abcdefghi k l m n o p q r s t u v w x y z1234567S9 102030405060708090100110120130140150160.
abcdefghi k l m n o p q r s t u v w x y z1234567S9 102030405060708090100110120130140150160.
Jos kirjotetaan näiden aakkosten mukaan numeroillaL'Empereur Napoléon,[46]saadaan summaksi 666, josta syystä siis Napoleon oli se peto, josta ilmestyskirjassa on ennustettu. Jos sitä paitsi samojen aakkosten mukaan kirjoitetaanquarante deux,[47]toisin sanoen raja, joka oli pantu pedolle puhuaksensa suuria asioita ja pilkkoja, on näidenkin lukujen summa 666, josta seuraa, että Napoleonin vallan raja alkoi vuonna 1812, jolloin Ranskan keisari täytti 42 vuotta. Tämä ennustus hämmästytti kovasti Pierreä ja hän teki usein itselleen kysymyksiä, mikä se lopultakin nostaa rajan pedon eli Napoleonin vallalle. Samojen laskelmien avulla koetti hän löytää vastausta kysymykseensä. Pierre kirjotti vastaukseksi tuohon kysymykseenL'Empereur Alexandre? La nation russe?[48]Lukujen summa tuli kuitenkin suuremmaksi tai pienemmäksi kuin 666. Kerran näitä laskuja tehdessään hän kirjotti oman nimensä —Comte Pierre Besuhoff— mutta numerojen summa oli sopimaton. Hän muutti oikokirjotusta ja pani s:n sijaanz:n, lisäside, vaan ei sittenkään päässyt toivomaansa tulokseen. Silloin johtui hänen päähänsä, että jos vastaus hänen ratkaistavaan kysymykseensä olisi hänen nimessään, niin olisi vastauksessa ehdottomasti mainittu myöskin hänen kansallisuutensa. Hän kirjottile russe Besuhof,[49]vaan laskettuaan yhteen luvut hän sai 671. Vain 5 oli liikaa. 5 on yhtä suuri kuine, sama e, joka oli heitetty pois artikkelistalesananl'empereuredellä. Jätettyään, vaikka väärinkin, e:n pois sai Pierre etsimäänsä vastaukseen sanoistal'russe Besuhoftasalleen 666. Tämä keksintö sai hänet levottomaksi. Missä yhteydessä oli hän siihen suureen tapaukseen, josta oli ennustettu ilmestyskirjassa — sitä hän ei tiennyt, mutta hän ei myöskään hetkeäkään epäillyt, että yhteys oli olemassa. Hänen rakkautensa Rostovaan, antikristus, Napoleonin hyökkäys, pyrstötähti, 666,l'empereur Napoléonjal'russe Besuhof— kaiken tämän täytyi kypsyä keskenään, leimahtaa tulena, syöstä hänet pois siitä moskovalaisten tapojen mitättömästä, velhotusta maailmasta, johon hän tunsi olevansa kiedottu, ja johtaa hänet suuriin sankaritöihin, suureen onneen.
Sen sunnuntain aattona, jolloin rukous oli luettu, oli Pierre luvannut tuoda Rostovilaisille kreivi Rostoptshinilta sekä julistuksen Venäjän kansalle että tuoreimmat tiedot armeijasta. Saavuttuaan aamupuoleen kreivi Rostoptshinin luo tapasi Pierre täällä vast'ikään armeijasta saapuneen kuriirin. Kuriiri oli muuan Pierren moskovalaisia tanssituttavia.
— Auttakaa minua Herran tähden! — sanoi kuriiri, — minulla on kokonainen kontillinen kirjeitä omaisille.
Näiden kirjeiden joukossa oli Nikolai Rostovin kirje isälleen. Pierre otti kirjeen. Sitä paitsi antoi kreivi Rostoptshin Pierrelle hallitsijan juur'ikään painetun julistuksen Moskovan kaupungille, viimeksi armeijalle annetut päiväkäskyt ja viimeisen oman tiedonantonsa. Päiväkäskyjä silmäillessään tapasi Pierre eräässä niistä, jossa oli tietoja haavottuneista, kaatuneista ja palkituista, Nikolai Rostovin nimen, joka oli saanut Yrjön 4:nen luokan ristin Ostrovnan tappelussa osottamastaan urhoollisuudesta sekä samassa päiväkäskyssä ruhtinas Andrei Bolkonskin nimityksen jääkärirykmentin komentajaksi. Vaikka Pierre ei tahtonutkaan muistuttaa Rostovilaisille Bolkonskin nimeä, ei hän voinut hillitä haluaan ilahduttaa heitä tiedolla heidän poikansa palkitsemisesta. Hän jätti itselleen julistuksen, tiedonannon ynnä muut paperit voidakseen itse viedä ne päivälliselle ja lähetti painetun päiväkäskyn sekä kirjeen Rostovilaisille.
Keskustelu kreivi Rostoptshinin kanssa, tämän huolestunut ja hätäilevä esiintymistapa, kuriirin tapaaminen, joka huolettomasti kerroskeli, miten huonosti asiat armeijassa sujuivat, huhut Moskovassa tavatuista vakoojista ja eräästä kaupungissa kiertelevästä paperista, jossa sanottiin, että Napoleon on luvannut ennen syksyä käydä Venäjän molemmissa pääkaupungeissa, keskustelu hallitsijan huomiseksi odotetusta tulosta, — kaikki tämä sai Pierressä uudelleen ja entistä voimakkaammin viriämään sen levottomuuden ja odotuksen kuohun, joka ei ollut hänestä hälvennyt pyrstötähden ilmestymisestä ja varsinkin sodan alkamisesta asti.
Pierren mielessä oli jo kauan ollut antautua sotapalvelukseen ja hän olisi sen tehnytkin, ellei häntä olisi estänyt ensiksikin se, että hän kuului vapaamuurariyhdistykseen, johon häntä sitoi vala ja joka saarnasi ikuisen rauhan ja sodan hävittämisen oppia ja toiseksi se, että kun hän näki moskovalaisten joukottain pukeutuvan sotilaspukuun ja saarnaavan isänmaanrakkautta, häntä jostain syystä hävetti ottaa tuo askel. Pääsyy oli kuitenkin siinä hämärässä kuvittelussa, että hän onl'russe Besuhof, jolla on pedon lukumäärän 666 merkitys, että hänen osanottonsa tuohon suureen tekoon rajan panemisessapedonvallalle, joka puhui suuria asioita ja pilkkoja, oli ikuisesti määrätty ja ettei hänen tämän tähden pitänyt ryhtyä mihinkään, vaan ainoastaan odottaa, mitä tuleva oli.
Rostovilaisilla, kuten tavallisesti sunnuntaisin, oli päivällisillä jokunen läheinen tuttava.
Pierre saapui tavallista aikasemmin tavatakseen vain perheen jäsenet.
Pierre oli tänä vuonna lihonut niin kovasti, että hän olisi näyttänyt muodottomalta möhkäleeltä, ellei hän olisi ollut kookaskasvuinen, jykeväluinen ja niin voimakas, että hän näytti helposti jaksavan hallita lihavuutensa.
Ähkien ja jotain mutisten hän astui rappukäytävään. Kuski ei enää kysynyt, pitikö jäädä odottamaan. Hän tiesi, että kun kreivi meni Rostovilaisille, viipyi hän siellä kello 12:teen. Rostovilaisten lakeijat kiirehtivät iloisesti riisumaan hänen päältään viittaa ja ottamaan vastaan kepin ja lakin. Klubitavan mukaan jätti Pierre aina keppinsä ja lakkinsa eteiseen.
Ensimäinen henkilö, jonka hän Rostovilla näki, oli Natasha. Ennen kuin tämä näki hänet, kuuli hän jo eteisestä Natashan äänen. Hän harjotteli salissa äänentapailua. Pierre tiesi, ettei Natasha ollut laulanut sairaudestaan saakka ja sen vuoksi hämmästytti ja riemastutti häntä Natashan ääni. Hän avasi hiljaa oven ja huomasi Natashan, joka oli samassa sinipunervassa puvussa kuin kirkossakin, kävelevän huoneessa ja laulavan. Natasha kulki selin häneen, kun hän avasi oven, mutta kun Natasha samassa pyörähti ympäri ja keksi hänen paksut, ihmettelevät kasvonsa, punastui hän ja meni nopein askelin Pierreä vastaan.
— Tahdon taas yrittää laulaa, — sanoi Natasha. — Onhan sekin askaretta, — lisäsi hän aivan kuin anteeksi pyytäen.
— Sepä mainiota!
— Aika hauskaa minusta, kun tulitte! Minä olen nykyisin niin onnellinen! — sanoi Natasha sillä entisellä virkeydellä, jota Pierre ei ollut nähnyt hänessä pitkiin aikoihin. — Tiedättekö, että Nikolai on saanut Yrjön ristin? Olen hyvin ylpeä hänestä.
— Kyllä, minähän sen päiväkäskyn lähetin. En muuten tahdo teitä häiritä, — lisäsi hän aikoen mennä vierashuoneeseen.
Natasha pysähdytti hänet.
— Kreivi, onko se pahasti, että minä laulan? — sanoi hän punastuen, mutta silmiään alas luomatta kysyvästi Pierreen katsoen.
— Ei ... miksi niin? Päinvastoin... Mutta miksi te minulta kysytte?
— En tiedä itsekään, — vastasi Natasha nopeasti. — Mutta minä en tahtoisi tehdä mitään, joka ei teitä miellyttäisi. Minä luotan teihin kaikessa. Tiedättekö, kuinka tärkeä te minulle olette, kuinka paljon te olette tehneet minun edestäni!... — Hän puhui nopeasti ja huomaamatta, että Pierre punastui näistä sanoista. — Näin samasta päiväkäskystä:hän, Bolkonski (hän lausui tämän sanan sukkelasti kuiskaten) on Venäjällä ja taasen palveluksessa. — Mitä luulette, — sanoi hän nopeasti ja nähtävästi jouduttaen sanojaan voimiensa loppumisen pelosta, — antaako hän minulle milloinkaan anteeksi? Eikö hän tule muistelemaan minua vihalla? Mitä luulette?
— En luule ... — sanoi Pierre. — Hänellä ei ole mitään anteeksi annettavaa... Jos minä olisin hänen asemassaan...
Pierren mieleen välähti muistoja, hänen ajatuksensa lennähtivät silmänräpäyksessä siihen aikaan, jolloin hän Natashaa lohduttaen sanoi tälle, että jollei hän olisi se, mikä hän oli, vaan maailman parhain ihminen, niin pyytäisi hän polvillaan hänen kättään. Entinen surkuttelun, hellyyden ja rakkauden tunne kuohahti eloon ja entiset sanat nousivat hänen huulilleen. Vaan Natasha ei antanut hänelle aikaa lausua niitä.
