Päivällisen jälkeen siirryttiin juomaan kahvia Napoleonin kabinettiin, joka neljä päivää sitte oli ollut keisari Aleksanterin kabinettina. Napoleon istuutui sevresiläistä kahvikuppiaan hämmentäen ja osotti Balasheville tuolin, joka oli hänen vieressään.
Päivällisen jälkeen valtaa ihmisen eräänlainen mielentila, joka kaikkia järkisyitä voimakkaimmin pakottaa hänet tuntemaan tyytyväisyyttä itseensä ja pitämään kaikkia ystävinään. Napoleon oli nyt tuossa mielentilassa. Hänestä tuntui, että hänen ympärillään oli henkilöjä, jotka jumaloivat häntä. Hän oli vakuutettu, että Balashevkin hänen päivällistensä jälkeen oli hänen ystävänsä ja jumaloitsijansa. Napoleon kääntyi häneen miellyttävästi, vain hieman ivallisesti hymyillen.
— Tämä on sama huone, kuten minulle on kerrottu, jossa keisari Aleksanteri asui. Eikö teistä tunnu omituiselta, kenraali? — sanoi hän nähtävästi epäilemättä, etteivät hänen sanansa miellyttäneet hänen puhetoveriaan, koska ne todistivat hänen, Napoleonin, etevämmyyden Aleksanterin rinnalla.
Balashef ei osannut virkkaa tähän mitään, vaan ääneti painoi päänsä alas.
— Niin, tässä huoneessa neuvotteli neljä päivää sitte Wintzingerode ja Stein, — jatkoi Napoleon terävästi, itsetietoisesti hymyillen. — Yksi asia on kuitenkin olemassa, jota minä en käsitä, — sanoi hän, — ja se on se, että keisari Aleksanteri on koonnut ympärilleen kaikki minun persoonalliset vihamieheni. Sitä minä en ... käsitä. Eikö hänen mieleensä ole johtunut, että minä voin tehdä samoin? — kysäsi hän Balashevilta ja tämä muisto näytti sysäävän hänet takasin aamullisen vihansa tuoreille jälille.
— Ja tietäköön hän, että minä teen sen, — sanoi Napoleon nousten seisomaan ja tyrkäten kuppia kädellään. — Minä ajan pois Saksasta hänen württembergiläiset, badenilaiset ja weimarilaiset sukulaisensa ... — niin, minä ajan heidät. Valmistakoon hän heille Venäjällä turvapaikan!
Balashef kumarsi päänsä alas ja osotti kasvoillaan, että hän haluaisi lähteä ja kuunteli vain siksi, ettei hän voinut olla kuuntelematta, mitä puhuttiin. Napoleon ei huomannut tätä. Hän ei kohdellut Balashevia vihollisensa lähettiläänä, vaan ihmisenä, joka nyt oli täydellisesti hänen vallassaan ja jonka täytyi iloita entisen herransa halventamisesta.
— Ja miksi keisari Aleksanteri on ottanut vastaan joukkojen päällikkyyden? Mitä hyötyä siitä on? Sota on minun ammattini, vaan hänen toimensa on — hallita eikä komentaa sotajoukkoja. Miksi on hän ottanut kannettavakseen semmoisen vastuunalaisuuden?
Taas otti Napoleon nuuskarasian, käveli ääneti jonkun aikaa lattialla, vaan äkkiä astui Balashevin eteen ja hieman hymyillen sekä niin vakuuttavasti, nopeasti ja kursailematta, kuin olisi tehnyt Balasheville ei ainoastaan tärkeän, vaan myöskin mieleisen teon, hän nosti kätensä neljäkymmenvuotisen venäläisen kenraalin poskelle, tarttui korvaan ja nykäsi siitä keveästi hymähtäen ainoastaan huulillaan.
"Avoir l'oreille tirée par l'Empereur"[32]pidettiin mitä suurimpana kunniana ja armona Ranskan hovissa.
—Eh bien, vous ne dites rien, admirateur et courtisan de l'Empereur Alexandre?[33]— sanoi hän, aivan kuin olisi ollut hassua olla hänen näkyvissään jonkun muun paitsi hänen, Napoleonin,courtisanjaadmirateur. — Ovatko hevoset valjastetut kenraalille? — lisäsi hän hieman päätään nyökäten vastaukseksi Balashevin kumarrukseen. — Antakaa hänelle minun hevoseni, hänellä onpitkä matka...
Balashevin tuoma kirje oli viimeinen Napoleonin kirje Aleksanterille. Keskustelu kerrottiin Venäjän keisarille yksityiskohtiaan myöten ja sota alkoi...
Kun ruhtinas Andrei oli tavannut Pierren Moskovassa, matkusti hän Pietariin asioille, kuten hän sanoi sukulaisilleen, itse teossa kuitenkin kohdatakseen siellä ruhtinas Anatol Kuraginin, jota hänen piti välttämättömästi tavata. Kuragin, jota hän Pietariin saavuttuaan etsi, ei enää ollut kaupungissa. Pierre oli ilmottanut langolleen, että ruhtinas Andrei matkusti häntä tapaamaan. Anatol Kuragin sai heti sotaministeriltä virkamääräyksen ja matkusti Moldaun armeijaan. Tällä matkallaan tapasi ruhtinas Andrei Pietarissa Kutusovin, entisen, häntä kohtaan aina ystävällisen kenraalinsa, joka pyysi häntä lähtemään yhdessä hänen kanssaan Moldaun armeijaan, jonka ylipäälliköksi vanha kenraali oli nimitetty. Mutta kun ruhtinas Andrei määrättiin palvelemaan pääkortteerin esikuntaan, matkusti hän Turkkiin.
Ruhtinas Andrei ei pitänyt sopivana vaatia Kuraginia kirjeellisesti kaksintaisteluun. Antamatta uutta aihetta kaksintaisteluun piti ruhtinas Andrei vaatimusta omalta puoleltaan semmoisena, joka olisi saattanut kreivitär Rostovan huonoon huutoon ja sen tähden hän etsi persoonallista kohtausta Kuraginin kanssa, ja tästä kohtauksesta luuli hän saavansa uuden aiheen kaksintaisteluun. Mutta hänen ei onnistunut tavata Turkinkaan armeijassa Kuraginia, joka kohta ruhtinas Andrein saavuttua Turkin armeijaan oli lähtenyt takasin Venäjälle. Uudella maaperällä ja uusissa elämänehdoissa alkoi ruhtinas Andreista elämä tuntua keveämmältä. Sen jälkeen kun hänen morsiamensa oli hänet pettänyt, mikä musersi häntä sitä voimakkaammin, kuta huolellisemmin hän koetti kaikilta salata iskun vaikutusta itseensä, olivat hänestä ne elämänehdot raskaat, joissa hän oli ollut onnellinen ja vieläkin raskaampi oli vapaus ja riippumattomuus, joita hän ennen oli pitänyt kalliina. Hän ei edes ajatellut niitä entisiä aatoksiaan, jotka ensi kerran olivat nousseet hänen mieleensä Austerlitzin tantereella taivasta tähytessään, joita hän Pierren kanssa oli rakastanut kehittää ja jotka olivat korvanneet hänen yksinäisyytensä Bogutsharovissa ja sittemmin Sveitsissä ja Roomassa. Häntä suorastaan pelotti muistellessa noita ajatuksia, jotka olivat loitsineet hänelle etäisten toivojen valoisan sarjan. Häntä kiinnittivät nyt vain kaikista lähimmät käytännölliset toimet, joilla ei ollut mitään tekemistä entisten kanssa ja joihin hän tarttui sitä ahneemmin, kuta etemmä entiset olivat jääneet. Oli kuin olisi tuo korkeuksiin häipyvä taivaan laki, joka ennen häntä kattoi, äkkiä laskeutunut matalaksi, rajalliseksi holviksi, joka häntä musersi, jossa kaikki oli selvää, mutta ei mitään ijäistä eikä salaperäistä.
Kaikista hänelle esiintyneistä toiminta-aloista oli sotapalvelus hänestä helpoin ja tutuin. Ollessaan nyt Kutusovin esikunnan päivystäjäkenraalin virassa työskenteli hän niin lujasti ja hartaasti, että Kutusov ihmetteli hänen työintoaan ja täsmällisyyttään. Vaikka ruhtinas Andrei ei tavannut Kuraginia Turkissa, ei hän pitänyt välttämättömänä rientää hänen jälissään takasin Venäjälle. Mutta kaiken tämän ohella hän tiesi, että vieripä aikaa minkä vierikään, hän ei voi olla kaikista todisteluista huolimatta, joita hän itselleen teki, ettei hänen muka maksa vaivaa alentua yhteentörmäykseen asti hänen kanssaan, hän tiesi, ettei hän kohdatessaan hänet voinut olla vaatimatta häntä kaksintaisteluun, niin kuin ei nälkäinen ihminen voi olla viskautumatta leivän kimppuun. Ja tämä tietoisuus siitä, ettei loukkaus ollut kostoa kohdannut, ei vihaa tyhjennetty, vaan sydän sitä täynnä, myrkytti sitä keinotekoista levollisuutta, jonka ruhtinas Andrei oli itselleen Turkissa laatinut huoleen taipuvan ja jonkunverran turhamielisen ja kunnianhimoisen toiminnan puitteisiin.
Kun vuonna 1812 saapui Bukarestiin viesti sodasta Napoleonia vastaan, pyysi ruhtinas Andrei Kutusovilta siirtoa läntiseen armeijaan. Kutusof, joka oli saanut kyllänsä Bolkonskista ja tämän toimeliaisuudesta, koska se ei sopinut hänen joutilaisuutensa rinnalle, laski hänet hyvin mielellään menemään, toimittaen hänet Barclay de Tollyn luo.
