Dessallesin silmät vaipuivat alas.
— Ruhtinas ei kirjota siitä mitään, — sanoi hän hiljaa.
— Eikö kirjota? En suinkaan minä sitä ole keksinyt.
Kaikki olivat hyvän aikaa ääneti.
— Niin ... niin... No, Mihaila Ivanovitsh, — virkkoi ruhtinas äkkiä, kohotti hieman päätään ja osotti jotain kohtaa piirustuksissa, — kerroppas, miten tämän tahdot muuttaa...
Mihail Ivanovitsh astui piirustusten luo, ja kun ruhtinas oli hetkisen pakissut hänen kanssaan piirustuksista, katsahti hän vihaisesti ruhtinatar Mariaan ja poistui kabinettiinsa.
Ruhtinatar Maria näki Dessallesin hämmästyneenä katsovan hänen isäänsä, huomasi hänen äänettömyytensä ja kummasteli, että ruhtinas oli unohtanut poikansa kirjeen vierashuoneen pöydälle. Mutta hän ei ainoastaan pelännyt puhua ja kysyä Dessallesilta syytä tämän hämmästykseen ja äänettömyyteen, vaan pelkäsi ajatellakin sitä.
Illansuussa tuli Mihail Ivanovitsh ruhtinaan käskystä hakemaan ruhtinatar Marialta ruhtinas Andrein kirjettä, joka oli unohtunut vierashuoneeseen. Ruhtinatar Maria antoi kirjeen. Hän uskalsi kysyä, vaikka vastenmielisestikin Mihail Ivanovitshilta, mitä hänen isänsä tekee.
— Puuhailee vain, — sanoi Mihail Ivanovitsh kunnioittavan ivallisesti hymähtäen, mikä sai ruhtinatar Marian kalpenemaan. — Ovat hyvin huolissaan uudesta rakennuksesta. Lukivat vähän, vaan nyt, — jatkoi Mihail Ivanovitsh matalalla äänellä, — työskentelevät kirjotuspulpetin ääressä luultavasti testamenttia tarkastaen. (Viime aikoina oli ruhtinaan yhtenä mielitoimena ollut tarkastella papereitaan, joiden piti jäädä hänen kuolemansa jälkeen ja joita hän nimitti testamentiksi).
— Entä lähetetäänkö Alpatitsh Smolenskiin? — kysyi ruhtinatar Maria.
— Kyllä, hän on jo kauan aikaa odottanut lähtöä.
Kun Mihail Ivanovitsh toi kirjeen kabinettiin, istui ruhtinas silmälasit päässä ja verho silmien ja kynttelien edessä avatun kirjotuspulpetin ääressä paperitukku etäälle työnnetyssä kädessä ja luki hieman juhlallisessa asennossa papereitaan (remarque,[57]kuten hän sanoi), jotka piti toimittaa hallitsijalle hänen kuoltuaan.
Mihail Ivanovitshin astuessa huoneeseen oli hänen silmissään muistojen kyyneleitä siltä ajalta, jolloin hän oli kirjottanut sen, mitä nyt luki. Hän otti Mihail Ivanovitshin kädestä kirjeen, pisti sen taskuunsa, korjasi paperit pois ja kutsui kauan odotelleen Alpatitshin.
Hän oli kirjottanut paperiliuskalle kaikki, mitä oli ostettava Smolenskista ja kävellen pitkin lattiaa ovensuussa odottavan Alpatitshin ohi rupesi antamaan määräyksiä.
— Ensiksikin postipaperia, kuuletko, kahdeksan kirjaa tämän mallin mukaan; kultareunainen malli ... ja välttämättömästi samallaista; lakkaa, sinettilakkaa Mihail Ivanovitshin lapun mukaan.
Hän käveli taas vähän aikaa ja katseli muistikirjaansa.
— Sitte kuvernöörille itselleen annettava kirje kiinnityksestä.
Vielä tarvittiin saranoita uuden rakennuksen oviin, välttämättömästi semmoista kuosia, jonka hän itse oli keksinyt. Sitte oli tilattava rasia testamentin säilyttämistä varten.
Määräyksien antaminen Alpatitshille oli kestänyt kolmatta tuntia. Ruhtinas ei laskenut vieläkään Alpatitshia. Hän kävi istumaan, vaipui ajatuksiinsa, sulki silmänsä ja torkahti. Alpatitsh liikahti.
— No, ala nyt mennä; jos tarvitsen, lähetän sanan.
Alpatitsh läksi. Ruhtinas meni taas kirjotuspulpetin luo, vilkasi sen sisään, kopeloi papereitaan, pani pulpetin kiinni ja istuutui kirjottamaan kirjettä kuvernöörille.
Oli jo myöhä, kun hän lopetti kirjeen ja sulki sen. Hänen mielensä teki mennä levolle, mutta hän tiesi, ettei hän saa unta ja että vuoteessa nousee hänen mieleensä mitä pahimpia ajatuksia. Hän huudahti Tihonin luokseen ja läksi kävelemään huoneisiin sanoakseen tälle, mihin hänelle oli laitettava makuusija täksi yöksi. Hän kulki paikasta toiseen joka nurkkaa mittaillen.
Ei missään näyttänyt hyvältä ja kaikista vastenmielisin oli kabinetin sohva. Tämä sohva kammotti häntä luultavasti niiden raskaiden ajatusten tähden, jotka hänessä olivat liikkuneet sillä viruessaan. Missään ei ollut hyvä, vaan paras oli sentään sohvakammion nurkka pianon takana: siinä hän ei ollut vielä koskaan maannut.
Tihon toi tarjoilijan kanssa vuodetarpeet ja alkoi laittaa vuodetta.
— Ei niin, ei niin! — ärjäsi ruhtinas ja vetäsi vuoteen hyvän matkaa ulomma nurkasta, vaan työnsi samassa takasin nurkemmaksi.
"No, nyt olen viimeinkin saanut kaikki kuntoon ja käyn levolle", ajatteli ruhtinas ja käski Tihonin riisumaan hänet.
Ruhtinas rypisteli tuskallisesti kasvojaan ponnistellessaan nuttua ja housuja päältään, pääsi viimein vapaaksi pukimista, laskeutui raskaasti vuoteelle ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa halveksivasti katsellessaan kuivettuneita, keltasia jalkojaan. Ajatuksiin hän ei ollut kuitenkaan vaipunut, vaan viivyttelihe jonkun hetken ennen sitä vaivaa, minkä noiden jalkojen nostaminen ja vuoteeseen painautuminen tuotti. "Oh, kyllä on raskasta! Oh, jottapa päättyisivät joutuin nämä vaivat jateminut päästäisitte!" ajatteli hän. Huuliaan puristaen antautui hän tuohon vaivaan kahdennenkymmenen tuhannen kerran ja kallistui pitkälleen. Vaan tuskin hän oli tämän tehnyt, kun vuode määräperäisesti alkoi liikkua hänen allaan edestakasin aivan kuin raskaasti hengittäen ja kolisten. Tämmöistä tapahtui hänelle melkein joka yö. Hän avasi umpeen painumaisillaan olevat silmänsä.
— En saa rauhaa, kirotut! — murisi hän vihaisesti aivan kuin jotakuta tarkottaen. "Niin, niin, vielä oli jokin tärkeä asia, jotain tärkeää jätin minä yöksi. Saranat? Ei, niistä sanoin. Ei, jotain, mitä se nyt olikaan vierashuoneessa. Ruhtinatar Maria valehteli jotain. Dessalles — pässinpää — puheli jotain. Taskussa ... en jaksa muistaa".
— Tishka, mistä päivällisellä puhuttiin?
— Ruhtinas Mihailista...
— Ole vaiti. — Ruhtinas läimäytti kädellään pöytään. — Nyt muistan, ruhtinas Andrein kirje. Ruhtinatar Maria luki. Dessalles puhui jotain Vitebskista. Nyt luen.
Hän käski tuomaan kirjeen taskusta ja siirtämään pienen pöydän, jolla oli limonaadia ja vahakyntteli, vuoteen viereen ja pantuaan silmälasit nenälleen hän alkoi lukea. Lukiessaan kirjettä nyt yön hiljaisuudessa ja vihreän verhon alta tuikkavassa himmeässä valossa käsitti hän ensi kerran silmänräpäykseksi sen merkityksen.
— Ranskalaiset ovat Vitebskissa, neljän päivän marssin jälkeen he voivat ehtiä Smolenskiin; mahdollisesti voivat jo ollakin siellä. Tishka! — Tihon kavahti. — Ei, ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti hän.
Hän piilotti kirjeen kynttelijalan alle ja ummisti silmänsä. Ja hänelle kajasti Tonava, valoisa puolipäivä, kaislikko, venäläinen leiri ja hän — nuori kenraali, jolla ei ollut ainoatakaan ryppyä kasvoissa, reipas, verevä, — hän astuu Potjomkinin kirjavaan telttaan ja polttava kateuden tunne suosikkiin palaa hänen rinnassaan yhtä leimuavana kuin silloinkin. Ja hän muistelee kaikkia niitä sanoja, jotka silloin lausuttiin, kun hän ensi kerran kohtasi Potjomkinin. Ja hänelle kuvastuu lihava, kellahtavakasvoinen, pienikasvuinen, paksu nainen — keisarinna, tämän hymy ja sanat, kun hän ensi kerran suosiollisesti otti hänet vastaan ja muistuvat mieleen keisarinnan kasvot ruumisalttarilla sekä se yhteentörmäys Subovin kanssa, joka silloin tapahtui keisarinnan ruumisarkun ääressä oikeudesta päästä suutelemaan vainajan kättä.
"Ah, joutuin, joutuin takasin tuohon aikaan ja rientäköön tämä nykyisyys loppuunsa pian, pian ja rauhaan heistä!"
Lisijagori, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatila oli 60 virstan päässä Smolenskista, sen takana, ja kolmen virstan päässä Moskovan maantiestä.