— Te ... te ... — sanoi Natasha riemukkaasti lausuen sanante, — olette toista. Hyväsydämisempää, jalomielisempää ja parempaa kuin te en tunne eikä voi ollakaan. Jollei teitä olisi silloin ollut eikä nytkään, en tiedä, miten minun olisi käynyt, sillä...
Natashan silmiin tulvi äkkiä kyyneleitä. Hän käännähti selin, nosti nuotteja silmiensä eteen, alkoi laulaa ja läksi kävelemään pitkin salia.
Samaan aikaan juoksi Petja vierashuoneesta.
Petja oli nyt kaunis, punaposkinen, viisitoistavuotias poika, jolla oli paksut, punaiset huulet ja joka oli Natashan näköinen. Hän valmistautui yliopistoon, mutta oli äskettäin salaa päättänyt toverinsa Obolenskin kanssa, että hän rupeaa husariksi.
Petja kipasi kaimansa luo puhumaan asiastaan.
Hän oli pyytänyt Pierren ottamaan selkoa, otettaisiko hänet husariksi.
Pierre käveli vierashuoneessa häntä kuuntelematta.
Petja kiskasi häntä kädestä herättääkseen hänen huomionsa.
— No, miten on asiani, Pjotr Kirilitsb, sanokaa Herran tähden! Kaikki toivoni on teissä, — sanoi Petja.
— Niin, sinun asiasi. Se husarijuttu? Sanon, sanon. Kohta sanon kaikki.
— No, mitä kuuluu,mon cher,[50]saitteko manifestin? — kysyi vanha kreivi. — Kreivitär oli Rasumovskien kirkossa ja oli kuullut uuden rukouksen. Hyvin hyvän sanoi olleen.
— Olen, — vastasi Pierre. — Huomenna tulee hallitsija... Ylimääräinen aatelin kokous ja kymmenen kustakin tuhannesta rekryyttejä, kerrotaan. Onnittelen teitä.
— Niin, niin, Luojan kiitos. Mitäs armeijasta kuuluu?
— Meikäläiset ovat taas peräytyneet. Smolenskin luona kuuluvat jo olevan, — vastasi Pierre.
— Herra varjelkoon! — sanoi kreivi. — Missäs manifesti on?
— Julistus! Niin, tosiaankin!
Pierre alkoi etsiä taskuistaan papereita, mutta ei löytänyt. Taskujaan kopistellessaan hän suuteli huoneeseen saapuneen kreivittären kättä ja silmäili levottomasti ympärilleen nähtävästi Natashaa odotellen, joka ei enää laulanut ja jota ei kuulunut saliin.
—Ma parole, je ne sais plus ou je l'ai fourré,[51]— sanoi hän.
— Ainahan se hävittää kaikki, — virkkoi kreivitär.
Natasha saapui huoneeseen liikutetuin kasvoin ja kävi istumaan ääneti Pierreen katsoen. Niin pian kuin hän oli ilmestynyt huoneeseen, alkoivat Pierren kolkot kasvot säteillä ja paperia yhä etsiessään hän useaan kertaan silmäili Natashaa.
— Tottavieköön olen unohtanut sen kotiin, lähden hakemaan. Välttämättä...
— Myöhästytte päivälliseltä.
— Ja kuskikin on ajanut pois.
Mutta Sonja, joka oli mennyt etsimään eteisestä paperia, löysi ne Pierren lakista, jonka vuorin väliin hän oli ne huolellisesti kätkenyt. Pierre aikoi ruveta lukemaan.
— Puolisen jälkeen, — sanoi vanha kreivi, joka nähtävästi aavisti niistä suurta nautintoa.
Päivällistä syödessä, jonka aikana juotiin samppanjaa uuden Yrjön ritarin onneksi, kertoi Shinshin kaupungin uutisia: vanhan grusialaisen ruhtinattaren sairaudesta, siitä, miten Métivier oli kadonnut Moskovasta ja siitä, että Rostoptshinin luo oli tuotu joku saksalainen ja ilmotettu, että se oli shampinjooni (niin oli kertonut Rostoptshin itse) ja että kreivi Rostoptshin oli käskenyt laskemaan sen shampinjoonin irti sanoen kansalle, ettei se ollut ollenkaan shampinjooni, vaan tavallinen vanha saksalainen tatti.
— Kiinni kuuluvat jo ottavan, — sanoi kreivi, — johan minä olen sanonut kreivittärelle, että puhuisi vähemmän ranskaa. Nykyisin ei sovi.
— Oletteko kuulleet, — sanoi Shinshin, — että ruhtinas Galitsin on ottanut venäläisen opettajan, venäjää kuuluu opettelevan, —il commence à devenir dangereux de parler français dans les rues.[52]
— Mitenkäs sitte, kreivi Pjotr Kirilitsh, kun nostoväkeä ruvetaan kokoamaan — teidänkin pitää nousta satulaan? — kysyi vanha kreivi Pierreitä.
Pierre oli ajatuksissaan eikä puhunut paljo mitään päivällisen aikana. Hän katsahti kreiviin aivan kuin häntä ymmärtämättä.
— Niin, niin, sotaan! — sanoi hän. — Ei! Mikäs sotilas minä olen! Kaikki, kaikki yleensä on niin kummallista! En tosiaan tiedä itsekään... Olen kovin kaukana sotaisista harrastuksista, mutta nykyisinä aikoina ei voi kukaan vastata itsestään.
Päivällisen jälkeen istuutui kreivi tyytyväisenä ja levollisena nojatuoliin ja pyysi vakavin kasvoin Sonjaa lukemaan, joka oli tunnettu erinomaiseksi lukijaksi.
"Meidän esipääkaupungillemme Moskovalle.
"Vihollinen on hyökännyt suurilla voimilla Venäjän maahan. Se on tulossa tuhoamaan meidän rakasta isänmaatamme", luki Sonja huolellisesti hennolla äänellään. Kreivi kuunteli silmät kiinni ja katkonaisesti hengittäen muutamissa paikoin.
Natasha istui selkä suorana ja katseli tutkivasti ja suoraan vuoroin isäänsä vuoroin Pierreen.
Pierre tunsi häntä tähystävän katseen ja koetti olla kääntämättä silmiään. Kreivitär puisteli paheksivasti ja vihaisesti päätään jokaisen manifestissa olevan juhlallisen lauselman johdosta. Hän näki noissa sanoissa ainoastaan vaaroja, jotka uhkasivat hänen poikaansa ja joita tulisi vielä kauan jatkumaan. Shinshin oli vetänyt suunsa ivalliseen hymyyn ja näkyi valmistautuneen nauramaan sille, mikä ensinnä naurua ansaitseisi: Sonjan lukemiselle, sille, mitä kreivi sanoisi, jopa itse julistuksellekin, ellei otollisempaa tekosyytä ilmenisi.
Luettuaan vaaroista, jotka Venäjää uhkasivat ja toiveista, joita hallitsija kiinnitti Moskovaan ja varsinkin suur-aateliin, luki Sonja vapisevin äänin, joka johtui etupäässä siitä, että häntä hartaasti kuunneltiin, viimeiset sanat: "Me emme viivyttele itse asettua kansamme keskeen tässä pääkaupungissa sekä muillakin valtakuntamme seuduilla neuvotellaksemme kansan asestamisesta ja johtaaksemme nostoväkemme kokoamista, joka niin hyvin tällä hetkellä tukkeaa tien viholliselta kuin myöskin vastaisuudessa hävittää sen kaikkialla, missä se vain ilmestyneekin. Tulkoon tuho, johon hän aikoo syöstä meidät, hänen päänsä päälle ja ylistäköön orjuudesta vapautettu Europa Venäjän nimeä!"
— Niin sen pitää olla! — huudahti kreivi avattuaan kostuneet silmänsä ja muutamia kertoja keskeytyen sohisemisesta aivan kuin hänen nenänsä alle olisi pistetty väkevää, suolaista etikkaa hän lisäsi: — kun hallitsija kerran on sanonut, uhraamme kaikkemme mitään säälimättä.
Shinshin ei ehtinyt laskea miettimäänsä pilaa kreivin isänmaallisuudesta, kun Natasha hypähti paikaltaan ja juoksi isänsä luo.
— Mikä erinomainen isä! — sanoi hän isäänsä suudellen ja katsahti taas Pierreen sillä itsetiedottomalla kokettimaisuudella, joka häneen oli palannut hänen virkistymisensä kanssa.
— Olette aika patriootti! — sanoi Shinshin Natashalle.
— En ollenkaan patriootti, vaan muuten ... — vastasi Natasha loukkautuneena. — Teistä tuntuu kaikki naurettavalta, vaan tässä ei ole ollenkaan pilan sijaa...
— Ei ollenkaan! — toisti kreivi. — Kun hän vain sanoo sanan, menemme joka mies ... Ei tässä olla mitään saksalaisia...
— Huomasitteko, — sanoi Pierre, — että sanottiin: "neuvotellaksemme".
— Olkoonpa mitä varten tahansa...
Petja, johon ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota, astui nyt isänsä eteen ja sanoi tulipunaisena, särkyneellä, vuoroin kimakalla, vuoroin karkealla äänellä:
— Nyt, pappa kulta, minä kysyn lopullisesti — ja äiti myöskin, tehkää mitä tahdotte, — kysyn lopullisesti, että lasketteko minut sotapalvelukseen, sillä minä en voi ... ja siinä kaikki...
Kauhistuneena kohotti kreivitär katseensa taivasta kohti ja sanoi äkäisesti miehelleen:
— Sitä ne sinun sanasi ovat tehneet!
Mutta kreivi sai samassa hetkessä hillityksi itsensä.
— No, no, — sanoi hän, — onpa sinustakin sotilaaksi! Älä tyhmyyksiä ajattele, täytyy oppia.
— Ei se ole tyhmyyttä, pappa kulta. Obolenskin Fedja on nuorempi minua ja menee myöskin ja sitä paitsi en minä voi kuitenkaan oppia nyt, kun... — Petja pysähtyi, punastui, että hikeä nousi, vaan jatkoi kuitenkin: — kun isänmaa on vaarassa.
— Ole jo, tyhmyyksiä...
— Mutta sanoittehan te itse, että kaikkemme uhraamme.
— Petja! Minä sanon sinulle: pidä suusi kiinni, — kiljasi kreivi luoden silmäyksen puolisoonsa, joka kalpeana tuijotti nuorimpaan poikaansa.
— Mutta minäpä puhun ja Pjotr Kirillovitsh myöskin...