Ennen armeijaan menoaan, joka toukokuussa oli leirillä Drissajoen varrella, poikkesi ruhtinas Andrei Lisijagoriin, joka oli aivan hänen matkansa varrella kolmen virstan päässä Smolenskin valtatiestä. Ruhtinas Andrein elämässä oli kolmena viime vuotena tapahtunut niin monia muutoksia, niin paljon oli hän ajatellut, tuntenut ja nähnyt (hän oli kiertänyt lännet ja idät), että häntä oudosti ja aavistamattomasti hämmästytti Lisijagoriin saapuessaan elämän kulku täällä, vaikka se oli pienimpiä yksityiskohtiaan myöten entisen kaltaista. Hän ajoi lehtikujan ja kartanon kiviporttien kautta kuin lumottuun, nukkuvaan linnaan. Entinen säntillisyys, entinen puhtaus, entinen hiljaisuus vallitsi talossa, entiset huonekalut, entiset seinät, entiset äänet, entinen haju ja entiset arat kasvot, hieman vain vanhentuneet. Ruhtinatar Maria oli yhä sama, arka, ruma, vanhentuva neito, pysynyt pelossa ja henkisissä kärsimyksissä, hyödyttä ja ilotta elellyt elämänsä parhaita vuosia. Bourienne oli sama, jokaisesta elämänsä hetkestä iloisesti nauttiva, täynnä mitä eloisimpia itseensä kohdistuvia toiveita, itseensä tyytyväinen ja kiemaileva naikkonen. Hän oli tullut vain entistä varmemmaksi, kuten ruhtinas Andreista näytti. Hänen Sveitsistä tuomansa kotiopettaja Dessaille oli puettu venäläiskuosiseen nuttuun, hän puhua solkkasi venäjää palvelijoiden kanssa, mutta oli yhtä rajotetun älykäs, sivistynyt, siveellinen ja turhantarkka opettaja kuin ennenkin. Vanha ruhtinas oli muuttunut ruumiillisesti vain sen verran, että hänen toisesta suupielestään näkyi tyhjä hampaan sija; henkisesti hän oli sama kuin ennenkin, kuitenkin entistä paljoa äkäisempi ja luulevaisempi sen todellisuutta kohtaan, mikä maailmassa tapahtui. Nikolushka vain oli kasvanut, muuttunut pullakan punaiseksi, saanut tumman kiehkuratukan ja itsensä tietämättä nosteli nauraen ja ilakoiden sievän suunsa ylähuulta samalla tavoin kuin pikku ruhtinatarvainaa. Hän yksin ei ollut totellut tämän lumotun, nukkuvan linnan muuttumattomuuden lakia. Mutta vaikka ulkonaisesti kaikki olikin pysynyt ennallaan, olivat näiden ihmisten sisäiset suhteet muuttuneet siitä pitäen, kun ruhtinas Andrei ei ollut heitä nähnyt. Perheen jäsenet olivat hajonneet kahdeksi leiriksi, vieraiksi ja vihamielisiksi toisilleen ja kokoutuivat nyt yhteen vain hänen läsnäollessaan ja hänen tähtensä poikkesivat tavallisista elämäntavoistaan. Toiseen leiriin kuului vanha ruhtinas, Bourienne ja arkkitehti ja toiseen ruhtinatar Maria, Dessaille, Nikolushka ja kaikki lapsenhoitajat ja imettäjät.
Niin kauan kuin hän viipyi Lisijagorissa, söi kotiväki yhdessä joukossa, mutta kaikki oudoksuivat oloaan ja ruhtinas Andrei tunsi, että hän oli vieras, jota varten tehtiin poikkeus ja että hän rasitti kaikkia läsnäolollaan. Ensimäisenä päivänä päivällistä syödessä oli ruhtinas Andrei melkein vaiti kaikkea tätä tuntiessaan, ja kun vanha ruhtinas huomasi hänen luonnottoman tilansa, murjotti hänkin suu kiinni ja heti päivällisen päätyttyä poistui huoneeseensa. Kun ruhtinas Andrei illansuussa tuli hänen luokseen ja koettaen saada hänet vähän vilkkaammaksi rupesi kertomaan nuoren kreivi Kamenskin sotaretkestä, alkoi vanha ruhtinas äkkiä keskustella ruhtinatar Mariasta, jota hän syytti taikauskosta ja m:lle Bouriennen vieromisesta, joka, kuten hän mainitsi, oli ainoa hänelle totisesti ystävällinen.
Vanha ruhtinas kertoi, että minkä hän sairastaa, se tapahtuu vain ruhtinatar Marian tähden, että tämä kiusaa ja ärsyttää häntä tahallaan ja hemmottelullaan ja tyhmillä puheillaan pilaa pienen ruhtinas Nikolain. Vanha ruhtinas tiesi vallan hyvin, että hän itse rasittaa tytärtään ja että tämän elämä on hyvin raskasta. Mutta hän tiesi myös, että hän ei voinut olla häntä rasittamatta ja että hän sen ansaitsi. "Miks'ei ruhtinas Andrei, joka näkee tämän, puhu minulle mitään sisarestaan?" ajatteli vanha ruhtinas. "Mitä hän arvelleekaan, ettäkö olen ilkiö ja vanha pöllö, syyttä loitonnut tyttärestä ja lähentänyt luokseni ranskattaren? Hän ei ymmärrä, siksi täytyy hänelle selittää ja hänen täytyy kuunnella", ajatteli vanha ruhtinas. Ja hän rupesi selittelemään syitä, joiden tähden hän ei voinut sietää tyttären tolkutonta luonnetta.
— Niin, jos te minulta kysytte, — sanoi ruhtinas Andrei isään katsomatta (ensi kertaa elämässään hän moitti isäänsä), — minua ei haluttanut puhua. Vaan jos te minulta kysytte, niin sanon teille suoraan mielipiteeni kaikesta. Jos teidän ja Mashan välillä on olemassa väärinkäsitystä ja kaunaa, niin en mitenkään voi syyttää häntä, sillä tiedän, kuinka paljon hän teitä rakastaa ja kunnioittaa. Jos te todellakin kysytte minulta, — jatkoi ruhtinas Andrei kiihtyen, sillä viime aikoina hän oli herkkä kiihtymään, — niin sanon teille yhden asian: jos väärinkäsityksiä on olemassa, niin on niihin syynä tuo mitätön nainen, jonka ei pitäisi olla sisaren ystävätär.
Vanhus katsoi alussa tuijottavin silmin poikaansa ja luonnoton hymy paljasti hampaan tyhjän sijan, johon ruhtinas Andrei ei voinut tottua.
— Mikä ystävätär? Häh? Oletpa ollut puheissa! Mitä?
— Isä, en tahtonut olla tuomarina, — sanoi ruhtinas Andrei sapekkaalla ja karkealla äänellä, — mutta te pakotitte minut ja minä sanoin ja aina sanon, että ruhtinatar Maria ei ole syyssä, vaan syyssä olet ... syyssä on tuo ranskatar...
— Aa, vai tuomitsit!... Vai tuomitsit! — sanoi vanhus hiljaa ja, kuten ruhtinas Andreista näytti, hämillään. Mutta sitte hän äkkiä kavahti pystyyn ja kiljasi:
— Ulos, ulos! Jottapa ei varjoasikaan täällä näkyisi!...
Ruhtinas Andrei aikoi heti matkustaa pois, mutta ruhtinatar Maria sai hänet jäämään vielä päiväksi. Tänä päivänä ei ruhtinas Andrei nähnyt isäänsä, joka ei tullut näkyviin eikä laskenut luokseen muita kuin m:lle Bouriennen ja Tihonin ja kyseli useaan kertaan, oliko hänen poikansa lähtenyt. Seuraavana päivänä meni ruhtinas Andrei ennen lähtöään pikku ruhtinas Nikolain puolelle. Terve, äitiinsä kiharatukkainen poika istuutui hänen polvelleen. Ruhtinas Andrei rupesi kertomaan hänelle satua Siniparrasta, mutta kesken kertomusta vaipui mietteisiinsä. Ei ajatellut hän tuota kaunista lasta, kun tämä istui hänen polvellaan, vaan ajatteli itseään. Kauhuissaan etsi hän itsestään katumuksen tunteita, että oli vihottanut isänsä, mutta ei löytänyt eikä hänestä myöskään tuntunut ikävältä, että hän (ensi kertaa elämässään riidassa) eroaa hänestä. Kaikista tärkeintä oli hänestä se, ettei hän löytänyt itsestään sitä entistä hellyyttä poikaa kohtaan, jonka hän toivoi sydämmessään syntyvän hyväillessään ja pitäessään poikaa polvillaan.
— No, kerro vielä, — sanoi tämä.
Ruhtinas Andrei nosti hänet mitään vastaamatta polviltaan ja läksi huoneesta.
Niin pian kuin ruhtinas Andrei oli jättänyt jokapäiväiset askareensa tai oikeastaan astunut entiseen olotilaansa, jossa hän oli silloin, kun hän vielä oli onnellinen, valtasi murhe hänet entisen voimakkaasti ja sen vuoksi hän koetti karkottaa mitä pikemmin mielestään vanhat muistot kiiruimman kaupalla etsien jotain askaretta.
— Olet siis vakavasti päättänyt lähteä, Andrei? — kysyi sisar häneltä.
— Luojan kiitos, että voin lähteä, — sanoi ruhtinas Andrei, — minusta on hyvin ikävää, kun sinä et voi.
— Miksi noin puhut? — virkkoi ruhtinatar Maria. — Miksi noin puhut nyt, kun lähdet kauheaan sotaan ja hän on jo vanha? M:lle Bourienne kertoi, että hän oli kysellyt sinua...
Heti kun hän alkoi puhua tästä, rupesivat hänen huulensa väräjämään ja silmistä tihkui kyyneleitä. Ruhtinas Andrei kääntyi poispäin ja alkoi kävellä huoneessa.
— Ah, Jumalani, Jumalani! — sanoi hän. — Ja kun ajattelee, mikä ja kuka saattaa olla ihmisten onnettomuuden syynä, niin ompa se mitätöntä! — sanoi hän niin vihaisesti, että ruhtinatar Maria säikähti.
Hän käsitti, että kun veli puhui ihmisistä, joita hän tarkotti tuolla mitättömällä, niin ei hän silloin ajatellut ainoastaan m:lle Bouriennea, joka oli saattanut hänet, Marian, onnettomaksi, vaan myöskin sitä henkilöä, joka oli sortanut veljen onnen.
— Andrei, yhtä asiata sulta pyydän, oikein rukoilen, — sanoi ruhtinatar Maria koskettaen hänen kyynärpäätään ja katsoen häneen kyynelistä kimaltelevin silmin.
— Minä ymmärrän sinua (ruhtinatar Maria painoi silmänsä alas). Älä luule, että tuskan ovat tehneet ihmiset. Ihmiset ovat Hänen aseensa. — Hän katsahti hieman yläpuolitse ruhtinas Andrein pään varmoin, tottunein silmin, joilla katsellaan tuttuun paikkaan muotokuvaan. — Tuskan on lähettänyt Hän, vaan eivät ihmiset. Ihmiset ovat Hänen aseensa, he eivät ole syyssä. Jos sinusta tuntuu, että joku on syyssä sinun edessäsi, niin unohda se ja anna anteeksi. Meillä ei ole oikeutta rangaista. Ja sinä käsität anteeksiannon onnen.
— Jos minä olisin nainen, niin tekisin sen, Maria. Se on naisen avu. Mutta miehen ei pidä eikä hän voi unohtaa eikä antaa anteeksi, — sanoi hän ja vaikka hän ei tähän hetkeen saakka ollut ajatellut Kuraginia, kuohahti yht'äkkiä hänen sydämmessään kostamatta jääneen vihan katkeruus.
"Jos ruhtinatar Maria nyt koettaa saada minua antamaan anteeksi, olisi minun pitänyt aikoja sitte rangaista", ajatteli hän. Ja muuta vastaamatta ruhtinatar Marialle hän alkoi ajatella sitä riemukasta, tuimaa hetkeä, jolloin hän kohtaa Kuraginin, joka (sen hän tiesi) oli armeijassa.
Ruhtinatar Maria pyysi hartaasti veljeä jäämään vielä yhdeksi päiväksi, puhui siitä, miten hän tiesi isän tulevan onnettomaksi, jos Andrei lähtee sopimatta hänen kanssaan. Mutta ruhtinas Andrei vastasi, että hän luultavasti kohta palaa takasin armeijasta, että hän aivan varmaan kirjottaa isälle ja että kuta kauemmin hän nyt odottaisi, sen syvemmäksi syöpyisi huonon sovun juopa.
