— Ei, hyvät herrat, te olette nukkuneet kylläksenne, vaan minä en ole maannut kahteen yöhön, — huomautti tohtori ja istuutui synkkänä rouvansa viereen pelin päättymistä odottaen.
Tohtorin synkkiä, rouvaansa murjottavia kasvoja katsellessa tuli upseerien vielä hauskempi ja useat eivät voineet olla nauramatta, jolle he heti koettivat keksiä kauniin tekosyyn. Kun tohtori oli poistunut rouvineen ja asettunut hänen kanssaan kärryihin, kävivät upseerit levolle majataloon ja peittivät itsensä märillä sinelleillä. Kauan he eivät nukkuneet, vaan vuoroin keskustelivat tohtorin pelästystä ja tohtorinnan iloa muistellen, vuoroin pujahtivat rapuille ja kertoivat siitä, mitä kuomun sisässä tehtiin. Rostovin mieli teki nukkua ja useaan kertaan hän peitti päänsä umpeen, mutta myötäänsä virkistyi hän jonkun huomautuksesta, myötäänsä alkoi juttuaminen uudelleen ja myötäänsä kaikui aiheeton, iloinen naurunhohotus.
Kolmatta käydessä ei vielä kukaan ollut nukkunut. Silloin saapui vääpeli, joka toi käskyn lähteä Ostrovnan kauppalaan.
Upseerit nousivat kiireesti ylös yhä vain puhellen ja naureskellen. Taasen täytettiin teekeittiö likaisella vedellä ja pantiin tulelle. Rostof läksi teetä odottamatta eskadroonaan. Aamu alkoi sarastaa, sade oli tauonnut, pilvet hajaantuivat. Tuntui kostealta ja kylmältä, varsinkin kun vaatteet eivät olleet aivan kuivat. Majatalosta ulos tultuaan vilkasi Rostof ja Iljin sarastuksen hämärässä sateesta kiiltävän kuomun sisään, jonka verhon alta tohtorin jalat törröttivät ja jonka keskeltä pilkisti tohtorinnan yömyssy tyynyyn painuneena ja kuului nukkuvien hengitystä.
— Hän on tosiaankin hyvin viehkeä, — sanoi Rostof Iljinille, joka oli lähtenyt hänen kanssaan.
— Kerrassaan hurmaava nainen! — vastasi Iljin kuusitoista-vuotiaan vakavuudella.
Puolen tunnin kuluttua odotti eskadroona tiellä valmiina lähtöön. Komennettiin: "satulaan!" Sotamiehet ristivät silmänsä ja alkoivat nousta ratsuilleen. Ratsastettuaan eskadroonan eteen komensi Rostof: "mars!" ja nelimiehisin rivein läksivät husarit liikkeelle kavioiden läiskyessä rapaisella tiellä, miekkojen kalistessa ja hiljaa keskenään puhellen jalkaväen ja tykkipatterien jälestä pitkin leveää tietä, jonka reunoille oli istutettu koivuja.
Repaleisia, sinipunervia pilviä, joihin sarastus alkoi ruskottaa, kiidätti tuuli nopeasti. Aamu valkeni valkenemistaan. Erotti selvään sen kähärän ruohon, jota tavallisesti kasvaa kyläteillä ja joka vielä oli märkä eilisestä sateesta. Koivujen nipottavat oksat, jotka myöskin olivat märät, heiluivat tuulessa ja pudottivat itseään syrjemmä kirkkaita pisaroita. Yhä selvemmin alkoi erottaa sotamiesten kasvoja. Rostof ratsasti Iljinin kanssa, joka pysyttelihe hänen rinnallaan, tiepuolta koivurivin keskellä.
Sodan aikana oli Rostof ottanut vapauden vaihtaa varsinaisen rintamahevosensa kasakkahevoseen, jommoisella hän nyt ajoi. Hyvänä hevosten tuntijana oli hän äskettäin saanut oivan, kookkaan donilaisen raudikon, jonka selässä häntä ei saanut kukaan kiinni. Tällä hevosella ratsastaminen oli Rostovista sulo nautinto. Hän ajatteli hevosta, aamua, tohtorinnaa, vaan lähenevä vaara ei muistunut kertaakaan hänen mieleensä.
Ennen oli Rostof otteluun mennessään pelännyt. Nyt ei häntä pelottanut vähän vähää. Tämä ei tullut siitä, että hän oli tottunut tuleen (vaaraan on mahdoton tottua), vaan siitä, että hän oli unohtanut tunteittensa hallitsemisen vaaran edellä. Taisteluun mennessään hän oli tottunut ajattelemaan kaikkea muuta, paitsi sitä, minkä olisi luullut eniten ajatteluttavan, nimittäin vaaran lähestymisen. Sotapalveluksensa ensi aikoina hän oli koettamalla koettanut olla pelkäämättä vaaraa ja syyttänyt itseään pelkuriksi, mutta apua ei siitä ollut. Vaan vuosien vieriessä se oli kadonnut itsestään. Hän ratsasti nyt Iljinin rinnalla pitkin koivikkoa, tempoi silloin tällöin lehtiä oksista, jotka sattuivat hotaisemaan hänen käsiään, toisinaan jalallaan hevosen kuvetta kopauttaen tai ojensi jälelleen kääntymättä takanaan ajavalle husarille tyhjiin polttamansa piipun niin levollisen ja huolettoman näköisenä, kuin olisi ollut huviratsastuksella. Häntä säälitti katsoa Iljinin huolestunutta muotoa, kun tämä lakkaamatta puheli levottomasti. Hän tunsi kokemuksesta sen tuskallisen kuoleman pelon tunteen, jonka vallassa nuori kornetti nyt oli ja tiesi, ettei sitä poista muu kuin aika.
Juuri kun aurinko oli ehtinyt pilkistää pilvien takaa puhtaalle taivaan sarakkeelle, laantui tuuli, aivan kuin uskaltamatta häiritä ukkosen jälkeistä, ihanaa kesäaamua. Pisaroita vielä tipahteli, mutta omasta painostaan pystysuoraan — sitte kaikki hiljeni. Aurinko, joka oli jo noussut täydelleen taivaanrannalle, katosi pitkään pilvenkaistaleeseen, joka oli lipunut sen eteen. Mutta muutaman hetken perästä yleni aurinko entistä kirkkaampana pilven ylälaidalle. Kaikki valostui ja alkoi välkkyä. Rinnan valon tulon kanssa kumahti edelläpäin tykinlaukauksia aivan kuin tervehdykseksi sille.
Rostof ei ehtinyt harkita eikä määritellä, miten kaukaa laukaukset tulivat, kun Vitebskista päin nelisti kreivi Ostermann-Tolstoin adjutantti tuomaan sanaa, että oli laskettava ravia samaa tietä edelleen.
Eskadroona sivuutti jalkaväen ja patterikunnan, jotka niin ikään jouduttivat kulkuaan, laskeutui mäenrinnettä alas ja ajettuaan erään aution kylän läpi, nousi uudelleen mäelle. Hevoset alkoivat vaahdota, miehet olivat punehtuneet.
— Seis, ojennus! — kuului edestäpäin jaoston komentajan käsky. — Vasemmalle eteenpäin mars! — komennettiin etupäässä.