Samana iltana, jolloin ruhtinas oli antanut määräyksiä Alpatitshille, ilmotti Dessalles ruhtinatar Marialle, jota hän oli pyytänyt saada tavata, että kun ruhtinas ei ollut aivan terve eikä ryhdy minkäänlaisiin toimenpiteisiin turvallisuutensa varalta ja kun ruhtinas Andrein kirjeestä oli käynyt ilmi, että Lisijagorissa asuminen ei olisi aivan turvallista, hän kunnioittavimmin pyytää ruhtinatarta itseään kirjottamaan Alpatitshia myöten kirjeen Smolenskin läänin kuvernöörille pyynnöllä, että tämä ilmottaisi ruhtinattarelle asioiden tilan ja vaaran suuruuden, joka Lisijagoria saattaisi uhata. Dessalles kirjotti ruhtinatar Marian puolesta tämän kirjeen, jonka ruhtinatar allekirjotti ja joka annettiin Alpatitshin toimitettavaksi kuvernöörille. Jos vaaraa oli olemassa, piti Alpatitshin palata kiiruimman kautta.
Kun Alpatitsh oli saanut kaikki määräykset, astui hän talonväen saattamana valkea untuvalakki päässä (ruhtinaallinen lahja) ja keppi kädessä vanhan ruhtinaan tavoin pihalle, jossa häntä odottivat nahkakuomuiset kärryt ja näiden edessä kolme kylläistä kimoa hepoa.
Aisakellon kieli oli sidottu kiinni ja kulkusiin työnnetty paperia. Ruhtinas ei sallinut kenenkään ajaa Lisijagorissa aisakellossa. Mutta Alpatitsh piti mielellään kelloa ja kulkusia pitkillä taipaleilla. Alpatitshin palvelusväki, kirjuri, konttoristi, kyökkipiika, astioiden pesijä, kaksi mummoa, kasakkapoika, renkiä ja kaikenmoista muuta talonväkeä oli häntä saattamassa.
Tytär asetteli hänen selkänsä taa ja istuimelle pehmeitä patjoja. Vanha käly pisti salaa kärryihin nyytin. Eräs renki auttoi hänet käsipuolesta istumaan,
— Niitä akkoja, niitä akkoja, osaa ne hääriskellä! — virkkoi Alpatitsh ähkien ja puhkien samaan nopeaan tapaan, jolla ruhtinaskin puhui, ja nousi kärryihin.
Annettuaan viimeiset määräykset töistä tällä kertaa ruhtinasta matkimatta, otti Alpatitsh lakin kaljusta päästään ja risti silmänsä kolmeen kertaan.
— Jos niin kuin jotain sattuisi ... tulkaa takasin Jakof Alpatitsh, Kristuksen tähden älkää meitä unohtako, — huudahti hänelle hänen vaimonsa tarkottaen huhuja sodasta ja vihollisesta.
— Akat ne loruaa, akat ne loruaa! — mutisi Alpatitsh itsekseen ja läksi ajamaan. Hän katseli ympärillään avautuvia viljavainioita, joista muutamilla aaltoili kellervä ruis, muutamilla seisoi vihreä kaura vankkana kuin seinä, muutamat olivat vielä mustia, koska niitä vasta alettiin kerrata.
Alpatitsh ajoi ihastellen tämän vuotisten toukoviljojen harvinaisen lupaavaa satoa, katsasteli ruissaroille, joilla muutamin paikoin oli jo alettu leikkuu, mietiskeli kylvöä ja korjuuta koskevia seikkoja ja kertasi ajatuksissaan ruhtinaan antamat toimitukset, ettei mitään unohtuisi.
Syötettyään hevosia kahdesti taipaleella saapui Alpatitsh illalla 4 p:nä elokuuta kaupunkiin.
Matkan varrella oli Alpatitsh tavannut kuormastoja ja sotaväkeä. Smolenskia lähestyessään hän kuuli kaukaista ammuntaa, josta hän ei kuitenkaan ollut milläänkään. Paljon enemmän hän ihmetteli erästä Smolenskin lähellä ollutta oivallista kaurahalmetta, jota sotamiehet niittivät nähtävästi rehuksi ja jonka liepeillä nämä olivat leirissä. Tämä seikka ihmetytti Alpatitshia kovasti, mutta omia asioitaan ajatellessaan unohti hän sen pian.
Kaikki Alpatitshin elämänharrastukset olivat jo alun neljättäkymmentä vuotta pysyneet ruhtinaan tahdon rajoissa, joista hän ei ollut milloinkaan poikennut. Kaikki se, mikä ei koskenut ruhtinaan käskyjen täyttämistä, ei häntä huvittanut vähääkään eikä ollut edes häntä varten olemassakaan.
Saavuttuaan illalla 4 p:nä elokuuta Smolenskiin ajoi hän Dnjeperin toisella rannalla olevaan Gatshenin esikaupunkiin erääseen majataloon ja jäi Ferapontovin piharengin luo, jonka luona hän oli asustanut kaupunkinmatkoillaan kolmisenkymmentä vuotta. Ferapontof oli kolmekymmentä vuotta sitte älynnyt ostaa ruhtinaalta Alpatitshin kautta metsäpalukan, alkanut pitää kauppaa ja nyt oli hänellä oma talo, majapaikka ja jauhopuoti. Ferapontof oli jykevä, mustanpuhuva, punainen, neljänkymmenenvuotias mies, huulet turpeat, nenä tursistunut pallukka ja aika makkulat mustien, murjottavien silmien alla.
Ferapontof seisoi pumpulipaita ja liivit päällä puodin edessä, joka antoi kadulle. Huomattuaan Alpatitshin hän tuli tämän luo.
— Terve tulemasta, Jakof Alpatitsh. Muut lähtevät kaupungista, vaan sinä tulet kaupunkiin, — sanoi isäntä.
— Mitenkä niin lähtevät? — kysäsi Alpatitsh.
— Sitähän minäkin, että tyhmiä ovat. Sitä ranskalaista pelkäävät.
— Akkojen juttuja, akkojen juttuja! — virkkoi Alpatitsh.
— Niinhän minäkin ajattelen, Jakof Alpatitsh. Olen sanonut, että kun on käsky olla sitä laskematta, niin pitää se uskoa. Ja musikatkin pyytävät kolme ruplaa kuormakyydistä — etteivät häpeäkään!
Jakof Alpatitsh kuunteli hajamielisesti. Hän pyysi teekeittiön ja heiniä hevosille ja juotuaan teen kävi nukkumaan.
Koko yön kulki majapaikan ohi sotaväkeä. Seuraavana päivänä pani Alpatitsh päälleen herrasliivit, joita hän piti ainoastaan kaupungissa, ja läksi asioilleen. Aamu oli kirkas ja jo kahdeksalta oli kuuma. Mainio viljankorjuupäivä, kuten Alpatitsh ajatteli. Kaukaa kaupungin takaa oli kuulunut ammuntaa aikaisesta aamusta pitäen.
Yhdeksännen tunnin alkaessa yhtyi kiväärien laukauksiin tykkien jyskettä. Kaduilla oli paljo kansaa, joka kiirehti jonnekin, paljo sotamiehiä, mutta, kuten muulloinkin, seisoivat kauppiaat puotiensa ovilla, issikat toimittivat tavallista ajoaan ja kirkoissa pidettiin jumalanpalvelusta. Alpatitsh kävi puodeissa, virastoissa, postissa ja kuvernöörin luona. Virastoissa, postissa, puodeissa juteltiin sotaväestä ja vihollisesta, joka jo oli käynyt kaupungin kimppuun. Kaikki kyselivät toisiltaan, mitä tehdä ja kukin koetti tyynnyttää toistaan.
Kuvernöörin talon edustalla tapasi Alpatitsh suuren joukon kansaa, kasakoita ja kuvernöörin matkavaunut. Portailla kohtasi Alpatitsh kaksi aatelisherraa, joista hän tunsi toisen. Tuttava aatelismies, entinen ispravnikka, puheli kiihkeästi:
— Ei tässä enää ole leikin tekoa. Hyvä, ken on yksin. Yksi pää, vaikka köyhäkin — on yksi, vaan kun on kolmetoista henkeä perettä ja omaisuus siinä sivussa... Sen ne ovat saaneet aikaan, että kaikki tuho perii. Mitä päällikköjä he ovat enää tämän jälkeen?... Hirttäisin mokomat rosvot...
— No, älähän toki, — virkkoi toinen.
— Kuulkoot, minä viis siitä! Ei suinkaan tässä koiria olla, — sanoi entinen ispravnikka ja katsahdettuaan taakseen näki Alpatitshin.
— Aa, Jakof Alpatitsh, mitäs sinä täällä teet?
— Hänen ruhtinaallisen ylhäisyytensä asiaa on kuvernöörille, — vastasi Alpatitsh ylpeästi nostaen päänsä pystyyn ja työntäen kätensä povelleen, minkä hän teki aina, kun puhui ruhtinaasta. — Suvaitsivat käskeä ottamaan selkoa asioiden tilasta, — jatkoi Alpatitsh.
— Ota vaan! — sähähti eräs tilanomistaja. — Sen ovat tehneet, ettei saa kuormahevosia, ei mitään!... Siinä on nyt selvä, kuuletko? — sanoi hän osottaen suuntaan, jolta ammuntaa kuului.
— Kaikki hukka perii ... rosvot! — virkkoi hän taasen ja laskeutui portailta.
Alpatitsh pudisti päätään ja nousi rappuja ylös. Vastaanottohuoneessa oli kauppiaita, naisia ja virkamiehiä, jotka ääneti silmäilivät toisiaan. Kabinetin ovi avautui, kaikki nousivat seisoalleen ja lähenivät ovea. Ovesta lennähti virkamies, puheli jotain erään kauppiaan kanssa, huudahti luokseen erään paksun virkamiehen, jolla oli risti kaulassa ja katosi taas oven taa nähtävästi karttaen kaikkia kysymyksiä ja häneen suunnattuja kasvoja. Alpatitsh siirtyi lähemmä, ja kun virkamies ilmestyi uudelleen, työnsi hän kätensä napitetun nuttunsa poveen, kääntyi virkamieheen ja antoi tälle kaksi kirjettä.
— Herra parooni Aschille kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Bolkonskilta, — julisti hän niin juhlallisesti ja pontevasti, että virkamies kuunteli ja otti kirjeet.
Muutamien minuuttien kuluttua pääsi Alpatitsh kuvernöörin luo, joka sanoi hänelle kiireissään:
— Ilmota ruhtinaalle ja ruhtinattarelle, ettei minun tiedossani ole ollut mitään, minä olen menetellyt korkeimpien käskyjen mukaisesti — tästä saat... — Hän antoi Alpatitshille paperin. — Muuten, kun ruhtinas on sairas, neuvoisin minä muuttamaan Moskovaan. Olen itse juuri lähdössä. Ilmota...
