Palattuaan nyt mitä onnellisimmassa mielentilassa eteläisiltä maatiloiltaan päätti Pierre käydä tapaamassa ystäväänsä Bolkonskia, jonka luo jo oli kauvan ollut hankkeissa matkustaa ja jota hän ei ollut tavannut kahteen vuoteen.
Bogutsharovo sijaitsi laakealla, rumalla alangolla peltojen ja kuusi- ja koivumetsien ympäröimänä. Herraskartano oli kylän suussa, joka suorana piiruna lojui kahden puolen valtatietä. Talon edessä oli hiljan kaivettu, äärillään vettä oleva lammikko, jonka rannoille ei ruoho edes vielä ollut kerinnyt nousemaan. Talon ympärillä kasvoi nuorta metsää, siellä täällä jokunen mäntykin.
Rakennuksia oli talossa: luha, väentupa, talli, sauna, kylkirakennus ja suuri, kivinen päärakennus puoliympyräisine otsamineen, joka sentään vielä ei ollut valmis. Päärakennuksen ympärille oli istutettu pieniä puita ja pensaita. Aidat ja portit olivat jykevät ja uuden uutukaiset; katoksessa oli kaksi ruiskua ja viheriäiseksi maalattu vesitynnyri; tiet olivat suorat, sillat kaidepuilla varustetut ja vahvat. Kaikki todisti täsmällisyyttä ja hyvää talouden hoitoa. Kohtaamiltaan talon miehiltä sai Pierre tietää, että ruhtinas asui pienessä, hiljan rakennetussa kylkirakennuksessa, aivan lammikon rannalla.
Ruhtinas Andrein vanha hoitaja, Anton, auttoi Pierren vaunuista, sanoi ruhtinaan olevan kotona ja vei Pierren siistiin, pieneen eteiseen.
Pierreä kummastutti pienen, mutta siistin talon vaatimattomuus sellaisten loistavien olojen jälkeen, jollaisissa hän viimeksi oli tavannut ystävänsä Pietarissa. Hän astui kiireesti vielä hongalta hajahtavaan, kalkkiamattomaan pienoiseen saliin ja tahtoi mennä etemmäksi, mutta Anton juoksi edeltä varpaisillaan ja koputti ovelle.
— No, mitä siellä? — kuului räikeä, vastenmielinen ääni.
— Vieras, — vastasi Anton.
— Pyydä hieman odottamaan, — ja kuului sysättävän tuolia. Pierre meni nopein askelin ovelle ja töyttäsi huoneesta tulevaan, synkän näköiseen, vanhentuneeseen ruhtinas Andreihin, Pierre syleili häntä ja nostettuaan lasit silmiltään suuteli häntä poskiin ja tarkasteli läheltä.
— Kas enpä odottanut, tervetullut, — sanoi ruhtinas Andrei.
Pierre ei puhunut mitään; kummastellen, tuijottavin katsein hän tarkasteli ystäväänsä. Häntä hämmästytti ruhtinas Andreissa tapahtunut muutos. Sanat olivat mairittelevia, hänen huulillaan ja kasvoillaan leikki hymy, mutta katse oli sammunut, kuollut, johon ruhtinas Andrei, vaikka nähtävästi sitä halusi, ei voinut iloista ja liekehtivää loistetta lietsoa. Eipä hän juuri ollut laihtunut, kalvistunut, miehistynyt tämä hänen ystävänsä; mutta tuo katse ja tuo uurre otsalla, mitkä kertoivat pitkäaikaisesta, yhteen ainoaan asiaan kohdistuneesta miettimisestä, kummastuttivat ja oudostuttivat Pierreä, kunnes hän tottui niihin.
Kuten on laita pitkän eron jälkeen kohdattaissa, ei keskustelu voinut pitkiin aikoihin asettua; he kyselivät ja vastailivat lyhyesti sellaisistakin asioista, joista tiesivät kauvan tarvitsevan keskustella. Viimeinkin alkoi keskustelu vähitellen pysähtyä ennen hätimiten kosketeltuihin seikkoihin: kysymyksiin entisestä elämästä, tulevaisuuden tuumiin, Pierren matkaan, hänen toimiinsa, sotaan y.m.s. Aatoksien keskittyminen ja alakuloisuus, jotka Pierre oli huomannut ruhtinas Andrein katseesta, kuvautuivat vielä voimakkaammin hymyssä, jota tämä hymyili Pierren puhuessa, varsinkin silloin, kun Pierre puheli ilon innossa menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Ruhtinas Andrei näytti tahtoneenkin muttei mitenkään voinut innostua Pierren puheisiin. Pierre alkoi tuntea, että ruhtinas Andrein kuullen oli sopimatonta puhua riemusta, haaveista, onnen ja hyvän toiveista. Häntä hävetti ilmaista kaikkia uusia vapaamuurari-aatteitaan, jotka hänen viime matkallaan olivat erityisen voimakkaina hänessä uusiutuneet ja heränneet. Hän puheli varovaisesti ja pelkäsi, että häntä pidetään naivina; sen ohessa häntä vastustamattomasti halutti pian näyttää ystävälleen, että hän nyt oli aivan toinen, parempi Pierre kuin Pietarissa ollessaan.
— En voi teille sanoa, miten paljon olen siitä ajasta kokenut ja muuttunut. En itseäni enään tuntisi.
— Niin, paljon, paljon olemme niistä päivin muuttuneet, — sanoi ruhtinas Andrei.
— No, entäs te? — Pierre kysäsi, — mitä suunnitelmia teillä on?
— Suunnitelmia? — toisti ruhtinas Andrei pilkallisesti.
— Minulla suunnitelmia? — hän kertasi, ikäänkuin olisi ihmetellyt sellaisen sanan merkitystä. — Niin, näethän, rakennutan, haluan tulevana vuonna jo tykkönään muuttaa...
Pierre vaiti ollen herkeämättä katseli Andrein vanhentuneisiin kasvoihin.
— Ei, minä kysyn, — sanoi Pierre, mutta ruhtinas Andrei keskeytti:
— Niin, mitäpäs minusta puhetta ... kerrohan sinä, kerro matkastasi, kaikesta, mitä maatiloillasi olet toimittanut.
Pierre alkoi kertoa, mitä hän oli tehnyt maatiloillaan, parhaampansa mukaan kumminkin koettaen salata osallisuutensa tehtyihin parannuksiin. Ruhtinas Andrei ehätti jonkun kerran edeltä sanomaan Pierren ajatuksen, aivan kuin olisi kaikki, mitä Pierre oli tehnyt, ollut jo kauvan tunnettu tarina, ja hän kuunteli, ei ainoastaan haluttomasti, vaan vieläpä kuni häveten Pierren puheita.
Pierren olo ystävänsä seurassa kävi kiusalliseksi, jopa raskaaksikin. Hän vaikeni.
— Kuulehan rakkahani, sanoi ruhtinas Andrei, jonka nähtävästi myös oli raskas ja pulmallinen vieraineen, — elän täällä näin leirioloissa, tulin vain katsomaan. Menen tänään taas sisareni luo. Tutustan sinut heihin. Mutta oletkin, luulen, jo tuttu, — hän sanoi, nähtävästi vain kohteliaisuudesta vieraaseen, jonka kanssa hänellä tällä erällä ei tuntunut olevan mitään yhteistä. — Lähdemme päivällisen syötyämme. Mutta nyt kai tahdot katsastaa kartanoani?
He läksivät kartanolle ja käyskentelivät päivällisiin asti, keskustellen valtiollisista uutisista ja yhteisistä tuttavista, kuten keskustelevat vain vähän toisiaan tuntevat henkilöt. Vähän vilkkaammin ja innokkaammin jutteli ruhtinas Andrei sentään rakenteella olevasta uudesta kartanostaan ja asuinrivistä, mutta siinäkin kesken puhelun, telineillä oltaessa, kun hän kuvaili Pierrelle rakennuksen asemaa, hän äkkiä keskeytti:
— Muuten, eihän siinä ole mitään huvittavaa, menkäämme päivälliselle ja sitten matkalle.
Päivällistä syötäessä johtui keskustelu Pierren naimiseen.
— Tulin kovin kummiini, kun kuulin siitä, — sanoi ruhtinas Andrei.
Pierre karahti punaiseksi, kuten aina tästä asiasta puhuttaessa, ja sanoi hätäisesti:
— Joskus juttelen teille, miten tämä kaikki tapahtui. Mutta tietäkää, että kaikki on ikuisiksi ajoiksi katkennut.
— Ikuisiksiko? — sanoi ruhtinas Andrei. — Ikuista ei ole mikään.
— Mutta tiedättehän miten kaikki loppui? Olettehan kuullut kaksintaistelusta?
— Kyllä, sinä läpäisit senkin.
— Eräästä seikasta Jumalaa kiitän, kiitän siitä, etten tappanut sitä miestä, — Pierre sanoi.
— Miksikä? — virkkoi ruhtinas Andrei. — Häijyn koiran tappaminen on hyväkin työ.
— Ei, ihmisen tappaminen on pahasti, väärin...
— Miksi väärin? — toisti ruhtinas Andrei. — Mikä on oikeata, mikä väärää, ei ole ihmisten määrättävissä. Ihmiset ovat iät päivät erehtyneet ja tulevat erehtymään, eivätkä missään enemmän kuin siinä, mitä katsovat kulloinkin oikeaksi ja vääräksi.
— Väärää on se, mikä on vahingoksi toiselle ihmiselle, — sanoi Pierre hyvillään siitä, että ruhtinas Andrei ensi kerran hänen tulonsa jälkeen innostui ja alkoi puhua, tahtoen ilmaista kaiken, mikä oli tehnyt hänet sellaiseksi kuin hän nyt oli.
— Mutta kuka sinulle on sanonut, mikä on vahingoksi toiselle ihmiselle? — kysyi ruhtinas Andrei.
— Vahingoksi? Vahingoksi? — Pierre sanoi. — Kaikki tiedämme, mikä on vahingoksi itsellemme.
— Niinpä tiedämme, mutta sitä, mikä on itselleni vahingoksi, en voi tehdä toisille, — sanoi ruhtinas Andrei, yhä enemmän innostuen ja nähtävästi haluten ilmaista Pierrelle uuden maailmankatsomuksensa. Hän puhui ranskaa. —Je ne connais dans la vie que deux maux hien réels: c'est le remord et la maladie. Il n'est de bien que l'absence de ces maux.[26]Elää itseään varten ja välttää vain näitä kahta pahaa: siinä nykyinen viisauteni.