Husarit ajoivat jalkaväen rintaman editse aseman vasemmalle siivelle ja asettuivat meidän ulaniemme taakse, jotka olivat ensimäisessä rivissä. Oikealla seisoi meidän jalkaväkemme tiheänä kolonnana reservissä. Näitä ylempänä häämötti mäeltä häikäisevän kirkkaassa aamu-ilmassa meidän tykkimme taivaanrannan viivan kohdalla. Etualalla, laakson takaa siinsi vihollisen kolonnia ja tykkiä. Laaksosta kuului ammuntaa meidän ketjustamme, joka jo oli ryhtynyt taisteluun ja iloisesti räiskytteli vastaukseksi viholliselle.
Rostof ilostui näistä äänistä, joita hän ei ollut kotvilleen kuullut, kuin iloisimman musikin sävelistä. "Tra-ta-ta-tap!" pamahtelivat laukaukset milloin yht'aikaa, milloin nopeasti peräkkäin. Hetkiseksi kaikki hiljeni, vaan sitte uudestaan alkoi rätistä.
Husarit seisoivat paikoillaan tunnin verran. Tykit alkoivat jyskyä. Kreivi Ostermann ratsasti seurueineen eskadroonan taitse, pysähtyi puhuttelemaan rykmentin päällikköä ja läksi sitte tykkien luo mäelle.
Heti Ostermannin lähdettyä komennettiin ulaneille: "kolonnaan, hyökkäykseen — järjestykää!" Heidän etupuolellaan jakautui jalkaväki plutoonittaan kahtia, että ratsuväki olisi päässyt läpi. Ulanit läksivät liikkeelle liehuvin keihäslipuin ja laskivat ravia mäen rinnettä alas ranskalaista ratsuväkeä vastaan, joka näyttäytyi vasemmalla rinteen alla.
Husaria oli käsketty nousemaan mäelle patterin suojaksi, heti kun ulanit olisivat päässeet alas. Samaan aikaan, kun husarit asettuivat ulanien sijaan, singahteli ketjusta luotia, jotka lensivät kauas mihinkään osumatta.
Nämä aikoja sitte kuulemattomat äänet vaikuttivat Rostoviin vieläkin elostavammin ja nostavammin kuin edelliset. Hän kohahti pystymmä, mittaili katseellaan taistotannerta ja otti koko sielullaan osaa ulanien liikkeisiin. Ulanit lennähtivät lähelle ranskalaisia rakunoita, jotain sotkeutui savuun, ja viiden minuutin kuluttua kiidättivät ulanit takasin jonkun verran vasemmalle siitä paikasta, jossa he olivat seisseet. Harmailla hevosilla ratsastavien oranssinväristen ulanien keskessä ja takana näkyi suuri parvi harmailla hevosilla ajavia sinisiä ranskalaisia rakunoita.
Terävällä metsästäjänsilmällään huomasi Rostof melkein ensimäisenä nuo siniset rakunat, jotka ajoivat takaa meidän ulanejamme. Yhä lähemmä saapuivat hajallisina parvina ulanit ja näitä takaa ajavat ranskalaiset rakunat. Saattoi jo nähdä, miten miehet, jotka kaukaa näyttivät pieniltä, törmäilivät vastakkain ja huitoivat käsillään ja sapeleillaan.
Rostovista tuntui ajometsästykseltä se, mikä hänen silmiensä edessä tapahtui. Vaisto sanoi hänelle, että jos nyt iskisi ulaneilla ranskalaisten rakunain kimppuun, eivät nämä kestäisi hyökkäystä. Mutta jos iskeä, niin iskeä hetipaikalla, muuten menee otollinen hetki ohi. Hän vilkasi ympärilleen. Hänen vieressään seisova ratsumestari ei myöskään laskenut silmistään laaksossa vilisevää ratsuväkeä.
— Andrei Sevastjanitsh, — sanoi Rostof, — kyllä me nuo murjosimme...
— Uljas juttu, — vastasi ratsumestari, — jospa tosiaankin...
Häntä loppuun kuuntelematta sysäsi Rostof hevostaan ja ratsasti eskadroonan eteen. Hän ei ehtinyt komentaa eskadroonaa edes liikkeelle, kun se samojen tunteiden vallassa kuin hänkin läksi hänen jälestään. Rostof ei tiennyt itsekään, miten ja miksi hän teki näin. Hän menetteli nyt samoin kuin metsästykselläkin mitään ajattelematta ja akkiloimatta. Hän näki, että rakunat olivat lähellä, että he ratsastivat hajallaan, hän tiesi, etteivät ne kestä hyökkäystä; hän tiesi, että käytettävissä oli vain yksi ainoa hetki, joka ei koskaan palaisi, jos hän laskisi sen menemään. Luodit vinkuivat niin innostavasti hänen ympärillään, hepo huohotti niin tulisena hänen allaan, ettei hän voinut hillitä itseään. Hän laski heponsa liikkeelle, antoi käskyn eskadroonalle ja kuultuaan samassa tuokiossa eskadroonan levennein rivein puhaltavan perässään hän alkoi laskea täyttä ravia rinnettä alas rakunoita kohti. Tuskin olivat he ehtineet rinteeltä lakealle, kun ravi itsestään muuttui sitä huimemmaksi neliseksi, kuta lähemmä he joutuivat ulaneja ja näiden kintereillä tulevia rakunoita. Rakunat olivat lähellä. Kun etumaiset huomasivat husarit, alkoivat he kääntyä takasin, takimaiset pysähtyivät. Samoilla tunteilla kuin suden kintereillä kiistatessaan ja laskien donilaisensa vinhaan karkuun nelisti Rostof suoraa päätä ranskalaisten rakunain hajallisia riviä kohti. Eräs ulani pysähtyi, muuan jalkamies heittäytyi pitkälleen, ettei olisi musertunut jalkoihin, eräs miehetön hevonen sotkeutui husareihin. Melkein kaikki ranskalaiset rakunat kiisivät takasin. Valittuaan erään harmaalla hevosella ratsastavan ranskalaisen alkoi Rostof laskea hänen jälestään. Tiellä sattui pensas vastaan, nopea hepo lennähti sen yli ja satulassa hevin pysyen huomasi Nikolai, että hän muutamassa silmänräpäyksessä yllättää uhrikseen valitsemansa vihollisen. Ranskalainen, joka puvusta päättäen oli upseeri, nelisti kyyryssä selin ja hätisteli sapelillaan harmaata juoksijaansa. Tuokioisen kuluttua törmäsi Rostovin ratsu takaapäin kiinni upseerin hevoseen, joka oli vähältä syöksyä nurin ja samassa silmänräpäyksessä nosti Rostof itsensäkään tietämättä miksi sapelinsa ja sivalsi ranskalaista.
