. Kopernikuksen [Nikolai Kopernikus (1473—1543) uudenaikaisen tähtitieteen ja n.s. heliosentrisen maailmanjärjestelmän kuuluisa keksijä, joka ensiksi väitti, 1) Että maapallo pyörii lännestä itään kiinteän akselin ympäri. Tästä seuraa taivaankappalten jokapäiväinen, näennäinen liike idästä länteen. 2) Maa liikkuu samalla kun se pyörii akselinsa ympäri lännestä itään, samassa suunnassa auringon ympäri. 3) Samoin kuin maapallo kiertävät myös kaikki kiertotähdet aurinkoa, josta seuraa että ne välistä näyttävät seisovan paikallaan, välistä taas liikkuvan taaksepäin. — Vähän ennen kuolemaansa julkaisi K. pitkällisen työnsä tulokset teoksessaan "De Revolutionibus Orbium Celestium" (Taivaankappalten vallankumous.)] järjestelmä oli vielä kolme sataa vuotta sitten joukko otaksumia, tosin kylläkin sitä tuki sadat, tuhannet jopa kymmenen tuhatta seikkaa, mutta se oli otaksuma sittenkin. Mutta kun Leverrier [Urbian Jean Joseph Leverrier (1811—77), kuuluisa ranskalainen tähtitieteilijä, Neptunuksen löytäjä] tämän järjestelmänsä avulla keräämiensä ainesten avulla löysi tähän asti tuntemattoman planeetan, ja vielä sen lisäksi laski sen aseman avaruudessa mikä tällä planeetalla siinä välttämättömästi täytyi olla, ja kun myöhemmin Galles löysi tämän planeetan varsinaisesti, oli Kopernikuksen järjestelmän pätevyys todennettu. Mutta jos tästä huolimatta kantilaisen aatteen uudestaan henkiin virkistämistä on yritetty — Saksassa puolkantilaisten toimesta, ja Humen kannattajien taholta Englannissa (jossa tämä suunta ei ensinkään kuollut) — jumalankieltäjien taholta, on se, pitkän teoreettisen ja käytännöllisen näiden aatteiden kumoamisen jälkeen, tieteellisesti askel taaksepäin, ja itseasiassa pelkkää materialismin tunnustamista häpeällisellä tavalla ja salaisesti, ja sen kieltämistä maailman silmissä.
Mutta filosofit eivät olleet vielä tällä pitkällä ajalla Descartesista Hegeliin ja Hobbesista Feuerbachiin läheskään puhtaan järjen ohjaamia, kuten he luulivat. Päinvastoin heitä kannusti todellisesti ja erikoisesti voimakkaat ja mahdollisimman nopeat askeleet luonnontieteen ja teollisuuden hallintaan. Materialistien keskuudessa tämä ilmiö tuli sangen pian pinnalle, idealistiset järjestelmät taas täyttivät itsensä yhä suuremmassa määrin materialistisella sisällöllä ja pyrkivät tasoittamaan aineen ja hengen välistä ristiriitaa pantheismilla [panteismi — järjestelmä joka perustuu otaksumaan, että maailmankaikkeus on jumala. — Suom. muistutus], niin että loppukädessä Hegelin järjestelmä edusti pelkästi ylösalaisin käännettyä materialismia, idealistisen menettelyn ja sisällön mukaan.
Tosin Starcke teoksessaan "Feuerbachin filosofian piirteistä", pyrki tutkimaan ajattelun ja olemassaolon suhteiden peruskysymyksiä. Tämän jälkeen huomatuimpien filosofien aatteita, erikoisesti Kantin jälkeläisten, käsitellään tarpeettoman vaikeatajuisella kielellä, ja jossa Hegel, johtuen liian virallisesta painokkuudesta joissakin kohdin hänen teoksissaan, ei saa hänelle kuuluvaa tunnustusta, sitten seuraa sangen runsas kuvaus Feuerbachin metafysiikan kehityksestä, sellaisena kuin se ilmenee tämän filosofin tunnetuimmissa teoksissa. Tämä kuvaus on mestarillisesti ja taidokkaasti esitetty, ja kuten koko teos, on liioteltavasti täytetty, ei aina vältettävissä olevilla filosofisilla fraaseilla, joka on sitäkin tuskastuttavampaa, kun kirjoittaja ei osaa erottaa eri koulukuntien lausetapaa, eikä tunne edes Feuerbachin itsensä ajatusvivahduksia, vaan sekoittaa eri koulukuntien selitykset toisiinsa, ja erikoisesti sekoitti tähän kuvaukseen sen aikuiset lahkolaispyrkimykset, jotka kutsuivat itseään filosofisiksi koulukunniksi.