— Mutta lähimäisenrakkaus ja uhrautuvaisuus? — puuttui Pierre puheesen. — Ei, en koskaan ole kanssanne yhtä mieltä! Elää vain niin, ettei tee pahaa, ettei tee kaduttavia tekoja, ei riitä. Minä elin niin, elin itseäni varten ja turmelin elämäni. Ja vasta nyt, kun elän, tai ainakin koetan elää (vaatimattomuudesta Pierre korjasi lauseensa) toisia varten, vasta nyt olen käsittänyt elämäni koko onnen. Ei, en ole kanssanne yhtä mieltä, ja ettepä tekään niin ajattele kuin puhutte.
Ruhtinas Andrei katseli vaiti ollen Pierreä ja hymyili ilkamoivasti.
— Kunpa näet sisareni, ruhtinatar Marian. Teistä tulee ystävät, — hän sanoi. — Ehkä olet oikeassa itseesi nähden, — jatkoi hän hetkisen kuluttua; — mutta kukin elää omalla tavallaan: sinä elit itseäsi varten ja sanoit, että sillä olit turmelemaisillasi elämäsi, mutta että aloit tuntemaan onnen vasta kun aloit elää muita varten. Minäpä olen kokenut päinvastaista. Minä olen elänyt kunnian vuoksi. (Sillä mitä on kunnia? Myöskin rakkautta toisiin, halu tehdä heille jotakin, halu heidän kiitoksiinsa). Niin, olen elänyt muita varten enkä vain ole ollut turmelemaisillani elämääni, olen sen hoki turmellut. Ja siitä saakka, kun aloin elää itseäni varten, olen ollut rauhallisempi.
— Mutta mitä itselleen elämistä teidän elämänne on? — kysyi Pierre innostuen. — Entä poika, entä sisar, isä?
— Niin, nehän ovat kaikki samaaminää, ne eivät ole toisia, — sanoi ruhtinas Andrei, — mutta muut, lähimäiset,le prochain, kuten te ruhtinatar Marian kanssa niitä nimitätte, nepä ovat hairahduksen ja pahuuden päälähde.Le prochainovat ne, sinun kieviläiset talonpoikasi, joille tahdot tehdä hyvää.
Ja hän katsahti Pierreen pilkallisen härnäävin katsein. Hän nähtävästi haastoi Pierreä kinastelemaan.
— Laskette leikkiä, — puheli Pierre yhä enemmän innostuen. — Mitä hairausta ja pahaa voi olla siinä, että halusin (hyvin vähän ja huonosti täytin), mutta halusin tehdä hyvää ja teinkin jotakin? Mitäpä pahaa voi olla siinä, että onnettomat ihmiset, talonpoikamme, ihmiset meidän vertaisemme, jotka kasvavat ja kuolevat käsittämättä Jumalasta ja oikeudesta muuta kuin juhlamenot ja ja ajattelematta luetut rukoukset, saavat oppia tulevan elämän, hyvityksen, palkinnon, lohdutuksen lohdullisia oppeja? Mitä pahaa ja hairahdusta on siinä, että ihmiset kuolevat avutta tautiin, kun niin helppo on aineellisesti heitä auttaa, ja minä annan heille lääkkeitä, sairashuoneen, ja vanhuuden turvan? Ja eikö se ole kouraantuntuva ja epäilemätön hyvä työ, että talonpoika muijineen, lapsineen, joilla ei ole päivän eikä yön rauhaa, saa minulta lepo- ja joutoaikaa? ... — puheli Pierre hätäisesti ja tapaillen. — Ja näin tein, joskin huonosti, joskin vähässä määrässä, mutta jotain toki tein tämän hyväksi, ja te ette mitenkään saa minua luopumaan vakaumuksesta, että tekemäni on hyvää, enkä sitäkään usko, että toisin näistä asioista ajattelisitte. Mutta pääasia, — jatkoi Pierre, — minäpä tiedän ja tiedän varmasti, että nautinto tämän hyvän tekemisestä on ainoa todellinen elämän onni.
— Niin, jos kysymys asetetaan tälle kannalle, on se toista, — sanoi ruhtinas Andrei. — Minä rakennan taloa, viljelen puutarhaa ja sinä — perustat sairashuoneita. Kummankin työ voi olla hyvää ajanvietettä. Mutta mikä on oikeata, mikä hyvää — jätä se sen arvosteltavaksi, joka kaikki tietää, mutta älä meidän. No, tahdot riidellä, — hän lisäsi, — annappa tulla.
He nousivat pöydästä ja menivät istumaan kuistille.
— No, riidelkäämme sitten, — sanoi ruhtinas Andrei. — Sinä puhut kouluista, — jatkoi hän, taivuttaen sormeaan, — opetuksista ja niin poispäin, se on, tahdot ohjata tuon, — hän näytti talonpoikaa, joka lakki kourassa kulki heidän ohitseen, — hänen eläimellisestä tilastaan, ja herättää hänessä siveellisiä tarpeita, mutta minusta näyttää, että ainoa mahdollinen onni on — eläimellinen onni, — ja sen sinä tahdot häneltä ryöstää. Minä kadehdin häntä ja sinä tahdot tehdä hänet minuksi, antamatta hänelle minun käytettävissäni olevia elämisen keinoja. Sitten sanot: on huojennettava hänen työtaakkaansa. Mutta minun mielestäni ruumiillinen työ on hänelle yhtä välttämätön, yhtäläinen olemisen ehto, kuin minulle ja sinulle järjen työ. Sinä et voi olla ajattelematta. Minä panen maata kello 3:n aikaan, ajatukset täyttävät pääni, enkä voi nukkua, kieriskelen vuoteella aamuun saakka enkä nuku siksi, että ajattelen, enkä voi olla ajattelematta, kuten ei hänkään voi olla kyntämättä, niittämättä; muuten menee hän kapakkaan tai sairastuu, samoin kuin en minä voi kestää hänen hirveätä ruumiillista työtään, vaan kuolla kuperrun viikon kuluttua, samoin ei hänkään kestä minun ruumiillista joutilaisuuttani; hän lihoo suunnattomasti ja kuolee. Kolmanneksi, — mitäs sinä taas vielä sanoitkaan? — Ruhtinas Andrei taivutti kolmannen sormen. — Ah, niin, sairashuoneita ja lääkkeitä. Hän saa halvauksen, on kuolemaisillaan, mutta sinä isket suonta, ja parannat hänet. Hän raatustaa raajarikkona kymmenen vuotta kaikkien taakkana. Paljon rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa on hänen kuolla. Toisia syntyy, ja onpa niitä muutenkin paljon. Jospa säälittelisit, että sinulta meni työmies, — jona minä häntä pidän, mutta rakkaudesta häneen tahdot hänen parantaa. Mutta ei hän sitä tarvitse. Niin, ja siksi toiseksi, on pelkkää mielikuvitusta, että lääketiede olisi koskaan ketään parantanut! Tappaa — sen tekee! — hän sanoi, häijyn ilkeästi kasvojaan rypistäen ja kääntyen Pierrestä.
Ruhtinas Andrei lausuili ajatuksensa niin selvästi ja täsmällisesti, että selvästi huomasi hänen näitä asioita monasti miettineen, ja hän puhui mielellään ja vinhaan, kuten ihminen, joka pitkään aikaan ei ole saanut puhua. Mitä toivottomammaksi hänen arvostelunsa kävivät sitä elokkaimmiksi kävivät hänen kasvonsa.
— Ah, se on kauheata, kauheata! — sanoi Pierre. — En vain käsittää, miten on mahdollista niin ajatellen elää. Minullakin oli sellaisia hetkiä, aivan hiljan, Moskovassa ja matkoilla ollessani, mutta silloin siihen määrään masennun, etten eläväni tunne, kaikki on minusta inhottavaa ... etenkin minä itse. Silloin en syö, en peseydy... No, entäs te?
— Miksikäs olla peseymättä, se ei ole siistiä, — sanoi ruhtinas Andrei. — Päinvastoin, on koetettava tehdä elämä mahdollisimman miellyttäväksi. Elän, enkä ole siihen syypää, siispä pitää jotenkuten paraan mukaan mutta ketään häiritsemättä, elää kuoloon asti.
— Mutta mikä herättää teissä halua elämään noine ajatuksinenne. Istua liikkumatta, eikä ryhtyä mihinkään...
— Elämä ei niinkään jätä rauhaan. Mielelläni olisin mitään tekemättä, mutta katsos, toiselta puolen täkäläinen aatelisto piti minut ansiokkaana puhemiehekseen; vaivoin pääsin siitä eroon. He eivät voineet käsittää, ettei minussa ole sitä, mitä tällaisessa toimessa tarvitaan, ei ole tuota hyväntahtoista ja huolehtivaa typeryyttä, joka on välttämätön. Sitten tämä talo, jota piti ryhtyä rakentamaan, jotta olisi ihmisellä rauhallinen sopukkansa. Nyt vielä nostoväki.
— Miksi ette palvele armeijassa?
— Austerlitzin jälkeen! — sanoi ruhtinas Andrei synkästi. — Ei, kiitän nöyrimmästi; olen mielessäni päättänyt, etten Venäjän toimivaan armeijaan palvelemaan ryhdy. Enkä ryhdy, vaikkapa Bonaparte olisi tuossa Smolenskin luona ja uhkaisi Lisijagoria, en silloinkaan astu venäläiseen armeijaan. No, sanoin sen siis sinulle, — pitkitti rauhoittavasti ruhtinas Andrei. — Nyt nostoväessä, isä on 3:nen piirin ylipäällikkö, ja ainoa keino minulle pelastua palveluksesta on — olla hänen palveluksessaan.
— Siispä te palvelette?
— Palvelen.
Hän oli hetkisen vaiti.
— Mutta miksi sitten palvelette?
— Sanonko sen teille. Isäni on aikakautensa mainioimpia miehiä. Mutta hän alkaa jo vanheta ja hän on, ei juuri julma, mutta luonteeltaan liian toimintahaluinen. Hän on kauhea rajattomaan valtaansa tottuneena, etenkin nyt, kun Hallitsija on antanut tämän vallan kaikille nostoväen ylipäälliköille. Jos kaksi viikkoa sitten olisin myöhästynyt kaksi tuntia, olisi hän hirtättänyt pöytäkirjan pitäjän Juhnovissa, — sanoi ruhtinas Andrei hymyillen. — Niinpä palvelenkin sentähden, että paitsi minulla ei kellään ole vaikutusta isääni, ja pelastan hänet silloin tällöin teoista, jotka häntä jälkeenpäin kaivelisivat. — No kas, siinäpä ollaan!
— Kyllä,mais ce n'est pas comme vous l'entendez,[27]— jatkoi ruhtinas Audrei. — En tutuistakaan hyvää halunnut enkä halua tuolle pöytäkirjuri roistolle, joka oli varastanut vähäisen saappaita nostomiehiltä; olisinpa ollut tyytyväinen nähdessäni hänet hirtettynä, mutta minun oli sääli isää, se on taaskin itseäni.