Samassa hetkessä, kun hän tämän teki, katosi hänen intonsa yht'äkkiä. Upseeri ei ollut pudonnut yksistään sapeliniskusta, joka oli vain lievästi haavottanut kättä ranteen yläpuolelta, vaan etupäässä sysäyksestä ja kauhusta. Rostof pysähdytti heponsa ja etsi silmillään vihollista nähdäkseen, kenet hän oli voittanut. Ranskalainen rakuna-upseeri hyppi toisella jalallaan maassa, toinen oli tarttunut jalustimeen. Hädissään silmiään räpytellen ja kuin joka tuokio uutta iskua odottaen katsahti ranskalainen kauhun vääristämin kasvoin alhaalta ylös Rostoviin. Hänen valkeaveriset, lian tahraamat, kalpeat nuoret kasvonsa kuopikkaine leukoineen ja helakansinisine silmineen olivat kaikkea muuta kuin vihollisen kasvot ja kaikkea muuta kuin taistelutannerta varten luodut, vaan kaikista tavallisimmat kodin kasvot. Ennen kuin Rostof oli ehtinyt päättää, mitä hän ranskalaiselle tekisi, huudahti upseeri: "je me rends".[45]Hän koetti selvittää jalustimeen takertunutta jalkaansa, minkä kerkesi, mutta ei saanut sitä irti eikä myöskään laskenut säikähtyneitä, sinisiä silmiään Rostovista. Paikalle saapuneet husarit pelastivat jalan ja auttoivat hänet satulaan. Husarit häärivät kuka missäkin rakunojen kanssa: eräs, joka oli haavottunut ja kasvot verissä, ei tahtonut antaa hevostaan, toinen istui husarin takana hevosen selkäkamaralla ja piteli husarin vyötäisistä kiinni, kolmas kapusi husarin avustamana tämän ratsulle. Etempänä pakeni ranskalainen jalkaväki myötäänsä ampuen. Husarit ajoivat vankineen joutuisasti takasin. Rostof ratsasti muiden mukana kummallisin tuntein, jotka kouristivat hänen sydäntään. Jotain sekavaa, hämärää, jota hän ei voinut itselleen selvittää, oli noussut hänen mieleensä ranskalaisen upseerin vangitsemisen ja sen iskun tähden, jonka hän miekallaan oli tälle antanut.
Kreivi Ostermann-Tolstoi oli vastaanottamassa palaavia husareja, kutsutti luokseen Rostovin ja lausuttuaan tälle kiitokset lupasi esittää hallitsijalle hänen urhoollisen tekonsa ja anoa hänelle Yrjön ristiä. Kun Rostovia tultiin vaatimaan kreivi Ostermannin luo, muisti hän tehneensä rynnäkön ilman käskyä ja oli varma siitä, että päällikkö vaatii häntä luokseen rangaistakseen omavaltaisesta teosta. Tämän tähden olisi Ostermannin ystävällisten sanojen ja palkinnon lupauksen pitänyt vielä enemmän ilostuttaa Rostovia, mutta äsken syntynyt omituisen sekava tunne vaivasi häntä edelleen. "Mikä kumma minua nyt vaivaa?" kyseli hän kenraalin luota tullessaan. "Iljinkö? Ei, hän on terve ja eheä. Olenko ehkä jotenkin häväissyt itseni? Ei, ei sekään!" Jokin muu häntä rasitti katumuksen tavoin. "Ahaa, tuo kuopukkaleukainen ranskalainen upseeri! Muistanpa, kuinka käteni pysähtyi, kun olin sen kohottanut".
Kun Rostof huomasi saatettavan vankia pois, riensi hän heidän jälkeensä nähdäkseen kuopukkaleukaisen upseerinsa. Tämä istui kummallisessa puvussaan jykevän husarihevosen selässä ja vilhui levottomasti ympärilleen. Hänen haavaansa ei juuri voinut sanoa haavaksi. Hän hymyili väkinäisesti Rostoville ja vilkutti kättään tervehdykseksi. Rostovin oli yhä vain outo ja jostain syystä häpeä olla.
Koko tämän ja seuraavan päivän huomasivat Rostovin ystävät ja toverit, ettei hän ollut tuskaloinen eikä äkäinen, vaan vaitelias ja miettivä. Hän joi vastenmielisesti, pyrki pysyttelemään yksikseen ja yhä tuumiskeli jotain.
Rostof ajatteli yhä vain tuota loistavaa urotyötään, jolla hän ihmeekseen ansaitsi Yrjön ristin, vieläpä urhon maineenkin, mutta jotain oli, jota hän ei jaksanut käsittää. "He pelkäävät meitä entistä enemmän!" ajatteli hän. "Siinäkö se nyt onkin kaikki se, jota sanotaan sankarillisuudeksi? Ja olenko minä tehnyt sen isänmaan hyväksi? Mitä pahaa hän on tehnyt kuopukkoineen ja sinisine silmineen? Ja miten hän säikähti! Hän luuli, että minä tapan hänet. Mistä syystä olisin hänet tappanut? Minun käteni vavahti. Ja minulle annettiin Yrjön risti. En ymmärrä en yhtään mitään!"
Vaan sillä aikaa kun Nikolai punnitsi näitä seikkoja eikä kuitenkaan voinut tehdä selvää tiliä itselleen siitä, mikä hänen mieltään oikeastaan ahdisti, kääntyi hänen virkansa onnen pyörä hänen edukseen. Hänen arvonsa kohosi. Ostrovnan kahakan jälkeen hänelle annettiin pataljoona husareja, ja kun milloin tarvittiin rohkeaa upseeria, pantiin hänet silloin aina valjaisiin.
Kun kreivitär oli saanut tiedon Natashan sairaudesta, matkusti hän, vaikka olikin vielä heikko, Petjan ja koko taloutensa kanssa Moskovaan. Koko Rostovin perhe muutti Maria Dmitrijevnan luota omaan taloonsa ja asettui kokonaan asumaan Moskovaan.