—Adieu, André! Rappelez-vous que les malheurs viennent de Dieu, et que les hommes ne sont jamais coupables,[34]— olivat viimeiset sanat, jotka hän kuuli sisaren huulilta hyvästejä heittäessään.
"Sen siis täytyy olla niin!" ajatteli ruhtinas Andrei ajaessaan ulos Lisijagorin kartanon lehtikujasta. "Hän, tuo säälittävä, viaton olento jää siis tuon höperön ukon hivutettavaksi. Vanhus tuntee, että hän on syyssä, mutta ei voi muuksi muuttua. Minun poikani kasvaa ja iloitsee elämälle, jossa hän tulee samallaiseksi kuin kaikki muutkin, — petetyksi ja petettäväksi. Matkustan armeijaan, mutta miksi, en tiedä itsekään ja toivon tapaavani sen miehen, jota halveksin, sitä varten, että antaisin hänelle tilaisuuden surmata itseni ja ilkkua minulle!" Olivathan ennenkin olleet olemassa kaikki nämä asianhaarat, mutta ennen ne olivat olleet kiinteässä yhteydessä keskenään, nyt sitä vastoin kaikki hajallaan. Mielettömiä ilmiöitä vain, joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, tunkeili yksi toisensa perästä ruhtinas Andrein ajatuksissa.
Ruhtinas Andrei saapui armeijan pääkortteeriin kesäkuun lopulla. Ensimäisen armeijan joukot, sen armeijan, jonka mukana hallitsija oli, olivat sijottuneet linnotettuun leiriin Drissan varrelle. Toisen armeijan joukot peräytyivät koettaen yhdistyä ensimäisen armeijan kanssa, josta — kuten kerrottiin — sen olivat eristäneet vahvat ranskalaisjoukot. Kaikki olivat tyytymättömiä sotatoimien yleiseen kulkuun Venäjän armeijassa. Mutta sitä vaaraa, että venäläiset läänit joutuisivat hyökkäyksen esineeksi, ei kukaan osannut ajatella. Ei kukaan edes otaksunut, että sota tulisi ulottumaan etemmä Puolan läntisiä lääniä.
Ruhtinas Andrei tapasi Barclay de Tollyn, jonka luokse hänet oli määrätty palvelemaan, Drissan rannalla. Kun leirin lähettyvillä ei ollut ainoatakaan suurta kylää eikä kauppalaa, oli armeijassa olevien kenraalien ja hovimiesten suunnaton lauma täytynyt sijottaa 10 virstan alueelle parhaimpiin taloihin, mitä pienissä kylissä oli, kummallakin puolen jokea. Barclay de Tolly majaili 4 virstan päässä hallitsijasta. Hän otti Bolkonskin vastaan kuivasti ja kylmästi ja sanoi saksalaisella ääntämistavallaan, että hän ilmottaa hänestä hallitsijalle virantoimituksen määräämistä varten, vaan toistaiseksi pyytää palvelemaan hänen esikunnassaan. Anatol Kuragin, jonka ruhtinas Andrei luuli löytävänsä armeijasta, ei ollutkaan täällä: hän oli Pietarissa. Tämä tieto oli Bolkonskin mieleen. Kun suuren sodan keskustan harrastukset ja toimet jännittivät ruhtinas Andrein ajatuksia, oli hän iloinen vapautuessaan joksikuksi aikaa siitä kiihtymyksestä, jota hän aina tunsi, kun Kuragin oli hänen mielessään. Neljän ensimäisen päivän kuluessa, jona aikana ruhtinas Andreita ei vaadittu mihinkään, liikkui hän linnotetun leirin ristiin rastiin ja tietojensa sekä keskustelujensa avulla asiantuntevien henkilöiden kanssa hän koetti luoda itselleen selvän käsityksen leiristä. Mutta kysymys siitä, oliko tämä leiri edullinen tai epäedullinen, jäi ruhtinas Andreille hämäräksi. Sotakokemuksensa perusteella oli hän jo ehtinyt tulla siihen vakuutukseen, etteivät sotatoimissa merkitse mitään syvämietteisimmästikään harkitut suunnitelmat (kuten hän oli sen nähnyt Austerlitzin taistelussa), että kaikki riippuu siitä, miten osataan vastata vihollisen äkkiarvaamattomiin ja ennalta aavistamattomiin liikkeisiin, että kaikki riippuu siitä, kuka toimien kokonaisuutta johtaa ja miten. Päästäkseen selville tästä viimeisestä kysymyksestä koetti ruhtinas Andrei asemaansa ja tuttavuuksiaan hyväkseen käyttäen syventyä armeijan hallituksen luonteeseen, sen henkilöihin ja puolueisiin ja hän saikin seuraavan käsityksen asioiden tilasta.
Silloin kun hallitsija vielä oli Vilnassa, oli armeija jaettu kolmeen osaan: 1:nen armeija oli Barclay de Tollyn komennossa, 2:nen Bagrationin, 3:as Tormasovin. Hallitsija oli ensimäisessä armeijassa, mutta ei ollut ylipäällikkönä. Päiväkäskyissä sanottiin, että hallitsija ei tule komentamaan, vaan sanottiin vain, että hallitsija tulee olemaan armeijassa. Sitä paitsi ei hallitsijalla ollut suoranaista ylipäällikön esikuntaa, vaan keisarillisen pääkortteerin esikunta. Hänen luonaan oli keisarillisen esikunnan päällikkö, kenraali-majotusmestari ruhtinas Volkonski, kenraaleja, sivus-adjutantteja, diplomaattisia virkamiehiä ja suuri joukko ulkomaalaisia, mutta ei armeijan esikuntaa. Tätä paitsi oli hallitsijan luona ilman erityistä virkaa: Araktshejef — entinen sotaministeri, kreivi Bennigsen — arvoltaan vanhin kenraaleista, suuriruhtinas tsesarevitsh Konstantin Pavlovitsh, kreivi Rumjantsef — kansleri, Stein — entinen preussilainen ministeri, Armfelt — ruotsalainen kenraali, Pfuel — sotasuunnitelman päälaatija, Paulucci — kenraali-adjutantti ja sardinialainen tulokas ynnä paljon muita. Vaikka näillä henkilöillä ei ollutkaan sotilasvirkoja armeijassa, oli heillä asemansa vuoksi kuitenkin vaikutusvaltaa ja useinkaan ei armeijaosaston päällikkö eikä edes ylipäällikkökään tiennyt, minä miehenä kyseli ja neuvotteli yhtä ja toista joko Bennigsen tai suuriruhtinas tai Araktshejef tai ruhtinas Volkonski, eikä myöskään tiennyt näidenkö nimissä vai hallitsijalta oli saapunut se ja se käsky ja oliko se pantava täytäntöön tai ei. Tämä on kuitenkin kuvan ulkopuoli. Hallitsijan ja kaikkien mainittujen henkilöiden läsnäolon varsinainen merkitys oli hovikannalta katsoen (hallitsijan läsnäollessahan ovat kaikki hovilaisia) kaikille selvä. Se oli seuraava: hallitsija ei ottanut itselleen ylipäällikön arvonimeä, mutta hänellä oli toimivalta kaikkien armeijojen yli; henkilöt, jotka häntä ympäröivät, olivat hänen apulaisiaan. Araktshejef oli järjestyksen uskollinen toimeenpanija ja valvoja sekä hallitsijan henkivartija. Bennigsen oli tilanomistaja Vilnan läänistä ja oli aivan kuin maanles honneurs, vaan itse asiassa kelpo kenraali, hyödyllinen neuvojen mies ja tarpeen myöskin siksi, että häntä pidettiin aina valmiina astumaan Barclayn sijaan. Suuriruhtinas oli mukana siksi, että hän halusi olla. Entinen ministeri Stein oli täällä sen tähden, että hänkin oli hyödyksi neuvoissa ja että keisari Aleksanteri piti suuressa arvossa hänen persoonallisia ominaisuuksiaan. Armfelt oli Napoleonin äkäinen vihamies ja itseensä luottava kenraali, joka seikka aina vaikutti Aleksanteriin. Paulucci oli täällä sen vuoksi, että hän oli rohkea ja päättävä sanoissaan. Kenraali-adjutantit olivat täällä siksi, että he olivat kaikkialla, missä keisarikin ja viimein — päämies — Pfuel siitä syystä, että hän oli laatinut sotasuunnitelman Napoleonia vastaan ja että hän johti koko sodan kulkua pakotettuaan Aleksanterin uskomaan suunnitelmansa tarkotuksenmukaisuuteen. Pfuelilla oli apulaisena Wolzogen, joka selitti Pfuelin ajatukset paljon käsitettävämmässä muodossa kuin Pfuel itse, tuo jyrkkä, kaiken halveksimiseen saakka itseensä luottava kabinettiteoreetikko.
Paitsi näitä henkilöitä, venäläisiä ja ulkomaalaisia (varsinkin ulkomaalaisia, jotka rohkeasti, kuten ainakin vieraan maan palveluksessa olevat ihmiset, joka päivä esittivät uusia, ihmeellisiä ajatuksia), oli vielä paljon toisarvoisia henkilöitä, jotka olivat saapuneet armeijaan sen tähden, että heidän päämiehensä olivat täällä.
Niiden monilukuisten ajatusten ja nimien joukosta, jotka vallitsivat tässä tavattomassa, loistavassa, levottomassa ja ylpeässä maailmassa, erotti ruhtinas Andrei seuraavat tavallista jyrkemmät ajatussuuntien ja puolueiden jaotukset.
Ensimäinen puolue oli: Pfuel ja hänen kannattajansa, sotateoreetikot, jotka uskoivat, että on olemassa sotatiede ja että tällä tieteellä on omat järkkymättömät lakinsa, liikkeiden, saarron y.m. lait. Pfuel ja hänen kannattajansa vaativat peräytymistä maan sydämeen niiden matemaattisten lakien mukaisesti, jotka luuloteltu sotateoria oli säätänyt, ja jos vähääkään poikkesi tästä teoriasta, osotti se heidän mielestään raakalaisuutta, sivistymättömyyttä ja paha-aikeisuutta. Tähän puolueeseen kuuluivat saksalaiset prinssit Wolzogen, Wintzingerode y.m., kaikki enimmäkseen saksalaisia.
Toinen puolue oli edellisen vastapuolue. Kuten aina on tavallista, oli yhden äärimäisen suunnan ohella toinen yhtä äärimäinen. Tämän puolueen miehet olivat niitä, jotka vaativat hyökkäystä Vilnasta Puolaan ja vapautumista kaikista ennalta luoduista suunnitelmista. Tämän puolueen miehet olivat sekä rohkean toiminnan että kansallisuuden edustajia, jonka tähden he väittelyissä pysyivät sitäkin yksipuolisempina. Näitä olivat venäläiset: Bagration, äsken ylenemään alkanut Jermolof y.m. Tähän aikaan oli liikkeellä Jermolovin laskema sukkeluus, että hän muka olisi anonut hallitsijalta yhtä ainoata armonosotusta — ylennystään saksalaiseksi. Tämän puolueen miehet sanoivat Suvorovia muistellen, ettei pitäisi aikailla eikä puhkoa neuloilla karttoja, vaan tapella, lyödä vihollista, ei laskea sitä Venäjälle eikä sallia joukkojen kuhnailla.