Ruhtinas Andrei innostui yhä enemmän. Hänen silmänsä loistivat kuumeentapaisesti hänen koettaessaan todistaa Pierrelle, että hänen menettelytapansa aina on ollut vapaa lähimäisenrakkaudesta.
— Vai niin, tahdot vapauttaa talonpojat, — hän jatkoi. — Se on varsin hyvä; mutta ei sinulle (sinä, luullakseni, et ole ketään piessyt kuoliaaksi etkä lähettänyt Siperiaan) ja vielä vähemmin talonpojille. Jos heitä lyö, pieksee, lähettää Siperiaan, niin ei se heille, arvelen, ole sen pahempi. Siperiassa hän viettää samaa naudan elämää, arvet ruumiissa kasvavat umpeen, ja hän on yhtä onnellinen kuin oli ennenkin. Mutta talonpoikain vapauttaminen on tarpeellinen niiden ihmisten tähden, jotka joutuvat siveelliseen rappiotilaan, jotka ovat tehneet kaduttavia töitä, sitten tukahuttaneet katumuksen tunnon sydämestään ja raaistuvat sentähden, että saattavat tuomita kuolemaan syylliset ja syyttömät. Tällaisia ihmisiä säälin ja heidän tähtensä vapauttaisin talonpojat. Sinä kenties et ole nähnyt, mutta minä olen, miten hyvät ihmiset, jotka ovat kasvaneet näissä rajattoman vallan synnyttämissä oloissa, vuosien vieriessä, kun tulevat ärtyisemmiksi, myös tulevat ankaroiksi, jäykiksi, tietävät sen, mutteivät voi hillitä itseään ja tulevat yhä vain onnettomammiksi.
— Ruhtinas Andrei puhui niin lämpimästi ja viehkeästi, että Pierre tahtomattaankin tuli ajatelleeksi, että Andrei oli saanut aiheen näihin ajatuksiinsa omasta isästään.
Hän ei vastannut mitään.
— Niin, näetsen, ketä säälin — ihmisarvoa, oman tunnon rauhaa ja puhtautta, mutten heidän selkiään ja otsiaan, jotka, piestäköön ja lyötäköön heitä miten paljon tahansa, jäävät yhä samoiksi seliksi ja otsiksi.
— Ei, ei ja tuhannesti ei, en koskaan ole kanssanne samaa mieltä, — sanoi Pierre.
Illalla istuivat ruhtinas Andrei ja Pierre vaunuihin ja läksivät Lisijagoriin. Ruhtinas Andrei katseli Pierreen ja katkaisi tuon tuostakin äänettömyyden puheillaan, jotka ilmaisivat hänen olevan hyvällä päällä.
Hän jutteli, peltoja osoittaen, taloutensa saattamisesta täyteen kuntoon.
Pierre oli synkkä ja vaiti, vastaillen lyhyeen, ja näytti vaipuneen mietiskelyihinsä.
Pierre ajatteli, että ruhtinas Andrei on onneton, että hän on erehdysten vallassa, ei tunne totista valoa, ja että hänen, Pierren, pitäisi tulla hänelle avuksi, vahvistaa ja nostaa häntä. Mutta juuri kuin Pierre mietti, miten ja mistä hän alkaisi puhua, hän tunsi sydämessään, että ruhtinas Andrei yhdellä sanalla, yhdellä tosiolla kukistaa koko hänen oppinsa ja hän pelkäsi alkaa, pelkäsi panna rakasta pyhäkköään alttiiksi mahdolliselle pilkalle.
— Ei, miksikäs niin ajattelette, — alkoi Pierre äkkiä, painaen päänsä alas, jolloin hän muistutti puskevaa härkää, — miksi ajattelette niin? Teidän ei pidä niin ajatella.
— Mitäs minä ajattelen? — kysyi ruhtinas Andrei ihmeissään.
— Elämää, ihmisen tarkoitusperää. Se on mahdotonta. Ajattelin samoin ja minut pelasti, tiedättekö mikä? Vapaamuurarius. Ei, älkää hymyilkö. Vapaamuurarius ei ole uskonnollinen ja juhlamenoja noudattava lahko, kuten minäkin ennen ajattelin, vapaamuurarius on parhaiden, ikuisten inhimillisten puolten paras ja ainoa ilmaisumuoto.
Ja hän alkoi juurta jaksain selvittää ruhtinas Andreille vapaamuurariutta sellaisena kuin hän sen käsitti. Hän sanoi, että vapaamuurarius on kristillinen oppi, joka vapauttaa maallisista ja uskonnollisista ikeistä; yhdenvertaisuuden, veljeyden ja rakkauden oppi.
Ainoastaan meidän pyhällä veljeskunnallamme on todellinen merkitys elämässä; kaikki muu on unta, — puheli Pierre. — Käsitätte, ystäväni, että tämän liiton ulkopuolella on kaikki täynnä valhetta ja vääryyttä, ja olen kanssanne yhtä mieltä siinä, että viisaalle ja hyvälle ihmiselle ei muuta tehtäväksi jää, kuin teidän tapaanne elää elämänsä loppuun, koettamalla olla muita häiritsemättä. Mutta omistakaa meidän perusvakaumuksemme, liittykää meidän veljeskuntaamme, antautukaa meille ja sallikaa itseänne opastettaa, ja heti tunnette, kuten minäkin tunsin, itsenne osaksi siitä suunnattomasta ketjusta, joka on näkymätön, ja jonka alku piilee taivaissa, — Pierre puheli.
Ruhtinas Andrei oli vaiti ja kuunteli eteensä tuijottaen Pierren puhetta. Jonkun kerran kysyi hän toistamiseen Pierreltä sellaisia sanoja, joita ei vaunun pyöräin kolinalta eroittanut. Ruhtinas Andrein silmistä välähtelevästä erityisestä loisteesta ja hänen hiljaisuudestaan huomasi Pierre, etteivät sanansa olleet turhia, ettei ruhtinas Andrei keskeytä häntä eikä liioin ilvehdi hänen puheilleen.
He saapuivat tulvivalle joelle, jonka yli heidän oli mentävä lautalla. Sillä aikaa kun hevosia ja vaunuja sijoiteltiin lautalle, olivat hekin tulleet lautalle.
Ruhtinas Andrei, nojaten kyynärpäitään kaidepuuhun, katseli vaiti ollen laskevan auringon valaisemaa välkkyvää vuota.
No, mitä ajattelette tästä? — kysyi Pierre. — Miksi olette vaiti?
— Mitäkö ajattelen? kuuntelen sinua. Onhan se niin, — virkkoi ruhtinas Andrei. — Mutta sinä sanot: liity veljeskuntaamme ja me sinulle osoitamme elämän päämäärän ja ihmisen tarkoitusperän ja maailmaa hallitsevat lait. Mutta keitä olemme me — ihmiset? Miksi tiedätte te kaikki? Miksi en minä yksin näe, mitä te näette? Te näette maan päällä hyvyyden ja totuuden valtakunnan, mutta en minä sitä näe.
Pierre keskeytti hänet.
— Uskotteko tulevaan elämään? — hän kysyi.
— Tulevaan elämään? — toisti ruhtinas Andrei, mutta Pierre ei antanut hänen vastata ja otaksui tämän toistamisen kielloksi, sitä suuremmalla syyllä, kun hän tiesi ruhtinas Andrein entiset ateistiset mielipiteet.
— Sanotte, ettette voi havaita hyvyyden ja totuuden valtakuntaa maan päällä. Minäkään en sitä nähnyt, ja sitä ei saata nähdä, jos pitää elämäämme ikäänkuin kaiken loppuna.Maanpäällä, tämän samaisen maan päällä näet (Pierre osoitti kenttää), ei ole totuutta; kaikki on valhetta ja pahuutta — mutta maailmassa, koko maailmassa on totuuden valtakunta, ja me olemme nyt maan lapsia, mutta ikuisesti maailman lapsia. Tunnenhan sielussani, että olen osa tästä suunnattomasta, sopusointuisesta kokonaisuudesta. Tunnenhan, että olen tässä lukemattomain olentojen paljoudessa, jossa Jumaluus ilmenee, — korkein voima, miten sanoisin, — että olen rengas, porras alemmista olennoista ylempiin. Jos näen, jos selvästi näen nämä tikapuut, jotka vievät kasvista ihmiseen, niin miksikäs oletan, että nämä tikapuut loppuvat minuun, eivätkä vie yhä kauvemmaksi. Tunnen, etten ainoasti voi olla häviämättä, niinkuin ei mikään maailmasta häviä, vaan myös, että aina olen oleva ja aina ollut. Tunnen, että, paitsi minua, yläpuolellani elää henkiä ja että tässä maailmassa on totuus.
— Niin, se on Herderin oppia, — sanoi ruhtinas Andrei, — mutta ei se, rakkahin ystävä, saa minua vakuutetuksi, elämä ja kuolema, kas nepä vakuuttavat.
— Se saa vakuutetuksi, kun näet sinulle kalliin olennon, johon olet sidottu, jolle olet väärin tehnyt ja jolle tahdot hyvittää, (ruhtinas Andrein ääni vavahti ja hän kääntyi ystävästään) yhtäkkiä joutuvan kärsimään, kitumaan, ja sitten tuo olento häviää... Miksi? Täytyyhän saada vastaus! Ja minä luulen, että se on olemassa... Kas tämä saa vakuutetuksi, tämä on saanut minut vakuutetuksi, — sanoi ruhtinas Andrei.
— No, kyllä, kyllä, puheli Pierre, — samaahan olen minäkin sanonut!
— Ei, sanoin vain, että tulevan elämän välttämättömyydestä eivät saa vakuutetuksi todistelut, vaan se kun käyt elämässä käsi kädessä ihmisen kanssa, ja äkkiä tuo ihminen häviäätuonne ei mihinkään, ja kun itse pysähdyt sen kuilun reunalle ja katselet sinne. Ja minä olen katsahtanut.
— No, entäs sitten! Tiedätte, että onsielläja että onjoku. Siellä on — tuleva elämä. Joku on — Jumala.
Ruhtinas Andrei ei vastannut. Vaunut ja hevoset olivat jo aikoja sitten saatetut toiselle rannalle, hevoset olivat jo valjastetut, ja jo oli aurinko puoliksi kätkössään, ja iltakylmä kattoi hileillä lätäköt lauttauspaikan luona, mutta Pierre ja Andrei, lakeijain, kuskien ja lautturien kummaksi, seisoivat yhä lautalla ja puhelivat.