— Hölynpölyä, sanon minä sinulle! Eivät korvantauksesikaan ole vielä kuivuneet ja jo sotapalvelukseen tekee mieli! — Kreivi otti paperit luultavasti lukeakseen ne vielä kerran huoneessaan ennen levolle menoaan ja läksi menemään huoneesta. — Pjotr Kirillovitsh, lähdetään tupakoimaan...
Pierren oli vallannut levottomuus ja epäröiminen. Natashan oudosti välkkyvä ja eloisa katse, joka myötäänsä oli tähtäillyt häntä enemmän kuin hellästi, oli saattanut hänet tuohon tilaan.
— Ei, minä taidan lähteä kotiin...
— Kotiin? Tehän aijoitte olla illan meillä... Ja muutenkin olette alkaneet käydä harvoin. Vaan hän tuossa ... — sanoi kreivi suopeasti Natashaa osottaen, — on iloinen ainoastaan teidän aikananne.
— Niin, en muistanut... Minun täytyy ehdottomasti kotiin... Asiat vaatii ... — sanoi Pierre nopeasti.
— No, näkemiin asti sitte, — virkkoi kreivi ja poistui huoneesta.
— Miksi te lähdette? Miksi olette hermostunut? Miksi? ... — kysyi Natasha Pierreitä katsoen häntä tiukasti silmiin.
"Siksi, että rakastan sinua!" aikoi hän sanoa, mutta ei sanonut, punastui korviaan myöten ja loi katseensa maahan.
— Siksi, että minun on parasta käydä teillä harvemmin... Siksi ... ei, toimethan ne vain...
— Miksi? Ei, sanokaa, — oli Natasha alkamaisillaan päättävästi, vaan vaikeni äkkiä.
Säikähtyneinä ja hämmästyneinä katsoivat he toisiinsa. Pierre yritti naurahtaa, mutta ei osannut, hänen hymynsä ilmaisi kärsimystä ja mitään virkkamatta suudeltuaan Natashan kättä hän läksi.
Pierre päätti itsekseen olla enää käymättä Rostovilla.
Saatuaan jyrkän kiellon meni Petja huoneeseensa, lukitsi oven ja itki katkerasti. Kun hän sitte tuli juomaan teetä äänettömänä ja synkin, itkettynein silmin, ei kukaan ollut huomaavinaan hänestä mitään.
Seuraavana päivänä saapui hallitsija. Muutamat Rostovin palvelijat saivat luvan mennä katsomaan tsaaria. Tänä aamuna pukeutui Petja kauan, kampaili tukkaansa ja laittoi kauluksensa, kuten oli aikuisilla. Hän rypisteli kasvojaan peilin edessä, viittoi käsillään, kohotteli olkapäitään ja lopuksi, kenellekään mitään virkkamatta, pisti pyhälakin päähänsä sekä läksi kotoaan salavihkaa takaoven kautta, ettei kukaan olisi häntä huomannut. Petja oli päättänyt mennä suoraan sille paikalle, missä hallitsija oli, ja puhua suunsa puhtaaksi jollekulle kamariherralle (Petja arveli, että hallitsijan mukana oli aina kamariherroja), että muka hän, kreivi Rostof, nuoruudestaan huolimatta haluaa palvella isänmaata, ettei nuoruus haittaa olemasta uskollinen ja että hän on valmis... Lähtöä tehdessään oli Petja valmistanut koko joukon kauniita sanoja, jotka hän lausuisi kamariherralle.
Petja arveli, että hänen esittelemisensä hallitsijalle onnistuisi nimenomaan sen nojalla, että hän on lapsi (hän ajatteli lisäksi miten kaikki tulevat ihmettelemään hänen nuoruuttaan). Mutta tämän ohella, kauluksen laitokseen, tukan kampaukseen ja vakavaan, verkkaan käyntiin nähden hän halusi esiintyä aikaihmisenä. Vaan kuta etemmä hän oli kulkenut, sitä enemmän alkoi hänen huomionsa kiintyä Kremliin tulviviin kansajoukkoihin ja sitä mukaa hän unohti aikaihmisten vakavan, verkan käyntitavan. Kremlin lähelle päästyään täytyi hänen ruveta pitämään huolta siitä, ettei olisi tyrkitty, jonka tähden hän pani tanakasti ja uhkaavan näköisenä kätensä vyötäreille koukkuun. Mutta Troitskin porttiholvissa litistivät ihmiset, jotka eivät tienneet, mikä isänmaallinen asia hänet oli ajanut Kremliin, häntä kaikesta huolimatta muuria vasten niin kovasti, että hänen täytyi luopua lujamielisyydestään ja pysähtyä, kunnes hevosilla ajavat olisivat päässeet kumisevan holvin läpi. Petjan vieressä seisoi eräs akka lakeijan kanssa, kaksi kauppiasta ja entinen sotamies. Seistuaan jonkun aikaa porttiholvissa aikoi Petja odottamatta ajopelien pääsyä ohi lähteä liikkeelle ennen muita ja alkoi lujasti töykkiä kyynärpäillään. Mutta vieressä seisova akka, johon hänen kyynärpäänsä ensiksi sattuivat, ärjäsi hänelle tuikeasti:
— Mitä se herraskakara siinä tyrkkii! Etkö näe, ettei muutkaan liiku. Mihin siinä rimpuilemaan!
— Täytyy tässä muidenkin rimpuilla, — sanoi lakeija ja alkaen raivata tilaa kyynärpäillään sulloi Petjan holvin haisevaan soppeen.
Petja pyyhki käsillään hikeä, jota oli noussut hänen kasvoilleen ja kohensi hiestä lionnutta kaulustaan, jonka hän oli kotonaan laittanut semmoiseen asuun, kuin aikaihmisilläkin oli.
Petja tunsi, että hänen ulkomuotonsa oli arveluttavasti muokkautunut ja pelkäsi, että jos hän semmoisessa asussa ilmestyy kamariherrojen eteen, eivät he laske häntä hallitsijan luo. Mutta siirtyä toiseen paikkaan ja korjata itseään oli aivan mahdotonta tungoksen tähden. Eräs kenraali, joka ajoi ohi, oli Rostovilaisten tuttavia. Petja aikoi pyytää hänen apuaan, mutta ajatteli samassa, että se olisi raukkamaista. Kun kaikki ajopelit olivat päässeet ohi, syöksähti kansajoukko liikkeelle ja vei Petjankin välissään torille, joka oli täynnä kansaa. Eikä ainoastaan torilla, vaan sen rinteillä, katoilla ja kaikkialla oli kansaa. Niin pian kuin Petja oli joutunut torille, kuuli hän, kuinka kellojen pauhu täytti koko Kremlin ja kansa iloisesti hälisi.
Yhteen aikaan oli torilla jonkunverran väljää, mutta yht'äkkiä paljastuivat kaikkien päät, kaikki rynnistivät jonnekin eteenpäin. Petjaa kuristettiin niin, ettei hän voinut hengittää ja kaikki huusivat: "hurraa, hurraa, hurraa!" Petja pinnistäytyi varpailleen, tyrkki toisia, mutta ei voinut nähdä mitään muuta kuin kansaa ylt'ympäriinsä. Kaikkien kasvoilta loisti yksi ja yleinen liikutuksen ja riemun ilme. Muuan kauppamiehen vaimo, joka seisoi Petjan rinnalla, nyyhki ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään.
— Isä, enkeli, batjushka! — sanoi hän sormillaan silmiään kuivaten.
— Hurraa! — kaikui kaikilta puolin
Hetkisen pysyi kansa paikallaan, vaan sitte uudestaan humahti eteenpäin.
Raivostuneena, hampaitaan kiristellen ja silmät petomaisen luihussa hyöksähti Petjakin eteenpäin, tuuppi kyynärpäillään ja huusi: "hurraa!" aivan kuin olisi tuona hetkenä ollut valmis surmaamaan itsensä ja muut. Mutta hänen kupeillaan työntyi yhtä petomaisia kasvoja ja samalla tavalla huutaen: "hurraa!"
"Vai tämmöistä se hallitsijan haku onkin!" ajatteli Petja. "Ei näy tulevan mitään, että itse antaisin anomuksen hallitsijalle, se olisi liian rohkeaa!" Siitä huolimatta ahtautui hän kuitenkin edelleen ja viimein vilahtikin hänen silmiinsä etumaisten selkien lomitse tyhjä ala, jolla oli punaisella veralla katettu käytävä. Samaan aikaan läikähti väkijoukko taapäin (etualalla työnsivät poliisit liian lähelle tunkeutuneita takasin: keisarillinen kulkue meni palatsista Uspenskin katedraaliin) ja Petja sai yht'äkkiä semmoisen kolhauksen kylkiluitaan vasten, että kaikki pimeni hänen silmissään ja hän meni tainnuksiin. Kun hän tointui, piteli joku pappismies häntä kainaloista toisella kädellään ja toisella koetti estää kansan tungosta.
— Herraspojan olette rutistaneet! — puheli pappi. — Kuuletteko! Hiljempaa!... Täällä on rutistunut!
Hallitsija oli mennyt Uspenskin temppeliin. Tungos hieman väljeni ja pappi kantoi kalpean, puolikuolleen Petjan tsaarin tykille. Muutamat säälittelivät Petjaa, vaan kohta tuli hän koko väkijoukon huomion esineeksi, niin että muutaman hetken kuluttua syntyi hänen ympärillään suuri tungos. Häntä lähinnä olevat rupesivat häntä auttamaan, aukoivat nutun, asettivat tykin alustalle ja nuhtelivat jotakuta niistä, joka oli aiheuttanut ruhjoutumisen.
Kohta palasi Petja täyteen tajuunsa, kasvot venyivät, kipu haihtui ja tämän pienen ikävyyden tähden hän sai paikan tykillä, josta hän toivoi näkevänsä hallitsijan, sitte kun tämä palaisi kirkosta takasin. Petja ei enää ajatellut anomuksensa antamista. Kunhan edes näkisi hallitsijan, olisi hän jo siitäkin onnellinen!
Jumalanpalveluksen kestäessä — kaksi hartaushetkeä oli yhdistetty, toinen hallitsijan saapumisen, toinen Turkin kanssa solmitun rauhan johdosta — kansajoukot vähän hajaantuivat. Alkoi ilmestyä kauppiaita, jotka huusivat kaljaansa, renikoitaan ja valmunsiemenkakkujaan, joista viime mainituista Petja paljon piti. Kuului myöskin tavallista puheen pakinaa. Eräs kauppiaan vaimo näytteli repeytynyttä saaliaan ja kertoi, miten kallis se oli ollut. Toinen kertoi, että kaikki silkkikankaat olivat nykyisin kovasti kallistuneet. Pappi, Petjan pelastaja, keskusteli erään virkamiehen kanssa siitä, kuka ja kuka toimitti jumalanpalvelusta piispan kera. Kaksi nuorta käsityöläistä naureskeli palvelustyttöjen kanssa, jotka jyrsivät pähkinöitä. Nämä keskustelut ja varsinkaan naureskelu tyttösten kera eivät nyt huvittaneet Petjaa ollenkaan, niin mieleisiä kuin ne muuten olivatkin hänelle ikäisekseen. Hän istui korkealla paikallaan yhä vain läikkyvin mielin hallitsijasta ja rakkaudestaan tähän.