Kolmanteen puolueeseen, joka nautti hallitsijan suurinta luottamusta, kuului kumpaakin edellistä puoluetta sovittavia hovimiehiä. Tämän puolueen miehet, joista enimmät eivät olleet sotilaita ja joihin kuului Araktshejef, ajattelivat ja puhuivat, kuten tavallisesti puhuvat ihmiset, joilla ei ole vakaumusta, mutta jotka eivät tahdo näyttää semmoisilta. Nämä sanoivat, että sota, varsinkin semmoisen neron kanssa kuin Bonaparten (häntä kutsuttiin taas Bonaparteksi) ehdottomasti vaatii mitä syvämielisintä harkintaa, tieteen tarkkaa tuntemista ja siinä kohden oli Pfuel nerokas. Mutta toisekseen täytyy tunnustaa sekin puoli, että teoreetikot ovat usein yksipuolisia ja sen vuoksi ei näihin aina ole luottamista, vaan täytyy tarkoin ottaa huomioon, mitä Pfuelin vastustajat ja käytännölliset, sota-asioihin perehtyneet henkilöt sanovat ja kaikesta tästä ottaa keskiparas. Tämän suunnan miehet pitivät tuiki välttämättömänä, että Drissan leiri olisi saatava pysymään omissa käsissä Pfuelin suunnitelman mukaisesti ja muiden armeijojen liikkeet muutettavat. Vaikkakaan tämmöisellä menettelytavalla ei olisi saavutettu kumpaakaan tarkotusta, tuntui se näistä miehistä kuitenkin otollisimmalta.
Neljäs suunta oli se, jonka huomattavin edustaja oli suuriruhtinas perintöruhtinas tsesarevitsh, joka ei ollut voinut unohtaa Austerlitzin luona kärsimäänsä häpeää, jolloin hän ratsasti kaartin etunenässä kypäräpäin kuin paraadissa ja luuli sankarillisesti musertavansa ranskalaiset, vaan yht'äkkiä jouduttuaan eturintamaan töintuskin pelastui yleisen sekasorron myllerryksestä. Tämän puolueen miesten arvosteluissa oli sekä vilpittömyyttä että sen puutetta. He pelkäsivät Napoleonia, näkivät hänessä väkevyyttä, itsessään heikkoutta ja lausuivat sen suoraan julki. He sanoivat: "tästä sodasta ei koidu mitään muuta kuin surua, häpeää ja onnettomuutta! Nyt jo olemme jättäneet Vilnan, jättäneet Vitebskin ja jätämme myöskin Drissan. Ainoa järkevä teko meidän puoleltamme on rauhan solmiminen ja niin pian kuin mahdollista, ettei meitä ehdittäisi karkottaa Pietaristakin!"
Tämä katsantokanta, joka oli hyvin yleinen armeijan korkeimmissa piireissä, sai kannatusta Pietarissakin ja kansleri Rumjantsevissa, joka muiden valtakunnallisten asioiden tähden myöskin oli rauhan puolella.
Viidentenä oli Barclay de Tolly puoluelaisineen. Hän oli saanut kannattajia etupäässä sen tähden, että oli sotaministeri ja ylipäällikkö. Nämä sanoivat: "olipa hän minkälainen tahansa (näin aina alettiin), on hän kuitenkin rehellinen, toimelias mies eikä häntä parempaa ole. Antakaa hänen käsiinsä oikea valta, sillä eihän sodassa tule aikaan eikä menesty päällikkyyden kokonaisuudetta ja hän näyttää, mitä hän kykenee tekemään, kuten näytti Suomessakin. Jos armeijamme on kunnossa ja voimakas ja on peräytynyt Drissajoelle saakka vaurioita kärsimättä, niin saamme siitä kiittää ainoastaan Barclayta. Jos nyt Barclayn sijaan pannaan Bennigsen, niin on kaikki hukassa! Näyttihän Bennigsen kykenemättömyytensä jo vuonna 1807", puhuivat tämän puolueen miehet.
Kuudennet, bennigseniläiset, väittivät päinvastoin, ettei ollut ketään Bennigseniä kokeneempaa eikä toimeliaampaa ja että kävipä yli tai ympäri, häneen täytyi lopultakin palata. "Tehkööt nyt virheitä!" ja tämän puolueen miehet todistelivat, että peräytyminen Drissajoelle saakka oli mitä häpeällisin tappio ja katkeamaton sarja erehdyksiä. "Kuta enemmän he tekevät erehdyksiä, sitä parempi; ainakin he saavat sen joutuimmin nähdä, ettei semmoinen pitemmältä kelpaa", sanoivat he. "Joku Barclay ei ole ollenkaan sopiva, vaan tarvitaan Bennigsenin laista miestä, joka osotti kykynsä vuonna 1807 ja jolle itse Napoleonkin antoi tunnustuksen, ja semmoinen mies on ainoastaan Bennigsen."
Seitsemäntenä olivat ne, joita aina on olemassa varsinkin nuorten hallitsijoiden ympärillä ja joita oli tavattoman kosolta keisari Aleksanterinkin ympärillä — kenraaleja ja kenraali-adjutantteja, jotka olivat sanomattomasti kiintyneet hallitsijaan, mutta ei keisarina, vaan ihmisenä, jota he kaikesta sydämestään ja omaa voittoa pyytämättä jumaloivat, kuten häntä vuonna 1805 oli Rostof jumaloinut, ja jossa he eivät nähneet ainoastaan kaikkia inhimillisiä avuja, vaan myöskin kaikki ominaisuudet. Vaikka nämä henkilöt ihailivatkin hallitsijan vaatimattomuutta, kun tämä oli kieltäytynyt rupeamasta sotajoukkojen ylipäälliköksi, moittivat he kuitenkin tuota vaatimattomuutta, koska se oli heidän mielestään liiallista. He halusivat ja vaativat kiihkeästi vain sitä, että jumaloitu hallitsija hylkäisi liian luottamattomuutensa itseensä, julistaisi kaikkien kuullen, että hän astuu joukkojen etunenään, järjestäisi ympärilleen ylipäällikön esikuntakortteerin ja neuvotellen tarpeellisissa asioissa kokeneiden teoreetikkojen ja käytännöllisten henkilöiden kera itse johtaisi joukkojaan, jotka yksistään jo tämä seikka innostaisi ylimmilleen.
Kahdeksas ja suurin henkilöryhmä, joka tavattoman suurelta lukumäärältään suhtautui muihin, kuten 99 yhteen, oli muodostunut henkilöistä, jotka eivät välittäneet sodasta enemmän kuin rauhastakaan, ei etenemisliikkeistä, ei puolustusleiristä Drissan luona eikä missään muuallakaan, ei Barclaysta, ei hallitsijasta, ei Pfuelista, ei Bennigsenistä, vaan heidän mielessään oli yksi ainoa halu: saavuttaa itselleen mitä suurimpia etuja ja nautintoja. Niiden risteilevien ja sotkuisten juonien sameassa vedessä, joita kuohumalla kuohui hallitsijan pääkortteerissa, saattoi pyydystää paljon semmoista, joka muuhun aikaan olisi ollut sula mahdottomuus. Yksi, joka ei tahtonut menettää edullista asemaansa, oli tänään yhtä mieltä Pfuelin kanssa, huomenna hänen vastustajansa kanssa, ylihuomenna taas vakuutteli, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä jostakusta tunnetusta asiasta ja pelkästään sen tähden, että olisi välttänyt vastuunalaisuutta ja kelvannut keisarille. Toinen, jonka mieli teki saavuttaa etuja, herätti hallitsijan huomiota sillä, että hän pitäen suurta suuta samasta asiasta, josta hallitsija oli edellisenä päivänä maininnut, väitteli ja huusi neuvottelussa rintoihinsa lyöden ja vaatien mukautumattomia kaksintaisteluun sekä täten osottaen, että hän on valmis uhrautumaan yhteisen hyvän tähden. Kolmas tinki itselleen neuvottelujen väliajoilla ja vihollistensa poissaollessa rahapalkkiota uskollisesta palveluksestaan tietäen, ettei nyt ollut aikaa kieltää häneltä sitä. Neljäs tahallaan satuttelihe hallitsijan näkyviin työtaakastaan nääntyneenä. Viides, joka oli kauan odotellut hallitsijan päivällisiä, todisteli vimmatusti jonkun äsken lausutun mielipiteen oikeutta tai vääryyttä.
Kaikki tämän puolueen miehet pyydystelivät ruplia, kunniamerkkiä, arvoasteita ja tässä pyydystelyssään pitivät tarkoin silmällä keisarillisen armon viirin suuntaa. Niin pian kuin he olivat huomanneet, että viiri kääntyi johonkuhun suuntaan, alkoi tämä armeijan kuhnuriparvi puhaltaa samaan suuntaan, niin että hallitsijan oli kahta työläämpi kääntää se toiseen suuntaan. Kun asema oli epämääräinen ja vakava vaara uhkasi, joka löi kaikkeen erittäin levottoman leimansa, kun juonet, itsekkyys, vastakkaisten näkökantojen ja tunteiden törmäykset toisiinsa liikkuivat äkäisinä vihureina ja kun nuo monilukuiset henkilöt olivat useata eri kansallisuutta, — loi tämä kahdeksas, kaikista suurin puolue, jonka jäsenet ajoivat itsekkäitä pyyteitä, suurta sekaannusta ja rauhattomuutta yhteiseen asiaan. Nousipa mikä kysymys tahansa, hetipaikalla ja suutaan loppuun soittamatta entisestäkään kysymyksestä lennähti tämä kuhnuriparvi jo toiseen asiaan ja tukahutti ja sotki surinallaan vakavasti väittelevät äänet.
Kaikista näistä puolueista muodostui samaan aikaan kun ruhtinas Andrei saapui armeijaan vielä yhdeksäskin, joka alkoi nostaa ääntään kuuluviin. Tämä oli vanhojen, järkevien ja valtakunnan asioissa kokeneiden miesten puolue, jotka kallistumatta mihinkään vastakkaisista virtauksista, osasivat abstraktisesti katsoa kaikkeen, mitä pääkortteerin esikunnan keskuudessa tapahtui ja harkita keinoja päästä irti sekavuudesta, epöröimisestä, heikkoudesta ja epämääräisyydestä.
Tämän puolueen miehet ajattelivat ja puhuivat, että kaikki paha tulee etupäässä hallitsijan olosta hovineen armeijan keskuudessa; että armeijaan on siirtynyt se epämääräinen, sovinnainen ja huojuva suhteiden höllyys, joka kyllä menee mukiin hovissa, vaan on vahingollinen armeijassa; että hallitsijan on hallittava eikä johdettava sotajoukkoja; että ainoa pääsy tästä asemasta on hallitsijan poistuminen hovineen armeijasta; että yksistään hallitsijan läsnäolo pakottaa 50 tuhatta miestä toimettomuuteen, koska heidät tarvitaan pitämään huolta hänen persoonallisesta turvallisuudestaan ja että kehnoinkin, mutta kenestäkään riippumaton ylipäällikkö on parempi semmoista parhainta, jonka kädet ovat sidotut hallitsijan läsnäolon ja vallan kautta.