— Jos on olemassa Jumala, tuleva elämä, niin on myös totuus, on hyve; ja ihmisen korkein onni on pyrkimys niitä saavuttamaan. Täytyy elää, täytyy rakastaa, täytyy uskoa, — puheli Pierre, — ettemme elä ainoastaan tänäpänä tällä maan pallolla, vaan olemme eläneet ja tulemme elämään ikuisesti, siellä, kaikkeudessa (hän osoitti taivaaseen).
Ruhtinas Andrei seisoi kyynärpäillään lautan kaidepuuhun nojaten ja Pierreä kuunnellen ja katsoa tuijotti auringon punaista kajastusta sinervässä vuossa. Pierre vaikeni. Oli aivan hiljaista. Lautta oli aikoja sitten laskenut rantaan, ja ainoastaan virran juoksun synnyttämät aallot heikosti loiskien löivät lautan pohjaan. Ruhtinas Andreista tuntui, kuin olisi aaltojen loiske Pierren sanoihin lisännyt: "totta, usko niihin."
Ruhtinas Andrei huokasi ja katsahti kirkkain, lapsellisen hellin katsein Pierren punastuneihin, riemukkaisiin mutta yhä ystävän etevämmyyttä arasteleviin kasvoihin.
— Niin, jospa se niin olisi! — hän sanoi. — Mennään kuitenkin istumaan, — lisäsi ruhtinas Andrei, ja astuessaan lautalta, loi hän katseensa taivaalle, jonne Pierre oli osoittanut ja ensi kerran Austerlitzin jälkeen hän näki tuon korkean, iäisen taivaan, jonka oli nähnyt maatessaan Austerlitzin kentällä; ja jokin kauvan uinaillut, jokin parempi hänessä löytyvä heräsi äkkiä iloisena ja nuorena hänen sielussaan. Tämä tunne katosi niin pian kun ruhtinas Andrei palasi taas totuttuihin elämäntapoihinsa, mutta hän tiesi, että tämä tunne, jota hän ei taitanut kehittää, eli hänessä. Kohtaus Pierren kanssa oli ruhtinas Andreille ajankäänteenä, josta alkoi hänen, joskin ulkonaisesti sama, niin sisällisesti kumminkin uusi elämänsä.
Hämärsi jo, kun ruhtinas Andrei ja Pierre ajoivat Lisijagorin talon pääkäytävän eteen. Siihen ajettaessa käänsi ruhtinas Andrei hymyillen Pierren huomion takakäytävän luona syntyneeseen hälinään. Köyryinen akka, reppu selässä, ja mustapukuinen, pitkähiuksinen lyhyt mies, huomattuaan pihaan ajavat vaunut, viilettivät juoksemaan takaisin portille. Kaksi naista juoksi heidän kintereillään, ja kaikki neljä vaunuihin vilkuen juoksivat peloissaan takakuistille.
— Nämä ovat Mashan Jumalan väkeä, — sanoi ruhtinas Andrei. — He luulivat meitä isäksi. Mutta tämäpä onkin ainoa asia missä tytär ei tottele isää: isä käskee karkoittamaan pyhiinvaeltajat mutta tytär niitä suojelee.
— Mitä Jumalan väkeä? — kysyi Pierre.
Ruhtinas Andrei ei ehtinyt vastaamaan. Palvelijat riensivät vastaan, ja ruhtinas Andrei kyseli, missä vanha ruhtinas on, ja koska häntä odotetaan.
Vanha ruhtinas oli vielä kaupungissa, ja häntä odotettiin joka hetki.
Ruhtinas Andrei vei Pierren omiin suojiinsa, jotka aina olivat täydessä kunnossa häntä varten isän talossa, ja meni itse lapsenhuoneeseen.
— Mennäänpä sisarta katsomaan, — sanoi ruhtinas Andrei palattuaan Pierren luo. — En ole nähnyt häntä vielä, hän piileilee nyt ja istuskelee Jumalan väkensä kanssa. Hän häpee, ja se on paikallaan, saatpa samalla nähdä Jumalan väkeä.C'est curieux, ma parole.
—Qu'est ce que c'est que[28]— Jumalan väki? — Pierre kysyi.
— Saatpa nähdä.
Ruhtinatar Maria todellakin häpesi, ja punaiset läikät ilmestyivät hänen kasvoilleen, kun ruhtinas Andrei ja Pierre astuivat hänen huoneeseensa. Hänen kodikkaassa huoneessaan, missä pyhäinkuvakaappien edessä paloi lamppuja, istui sohvalla teekeittiön ääressä ruhtinattaren rinnalla nuori, pitkänenäinen ja pitkätukkainen poika, munkin kaapu yllä.
Viereisellä nojatuolilla istui ryppyinen, laiha akka, jolla oli lempeä ilme lapsellisilla kasvoilla.
—André, pourquoi ne pas m'avoir prévenu?[29]— sanoi ruhtinatar, hellästi moittien ja asettuen pyhiinvaeltajiensa eteen kuin kanaemo poikastensa.
—Charmée de vous voir. Je suis très contente de vous voir,[30]— sanoi ruhtinatar Pierrelle, tämän suudellessa hänen kättään. Hän oli tuntenut Pierren jo poikasena, ja nyt Pierren ja Andrein välinen ystävyys, Pierren onneton avioliitto, mutta ennen kaikkea hänen hyväntahtoiset, yksinkertaiset kasvonsa tekivät hänet suosiolliseksi Pierreä kohtaan. Ruhtinatar katseli häntä ihanilla silmillään ja näytti sanovan: "minä pidän teistä hyvin paljon, mutta olkaahan vain pilkkaamattanäitä". Kun ensimäiset kohteliaisuuden vaatimat sievistelyt oli vaihdettu, he istuutuivat.
— Hei, onpa Ivanushkakin täällä, — sanoi ruhtinas Andrei, osoittaen hymyillen nuorta vaeltajaa.
—André!— lausui ruhtinatar Maria rukoilevin katsein.
—Il faut que vous sachiez que c'est une femme,[31]— sanoi Andrei Pierrelle.
—André, au nom de Dieu,[32]toisti ruhtinatar
Näkyi selvästi, että ruhtinas Andrein ilvehtivä suhde vaeltajiin ja ruhtinatar Marian hyödytön puolusteleminen olivat totuttuja tapoja.
—Mais, ma bonne amie, — sanoi ruhtinas Andrei, —vous devriez au contraire m'être reconnaissante de ce que l'explique à Pierre votre intimité avec ce jeune homme.[33]
— Todellako? — sanoi Pierre uteliaasti ja vakavasti (josta ruhtinatar Maria oli hänelle erittäin kiitollinen) katsellen lasiensa läpi Ivanushkan kasvoja, joka ymmärrettyään hänestä puhuttavan viekkain silmin pälyi kaikkiin.
Ruhtinatar Maria oli tuiki tarpeettomasti joutunut hämilleenomiensatähden. Ne eivät lainkaan arkailleet. Akka istui silmät maahan luotuina, kyräten sentään tulijoihin, rauhallisena ja liikkumattomana nojatuolissaan ja odotteli, että hänelle vielä tarjottaisiin teetä. Hän oli kääntänyt kupin ylösalaisin tassille ja pannut näverrellyn sokeripalasen kupin viereen. Ivanushka, hörppien teetä tassilta, katseli alta kulmain viekkailla naisen silmillään nuoria miehiä.
— Missä, Kievissäkö olet käynyt? — kysyi ruhtinas Andrei akalta.
— Siellä, isäseni, — vastasi akka puheliaasti, — Joulupäivänä oli minulla armo tulla osalliseksi taivaallisesta Alttarin Sakramentista. Mutta nyt olen matkalla Koljasinista, suuri armon runsaus on siellä ilmennyt.
— Entäs, oliko Ivanushka mukana?
— Kuljeskelen omin päin, hyvä isä, — sanoi Ivanushka, koettaen puhua järeästi. — Vasta Juhnovossa yhdyin Pelagejushkaan...
Pelagejushka keskeytti toverinsa, hän nähtävästi halusi kertoa mitä oli nähnyt.
— Koljasinissa, isäseni, on suuri armon runsaus ilmestynyt.
— Mitä sitten, uusia pyhäinjäännöksiäkö? — kysyi ruhtinas Andrei.
— Olehan, Andrei, — sanoi ruhtinatar Maria. — Älä kerro Pelagejushka.
— E-e, äläpä, äitiseni, miksi en kertoisi? Minä pidän hänestä. Hän on hyvä, Jumalalle otollinen, hän minulle hyväntekijäni, antoi 10 ruplaa: muistan. Kun olin Kievissä ja minulle sanoo Kirjusha, mielipuoli — totinen Jumalan ihminen, kesät talvet käy avojaloin. "Mitäs kuljet", — sanoo, — "sopimattomissa paikoissa, mene Koljasiniin, siellä on löytty ihmeitä tekevä pyhän kuva, neitsyt, Pyhä Jumalan äiti." Niihin sanoihin jätin hyvästit pyhimyksille, ja lähdin...
Kaikki olivat vaiti, vain vaeltajatar puhui tahdikkaalla äänellään, henkeä vetäen.
— Tulin sinne, isäni, ja kansa sanoo minulle: suuri armo on ilmennyt, neitsyen, Pyhän Jumalanäidin tihkuu poskesta pyhää öljyä...
— No, hyvä, hyvä, kerro toisten, sanoi ruhtinatar Maria, punehtuen.
— Sallikaa häneltä kysyäni, — Pierre virkkoi. — Näitkö itse? — hän kysyi.
— Mitenkäs muuten isäseni, itselläni oli se kunnia. Loiste sellainen pyhimyksen kasvoilla kuin taivaan valo, mutta neitsyen poskuelta niin tihkuu, niin tihkuu...
— Mutta sehän on petosta, — sanoi viattomasti Pierre, joka tarkkaavasti oli kuunnellut vaeltajatarta.
— Ah, isäseni, mitä puhut! — sanoi Pelagejushka kauhistuen, ja kääntyi turvaa anovasti ruhtinatar Mariaan.
— Ne pettävät kansaa, — toisti Pierre.
— Herra Jesus Kristus! — sanoi vaeltajatar, ristien silmiään. — Oih, älä puhu noin, isäseni. Niinpä eräskin kenraali ei uskonut, sanoi: "munkit pettävät", mutta tuskin oli sanonut, kun tuli sokeaksi. Ja hän näki unta, että hänen luokseen tulee Luolaneito ja sanoo: "usko minuun, minä parannan sinut." Niin rupesikin pyytämään: "viekää minut viekää hänen tykönsä." Puhun sinulle totista totta, itse näin. Hän vietiin sokeana suoraan hänen luoksensa, lankesi maahan ja sanoi: "paranna! annan sinulle, sanoo, mitä keisarilta olen armossa saanut." Itse näin, isä, tähti oli neitoon tarttunut. Ja niinpä, — näkönsä sai! Synti on siten puhua. Jumala rankaisee, — sanoi hän opettavasti, Pierreen kääntyen.