Äkkiä kuului joenrannalta tykinlaukauksia (ammuttiin kunnialaukauksia Turkin rauhan johdosta) ja kansa syöksyi suinpäin rantakadulle — katsomaan, kun ammuttiin. Petja aikoi myöskin juosta sinne, mutta pappi, joka oli ottanut hänet suojelukseensa, ei laskenut. Ammuntaa vielä jatkui, kun Uspenskin katedraalista tulvahti upseereja, kenraaleja ja kamariherroja, sitte tuli muita, mutta paljon hitaammin. Taasen paljastuivat päät ja ne, jotka olivat rientäneet katsomaan tykkejä, ehättivät takasin. Lopulta saapui vielä neljä miestä sotilaspuvuissa ja leveät nauhat olan yli ryntäillä. "Hurraa, hurraa!" alkoi kansa huutaa uudestaan.
— Kuka? Kuka? — kyseli Petja surkealla äänellä ympäriltään, mutta kukaan ei vastannut, sillä kaikki olivat kiintyneet katsomiseen. Mutta Petja valitsi noista neljästä yhden, jota hän ilokyynelten samentamien silmiensä tähden ei voinut selvästi erottaa, keskitti häneen riemunsa koko tulvan, vaikka se ei ollutkaan hallitsija, kiljasi haikeasti: "hurraa!" ja päätti, että jo huomenna, maksoipa se hänelle, minkä maksoikaan, hänestä tulee sotilas.
Väkijoukko juoksi hallitsijan perästä, saattoi hänet palatsille ja alkoi hajota. Oli jo myöhäistä eikä Petja ollut syönyt mitään. Hikeä valui karpaloina hänen kasvoiltaan, vaan hän ei vielä lähtenyt kotiin. Hän jäi pienentyneen, mutta vielä verrattain ison kansajoukon kanssa palatsin edustalle hallitsijan päivällisten ajaksi, katseli palatsin ikkunoihin, odotteli jotain ja kadehti yhtä paljon ylhäisiä virkamiehiä, jotka ajoivat portaiden eteen menossa hallitsijan päivällisille, kuin kamaripalvelijoitakin, jotka tarjoilivat pöydässä ja joita vilahteli ikkunoissa.
Syödessä sanoi Valujef, joka oli katsahtanut ulos:
— Kansa yhä vielä toivoo näkevänsä Teidän Majesteettinne.
Päivälliset päättyivät, hallitsija nousi ylös ja biskviittipalaa pureskellen meni balkonille. Petja keskessä syöksähti kansa balkonin alle.
— Enkeli, isä! Hurraa! Batjushka! ... — huusi väkijoukko ja Petja. Ja taasen valahti akkojen ja muutamien herkkäluontoisten miesten sekä Petjan silmistä onnenkyyneleitä.
Jokseenkin suuri biskviittipalanen lohkesi hallitsijan kädestä, kirposi balkonin käsipuulle ja siitä maahan. Eräs lähinnä seisova kuski hyöksähti palasen perästä ja sieppasi sen. Muutamia joukosta ryntäsi kuskin kimppuun. Kun hallitsija näki tämän, käski hän tuomaan kokonaisen lautasellisen biskviittejä, joita hän alkoi heitellä balkonilta. Petjan silmiin nousi veri, hän ryntäsi ottamaan kiinni biskviittejä. Hän ei tiennyt miksi, mutta ottaa kuitenkin piti edes yksi biskviitti hallitsijan kädestä eikä antaa muille perää. Rynnätessään hän keikautti kumoon erään vanhan eukon, joka koetti pyydystää biskviittejä. Mutta eukko ei katsonut itseään voitetuksi, vaikka viruikin maassa. Hän koetti yhä vain tavottaa käsillään biskviittejä, joita ei niihin kuitenkaan osunut. Silloin survasi Petja eukon käden polvensa alle, sieppasi biskviitin ja aivan kuin peläten myöhästyvänsä huusi: "hurraa!" aivan käheällä äänellä.
Hallitsija poistui, jonka jälkeen suurin osa väkijoukkoa alkoi hajaantua.
— Johan minä sanoin, että pitää odottaa — ja niin se kävikin, — puhelivat hajaantujat hyvillään.
Niin onnellinen kuin Petja olikin, oli hänestä kuitenkin surullista mennä kotiin ja tietää, että kaikki tämän päivän nautinnot olivat nyt lopussa. Kremlistä ei Petja mennyt kotiinsa, vaan toverinsa Obolenskin luo, joka oli viidentoistavuotias ja myöskin menossa rykmenttiin. Kotiin palattuaan ilmotti hän päättävästi ja jyrkästi, että jollei häntä lasketa, niin hän karkaa. Seuraavana päivänä läksikin ruhtinas Ilja Andrejevitsh, joka ei sentään ollut kokonaan myöntynyt, puuhailemaan Petjaa jonnekin, jossa ei olisi ollut kovin vaarallista.
15 p:n aamulla, kolmantena päivänä edellisen jälkeen, seisoi Slobodskin palatsin edessä tavattoman paljo ajopeliä.
Salit kuhisivat väkeä täynnä. Ensimäisessä oli aatelismiehiä arvopuvuissa, toisessa parrakkaita kauppiaita, kunniamerkkejä rinnoilla ja siniset kauhtanat päällä. Aatelisklubin salissa oli humua ja liikettä. Erään suuren pöydän ympärillä hallitsijan muotokuvan alla istui korkeaselkäisillä tuoleilla ylimpiä ylimyksiä, mutta suurin osa aatelismiehiä käveli salissa.
Kaikki aatelismiehet, jotka olivat niitä samoja, joita Pierre oli nähnyt milloin klubissa, milloin heidän kotonaan, olivat arvopuvuissa, ken Katarinan, ken Paavalin, ken uusissa Aleksanterin aikuisissa, ken tavallisessa aatelispuvussa. Arvopukujen kuosit loivat jonkin omituisen, haaveellisen leiman näihin vanhoihin ja nuoriin mitä erilaisimpiin ja tuttuihin henkilöihin. Erityisen silmiinpistävä oli vanhuksien joukko, jossa oli huononäköisiä, hampaattomia, kaljupäitä, laihoja, muutamilla ihran keltaiset tai ryppyiset kasvot. Nämä istuivat enimmäkseen ääneti paikoillaan, ja jos kävelivät tai puhelivat, niin lyöttäytyivät nuorempien ryhmiin. Kaikkien näiden kasvoilla, kuten Petja oli nähnyt torilla tungeksineen kansankin kasvoilla, oli kaksi silmiinpistävää vastakkaista piirrettä: yhdeltä puolen jonkun juhlallisen odotuksen ja toiselta puolen aivan tavallinen äskeinen leima — bostonpelistä, Petrushka-kokista, Sinaida Dmitrijevnan terveydentilasta y.m. johtunut.
Pierre, joka varhaisesta aamusta asti oli saanut rutistua epämukavassa ja ahtaaksi käyneessä aatelispuvussa, oli salissa. Hän oli liikutuksen vallassa: ei ainoastaan aatelin, vaan myöskin kauppiasten — säätyjen,états généraux— ylimääräinen kokous herätti hänessä koko joukon ammoin sitte häipyneitä, mutta syvälle hänen sieluunsa syöpyneitä ajatuksiaContrat social'istaja Ranskan vallankumouksesta. Hänen julistuksessa huomaamansa sanat, että hallitsija saapuu pääkaupunkiinneuvottelemaankansansa kanssa, vahvistivat hänen ajatuksiaan. Ja arvellen, että tässä suhteessa on tulossa jotain tärkeää, jotain semmoista, jota hän oli kauan odottanut, hän käveli, kuunteli ja tutkiskeli pakinaa, mutta ei kertaakaan tavannut niitä ajatuksia, jotka häntä askaroittivat.
Luettiin hallitsijan manifesti, joka herätti riemua, vaan sitte kaikki hajaantuivat keskustelemaan. Tavallisten keskusteluaiheiden ohella kuuli Pierre tarinoitavan siitä, missä kohden aatelismarsalkkojen oli seistävä hallitsijan saapuessa, milloin pidettäisiin juhla hallitsijalle, olisiko jakauduttava kihlakunnittain tai läänittäin j.n.e. Mutta niin pian kuin kosketeltiin sotaa ja aihetta aatelin kokoonkutsumiseen, kääntyi puhe hajanaiseksi ja epämääräiseksi. Kaikki halusivat mieluummin kuunnella kuin puhua.
Muuan keski-ikäinen, miehevä, kaunis henkilö, joka oli virasta eronneen merisotilaan puvussa, puhui eräässä salissa ja hänen ympärilleen keräytyi kuulijoita. Pierre meni joukkoon ja rupesi kuuntelemaan. Kreivi Ilja Andrejevitsh, joka Katarinan aikuisessa sotapäällikön kauhtanassaan ja suopeasti hymyillen asteli joukon keskessä, josta hän tunsi kaikki, tuli myöskin ryhmään ja alkoi kuunnella hyväntahtoisesti hymyillen, kuten hän aina kuunteli ja hyväksyvästi päätään nyökytellen merkiksi siitä, että hän oli yhtä mieltä puhujan kanssa. Entinen meri-upseeri puhui hyvin rohkeasti. Sen näki häntä kuuntelevien kasvojen ilmeestä ja siitäkin, että ne, jotka Pierre tunsi kaikista hiljaisimmiksi ja nöyrimmiksi luonteeltaan, poistuivat puhujan luota tai sanoivat vastaan. Pierre työntäytyi keskelle ryhmää, kuunteli tarkkaan ja sai sen käsityksen, että puhuja oli todellakin liberaali, mutta kokonaan toisellainen, kuin Pierre oli luullut. Merimies puhui erityisen sointuvalla, laulavalla aatelisbarytonilla, jota paitsi hänen äänessään kaikui tottumus vallattomuuteen ja valtaan.
— Mitä sitte, jos smolenskilaiset ovat ehdottaneet hallitsijalle nostoväkeä? Ovatko smolenskilaiset meille mikään käsky? Jos Moskovan läänin jalosukuinen aateli katsoo tarpeelliseksi, voi se osottaa alamaisia tunteitaan hallitsijalle muilla keinoin. Olemmeko jo unohtaneet 1807 vuoden nostokutsunnan! Ainoastaan roistot ja varkaat siitä hyötyivät!