Kuvernööri ei ehtinyt loppuun. Ovesta lennähti pölyttynyt, hiestynyt upseeri ja alkoi puhua jotain ranskaksi. Kuvernöörin kasvoille nousi kauhu.
— Mene, — sanoi hän päätään nyökäyttäen Alpatitshille ja alkoi kysellä jotain upseerilta.
Ahneita, säikähtyneitä, avuttomia katseita suuntautui Alpatitshiin, kun tämä saapui kuvernöörin kabinetista. Alpatitsh läksi tahtomattaankin kuunnellen läheistä ja yhä yltyvää ammuntaa suoraapäätä ja nopein askelin majapaikkaan. Paperi, jonka kuvernööri oli antanut Alpatitshille, oli seuraavan sisältöinen:
"Vakuutan teille, ettei Smolenskin kaupunkia odota vielä pieninkään vaara eikä ole luultavaa, että se tulisi kaupunkia uhkaamaankaan. Yhdeltä puolen minä ja toiselta ruhtinas Bagration marssimme yhdistyäksemme Smolenskin edustalla ja tapahtuu tämä yhdistyminen 22 p:nä, jonka jälkeen molemmat armeijat yhteisvoimin ryhtyvät puolustamaan kansalaisiaan teille uskotussa läänissä, kunnes heidän ponnistustensa kautta saadaan isänmaan vihollinen karkotetuksi tai kunnes heidän urhoollisista riveistään on tuhottu viimeinenkin sotilas. Te näette tästä, että teillä on täysi oikeus tyynnyttää Smolenskin asukkaita, sillä se, jota kaksi niin urhoollista sotajoukkoa suojelee, voi olla vakuutettu näiden voitosta". (Barclay de Tollyn kirjelmä Smolenskin siviilikuvernöörille parooni Aschille v:lta 1812).
Kansaa tungeksi levottomana kaduilla.
Kaikenmoisilla talouskaluilla täytettyjä kuormia ilmestyi tuon tuostakin porteista ja läksi liikkumaan pitkin katuja. Ferapontovin naapuritalon pihassa seisoi kuormia ja naiset ulvoivat ja hääräilivät hyvästellessään. Pihakoira haukkua rähisi ja pyöriskeli hevosten edessä.
Alpatitsh tuli pihaan nopeammalla vauhdilla kuin hän tavallisesti kulki ja meni suoraan hevostensa luo. Kuski makasi. Hän herätti hänet ja käskettyään valjastamaan hevoset meni sisään. Isännän puolelta kuului lapsen itkua, naisen surkeaa valitusta ja Ferapontovin vihaista, käheää kiljuntaa. Kyökkipiika paipatteli etuhuoneessa kuin pelästynyt kana, kun Alpatitsh astui sisään.
— Henkihieveriin pieksi ... emännän tappoi!... Niin kovasti pieksi ja survoi!...
— Minkä tähden? — kysyi Alpatitsh.
— Pyysi lähtemään. Tietäähän sen, naiset... Saata minut pois, sanoo, älä jätä kuolemaan pienten lasten kanssa, sanoo, kaikki muutkin, sanoo, ovat menneet... Mitäs mekään, sanoo? Mutta kun puhalsi pieksämään. Ja niin pieksi ja niin vatvoi!
Alpatitsh nyökäytti aivan kuin hyväksyvästi päätään näihin sanoihin ja tahtomatta tietää sen enempää astui isäntäväen puolen vastapäätä olevan huoneen ovea kohti, missä hänen ostoksensa olivat.
— Hirviö, tappaja! — huusi samassa laiha, kalpea nainen lapsi sylissä ja päästä temmattu huivi käsissä riuhtautui ovesta ja juoksi rapuista alas pihalle.
Ferapontof tuli jälestä, vaan huomattuaan Alpatitshin alkoi korjailla liiviään ja tukkaansa, haukahti ja meni Alpatitshin jälestä huoneeseen.
— Joko matkalle? — kysyi hän.
Kysymykseen vastaamatta ja isäntään katsomatta kysyi Alpatitsh selkäperin tavaroitaan kokoillen, paljoko hän oli velkaa olostaan.
— Keretään se selvittää! No, olitkos kuvernöörillä? — kysyi Ferapontof. — Minkälainen päätös tuli?
Alpatitsh vastasi, ettei kuvernööri ollut sanonut hänelle mitään varmaa.
— Ei ole helppoa meikäläisen miehen lähteä liikkeelle, — sanoi Ferapontof. — Maksa Dorogobushiin 7 ruplaa kuormasta. Johan minä sanoin, ettei niillä ole häpyä! Selhvanof osasi oikeaan ja möi torstaina jauhonsa armeijaan yhdeksästä ruplasta kulin. Mitenkäs teenjuonnin on? — lisäsi hän.
Sillä aikaa kun hevosia valjastettiin, joi Alpatitsh Ferapontovin kanssa teetä viljanhinnoista, vuodentulosta ja suotuisista korjuu-ilmoista pakisten.
— On se alkanut jo hiljetä, — sanoi Ferapontof juotuaan kolme kupillista teetä ja pöydästä nousten, — meikäläiset ovat varmaankin päässeet voiton puolelle. Kun on sanottu, ettei saa laskea, niin ei siinä auta mikään. Voima se puolensa pitää... Tässä viime viikolla kertoivat, että Matvei Ivanitsh Platof oli niitä ajanut Marinajokeen ja kahdeksankotoista tuhatta ne sanoivat sen upottaneen yhtenä päivänä.
Alpatitsh kokosi ostoksensa, antoi ne kuskille, joka oli tullut sisään ja maksoi isännän saatavan. Portilta kuului poistuvien kärrynpyörien, kavioiden ja kulkusten ääniä.
Päivä oli kallistunut hyvän joukon iltapuoleen. Toinen puoli katua oli varjossa, toiseen paistoi aurinko vielä kirkkaasti. Alpatitsh vilkasi ikkunasta ulos ja oli menossa ovelle. Äkkiä kuului kummallinen ääni: etäistä vinguntaa ja jysähdys. Heti tämän jälkeen alkoi kumista pitkäveteistä kanuunanammunnan jymyä, josta ikkunat helisivät.
Alpatitsh meni kadulle, jota myöten kaksi miestä juoksi sillalle päin. Useilta tahoilta kuului tykinluotien ulvontaa ja jysähdyksiä ja kranaattien pauketta, joita putoili kaupunkiin. Mutta nämä äänet eivät kuuluneet paljon miltään eivätkä ne vetäneet asukkaiden huomiota puoleensa itse ampumisen jyrinän rinnalla, jota kuului kaupungin ulkopuolelta. Tämä oli pommitusta, jonka Napoleon oli käskenyt alkaa viidettä käydessä kaupunkia vastaan 130:sta tykistä. Kansa ei alussa käsittänyt pommituksen merkitystä.
Putoavien tykinluotien ja kranaattien äänet herättivät alussa vain uteliaisuutta. Ferapontovin vaimo, joka tähän saakka oli yhä ulissut katoksen alla pihassa, vaikeni nyt ja tuli lapsi sylissä portille, katseli ääneti kansaa ja kuunteli ääniä.
Portille tuli myöskin kyökkipiika ja puotimies. Kaikki koettivat iloisen uteliaina tavottaa silmillään heidän päittensä päällitse kiitäviä luotia. Kulman takaa tuli muutamia ihmisiä vilkkaasti keskustellen.
— Siinä vasta voima on! — puheli yksi. — Katon ja nurkan löi murskaksi niin kuin ei mitään.
— Ja maatakin myllersi kuin sika, — sanoi toinen, — oli se aika mälli ja kiireen antoi! — lisäsi hän nauraen. — Hyvä että hypähdit syrjään, muuten se olisi kääntänyt tallukkasi pystyyn.
Väkeä kerääntyi näiden miesten ympärille. He kertoivat, miten aivan heidän vieressään oli tykin luoti osunut taloon. Sillä välin lenteli lakkaamatta väkijoukon päiden yli milloin tykinluotia äkkiä ja synkästi vongahtaen, milloin kranaattia miellyttävästi ja pitkään vinkuen. Mutta ei ainoakaan pudonnut lähelle, kaikki hurisivat yli. Alpatitsh nousi kärryihin. Isäntä seisoi portilla.
— Mitä sinä siellä töllistelet! — kiljasi hän kyökkipiialle, joka käärityin hihoin, punaisessa hameessa ja paljaita kyynäspäitään heilutellen oli menossa kadun kulmaan kuuntelemaan, mitä siellä kerrottiin.
— Ihmeitä ja kummia, — virkkoi hän, mutta kuultuaan isäntänsä äänen, hän kääntyi takaisin hameensa liepeitä oikoen.
Taasen alkoi vinkua jotain, tällä kertaa aivan lähellä ja yht'äkkiä välähti kuin ylhäältä singahtanut lintu tulenleimahdus keskellä katua, pamahti ja peitti kadun savupilveen.
— Ilkiö, mitä sinä teet? — huusi isäntä kyökkipiian luo juosten.
Samassa silmänräpäyksessä kuului useilta tahoilta naisten surkeaa parkumista, lapsi parahti säikähdyksestä itkuun ja kalpein kasvoin, vaijeten tungeskeli väki kyökkipiian ympärillä. Väkijoukosta kuului kaikista äänekkäimmin kyökkipiian voihke ja valitus.
— Oi-voi-voi, rakkaat ihmiset! Kyyhkyiseni valkoiseni! Älkää antako kuolla! Kyyhkyiseni valkoiseni!...
Viiden minuutin kuluttua ei kadulla ollut enää ketään. Kyökkipiika, jolta kranaatinsirpale oli ruhjonut lonkan, kannettiin kyökkiin. Alpatitsh, tämän kuski, Ferapontovin vaimo lapsineen ja piharenki istuivat kellarissa ja kuuntelivat. Tykkien jyminä, luotien vinkuna ja kyökkipiian surkea voihke, joka kuului muita ääniä ylinnä, ei tauonnut hetkeksikään. Emäntä hyssytteli ja koetti asettaa lastaan, kyseli toisinaan surkealla äänellä muilta kellariin tulleilta, missä hänen isäntänsä oli, joka oli jäänyt kadulle. Kellariin saapunut puotimies sanoi hänelle, että isäntä oli mennyt väkijoukon kanssa kirkkoon, jossa oli pystytetty Smolenskin ihmeitätekevä pyhäinkuva.