— Mutta miten oli tähti kuvaan tullut? — kysyi Pierre.
— Kenraaliksiko neitsytkin ylennettiin? — kysyi ruhtinas Andrei nauraen.
Pelagejushka kalpeni äkkiä ja löi kätensä yhteen.
— Isä, isä, synti sinulle, sinulla on poika! — puhkesi hän puhumaan, ja kalpeus muuttui äkkiä heleäksi punaksi.
— Isä, mitä sanoitkaan, Jumala sinulle anteeksi antakoon. — Hän teki ristinmerkin. — Herra Jumala, armahda häntä Neitsyt, mitä tämä on ... — puhui hän, kääntyen ruhtinatar Mariaan. — Hän nousi ja itkuun pillahtamaisillaan alkoi sääliä laukkuaan kuntoon. Häntä nähtävästi sekä kauhisti että hävetti, että hän nautti vierasvaraisuutta talossa, jossa voitiin puhua sellaista ja suretti, että nyt oli pakko jättää tämän talon hyvyydet.
— No, mitä te haluatte? — sanoi ruhtinatar Maria. — Mitä varten tänne tulitte?...
— Ei, laskenhan leikkiä, Pelagejushka, — sanoi Pierre. —Princesse, ma parole, je n'ai pas voulu l'offenser,[34]minä vaan muuten. Älä ole milläsikään, laskin leikkiä, — puheli hän, kainosti hymyillen ja tahtoen tasoittaa vikansa. — Niinhän minä ja hän myöskin teki pilaa vain.
Pelagejushka pysähtyi epäröiden, mutta Pierren kasvoilla näkyi sellainen vilpitön katumus, ja ruhtinas Andrei katseli niin hellästi vuoroin Pelagejushkaan vuoroin Pierreen, että ensinmainittu vähitellen rauhoittui.
Vaeltajatar rauhoittui ja päästyään taas puhumisen alkuun, hän kertoi kauvan isä Amfilohiasta, joka oli elämältään niin pyhä, että hänen kätensä tuoksuivat suitsutussavulta, ja siitä, miten hänen munkkituttavansa hänen viime Kievin matkallaan olivat antaneet hänelle luolien avaimet, ja miten hän, otettuaan mukaansa korppuja, kaksi vuorokautta oli viettänyt luolissa pyhimysten seurassa. "Rukoilen ja luen hiukan yhdelle ja lähden toisen luo. Nukahdan ja taas käyn suutelemaan pyhän kuvaa; ja sellainen on, äitiseni, hiljaisuus, sellainen armon runsaus, ettei Jumalan päivän valkeuteen mieli teekkään."
Pierre kuunteli häntä tarkkaavana ja vakavana. Ruhtinas Andrei läksi huoneesta. Ja hänen jälkiinsä lähti ruhtinatar Maria viemään Pierreä vierashuoneeseen, jätettyään Jumalan ihmiset teetä juomaan.
— Te olette oikein hyvä, — sanoi hän Pierrelle.
— Ah, en tosiaankaan aikonut häntä loukata, ymmärrän niin hyvin ja pidän arvossa tällaisia tunteita.
Ruhtinatar Maria katsahti häneen ääneti ja hymyili hellästi.
— Olenhan tuntenut teidät jo kauvan ja rakastan teitä kuin veljeä, — hän sanoi. — Miten löysitte Andrein? — kysyi hän kiireesti, antamatta hänelle aikaa sanoa mitään vastaukseksi hänen hempeille sanoilleen. — Veljestäni olen kovin huolissani. Hänen terveytensä oli talvella parempi, mutta viime keväänä aukeni haava, ja lääkäri sanoi, että hänen pitäisi lähteä parannukselle. Ja siveelliseltäkin kannalta pelkään hänen tähtensä. Hän ei ole sitä luontoa kuin me naiset, jotta kerrassaan kärsisi ja itkisi loppuun surunsa. Hän kantaa sitä sydämessään. Tänään on hän iloinen ja vilkas; mutta siihen on syynä teidän tulonne. Harvoin on hän sellainen. Jospa te voisitte saada hänet lähtemään ulkomaille! Hän tarvitsee tointa, tämä yksitoikkoinen, hiljainen elämä hänet tappaa. Muut eivät huomaa, mutta minä näen.
Kymmenettä käydessä palvelijat kiiruhtivat kuistille kuultuaan vanhan ruhtinaan ajoneuvojen tiu'ut. Ruhtinas Andrei ja Pierre menivät myös portaille.
— Kuka tuo on? — kysyi vanha ruhtinas, astuessaan vaunuista ja huomattuaan Pierren.
— Kah! Terve tuloa! Suutele, — sanoi hän havaittuaan nuoren miehen tuttavaksi.
Vanha ruhtinas oli hyvällä päällä ja oli ystävällinen Pierrelle.
Palattuaan vähän ennen illallista takaisin isän työhuoneeseen tapasi ruhtinas Andrei vanhan ruhtinaan ja Pierren kiivaassa riidassa. Pierre todisteli, että tulee aika, jolloin ei enää ole sotia. Vanha ruhtinas väitti vastaan virnistellen, mutta ei suuttunut.
— Laske veri suonista ja kaada vettä sijaan, silloin ei tule sotia. Akkain loruja, akkain loruja, — jutteli hän, mutta taputteli siitä huolimatta Pierreä ystävällisesti olalle ja meni sitten pöydän luo, jonka ääressä ruhtinas Andrei, joka nähtävästi ei tahtonut sekaantua keskusteluun, selaili isän kaupungista tuomia papereita. Vanha ruhtinas tuli hänen luokseen ja rupesi puhumaan asioista.
— Aateliston puhemies, Rostof kreivi, ei ollut hankkinut puoliakaan väestään. Tuli kaupunkiin, kutsuu päivällisille, — minä annoin hänelle sellaiset päivälliset... Mutta tarkastappas tätä... No, veli, — sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh poikaansa kääntyen ja taputtaa läikytellen Pierreä olalle, kelpo poika, tämä ystäväsi, pidän hänestä! Ärsyttää minua. Toinen puhuu viisaita puheita, mutta eipäs haluta kuunnella; hän jaarittelee ja ärsyttelee minua, vanhusta. No, menkää, menkää, — hän sanoi, ehkä tulen istumaan iltaspöytäänne. Sitten taas riitelemme. Koeta mieltyä tölherööni, ruhtinatar Mariaan, — huusi hän vielä ovesta Pierrelle.
Vasta nyt, oleskellessaan Lisijagorissa, huomasi Pierre, miten luja ja suloinen oli hänen ja ruhtinas Andrein välinen ystävyyssuhde. Eikä tämä ystävyyden sulous ilmennyt ainoastaan heidän keskinäisissä väleissään, se ilmeni hänen suhteissaan kaikkiin ruhtinas Andrein omaisiin ja kotiväkeen. Pierre tunsi olevansa ensi näkemällä vanha ystävä vanhan, juron kreivin ja kainon, arastelevan ruhtinattaren kanssa, vaikka hän tuskin heitä tunsikaan. Kaikki he häntä rakastivat. Ei ainoastaan ruhtinatar Maria, jonka Pierren lempeys pyhiinvaeltajattaria kohtaan oli suostuttanut, katsellut häntä loistavin silmin, pieni, vuoden vanha ruhtinas Nikolaikin, kuten häntä kutsui isoisä, hymyili hänelle ja tuli hänen syliinsä. Mihail Ivanovitsh ja neiti Bourienne katselivat häntä iloisesti hymyillen, kun hän puheli vanhan ruhtinaan kanssa.
Vanha ruhtinas ilmestyi illalliselle: nähtävästi johtui tämä Pierren vierailusta. Kaksi päivää viipyi Pierre Lisijagorissa, ja koko tämän ajan oli vanha ruhtinas hänelle erinomaisen ystävällinen ja kehoitteli toistenkin tulemaan.
Kun Pierre oli lähtenyt, kokoontuivat kaikki perheen jäsenet ja alkoivat häntä arvostella, kuten aina on tavallista, kun talossa on käynyt uusi vieras. Mutta harvinaista tällaisille tilaisuuksille oli se, että kaikki puhuivat vieraasta pelkkää hyvää.
Palattuaan tällä kerralla lomalta tunsi ja huomasi Rostof ensi kerran, miten lujilla siteillä hän oli kiintynyt Denisoviin ja koko rykmenttiinsä.
Saavuttuaan rykmenttiinsä tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun kuomureki pysähtyi Povarskajakadun varrella olevan kotitalon portaitten eteen. Kun hän näki ensimäisen avorintaisen husaarin, kun hän tunsi punatukkaisen Dementjevin, näki rautiaiden hevosten kammitsat, kun Lavrushka iloisena huusi herralleen: "Kreivi on saapunut!" ja kun Denisof, joka oli nukkunut vuoteella, oli juossut teltasta ja sulkenut hänet syleilyynsä, ja toisetkin upseerit kokoontuneet saapuneen ympärille, — tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun häntä kotiin saavuttuaan syleilivät äiti, isä, sisaret. Ilon kyyneleet pakkautuivat kurkkuun ja estivät häntä puhumasta. Rykmenttikin oli koti, vieläpä muuttumattoman armas ja kallis koti, kuten isän ja äidin kotikin.
Käytyään ilmoittautumassa rykmentinpäällikön luona, tultuaan komennetuksi entiseen eskadroonaansa, käytyään päivystysvuorollaan ja muonan hankintamatkoilla, totuttuaan taas kaikkiin rykmentin pikku hommiin ja huomattuaan, että oli menettänyt vapautensa ja oli sidottu yksiin, ahtaisiin, muuttumattomiin puitteisiin, tunsi Rostof olevansa rauhallinen, turvattu, ja hänet valtasi samallainen kodikkuuden tunne kuin vanhempainkin kodissa. Hän tunsi olevansa omalla alallaan. Ei ollut enää tuota vapaan maailman ainaista sekamelskaa, mistä hän ei ollut löytänyt itselleen tointa, vaan aina erehtyi valinnassa; ei ollut Sonjaa, jolle olisi pitänyt tehdä asiat selviksi tai kenties jättää selvittämättä. Ei ollut mahdollisuutta lähteä tai olla lähtemättä sinne tai tänne; ei ollut noita vuorokauden 24 tuntia, jotka saattoi käyttää niin suunnattoman monella eri tavalla; ei ollut tuota suunnatonta ihmismerta, jossa ei ollut läheisempiä eikä kaukaisempia; ei ollut noita epäselviä, hämäriä raha-asioita isän kanssa; täällä ei muistunut mieleen tuo kauhea häviö Dolohoville! Täällä rykmentissä oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Koko maailma oli jakautunut kahteen vastakkaiseen osaan: toinen — oma Pavlogradin rykmentti, toinen — koko muu maailma. Ja tämän muun maailman kanssa ei ollut mitään tekemistä. Rykmentissä oli kaikki tuttua: ken luutnantti, ken ratsumestari, ken hyvä ihminen, ken paha, ja ennen kaikkea — jokainen oli toveri. Muonakauppias myö velaksi tavaroitaan, palkka maksetaan kolmanneksittain; ei ole aprikoimisen, ei valinnan varaa, kunhan et vain tee mitään sellaista, jota Pavlogradin rykmentissä pidetään paheena; ja kun jonnekin lähdet, niin tee tarkalleen ja täsmällisesti, mitä on käsketty ja määrätty, — ja kaikki käy hyvin.