Kreivi Ilja Andrejevitsh nyökytteli päätään hyväksyvästi ja makeasti hymyillen.
— Ovatko meidän nostokkaamme tuottaneet valtakunnalle hyötyä? Ei minkäänlaista! Ovat vain vieneet perikatoon taloutemme. Rekryytin otto menee vielä mukiin, vaan muussa tapauksessa te ette saa takasin ainoatakaan miestä. Aateli ei sääli henkeään, me lähdemme itse viimeiseen mieheen, otamme lisäksi rekryyttejä eikä muuta tarvita kuin hallitsijan sana, niin kaikki kuolemme hänen edestään, — lisäsi puhuja innostuneena.
Ilja Andrejevitsh nieleksi sylkeä pelkästä nautinnosta ja nyki Pierreä, mutta Pierre halusi myöskin puhua. Hän työntäytyi lähemmä ja tunsi innostuvansa tietämättä vielä itsekään, mistä ja tietämättä, mitä sanoisi. Hän avasi jo suunsa puhuakseen, kun eräs puhujan lähellä seisova senaattori, jolla ei ollut ainoatakaan hammasta suussa ja jolla oli älykkäät, vihaiset kasvot, keskeytti Pierren. Tottuneen näköisenä keskustelemaan ja kysymyksiä käsittelemään alkoi hän hiljaa, mutta kuuluvasti:
— Minun mielestäni, arvoisa herra, — sanoi senaattori hampaatonta suutaan mäiskyttäen, — ei meitä ole kutsuttu tänne harkitsemaan, kumpi on sopivampaa hallitsijalle — rekryytin otto vaiko nostoväki. Meidät on kutsuttu tänne vastaamaan siihen julistukseen, jonka hallitsija on suvainnut meille antaa. Vaan harkinnan siitä, rekryytin ottoko vai nostoväki on sopivampi, me jätämme korkeimman vallan tehtäväksi...
Pierre löysi yhtäkkiä tien innostuksensa purkamiseen. Hän raivostui senaattorille, joka esitti tämän näkökannan aatelin tulevissa tehtävissä. Hän astui esiin ja pysähdytti senaattorin. Pierre ei tiennyt, mitä hän puhuisi, mutta alkoi vilkkaasti, toisinaan raivaten ajatuksilleen ilmaisun ranskalaisilla sanoilla ja lausuen venäjää kieliopillisesti.
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, — alkoi hän (Pierre oli hyvä tuttu senaattorin kanssa, mutta piti tässä tilaisuudessa välttämättömänä puhutella häntä virallisen kohteliaasti), — vaikka en olekaan samaa mieltä kuin herra... (Pierre takertui sanoissaan. Hän mieli sanoamon très honorable préopinant)[53]... herra ...que je n'ai pas l'honneur de connaître,[54]mutta minä otaksun, että aatelissääty on kutsuttu kokoon myötätuntonsa ja ilonsa ilmaisemisen ohella myöskin siksi, että se harkitseisi myöskin niitä toimenpiteitä, joilla me voimme auttaa isänmaata. Minä luulen, — jatkoi hän yhä innostuen, — että hallitsija olisi itsekin tyytymätön, jos hän havaitsisi meidän omistavan vain väkeä, jonka me annamme hänelle ja olevan ...chaire à canon,[55]jota me itsestämme teemme, vaan ei löytäisi meistä ne ... ne ... neuvoa.
Useat poistuivat kuuntelijakunnasta huomattuaan senaattorin halveksivan hymyn ja Pierren puhuvan liian vapaasti. Ainoastaan Ilja Andrejevitsh oli tyytyväinen Pierren puheeseen, samoin kuin meri-upseerin ja senaattorin puheeseen ja ylimalkaan aina viimeksi kuulemaansa puheeseen.
— Ennen kuin harkitsemme näitä kysymyksiä, — jatkoi Pierre, — on meidän minun mielestäni kysyttävä hallitsijalta, kunnioittavimmin pyydettävä Hänen Majesteettiaan ilmottamaan meille, paljoko meillä on väkeä, missä tilassa meidän sotajoukkomme ja armeijamme ovat ja sitte vasta...
Pierre ei saanut lausettaan loppuun, sillä kolmelta eri taholta hyökättiin hänen kimppuunsa. Ankarimmin ahdisti häntä hänen vanha tuttunsa ja hänelle aina ystävällinen hyvä bostoninpelaaja Stepan Stepanovitsh Adraksin. Stepan Stepanovitsh oli aatelispuvussa ja tämä vai liekö muukin vaikuttanut sen, että Pierre näki edessään aivan toisen henkilön. Stepan Stepanovitsh huusi Pierrelle:
— Ensiksikin saan ilmottaa teille, ettei meillä ole oikeutta kysyä sitä hallitsijalta ja toiseksi, jos Venäjän aatelilla olisikin semmoinen oikeus, ei hallitsija voisi meille vastata. Sotajoukot liikkuvat sitä mukaa kuin vihollinenkin, rivit harvenevat ja lisääntyvät...
Eräs toinen, keskikokoinen, noin neljänkymmenen ikäinen henkilö, jonka Pierre oli joskus ennen nähnyt ja tunsi hänet huonoksi kortinpelaajaksi, lähestyi Pierreä ja keskeytti Adraksinin.
— Eikä nyt ole aikaakaan harkitsemaan, — sanoi tämä aatelismies, — vaan täytyy toimia, sillä Venäjällä on sota. Vihollinen tulee tuhoamaan Venäjää, häväisemään isäimme hautoja, raastamaan vaimomme ja lapsemme. — Aatelismies löi rintoihinsa. — Mutta me nousemme kaikki, joka mies lähdemme rakkaan hallitsijamme puolesta! — huusi hän veristyneet silmät muljollaan. Muutamia hyväksyviä ääniä kuului joukosta. — Me olemme venäläisiä emmekä itke vertamme uskoamme, valtaistuinta ja isänmaata puolustaessamme. Mutta joutava hourailu on hylättävä, jos olemme oikeita isänmaan poikia. Me näytämme Europalle, miten Venäjä nousee Venäjän puolesta, — huusi aatelismies.
Pierre aikoi vastata, vaan ei saanut sanaakaan suustaan. Hän tunsi, ettei hänen sanojensa kaiku siitä huolimatta, minkä ajatuksen ne sisälsivät, kantanut niin kuultaviin kuin innostuneen aatelismiehen sanojen kaiku.
Ilja Andrejevitsh nyökytteli hyväksyvästi päätään piirin takana. Muutamat kääntyivät reippaasti kylin puhujaan ja sanoivat hänen lopetettuaan:
— Sillä tavalla! Niin sen pitää olla!
Pierre aikoi sanoa, ettei hän suinkaan tahdo olla uhraamatta rahaa, väkeä eikä itseäänkään, vaan että pitäisi tuntea asioiden tila, jotta niitä voisi auttaa. Mutta hän ei voinut puhua. Useita ääniä puhui ja huusi yht'aikaa, niin ettei Ilja Andrejevitsh ehtinyt kaikille nyökyttää päätään, ryhmä vuoroin hajosi ja suureni, vuoroin erosi pienemmiksi joukoiksi ja lopulta siirtyi yhä puhellen ja hälisten kokonaan saliin suuren pöydän ympärille. Pierren ei vieläkään onnistunut saada puhua, hänet keskeytettiin aina raa'asti, häntä tyrkittiin, käännyttiin pois hänestä kuin yhteisestä vihollisesta. Tämä ei johtunut siitä, että olisi oltu tyytymättömiä hänen puheensa ajatukseen, sehän unohtui monien muiden jälestäpäin pidettyjen puheiden tulvaan, — ei, vaan kokoutuneiden innostamiseksi tarvittiin sekä kouraan tuntuvaa rakkauden että vihan esinettä. Ja Pierrestä tuli viimemainittu esine. Useita puhujia puhui aatelismiehen jälkeen ja kaikki samassa äänilajissa. Monet puhuivat erinomaisen kauniisti ja omintakeisesti.
"Ruskija Vjestnikin" toimittaja Glinka ("kirjailija, kirjailija!" kuului joukosta) sanoi, että "helvettiä on vastustettava helvetillä", että hän "oli nähnyt lapsen, joka oli hymyillyt salaman iskiessä ja ukkosen jyristessä", vaan että "meistä ei tule semmoisia lapsia".
— Niin juuri, ukkosen jyristessä! — toistettiin hyväksyvästi takariveissä.
Joukko siirtyi suuren pöydän luo, jonka ääressä istui komeissa puvuissa ja leveissä rintanauhoissa harmaa- ja kaljupäisiä, seitsenkymmenvuotiaita ylimysvanhuksia, joista Pierre oli nähnyt melkein jokaisen kotona hovinarreineen tai klubeissa bostonia pelaamassa. Pöydän luona jatkoi joukko kovaäänistä puheluaan. Yksi toisensa perästä, toisinaan kaksikin yht'aikaa ja takana kuuntelevien rutistamina tuolien korkeita selkiä vasten julistivat puhujat ajatuksiaan. Takana seisojat lisäilivät, jos puhuja jätti jotain sanomatta. Toiset mietiskelivät ahdingossa ja kuumuudessa päänsä ympäri, eikö heillä olisi jotain sanottavaa, ja kun tapasivat ajatuksen, julistivat sen heti. Pierren tuttavat ylimysvanhukset istuivat paikoillaan katsellen milloin yhteen, milloin toiseen ja heidän kasvojensa ilme kertoi enimmäkseen, että heillä oli hyvin kuuma. Pierre tunsi yhä olevansa kiihoksissa ja yhteinen halu osottaa, ettei mikään ollut liian kallista uhrata, tarttui häneenkin. Hän ei ollut luopunut käsityksestään, mutta tunsi jollain tavalla itsensä syylliseksi ja halusi puhdistautua.
— Minä sanoin vain, että meidän olisi mukavampi tehdä uhrauksia vasta sitte, kun saamme tietää, mistä on puute, — lausui hän koettaen korottaa äänensä muiden yli.
Eräs lähinnä seisova vanhus katsahti häneen, vaan samassa käännähti pois huudosta, jota kuului salin toisesta päästä.
— Moskova tulee antautumaan! Se on oleva sovituksen hinta! — huusi joku.
— Hän on ihmiskunnan vihollinen! — huusi toinen. — Sallikaa minun puhua... Hyvät herrat, te rutistatte minut!...
Samaan aikaan saapui nopein askelin aatelijoukon syrjäytyessä tieltä väkäleukainen, vilkassilmäinen kreivi Rostoptshin kenraalin puvussa ja nauha rinnan yli kulkien.