Hämäränsuussa alkoi tykkien jyske hiljetä. Alpatitsh nousi kellarista ovelle. Äskeinen kirkas iltataivas oli nyt savupilvien peitossa. Näiden pilvien läpi pilkisti oudosti korkealla olevan nuoren kuun sirppi. Taannoisen tykkien kammottavan, vaan nyt vaijenneen jyskeen jälkeen tuntui kaupungissa vallitsevan hiljaisuus, josta kuului ainoastaan aivan kuin kautta koko kaupungin levenneiden askeleiden kolinaa, voihketta, kaukaisia huutoja ja tulipalojen rusketta. Kyökkipiian valitus oli nyt tauonnut. Kahdeltapuolen hulmusi tulipalojen mustia savupilviä. Kadulla kulki ja juoksi eri suuntiin sotamiehiä monenkarvaisissa puvuissa kuin säretyn muurahaiskeon asukkaita. Alpatitshin nähden pujahti useita näistä Ferapontovin pihaan. Alpatitsh meni portille. Eräs rykmentti, jolla oli kova kiire, tukkesi kadun takasin marssiessaan.
— Kaupunki luovutetaan, matkustakaa pois, — sanoi hänelle eräs upseeri ja samassa huusi sotamiehille:
— Minä annan teille luvan käydä pihoissa!
Alpatitsh palasi tupaan, huusi kuskia ja käski lähtemään. Alpatitshin ja kuskin jälestä läksivät kaikki Ferapontovin palvelijat. Huomattuaan savun ja tulipalojen liekkiä, jotka alkoivat selvästi näkyä illan hämärässä, alkoivat naiset, jotka tähän saakka olivat olleet ääneti, kovasti paipattaa tulipaloja nähdessään. Samallaista valitusta kuului muiltakin seuduin katua. Alpatitsh selvitteli vapisevin käsin kuskin kanssa hevosten sotkeutuneita ohjia ja vetohihnoja.
Portista ulos päästyään huomasi Alpatitsh, miten Ferapontovin puodissa, jonka ovet olivat selällään, kymmenkunta sotamiestä kovasti puhellen täytti säkkiään ja rensseleitään vehnäjauhoilla ja auringonkukan siemenillä. Samaan aikaan saapui Ferapontof kadun puolelta puotiinsa. Nähtyään sotamiehet hän aikoi ärjäistä näille jotain, vaan äkkiä pysähtyi, tarttui tukkaansa ja alkoi kauheasti voivotellen nauraa hohottaa.
— Viekää, pojat, viekää kaikki, jotteivät saatanat saisi! — kiljasi hän, ja tarttui itsekin säkkeihin ja heitteli niitä ulos.
Muutamat sotamiehet pelästyivät ja juoksivat ulos, toiset jatkoivat saaliin jakoa. Ferapontof huomasi Alpatitshin.
— Loppu tuli Venäjästä! — kiljui hän. — Alpatitsh! Loppu tuli! Panen itse palamaan! — Ferapontof juoksi pihalle.
Sotaväkeä tuli kadun täydeltä, niin ettei Alpatitsh voinut ajaa ohi, vaan täytyi jäädä odottamaan. Ferapontovin vaimo istui lapsineen myöskin kärryillä odotellen pääsyä liikkeelle.
Oli jo pimeä yö. Taivaalla tuikkivat tähdet ja paistoi nuori kuu, jonka kasvoja silloin tällöin savun liepeet pyyhkäisivät. Dnjeperin rantaäyräällä täytyi Alpatitshin ja emännän kuormien, jotka olivat verkkaan liikkuneet sotamiesten ajoneuvojen vieressä, taasen pysähtyä. Vähän matkan päässä tienristeyksestä, johon kuormat olivat pysähtyneet, paloi muutamassa kujassa talo ja puoteja. Tulipalo oli jo lopullaan. Leimut toisinaan sammahtivat ja painuivat mustan savun sekaan, toisinaan yhtäkkiä hulmahtivat kirkkaaseen liekkiin, joka valaisi tienristeykseen kokoutuneen väen kasvoja kammottavan selväpiirteisesti. Palopaikan lähellä vilisi ihmisten mustia haamuja ja tulen taukoamattoman ruskeen seasta kuului puhelua ja huutoja. Kun Alpatitsh huomasi, ettei hänen kuormansa vielä kohtakaan pääsisi liikkeelle, nousi hän kärryiltä ja meni kujaan tulipaloa katsomaan. Sotamiehiä kulki lakkaamatta edestakasin palopaikan ohi ja Alpatitsh näki, kuinka kaksi sotamiestä ja eräs mies pörrökarvaisessa sinellissä kiskoivat liekeistä palavia hirsiä ja vetivät niitä kadun poikki naapuripihaan; toiset kantoivat heiniä.
Alpatitsh meni suureen väkijoukkoon, joka seisoi erään korkean, palavan makasiinin luona. Seinät olivat yltäyleensä liekkien vallassa, takaseinä luhistunut maahan, lautakatto romahtamaisillaan sisään, kurkiaisia nuoli lieska. Väkijoukko nähtävästi odotti hetkeä, jolloin katto lopullisesti romahtaisi. Sitä odotti myöskin Alpatitsh.
— Alpatitsh! — kuului äkkiä tuttu ääni.
— Batjushka, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Alpatitsh, joka silmänräpäyksessä oli tuntenut nuoren ruhtinaansa äänen.
Ruhtinas Andrei, jolla oli leveä viitta päällä, oli väkijoukon takana pikimustan hevosen selässä ja katsoi Alpatitshiin.
— Miten olet joutunut tänne? — kysyi hän.
— Teidän ... teidän ylhäisyytenne, — hätäili Alpatitsh ja alkoi itkeä voivotella... — Teidän ... teidän ... olemmeko jo hukassa? Isä...
— Miten olet joutunut tänne? — toisti ruhtinas Andrei.
Samassa hetkessä välähti kirkas leimu, jolloin Alpatitsh näki nuoren herransa kalpeat, nääntyneet kasvot.
Alpatitsh kertoi, kuinka hänet oli lähetetty ja kuinka hän hädin tuskin oli päässyt lähtemään kaupungista.
— Miten on, teidän ylhäisyytenne, olemmeko hukassa? — kysyi hän taas.
Ruhtinas Andrei repäsi mitään vastaamatta muistikirjastaan lehden ja kirjotti siihen lyijykynällä polveaan vasten sisarelleen:
"Smolensk luovutetaan, Lisijagorin valtaavat viholliset viikon kuluttua. Matkustakaa heti Moskovaan. Vastaa minulle heti, milloin lähdette, viestimiehen kautta Usvjaschiin."
Annettuaan paperilapun Alpatitshille toisti ruhtinas Andrei hänelle vielä suullisesti, miten ruhtinaan, ruhtinattaren, pojan ja kotiopettajan matkavalmistukset oli toimitettava ja miten ja mihin hänelle oli vastaus heti lähetettävä. Hän ei ollut ehtinyt sanoa kaikkea, kun hänen luokseen ratsasti esikuntapäällikkö seurueineen.
— Oletteko eversti? — huusi esikuntapäällikkö saksalaisella ääntämistavalla ja ruhtinas Andreille tutulla äänellä. — Teidän läsnäollessanne sytytetään rakennuksia palamaan ja te seisotte toimettomana! Mitä se merkitsee? Saatte vastata, — huusi Berg, joka nyt oli ensimäisen armeijan jalkajoukkojen vasemman siiven päällikön esikunnan päällikön apulainen, — "erittäin mieluisa paikka ja aina näkösällä", kuten Berg sanoi.
Ruhtinas Andrei katsahti häneen, mutta mitään vastaamatta jatkoi Alpatitshille:
— Sano siis että odotan vastausta kymmenenteen päivään saakka ja jos en siksi saa vastausta, että kaikki ovat matkustaneet, täytyy minun hylätä kaikki toimet ja tulla itse Lisijagoriin.
— Minä sanon, ruhtinas, vain sen tähden, — virkkoi Berg, joka nyt tunsi ruhtinas Andrein, — että minun on täytettävä käskyt, sentähden että aina täytän käskyt täsmällisesti... Älkää suvaitko panna pahaksenne, — selitteli Berg.
Liekeissä alkoi jotain rätistä. Leimut laantuivat tuokioksi. Mustaa, paksua savua tuprusi katosta. Kumeata rusketta kuului liekeistä ja jotain raskasta luhistui alas.
— Hu-huu! — ulvoi väkijoukko aivan kuin vastaukseksi makasiinin romahdukselle, joka levitti palaneen viljan hajua. Leimut roihusivat ylös ja valasivat tulipalon ympärillä seisovien eloisan ihastuneita ja väsyneitä kasvoja.
Mies, jonka päällä oli pörrökarvainen sinelli, nosti kätensä ylös ja huusi:
— Sillä tavalla, pojat! Sillä tavalla!...
— Se on isäntä itse, — kuului ääniä.
— No niin, — jatkoi ruhtinas Andrei Alpatitshille, — kerro nyt kaikki, mitä olen sinulle puhunut. — Sanaakaan virkkamatta Bergille, joka vaieten odotti hänen vieressään, hän nykäsi hevostaan ja ajoi kujaan.