Kun Rostof taas uudelleen oli tottunut sotilaselämän säännöllisiin oloihin tunsi hän olevansa rauhallinen ja iloinen, kuten väsynyt ihminen levolle päästyään. Ja elämä rykmentissä tuntui Rostovista tällä kertaa sitäkin onnellisemmalta kun hän tuon pelihäviön jälkeen (vaikka omaiset kuinkakin häntä olivat lohdutelleet, ei hän saattanut sitä itselleen antaa anteeksi) oli päättänyt muuttaa elämäntapansa, sovittaa syynsä, palvella nuhteettomasti ja olla kelpo toveri ja upseeri, t.s. hyvä ihminen. Ja tämän päätöksen toteuttaminen tuntui aivan mahdolliselta rykmentissä, vaikkakin semuualla maailmassaoli tuntunut niin tuiki mahdottomalta.
Pelihäviönsä oli Rostof viiden vuoden kuluessa päättänyt maksaa vanhemmilleen. Ennen oli hän saanut isältään vuosittain 10 tuhatta ruplaa, nyt oli hän päättänyt tyytyä kahteen tuhanteen ja lopuilla lyhentää velkaansa.
Venäläinen armeija oli alituisten peräytymisten, etenemisten ja taistelujen jälkeen (Pultuskin, Preussisch-Eylaun luona) keskittynyt Bartensteinin luo. Odotettiin keisarin saapumista ja uuden sotaretken alkamista.
Pavlogradin rykmentti kuului siihen armeijaosastoon, joka oli ollut 1805 vuoden sotaretkellä ja oli ollut täydentämässä rivejään Venäjällä, eikä se sentähden ollutkaan mukana sotaretken ensi vaiheissa. Se ei ollut mukana Pultuskin eikä Preussisch-Eylaun taisteluissa, ja kun se sitten yhtyi toimivaan armeijaan määrättiin se Platovin osastoon.
Platovin armeija toimi itsenäisesti, pääarmeijasta riippumattomana. Pavlogradilaiset kahakoivat muutamia kertoja vihollisen kanssa, saivat muutamia vankeja, anastivatpa kerran marsalkka Oudinotin kuormastonkin. Huhtikuussa viivähti Pavlogradin rykmentti muutamia viikkoja erään tuhaksi poltetun, aution saksalaisen kylän luona.
Oli kevättulvien aika, tiet rapakkoina, ilmat kylmät, jäät pettivät, teitä oli mahdoton kulkea; muutamiin päiviin ei jaettu ihmisille eikä eläimille muonaa. Kun muonan kuljetus kävi mahdottomaksi, hajaantuivat sotilaat ympäristöön, kylmille jääneisiin, tyhjiin kyliin etsiäkseen hengenpitimiksi edes perunoita, mutta niistäkin oli kova puute.
Kaikki oli syöty putipuhtaaksi, ja asukkaat olivat paenneet turvallisille seuduille; kyliin jääneet olivat kurjemmassa tilassa kuin mierolaiset, eikä heiltä siis mitään voitu riistää, vieläpä tavallisesti niin armottomat sotilaat toisinaan antoivat omista rippeistään kärsiville kylien asukkaille.
Kahakoissa oli Pavlogradin rykmentti menettänyt ainoastaan kaksi haavoittunutta; mutta nälkä ja taudit olivat riistäneet melkein puolet rykmentin miehistä. Huonon ravinnon seurauksista sairastuivat sotilaat kuumetautiin ja pöhöön, ja kuolevaisuus sairaaloissa oli niin suuri, että sotilaat mieluummin sairainakin laahustivat mukana rintamassa kuin menivät sairaaloihin varmaan kuolemaan. Kun maa keväällä paljastui lumen peitosta, alkoivat sotilaat kedoilta löytää parsajuuren näköistä kasvin juurta, jota he, ties miksi, kutsuivat makeaksi poimulehdeksi. Vaikka oli ankarasti kielletty tätä terveydelle vahingollista juurta syömästä (se oli muuten maultaan sangen kitkerä), niin kuljeskelivat sotilaat kiellosta huolimatta pitkin ketoja, kaivellen miekallaan "makeata juurta." Keväällä ilmestyi sitten sotilaihin uusi tauti: kädet, jalat ja kasvot alkoivat pöhöttyä, ja niihin ilmestyi paisumia. Lääkärit arvelivat taudin syntyneen makeasta juuresta. Mutta mistään välittämättä söivät Denisovin eskadroonan sotilaat miltei yksinomaan tätä juurta, sillä jo toista viikkoa olivat korput olleet niukassa, ja sotilaille oli annettu ainoastaan puoli naulaa mieheen, ja viimeksi lähetetyt perunat taas olivat olleet paleltuneita ja itäneitä.
Toista viikkoa oli jo hevosiakin ruokittu yksinomaan katto-oljilla, ja siksipä ne olivatkin sanomattoman laihoja, ja talvinen takku peitti vielä niiden kylkiä.
Tällaisesta kurjuudesta huolimatta elivät sotilaat ja upseerit aivan entiseen tapaan; kuten ennenkin kokoontuivat kalpeat, pöhönaamaiset, repaleiset husaarit iltahuutoon, kävivät leikkauttamassa tukkaansa, siisteilivät hevosiaan ja varustuksiaan, kiskoivat katosta apetta hevosilleen ja kävivät kattiloillaan aterialla, vaikkakin he näiltä aterioilta lähtivät nälkäisinä, laskien leikkiä kurjasta ravinnostaan ja nälästään. Joutoaikojaan viettivät sotilaat entiseen tapaan: nuotioita sytytettiin, ja alastomat sotilaat paistattivat itseään niiden ympärillä, toiset tupakoivat, toiset valitsivat paraat itäneistä, nahkeista perunoista ja paistoivat niitä nuotiossa, kertoeltiin ja kuunneltiin juttuja Potjemkinin ja Suvorovin sotaretkien ajoilta tai Aljoshaveijarista tai Mikolka nimisestä papin rengistä.
Upseerit asuivat kaksin, kolmin katottomissa hökkeleissä. Vanhemmilla oli hommaa perunain ja olkien hankinnassa, yleensä muonan hankinnassa, nuoremmat taas viettivät aikaansa entiseen tapaan: toiset löivät korttia (rahoja oli viljalti, vaikka muonasta olikin puute), toiset taas huvitteleivat viattomilla leikeillä — rengas- ja sauvaleikeillä. Asian kulusta puhuttiin vähän, osaksi sentähden, ettei mitään asiallista tietty, osaksi senkin tähden, että hämärästi aavisteltiin asiain olevan hullusti.
Rostof asui yhä vielä Denisovin kanssa, ja loman jälkeen olivat heidän välinsä käyneet entistään sydämellisimmiksi. Denisof ei koskaan puhellut Rostovin omaisista, mutta Rostof tunsi, että päällikön ystävyyteen oli osansa hänen rakkaudellaan Natashaan. Hellävaroen näkyi päällikkö lähettävän suojattiaan vaaranpaikkoihin, säästelevän näkyi, ja aina kun eskadroona palasi kahakasta ja suojatti palasi terveenä ja vahingoittumattomana, niin ilomielin hänet päällikkö syliinsä sulki. Eräällä muonanhankintaretkellään tapasi Rostof hävitetyssä, autiossa kylässä puolalaisen vanhuksen ja tämän tyttären rintalapsineen. Kaikki olivat he miltei alastomat, nälän nujertamat. Jalan he eivät jaksaneet kulkea, ja hevosmatkaan heillä ei ollut varoja. Rostof toi heidät leiripaikalle, sijoitti heidät omaan asuntoonsa ja ruokki ja hoiteli siksi kunnes ukko toipui. Kerran eräs Rostovin tovereista, puhuessaan naisista, alkoi ivailla Rostovia, miten tämä on muita sukkelampi, ja lisäsi, ettei suinkaan olisi synti, vaikka Rostof tutustuttaisi toverinsakin pelastamaansa sievään puolattareen. Rostof piti leikin totena, kiivastui ja sätti toverinsa pataluhaksi, niin että Denisof vaivoin sai toverukset sopimaan kaksintaistelutta. Kun upseeri oli poistunut, ja Denisof, jolla itselläänkään ei ollut selvillä Rostovin ja puolattaren välit, alkoi nuhdella suojattiaan liiallisesta kiivaudesta, sanoi Rostof hänelle:
— Miten saatat luulla... Pidän hänestä kuin sisarestani, enkä saata kuvailla, miten loukkaannuin ... sillä ... tiedäthän, oli aivan kuin...
Denisof löi ystäväänsä olalle ja alkoi kiivaasti astua pitkin huonetta, kuten hänellä oli tapana tehdä mielenliikutusten hetkinä.
— Ah, sitä hullua Rostovilaista rotua, — hän virkkoi, ja Rostof huomasi kyynelten helyvän päällikkönsä silmissä.
Huhtikuussa saapui tieto keisarin saapumisesta armeijaan, ja tämä tieto reipastutti joukkoja. Keisari tarkasti armeijan Bartensteinissä, mutta Rostof ei ollut saapuvilla, sillä Pavlogradin rykmentti oli etuvartiossa, kaukana Bartensteinin takana.