— Keisari tulee aivan heti, — sanoi hän, — tulen juuri sieltä. Minä luulen, ettei meillä tässä asemassa, jossa nyt olemme, ole paljoa tuumailemisen varaa. Hallitsija on nähnyt hyväksi kutsua kokoon meidät ja kauppiasten, — sanoi kreivi Rostoptshin. — Tuolta tulvii miljoonia (hän osotti kauppiaiden saliin), vaan meidän asiamme on panna liikkeelle nostoväkeä eikä säästää itseämme... Tämä on vähin, jonka voimme tehdä!
Alkoi neuvottelu yksistään niiden ylimysten kesken, jotka istuivat pöydän ääressä. Neuvottelu kävi tavattoman hiljaa. Se tuntui suorastaan surulliselta, sillä äskeisten meluavien äänten jälkeen kuului nyt vain vanhusten ääniä yksitellen, joista yksi sanoi: "suostun", toinen vaihtelun vuoksi: "minäkin olen samaa mieltä", j.n.e.
Sihteerin käskettiin kirjottamaan Moskovan aatelin päätöksenä, että moskovalaiset, kuten smolenskilaisetkin, antavat 10 miestä 1000:sta ja täyden asun. Herrat neuvottelijat nousivat ylös, aivan kuin taakka olisi vierryt heidän harteiltaan, tuolit kalisivat ja he läksivät saliin oikomaan jalkojaan ottaen jotakuta kainalosta ja keskustellen.
— Hallitsija, hallitsija! — kiersi äkkiä kautta salien ja kaikki riensivät ovelle.
Hallitsija astui saliin aatelin muodostamaa leveää käytävää myöten. Kaikilla kasvoilla kuvastui kunnioittava ja säikähtynyt uteliaisuus. Pierre seisoi jokseenkin kaukana eikä voinut tarkkaan kuulla hallitsijan puhetta. Hän käsitti vain siitä, minkä oli kuullut, että hallitsija puhui vaarasta, jossa valtakunta oli ja toiveista, joita hän asetti Moskovan aateliin. Hallitsijalle vastasi joku ilmottaen aatelin äsken tekemän päätöksen.
— Hyvät herrat! — sanoi hallitsija väräjävin äänin.
Kuulijoiden joukosta kuului kahinaa, sitte kaikki vaikenivat ja Pierre kuuli selvästi hallitsijan lempeän, liikutetun äänen, joka sanoi:
— En koskaan ole epäillyt Venäjän aatelin harrasta intoa. Mutta tänään on se mennyt odotuksieni yli. Kiitän teitä isänmaan nimessä. Hyvät herrat, ryhtykäämme toimimaan — aika on kaikista kalleinta...
Hallitsija vaikeni, hänen ympärilleen keräytyi väkeä ja kaikilta tahoilta kuului riemastuneita huudahduksia.
— Niin, kaikista kalleinta ... tsaarin sana, — virkkoi nyyhkivä ääni Ilja Andrejevitshin takana, joka ei ollut mitään kuullut, vaan käsitti kaikki omalla tavallaan.
Aatelin salista meni hallitsija kauppiaiden saliin, jossa hän viipyi kymmenisen minuuttia. Pierre ja monet muut näkivät, että kun hallitsija tuli kauppiaiden salista, kiilsivät hänen silmänsä liikutuksen kyynelistä. Kuten sittemmin saatiin tietää, oli hallitsija juuri alkanut puheensa kauppiaille, kun kyyneleet olivat valahtaneet hänen silmistään, mutta hän oli vapisevin äänin puhunut loppuun. Kun Pierre näki hallitsijan, oli tämä tulossa salista kahden kauppiaan saattamana. Kumpikin itki. Toinen, laiha, oli vesissä silmin, vaan toinen, paksu, itkeä hyrski kuin lapsi ja vakuutteli:
— Ota henki ja omaisuus, Teidän Majesteettinne!
Tänä hetkenä ei Pierre tuntenut mitään muuta kuin halua osottaa, ettei hän sääli mitään ja että hän on valmis uhraamaan kaikki. Hänen mieleensä nousi moite hänen perustuslaillisessa hengessä lausumiensa sanojen johdosta. Kuultuaan, että kreivi Mamonof oli luvannut kokonaisen rykmentin, ilmotti Besuhof samassa kreivi Rostoptshinille, että hän antaa 1000 miestä ja näiden ylöspidon.
Ukko Rostof ei voinut kuivin silmin kertoa puolisolleen, mitä oli tapahtunut. Samalla kertaa hän myöskin suostui Petjan pyyntöön ja läksi itse häntä kirjotuttamaan rykmenttiin.
Seuraavana päivänä matkusti hallitsija pois. Kaikki koolla olleet aatelismiehet riisuivat arvopukunsa päältään, hajosivat koteihinsa ja klubeihin, antoivat voivotellen voudeilleen määräyksiä nostoväen valmistamisesta sekä ihmettelivät, mitä olivat tehneet.
Napoleon oli alkanut sodan Venäjää vastaan siksi, ettei hän voinut olla tulematta Dresdeniin, ei voinut olla huumautumatta kunnianosotuksista, ei voinut olla pukeutumatta puolalaiseksi, antautumatta vaikutelmarikkaan kesäaamun valtaan eikä hillitä vihansa vihuria Kurakinin ja sitte Balashevin läsnäollessa.
Aleksanteri oli kieltäytynyt kaikista keskusteluista siksi, että hän tunsi itsensä mieskohtaisesti loukatuksi. Barclay de Tolly koetti johtaa armeijaa parhaimpansa mukaan siksi, että olisi täyttänyt velvollisuutensa ja ansainnut suuren sotapäällikön maineen. Rostof oli hyökännyt ranskalaisten kimppuun siksi, ettei hän voinut hillitä haluaan saada ajaa huimaa vauhtia tasaisella tantereella. Ja samaan tapaan, persoonallisten ominaisuuksiensa, tottumustensa, erinäisten seikkojen ja tarkotusperien tähden toimivat kaikki ne lukemattomat henkilöt, jotka tähän sotaan ottivat osaa. He pelkäsivät, himoitsivat kunniaa, iloitsivat, vihasivat ja mietiskelivät sillä edellytyksellä, että he tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen itsensä hyväksi. Vaan kaikki olivat he tahdottomia historian välikappaleita ja tekivät itseltään salattua, vaan meille käsitettävää työtä. Tämmöinen on kaikkien käytännöllisten toimimiesten ainainen kohtalo ja se on sitä ahtaampi, kuta korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa he ovat.
Nyt ovat v:n 1812 toimimiehet aikoja sitte poistuneet paikoiltaan, heidän omakohtaiset pyyteensä ovat kadonneet jäljettömiin ja edessämme ovat vain sen ajan historialliset tulokset.
Mutta jos otaksutaan, että Europan ihmisten täytyi tunkeutua Napoleonin johdolla Venäjän sydämeen ja siellä sortua, niin käy meille tämän sodan ihmis-osanottajien mieletön, julma ja itsensä kanssa ristiriidassa oleva toiminta selväksi kokonaisuudessaan.
Sallimus pakotti kaikki nuo ihmiset heidän omia etuja ajaessaan vaikuttamaan yhden suuren lopputuloksen saavuttamiseen, josta ei yhdelläkään ihmisellä (ei Napoleonilla eikä Aleksanterilla, saatikka sitte jollakulla muulla sotaan osaaottaneella) ollut vähintäkään aavistusta.
Nyt meille on selvää, mikä v. 1812 oli syynä ranskalaisen armeijan perikatoon. Ei kukaan rupea väittämään vastaan, että syynä Napoleonin ranskalaisten joukkojen perikatoon oli yhdeltä puolen heidän marssinsa myöhäisenä vuodenaikana ja valmistuksitta talviretkeä varten Venäjän sydämeen ja toiselta puolen luonne, jonka sota otti venäläisten kaupunkien polttamisen ja Venäjän kansassa vihollista kohtaan herätetyn vihan vaikutuksesta. Siihen aikaan ei kukaan voinut ei ainoastaan nähdä sitä (mikä nyt näyttää ilmeiseltä), että vain tämän kautta voi tuhoutua 800-tuhantinen maailman parhain ja parhaimman sotapäällikön johtama armeija joutuessaan tekemisiin kahta vertaa heikomman, kokemattoman ja kokemattomien sotapäälliköiden johtaman venäläisen armeijan kanssa;ei kukaan ei ainoastaan nähnyt tätä— vaan kaikki ponnistuksetvenäläisten puoleltatarkottivat aina sen ehkäisemistä, mikä yksistään olisi voinut pelastaa Venäjän, jaranskalaisten puolelta, Napoleonin kokemuksesta ja niin kutsutusta sotaisesta nerosta huolimatta, tarkottivat kaikki ponnistukset sitä, että kesän lopulla olisi ehditty tunkeutua Moskovaan saakka eli toisin sanoen tehdä se, minkä täytyi jouduttaa heidän perikatonsa.
Vuotta 1812 koskevissa historiallisissa teoksissaan puhuvat ranskalaiset kirjottajat hyvin mielellään siitä, miten Napoleon oli pitänyt vaarallisena marssia liian kauas, miten hän etsimällä oli etsinyt tappelua, miten hänen marsalkkansa olivat häntä kehottaneet pysähtymään Smolenskiin y.m.s. johtopäätöksiä, jotka todistavat, että muka silloinkin jo olisi oivallettu retken vaarallisuus. Venäläiset kirjottajat taas kertovat vielä mieluummin, miten sodan alusta pitäen oli olemassa semmoinen suunnitelma, jonka mukaan Napoleon oli houkuteltava Sisä-Venäjälle, ja yksi sanoo sen olleen Pfuelin, toinen jonkun ranskalaisen, kolmas Tollin, neljäs itse keisari Aleksanterin laatiman. Kaikki viittaavat muistiinpanoihin, ehdotelmiin ja kirjeisiin, joissa todellakin löytyy vihjauksia tämmöiseen menettelytapaan. Mutta nämä viittaukset niin ranskalaisten kuin venäläistenkin puolelta sen ennalta huomaamiseen mikä on tapahtunut, tuodaan esiin vain sen johdosta, että itse tapaus on näyttänyt ne oikeiksi. Jos tapausta ei olisi tapahtunutkaan, niin olisi nuo vihjaukset unohdettu, kuten on unohdettu tuhansia ja miljoonia vastakkaisia vihjauksia ja arveluja, jotka siihen aikaan olivat vallalla, mutta jotka osottautuivatkin sopimattomiksi ja siksi joutuivat unhotuksiin. Jokaisen tekeillään olevan tapauksen kulusta ja päättymisestä on niin paljon arveluja, että päättyipä se tavalla tai toisella, on aina ihmisiä, jotka sanovat: "johan minä silloin sanoin, että niin se käy", vaan unohtavat samalla kokonaan, että lukemattomien arvelujen joukossa oli ollut aivan vastakkaisiakin.