Smolenskista peräytyivät joukot edelleen. Vihollinen seurasi kintereillä. 10 p:nä marssi rykmentti, jota ruhtinas Andrei komensi, maantietä myöten sen tiehaaran ohi, josta valtatie erosi Lisijagoriin. Kuumuutta ja kuivuutta oli kestänyt neljättä viikkoa. Joka päivä oli taivaalla vaeltanut pilven höyväläisiä ja toisinaan pimentäneet auringonkin paistamasta. Vaan iltasin oli taivas selvennyt ja aurinko oli painunut tummanpunervaan usvaan. Maa sai virkistystä ainoastaan runsaasta yökasteesta. Tekemättä jäänyt vilja paahtui ja jyvät karisivat. Suot kuivuivat pohjaa myöten. Elukat ulvoivat nälissään, kun päivän polttamilla niityillä ei ollut mitään syömistä. Ainoastaan öisin ja metsissä, kun kaste ei ollut ehtinyt kuivua, oli viileätä. Mutta maantiellä, jota myöten joukot marssivat, ei ollut viileää öisinkään eikä metsienkään kohdalla. Kastetta ei näkynyt tomuisella hiekkaperällä, jota oli neljännes arssinan paksulta. Niin pian kuin aamu alkoi hämärtää, alettiin marssi. Kuormasto ja tykistö kulki äänettömästi pyöränrumpuja ja jalkaväki keträksiään myöten pehmeässä, tukehduttavassa, kuumassa porossa. Osa poroa ryöppysi jaloissa ja pyörissä, toinen osa tuprusi ilmaan ja jäi pilveksi sotaväen päälle, imeytyi silmiin, hiuksiin, korviin, sieramiin ja varsinkin keuhkoihin. Kuta korkeammalle aurinko yleni, sitä korkeammalle nousi pölypilvi ja hienon, kuuman pölyn läpi voi katsoa aurinkoon, joka vapaasti paistoi taivaalla, paljailla silmillä. Aurinko häämötti hehkuvana tummana pallona. Tuulta ei ollut ja ihmiset olivat pakahtua seisovan ilman rasituksesta. Mutta he marssivat marssimistaan sidotuin nenin ja suin. Kun tultiin kylän kohdalle, syöksyivät kaikki kaivolle, vedestä tapeltiin ja se juotiin pohjamutia myöten.
Ruhtinas Andrei oli rykmentin komentaja ja rykmentin pitäminen hyvässä kunnossa, miesten hyvinvointi ja käskyjen saaminen ja antaminen huvittivat häntä suuresti. Smolenskin palo ja luovuttaminen oli merkillinen ajankohta ruhtinas Andreille. Hänen vihansa kiihtyi siinä määrin viholliseen, että hän unohti sisäisen surunsa. Hän oli kokonaan uponnut rykmentin asioihin, huolehti sotamiestensä ja upseeriensa edestä ja kohteli näitä lempeästi. Rykmentissä kutsuttiin häntämeidän ruhtinaaksemme, hänestä ylpeiltiin ja häntä rakastettiin. Mutta hyvä ja lempeä hän oli ainoastaan oman rykmenttinsä väelle, Timohinelle y.m., aivan uusille ja oudoille ihmisille ja vieraassa henkilöpiirissä, ihmisille, jotka eivät voineet tietää eivätkä ymmärtää hänen entisyyttään. Vaan niin pian kun hän joutui tekemisiin entisten tuttujensa, esikuntalaisten kanssa, nousivat hänen harjaksensa heti pystyyn, hän muuttui vihaiseksi, ivalliseksi ja halveksivaksi. Kaikki se, joka häntä sitoi entisyyden muistoihin, inhotti häntä ja sen vuoksi koetti hän suhteissaan entiseen maailmaan olla vain tekemättä väärin ja täyttää velvollisuutensa. Tosin esiintyi ruhtinas Andreille kaikki synkässä valossa — varsinkin sen jälkeen, kun Smolensk oli hyljätty (jota hänen käsityksensä mukaan olisi voinut ja pitänyt puolustaa) 6 p:nä elokuuta ja kun hänen isänsä piti sairaana paeta Moskovaan ja jättää hävityksen jalkoihin rakastamansa ja kukoistavaksi kasvattamansa Lisijagori. Mutta tästä huolimatta voi ruhtinaan ajatusten esineenä olla muukin, joka oli aivan erillään yleisistä kysymyksistä ja se oli hänen — rykmenttinsä. 10 p:nä elokuuta saapui se joukko-osasto, jossa hänen rykmenttinsä oli, Lisijagorin kohdalle. Ruhtinas Andrei oli pari päivää sitte saanut tiedon, että hänen isänsä, poikansa ja sisarensa olivat muuttaneet Moskovaan. Vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä Lisijagorissa, päätti hän omituisen halunsa pakotuksesta saada repiä auki sydämensä haavoja, että hänen täytyi pistäytyä Lisijagorissa.
Hän käski satuloida hevosen ja läksi eräästä levähdyspaikasta ratsain kotikyläänsä, jossa hän oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa ajan. Ajaessaan lammen ohi, jossa kymmeniä naisia oli aina ollut karttuamassa ja huuhtomassa pyykkiä, huomasi ruhtinas Andrei, ettei lammen rannalla ollut ketään ja pieni lautta, joka oli vettä puolillaan, uiskenteli kumollaan keskellä lampea. Ruhtinas Andrei ajoi vahtituvan luo. Kiviportilla ei ollut ketään ja tuvan ovi oli auki. Puutarhan käytäville oli kasvettunut ruohoa ja englantilaisessa puistossa oli vasikoita ja hevosia. Ruhtinas Andrei ajoi kasvihuoneelle. Sen ikkunat oli säretty ja astioissa kasvavista puista oli muutamia kaadettu kumoon, muutamat olivat kuivettuneet. Hän huusi Tarasia, puutarhuria. Mutta kukaan ei vastannut. Kierrettyään kasvihuoneen ympäri huomasi hän, että kaunis pisteikköaita oli säretty ja hedelmät, luumut, kiskottu oksineen päivineen. Vanha musikka (ruhtinas Andrei oli lapsuudessaan nähnyt hänet portilla) istui vihreällä penkillä niinitallukoita punomassa.
Hän oli kuuro eikä ollut kuullut ruhtinas Andrein lähestymistä. Hän istui samalla penkillä, jolla tavallisesti vanha ruhtinas oli ennen istuskellut, ja hänen vieressään riippui katkoutuneen ja kuivettuneen magnoliumpensaan oksilla niinisäikeitä.
Ruhtinas Andrei ratsasti asuinrakennukselle. Puutarhasta oli hakattu muutamia vanhoja lehmuksia ja muuan täplikäs hevonen kuleksi varsoineen ruusupensaitten välissä aivan kartanon edessä. Kartanon ovet ja ikkunat olivat laudotetut. Yksi ala-ikkuna oli auki. Eräs poika, joka oli huomannut ruhtinas Andrein, juoksi kartanoon. Kun Alpatitsh oli toimittanut perheen matkalle, oli hän jäänyt yksinään Lisijagoriin. Hän istui kotona ja lueskeli Pyhän marttyyrien elämäkertaa. Saatuaan tietää ruhtinas Andrein tulosta astui hän silmälasit nenällä ja nuttuaan kiinni pannen ulos, riensi nopeasti ruhtinaan luo mitään sanomatta, purskahti itkemään ja suuteli ruhtinas Andrein polvea.
Sitte hän käännähti pois harmistuneena heikkoudestaan ja rupesi kertomaan asioiden tilasta. Kaikki kalleudet ja arvoesineet oli viety Bogutsharovaan. Vilja, noin 100 tshetverttia, oli niinikään korjattu talteen. Heinän ja toukoviljan olivat ottaneet ja niittäneet vihantana — sotamiehet. Musikat olivat joutuneet puille paljaille. Muutamat olivat menneet heistäkin Bogutsharovaan, pieni osa oli jäänyt paikoilleen.
Ruhtinas Andrei ei malttanut kuulla loppuun, vaan kysyi:
— Milloinka isä ja sisar matkustivat? — tarkottaen, milloin nämä olivat matkustaneet Moskovaan.
Luullen, että kysyttiin lähtöä Bogutsharovaan, vastasi Alpatitsh, että olivat lähteneet 7 p:nä, jonka jälkeen hän taas alkoi puhella talousasioista ja kysellä ohjeita.
— Saisikohan myydä sotaväelle kuittia vastaan kauraa? Meillä on sitä jälellä vielä 600 tshetverttia, — kyseli Alpatitsh.
"Mitä vastaisin?" ajatteli ruhtinas Andrei katsellen vanhuksen auringonpaisteessa kiiltävää kaljua päätä, ja päättäen hänen kasvojensa ilmeestä, että vanhus itsekin piti kysymyksiään sopimattomina tällä hetkellä, vaan kyselihän muuten vain ja tukehduttaakseen omaakin suruaan.
— Myy vain, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Jos suvaitsitte nähdä epäjärjestystä puutarhassa, — sanoi Alpatitsh, — niin ei sitä ole voinut ehkäistä. Kolme rykmenttiä on marssinut tästä ja ollut yötä, varsinkin rakuunoita. Minä olen kirjottanut päällikön nimen ja arvon muistiin valituksen tekemistä varten.
— No, mitä sinä nyt aijot? Jäätkö paikoillesi, jos vihollinen valtaa tilan? — kysyi ruhtinas Andrei.
Alpatitsh käänsi kasvonsa ruhtinas Andreihin, katsahti häneen ja sitte yht'äkkiä nosti kätensä juhlallisesti pystyyn.
— Hän on minun turvani, tapahtukoon Hänen tahtonsa! — virkkoi hän.
Joukko musikoita ja talon palvelijoita tuli niittyä myöten paljastetuin päin ruhtinas Andreita kohti.
— No, hyvästi sitte! — sanoi ruhtinas Andrei kumartuen Alpatitshia kohti. — Matkusta sinäkin pois, vie mukanasi, minkä voit ja käske kansan mennä Rjasanin lääniin tai Moskovan tienoille.
Alpatitsh painautui hänen jalkaansa vasten ja alkoi itkeä. Ruhtinas Andrei irrotti jalkansa hellävaroin, nykäsi hevostaan ja läksi nelistämään pitkin lehtokäytävää.
Kuuro ukko istui penkillään yhtä osattomana kuin kärpänen ruumiin kasvoilla ja koputteli tallukan pohjaa. Kaksi tyttöstä juoksi ruhtinas Andreita vastaan samalta taholta, hameen helmuksissa luumuja, joita he olivat ottaneet kasvihuoneen puista. Huomattuaan nuoren herran sieppasi vanhempi tyttö säikähtyneenä nuorempaa toveriaan kädestä ja piilottautui tämän kanssa koivun taa ehtimättä poimia takasin helmuksista pudonneita vihreitä luumuja.