Natashan sairaus oli niin vakavaa laatua, että hänen ja hänen omaistensa onneksi muuttui ajatus kaikesta siitä, mikä oli ollut syynä hänen sairauteensa, nimittäin hänen käytöksensä sulhoaan kohtaan ja ero, toisarvoiseksi. Hän oli niin sairas, ettei voitu ajatellakaan, miten paljon hänessä oli syytä tapahtumaan, sillä hän ei syönyt, ei juonut, ei nukkunut, laihtui huomattavasti, ryki ja, kuten lääkärit hienosittain huomauttivat, oli vaaran partaalla. Täytyi vain ajatella sitä, miten saisi hänet paranemaan. Lääkärit kävivät Natashan luona sekä yksitellen että joukottain, puhuivat paljo ranskaa, saksaa, jopa latinaakin, moittivat toinen toistaan, määräilivät mitä erilaisimpia lääkkeitä, joiden olisi pitänyt auttaa kaikissa heille tunnetuissa taudeissa. Mutta ei yhdenkään päähän pälkähtänyt se yksinkertainen ajatus, etteivät he tunteneet sitä tautia, jota Natasha sairasti, kuten ei voida tuntea ainoatakaan tautia, jonka kahleissa elävä ihminen on. Sillä jokaisessa elävässä ihmisessä piilee omat omituisuutensa ja hänellä on aina semmoinen omituinen, oma, uusi, konstikas tautinsa, jota lääketiede ei tunne, — ei suinkaan keuhko-, maksa-, iho-, sydän- eikä hermotauti eikä muukaan sen lajinen, josta lääketieteessä puhutaan, vaan tauti, joka piilee kärsimyksissä. Tämä yksinkertainen ajatus ei voinut johtua lääkärien mieleen (samoin kuin ei noidankaan mieleen johdu, ettei hän taida noitua) siitä syystä, että heidän elämäntyönsä oli lääkitseminen, että he saivat työstään palkan ja että he olivat tätä työtä varten uhranneet elämänsä parhaimman ajan. Mutta tärkein syy oli kuitenkin se, että he huomasivat olevansa hyödyllisiä ja todellakin he olivat hyödyllisiä koko Rostovin huonekunnalle. Eivät he olleet hyödyllisiä siksi, että pakottivat sairaan nieleksimään suurimmaksi osaksi vaarallisia aineita (vaarallisuus ei ollut suuri, koska vaarallisia aineita annettiin pienin erin), vaan he olivat hyödyllisiä, välttämättömiä ja tuikitarpeellisia (syy — miksi aina on ollut ja tulee olemaan luuloteltuja parantajia, poppamiehiä, homeopaatteja ja alopaatteja) siksi, että he tyydyttivät sairaan ja tätä rakastavien henkilöiden henkisiä tarpeita. He tyydyttivät sitä helpotuksen toivon ikuista inhimillistä tarvetta sekä osanottavaisuuden ja toiminnan tarvetta, jota ihminen tuntee kärsimysten aikana. He tyydyttivät sitä ikuista inhimillistä tarvetta, jonka huomaamme pienissä lapsissakin, tarvetta hieroa sitä paikkaa, johon on koskenut. Kun lapsi loukkaa itsensä, juoksee hän heti äidin tai hoitajansa syliin siksi, että häntä suudeltaisiin ja hierottaisiin kipeätä paikkaa. Ja hänen tulee helpompi olla, jos kipeätä paikkaa hierotaan tai suudellaan. Lapsi ei usko, etteivät häntä viisaammat ja vanhemmat kykenisi parantamaan hänen kipuaan. Ja helpotuksen toivo ja osanottavaisuus silloin, kun äiti silittää hänen kuhmuaan, lohduttaa ja tyynnyttää häntä. Lääkärit olivat hyödyksi Natashalle juuri siitä syystä, että hekin tavallaan suutelivat ja hieroivat hänen kipeätä paikkaansa ja vakuuttivat, että se paranee heti, kun palvelija on käynyt Arbatin apteekista ruplalla seitsemälläkymmenellä kopekalla korean laatikollisen pulveria ja pilleriä ja kun sairas ottaa noita lääkkeitä haaleassa vedessä välttämättömästi joka toinen tunti, mutta ei millään muotoa ennemmin eikä myöhemmin.
Mitä olisi Sonja, kreivitär tai kreivi tehnyt ja mitä ajatellut, ellei olisi ollut pilleriä määrätunneilla, lämmintä juotavaa, kanapaistia ja muita lääkärin määräämiä aineita, joiden nauttimisen silmälläpito antoi sairasta ympäröiville askaretta ja lohdutusta? Miten olisi kreivi kestänyt rakkaan tyttärensä sairautta, ellei hän olisi tiennyt, että Natashan sairaus maksoi hänelle tuhansia ruplia ja että hän mielellään uhraa enemmänkin, kunhan vain tytär tulisi terveeksi, ellei hän olisi tiennyt, että jos tytär ei parane, hän ei sittenkään sääli rahaa, vaan vie tyttärensä ulkomaille parantumaan, ellei hän olisi ollut tilaisuudessa kertomaan yksityisseikkoja myöten, miten se ja se lääkäri ei päässyt perille taudista, vaan se pääsi ja se taas kaikista paraiten osasi määrätä taudin laadun? Mitä olisi tehnyt kreivitär, ellei hän toisinaan olisi saanut hieman riidellä sairaalle Natashalle siitä, ettei tämä täsmällisesti noudattanut lääkärin ohjeita?
— Sillä tavalla et koskaan tule terveeksi, — puheli hän huolestuneena ja surunsa unohtaen, — ellet sinä tottele lääkäriä etkä nauti aikanaan lääkettä! Ei se ole leikin asia, että sinä voit minä hetkenä tahansa saada pneumonian, — puheli kreivitär, joka jo mainitessaankin tuon sekä hänelle että muille oudon sanan tunsi suurta helpotusta.
Mitä olisi tehnyt Sonja, ellei hänellä olisi ollut sitä ilontunnetta, ettei hän ensi alussa ollut kolmeen yöhön riisunut päältään, että oli joka hetki ollut valmis toimittamaan täsmällisesti lääkärin määräykset ja että hän nyt valvoi yöt voidakseen pitää silmällä tuntia, jolloin sairaalle piti antaa pilleriä kultaisesta rasiasta? Natashasta itsestäänkin, vaikka hän sanoi, etteivät mitkään lääkkeet häntä paranna ja että ne ovat pelkkää tyhmyyttä, oli hauskaa nähdä, että hänen tähtensä paljon uhrauduttiin ja että hänen piti määrätunteina ottaa lääkkeitä. Hänestä tuntui hauskalle yksin sekin, että laiminlyömällä määräykset voi osottaa, ettei hän luota lääkkeisiin eikä pidä arvossa elämäänsä.
Lääkäri kävi joka päivä, koetti valtimoa, katsoi kieltä ja huolimatta sairaan alakuloisista kasvoista laski leikkiä hänen kanssaan. Mutta kun hän oli poistunut toiseen huoneeseen ja kreivitär ehätti hänen jälestään, otti hän vakavan muodon, nyökytteli miettivästi päätään ja sanoi, että vaikka vaara onkin tarjona, hän sentään luottaa viimeksi määräämänsä lääkkeen vaikutukseen, että on katsastettava ja odotettava ja että tauti on enemmän henkistä laatua, mutta...
Kreivitär koetti aina kaihtaa sekä itseltään että lääkäriltä rahanantoa ja sen vuoksi hän nytkin hiihätti alakäteen lääkärille kultakolikon, jonka jälkeen hän kevennein sydämin meni sairaan luo.
Nataahan taudin tunnusmerkkinä oli se, että hän söi niukasti, nukkui huonosti, ryki eikä milloinkaan näyttänyt virkistyvän. Ja kun lääkärit olivat sanoneet, ettei sairasta saanut jättää ilman lääkärinapua, pidettiin sairasta kaupungin tukehduttavassa ilmassa. Kesällä 1812 eivät Rostovilaiset muuttaneet maalle.
Jos kohta Natasha oli nauttinut suuren määrän pilleriä ja pulveria purkeista ja koreista rasioista, joista madame Schoss, joka sanomattomasti piti tämmöisistä esineistä, oli järjestänyt aimo kokoelman, jos kohta Natasha ei saanutkaan tavallisuuden mukaan olla maalla, teki nuoruus kuitenkin tehtävänsä: Natashan suru alkoi kietoutua eletyn elämän vaikutusten kudelmiin, se ei enää painanut sydäntä entisen tuskallisesti, alkoi muuttua olleeksi ja menneeksi ja Natasha alkoi kostua ruumiillisesti.