Feuerbachin filosofia kehittyy eteenpäin hegeliläiseen materialismiin — ei oikeauskoiseen hegeliläisyyteen, tosiaankin — se on kehitystä vissistä lähtökohdasta, joka särkee täydellisesti välit edeltäjänsä idealistisen järjestelmän kanssa. Kumoamattomilla totuuksilla hän tulee johtopäätökseen, että hegeliläinen ajatus absoluuttisen aatteen olemassaolosta ennen mailmaa, ja erinäisten loogillisten kategorien synty ennen maailmankaikkeutta, ei ole mitään muuta kuin mielikuvituksessa elävä usko maailman ulkopuolella olevasta luojasta; että aineellinen, järjellinen, varsinainen maailma, johon me itsekin kuulumme, on ainoa todellisuus, ja että meidän tajuntamme ja ajatuksemme, kuinka hyvänsä yliluonnollisilta ne näyttävätkin, ovat ainoastaan todistuksia elimellisestä orgaanista, aivostosta. Aine ei ole järjen tuote, mutta järki on aineen korkein tuote. Tämä on luonnollisesti puhdasta materialismia. Mutta kun Feuerbach pääsi tähän asteeseen, hän pysähtyi. Hän ei voinut sivuuttaa tavallista filosofista ennakkoluuloa — ennakkoluuloa, ei esinettä, vaan materialismin nimeä kohtaan. Niinpä hän lausuukin: "Materialismi on minulle ihmisen olemassaolon ja tietoisuuden rakennuksen peruste, mutta se ei ole minulle sitä mitä se on fysiologille ahtaassa merkityksessä, kuten esim. Moleschottille [Jacob Moleschott, etevä fysiologi, toimien m.m. Zürichin yliopiston fysiologian professorina, johon toimeen hänet nimitettiin v. 1856, sittemmin samassa toimessa Torinossa ja Roomassa. Hän oli aikansa etevimpiä tiedemiehiä alallaan, tutkien fysiologian eri aloja, kuten verta, hengitystä, valon vaikutusta aineen vaihdokseen y.m. Kirjoitti useita huomattavia teoksia tutkimustensa tuloksina. — Suom. muistutus.], sillä heille on materialismi välttämättömästi rakennus itse. Taaksepäin minä olen sopusoinnussa materialismin kanssa, mutta en eteenpäin".
Tässä sekottaa Feuerbach materialismin, joka on maailmankaikkeuden filosofia, vaatien vissiä ymmärtämystä aineen ja hengen välisistä suhteista, nimittäin siihen nähden missä erikoismuodossaan tämä filosofia ilmeni vissillä historiallisella aikakaudella — nimittäin kahdeksannellatoista vuosisadalla. Vieläkin enempi, hän sekotti materialismin sen onton ja raa'an muodon kanssa, missä kahdeksannentoista vuosisadan materialismi ilmeni nykyisin naturalistien ja lääkärien mielissä, jonka tekivät suosituiksi Büchner, Vogt ja Moleschott viisikymmentävuotisilla kirjoituksillaan. Mutta kuten idealismi on sivuuttanut monta kehityksellistä etenemissarjaa, samoin materialismi, ja jokaisella tunnetulla löydöllään luonnontieteen eri aloilla, se on ollut pakotettu muuttamaan muotoaan; sen jälkeen, historiakin, joka on alistettu materialistisen menetelmän alaiseksi, on löytänyt itselleen uuden tien edistyksessä.