Husaarit olivat ryhmittyneet pieniin vartiojoukkoihin. Denisof ja Rostof asuivat sotilaiden kaivamassa maakuopassa, joka oli katettu oksilla ja turpeilla. Tällaisia maakuoppia oli vasta viime aikoina alettu kyhätä, ja olivat ne rakenteeltaan tällaisia: Kaivettiin puolen neljättä kyynärän pituinen, kahden kyynärän syvyinen ja puolentoista levyinen oja. Ojan toiseen päähän kyhättiin portaat, ja niin oli kuisti valmis; oja muodosti sitten varsinaisen suojan, jonka toiseen päähän, ainakin päälliköiden kuoppiin, kyhättiin paalujen varaan laudoista pöydän tapainen. Ojan kummastakin reunasta oli kyynärän leveydeltä luotu maata, ja näin oli saatu kaksi vuodetta ja rahit. Suojan keskellä saattoi mies seistä suorana, saattoipa vuoteilla ja raheillakin istua, vallankin pöydän puoleisessa päässä. Denisof asui upeasti, sillä hänen eskadroonansa miehet rakastivat häntä. Husaarit olivat suojan päätyyn lyöneet lautoja ja kyhänneet lasinpalasista oikean akkunan. Kun oli kylmä ilma, toivat sotilaat nuotioiltaan hehkuvia hiiliä, asettivat ne kiverretyille rautalevyille maakuopan portaille (vastaanottohuoneeseen, kuten Denisof kutsui tätä suojan osaa), ja pian oli kuopassa niin lämmin, että upseerit — joita muuten aina oli paljon Denisovin ja Rostovin vieraina — saattoivat istua kuopassa paitahihasillaan.
Kerran huhtikuussa oli Rostof päivystäjänä. Kahdeksatta käydessä aamulla oli hän palannut kotiin valvottuaan edellisen yön. Hän käski tuomaan hiiliä, muutti ylleen kuivat vaatteet, toimitti aamurukouksensa, joi lämpimikseen teetä, järjesteli tavaroitaan nurkkasessaan pöydällä ja heittäytyi sitten pitkälleen vuoteelle, koukistaen kätensä päänsä alle. Hän oli paitahihasillaan, lämmön ja yöllisen ilman vaikutuksesta olivat hänen kasvonsa punakat. Hän odotteli ystäväänsä Denisovia ja ajatteli mielihyvin, miten hän varmaankin saa ylentymismääräyksen viimeisen tiedusteluretkensä johdosta. Hän olisi mielellään pakissut Denisovin kanssa.
Majan takaa kuului yhtäkkiä Denisovin jyrisevä ääni, joka kuulosti ärtyiseltä. Rostof siirtyi akkunan luo nähdäkseen, kenelle Denisof jyrisee, ja näki vääpeli Toptshejenkon.
— Olenhan sanonut, ettet päästäisi heitä kaivamaan tuota juurta, poimulehteä, mikä liekkin! — karjui Denisof. — Näinhän itse, kun Lasartshuk raahusti niitä kentältä.
— Olen kieltänyt, teidän jalosukuisuutenne, eivät tottele, — vastasi vääpeli.
Rostof heittäytyi taas vuoteelle ja ajatteli mielihyvin: "puuhailkoon hän nyt ja hääriköön, minä olen tehnyt tehtäväni ja loion täällä — verratonta!" — Sitten kuuli hän vielä Denisovin reippaan, veitikkamaisen palvelijan Lavrushkan äänen. Lavrushka puhui jotain kuormastosta, korpuista ja häristä, joita oli nähnyt muonanhankintaretkellään.
Sitten kuului etäämpää Denisovin ääni, ja Rostof eroitti sanat: "Satuloitkaa! Toinen plutoona!"
— "Minnehän ne hankkiutuvat?" — ajatteli Rostof.
Viiden minuutin kuluttua tuli Denisof majaan, heittäytyi rapakkoisine saappaineen vuoteelle, poltti ärtyisenä piippunsa, heitteli hujan hajan tavaransa, otti miekan ja ratsasruoskan ja lähti ovelle. Rostovin kysymykseen, minne hän aikoo lähteä, vastasi hän kärttyisän epämääräisesti, että on mentävä.
— Tuomitkoot minut sitten Jumala ja korkea keisari! — lausui Denisof mennessään, ja Rostof kuuli majan takaa hevosten kavioiden mäjätystä rapakkoisella tiellä, Rostof ei viitsinyt edes tiedustella Denisovin matkan määrää. Lämmittyään nurkkasessaan Rostof nukkui ja vasta hämärissä hän tuli ulos majasta. Denisof ei ollut vielä palannut. Iltaelämä oli taas vilkastunut; viereisen maakuopan luona heitti kaksi upseeria ja junkkari rengaspeliä. Nauraa hohottaen he heittelivät junttinaulaa rapakkoiseen, pöyheään maahan. Rostof yhtyi heihin. Kesken leikkiään huomasivat upseerit lähestyvän kuormaston: kuormastoa seurasi noin 15 husaaria, istuen laihoilla hevosillaan. Kuormasto saapui kammitsain luo, missä husaarit sen ympäröivät.
— Suottapa Denisof on tuskaillut, — sanoi Rostof, — tuossapa on muonaa.
— Todellakin! — huudahtivat upseerit. — Siksipä ovatkin sotilaat haltioissaan!
Husaarien jälissä kulki Denisof, ja hänen vierellään kaksi jalkaväen upseeria, jotka keskustelivat jostain asiasta ratsumestarin kanssa.
Rostof lähti astumaan Denisovia kohti.
— Varoitan teitä, herra ratsumestari, — puhui toinen upseereista, laiha, lyhyläntä mies, joka nähtävästi oli kiihtyneessä mielentilassa.
— Olenhan sanonut, etten luovuta, — vastasi Denisof.
— Joudutte edesvastuuseen, herra ratsumestari, — tämä on väkivaltaa, — ryöstää oma kuormasto! Meikäläisillä ei ole kahteen päivään ollut leivän muruakaan.
— Mutta minun mieheni eivät ole syöneet kahteen viikkoon, — vastasi Denisof.
— Tämä on rosvoamista, joudutte vastuuseen, arvoisa herra! — toisti jalkaväen upseeri, ääntään korottaen.
— Mutta miksi minua ahdistatte? Miksi? — kiljasi yhtäkkiä Denisof. Hän tulistui. — Asiasta vastaan minä, ettekä te. Ja älkää tuossa surisko, jos nahkanne on teille kallis. Mars! — kirkasi Denisof upseereille.
— Hyvä, hyvä! — kirkasi pikku upseeri hämmentymättä ja istui levollisena satulassaan. — Rosvoamaan siis, minä teille...
— Helvettiin mars pikamarssissa, jos nahkaanne säästätte. — Ja Denisof käänsi hevosensa upseeria kohti.
— Hyvä, hyvä, — toisti upseeri uhkaavasti, käänsi hevosensa ja lähti ajamaan ravia, heiluen satulassaan.
— Koira joutunut aidalle, elävä koira aidalle joutunut, — huusi Denisof upseerin jälkiin, sinkauttaen täten ratsumiehen myrkyllisimmän kokkapuheen jalkamiehelle. Sitten ajoi hän Rostovin luo ja remahti äänekkääseen nauruun.
— Anastin jalkaväeltä kuormaston, väkisin anastin! — hän lausui. — Eihän toki sovi sallia miesten nälkään nääntyä?
Nämä muonakuormat olivat oikeastaan aijotut eräälle jalkaväkirykmentille, mutta kun Denisof Lavrushkalta sai kuulla, että kuormasto kulki vartioitta, niin anasti hän sen husaareineen. Husaarit saivat korppuja mielin määrin, annettiinpa osa vielä toisillekin eskadroonille.
Seuraavana aamuna kutsutti rykmentinpäällikkö Denisovin puheilleen, peitti harakourin silmänsä ja sanoi hänelle: "Katson asiaa näin, en mitään tiedä, enkä nosta tästä juttua; mutta neuvon teitä sentään käymään esikunnassa ja siellä muonatoimistossa koettamaan häihdyttää asia ja, jos käy mahdolliseksi, kuittaamaan saaneenne niin ja niin paljon muonavaroja; muuten merkitään muonamäärä jalkaväen tiliin: asiata aletaan penkoa, ja se saattaa saada ikävän lopun."
Denisof lähtikin suoraa päätä esikuntaan ja oli vakavasti päättänyt noudattaa päällikkönsä neuvoja. Illalla palasi hän maakuoppaansa sellaisessa mielentilassa, jollaisessa Rostof ei vielä milloinkaan ollut nähnyt ystäväänsä. Hän ei saattanut puhua ja oli vähällä läkähtyä. Kun Rostof kysyi hänen vointiaan, saattoi hän käheällä, heikolla äänellä mumista ainoastaan kiroussanoja ja uhkauksia.
Rostof pelästyi ystävänsä toivottoman tilan johdosta, kehoitti tätä riisuutumaan ja juomaan raikasta vettä, ja lähetti noutamaan lääkäriä.
— Minut tuomitaan ryöstöstä — oh! Anna lisää vettä — tuomitkoot, aina lyön lurjuksia, aina, ja sen sanon keisarillekin. Antakaa jäätä, — puheli Denisof.
Rykmentin lääkäri saapui ja sanoi, että on iskettävä suonta. Denisovin karvaisesta kädestä laskettiin syvä lautasellinen mustaa verta, ja vasta nyt saattoi Denisof kertoa seikkailunsa perin juurin.
— Saavun esikuntaan, — alkoi Denisof. — "Missä on täällä teidän päällikkönne?" Neuvottiin. Suvaitkaa odottaa. "Minulla on virkani, olen saapunut 30 virstan päästä, ei ole aikaa odottaa, ilmoittakaa." Hyvä, saapuu sitten se päävoro: hänkin minua opettamaan: Tämä on rosvoamista! — "Rosvoamista ei ole se kun hankkii muonavaroja nälkäisille sotilaille, vaan se on rosvoamista kun pistää omiin taskuihinsa sotilaiden muonavarat!" Tämä ei kuulu asiaan. "Hyvä." Jättäkää kuitti toimitsijalle, ja tämä asia menee säännöllistä kulkuaan. Menen sitten toimitsijan luo. Astun huoneeseen — pöydän takana istuu... Kuka? Ajattelehan!... Kuka meitä nälällä uuvuttaa, — kirkasi Denisof, lyöden kipeällä kädellään niin voimakkaasti pöytään, että oli sen ruhjoa. Lasit pöydällä hypähtelivät. Teljanin!! "Vai sinä, sinäkö meitä nälällä uuvutat?!" Läiskis, päin turpaa, niin osavasti... "Minä sinut, senkin", ja aloin pehmittää. Ja teinpä sitä ilokseni, sen voin vakuuttaa, — kirkasi Denisof, ilkeän iloisesti irvistellen mustain viiksien alta hohtavilla valkeilla hampaillaan. — Olisin hänet tappanut, jolleivät olisi tulleet apuun.
— Mutta älähän kiru noin, rauhoitu, — sanoi Rostof: — verikin alkoi taas vuotaa. Odotahan, haava on uudelleen sidottava.