Arvelut siitä, että Napoleon tunsi sotalinjansa laventamisen vaarallisuuden ja että venäläiset tahtoivat houkutella vihollisen maan sisään, ovat nähtävästi tätä lajia ja historioitsijat voivat vain kovasti pinnistellen selittää, että Napoleonin päässä oli ollut mainittu ajatus ja venäläisillä sotapäälliköillä mainittu suunnitelma. Kaikki tosiasiat puhuvat aivan suorastaan noita arveluja vastaan. Venäläisillä ei näet koko sodan aikana ollut aikomusta houkutella ranskalaisia Sisä-Venäjälle, päinvastoin toimittiin ainoastaan siihen suuntaan, että heidät olisi voitu pysähdyttää heti Venäjän rajan yli päästyään. Napoleon ei suinkaan pelännyt sotalinjansa laajentamista, vaan hän päinvastoin iloitsi jokaisesta edistysaskeleestaan ja etsi taistelua hyvin laiskasti, eikä ollenkaan niin kuin edellisillä retkillään.
Meidän armeijamme joutuvat aivan sodan alussa toisistaan erilleen ja ainoa päämäärä, johon me pyrimme, on niiden yhdistäminen, vaikka peräytymiseen ja vihollisen sisämaahan houkuttelemiseen nähden armeijojen yhdistäminen ei ollut ollenkaan edullista. Rakennetaan sitte suuremmoinen Drissan leiri Pfuelin suunnitelman mukaan ja etemmä ei aijota peräytyä. Hallitsija nuhtelee ylipäälliköltä jokaisesta peräytymisaskeleesta. Keisarin mieleen ei johdu edes aavistusta, että Moskova poltettaisiin, saati sitte, että vihollinen pääsisi Smolenskiinkaan saakka. Vaan kun armeijat ovat yhdistyneet, vihottelee keisari siitä, että Smolensk on anastettu ja poltettu eikä ole antauduttu sen muurien edustalla ratkaisevaan taisteluun.
Näin ajattelee hallitsija, mutta kaikki venäläiset sotapäälliköt ja muutkin venäläiset ovat vihoissaan siitä, että meidän joukkomme peräytyvät sisämaahan.
Armeijat palotettuaan marssii Napoleon maan sydäntä kohti ja jättää käyttämättä muutamia tilaisuuksia, jolloin hän olisi voinut tapella. Elokuussa hän on Smolenskissa ja ajattelee ainoastaan sitä, miten pääsisi etemmä, vaikka, kuten nyt näemme, hänen etenemisliikkeensä olivat hänelle turmiolliset.
Tosiasiat puhuvat päivänselvästi, ettei Napoleon oivaltanut Moskovan retken vaarallisuutta eikä Aleksanteri eivätkä venäläiset sotapäälliköt ajatelleet silloin Napoleonin houkuttelemista, vaan ajattelivat päinvastoin. Napoleonin houkutteleminen maan sydämeen ei tapahtunut kenenkään suunnitelmasta (kukaan ei edes uskonut sen mahdollisuuteen), vaan tapahtui se mitä monimutkaisimpien sotaan osanottaneiden ihmisten juonien, tarkotusten ja mielitekojen vaikutuksesta, koska he eivät oivaltaneet sitä, mikä olisi ollut oivallettava eivätkä myöskään sitä, mikä oli Venäjän ainoa pelastus. Kaikki tapahtuu odottamatta. Armeijat joutuvat hajalleen sodan alussa. Me koetamme yhdistää ne ilmeisessä tarkotuksessa saada taistella ja ehkäistä vihollisen eteneminen. Mutta näissä yhdistämispuuhissa, karttaen taistelua maailman voimakkaimman vihollisen kanssa ja vastoin tahtoa peräytyen terävän kulman edestä, me vedämme ranskalaiset Smolenskiin. Eikä siinä kyllin, että me peräydymme terävän kulman edestä siitä syystä, että ranskalaiset marssivat kummankin armeijan välissä, vaan tuo kulma kärjistyy entistään terävämmäksi ja me peräydymme yhä edelleen siitä syystä, että Barclay de Tolly on saksalainen eikä ole suosittu, on vastenmielinen Bagrationille (jonka on asetuttava hänen päällikkyyteensä) ja Bagration, komentaessaan 2:sta armeijaa, koettaa mahdollisimman kauan viivyttää yhdistymistään Barclayhin, jotta ei tarvitseisi asettua hänen johtonsa alaiseksi. Bagration viivyttelee yhtymistään (vaikka se oli kaikkien päälliköiden päätarkotus) siitä syystä, että hän mielestään tällä liikkeellä saattaa vaaraan koko armeijan ja että hänen on kaikista edullisinta marssia enemmän vasemmalle ja etelämmäksi sillä tavoin hätyyttääkseen vihollista siipi- ja selkäpuolelta sekä täydentääkseen joukkonsa Ukrainissa. Vaan tuntuu siltä, että hän oli keksinyt tämän menettelyn siksi, ettei hän tahtonut alistua vihatun ja yhtä arvoastetta häntä alemman saksalaisen Barclayn johtoon.
Keisari on armeijan keskuudessa sitä varten, että elähyttäisi sen intoa, vaan hänen läsnäolonsa ja tietämättömyytensä, mitä tekisi ja mitä panisi toimeen, sekä neuvonantajien ja suunnitelmien suunnaton paljous hävittävät 1:sen armeijan toimintatarmon ja armeija peräytyy.
Päätettiin pysähtyä Drissan leiriin, vaan Paulucci, joka himosi ylipäällikkyyttä, saakin yht'äkkiä vaikutetuksi Aleksanteriin niin voimakkaasti, että Pfuelin suunnitelma hylätään ja asiain johto annetaan Barclayn käsiin. Mutta kun Barclay ei herätä luottamusta, rajotetaan hänen toimintavaltaansa. Armeijat ovat hajallaan, johdon eheyttä ei ole, Barclay ei ole suosittu. Tästä saksalaisen ylipäällikön vieromisen ja armeijan hajallaan olemisen sekasotkusta johtuu yhdeltä puolen epäröivä, veltto toiminta ja taistelun karttaminen (josta ei olisi voinut pidättyä, jos armeijat olisivat olleet koossa eikä ylipäällikkönä Barclay) ja toiselta puolen yhä lisääntyvä viha saksalaisia kohtaan sekä isänmaallisen hengen viriäminen.
Ja lopuksi, hallitsija matkustaa armeijasta, jonka seikan ainoaksi ja otollisimmaksi tekosyyksi valitaan ajatus, että hänen on herätettävä pääkaupunkien kansa nousemaan kansalliseen sotaan. Tämä hallitsijan matka Moskovaan saa Venäjän voimat kasvamaan kolmenkertaisiksi.
Hallitsija poistuu armeijan keskuudesta siitä syystä, että hän olisi haitannut ylipäällikön vallan kokonaisuutta ja hän toivoo, että sen jälkeen ryhdytään tarmokkaasti toimimaan. Mutta armeijan päällikköjen asema huononee ja sotkeutuu entistä pahemmaksi. Bennigsen, suuriruhtinas ja kenraali-adjutanttien lauma jää armeijaan pitämään silmällä ylipäällikön toimia ja kannustamaan hänen tarmoaan, vaan Barclay, joka tuntee olevansa entistä ahtaammalla kaikkien näidenhallitsijan silmienkatsannon alla, käy yhä varovammaksi, pelkää toimia uskaliaasti ja karttaa taistelua.
Barclay edustaa ja puoltaa varovaisuutta. Tsesarevvitsh viittaa petokseen ja vaatii ratkaisevaa taistelua. Ljubomirski, Bronnitski, Vlotski ja muut senkaltaiset lietsovat tämän sotkun ja hälinän semmoiseksi mylläkäksi, että Barclay lähettää sillä tekosyyllä, että hänen on toimitettava hallitsijalle muutamia asiapapereita, puolalaiset kenraali-adjutantit Pietariin ja ryhtyy avoimeen taisteluun Bennigsenin ja suuriruhtinaan kanssa.
Smolenskissa armeijat vihdoinkin yhtyvät, niin paljo kuin Bagration hangottelikin sitä vastaan.
Bagration ajaa vaunuilla talon eteen, jossa Barclay asuu. Barclay panee upseerivyön vyötäreilleen, tulee vastaan ja esittää raportin arvossa ylemmälle Bagrationille. Bagration koettaa olla ylevämielinen ja arvonsa ylemmyydestä huolimatta alistuu Barclayn johtoon, mutta on tämän jälkeen vielä eripuraisempi. Bagration lähettää hallitsijan käskystä hänelle virallisen kertomuksen. Hän kirjottaa Araktshejeville: "Tehköön hallitsijani miten tahtoo, mutta minä en voi mitenkään tulla toimeenministerin(Barclayn) kanssa. Lähettäkää minut Herran nimessä jonnekin vaikka rykmentin päälliköksi, täällä minä en voi olla. Koko pääkortteeri on täynnä saksalaisia, niin että venäläisen on mahdoton elää eikä mistään ole mitään tolkkua. Minä luulin palvelevani yksistään hallitsijaa ja isänmaata, vaan todellisuudessa onkin niin, että palvelen Barclayta. Ja sitä en tosiaankaan tahdo". Bronnitskien, Wintzingerodein ja muiden heidänlaistensa hääräilevä parvi myrkyttää yhä enemmän ylipäälliköiden välejä ja yksimielisyys hataroituu hataroitumistaan. Smolenskin luona hankkiudutaan ryntäämään ranskalaisten kimppuun. Eräs kenraali lähetetään tutkimaan asemaa. Tämä kenraali, joka vihaa Barclayta, menee hyvän ystävänsä, armeijaosaston päällikön luo ja istuttuaan hänen luonaan kokonaisen päivän palaa Barclayn luo ja moittii taistelutannerta aivan yksityiskohtia myöten, vaikka hän ei ollut sitä nähnytkään.
Sillä aikaa kun riidellään ja väitellään tulevasta taistelupaikasta, sillä aikaa kun me etsimme ranskalaisia erehdyttyämme heidän olinpaikastaan, yllättävät ranskalaiset Nevjerovskin divisioonan ja marssivat aina Smolenskin muurien alle.
Nyt on ryhdyttävä äkkiarvaamatta taisteluun, jotta pelastettaisiin liikeyhteys. Taistelu taistellaan. Tuhansia surmataan kummallakin puolella.
Smolensk jätetään vastoin hallitsijan ja koko kansan tahtoa. Mutta Smolenskin polttivat asukkaat itse, jotka heidän kuvernöörinsä oli pettänyt, ja kurjuuteen joutuneet asukkaat lähtevät muille esimerkin antaen Moskovaan ja ajattelevat vain omia tappioitaan sekä yllyttävät vihaa vihollista kohtaan. Napoleon marssii edelleen, me peräydymme ja saavutetaankin juuri se, jonka piti lannistaa Napoleon.