Ruhtinas Andrei käännähti pelästyneenä ja nopeasti poispäin, ettei olisi näyttänyt, että hän oli heidät huomannut. Hänen kävi sääli tuota pelästynyttä, sievää tyttöstä. Hän pelkäsi katsahtaa tyttöön, mutta samalla häntä vastustamattomasti halutti kurkistaa. Uusi, riemukas ja lohduttava tunne valtasi hänet, kun hän näihin tyttöihin katsoessaan käsitti olevan muita, hänelle ventovieraita ja kuitenkin yhtä laillisia inhimillisiä harrastuksia kuin ne, jotka häntä askaroittivat. Noiden tyttösten mieli paloi nähtävästi hartaasti yhteen asiaan — saada viedä ja syödä vihreät luumunsa kiinni joutumatta ja ruhtinas Andrei toivoi yhdessä heidän kanssaan menestystä heidän yritykselleen. Hän ei voinut olla vieläkin kerran katsahtamatta tyttöihin. Luullen jo olevansa turvassa hypähtivät tytöt lymypaikastaan ja hennoilla äänillään jotain piipattaen he juosta livistivät tiehensä helmuksiaan kannattaen pitkin ruohokkoa, että ahavoituneet paljaat jalat vatvoivat yhtenä vilinänä.
Ruhtinas Andrei oli hieman virkistynyt päästyään loittonemaan maantien poropilvistä. Kaukana Lisijagorin takana hän tuli taas samalle tielle ja tapasi rykmenttinsä levähdyspaikalta erään pienen lammen rannalla. Kello kävi kahta. Aurinko, pölyn läpi häämöttävä punainen pallo, paahtoi sietämättömän tulisesti ja poltti selkää mustan nutun läpi. Pöly pysyttelihe ennallaan pysähtyneiden, hälisevien sotamiesten päiden päällä. Tuulta ei ollut.
Hänen mielensä teki veteen — niin likaista kuin se olikin. Hän katsoi lammikkoon, josta kaikui huutoa ja hohotusta. Pieni, sameavesinen, ruohottunut lammikko oli noussut ainakin kaksi neljännestä, sillä se oli täynnä alastomia, valkeita, pulikoivia ihmisruumiita, joiden kädet, kasvot ja kaulat olivat tiilenruskeat. Koko tuo alaston, valkea ihmislihan paljous pulikoi hohottaen ja hihkuen likaisessa rapakossa kuin haaviin sullotut kalat. Ilolta kuulosti pulikoiminen, vaan sen tähden se oli erityisen surullista.
Muuan nuori, valkoverinen 3:nen komppanian sotamies — ruhtinas Andrei tunsi vielä hänet — jolla oli nauha jalassa nilkan ylipuolella, otti silmiään ristien muutamia askeleita taapäin saadakseen aimo vauhdin ja sitte pulskahtaakseen veteen. Toinen musta ja aina rääsyinen ali-upseeri teutaroi vyötäreitään myöten vedessä ja riuhtoi jäntevätä ruumistaan, pärskyi mielissään ja valeli ranteisiin saakka mustuneilla käsillään vettä päähänsä. Kuului ruumisten läiskettä toisiaan vasten, hihkuntaa, uhuilemista ja porua.
Rannoilla, lammessa, kaikkialla oli valkoista, tervettä, jäntereistä lihaa. Upseeri Timohin, jolla oli punainen nenän nappula, hankasi ruumistaan pyyhinliinalla ja rupesi häpeilemään, kun älysi ruhtinas Andrein, mutta uskalsi kuitenkin puhutella.
— Jopa olisi mainiota, teidän ylhäisyytenne, jos tekin suvaitsisitte! — sanoi hän.
— Likaista on, — sanoi ruhtinas Andrei naamaansa rypistäen.
— Me puhdistamme teille hetipaikalla. — Ja Timohin juoksi alasti käskemään muita pois.
— Ruhtinas tulee.
— Kuka? Meidänkö ruhtinas? — kysyttiin ja kaikki kiiruimman kaupalla kapuamaan lammesta, niin että ruhtinas Andrei sai vasta suurella vaivalla heidät rauhottumaan. Hän päätteli paremmaksi huuhdella itseään ladossa.
"Liha, ruumis,chair à canon",[58]ajatteli hän katsellen omaakin alastonta ruumistaan ja vavahteli jonkun verran myöskin veden viileydestä, mutta etupäässä jostain käsittämättömästä inhosta ja kauhusta nähdessään tuon äärettömän lihapaljouden, joka likaisessa vedessä pulskaroi.
7 p:nä elokuuta kirjotti ruhtinas Bagration pysähdyspaikassaan Mihailovkassa Smolenskin tiellä seuraavaa:
"Arvoisa herra kreivi Aleksei Andrejevitsh."
(Hän kirjotti Araktshejeville, mutta tiesi, että hallitsija tulee lukemaan hänen kirjeensä ja sen vuoksi punnitsi hän juurtajaksain jokaisen sanansa, mikäli hän sen kykeni tekemään).
"Luulen, että ministeri on jo ilmottanut Smolenskin luovuttamisesta viholliselle. Kipeätä, surkeaa, ja koko armeija on vimmoissaan siitä, että kaikista tärkein paikka hylättiin syyttä suotta. Minä puolestani pyytelin häntä mieskohtaisesti mitä vakuuttavimmin, lopulta kirjotinkin, mutta ei mikään saanut häntä suostumaan. Vannon teille kunniani kautta, että Napoleon oli semmoisessa umpisokkelossa, jommoiseen harvoin joutuu, ja hän olisi voinut kadottaa puolet armeijaansa, mutta ei vallottaa Smolenskia. Meidän joukkomme tappelivat ja tappelivat harvinaisen lujasti. Minä pidätin ja kuritin heitä 15 tuhannella yli 35 tuntia, vaan hän ei tahtonut pysyä paikoillaan 14 tuntia. Tämä on häpeällistä ja tahra armeijallemme eikä hänen minun mielestäni pitäisi elääkään maailmassa. Jos hän ilmottaa, että mieshukka on suuri, niin se ei ole totta; mahdollisesti 4 tuhannen paikoilla, ei enempää, vaan tuskinpa sitäkään. Minkä mahtaa, vaikka olisi kymmenenkin — onhan sota. Sitä vastoin menetti vihollinen suunnattoman paljon.
"Olisiko maksanut vaivaa kestää vielä kaksi päivää? Ainakin olisivat he poistuneet itsestään, sillä heillä ei ollut vettä juottaa väkeään ja hevosiaan! Hän antoi minulle sanansa, ettei peräydy, mutta äkkiä lähetti sanan, että poistuu yöllä. Sillä tavoin ei voi sotia ja me voimme kohta johdattaa vihollisen Moskovaan...
"On liikkeellä huhu, että te tuumitte rauhaa. Herra varjelkoon rauhasta! Sopia semmoisten uhrausten jälkeen ja semmoisten järjettömien peräytymisten jälkeen on sama, kuin että te asetatte koko Venäjän itseään vastaan eikä kukaan meistä ilkeä häpeän tähden kantaa univormua. Jos kerran asiat ovat näin — täytyy tapella niin kauan kuin Venäjä jaksaa ja väki pysyy jaloillaan...
"Yhden on oltava komentajana eikä kahden. Teidän ministerinne saattaa olla hyvä ministeristössä, mutta kenraali on enemmän kuin huono — viheliäinen. Ja hänelle on uskottu koko meidän Isänmaamme kohtalo; suokaa anteeksi, että kirjotan röyhkeästi. Näkyy, ettei se rakasta hallitsijaa, vaan haluaa meidän kaikkien perikatoa, joka neuvoo solmimaan rauhaa ja ministeriä armeijan komentajaksi. Minä kirjotan teille totuuden: valmistakaa nostoväkeä. Sillä ministeri johtaa mitä mestarillisimmalla tavalla vieraan kansan perässään pääkaupunkiin. Suurta epäilyä herättää koko armeijassa herra sivus-adjutantti Wolzogen. Hänen sanotaan olevan enemmän Napoleonin kuin meidän miehemme ja hän antaa kaikessa neuvoja ministerille. Minä en ole ainoastaan kohtelias häntä kohtaan, vaan tottelen häntä kuin korpraali, vaikka olen häntä vanhempi. Tämä koskee kipeästi, mutta rakastaessani hyväntekijääni ja hallitsijaani — tottelen. Sääli vain hallitsijaa, joka uskoo semmoisille mainion armeijan. Ajatelkaa, että me olemme peräytyessämme menettäneet väkeä uupumuksesta ja hospitaaleissa on kuudettatoista tuhatta, vaan jos olisi hyökätty eteenpäin, ei olisi sitäkään. Sanokaa Jumalan nimessä, mitä meidän Venäjämme — meidän äitimme sanoo, kun näin pelkäämme ja mistä syystä me luovutamme niin hyvän ja uhrautuvan Isänmaamme roistoille ja sytytämme jokaiseen alamaiseen vihaa ja häpeää. Mitä arkailisimme ja ketä pelkäisimme? Minun ei ole syyni, että ministeri on horjuvainen, arka, tolkuton, hidas ja hänellä on kaikki huonot ominaisuudet. Koko armeija itkemällä itkee ja haukkuu häntä pahanpäiväisesti."
Kaikki ne lukemattomat jaotukset, joita voi havaita elämän ilmiöissä, voidaan erottaa semmoisiin, joissa on vallitsevana sisällys ja semmoisiin, joissa on vallitsevana muoto. Tämmöisiin, vastakohtana maaseudun, kunnan, läänin, jopa Moskovankin elämään, voi viedä Pietarin elämän, varsinkin salonki-elämän. Tämä elämä oli muuttumaton. V:sta 1805 me sovimme ja riitaannuimme moneen kertaan Bonaparten kanssa, laadimme perustuslakia ja kumosimme niitä, vaan Anna Pavlovnan ja Helenan salongit olivat pysyneet aivan samallaisina, kuin ne olivat olleet toinen 7 ja toinen 5 vuotta sitte. Entiseen tapaan puheltiin Anna Pavlovnan luona Bonaparten käsittämättömästä menestyksestä ja nähtiin niin hyvin hänen menestyksessään kuin myöskin Europan hallitsijoiden hänelle osottamassa hemmottelussa ilkeä salaliitto, jonka ainoana tarkotuksena oli tuottaa ikävyyttä ja häiriötä sille hovipiirille, jonka edustaja oli Anna Pavlovna. Aivan samalla tavalla kuin v. 1808 puheltiin ja ihasteltiin v. 1812 Helenan luona, jota itse Rumjantsef oli kunnioittanut käynneillään ja jota hän piti osittain älykkäänä naisena, suuresta kansasta ja suuresta miehestä ja surkuteltiin välien rikkoutumista Ranskan kanssa, joiden välien piti kuitenkin rakentua rauhalla niiden mielestä, jotka kävivät Helenan salongissa.