Haava sidottiin ja Denisof vietiin vuoteeseen. Seuraavana aamuna heräsi hän iloisena ja rauhallisena.
Mutta keskipäivän tienoissa saapui maakuoppaan vakavan ja surullisen näköinen adjutantti ja näytti kirvelevin sydämin majuri Denisoville rykmentinpäälliköltä saapuneen virallisen paperin, jossa tiedusteltiin eilisiä tapahtumia. Adjutantti ilmoitti samalla, että juttu merkeistä päättäen saa ikävän käänteen, että asiaa tutkimaan on määrätty sotilastutkijakunta, ja että näinä ankarina aikoina, jolloin armeijassa on ilmestynyt napinaa ja mielivaltaisia tekoja, asia paraimmassa tapauksessa päättyy syytetyn upseerin arvon menettämiseen.
Kantajat esittivät asian tällaisessa valossa: Sittenkun kuormasto oli ryöstetty, saapui majuri Denisof kutsumatta humalaisena ylimuonanhankkijan luo, sanoi tätä voroksi ja uhkasi kurittaa, ja kun hän oli viety ulos huoneesta, niin syöksyi hän kansliaan, pieksi kahta virkamiestä ja nyrjäytti samalla toiselta käden.
Rostovin kyselyihin vastasi Denisof nauraen, että arvatenkin oli joku rytäkässä kuukertunut, mutta se on hänen mielestään vähäpätöinen seikka, aivan vähäpätöinen, ja lisäsi, ettei hän aijo pelätä tuomiota eikä tuomareita, ja että jos nuo konnat tohtivat häntä ärsyttää, niin vastaa hän heille jotta muistavat saaneensa.
Denisof puhui muuten halveksuen koko asiasta; mutta Rostof tunsi ystävänsä liiankin hyvin voidakseen olla huomaamatta, että ystävä oli peloissaan tuomion suhteen (vaikkakin hän koetti salata pelkoaan sivullisilta), ja että tämä asia, jolla nähtävästi tulisi olemaan huonot seuraukset, häntä kovasti kiusasi. Joka päivä alkoi Denisoville saapua papereita ja kyselyjä, ja toukokuun ensimäisenä päivänä määrätään päiväkäskyssä, että hänen oli luovutettava eskadroonan johto arvossa häntä seuraavalle upseerille ja saavuttava esikuntaan tekemään selvää muonatoimistossa tapahtuneesta mellastuksesta. Huhtikuun viimeisenä päivänä teki Platof tiedusteluretken vihollisen asemille kahdella kasakkarykmentillä ja kahdella husaarieskadronalla. Denisof ratsasti ketjun edessä, kuten tavallisesti, ja oli huiman rohkea. Hän sai luodin reiteensä. Varmaankaan ei hän tavallisissa oloissa olisi tällaisen lievän haavan tähden poistunut rykmentistä, mutta nyt käytti hän tilaisuutta hyväkseen, kieltäytyi lähtemästä esikuntaan ja meni sairaalaan.
Kesäkuussa oli Friedlandin taistelu, jossa Pavlogradin rykmentti ei ollut osallisena, ja sen jälkeen solmittiin välirauha. Rostof ikävöi kovin ystäväänsä. Tämän lähdettyä rykmentistä ei hän ollut mitään hänestä kuullut, ja siksipä häntä kovin huolestutti ystävän kohtalo ja terveydentila. Käyttäen hyväkseen rauhan aikaa hän pyysi lomaa, lähteäkseen tapaamaan sairaalaan ystäväänsä.
Sairaala oli pienessä preussilaisessa kauppalassa, jonka venäläiset ja ranskalaiset joukot olivat kahdesti hävittäneet. Kesän ihanimmillaan ollessa näytti tämä hävitetty kauppala rähjä sangen surkealta ja jylhältä. Talot olivat katottomat, aidat hävitetyt, kadut saastaiset, kaikkialla maleksi repaleisia asukkaita, sairaita ja humalaisia sotilaita.
Sairaala oli kivirakennuksessa, jonka akkunoista osa oli lasittomia, osa kehyksettömiäkin, ja pihamaalla rehotti säretyn kiviaidan jätteitä. Muutamia kalpeita, pöhötautisia sotilaita istui pihamaalla, paistattaen itseään päiväsessä.
Sairaalan ovella löyhähti Rostovin nenään mätänevän ruumiin ja sairaalan haju. Portaissa kohtasi hän venäläisen sotilaslääkärin, jolla oli sikari suussa. Hänen jälissään kulki välskäri.
— Enhän toki voi joutua kaikkialle, puhui lääkäri; — tule hämärissä Makar Aleksejevitshin luo, tapaat minut siellä.
Välskäri kysyi häneltä vielä jotain.
— Ah! Tee paraasi mukaan! Onhan se saman tekevä! — Lääkäri huomasi portaita nousevan Rostovin.
— Mitä on teillä asiaa, teidän jalosukuisuutenne? — kysyi lääkäri. — Mitä on teillä asiaa? Kun olette luodeilta säästynyt, niin tahdotte nyt varmaankin saada lavantaudin? Tämä on, ystäväiseni pitaalitautisten talo.
— Miksi? — kysyi Rostof.
— Lavantauti, ystäväiseni. Ken tänne tulee — hän suistuu surman suuhun. Me kaksi, minä ja Makejef (hän osoitti välskäriä), me ainoat tässä vielä keikumme. Viisi on jo meikäläisiäkin, lääkäreitä, nukahtanut. Kun saapuu uusi, niin viikon kuluttua on jo Manan mailla, — puheli lääkäri, aivan kuin mielihyvin. On pyydetty preussilaisia lääkäreitä, mutta eivätpä halua tulla liittolaisemme.
Rostof ilmoitti tulleensa tapaamaan husaarimajuri Denisovia.
— En tunne, en tiedä, ystäväiseni. Ajatelkaahan, minulla on hoidossani 3 sairaalaa, viidettä sataa sairasta! Preussiläiset naiset, hyväntekeväisyysseurojen jäsenet, lähettävät meille toki kahvia ja liinakaavetta 2 naulaa kuussa, muuten olisimmekin hukassa. — Hän rehahti nauramaan. — Viidettä sataa, ystäväiseni; ja yhä vaan tuodaan uusia. Onhan niitä niin paljon? Onko? kääntyi hän välskäriin. Välskäri oli kärsineen näköinen. Nähtävästi hän oli kärsimätön, odotellessaan lörpöttelevää lääkäriä.
— Majuri Denisof, — toisti Rostof, — haavoittui Moliteinin luona.
— Hän on luullakseni kuollut. Vai miten, Makejef? — kysyi lääkäri rauhallisena välskäriltä.
Välskäri ei kuitenkaan yhtynyt esimieheensä.
— Onko hän sellainen mittava, punatukkainen? — kysyi lääkäri.
Rostof kuvaili Denisovin ulkonäön.
— Olihan täällä sellainen, oli, — ehätti lääkäri myöntämään iloisesti, — hän muistaakseni kuoli, mutta otetaan asiasta selvä, onhan minulla luettelo. Onko se saatavilla, Makejef?
— Luettelo on Makar Aleksejevitshillä, — vastasi välskäri: — Mutta menkäähän upseerien osastoon, siellä saatte selvän, — lisäsi hän, Rostoviin kääntyen.
— Ah, älkäähän menkö, ystäväiseni, — sanoi lääkäri, — saattaa käydä, että itse jäätte sinne.
Mutta Rostof kumarsi lääkärille ja pyysi välskäriä neuvomaan tietä.
— Älkää syyttäkö minua, kuulkaahan, — huusi lääkäri hänen jälkiinsä.
Rostof ja välskäri tulivat käytävälle. Sairaalan haju oli niin väkevä tässä pimeässä käytävässä, että Rostof tarttui nenäänsä, ja hänen täytyi pysähtyä kootakseen uusia voimia matkan jatkamiseksi. Oikealla avautui ovi, ja oven raossa näyttäytyi kainalosauvoihin nojautuva keltanaamainen, laiha sotilas, joka oli avojaloin ja alusvaatteissaan. Hän nojasi ovenkamanaan ja katseli kadehtien kiiluvilla silmillään ohikulkeviin. Rostof vilkasi ovesta huoneeseen ja näki lattialla, oljilla lojuvan sinelleihinsä kääriytyneitä sairaita ja haavoittuneita sotilaita.
— Saako mennä katsomaan? — kysyi Rostof.
— Mitäpä siinä on katsomista? — vastasi välskäri:
Mutta tämä välskärin vastaus se vasta herättikin Rostovissa halun nähdä sotilaiden osastoa.
Löyhkä, johon Rostof jo oli jonkunverran tottunut käytävällä, oli paljon voimakkaampi sairaiden huoneessa. Se ei ollut täällä samanlaista kuin käytävässä; se oli tuntuvasti alkuperäisempää, ja helposti huomasi, että täällä olikin sen todellinen alkulähde.
Huone oli pitkähkö, ja kirkas aurinko tulvi virtana suurista akkunoista. Sairaat ja haavoittuneet lojuivat kahdessa rivissä pitkin huoneen pitkiä seiniä, päin seinään, ja täten oli keskelle huonetta muodostunut käytävä hoitajille. Suurin osa sairaista oli tunnottomassa tilassa eivätkä sentähden huomanneetkaan tulijoita. Ne, jotka olivat tunnossa, kohottautuivat tai ainakin kääntyivät laihoine, kellertävine kasvoineen Rostoviin. Kaikkien ilmeessä oli tuo sama avun toive, joka samalla tuntui aivan kuin moittivan ja kadehtivan tulijan terveyttä uhkuvaa muotoa. Rostof meni keskelle huonetta, vilkasi avonaisista ovista viereisiin huoneisiin ja huomasi kaikkialla samanlaista kurjuutta. Vaiti ollen seisoi hän siinä ja katseli ympärilleen. Tällaista ei hän toki ollut luullut näkevänsä. Aivan hänen edessään, paljaalla lattialla, poikkipuolin käytävällä virui sairas sotilas, tukan leikkuutavasta päättäen kasakka. Kasakka makasi selällään, suunnattoman suuret kädet ja jalat levällään. Hänen kasvonsa olivat tulipunaset, silmät vääntyneet, niin että ainoastaan valkuaiset näkyivät, ja paljaissa jaloissa ja käsissä olivat suonet julmasti paisuneet. Hän jyskäytti päällään permantoon, mumisi käheällä äänellään jonkun sanan ja alkoi sitä sitten toistella. Rostof alkoi tarkata hänen muminaansa ja eroitti viimein sanan: "juotavaa — juotavaa;" Rostof vilkasi ympärilleen ja etsi katseellaan, kenen saisi auttamaan sairasta vuoteelle ja tuomaan juotavaa.