Natasha oli nyt levollisempi, mutta ei entistään iloisempi. Hän ei ainoastaan karttanut huvin ulkonaisia muotoja: tanssia, ajelua, konserttia ja teatteria, vaan hän ei edes kertaakaan nauranut niin, ettei hänen naurustaan olisi kuulostanut kyyneleitä. Hän ei voinut laulaa. Niin pian kuin hän alkoi nauraa tai koetti laulaa itsekseen, tukahduttivat kyyneleet hänen: katumuksen ja palaamattoman, puhtaan ajan muistojen kyyneleet ja harmin kyyneleet siitä, että hän ilman edestä oli turmellut nuoren elämänsä, joka olisi voinut tulla kauniiksi ja onnelliseksi. Etenkin nauru ja laulu tuntuivat hänestä pyhyydenpilkalta hänen suruaan kohtaan. Kiemailusta ei voinut puhuakaan, sillä eihän hänen tarvinnut siitä pidättyäkään. Hän puhui ja tunsi, ettei hän nyt välittänyt miehistä vähääkään. Sisäinen ääni kielsi häneltä kaiken ilon. Ja muutenkaan ei hänessä ollut entisen toivorikkaan, huolettoman neitoelämänsä harrastuksia eikä mielitekoja. Kaikista useimmin ja kipeimmin hän muisteli syyskuukausia, metsästystä ja joulupyhiä, joita Nikolain kanssa oli vietetty Otradnajassa. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi voinut palauttaa edes yhden päivän noista ajoista! Mutta kaikki oli ainaiseksi lopussa. Aavistus ei valehdellut hänelle, että tuo vapaudentila ja ilojen esteetön nautinto ei enää koskaan palaisi. Mutta elää täytyi.
Hänestä tuntui hyvältä ajatella, ettei hän ole parempi, kuten hän ennen oli ajatellut, vaan huonompi, paljon huonompi kuin kukaan ihminen maailmassa. Vaan eipä siinä kyllin. Hän tiesi tämän ja kyseli itseltään: "mikä edessä odottaa?" Vaan edessäpäin ei ollut mitään. Ei mitään iloa ollut elämässä, joka kuitenkin kului. Natasha näytti koettavan karttaa joutumasta kenellekään taakaksi, mutta itse hän ei tarvinnut mitään. Hän pakeni kaikkia muita omaisiaan paitsi veljeään Petjaa, jonka kanssa hänen oli keveä olla. Tämän kanssa seurusteli hän enimmin kuin kenenkään muun ja toisinaan, kun he olivat kahden kesken, hän nauroi. Hän ei liikkunut kotoa juuri minnekään ja niistä, jotka heillä kävivät, oli hän hyvillään vain yhden käynnistä — Pierren. Tuskinpa voi käyttäytyä hellemmin, varovammin ja samalla vakavammin kuin kreivi Besuhof käyttäytyi häntä kohtaan. Tietämättään tunsi Natasha hänen hienon kohtelunsa ja sen tähden häntä suuresti viihdytti kreivin seura. Mutta hän ei ollut edes kiitollinen hänelle hellyydestä. Ei mikään hyvyys Pierren puolelta tuntunut hänestä tahalliselta. Näytti siltä, että Pierren oli niin luonnollista olla helläsydäminen kaikkia kohtaan, ettei hänen hyvyydessään ollut mitään ansiota. Toisinaan huomasi Natasha Pierren hämmentyvän ja oudostuvan hänen läsnäollessaan ja varsinkin silloin, kun Pierre tahtoi tuottaa hänelle jotain erityistä mielihyvää tai kun Pierre pelkäsi, että keskustelussa sattuisi jollain tavoin johtamaan Natashan raskaihin muistoihin. Natasha huomasi tämän, mutta hän piti sitä aiheutuneena hänen yleisestä hyväsydämisyydestään ja ujoudestaan, joka Natashan käsityksen mukaan oli samallainen häntä kuin muitakin kohtaan. Niiden toivottomien sanojen jälkeen, että jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän polvillaan pyytänyt Natashan kättä ja rakkautta, ei Pierre koskaan puhunut tunteistaan Natashalle. Natashastakin tuntui selvältä, että ne sanat, jotka silloin olivat häntä lohduttaneet, olivat lausutut kuten kaikki muutkin merkityksettömät sanat itkevän lapsen tyynnyttämiseksi. Ei suinkaan siitä syystä, että Pierre oli nainut mies, vaan siksi, että Natasha tunsi hänen ja itsensä välillä olevan sen syvän henkisen juovan, jota hän ei tuntenut olevan Kuraginin ja itsensä välillä, — johtunut koskaan Natashan mieleen, että hänen suhteistaan Pierreen voisi syntyä rakkaus hänen tai vielä vähemmin Pierren puolelta eikä edes sitäkään hellää, runollista ystävyyttä miehen ja naisen välillä, josta Natasha tiesi muutamia esimerkkiä.
Pietarin paaston lopulla saapui Agrafena Ivanovna Bjelova, Rostovilaisten naapuri Otradnajasta, Moskovaan rukoilemaan moskovalaisia pyhimyksiä. Hän ehdotti, että Natasha rupeaisi valmistautumaan Herran ehtoolliselle ja Natasha tarttui ilomielin tähän ajatukseen. Vaikka lääkärit olivat kieltäneet Natashaa lähtemästä aamulla varhain ulos, pysyi Natasha päätöksessään paastota ja valmistautua, mutta ei valmistautua niinkuin Rostovilaisten talossa oli tapana eli kuunnella kotona kolme jumalanpalvelusta, vaan niin kuin Agrafena Ivanovna valmistautui eli koko viikon ja laiminlyömättä ainoatakaan ilta-, puolipäivä- tai aamujumalanpalvelusta.
Kreivitärtä miellytti tämä Natashan harras into. Kun eivät mitkään maalliset lääkkeet olleet tehonneet, toivoi hän sydämestään, että rukous auttaisi Natashaa paremmin kuin lääkkeet ja sen vuoksi suostui hän Natashan pyyntöön ja uskoi hänet Bjelovan huostaan, vaikka hän kovasti pelkäsi lääkäriä ja salasi näiltä koko jutun. Agrafena Ivanovna saapui kolmen aikaan herättämään Natashaa, jonka hän useimmiten tapasi valveilla. Natasha pelkäsi, että hän olisi nukkunut aamupalveluksen ajan. Hän peseytyi nopeasti, puki nöyrästi päälleen huonoimman pukunsa ja vanhan viitan ja koleudesta hieman väristen astui autioille kaduille, joille oli valahtanut aamuruskon kirkas hohde. Agrafena Ivanovnan kehotuksesta ei Natasha käynyt valmistautumassa oman seurakuntansa kirkossa, vaan eräässä toisessa, jossa jumalisen Bjelovan sanojen mukaan, oli erittäin ankaroita ja puhtaita elämäntapoja noudattava pappi. Tässä kirkossa oli aina vähän väkeä. Natasha ja Bjelova pysähtyivät tavalliselle paikalleen Jumalan Äidin kuvan eteen, joka oli asetettu vasemman köörilavan taustaan ja uusi nöyryyden alistuva tunne valtasi hänet jonkin korkean, saavuttamattoman edessä, kun hän noina aikaisen aamun hetkinä katsoi Jumalan Äidin mustaan muotoon, joita sekä sen edessä palavat kynttelit, että aamun säteet valaisivat ja kuunteli toimitusta, jota hän koetti seurata ja ymmärtää. Kun hän milloin sanoja ymmärsi, yhtyi hänen rukoukseensa hänen omien tunteittensa vivahdukset ja kun hän milloin ei ymmärtänyt, oli hänestä sen ihanampaa ajatella, että halu ymmärtää kaikki on ylpeyttä, että kaikkea ei voi ymmärtää, että on vain uskottava Jumalaan ja antauduttava Hänelle, joka noina hetkinä — hän tunsi niin — hallitsi hänen sieluaan. Hän risti silmiään, kumarteli ja kun ei sattunut ymmärtämään, rukoili hän suurta syntisyyttään kauhistuen, että Jumala antaisi hänelle anteeksi kaikki, kaikki ja olisi hänelle armollinen. Ne rukoukset, joihin hän useimmin syventyi, olivat katumusrukouksia. Aamun varhaisena hetkenä kotiin palatessaan, jolloin tapasi vain työhönsä meneviä kivimiehiä, katua lakasevia pihamiehiä ja jolloin taloissa vielä nukuttiin, heräsi Natashassa uusi tunne haavojensa parantumisen mahdollisuudesta ja uuden, puhtaan elämän ja onnen koittamisesta.