Seuraavana päivänä poikansa lähdön jälkeen kutsui ruhtinas Nikolai Andrejevitsh ruhtinatar Marian luokseen.
— No, oletko nyt tyytyväinen? — sanoi ruhtinas hänelle, — Rakensit riidan isän ja pojan välille! Kyllä kait! Sitähän sinä toivoitkin! Minuun se koskee kovasti. Olen vanha ja heikko ja sittenkin tahdoit sitä. Niin, iloitse, iloitse nyt...
Tämän jälkeen ei ruhtinatar Maria nähnyt isäänsä kokonaiseen viikkoon. Hän oli sairas eikä näyttäytynyt huoneestaan.
Ihmeekseen huomasi ruhtinatar Maria, että vanha ruhtinas ei laskenut sairautensa aikana luokseen edes m:lle Bouriennea. Tihon yksinään hoiteli häntä.
Viikon kuluttua tuli ruhtinas näkyviin ja alkoi taas entisen elämänsä. Hän teetti uusia rakennuksia, laitatti puutarhoja, osotti erityistä intoa toimintaan ja lopetti suhteensa m:lle Bourienneen. Hänen muotonsa ja kylmyytensä ruhtinatar Mariaan tuntui puhuvan viime mainitulle: "sinä olet pannut omiasi minusta ja valehdellut ruhtinas Andreille minun suhteestani tuohon ranskattareen ja saanut minut riitaan pojan kanssa, vaan nytpä näet, etten välitä sinusta enempää kuin ranskattarestakaan".
Toisen puolen päivästä vietti ruhtinatar Maria Nikolushkan luona, pitäen silmällä tämän lukuja, opettaen hänelle venäjän kieltä ja soittoa ja keskustellen Dessallesin kanssa. Toisen puolen päivästä hän oli kirjojen, hoitajamummon ja jumalisten ihmisten parissa, joita toisinaan pujahti hänen luokseen takaoven kautta.
Sodasta ajatteli ruhtinatar Maria niin, kuin sodasta naiset ajattelevat. Hän oli peloissaan veljensä puolesta, joka oli sodassa, kauhistui ihmisten julmuutta, joka pani heidät tappamaan toisiaan, mutta ei käsittänyt tämän sodan merkitystä, sillä se näytti hänestä samallaiselta kuin kaikki entisetkin sodat. Hän ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä, vaikka hänen puhetoverinsa Dessalles, joka oli korviaan myöten kiintynyt sodan kulkuun, koetti selvitellä hänelle mietteitään, vaikka hänen luonaan käyvät jumaliset ihmiset omalla tavallaan ja kauhistuneina kertoivat kansan suusta kuulemiaan huhuja antikristuksen hyökkäyksestä ja vaikka Julie, nykyään ruhtinatar Drubetskaja, joka oli taas ryhtynyt hänen kanssaan kirjevaihtoon, kirjotteli hänelle Moskovasta isänmaallisia kirjeitä.
"Kirjotan teille venäjäksi, hyvä ystäväni", kirjotti Julie, "sillä minä tunnen vihaa kaikkia ranskalaisia ja samoin heidän kieltäänkin kohtaan, jota en voi kuulla, en puhua... Me olemme täällä Moskovassa kaikki riemuissamme ihastuksesta jumaloimaamme keisariin.
"Minun mies parkani saa nähdä vaivaa ja nälkää juutalaisissa hökkeleissä, mutta uutiset, joita minulla on kerrottavana, innostuttavat ja elähyttävät minua.
"Olette varmaankin kuulleet Rajevskin sankarityöstä, kun hän syleillen kahta poikaansa oli sanonut: 'kuolen heidän kanssaan, vaan en horju!' Ja todellakaan emme me horjuneet, vaikka vihollinen oli ollut kahta vertaa voimakkaampi. Kulutamme aikaamme, miten voimme. Mutta sodassa on, kuten ainakin sodassa. Ruhtinatar Alina ja Sophie istuvat pitkät päivät minun luonani ja me elävien miesten onnettomat lesket saamme työn lomassa aikaan mainioita keskusteluja. Teitä vain puuttuu"... j.n.e.
Ruhtinatar Maria ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä pääasiallisesti siitä syystä, ettei vanha ruhtinas puhunut siitä koskaan, ei pannut sille mitään merkitystä ja ivallisesti nauroi päivällispöydässä Dessallesille, kun tämä puhui sodasta. Ruhtinaan sävy oli niin tyyni ja vakuuttava, että ruhtinatar Maria uskoi häntä muitta mutkitta.
Koko heinäkuun oli vanha ruhtinas erinomaisen toimelias, jopa innostunutkin. Hän perkautti uuden puutarhan pohjan ja alkoi teettää uutta rakennusta palvelusväkeä varten. Eräs seikka, joka erityisesti huoletti ruhtinatar Mariaa, oli se, että vanha ruhtinas nukkui niukasti ja luovuttuaan tavastaan nukkua omassa kabinetissaan muutti joka ainoa päivä yösijaansa. Milloin hän käski levittämään kenttäsänkynsä galleriaan, milloin jäi riisuutumatta torkkumaan sohvalle tai voltaire-malliseen nojatuoliin vierashuoneeseen, jolla aikaa hänelle luki Petrusha-poika eikä m:lle Bourienne. Toisinaan hän vietti yönsä ruokasalissa.
Elokuun 1 p:nä saapui ruhtinas Andreilta toinen kirje. Ensimäisessä kirjeessään, joka oli tullut kohta hänen lähtönsä jälkeen, pyysi ruhtinas Andrei nöyrästi anteeksi isältään sitä, mitä hän oli tälle sanonut ja päästä uudestaan hänen suosioonsa. Tähän kirjeeseen vastasi vanha ruhtinas ystävällisellä kirjeellä, jonka jälkeen hän pysyi erillään ranskattaresta. Toisessa kirjeessään, jonka ruhtinas Andrei oli lähettänyt Vitebskin luota sen jälkeen, kun ranskalaiset olivat vallanneet kaupungin, hän lyhyesti kuvaili koko sodan vaiheet kartan avulla, jonka hän oli piirtänyt kirjeeseen ja lausui mielipiteitään sodan vastaisesta kohtalosta. Tässä kirjeessä huomautti ruhtinas Andrei isälleen tämän vaaranalaisesta asemasta lähellä sotanäyttämöä, sillä se oli aivan joukkojen liikuntalinjalla ja kehotti häntä muuttamaan Moskovaan.
Kun Dessalles samana päivänä päivällistä syödessä mainitsi, että ranskalaiset olivat kuulemma marssineet jo Vitebskiin, johtui vanhan ruhtinaan mieleen poikansa kirje.
— Sain vasta kirjeen ruhtinas Andreilta, — sanoi hän ruhtinatar Marialle, — oletko lukenut?
— En,mon père,[56]— vastasi ruhtinatar pelästyneenä.
Hän ei ollut voinut lukea kirjeitä, kun hän ei ollut kuullut edes niiden saapumisesta.
— Hän kirjottaa sodasta, — sanoi ruhtinas sillä tavaksi käyneellä pilkallisella hymyllä, jolla hän oli aina puhunut nykyisestä sodasta.
— Mahtaa olla hyvin mieltäkiinnittävä, — sanoi Dessalles, — ruhtinashan on tilaisuudessa...
— Sepä hauskaa! — sanoi m:lle Bourienne.
— Menkääpäs hakemaan se tänne, — sanoi ruhtinas m:lle Bouriennelle. — Se on siellä pienellä pöydällä imupaperin alla.
M:lle Bourienne hypähti iloisesti paikaltaan.
— Ei, ei, — kiljasi ruhtinas äkäisesti, — mene sinä Mihail Ivanitsh!
Mihail Ivanovitsh nousi ja meni kabinettiin. Mutta samassa kun hän tuli takasin, heitti vanha ruhtinas levottomasti ympärilleen katsellen pyyhinliinan käsistään ja meni itse.
— Ei mitään osata ja kaikki sotketaan.
Sillä aikaa kun hän viipyi kabinetissa, silmäilivät ruhtinatar Maria, Dessalles, m:lle Bourienne ja vieläpä Nikolushkakin ääneti toisiaan. Vanha ruhtinas palasi nopein askelin Mihail Ivanovitshin seuraamana kirje ja piirustuksia kädessä. Nämä hän pani pöydälle viereensä eikä antanut kenenkään lukea kirjettä päivällisen kestäessä.
Kun oli siirrytty vierashuoneeseen, antoi hän kirjeen ruhtinatar Marialle ja levitettyään uusien rakennusten piirustukset eteensä, joita hän alkoi silmäillä, käski tyttärensä lukea kirjeen ääneen. Kirjeen luettuaan loi ruhtinatar Maria isäänsä kysyvän katseen. Ruhtinas tarkasteli piirustuksia nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.
— Mitäs te, ruhtinas, siitä ajattelette? — uskalsi Dessalles kysyä.
— Minäkö? ... — kysyi ruhtinas aivan kuin vastenmielisesti ajatuksistaan heräten, mutta silmiään rakennuspiirustuksista nostamatta.
— Voi olla hyvin mahdollista, että sotanäyttämö vähitellen lähenee meitä...
— Ha-ha-haa! Sotanäyttämö! — sanoi ruhtinas. — Minä olen sanonut ja sanon nytkin, että sotanäyttämönä on Puola eikä vihollinen koskaan pääse Niemeniä etemmäksi.
Dessalles katsahti kummissaan ruhtinaaseen, joka puhui Niemenistä, vaikka vihollinen oli jo Dnjeperin rannoilla. Mutta ruhtinatar Maria, joka oli unohtanut Niemenin maantieteellisen aseman, ajatteli, että hänen isänsä puhui totta.
— Lumien sulaessa he hukkuvat Puolan nevoihin. He eivät näe eteensä, — sanoi ruhtinas nähtävästi ajatellen v:n 1807 sotaa, joka, kuten hänestä tuntui, oli ollut vasta äsken. Bennigsenin olisi pitänyt marssia ennemmin Preussiin, asiat olisivat käyneet toisin...
— Mutta, ruhtinas, — virkkoi Dessalles arasti, — kirjeessä puhutaan Vitebskista...
— Niin, kirjeessäkö? Niin ... — sanoi ruhtinas tyytymättömästi. — Niin ... niin... — Hänen kasvonsa äkkiä synkistyivät. Hän vaikeni hetkisen. — Niin, hän kirjottaa, että ranskalaiset lyötiin ... minkä joen luona se olikaan?