Viime aikoina, sen jälkeen kun hallitsija oli tullut armeijasta, muuttui mieliala näissä seurasalongeissa jonkun verran levottomaksi ja tehtiinpä mielenosotuksiakin puolin ja toisin, mutta salonkien suunta jäi entiselleen. Anna Pavlovnan seurapiiriin otettiin ranskalaisista vain juurevia legitimistejä ja isänmaallisuutta osotettiin siten, ettei pitänyt käydä ranskalaisessa teatterissa. Sotatapauksia seurattiin ahneesti ja meidän armeijastamme levitettiin mitä edullisimpia huhuja. Helenan rumjantsevilaisessa, ranskalaisessa seurapiirissä peruutettiin huhuja vihollisen ja sodan julmuuksista ja punnittiin kaikkia Napoleonin sovintoyrityksiä. Yleensä esiintyi sota Helenan salongissa tyhjänpäiväisinä mielenosotuksina, jotka päättyvät rauhaan, ja tässä salongissa vallitsi Bilibinin mielipide, joka nyt oli Pietarissa Helenan kotiväkeä (jokaisen viisaan henkilön piti olla hänen luonaan), ettei ruuti, vaan ruudin keksijät ratkaisevat asian. Tässä seurapiirissä naurettiin ivallisesti ja hyvin järkevästi, jos kohta varsin varovasti, Moskovan juhlapäiviä, josta tieto oli saapunut Pietariin hallitsijan kanssa.
Anna Pavlovnan seurapiirissä oltiin sitävastoin ihastuksissaan moskovalaisten juhlista ja ilosta ja niistä puhuttiin, kuten Plutarkos puhui vanhoista. Ruhtinas Vasili, joka yhä oli entisissä tärkeissä viroissaan, muodosti renkaan, joka yhdisti nämä kaksi vastakkaista seurapiiriä. Hän kävima bonne amie[59]Anna Pavlovnan luona ja kävidans le salon diplomatique de ma fille,[60]ja kun hän myötäänsä kulki yhdestä leiristä toiseen, sotkeutui hän usein sanoissaan ja puhui Helenan luona sitä, mitä olisi pitänyt puhua Anna Pavlovnalla ja päinvastoin.
Kohta hallitsijan tulon jälkeen puheli ruhtinas Vasili kerran Anna Pavlovnalla sota-asioista ja moitti ankarasti Barclay de Tollya, mutta ei osannut sanoa, kuka olisi ollut nimitettävä ylipäälliköksi. Eräs vieraista, joka tunnettiin nimelläun homme de beaucoup de mérite[61]ja joka kertoi nähneensä Pietarin nostoväen päälliköksi äsken valitun Kutusovin, uskalsi varovasti lausua arvelunaan, että Kutusof olisi se mies, joka täyttäisi kaikki vaatimukset.
Anna Pavlovna hymähti surullisesti ja huomautti, ettei Kutusof ollut tuottanut hallitsijalle mitään muuta kuin ikävyyttä.
— Minä koetin puhumalla puhua aatelisklubissa, — keskeytti ruhtinas Vasili, — mutta minua ei kuunneltu. Minä sanoin, ettei hänen valintansa nostoväen päälliköksi ole hallitsijan mieleen. Mutta minua ei kuultu.
— Se on suorastaan vastustamisvimmaa — jatkoi hän. — Ja mistä syystä? Kaikki johtuu siitä, että me haluamme apinoida moskovalaisten tyhmää iloa, — sanoi ruhtinas Vasili sotkeutuen hetkeksi ja unohtaen, että moskovalaisten iloa olisi pitänyt pilkata Helenan luona, vaan Anna Pavlovnalla olla niistä ihastuksissaan. Mutta hän samassa korjasi erehdyksensä. — Onko nyt Kutusovin, Venäjän vanhimman kenraalin, sopivaa istua rahatoimikamarissa,et il en restera pour sa peine.[62]Voiko nimittää ylipäälliköksi miestä, joka ei voi nousta satulaan, nukkuu neuvotteluissa, miestä, jolla on mitä huonoimmat tavat! Kyllä hän sai hyvän maineen Bukarestissa! En puhu hänen ominaisuuksistaan kenraalina, mutta voiko tämmöisenä hetkenä nimittää miestä, joka on raihnas ja sokea, aivan sokea? Kylläpä on kaunis, sokea kenraali! Hän ei näe mitään. Vaikka sokkosilla oltaisi ... ei kerrassaan mitään!
Kukaan ei väittänyt vastaan.
24 p:nä heinäkuuta olivat hänen sanansa aivan paikallaan. Mutta 29 p:nä heinäkuuta suotiin Kutusoville ruhtinaallinen arvonimi. Ruhtinaallisen arvonimen antaminen saattoi tarkottaa sitäkin, että hänestä haluttiin päästä irti ja siitä syystä oli ruhtinas Vasilin arvostelu hänestä edelleenkin paikallaan, vaikka hän ei sitä nyt lausunutkaan julki. Mutta 8 p:nä elokuuta kutsuttiin kokoon komitea, jossa oli kenraali-sotamarsalkka Saltikof, Araktshejef, Vjasmitinof, Lopuhin ja Kotshubei ja jonka oli harkittava sota-asioita. Komitea päätti, että huono onni johtui päällikkyyden keskinäisestä eriävyydestä ja huolimatta siitä, että komiteajäsenet tiesivät Kutusovin olevan vastenmielisen hallitsijasta, ehdotti komitea Kutusovin nimitettäväksi ylipäälliköksi. Samana päivänä nimitettiin Kutusof armeijan ja sotajoukkojen miehittämän alueen täysivaltaiseksi ylipäälliköksi.
9 p:nä elokuuta tapasi ruhtinas Vasili Anna Pavlovnallal'homme de beaucoup de mérite. L'homme de beaucoup de mériteliehakoi Anna Pavlovnaa, sillä hän halusi tulla nimitetyksi naisopiston kuraattoriksi. Ruhtinas Vasili astui huoneeseen onnellisen voittajan ja tarkotustensa perille päässeen miehen näköisenä.
—Eh bien, vous savez la grande nouvelle. Le prince Koutouzoff est maréchal.[63]Kaikista erimielisyyksistä on tehty loppu. Olen niin onnellinen, niin iloinen! — puheli ruhtinas Vasili. —Enfin voilà un homme,[64]— lisäsi hän merkitsevästi ja tiukasti silmäillen kaikkia, jotka vierashuoneessa olivat.
Vaikkal'homme de beacoup de méritehalusikin itselleen paikkaa, ei hän kuitenkaan voinut olla huomauttamatta ruhtinas Vasilille tämän tuonnoista moitetta. (Se oli epäkohteliaasti sekä ruhtinas Vasilia, joka oli Anna Pavlovnan vierashuoneessa, että Anna Pavlovnaa kohtaan, joka myöskin ilostui tiedosta, mutta hän ei voinut hillitä itseään).
—Mais on dit qu'il est aveugle, mon prince[65]— sanoi hän muistuttaen ruhtinas Vasilille tämän sanoja.
—Allez donc, il y voit assez,[66]— sanoi ruhtinas Vasili kumealla, nopealla äänellään ja yskien, kuten hän aina teki ratkaistessaan vaikeita kysymyksiä.
—Allez, il y voit assez, — toisti hän. — Ja varsinkin siitä, — jatkoi hän, — olen minä erityisen iloinen, että hallitsija on antanut hänelle täyden vallan armeijoihin ja koko maahan, vallan, jota ei vielä milloinkaan ole ollut yhdelläkään ylipäälliköllä. Hän on toinen itsevaltias, — päätti hän voitokkaasti hymyillen.
— Suokoon Jumala, suokoon Jumala, — sanoi Anna Pavlovna.
L'homme de beaucoup de mérite, joka oli vasta nousukas hovipiirissä, halusi imarrella Anna Pavlovnaa ja sen vuoksi hän tahtoen puolustaa hänen entistä mielipidettään tuosta arvostelusta sanoi:
— Sanotaan, ettei hallitsija ollut mielellään antanut tuota valtaa Kutusoville.On dit qu'il rougit comme une demoiselle à laquelle on lirait Joconde,[67]en lui disant: le souverain et la patrie vous décernent cet honneur.[68]
—Peut-être que le coeur n'était pas de la partie,[69]— sanoi Anna Pavlovna.
— Oo, ei suinkaan, — puolusti ruhtinas Vasili lämpimästi. Nyt oli Kutusof hänestä miesten paras. Ruhtinas Vasilin mielestä ei Kutusof ollut ainoastaan hyvä, vaan kaikki häntä jumaloivatkin. — Ei se ole mahdotonta, sillä hallitsija osasi ennen pitää häntä suuressa arvossa, — sanoi hän.
— Suokoon vain Jumala, — virkkoi Anna Pavlovna, — että ruhtinas Kutusof ottaisi todellisen vallan käsiinsä eikä sallisikenenkäänpistää seipäitä pyörien väliin —des bâtons dans les roues.
Ruhtinas Vasili oivalsi heti, ken olikenenkään. Hän sanoi supattaen:
— Tiedän varmasti, että Kutusof oli välttämättömänä ehtona vaatinut, ettei perintöruhtinas tsesarevitsh olisi armeijassa.Vous savez ce qu'il a dit à l'empereur?[70]
Ja ruhtinas Vasili kertoi sanat, jotka Kutusof oli muka lausunut hallitsijalle: "minä en voi häntä rangaista, jos hän tekee jotain kelvotonta enkä palkita, jos hän tekee hyvin".
— Oo! Hän on mitä viisain mies tuo Kutusof,je le connais de longue date.[71]
— Kerrotaan myöskin, — sanoil'homme de beaucoup de mérite, jolla ei vielä ollut hovitahdillisuutta, — että ruhtinas oli pannut välttämättömäksi ehdoksi, ettei hallitsijakaan kävisi armeijassa.
Samassa kun hän oli näin sanonut, käännähti ruhtinas Vasili ja Anna Pavlovna silmänräpäyksessä hänestä ja surullisesti huoaten hänen tyhmyyttään katsoivat toisiinsa.
Samaan aikaan, kun tämä tapahtui Pietarissa, olivat ranskalaiset jättäneet Smolenskin taakseen ja saapuivat yhä lähemmä Moskovaa. Napoleonin historioitsija Thiers, samoin kuin muutkin Napoleonin historioitsijat, kertoo koettaessaan puolustaa sankariaan, että Napoleon tuli tahtomattaan marssineeksi Moskovan muurien edustalle. Hän on yhtä oikeassa kuin kaikki muutkin historioitsijat, jotka etsivät historiallisten tapausten selityksiä yhden miehen tahdosta. Hän on yhtä oikeassa kuin venäläisetkin historioitsijat, jotka vakuuttavat, että Napoleon tuli houkutelluksi Moskovaan venäläisten sotapäällikköjen taitavuuden kautta. Paitsi retrospektivisyyden (takasin vaikuttavuuden) lakia, joka esittää kaiken entisen valmistuksena tapahtuneelle tosiasialle, on tässä huomattava myöskin keskinäisyyden suhde, joka sotki koko asian. Hyvä pelaaja, joka on joutunut tappiolle shakkipelissä, on vakuutettu siitä, että hänen tappionsa johtui hänen omasta virheestään ja hän koettaa etsiä tuota virhettä pelin alusta, mutta unohtaa, että koko pelin kestäessä on pitkin matkaa tapahtunut samallaisia virheitä ja ettei ainoakaan hänen siirroistaan ollut täydellinen. Se virhe, johon hän kiinnittää huomionsa, näkyy hänelle vain siksi, että vastapelaaja on käyttänyt sitä hyväkseen. Kuinka paljon mutkikkaampi onkaan sotapeli, jota käydään jonkun ajanjakson tunnettujen olosuhteiden vallitessa, jossa ei yksi tahto johda raukeita koneita, vaan jossa kaikki johtuu erilaisten mielivaltaisuuksien lukemattomista yhteentörmäyksistä!
Smolenskin jälkeen etsi Napoleon tappelua Dorogobushin takana Vjasman luona, sitte Tsarevo-Saimishtshen luona. Mutta tapahtui, etteivät venäläiset lukemattomien asianhaarojen yhteentörmäyksen tähden voineet ryhtyä tappeluun ennen kuin Borodinossa, 112 virstan päässä Moskovasta. Napoleon antoi määräyksen marssia Vjasmasta suoraa päätä Moskovaan.
Moscou, la capitale asiatique, de ce grand empire, la ville sacrée des peuples d'Alexandre, Moscou avec ses innombrables églises en forme de pagodes chinoises,[72]— tämäMoscouei antanut rauhaa Napoleonin ajatuksille. Vjasman ja Tsarevo-Saimishtshen välisellä matkalla ratsasti Napoleon kaartin, vartioväen, paashien ja adjutanttien seurassa englantilaiseen kuosiin ruokotulla haalavan keltaisella tasa-astujallaan. Esikunta-päällikkö Berthier oli jäänyt jälemmä kuulustelemaan erästä ratsuväen ottamaa venäläistä vankia. Nelistäen ja tulkki Lelorme d'Ideville mukanaan hän saavutti Napoleonin ja pysähdytti iloisin kasvoin hevosensa.
—Eh bien?[73]— sanoi Napoleon.
—Un cosaque de Platoff[74]sanoo, että Platovin joukko yhtyy suureen armeijaan ja että Kutusof on nimitetty ylipäälliköksi.Très intelligent et bavard![75]
Napoleon hymyili, käski antamaan kasakalle hevosen ja tuomaan hänen luokseen. Hän halusi puhua itse vangin kanssa. Muutamia adjutanttia ratsasti hakemaan ja tunnin kuluttua ajoi ranskalaisessa satulassa Napoleonin eteen Denisovin Rostoville luovuttama linnaorja Lavrushka. Hänen päällään oli upseerinpalvelijan lyhyt takki, naama oli humalansekainen, veijarimaisen iloinen. Napoleon käski hänen ratsastaa rinnallaan ja alkoi kysellä:
— Oletteko kasakka?
— Kasakka, herra upseeri.
"Le cosaque ignorant la compagnie dans laquelle il se trouvait, car la simplicité de Napoléon n'avait rien qui put révéler à une imagination orientale la présence d'un souverain, s'entretint avec la plus extrême familiarité des affaires de la guerre actuelle",[76]sanoo Thiers kertoessaan tästä tapauksesta. Lavrushka oli tosiaankin juonut edellisenä päivänä itsensä ihan täyteen, jättänyt herransa päivällisettä, saanut aika selkäsaunan ja oli sitte lähetetty hakemaan kylästä kanoja, mutta oli täällä ryhtynyt rosvoamaan ja joutunut ranskalaisten vangiksi. Lavrushka oli yksi niitä raakoja, julkeita lakeijoja, jotka olivat nähneet jos jotakin, jotka pitivät velvollisuutenaan tehdä kaikki viekkaasti ja häpeämättömästi, jotka olivat valmiit toimittamaan herralleen minkälaisen palveluksen tahansa ja jotka ovelasti arvasivat herrasväen huonot ajatukset, varsinkin kunnianhimon ja pikkumaisuuden.
Jouduttuaan Napoleonin seuraan, jonka persoonan Lavrushka hyvin ja helposti tunsi, ei hän ollenkaan häikäillyt, vaan koetti kaikin voimin olla uusien isäntiensä mieliksi.
Hän tiesi varsin hyvin, että se oli itse Napoleon, vaan Napoleonin läsnäolo ei voinut hämmästyttää häntä enemmän kuin Rostovin tai ruoskia punovan vääpelinkään läsnäolo, sillä hänellä ei ollut kerrassaan mitään semmoista, jota häneltä ei olisi voinut riistää yhtä hyvin hänen oma vääpelinsä kuin Napoleonkin.
Hän lörpötteli kaikki, mitä upseerien palvelijoiden kesken oli jututtu. Paljon oli niissä perääkin. Mutta kun Napoleon kysyi häneltä, että mitä venäläiset oikeastaan ajattelevat, luulevatko he voittavansa Bonaparten tai ei, rupesi Lavrushka siristelemään silmiään ja miettimään.
Hän huomasi kysymyksessä piilevän hienon viekkauden, kuten Lavrushkan tapaiset ihmiset aina ja kaikessa haistoivat viekkautta, ja sen tähden hän murjotti vähän aikaa ääneti.
— Jos niin kuin että taistelu on tullakseen, — sanoi hän miettivästi, — ja kahtapuoleen, niin te voitatte. Siinä ei ole tinkimistä. Vaan jos kuluu kolme päivää, niin silloin sen samaisen päivän perästä, tuota, siitä taistelusta tulee pitkä juttu.
Napoleonille käännettiin hänen sanansa näin: "si la bataille est donnée avant trois jours, les français la gagneraient, maisque si elle serait donnée plus tard, Dieu sait ce qui en arriverait",[77]käänsi Lelorme d'Ideville hymyillen. Napoleon ei hymyillyt, vaikka hän näytti olevan mitä parhaimmalla päällä, vaan käski toistamaan nuo sanat itselleen.
Lavrushka huomasi tämän ja hauskuttaakseen häntä sanoi hän olematta tuntevinaan Napoleonia:
— Kyllähän teillä on Bonaparte, hän on antanut koko maailmalle selkään, vaan me olemme toista maata ... — sanoi hän itsekään tietämättä, miten ja mistä syystä hänen sanoihinsa pujahti lopulta kehaisevaa isänmaallisuutta.
Tulkki käänsi tämän Napoleonille ilman viimeisiä sanoja ja Bonaparte hymähti: "Le jeune cosaque fit sourire son puissant interlocuteur",[78]sanoo Thiers. Ratsastettuaan muutaman askeleen ääneti kääntyi Napoleon Berthieriin sanoen, että hän tahtoo nähdä minkä vaikutuksen tekeesur cet enfant du Don[79]tieto siitä, että henkilö, jonka kanssa tuoenfant du Donpuhuu, on itse keisari, se sama keisari, joka kerran oli kirjottanut pyramideihin kuolemattoman voittajanimensä.
Tieto annettiin.
Lavrushka (huomattuaan, että tämä tehdään saattaakseen hänet ymmälle ja että Napoleon luulee hänen säikähtävän) tekeytyi uusien isäntiensä mielinouteeksi hetipaikalla ihmetteleväksi, hölmistyneeksi, mullisteli silmiään ja laittoi naamansa semmoiseksi, kuin se hänellä tavallisesti oli silloin, kun häntä vietiin saamaan selkäänsä. "A peine l'interprête de Napoléon", sanoo Thiers, "avait-il parlé, que le cosaque, saisi d'une sorte d'ébahissement ne proféra plus une parole et marcha les yeux constamment attachés sur ce conquérant, dont le nom avaint pénétré jusqu'à lui, à travers les steppes de l'Orient. Toute sa loquacité s'était subitement arrêtée, pour faire place à un sentiment d'admiration naïve et silencieuse. Napoléon, après l'avoir récompensé, lui fit donner la liberté, comme à un l'oiseau qu'on rend aux champs qui l'ont vu naître".[80]
Napoleon ajoi edelleen haaveksien siitä Moskovasta, joka niin kovasti askaroitti hänen mielikuvitustaan, vaanl'oiseau qu'on rendit aux champs qui l'on vu naître[81]riensi etuasemille mietiskellen etukäteen valmiiksi semmoista, jota ei ollut tapahtunut ja jonka hän kertoisi tovereilleen. Sitä, mitä hänelle todellisuudessa oli tapahtunut, ei hän tahtonut kertoa siitä syystä, ettei se tuntunut hänestä kertomisen arvoiselta. Hän ajoi kasakkojen luo, tiedusteli, missä oli Platovin osastoon kuuluva rykmentti ja illansuussa hän löysikin isäntänsä Nikolai Rostovin, joka majaili Jankovassa ja joka juuri oli noussut ratsulle lähteäkseen Iljinin kanssa ajelemaan naapurikyliin. Hän antoi toisen hevosen Lavrushkalle ja otti tämän mukaansa.