Koko viikon kuluessa, jolloin hän eli tämmöistä elämää, kasvoi tuo tunne päivä päivältä. Ja se onni, että hän menee Herran ehtoolliselle ja saa tyhjentää sydämmensä, kajasti hänelle niin suurena, ettei hän luullut jaksavansa elää toivottuun, autuaaseen sunnuntaihin saakka.
Vaan tuo onnen päivä tuli, ja kun Natasha tänä hänelle ylen merkillisenä sunnuntaina palasi valkeassa harsopuvussa ehtoolliselta, tunsi hän itsensä ensi kerran monien kuukausien perästä levolliseksi ja kepeäksi astumaan siihen elämään, joka häntä odotti.
Samana päivänä saapui lääkäri tarkastamaan Natashaa. Hän käski nauttimaan edelleenkin niitä viimeisiä pulvereita, joita hän oli määrännyt pari viikkoa sitte.
— Ehdottomasti jatkettava aamuin ja illoin, — sanoi hän nähtävästi tunnollisen tyytyväisenä menestyksensä johdosta. — Säännöllisyyttä on ehdottomasti noudatettava.
— Olkaa huoleta, kreivitär, — sanoi lääkäri sitte, kun hän taitavasti sieppasi kämmenperukkaansa kultakolikon, — kohta hän taas livertelee ja hyppelee. Viimeinen lääke on hänelle tehnyt erittäin, erittäin hyvää. Hän on koko lailla virkistynyt.
Kreivitär katsahti kynsiinsä ja syleskeli iloisin kasvoin saliin mennessään.
Heinäkuun alussa alkoi Moskovassa levitä yhä huolestuttavampia huhuja sodan kulusta. Puhuttiin hallitsijan julistuksesta kansalle ja hänen tulostaan armeijasta Moskovaan. Ja kun heinäkuun 11 päivään ei ollut saapunut julistusta eikä manifestia, niin liikkui niistä ja Venäjän asemasta liijoteltuja huhuja. Kerrottiin, että hallitsija lähtee armeijasta sen takia, että armeija oli vaarassa. Kerrottiin, että Smolensk oli antautunut, että Napoleonilla oli miljoona miestä ja että vain ihme voi pelastaa Venäjän.
Lauantaina heinäkuun 11 p:nä saapui manifesti, jota ei vielä oltu painettu. Pierre, joka oli Rostovilla, lupasi seuraavana päivänä, sunnuntaina, saapua päivälliselle ja tuoda julistuksen ja manifestin, jotka hän saa kreivi Rostoptshinilta.
Tänä sunnuntaina menivät Rostovilaiset tapansa mukaan Rasumovskien kotikirkkoon. Jo 10 aikaan aamulla, kun Rostovilaiset astuivat kirkon eteen pysähtyneistä vaunuista ulos, tuntui kuumassa ilmassa, katukauppiaiden huudoissa, kaupunkilaisten vaaleissa kesäpuvuissa, bulevardin puiden tomuisissa lehdissä, vahtimuuttoon marssivan pataljoonan soitossa ja valkoisissa housuissa, katukivien jyrinässä ja kuuman auringon kirkkaassa hohteessa se kesäinen uuvuttava helle, tyytyväisyys ja tyytymättömyys nykyisyyteen, joka tuntuu erityisen painavana kaupungin kirkkaana, kuumana päivänä. Rasumovskien kirkossa oli koko Moskovan ylhäisö, kaikki Rostovilaisten tuttuja (tänä vuonna oli koko joukko rikkaita perheitä, jotka tavallisesti hajaantuivat kesäksi maalle, jäänyt kaupunkiin aivan kuin jotain odottaen). Kulkiessaan äitinsä rinnalla livreapukuisen lakeijan jälestä, joka teki tietä kirkkoväen keskeen, kuuli Natasha jonkun nuoren miehen äänen, joka liian kovasti supattaen puhui hänestä:
— Tuoko on neiti Rostof, se sama...
— Kyllä on laihtunut, vaan kaunis on vieläkin!
Hän kuuli tai hänestä tuntui, että mainittiin Kuraginin ja Bolkonskin nimiä. Muuten hänestä aina tuntui näin. Hänestä tuntui aina, että kaikki ajattelevat häneen katsoessaan vain sitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Vaikka Natasha kulki kärsien ja sydäntä kouristaen, kuten aina väkijoukossa, punasinervässä, mustilla pitseillä koristellussa silkkipuvussaan, kulki hän kuitenkin tavalla, jolla vain naiset osaavat kulkea: sitä tyynempänä ja majesteetillisempana, kuta kovemmin hänen sydäntään repi ja hävetti. Hän tiesi — eikä erehtynytkään siinä, — että hän oli kaunis, mutta nyt se ei tuonut hänelle iloa, kuten ennen. Se oli päinvastoin rasittanut häntä kaikista kovimmin viime aikoina ja varsinkin nyt tänä helteisenä sunnuntaina kaupungissa. "Taas sunnuntai, taas viikko", puheli hän itselleen muistellessaan, kuinka hän oli ollut täällä sinä sunnuntaina, "ja yhä sama elämä ilman elämää ja yhä sama olotila, jossa ennen oli niin kepeätä elää. Olen kaunis, nuori ja, sen tiedän, nyt myöskin hyvä. Ennen olin huono, vaan nyt olen hyvä, sen tiedän", ajatteli hän. "Vaan parhaimmat, parhaimmat vuoteni kuluvat ihan tyhjään, ketään hyödyttämättä". Hän asettui äitinsä viereen ja nyökäytteli päätään lähellä seisoville tuttaville. Totuttuun tapaansa tarkasteli Natasha naisten pukuja, häntä ei miellyttänyttenueeikä erään lähellä seisovan naisen sopimaton tapa ristiä silmiään lyhyillä merkeillä, harmitteli taasen sitä, että häntä arvostellaan ja että hän itsekin arvostelee, vaan äkkiä hän kauhistui saastaisuuttaan, kauhistui siitä, että hän oli kadottanut entisen puhtautensa.
Jalomuotoinen, siisti pappi-vanhus toimitti jumalanpalvelusta sillä lempeällä juhlallisuudella, joka vaikuttaa rukoilevien sieluihin syvän mahtavasti ja rauhottavasti. Alttariovet sulkeutuivat, verkkaan vetäytyi esivaate kiinni, salaperäinen, hiljainen ääni lausui jotain sieltä. Natashan rintaan nousi käsittämättömiä kyyneleitä ja hurmaavan herpaiseva tunne pani hänen mielensä läikkymään.