Juuri siihen aikaan, kun ruhtinas Andrei eleli toimettomana Drissan leirissä, kirjotti Shishkof, entinen valtakunnan sihteeri ja yksi tämän puolueen etevimpiä edustajia, hallitsijalle kirjeen, jonka Balashef ja Araktshejef suostuivat allekirjottamaan. Koska hän oli saanut hallitsijalta suostumuksen lausua mielipiteensä asioiden yleisestä kulusta, käytti hän nyt tätä suostumusta hyväkseen ja kunnioittavasti ja sillä syyllä, että hallitsijan on välttämätöntä saada pääkaupungin asukkaat innostumaan sotaan, ehdotti hän hallitsijalle, että tämä jättäisi armeijan.
Kansan innostaminen hallitsijan kautta ja siihen vetoaminen isänmaan puolustamiseksi, — sama kansan innostaminen (mikäli sitä saatiin aikaan hallitsijan Moskovassa olon kautta), joka oli oleva pääsyynä Venäjän iloon, esitettiin hallitsijalle ja hän suostui siihen armeijasta lähdön tekosyyllä.
Tätä kirjettä ei vielä oltu annettu hallitsijalle, kun Barclay kertoi päivällistä syödessä Bolkonskille, että hallitsija on nähnyt hyväksi haluta tavata ruhtinas Andreita mieskohtaisesti kyselläkseen häneltä Turkin asioista ja että ruhtinas Andrein on saavuttava kello kuusi illalla Bennigsenin asuntoon.
Samana päivänä saatiin keisarin kortteeriin tieto Napoleonin uudesta liikkeestä, josta voi koitua vaara armeijalle, tieto, joka jälestäpäin osottautui vääräksi. Tämän päivän aamulla oli eversti Michaux ollut hallitsijan kanssa tarkastamassa Drissan varustuksia ja hän oli todistanut hallitsijalle, että tämä linnotettu leiri, jonka Pfuel oli rakentanut, jota tähän asti oli pidetty taktiikanchef d'œuvr'ina. ja jonka piti tuhota Napoleon, — että tämä samainen leiri oli järjetön kapine ja Venäjän armeijan perikato.
Ruhtinas Andrei saapui kenraali Bennigsenin asuntoon, jona oli pienehkö maakartano aivan joen rannalla. Ei Bennigseniä eikä hallitsijaa ollut siellä. Mutta hallitsijan sivusadjutantti Tshernishof otti vastaan Bolkonskin ja ilmotti, että hallitsija oli lähtenyt kenraali Bennigsenin ja markiisi Pauluccin kanssa toista kertaa tänä päivänä tarkastamaan Drissan leirin varustuksia, joiden sopivaisuutta oli alettu pahasti epäillä.
Tshernishof istui ranskalainen romaani kädessä ensimäisen huoneen ikkunan ääressä. Huone oli nähtävästi ennen ollut salina. Siinä olivat vielä urut, joiden päälle oli mätetty joitakin mattoja ja eräässä nurkassa oli Bennigsenin adjutantin saranasänky. Tämä adjutantti oli huoneessa. Hän istui torkkuen kokoon käärityllä patjalla nähtävästi väsyneenä äskeisistä kemuista tai työstä. Salista vei yksi ovi suoraan entiseen vierashuoneeseen ja toinen oikealle kabinettiin. Edellisen oven takaa kuului ääniä, jotka puhuivat saksaa, toisinaan ranskaa. Sinne, entiseen vierashuoneeseen, oli kokoutunut hallitsijan pyynnöstä muutamia henkilöitä, joiden mielipiteitä hän halusi kuulla alkavien vaikeuksien varalta. Tämä ei ollut sotaneuvosto (hallitsija rakasti epämääräisyyttä), vaan jonkullainen valittujen neuvosto muutamien kysymysten välitöntä selvittämistä varten hallitsijalle. Tähän puolineuvostoon oli kutsuttu: ruotsalainen kenraali Armfelt, kenraali-adjutantti Wolzogen, Wintzingerode, jota Napoleon nimitti karanneeksi Ranskan alamaiseksi, Michaux, Toll, Stein, joka ei ollut mikään sotilas ja viimein itse Pfuel, joka, kuten ruhtinas Andrei kuuli, oli koko hommanla cheville ouvrière.[35]Ruhtinas Andrei sai tilaisuuden tarkastaa Pfuelia hyvästi, koska tämä saapui kohta hänen jälkeensä ja puheli hetkisen Tshernishovin kanssa, ennen kuin meni vierashuoneeseen.
Ensi katsahduksella näytti Pfuel venäläisen kenraalin puvussa, joka oli tavattoman kömpelösti tehty eikä sopinut hänelle ollenkaan, tuttavahkolta ruhtinas Andreista, vaikkei hän ollut nähnyt häntä milloinkaan. Hänessä oli sekä Weiroteria että Macia ja Schmidtiä ynnä monia muita saksalaisia teoreetikko-kenraaleja, joita ruhtinas Andrein oli onnistunut nähdä vuonna 1805, mutta Pfuel oli kaikista tyypillisin. Tämmöistä saksalaista teoreetikkoa, johon sisältyi kaikki, mitä oli äsken mainituissa saksalaisissa, ei ruhtinas Andrei ollut vielä koskaan nähnyt.
Pfuel oli kooltaan pientä kättä, hyvin laiha, mutta leveäluinen ja jykevää, tervettä rakennetta, lantiot leveät ja lapaluut ulospäin longottavat. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ryppyiset, silmät syvissä kuopissa. Tukkaa oli etupuolelta ohimojen kohdalta suittu harjalla nähtävästi hätäkäteen, vaan takaraivolla törröttivät hiukset vallattomina vanukkeina. Levottomasti ja vihaisesti ympärilleen silmäillen hän astui huoneeseen aivan kuin peläten kaikkea huoneessa, johon hän oli tullut. Miekkaansa kömpelösti kannattaen hän meni Tshernishovin luo ja kysyi saksaksi, missä hallitsija oli. Hän näytti haluavan käydä huoneet niin joutuin kuin mahdollista, suorittaa tervehdykset ja istuutua työskentelemään kartan ääreen, jossa hän tunsi olevansa omalla paikallaan. Hän nyökytteli nopeasti päätään Tshernishovin sanoille ja hymyili pilkallisesti kuullessaan, että hallitsija oli tarkastamassa varustuksia, joille hän, itse Pfuel, oli perustuksen laskenut teoriansa mukaan. Hän mutisi jotain syvällä bassolla ja jyrkästi, kuten itseensä luottavien saksalaisten on tapana:Dummkopf... tai:zu Grunde die ganze Geschichte... tai:s'wird was gescheites d'raus werden...[36]Ruhtinas Andrei ei erottanut sanoja selvästi ja aikoi nousta, mutta Tshernishof tutustutti hänet Pfueliin muistettuaan, että ruhtinas Andrei oli saapunut Turkista, jossa sota oli päättynyt onnellisesti. Pfuel katsahti päin, mutta jonkunverran ruhtinas Andrein ylitse ja virkkoi naurahtaen: "da muss ein schöner taktischer krieg gewesen seim".[37]— Halveksivasti nauraen hän meni huoneeseen, josta kuului ääniä.
Näkyi, että Pfuel, joka aina oli valmis pilkalliseen ärtyisyyteen, oli nyt erityisen ärtynyt siitä, että ilman häntä uskallettiin tarkastaa ja arvostella hänen leiriään. Ruhtinas Andrei ehti muodostaa tämän lyhyenkin kohtauksen nojalla Pfuelin kanssa ja Austerlitzin muistot mielessä selvän luonnekuvan tästä miehestä. Pfuel oli yksi niitä toivottomasti ja marttyyrikuolemaan asti lujasti itseensä luottavia miehiä, jommoisia voivat olla vain saksalaiset ja juuri siitä syystä, että vain saksalaiset ovat itseensä luottavia abstraktisen aatteen — tieteen — eli toisin sanoen täydellisen totuuden luullun tietämisen pohjalla. Ranskalainen on itseensä luottava sen vuoksi, että hän pitää itseään niin älyllisesti kuin ruumiillisestikin yhtä vastustamattoman tenhoavana sekä miehille että naisille. Englantilainen luottaa itseensä siksi, että hän on maailman parhaimmin järjestetyn valtakunnan kansalainen ja sen vuoksi hän englantilaisena tietää aina, mitä hänen on tehtävä ja tietää, että kaikki, minkä hän englantilaisena tekee, on ehdottomasti hyvin. Italialainen luottaa itseensä siitä syystä, että hän on kiihkeä ja helposti unohtaa itsensä sekä muut. Venäläinen taas on itseensä luottava nimenomaan siksi, ettei hän tiedä mitään eikä tahdokaan tietää, sillä hän ei usko, että jotain voisi tietää. Saksalainen on itseensä luottava kaikkia muita huonoimmin, lujimmin ja vastenmielisimmin, koska hän luulottelee tuntevansa totuuden — tieteen, jonka hän itse on keksinyt, mutta joka hänelle on absoluuttinen totuus.
Tämmöinen oli kaikesta päättäen Pfuel. Hänellä oli tieteensä — näennäisen liikkeen teoria, jonka hän oli johtanut Fredrik Suuren sotien historiasta ja kaikki, joka häntä kohtasi uusimmassa sotahistoriassa, tuntui hänestä tyhjänpäiväisyydeltä, raakalaisuudelta, joutavalta sekamelskalta, jossa kummaltakin puolen oli tehty niin paljon erehdyksiä, ettei noita sotia saattanut sodiksi kutsuakaan, koska ne eivät soveltuneet teoriaan eivätkä voineet olla tieteen esineenä.
Vuonna 1806 oli Pfuel yksi sen sodan suunnitelman luojia, joka päättyi Jenalla ja Auerstädtillä. Mutta tämän sodan päättyessä ei hän huomannut pienintäkään todistusta teoriansa kelpaamattomuudesta. Hänen teoriastaan tehdyt poikkeukset olivat hänen mielestään nimenomaan ainoana syynä tappioon ja sen vuoksi sanoi hän ähittelevän pilkallisesti: "ich sagte ja, das die ganze Geschichte zum Teufel gehen werde".[38]Pfuel oli niitä teoreetikolta, jotka rakastavat niin kovasti teoriaansa, että unohtavat teorian tarkotuksen — sen sovittamisen käytäntöön. Rakkaudessaan teoriaan hän vihasi kaikkea käytännöllistä eikä tahtonut tietää siitä mitään. Hän suorastaan iloitsi tappiosta, koska tappio, joka oli aiheutunut siitä, että teoriasta oli poikettu käytännössä, todisti vain hänelle hänen teoriansa pätevyyden.
Hän puheli muutaman sanan ruhtinas Andrein ja Tshernishovin kanssa nykyisestä sodasta kuten henkilö, joka tietää etukäteen, että kaikki menee nurin ja ettei hän siitä edes ole milläänkään. Takaraivolla törröttävät suorimattomat hiusvanukkeet ja hätäkäteen silitetyt ohimot todistivat tätä erityisen kaunopuheliaasti.
Hän meni toiseen huoneeseen, josta samassa alkoi kuulua hänen syvän bassonsa äreä ääni.
Ruhtinas Andrein silmät eivät olleet ehtineet saattaa Pfuelia ovesta sisään, kun kreivi Bennigsen astui nopeasti sisään ja nyökäytettyään päätään Bolkonskille sekä annettuaan joitakuita määräyksiä adjutantilleen, meni suoraa päätä kabinettiin. Hallitsija oli saapunut hänen jälestään ja Bennigsen oli kiiruhtanut edeltäpäin ehtiäkseen jotain järjestää ja ottaa vastaan hallitsijan. Tshernishof ja ruhtinas Andrei menivät ulkorapuille. Hallitsija laskeutui parhaillaan väsyneen näköisenä hevosen selästä. Markiisi Paulucci puhui jotain hallitsijalle. Hallitsija kallisti päänsä vasemmalle ja kuunteli tyytymättömän näköisenä Pauluccia, joka puhui tavattoman innokkaasti. Hallitsija liikahti eteenpäin nähtävästi haluten lopettaa puhelun, mutta korviaan myöten tulistunut ja kiihtynyt italialainen kulki hänen perästään muistamatta sopivaisuuden sääntöjä ja jatkoi puheluaan:
—Quant à celui qui a conseillé ce camp, le camp de Drissa, — puhui Paulucci sillä aikaa, kun hallitsija nousi portaita ja katseli ruhtinas Andrein outoja kasvoja, jotka hän samassa huomasi. —Quant à celui, Sire, — jatkoi Paulucci huimasti, aivan kuin ei olisi kyennyt hillitsemään itseään, —qui a conseillé le camp de Drissa, je ne vois pas d'autre alternative que la maison jaune ou le gibet.[39]
Italialaisen sanoja loppuun kuuntelematta ja aivan kuin kuulemattakaan niitä kääntyi hallitsija armollisesti Bolkonskiin, jonka hän nyt tunsi:
— Hyvin hauska nähdä sinua, mene sinne, missä ne ovat koolla ja odota minua.
Hallitsija meni kabinettiin. Hänen jälestään meni ruhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski, parooni Stein ja näiden jälkeen sulkeutui ovi. Hallitsijan antamaa lupaa hyväkseen käyttäen meni ruhtinas Andrei Pauluccin kanssa, jonka hän tunsi Turkin ajoilta, vierashuoneeseen, jonne neuvosto oli kokoutunut.
Ruhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski virkaili hallitsijan esikunnan päällikkönä. Hän tuli kabinetista, levitti tuomansa kartat pöydälle ja esitti kysymykset, joista hän halusi kuulla kokoutuneiden herrojen mielipiteitä. Asianlaita oli näet se, että edellisenä yönä oli saatu tieto (joka sittemmin osottautui vääräksi) ranskalaisten saartoliikkeistä, jotka uhkasivat Drissan leiriä.
Ensimäisenä alkoi puhua kenraali Armfelt, joka päästäkseen pulmallisesta kysymyksestä esitti aivan uuden ja kerrassaan käsittämättömän (siten kyllä käsitettävän, että hänkin tahtoi näyttää omaavansa mielipiteitä) aseman Pietarin ja Moskovan välisen maantien seudulla, jossa kohden armeijan olisi hänen mielestään pitänyt yhdistynein voimin odottaa vihollista. Huomasi, että Armfelt oli laatinut tämän suunnitelman aikoja sitte ja että hän nyt esitti sen etupäässä käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen sen ilmaisemiseen, mutta ei juuri vastatakseen tehtyihin kysymyksiin, joita ei suunnitelmakaan vastannut. Tämä oli yksi niistä miljoonista ehdotuksista, joita voi laatia yhtä hyvällä syyllä kuin mitä muita tahansa, kun ei käsitetä, minkä luontoiseksi sota käy. Jotkut vastustivat hänen mielipidettään, toiset puolustivat. Nuori eversti Toll vastusti muita pontevimmin ruotsalaisen kenraalin mielipidettä ja väittelyn kestäessä veti povitaskustaan täyteen kirjotetun vihkon, jonka hän pyysi saada lukea. Laveassa esityksessään ehdotti Toll toista sotasuunnitelmaa, joka oli sekä Armfeltin että Pfuelin suunnitelmien suora vastakohta. Paulucci vastusti Tollia ja esitti suunnitelman, jonka mukaan olisi marssittava eteenpäin ja ryhdyttävä hyökkäykseen, joka oli ainoa keino, kuten hän vakuutti, pelastamaan meidät umpisatimesta, joksi hän sanoi Drissan leiriä. Väittelyn aikana pysyi Pfuel ja hänen tulkkinsa Wolzogen (hänen siltansa hovisuhteissa) vaiti. Pfuel urahteli vain halveksivasti ja kääntelihe syrjään osottaakseen, ettei hän ikimaailmassa alennu vastaamaan moiseen roskaan, jota hän nyt kuuli. Mutta kun ruhtinas Volkonski, joka johti keskustelua, kehotti häntä lausumaan ajatuksensa, sanoi hän vain:
— Ei minulta huoli kysyä. Kenraali Armfelt on esittänyt mainion aseman, jonka selkäpuoli on avoin; taivon diesem italienischen Herrnhyökkäys, —sehr schön;[40]tai peräytyminen —auch gut.[41]Miksi minulta kysytään? — sanoi hän. — Itsehän te tiedätte paremmin kuin minä.
Mutta kun Volkonski sanoi kulmiaan rypistellen, että hän kysyy hänen mielipidettään hallitsijan nimessä, nousi Pfuel pystyyn ja silmänräpäyksessä innostuen alkoi puhua:
— Kaikki on pilattu, kaikki sotkettu. Kaikki ovat olleet tietävinään paremmin kuin minä, vaan nyt on turvauduttu minuun. Miten korjata? Ei tarvita korjauksia. On vain täsmälleen pantava täytäntöön minun ehdottamani perusteet, — puhui hän luisevilla sormillaan pöytään jyskyttäen. — Missä tässä on vaikeus? Loruja,Kinderspiel.[42]
Hän meni kartan luo ja kuivilla sormillaan sitä pistellen alkoi puhua nopeasti todistaakseen, ettei mikään sattumus voi muuttaa Drissan leirin tarkotuksenmukaisuutta, että kaikki on ennalta harkittu ja että jos vihollinen tosiaankin ryhtyy saartoliikkeisiin, niin se auttamattomasti tuhoutuu.
Paulucci, joka ei osannut saksaa, rupesi kyselemään häneltä ranskaksi. Wolzogen tuli isäntänsä avuksi, koska tämä taisi huonosti ranskaa, ja alkoi kääntää hänen sanojaan hädintuskin ennättäen Pfuelin perässä, joka nopeasti todisteli, että kaikki, kaikki — ei ainoastaan se, mikä jo oli tapahtunut, vaan kaikki sekin, mikä suinkin saattoi tapahtua, — oli otettu huomioon hänen suunnitelmassaan ja että jos nyt oltiin vaikeassa asemassa, niin oli syy kokonaan siinä, ettei kaikkea oltu pantu täytäntöön täsmällisesti. Hän nauroi lakkaamatta pilkallisesti, todisteli ja viimein halveksivasti lakkasi todistamasta, kuten lakkaa matemaatikko eri tavoilla tarkastamasta kerran toteen näytettyä laskua. Wolzogen kehitti edelleen hänen ajatuksiaan ranskaksi silloin tällöin kysäisten Pfuelilta: "nicht wahr, Exellenz?"[43]Kuten taiston tuoksumassa vimmastunut ihminen iskee omiaankin, kiljasi Pfuelkin äkäisesti Wolzogenilleen:
—Nun ja, wass soll denn da noch expliziert werden?[44]
Paulucci ja Michaux hyökkäsi kilvan Wolzogenin kimppuun ranskan kielellä. Armfelt puhutteli Pfuelia saksaksi. Toll selitteli venäjäksi ruhtinas Volkonskille. Ruhtinas Andrei kuunteli ja seurasi ääneti.
Näistä henkilöistä herätti ruhtinas Andreissa suurinta mielenkiintoa tuimistunut, päättäväinen ja sokeasti itseensä luottava Pfuel. Kaikista läsnäolevista henkilöistä oli hän ainoa, joka nähtävästi ei halunnut mitään itselleen, ei vihannut ketään, vaan toivoi hartaasti, että se suunnitelma, jonka hän oli laatinut teorian pohjalla ja vuosikausien uurastamisen avulla, olisi pantu täytäntöön. Hän oli hassunkurinen ja epämiellyttävä pilkallisuudessaan, mutta sen ohella herätti hän väkisinkin kunnioitusta rajattoman rakkautensa takia aatteeseensa. Sitä paitsi ilmeni kaikkien puhujien kaikissa puheissa — Pfuelia lukuunottamatta — sama yleinen piirre, jota ei havaittu 1805 sotaneuvottelussa — ja se oli, vaikkakin peitetyssä muodossa, hirveä pelko Napoleonin neroa kohtaan. Napoleonille otaksuttiin kaiken olevan mahdollista, häntä odotettiin kaikilta suunnilta ja hänen pelottavalla nimellään toinen musersi toisen ajatukset. Yksistään Pfuel näytti pitävän Napoleoniakin samallaisena raakalaisena kuin muita teoriansa vastustajia. Paitsi kunnioitusta herätti Pfuel ruhtinas Andreissa myöskin sääliä. Siitä sävystä, jolla häntä hovimiehet kohtelivat ja siitä, mitä Paulucci uskalsi sanoa keisarille, mutta eritoten muutamista Pfuelin epätoivon sekaisella kiihkeydellä lausumista väitteistä huomasi, että muut tiesivät ja hän itse tunsi lankeemuksensa olevan lähellä. Itseluottavaisuudestaan ja saksalaisesta, kiukkuisesta pilkallisuudestaan huolimatta oli hän säälittävä ohimoilta silitettyine hiuksineen ja takaraivolla törröttävine vanukkeineen. Vaikka kohta hän koettikin kääriytyä ärtyisyyden ja halveksimisen verhoon, raivostui hän siitä, että nyt luisuu hänen käsistään toistaiseksi ainoa tilaisuus, jolloin valtavaan todellisuuteen sovitettuna olisi voitu tarkastaa ja näyttää koko maailmalle toteen hänen teoriansa kelpoisuus.
Keskustelut kestivät kauan ja kuta kauemmin ne kestivät, sen kuumemmaksi yltyi väittely, jossa usein huutamalla huudettiin ja singahuteltiin persoonallisia solvauksia, josta syystä lopullisen johtopäätöksen teko kaikesta sanotusta kävi yhä vaikeammaksi. Kuunnellessaan sekakielistä puhetta, ehdotuksia, suunnitelmia, vastaväitteitä ja huutoja voi ruhtinas Andrei ainoastaan ihmetellä sitä, mitä puhuttiin. Ne aikoja sitte hänen mieleensä nousseet ajatukset, ettei ole eikä voi olla minkäänlaista sotatiedettä eikä tämän tähden myöskään mitään niin kutsuttua sotaneroa, vakaantuivat nyt hänessä täydelliseksi totuudeksi. "Mikä kumman teoria ja tiede voi olla itse teossa, jonka ehdot ja asianhaarat ovat tuntemattomia eivätkä ole määriteltävissä ja jossa sodan toimimiesten voima on vieläkin vähemmin määriteltävissä? Ei kukaan ole voinut eikä voi tietää, minkälainen on meidän tai vihollisen armeijan asema huomenna eikä kukaan voi tietää, miten voimakas se tai se osasto on. Toisinaan, ellei satu olemaan pelkuria huutamassa eturinnassa: 'me olemme saarretut!' ja livistämässä karkuun, vaan reipas, rohkea mies etunenässä, joka kiljasee: 'hurraa!' — kestää 5 tuhatta 30 tuhatta, kuten Schöngrabenin taistelussa. Vaan toisinaan pakenee 50 tuhatta 8 tuhannen edestä, kuten Austerlitzin taistelussa. Mitä on tieteellä tekemistä tämmöisessä asiassa, jossa, kuten kaikissa käytännöllisissä toimissa, ei voida mitään jyrkästi määrätä, vaan kaikki riippuu lukemattomista asianhaaroista, joiden merkitys määritellään yhdessä hetkessä, jonka tulosta ei kukaan tiedä. Armfelt sanoo, että armeijamme on eristetty, vaan Paulucci, että olemme jouduttaneet Ranskan armeijan kahden tulen väliin. Michaux sanoo, että Drissan leirin kelpaamattomuus on siinä, että joki on selkäpuolella, vaan Pfuel, että siinä juuri on sen lujuus. Toll ehdottaa yhden suunnitelman, Armfelt toisen ja kaikki ovat yhtä hyviä ja yhtä huonoja ja kunkin ehdotuksen edut tulevat näkyviin vasta sinä hetkenä, jolloin tapaus tapahtuu. Ja miksi kaikki puhuvat sotanerosta? Onko se ihminen nero, joka oikeaan aikaan oivaltaa käskeä viemään sotaväelle korppuja tai menemään yhden oikealle, toisen vasemmalle? Siksi vain he sanovat niin, että sotilaita ympäröi loisto ja valta ja suuret konnajoukot imartelevat valtaa tunnustamalla sille neron olemattomia ominaisuuksia. Parhaimmat kenraalit, joita olen tuntenut, ovat olleet — tyhmiä tai hajamielisiä. Paras on Bagration, sen on tunnustanut itse Napoleonkin. Entä Bonaparte itse! Muistan hänen itsetyytyväiset ja lyhytnäköiset kasvonsa Austerlitzin kentällä. Hyvä sotapäällikkö ei tarvitse nerokkuutta eikä mitään erityisiä ominaisuuksia, vaan häneltä täytyy päinvastoin puuttua kaikista korkeimmat ja parhaimmat inhimilliset ominaisuudet — rakkaus, runollisuus, hienotunteisuus, filosoofinen, tutkiva epäily. Hänen täytyy olla rajotettu, lujasti vakuutettu siitä että se, minkä hän tekee, on hyvin tärkeää (muuten ei hänellä riitä kärsivällisyyttä) ja silloin vasta hän on urhoollinen sotapäällikkö. Herra varjelkoon, jos hän on ihminen — hän saattaa rakastua, hänen voi käydä sääli, hän rupeaa miettimään, mikä on oikein, mikä ei. Sotatoimien menestymisen ansio ei riipu neroista, vaan siitä, joka rivissä huutaa: tuho tuli, tai: hurraa! Ja vain tämmöisissä riveissä voi palvella siinä varmassa vakuudessa, että on hyödyllinen!"
Näin ajatteli ruhtinas Andrei puheita kuunnellessaan ja heräsi vasta sitte, kun Paulucci kutsui häntä ja kaikki tekivät lähtöä.
Seuraavana päivänä sotaväen tarkastuksessa kysyi hallitsija ruhtinas Andreilta, missä hän tahtoisi palvella ja ruhtinas Andrei kadotti ainiaaksi hovimaailman, kun hän ei pyytänyt saada jäädä hallitsijan lähettyviin, vaan pyysi lupaa palvella armeijassa.
Rostof sai ennen sodan alkua vanhemmiltaan kirjeen, jossa he lyhyesti ilmottaen Natashan sairaudesta ja välien rikkoutumisesta ruhtinas Andrein kanssa (tämä rikkoutuminen selitettiin hänelle kieltäytymiseksi Natashan puolelta) taasen pyysivät häntä ottamaan virkaeron ja saapumaan kotiin. Kirjeen saatuaan ei Nikolai yrittänytkään pyytää virkaeroa tai lomaa, vaan kirjotti vanhemmilleen, että häntä kovasti surettaa Natashan sairaus ja ero sulhasesta ja että hän tekee kaikkensa täyttääkseen heidän tahtonsa. Sonjalle hän kirjotti erikseen.
"Sydämeni jumaloitu ystävä", kirjotti hän. "Ei mikään muu kuin kunnia ole voinut estää minua palaamasta maalle. Mutta nyt, kun sota on alkamaisillaan, pitäisin itseäni kunniattomana sekä kaikkien toverieni että myöskin itseni edessä, jossa asettaisin onneni velvollisuuteni ja isänmaanrakkauteni edelle. Tämä on kuitenkin viimeinen ero. Usko, että heti sodan päätyttyä, jos vielä elän ja sinä minua rakastat, heitän kaiken ja lennän sinun luoksesi painaakseni sinut ainaiseksi leimuavaa rintaani vasten."
Rostovia esti todellakin ainoastaan sodan alkaminen lähtemästä — kuten hän oli luvannut — ja menemästä naimisiin Sonjan kanssa. Otradnajan syksy metsästyksineen ja talvi jouluineen ja lempineen Sonjaan avasi hänen silmiinsä aatelisperheen hiljaisten ilojen ja tyynen elämän näköalat, joita hän ei ollut ennen tuntenut ja jotka nyt houkuttelivat häntä kotiinsa. "Suloinen puoliso, lapset, vankka parvi metsäkoiria, puoleentoista kymmeneen pariin huimia vinttikoiria, talous, naapurit, virka valinnan mukaan..." ajatteli hän. Mutta nyt oli sota ja täytyi jäädä rykmenttiin. Ja kun täytyi, niin Nikolai Rostof tyytyi siihenkin elämään, jota hän rykmentissä vietti ja jonka hän osasi tehdä miellyttäväksi itselleen.
Kun Nikolai pääsi lomalta, tervehtivät toverit häntä iloisesti, mutta kohta lähetettiin hänet hevosten hankintaan ja hän toikin Vähä-Venäjältä mainioita hevosia, joista hän sai kiitosta päälliköiltään. Poissaollessaan oli hän korotettu ratsumestariksi, ja kun rykmentti oli asetettu sotakuntoon, sai hän taas oman eskadroonansa.
Alkoi sota, rykmentti komennettiin Puolaan, jaettiin kaksinkertainen palkka, saapui uusia upseeria, uusia ihmisiä ja — se oli tärkeintä — syntyi se innokkaan reipas mieliala, joka on tavallista sodan alussa. Tuntiessaan edullisen asemansa rykmentissään antautui Rostof kokonaan sotapalveluksen suomien nautintojen ja harrastusten valtaan, vaikka tiesikin, että hänen on ennemmin tai myöhemmin niistä erottava.
Joukot peräytyivät Vilnan seuduilta minkä mistäkin mutkikkaista, valtakunnallisista, valtiollisista ja taktillisista syistä. Jokaista peräytymisaskelta seurattiin pääesikunnasta käsin arvelujen, päätelmien ja kiihkon kirjavalla vilinällä. Pavlogradin rykmentin husareista tuntui tämä peräytymisretki kesän kauneimpana aikana ja ruokavarojen runsautta nauttien maailman helpoimmalta ja hauskimmalta asialta. Alakuloisuuteen, levottomuuteen ja juonitteluun voitiin vaipua vain pääkortteerissa, mutta armeijan sisimmässä syvyydessä ei kukaan kysynyt itseltään, minne ja mitä varten sitä mentiin. Jos joku pahottelikin paikoiltaan lähtöä, niin pelkästään siitä syystä, että oli pitänyt poistua kodikkaaksi käyneestä asunnosta ja jättää puolalainen kaunotar. Jos johtui jonkun mieleen, että asiat olivat huonosti, niin se, joka näin johtui ajattelemaan, koetti kelpo sotilaan tavoin pysyä ilomielellä eikä ajatella asioiden yleistä kulkua, vaan omia lähimpiä asioitaan. Aluksi viivyttiin jonkun aikaa Vilnan läheisyydessä, rakennettiin hauskoja tuttavuuksia puolalaisten tilanomistajien kanssa ja oltiin hallitsijan ynnä muiden korkeimpien päälliköiden tarkastuksissa. Sitte saapui käsky peräytyä Svenzjanyyn ja hävittää muonavarat, koska niitä ei voitu kulettaa mukana. Svenzjanyyn liittyivät husarien muistot vain siksi, että se olijuoppo leiri, kuten koko armeija nimitti Svenzjanyn levähdyspaikkaa, ja että siellä paljon valitettiin siitä, että sotaväki, joka oli saanut käskyn hankkia elintarpeita, korjasi puolalaisilta paaneilta talteensa myöskin hevosia, ajopeliä ja kallisarvoisia mattoja. Rostof muisti Svenzjanyn sen tähden, että hän ensi päivänä sinne tultuaan vaihtoi vääpelin eikä jaksanut hillitä rutijuopunutta eskadroonansa väkeä, joka hänen tietämättään oli puhaltanut viisi tynnyrillistä oivaa olutta. Svenzjanysta peräydyttiin yhä etemmä ja etemmä Drissajoelle saakka, josta myöskin peräydyttiin ja alettiin lähetä Venäjän rajoja.
Heinäkuun 13 p:nä saivat pavlogradilaiset ensi kerran tositekemistä.
Tapahtuman edellisenä yönä oli ollut ankara myrsky, satoi rankasti vettä ja rakeita. Kesä 1812 oli yleensä merkillinen kovista myrskyistä.
Kaksi Pavlogradin rykmentin eskadroonaa majaili taivasalla eräällä äsken tuleentuneella ruispellolla, jonka karja ja hevoset olivat sotkeneet ihan mustalle mullalle. Sade valui virtanaan ja Rostof istui turviinsa ottamansa nuoren upseerin Iljinin kanssa hätäkäteen kyhätyssä risumajassa. Muuan heidän rykmenttinsä upseereista, jolla oli pitkät, poskien keskeltä jatkuvat viikset ja joka oli käynyt esikunnassa saapui sateen ajamana Rostovin luo. — Tulen esikunnasta, kreivi. Oletteko kuulleet Rajevskin urotyöstä?
Ja upseeri kertoi esikunnassa kuulemiaan yksityiskohtia Saltanofkan taistelusta.
Rostof hypisteli niskaansa, jonka takana alkoi vuotaa vettä, poltti piippua ja hajamielisesti kuunnellen loi tuontuostakin katseen nuoreen Iljiniin, joka kyyhötti hänen vieressään. Tämä upseeri, 16-vuotias poika, joka äsken oli saapunut rykmenttiin, oli nyt samassa suhteessa Nikolaihin, kuin Nikolai oli ollut seitsemän vuotta sitte Denisoviin. Iljin koetti kaikessa jäljitellä Rostovia ja oli häneen rakastunut kuin nainen.
Pitkäviiksinen upseeri Sdrschinski kertoi ylpeästi, miten Saltanofkan sola oli ollut kuin mikäkin Termopyle venäläisille ja miten kenraali Rajevski oli tuossa solassa suorittanut työn, joka veti vertoja entisajan urotöille. Sdrschinski kertoi, että Rajevski oli vienyt vuorisolaan kaksi poikaansa ankarassa tulessa ja rynnännyt rinnan näiden kanssa taisteluun. Rostof kuunteli kertomusta, mutta ei ollenkaan virkkanut mitään vahvistaakseen kertojan riemua, vaan oli sen näköinen, että hän häpesi sitä, mitä hänelle kerrottiin, vaikkei hän aikonutkaan väittää vastaan. Rostof tiesi Austerlitzin ja 1807 retken jälkeen omasta kokemuksestaan, että sotatapauksia kerrottaessa aina valehdeltiin, kuten hän itsekin teki kertoessaan. Toisekseen hän tiesi saman kokemuksen nojalla, miten sodassa oikeastaan asiat käyvät eikä ensinkään sillä tavoin, kuten me ne kuvittelemme ja kerromme. Tämän tähden häntä ei ollenkaan miellyttänyt Sdrschinskin kertomus, kun tämä poskien keskeltä pistävine viiksineen tapansa mukaan kumartui aivan sen kasvojen alle, jolle hän jutteli. "Ensiksikin on solassa, jota vastaan hyökkäys tehtiin, täytynyt olla semmoinen sekamelska ja ahdinko, että jos Rajevski veikin poikansa tuleen, ei se ole voinut innostaa kuin korkeintaan kymmentä häntä itseään lähinnä olevaa miestä", ajatteli Rostof, "muut eivät ole voineet nähdä, miten ja kenen kanssa Rajevski kulki solassa. Mutta nekään, jotka näkivät eivät ole voineet liiaksi innostua, sillä mitäpä tekemistä heillä oli Rajevskin hellien isäntunteiden kanssa, kun kysymyksessä oli oma nahka. Toisekseen ei siitä, saivatko he haltuunsa solan vai ei, riippunut isänmaan kohtalo, kuten Termopylen taistelusta kerrotaan. Mitä varten siis tuommoinen uhraus? Ja mitä varten sotkea lapsia sodan jalkoihin? Minä en olisi vienyt Petjaa, veljeänikään, enkä edes Iljiniä, minulle vierasta, mutta kelpo poikaa, vaan olisin pistänyt johonkuhun turvalliseen paikkaan", mietti Rostof edelleen Sdrschinskiä kuunnellessaan. Hän ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan ja sekin seurasi kokemuksesta. Hän tiesi, että tuo kertomus loi mainetta meidän aseillemme ja siksi piti olla olevinaan, ettei sitä epäillyt. Niin hän tekikin.
— Ei tässä enää siedä, — sanoi Iljin huomattuaan, ettei Sdrschinskin kertomus miellyttänyt Rostovia. — Sukat ja paita ja kaikki märkänä. Lähden etsimään suojaa. Sadekin taitaa helpottaa.
Iljin läksi ulos, Sdrschinski ajoi matkoihinsa. Viiden minuutin kuluttua juoksi Iljin takasin, että lika roiskui.
— Hurraa! Rostof, lähdetään joutuin. Tuolla on parin sadan askeleen päässä majatalo, meikäläiset ovat kokoutuneet sinne. Pääseehän edes hieman kuivautumaan. Siellä on Maria Genrihovnakin.
Maria Genrihovna oli rykmentin lääkärin puoliso, nuori, viehättävä saksatar, jonka lääkäri oli nainut Puolassa. Joko siksi, ettei tohtorilla ollut liikoja varoja tai ettei hän avioliiton alkuaikoina tahtonut olla erossa nuoresta vaimostaan, kuletti hän tätä mukanaan kaikkialla ja tohtorin mustasukkaisuus tuli yleiseksi pilanteon esineeksi husari-upseerien kesken.
Rostof heitti viitan päälleen, käski Lavrushan tuoda kapineet perästä ja läksi Iljinin kanssa menemään milloin liukkaasta loasta kaatumaisillaan, milloin suorastaan lätäköissä rämpien heikentyneessä sateessa ja illan pimeässä, jota kaukaiset salamat toisinaan valaisivat.
— Rostof, missä olet?
— Täällä. Aika salama! — puhelivat he mennessään.
Majatalossa, jonka edessä tohtorin kuomuvaunut seisoivat, oli jo viisi upseeria. Maria Genrihovna, pyylevä, valkeaverinen saksatar, istui yöröijy päällä ja myssy päässä leveällä penkillä etunurkassa. Hänen miehensä tohtori nukkui hänen takanaan. Kun Rostof ja Iljin astui huoneeseen, tervehdittiin heitä iloisin huudahduksin ja honotuksin.
— Hee ... teilläpä ilot on, — sanoi Rostof nauraen.
— Missäs te olette kuhnailleet?
— Kauniita olette! Virtanaan vuotaa heistä vesi! Älkää vain saliamme kastelko.
— Maria Genrihovnan vaatteita ei saa liata, — kuului vastaukseksi.
Rostof ja Iljin riensivät etsimään nurkkaa, jossa he Maria Genrihovnan kainoutta loukkaamatta olisivat voineet pukeutua kuiviin. He olivat menemäisillään väliseinän taa, mutta täällä, pikkuisessa solassa ja kokonaan täyttäen sen istui kolme upseeria korttia lyömässä tyhjällä laatikolla tuikkivan kynttilän valossa. He eivät millään ehdolla tahtoneet luovuttaa paikkaansa. Maria Genrihovna lainasi vähäksi aikaa hameensa verhoksi ja tämän takana riisui Rostof ja Iljin päältään märät vaatteensa ja pukeutui kuiviin Lavrushan avulla, joka oli tuonut tavaramytyt.
Särkyneeseen uuniin tehtiin tuli. Etsittiin lauta, josta laadittiin pöytä kahden satulan väliin, se peitettiin loimella; tuotiin teekeittiö, eväskori ja puoli pulloa rommia, ja kun Maria Genrihovnaa oli pyydetty olemaan emäntänä, alkoivat kaikki hääriä hänen ympärillään. Ken tarjosi hänelle puhtaan nenäliinansa ihanien käsien pyyhkimistä varten, ken työnsi husariviittansa hänen jalkojensa alle, ettei olisi ollut kostea, ken peitti viitalla ikkunan, ettei olisi tuullut, ken hätisteli kärpäsiä hänen miehensä kasvoilta, ettei tämä olisi herännyt.
— Antakaa hänen olla, — virkkoi Maria Genrihovna kainosti ja onnellisesti hymyillen, — kyllä hän nukkuu muutenkin unettoman yön jälkeen.
— Ei suinkaan, Maria Genrihovna, — vastasi upseeri, — tohtorille pitää olla palvelevainen. Ehkä hän säälii minua sitte, kun rupeaa jalkaani tai kättäni leikkaamaan.
Juomalasia oli vain kolme. Vesi oli niin likaista, ettei voinut päättää, milloin tee oli väkevää, milloin laimeaa. Teekeittiöstä tuli vain kuusi lasia, mutta sen hauskempaa oli saada lasinsa järjestyksessä ja vanhemmuuden mukaan Maria Genrihovnan pyöreistä kätösistä, joiden kynnet olivat lyhyet, joskaan ei ihan puhtaat. Kaikki upseerit näyttivät tänä iltana olevan rakastuneet Maria Genrihovnaan. Yksin nekin upseerit, jotka löivät korttia seinän takana, hylkäsivät kohta pelinsä ja siirtyivät teekeittiön ääreen yhtyen Maria Genrihovnan yleiseen hakkailuun. Kun Maria Genrihovna näki itsensä näin loistavan ja kohteliaan nuorukaisparven ympäröimänä, säteili hän onnesta, niin paljon kuin hän koettikin sitä salata ja niin huomattavasti kuin hän pelästyikin jokaisesta nukkuvan miehensä unimielisestä liikkeestä.
Lusikoita oli vain yksi. Sokeria oli kaikista eniten, mutta kun sitä ei ehditty hämmentää, päätettiin, että emäntä hämmentäisi sokerin jokaiselle vuoronperään. Kun Rostof oli saanut lasinsa ja sekottanut siihen vähän rommia, pyysi hän Maria Genrihovnaa hämmentämään.
— Eihän teillä ole sokeriakaan, — huomautti hän yhä hymyillen, aivan kuin kaikki se, mitä hän puhui ja mitä muut puhuivat, olisi ollut hyvin hauskaa ja viitannut muuhunkin.
— Mitäs minä sokerista, kunhan te vain hämmennätte kätösellänne.
Maria Genrihovna suostui ja alkoi etsiä lusikkaa, jonka joku oli siepannut.
— Hämmentäkää sormellanne, Maria Genrihovna, — sanoi Rostof, — sen miellyttävämpää.
— Polttaa! — sanoi Maria Genrihovna mielihyvästä punastuen.
Iljin otti vesiämpärin ja ripautettuaan siihen rommia tuli Maria Genrihovnan luo ja pyysi hämmentämään sormella.
— Tämä on minun kuppini, — sanoi hän. — Jos pistätte sormenne, niin juon kaikki.
Kun teekeittiö oli juotu kuiviin, otti Rostof kortit ja esitti, että pelattaisiin kuningasta Maria Genrihovnan kanssa. Heitettiin arpaa, ken pääsisi Maria Genrihovnan pariksi. Pelin sääntöinä oli Rostovin ehdotuksen mukaan se, että se, joka tulee kuninkaaksi, saisi suudella Maria Genrihovnan kättä, vaan että se, joka jää hännänkannattajaksi, menisi panemaan uuden teekeittiön tulelle tohtoria varten, kun tämä herää.
— Vaan entä jos Maria Genrihovnasta tulee kuningas? — kysyi Iljin.
— Hän on jo muutenkin kuningatar! Ja hänen käskynsä on laki.
Kun peli oli parhaiksi ehtinyt alkaa, nousi Maria Genrihovnan selän takaa yht'äkkiä tohtorin pörhöinen pää. Hän ei ollut nukkunut enää pitkään aikaan, vaan kuunnellut puhetta, jossa hän ei nähtävästi ollut havainnut mitään iloista, naurettavaa eikä huvittavaa. Hänen kasvonsa olivat surulliset ja uniset. Hän ei tervehtinyt upseereja, raaviskeli päätään ja pyysi lupaa saada mennä ulos, koska tie oli tukossa. Heti kun hän oli päässyt ovesta ulos, purskahtivat upseerit remakkaan nauruun, vaan Maria Genrihovna punastui kyyneliin saakka ja semmoisena näytti entistään viehättävämmältä kaikista upseereista. Ulkoa tultuaan sanoi tohtori puolisolleen (joka jo oli lakannut onnellisesti hymyilemästä ja säikähtyneenä tuomiotaan odottaen katsoi mieheensä), että sade oli tauonnut ja että pitää mennä nukkumaan kuomukärryihin, muuten vievät rosvot kaikki.
— Minä panen lähetin vartioimaan ... kaksikin! — sanoi Rostof. — Älkää viitsikö, tohtori.
— Minä menen itse vahtiin! — sanoi Iljin.