"Opeta minulle, mitä minun pitää tekemän, mitä elämälleni tekisin, miten parantuisin ainaiseksi, ainaiseksi!" ... ajatteli hän.
Djakon astui lukupulpetin ääreen, suori peukalo harallaan pitkät hiuksensa messukaapun kauluksen alta ja pantuaan ristin rinnoilleen alkoi kovalla äänellä juhlallisesti lukea rukouksen sanoja:
— Yhteisesti Herraa rukoilkaamme.
"Yhteisesti, kaikki yhdessä, ilman säätyrajoja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä rukoilemme", ajatteli Natasha.
— Ylhäistä elämää ja sielujemme pelastusta!
"Enkelien ja kaikkien henkiolentojen elämää, jotka ovat meidän yläpuolellamme", rukoili Natasha.
Kun rukoiltiin sotajoukkojen puolesta, muisti hän veljeään ja Denisovia. Kun rukoiltiin merellä olevien ja matkustavaisten puolesta, muisteli hän ruhtinas Andreita ja rukoili tämän puolesta, rukoili, että Jumala antaisi hänelle anteeksi sen pahan, jonka hän oli ruhtinas Andreille tehnyt. Kun rukoiltiin niiden puolesta, jotka meitä rakastavat, rukoili hän kotiväkensä, isänsä, äitinsä ja Sonjan puolesta ja ensi kertaa käsitti hän nyt syyllisyytensä näiden edessä sekä tunsi suuren rakkautensa heihin. Kun rukoiltiin niiden puolesta, jotka meitä vihaavat, mietti hän mielessään vihollisia, jotta olisi rukoillut näiden puolesta. Hän luki vihollisiksi isänsä velkamiehet ja kaikki ne, joilla oli tekemistä hänen isänsä kanssa ja joka kerran vihollisia ja niitä ajatellessa, jotka meitä vihaavat, muisteli hän Anatolia, joka oli hänelle niin paljon pahaa matkaansaattanut. Vaikka tämä ei ollutkaan niitä, jotka vihasivat, rukoili hän ilomielin hänenkin kuten vihollisen puolesta. Vain rukouksessa tunsi hän olevansa kyllin voimakas selvästi ja tyynesti muistelemaan sekä ruhtinas Andreita että Anatolia semmoisina ihmisinä, joita kohtaan hänen tunteensa hälvenivät verrattuna pelon ja hartauden tunteeseen Jumalaa kohtaan. Kun rukoiltiin keisarillisen perheen ja synoodin puolesta, kumarsi hän hyvin syvään ja risti hartaasti silmiään ajatellen, että vaikk'ei hän ymmärräkään, ei hän kuitenkaan saata epäillä, vaan rakastaa hallitsevaa synoodia ja rukoilee sen puolesta.
Rukouksen lopetettuaan pani djakon papillisen olkanauhan ristiin rinnoilleen ja lausui:
— Me annamme itsemme ja henkemme Kristus-Jumalan haltuun.
"Annamme itsemme Jumalan haltuun", toisti Natasha sydämessään. "Jumalani, Sinun haltuusi uskon itseni", ajatteli hän. "En tahdo enkä halua mitään, opeta minulle, mitä minun pitää tekemän, miten käyttäisin tahtoni! Ja ota minut, ota minut!" sanoi Natasha heltyneen kärsimättömästi sielussaan ja laski silmiään ristimättä hienot kätensä vaipumaan aivan kuin odottaen, että tuossa tuokiossa jokin näkymätön voima ottaa hänet ja vapauttaa hänet itsestään, apeista mielialoistaan, toivoistaan, syytöksistä, mielihaluista ja virheistään.
Kreivitär katsahti useita kertoja jumalanpalveluksen aikana tyttärensä heltyneisiin kasvoihin ja välkkyviin silmiin ja rukoili Jumalaa, että Hän auttaisi häntä.
Kaikkien odottamatta toi kirkonpalvelija keskellä jumalanpalvelusta ja vastoin tavallista järjestystä, jonka Natasha hyvästi tunsi, jakkaran, saman jakkaran, jolla kolminaisuuden päivänä luettiin polvirukouksia ja asetti sen alttariovien eteen. Pappi astui esiin punasinervässä, korkeassa lakissa, kohensi tukkaansa ja laskeutui vaivaloisesti polvilleen. Kaikki tekivät samoin ja katsoivat toisiinsa kysyvästi. Se oli juuri synoodista saapunut rukous, rukous Venäjän pelastumisen puolesta vihollisen hyökkäyksestä.
— Herra väkevyyden Jumala ja meidän pelastuksemme Jumala, — alkoi pappi sillä heleällä, nöyrällä ja lempeällä äänellä, jolla vain slaavilaiset hengelliset lukijat osaavat lukea ja joka niin vastustamattomasti vaikuttaa venäläiseen sydämeen.
"Herra väkevyyden Jumala ja meidän pelastuksemme Jumala! Katso armossasi ja runsaudessasi Sinun nöyrien lastesi puoleen ja kuule ja auta ja armahda meitä suuressa rakkaudessasi. Katso, vihollinen, joka villitsee Sinun maasi ja koko maailman autioittaa tahtoo, on meitä vastaan noussut. Katso, jumalattomat ihmiset ovat kokoon käyneet, että he Sinun perintösi tuhoisivat ja Sinun oikean Jerusalemisi hävittäisivät, sen Venäjän, johon sinä mielistynyt olet. He tahtovat Sinun huoneesi saastuttaa, alttarisi särkeä ja meidän Pyhät paikkamme häväistä. Kuinka kauan, Herra, kuinka kauan pitää jumalattomain riemuitseman? Kuinka kauan he saavat rikollista valtaansa käyttää?
"Kaikkivaltias Herra! Kuule meitä, jotka Sinua rukoilemme: vahvista Sinun voimallasi meidän hurskasta, itsevaltiasta, suurta hallitsijaamme, meidän keisariamme Aleksanteri Pavlovitshia. Muista hänen oikeamielisyyttään ja lempeyttään, palkitse häntä hänen hyvyytensä jälkeen, jolla hän suojelee meitä, Sinun rakastamaasi Israelia. Siunaa hänen neuvonsa, edesottamisensa ja toimensa; lujita Sinun voimallisella kädelläsi hänen valtakuntansa ja anna hänelle voitto hänen vihollistensa yli, niinkuin Mosekselle Amalekin yli, Gideonille midialaisten yli ja Davidille Goliatin yli. Suojele hänen sotajoukkojaan, pane vaskijoutsia niiden käsivarsille, jotka Sinun nimeesi ovat aseihin ryhtyneet ja vyötä heitä voimallasi taisteluun. Tempaise keihäs ja kilpi ja nouse meitä auttamaan, hävetkööt ja pilkaksi joutukoot, jotka meille pahaa aikovat, olkoot he Sinun uskollisten sotajoukkojesi edessä kuin maan tomu tuulessa ja Sinun väkevä enkelisi vainotkoon heitä ja sysätköön heitä pois. Tulkoon heille vaiva, jota ei he tiedä ja verkko, jonka virittivät, käsittäköön heidät: siihen he langetkoot. Vaipukoot he Sinun palvelijaisi jalkojen eteen ja lannistukoot he meidän sotajoukoistamme, Herra! Sinun pelastuksesi ei väsy paljossa eikä vähässä, Sinä olet Jumala älköönkä Sinua vastaan ihminen mitään mahtako.
"Isä, meidän Jumalamme! Muista Sinun hyvyyttäsi ja armoasi, joka iankaikkisuudesta on. Älä heitä meitä pois kasvoisi edestä, älä vihastu meidän raadollisuutemme tähden, vaan Sinun armosi suuruuden ja Sinun hyvyytesi runsauden tähden peitä kasvos meidän pahoista teoistamme ja synneistämme. Luo meihin puhdas sydän ja anna meille uusi vahva henki. Vahvista meitä kaikkia uskolla Sinuun, lujita toivolla, elähytä totuudella ja keskinäisellä rakkaudella, asesta yksimielisyydellä voiton saamista uskollisesti puoltamaan, jonka meille ja meidän isillemme antanut olet: älköön nousko jumalattomien sauva pyhitettyjen osaa vastaan.
"Herra, meidän Jumalamme! Häneen me uskomme ja Häneen turvaamme. Älä anna meidän häpeään tulla Sinun armosi toivossa ja anna meidän nähdä merkki meidän menestyksestämme; nähkööt ne, jotka meitä ja meidän oikeaa uskoamme vainoovat ja häpeään joutukoot ja hukkukoot ja kaikki maat nähkööt, sillä Sinun nimesi on Herra ja Sinun palvelijoitasi me olemme. Ilmoita meille, Herra, Sinun armosi ja Sinun pelastuksesi anna meille; iloita Sinun palvelijoittesi sydän Sinun armosi tähden. Lyö meidän vihollisemme ja muserra heidät paikalla Sinun uskollistesi jalkoihin. Sillä Sinä olet Sinuun turvaavaisten puolustus ja apu ja voitto ja Sinulle ylistyksen kannamme, Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."
Kun Natashan sielu oli hersynyt herkimmilleen, teki tämä rukous häneen syvän vaikutuksen. Hän kuunteli joka sanan Moseksen voitosta Amalekista, Gideonin midialaisista ja Davidin Goliatista ja Sinun Jerusalemisi hävityksestä ja hän rukoili Jumalaa sillä hellyydellä ja pehmeydellä, jota hänen sydämensä kumpusi kukkuroillaan. Vaan hän ei ymmärtänyt oikein hyvin, mitä hän tässä rukouksessa Jumalalta anoi. Koko hänen sielunsa oli mukana, kun rukoiltiin uutta henkeä, sydämen vahvistamista uskon ja toivon avulla ja näiden herättämistä rakkauden kautta. Hän ei kuitenkaan voinut rukoilla vihollistensa jalkoihin musertamisen puolesta, koska hän vasta muutamia hetkiä tätä ennen oli toivonut, että niitä olisi ollut enemmänkin, jotta olisi rukoillut niiden puolesta, Toisekseen hän ei myöskään voinut epäillä, että luettu polvirukous olisi ollut väärä. Hänen sieluunsa nousi syvä, hätäilevä kauhistus siitä rangaistuksesta, joka olisi ihmisiä kohdannut heidän syntiensä tähden ja hän rukoili Jumalalta, että Hän antaisi heille kaikille anteeksi ja hänelle itselleen levon ja onnen elämässä. Ja hänestä tuntui, että Jumala kuulee hänen rukouksensa.
Siitä päivästä saakka, jolloin Pierre Rostovilta lähdettyään ja Nataahan jaloa katsetta muistellessaan, katsoi pyrstötähteä taivaalla ja tunsi, että hänelle avautui jotain uutta, lakkasi hänelle kummittelemasta tuskastuttava kysymys kaiken maallisen turhuudesta ja mielettömyydestä. Tuo kauhea kysymys: miksi, mitä varten? joka vaivasi häntä kesken kaikkia askareitakin, ei muuttunut nyt toiseksi kysymykseksi eikä vastaukseksi entiseen, vaan vaihtuihäntäkuvastavaksi ilmiöksi. Jos hän kuuli mitättömiä keskusteluja tai itse otti niihin osaa, jos hän luki tai sai muilta kuulla ihmisten huonoudesta ja mielettömyydestä, ei hän sitä kauhistunut, kuten ennen. Hän ei kysellyt itseltään, mistä syystä ihmiset puuhailivat, kun kaikki päättyy lyhyeen ja tietymättömiin, — vaan muistelihäntäsemmoisena, jommoisena hän oli hänet viimeksi nähnyt. Ja kaikki hänen epäilynsä haihtuivat, mutta ei siitä syystä, ettähänantoi vastauksen kysymyksiin, vaan siksi, että kuvitteluhänestävei hänet silmänräpäyksessä toiseen, valoisalle henkisen toiminnan askartelualalle, jolla ei voinut olla väärää eikä vanhurskasta, kauneuden eikä rakkauden maailmaa, jota varten maksoi elää. Esiintyipä hänelle minkälainen elämän ilettävyys tahansa, puheli hän itsekseen: "Olkoon, että N.N. on kavaltanut valtiota ja tsaaria, hän saa valtiolta ja tsaarilta kuitenkin kunniaa palkakseen. Hän loi minuun eilen hymyilevän katseensa ja pyysi käymään ja minä rakastan häntä eikä kukaan saa sitä milloinkaan tietää". Ja hänen sydämessään oli tyyntä ja kirkasta.
Pierre liikkui edelleenkin seurapiireissä, joi entiseen tapaan ja vietti entisen joutilasta, hajanaista elämää. Pitihän hänen paitsi Rostovilla viettämiään hetkiä kuluttaa muu aikansa ja hänen Moskovassa saamansa tottumus ja tuttavuus veti häntä vastustamattomasti siihen elämään, joka hänet oli saanut pyörteisiinsä. Mutta viime aikoina, kun sotanäyttämöltä saapuvat tiedot olivat toinen toistaan huolestuttavampia ja kun Natashan terveys alkoi palautua sekä tämä lakkasi herättämästä hänessä entistä säästeliään säälin tunnetta, joutui hän joutumistaan kummallisen levottomuuden valtaan. Hän tunsi, että se asema, jossa hän oli, ei voinut kestää kauaa, että oli tulossa onnettomuus, jonka täytyi muuttaa koko hänen elämänsä ja kärsimättömästi koetti hän etsiä tuon lähestyvän tuhon tunnusmerkkiä. Eräs vapaamuurarien veljeskunnan jäsen oli hänelle ilmaissut seuraavan, Johannes Evankelistan ilmestyskirjasta johdetun ennustuksen Napoleonista.
Ilmestyskirjan 13:nen luvun 18:ssa värssyssä sanotaan: "Tässä on viisaus. Jolla on ymmärrys, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku, ja hänen lukunsa on kuusisataa kuusikymmentä ja kuusi".
Ja saman luvun 5:ssä värssyssä: "Ja hänelle annettiin suu, puhuaksensa suuria asioita ja pilkkoja ja hänelle annettiin valta pitää sotaa kaksiviidettäkymmentä kuukautta".
Ranskalaisilla aakkosilla on juutalaisen lukujärjestyksen tapaan, jonka mukaan kymmenellä ensimäisellä kirjaimella merkitään ykkösiä ja muilla kymmeniä, seuraava lukumerkitys: