Syksyllä 1813 nai Nikolai ruhtinatar Marian ja matkusti puolisonsa, äitinsä ja Sonjan kanssa elämään Lisijagoriin.
Neljässä vuodessa maksoi hän tähdevelkansa tarvitsematta myydä vaimonsa tilaa ja saatuaan pienen perinnön kuolleen serkkunsa jälkeen hän suoritti Pierrenkin velan.
Kolmen vuoden kuluttua, vuonna 1820, oli Nikolai järjestänyt raha-asiansa semmoiselle kannalle, että hän osti pienen tilan Lisijagorin rinnalta ja ryhtyi keskustelemaan isänsä Otradnojen takasin ostosta, jota hän piti sydämen asianaan.
Kun hän oli alkanut isännöidä välttämättömyyden pakosta, kiintyi hän kohtapuoleen taloushommiin niin kovasti, että ne tulivat hänen mielitoimekseen ja ettei hänen aikansa riittänyt paljo muuhun mihinkään. Nikolai oli suorasukainen isäntä, hän ei pitänyt uudistuksista, varsinkaan englantilaisista, jotka tällöin alkoivat tulla muotiin, hän nauroi maataloutta koskeville teoretisille teoksille, ei pitänyt siitoslaitoksista, kalliiksi nousevista tuotteista, kallishintaisten viljalajien viljelyksestä eikä yleensä takertunut erityisesti kehittämään mitään talouden haaraa. Hänen silmiensä edessä oli aina kokonainen maatila eikä mikään erityinen osa siitä. Tilan tärkeimpiä tarpeita eivät olleet typpi eikä happo, joita on maassa ja ilmassa, eivät erityiset aurat eikä lanta, vaan se välttämättömin työase, jonka voimalla toimivat sekä typet että hapot, lannat ja aurat, nimittäin työmies, musikka. Kun Nikolai ryhtyi hoitamaan maataloutta ja rupesi syventymään sen erilaisiin osiin, kiinnitti musikka erityisesti hänen huomiotaan. Musikka ei ollut hänen mielestään ainoastaan työase, vaan myöskin tarkotus ja tuomari. Hän tutkiskeli alussa hyvin huolellisesti musikkojen tapoja koettaen päästä perille siitä, mitä musikat tarkottivat, mitä pitivät kehnona, mitä hyvänä ja kun hän käski ja komenteli, tapahtui se vain näennäisesti, sillä oikeastaan hän oppi musikkojen menettelytapoja, kuunteli heidän puheitaan ja arvostelujaan hyvästä ja huonosta. Ja vasta sitten kun hän oli päässyt musikkojen tarkotuksen ja maun perille, oppinut puhumaan heidän tavallaan ja ymmärtämään tuon puhetavan kätketyt ajatukset ja tunsi oikein perehtyneensä musikkoihin, hän rupesi heitä rohkeasti johtamaan eli toisin sanoen hoitamaan musikkojen suhteen juuri sitä tehtävää, jonka täyttämistä häneltä vaadittiin. Ja Nikolain talous tuotti mitä loistavimpia tuloksia.
Ryhtyessään hallitsemaan tilaa määräsi Nikolai ilman aikailuja ja erehtymättä, ikään kuin hänellä olisi ollut terävänäköisyyden lahja, voudeiksi, päällysmiehiksi ja näiden apulaisiksi juuri semmoisia henkilöjä, joita musikat itse olisivat valinneet, jos heillä olisi ollut valta valita eivätkä nämä hänen asettamansa päällysmiehet koskaan vaihtuneet. Ennen kuin hän ryhtyi tutkimaan luonnon kemiallisia ominaisuuksia ja syventymään "debetiin ja kreditiin" (kuten hän leikillään sanoi), otti hän selvän talonpoikien karjan lukumäärästä, jota hän koetti suurentaa kaikin mahdollisin keinoin. Talonpoikien perhekuntia hän koetti pysyttää niin suurina kuin mahdollista päästämättä niitä hajoamaan. Laiskureita, juoppoja ja kykenemättömiä hän vainosi ankarasti ja koetti karkottaa ne muiden seasta.
Musikkojen heinän ja viljan kylvöä ja korjuuta hän piti yhtä tarkasti silmällä kuin omaansakin. Ja harvat isännät saivat peltonsa niin aikaseen ja hyvästi kylvetyiksi ja korjatuiksi ja niin suuria tuloja kuin Nikolai.
Kartanon väen kanssa hän ei tahtonut olla missään tekemisissä, hän sanoi näitäsyöpäläisiksija kuten kaikki puhuivat, hän laski ne hemmottelullaan pilaantumaan. Kun oli ryhdyttävä johonkuhun toimenpiteeseen jonkun kartanon väkeen kuuluvan henkilön suhteen, varsinkin kun oli rangaistava jotakuta tämmöistä, ei Nikolai oikein tiennyt, mitä tehdä, ja hänen täytyi neuvotella kaikkien perheensä jäsenten kanssa. Vain silloin, kun oli mahdollista lähettää joku kartanon palvelija sotamieheksi musikan sijasta, teki hän sen vähääkään epäröimättä. Kaikki musikkoja koskevat toimenpiteet hän pani täytäntöön vähääkään empimättä ja hän tiesi, että nämä toimenpiteet hyväksyvät kaikki joitakuita harvoja lukuunottamatta.
Hän ei antanut itselleen valtaa rasittaa eikä rangaista ketään ainoastaan siksi, että hänen mielensä teki niin tehdä eikä myöskään auttanut eikä palkinnut ketään siksi, että hän omasta puolestaan sitä halusi. Hän ei olisi osannut sanoa, mikä oli sen mittapuuna, mikä piti tehdä ja mitä ei, mutta tämä mittapuu pysyi hänen sydämessään lujana ja järkkymättömänä.
Usein hän harmistuneena jostakin onnettomuudesta tai rettelöstä sanoi: "tästämeidän venäläisestä kansastammeei ole mihinkään" ja hän oli luulevinaan, ettei hän siedä musikkoja.
Mutta toisekseen hän rakasti täydestä sydämestäänmeidän venäläistä kansaammeja sen elämää ja juuri sentähden ymmärsi ja omisti itselleen sen ainoan taloudenhoidon tien ja ne tavat, jotka toivat hyviä tuloksia.
Kreivitär Maria oli mustasukkainen miehelleen tästä hänen innostaan ja pahotteli, ettei hän voinut päästä siitä osalliseksi; hän ei myöskään voinut käsittää sitä iloa ja mielikarvautta, jota tämä hänelle outo, erikoinen maailma tuotti hänen miehelleen. Hän ei voinut käsittää miksi hänen miehensä oli erityisen virkeä ja onnellinen, vaikka hän noustuaan kilpaa sarastuksen kanssa ja vietettyään koko aamupuhteen joko pellolla tai riihellä palasi teelle vasta kylvämästä, heinänteosta tai viljankorjuusta. Hän ei käsittänyt, mistä hänen miehensä oli ihastuksissaan kertoessaan innostunein mielin rikkaasta musikasta Matvei Jermishinistä, joka oli yökauden vetänyt perheineen lyhteitä ja ennen kuin kukaan oli saanut mitään korjuuseen, oli hänen viljansa jo kuhilailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen miehensä siirtyessään ikkunan luota balkonille hymyili iloisesti partaansa ja iski itsekseen silmää, kun nuutuneille kauralaihoille lankesi lämmin, runsas sade tai miksi hänen miehensä, kun elonkorjuun tai heinänteon aikana tuuli hajotti uhkaavat pilvet ja hän punottavaksi paahtuneena, hikisenä ja koiruohon ja maliheinän lemua tukassa tuli riiheltä käsiään ilosta hykerrellen ja sanoi: "kas niin, vielä päivä, ja minun ja talonpoikien hyvyys saadaan riiheen!"
Vielä vähemmin voi hän käsittää, miksi hänen helläsydäminen miehensä, joka oli aina ollut valmis ottaman varteen hänen toivomuksensa, joutui melkein raivoihinsa, kun hän esitti miehelleen kylän naisten tai musikkojen pyyntöjä, joita nämä olivat tehneet hänelle työstä päästäkseen; miksi hänen miehensä, tuo hyväsydäminen Nicolas, antoi hänelle jyrkkiä kieltoja ja pyysi vihaisesti, ettei hän sekaantuisi toisten asioihin. Kreivitär Maria tunsi, että hänen miehellään oli oma, omituinen maailmansa, jota hän kiihkeästi rakasti ja jossa vallitsivat vaimolle tuntemattomat lait.
Kun kreivitär Maria, koettaessaan ymmärtää miestään, mainitsi hänen ansioistaan, joita oli hyväntekeminen alamaisille, suuttui kreivi ja vastasi: "en kerrassaan mitään, ei ole edes kertaakaan johtunut mieleeni tehdä heille hyvää. Se on kaikki kuvittelua ja akkojen lorua. Minä vain tahdon, etteivät meidän lapsemme joutuisi kylänkululle ja minä haluan järjestää omaisuutemme vankalle pohjalle, niin kauan kuin pysyn pystyssä eikä mitään muuta. Vaan sitä varten tarvitaan järjestystä, ankaruutta... Siinä koko juttu!" puheli hän kuumaveristä nyrkkiään puristellen. "Ja oikeus ja kohtuuskin vaatii sitä", lisäsi hän, "sillä jos talonpoika on tyhjä ja nälkäinen eikä hänellä ole muuta kuin hevoshuonokkaansa, ei hänestä ole hyötyä enemmän itselleen kuin muillekaan." Ja luultavasti juuri siksi, ettei Nikolai suvainnut ajatella tekevänsä jotain muiden hyväksi, hyveen tähden, oli kaikki, mitä hän teki, hedelmällistä: hänen omaisuutensa kasvoi nopeasti, naapurimusikat kävivät pyytämässä, että hän olisi ostanut heidät ja vielä kauan aikaa hänen kuolemansa jälkeen säilyi kansan mielessä hänestä harras muisto. "Se vasta oli isäntä... Ensin musikan etu, sitte oma. Vaan ei toisekseen pidellyt pehmein käsin. Sanalla sanoen — siin' oli isäntä!"
Ainoa seikka, joka toisinaan painoi Nikolain mieltä hänen isännyyteensä nähden, oli hänen tuittupäisyytensä ja vanha husaaritapa käyttää nyrkkivaltaa. Ensi aikoina ei hän pitänyt sitä minään moitittavana, mutta toisena avioliittovuotena muuttui hänen kantansa tässä suhteessa yht'äkkiä kokonaan.
Kerran kesällä kutsuttiin Bogutsharovosta vouti, joka oli tullut kuolleen Dronin sijalle ja jota syytettiin kaikenmoisista petoksista ja huolimattomuudesta. Nikolai meni kuistille häntä vastaan ja kohta voudin ensimäisten vastausten jälkeen alkoi eteisestä kuulua ulinaa ja lyöntejä. Aamiaiselle tultuaan meni Nikolai vaimonsa luo, joka istui pää syvälle kumaraan painuneena ompelukehyksen yli, ja alkoi kertoa vaimolleen tapansa mukaan kaikesta, mitä hän sinä aamuna oli tehnyt, m.m. Bogutsharovon voudista. Kreivitär Maria istui koko ajan vuoroin punastuen, vuoroin kalveten, huulet puristuksissa ja pää kumarassa eikä virkkanut mitään miehensä sanoihin.
— Senkin hävytön roisto, — sanoi Nikolai tulistuneena. — Jos hän edes olisi sanonut olleensa humalassa tai ettei nähnyt... — Mutta mikä sinun on, Maria? — kysyi hän samassa.
Kreivitär Maria nosti päänsä, aikoi jotain sanoa, mutta painui samassa kumaraan ja puristi huulensa kiinni.
— Mikä sinun on, rakkaani?
Rumanäköinen kreivitär Maria kaunistui aina itkiessään. Hän ei itkenyt koskaan kivusta eikä harmista, mutta aina surusta ja säälistä. Ja kun hän itki, päilyi hänen säteilevissä silmissään hurmaava sulo.
Niin pian kun Nikolai tarttui hänen käteensä, ei hän enää voinut hillitä tunteitaan, vaan vaipui itkuun.
— Nicolas, minä näin ... hänen oli syy, mutta sinä ... miksi sinä, Nicolas! — ja hän peitti kasvot käsiinsä.
Nikolai meni sanattomaksi, punastui mustanpuhuvaksi ja rupesi ääneti kävelemään huoneessa. Hän käsitti, miksi hänen vaimonsa itki. Mutta yht'äkkiä tunsi hän sydämessään, ettei hän voi olla vaimonsa kanssa yhtä mieltä siitä, että se, joka oli jo lapsuudesta saakka syöpynyt hänen veriinsä ja joka hänestä oli aina tavallista, olisi ollut pihoin. "Lorua koko juttu vai olisiko hän oikeassa?" ajatteli Nikolai. Voimatta ratkaista itsekseen tätä kysymystä hän katsahti vielä kerran vaimonsa kärsiviin, rakastaviin kasvoihin ja samassa hän käsitti, että hänen vaimonsa oli oikeassa ja että hän on kauan aikaa tehnyt pahoin omalle itselleenkin.
— Maria, sanoi hän hiljaa vaimonsa luo astuen, — sitä ei tule enää koskaan tapahtumaan, sen lupaan. Ei koskaan, — lisäsi hän väräjävin äänin kuin poika, joka pyytää anteeksi.
Kyynelvirta valui kreivitär Marian silmistä entistä herkemmin. Hän tarttui miehensä käteen ja suuteli sitä.
— Nicolas, milloin sinä olet särkenyt sormuksesi? — kysyi kreivitär puheen ainetta muuttaakseen katsellessaan miehensä sormessa olevaan sormukseen, jossa oli Laokoonin pään kuva.
— Äsken, siitähän se sekin. Ah, Maria, älä puhu siitä enää. — Hän tulistui taas. — Vakuutan sinulle kunniasanallani, ettei niin tule enää koskaan tapahtumaan. Ja olkoon tämä minulle ainaisena varotuksena, — sanoi hän särkynyttä sormusta osottaen.
Tästä saakka alkoi Nikolai joka kerran, kun hän voutien ja työnjohtajain kanssa puhellessaan tunsi veren syöksyvän päähänsä ja käsiensä alkavan kouristua nyrkkiin, pyöritellä särkynyttä sormusta sormessaan ja hän laski katseensa maahan sen henkilön edessä, joka oli pannut hänen sappensa kuohumaan. Sittenkin joutui hän parisen kertaa vuodessa suunniltaan, mutta hän tunnusti joka kerran vaimonsa luo tultuaan tälle tekonsa ja teki lupauksen, että nyt se tapahtui viimeisen kerran.
— Maria, varmaankin sinä halveksit minua, — puheli Nikolai vaimolleen, — ja ansiosta se onkin.
— Poistu, poistu sinä heti, jos tunnet itsesi kykenemättömäksi hillitsemään itseäsi, — vastasi tähän kreivitär Maria surullisesti, koettaen lohduttaa miestään.
Läänin aatelin keskuudessa kunnioitettiin Nikolaita, mutta hänestä ei pidetty. Aatelin harrastukset eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Ja tämän vuoksi pitivät jotkut häntä ylpeänä, muutamat — tyhmänä. Hänen koko kesänsä, kevätkylvöstä syyskorjuuseen saakka, hupeni talousaskareihin. Syksyisin hän taas painui yhtä vakavan toimeliaana, kuin hän oli työskennellyt taloustoimissa, metsästykseensä ja matkusti kuukauden, parin päiviksi etäisille metsästysmaille. Talvisin hän ajeli asioilla naapurikylissä tai lueskeli kirjoja, etupäässä historiallisia, joita hän joka vuosi osti määrätyllä summalla. Hän tahtoi hankkia, kuten hän sanoi, itselleen vakavasisältöisen kirjaston ja otti päämääräkseen lukea kaikki ostamansa kirjat. Hän istua kökötti arvokkaan näköisenä kabinetissaan näitä kirjojaan lukemassa, jonka hän alussa oli ottanut velvollisuudekseen, vaan joka sittemmin muuttui varsinaiseksi työksi, joka tuotti hänelle erityistä nautintoa ja synnytti häneen käsityksen siitä, että hän tosiaankin tekee vakavaa työtä. Asiamatkoja lukuun ottamatta hän vietti enimmän osan talvea kotona perheensä keskuudessa ja seurasi pienimpiäkin yksityiskohtia myöten vaimonsa ja lastensa välistä elämää. Vaimoonsa hän kiintyi yhä enemmän ja enemmän ja löysi joka päivä uusia kätköjä hänen rikkaasta sydämen elämästään.
Sonja oli asunut perheessä Nikolain häistä pitäen. Nikolai oli kertonut itseään soimaten ja Sonjaa kiittäen jo kappaleen ennen naimistaan vaimolleen kaikki, mitä heidän välillään oli ollut ja hän oli pyytänyt ruhtinatar Mariaa kohtelemaan serkkuaan huomaavasti ja hellästi. Kreivitär Maria tunsi täydellisesti, että hänen miehensä ja että hän itsekin oli tehnyt pahoin Sonjalle. Hän ajatteli, että hänen rikkautensa oli vaikuttanut Nikolain valintaan, hän ei voinut syyttää Sonjaa mistään ja tahtoi rakastaa häntä, mutta hän ei voinut rakastaa, vaan päinvastoin huomasi usein piilevän sydämessään Sonjaa kohtaan katkeria tunteita, joita hän ei voinut karkottaa.
Kerran hän keskusteli ystävänsä Natashan kanssa Sonjasta ja omasta vääryydestään häntä kohtaan.
— Kuulehan, — sanoi Natasha, — sinähän olet lukenut paljo raamattua, siellä on eräs kohta suoraan Sonjasta.
— Mikä kohta? — kysyi kreivitär Maria ihmetellen.
— "Jolla paljo on, hänelle annetaan, mutta jolla vähän on, häneltä otetaan sekin pois", etkö muista? Hän on se, jolla on vähän. Miksi, sitä en tiedä. Hänessä ei luultavasti ole itsekkyyttä. Häneltä otetaan ja on otettu pois kaikki. Minun on häntä toisinaan hyvin sääli. Ennen toivoin minä kaikesta sydämestäni, että Nicolas olisi nainut hänet, mutta minä olen aina ikään kuin aavistanut, ettei niin tule käymään. Hän onneuvotonniin kuin eräät kukat. Toisinaan on minun häntä sääli, vaan toisinaan ajattelen, ettei hän tunne kohtaloaan niin, kuin me tuntisimme hänen sijassaan.
Ja vaikka kreivitär Maria selitti Natashalle, että nuo raamatun sanat olivat käsitettävät toisin, hyväksyi hän Natashan selityksen silloin, kun Sonja oli hänen silmiensä edessä. Todellisuudessa näyttikin siltä, ettei Sonjaa ollenkaan painanut hänen kohtalonsa ja että hän täydellisesti mukautuineuvottomanakutsumukseensa. Tuntui siltä, että hänestä oli rakkaampi koko perhe kuin sen eri jäsenet. Hän oli samoin kuin kissa kiintynyt taloon eikä ihmisiin. Hän hoiti ja palveli vanhaa kreivitärtä, leikki ja puuhaili lasten kanssa ja oli aina valmis toimittamaan niitä pieniä askareita, jotka olivat hänelle omiaan, mutta kaikki tämä otettiin vastaan liian laimealla kiitollisuudella...
Lisijagorin kartano oli rakennettu uudestaan, mutta aivan toiseen asuun, kuin mitä se oli ollut vanhan ruhtinaan eläessä.
Ne rakennukset, jotka oli pantu alulle puutteen aikana, olivat liiankin yksinkertaiset. Suuri kivijalkarakennus oli puusta ja kalkittu vain sisäpuolelta. Avarassa rakennuksessa, jonka lautalattiat olivat maalaamattomat, oli huonekaluina mitä yksinkertaisimpia, kovia divaneja, nojatuoleja, pöytiä ja tuoleja, jotka omat puusepät olivat kyhänneet oman metsän koivuista. Kartano oli avara, siinä oli huoneita palvelusväkeä varten ja osastoja vieraille. Rostovien ja Bolkonskien sukulaiset saapuivat toisinaan perheineen vierailemaan Lisijagoriin kuusillatoista hevosillaan ja kymmenine palvelijoineen ja viipyivät näillä käynneillään kuukausmääriä. Sitä paitsi kävi neljä kertaa vuodessa isäntäväen syntymä- ja nimipäivänä satakunta henkeä vieraita, jotka viipyivät päivän tai pari. Muuna aikana vuodesta sujui elämä yhtenäisen tasaista latuaan jokapäiväisessä aherruksessa, juotiin teetä, syötiin aamiaista, päivällistä ja illallista oman kodin eväistä.
Oli Nikolain päivän aatto, 5 p. joulukuuta 1820. Tänä vuonna oli Natasha tullut syyskesästä vierailemaan lapsineen ja miehineen veljeläänsä. Pierre oli kuitenkin matkustanut asioilleen Pietariin kolmeksi viikoksi, kuten hän oli lähtiessään sanonut, mutta hän oli viipynyt siellä jo seitsemättä viikkoa. Hänen tuloaan odotettiin nyt joka hetki.
5 p:nä joulukuuta vieraili Rostovilaisilla paitsi Besuhovin perhettä myöskin Nikolain vanha ystävä, virkaeron saanut vanha kenraali Vasili Fedorovitsh Denisof.
Nikolai tiesi, että seuraavana päivänä, juhlapäivänä, jolloin vieraiden piti tulla, hänen on riisuttava tatarilainen nahkatakkinsa, pukeuduttava pyhäpukuun, suippokärkisiin kapeisiin saappaihin, käytävä uudessa rakentamassaan kirkossa ja sitte otettava vastaan onnitteluja, tarjottava vieraille suunavausta ja puhuttava aatelin vaalista ja vuodentulosta, mutta aattopäivän hän katsoi olevansa oikeutettu viettämään arkipäiväisesti. Aamupuolella tarkasti Nikolai Rjasanin kylän vanhimmalla tulleet laskut, jotka koskivat hänen vaimonsa veljenpojan maatilan asioita, kirjotti kaksi kirjettä ja kävi navetassa ja tallissa. Annettuaan vielä määräyksiä huomisen päivän varalta, jolloin keisarillisen juhlapäivän johdosta oli odotettavissa yleistä juopottelua, hän tuli päivälliselle ja ehtimättä puhella mitään kahden kesken vaimonsa kanssa istuutui pitkään, kahdellekymmenelle hengelle varattuun pöytään, jonka viereen koko kotiväki oli keräytynyt. Pöydässä oli Nikolain äiti, tämän kanssa asuva mummo Bjelova, vaimo, kolme lasta, kotiopettaja, kotiopettajatar, vaimon veljenpoika opettajineen, Sonja, Denisof, Natasha, tämän kolme lasta, ukko Mihail Ivanitsh ja ruhtinaan arkkitehti, joka eleli omia aikojaan Lisijagorissa.
Kreivitär Maria istui pöydän toisessa päässä. Niin pian kun Nikolai oli istuutunut tuolilleen, oivalsi hänen vaimonsa siitä tavasta, jolla Nikolai otettuaan käteensä ruokaliinan siirsi nopeasti syrjemmä edessään olevan juomalasin ja ryypyn, ettei Nikolai ollut hyvällä tuulella, kuten joskus ennenkin oli tapahtunut varsinkin ennen liemen pöytään tuomista ja kun hän oli tullut pöytään suoraan ulkoaskareiltaan. Kreivitär Maria tunsi hyvin hyvästi tämän miehensä tuulen ja silloin kun hänellä itsellään ei ollut mitään mielessä, odotti hän levollisesti, kunnes Nikolai oli syönyt liemen, alkoi sitte vasta puhella hänen kanssaan ja hän sai hänet tunnustamaan, että hän oli ollut suotta syyttä huonolla tuulella. Tänään unohti kreivitär Maria kokonaan tämän tapansa. Hänestä tuntui katkeralta, että Nikolai on hänelle syyttä vihoissaan ja hän tunsi olevansa onneton. Hän kysyi mieheltään, missä tämä oli ollut. Nikolai vastasi. Hän kysyi vielä, olivatko talon asiat niin kuin olla piti. Nikolai rypisti kasvojaan, sillä hänen vaimonsa ääni tuntui hänestä luonnottomalla, ja hän vastasi parilla sanalla.
"Johan sen arvasinkin", ajatteli kreivitär Maria, "ja mistä hän on minulle vihoissaan?" Äänen sävystä, joka kuulosti Nikolain vastauksista, huomasi kreivitär Maria äreyttä itseään kohtaan ja halua lopettaa keskustelu. Vaikka kreivitär Maria huomasikin, etteivät hänen kysymyksensä olleet paikallaan, ei hän kuitenkaan voinut olla tekemättä vielä muutamia kysymyksiä.
Denisof sai aikaan, että keskustelu tuohtui kohta yleiseksi ja vilkkaaksi, mutta kreivitär Maria ja Nikolai eivät puhuneet mitään keskenään. Kun oli noustu pöydästä ja mentiin kiittämään vanhaa kreivitärtä, suuteli kreivitär Maria miestään ja kysyi, miksi hän oli hänelle vihoissaan.
— Sinulla on aina kummallisia ajatuksia, enhän ole sinne päinkään, — vastasi Nikolai.
Mutta sanaainavastasi kreivitär Marialle: "olen kyllä vihainen, mutt'en sano sitä."
Nikolai eli vaimoineen niin hyvässä sovussa, ettei Sonja eikä vanha kreivitär löytäneet edes tekosyytä moitteeseen, vaikka he mustasukkaisuudesta halusivatkin viritellä eripuraisuutta heidän välilleen. Toisinaan ja nimenomaan kaikista onnellisimpien aikojen jälkeen valtasi heidät yht'äkkiä vieraantumisen ja vastenmielisyyden tunne, joka ilmestyi useimmiten kreivitär Marian raskauden aikana. Ja nyt oli parhaillaan tämä aika.
— No,messieurs et mesdames, — sanoi Nikolai kovalla äänellä ja ikään kuin iloisesti (kreivitär Mariasta tuntui tämä hänen tahalliselta loukkaukseltaan). — Minä olen jo kuudelta jalkeilla. Huomenna taas huollaan, vaan nyt on mentävä levolle.
Ja virkkamatta enää mitään vaimolleen hän meni pieneen divanihuoneeseen ja kävi nukkumaan divanille.
"Näinhän se on aina", ajatteli kreivitär Maria. "Kaikkien muiden kanssa puhelee, mutta minun kanssani ei. Kyllä, kyllä näen, että olen hänestä vastenmielinen. Varsinkin tässä tilassa." Hän katsahti paisuneeseen vatsaansa ja tarkasti peilissä kelmeän kalpeita, kuihtuneita kasvojaan ja silmiään, jotka näyttivät suuremmilta kuin koskaan muulloin.
Ja kaikki tuntui hänestä tuskalliselta: Denisovin hälisevä ääni ja naurun hohotus, Natashan puhe ja varsinkin se katse, jonka Sonja häneen pikimmältä loi.
Sonja oli aina ensimäinen, jonka kreivitär Maria valitsi kiukkunsa aiheeksi.
Istuttuaan jonkun aikaa vieraiden parissa ymmärtämättä mitään, mitä nämä tarinoivat, poistui kreivitär Maria lasten huoneeseen.
Lapset istuivat tuoleilla ja ajaa köröttivät Moskovaan. Hän istui leikkimään heidän kanssaan, mutta Nikolai ja tämän aiheeton nurjuus eivät antaneet hetkeksikään rauhaa hänen ajatuksilleen. Hän nousi ylös ja läksi menemään vaivaloisesti varpaillaan hiipien pieneen divanihuoneeseen.
"Ehkä hän ei vielä nuku, meidän täytyy selvittää asia", ajatteli hän. Andrjusha, vanhin poika, läksi äitiään matkien varpaillaan hänen jälestään. Kreivitär Maria ei huomannut häntä.
—Chère Marie, il dort, je crois; il est si fatigué,[130]— sanoi (kuten kreivittärestä tuntui) hänelle suuressa divanihuoneessa Sonja, joka myötäänsä osui hänen tielleen. — Andrjusha ei saisi häntä hereille.
Kreivitär katsahti taakseen, huomasi Andrjushan, tunsi että Sonja oli oikeassa, tulistui juuri siitä ja oli sanomaisillaan jonkun kovasydämisen sanan, mutta sai vaivoin itsensä hillityksi. Mitään virkkamatta ja ollakseen vähääkään välittämättä Sonjasta hän viittasi pojalleen kädellään, jotta tämä olisi ollut hiljaa, mutta kuitenkin tullut hänen perästään ja meni ovelle. Sonja poistui eräästä toisesta ovesta. Huoneesta, jossa Nikolai makasi, kuului tämän tasaista ja kreivitär Marialle pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka tuttua hengitystä. Kuunnellessaan tätä hengitystä oli hän näkevinään silmissään Nikolain sileän, kauniin otsan, viikset ja koko kasvot, joita hän monesti ja kauan oli katsellut yön hiljaisuudessa Nikolain nukkuessa. Nikolai liikahti yht'äkkiä ja kuorsahti. Samassa silmänräpäyksessä huusi Andrjusha oven takaa:
— Pappa, mamma seisoo täällä!
Kreivitär Maria kalpeni pelästyksestä ja rupesi viittomaan pojalleen. Poika vaikeni ja hetkisen kesti tuskallista äänettömyyttä. Kreivitär tiesi, miten vihainen Nikolai oli, jos hänet herätettiin kesken unta. Samassa kuului huoneesta uusi kuorsahdus, kääntelemistä ja Nikolain tyytymätön ääni:
— Ei anneta hetkenkään rauhaa. Maria, sinäkö siellä? Miksi toit hänet tänne?
— Minä tulin vain katsomaan, en nähnyt ... suo anteeksi...
Nikolai yski ja vaikeni. Kreivitär Maria poistui ovelta ja vei pojan lasten huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua juoksi kolmivuotinen, tummasilmäinen pikku Natasha, isän lemmikki, joka oli kuullut veljeltään, että isä nukkuu ja äiti on divanihuoneessa, äidin huomaamatta isän luo. Tummasilmäinen tytön tyllerö avasi rohkeasti narisevan oven, astua paapersi pontevin töppösjalka-askelin divanin viereen ja huomattuaan, että isä makasi selin häneen, hän kurottihe varpaisilleen ja suuteli isän kättä, joka näkyi pään alta. Nikolai käännähti hellä hymy kasvoilla.
— Natasha, Natasha! — kuului kynnykseltä kreivitär Marian pelokas supatus. — Pappa tahtoo maata.
— Ei, äiti, ei hän tahdo maata, — vastasi pikku Natasha terhakasti. — Hän nauraa.
Nikolai laski jalkansa maahan, nousi ylös ja otti tytön syliinsä.
— Tule sisään, Masha, — sanoi hän vaimolleen.
Kreivitär Maria astui huoneeseen ja istuutui miehensä viereen.
— En nähnyt ensinkään, että poika juoksi perästäni, — sanoi kreivitär Maria arasti.
Nikolai piti toisella kädellään tyttöä, katsahti vaimoonsa ja nähtyään tämän kasvoilla murheellisen leiman, hän tarttui toisella kädellään vaimonsa vyötäisiin ja suuteli hänen hiuksiaan.
— Saako suudella äitiä? — kysyi hän Natashalta.
Natashan suu vetäytyi nauruun.
— Vielä! — virkkoi tyttö käskevin kädenliikkein osottaen paikkaa, johon Nikolai oli suudellut äitiä.
— En tiedä, miksi luulet minun olevan äreissäni, — sanoi Nikolai vastaten kysymykseen, jonka hän arvasi piilevän vaimonsa mielessä.
— Sinä et voi aavistaa, miten onneton ja apea olen silloin, kun sinä olet tuollainen. Minusta tuntuu...
— Maria, älä puhu tyhmyyksiä. Kuinka sinä kehtaatkaan? — sanoi Nikolai iloisesti.
— Minusta tuntuu, ettet sinä voi rakastaa minua, että minä olen näin ruma ... ja aina ... vaan nyt tässä ti...
— Ah, kuinka lapsellinen sinä olet! Rakas on aina kaunis, vaan kaunis ei aina rakas. Malvinaa ja muita semmoisia rakastetaan kauneuden vuoksi, mutta rakastanko minä vaimoani. En rakasta, vaan se on jotain semmoista, jota en oikein osaa sanoa. Ilman sinua ja silloin kun sattuu jotain välillemme niin kuin nytkin, olen minä kuin mennyttä miestä enkä kykene mihinkään. Rakastanko minä esimerkiksi sormeani? En, mutta koetappas leikata se pois.
— Enhän minä sitä tarkotakaan, kyllä minä ymmärrän. Sinä et siis ole minulle vihoissasi.
— Olen kauhean vihoissani, — vastasi Nikolai naurusuin, nousi ylös, kohensi hiuksiaan ja rupesi kävelemään huoneessa.
— Tiedätkö, Maria, mitä olen ajatellut? — alkoi hän, kun sovinto oli tehty, ajatella ääneen vaimonsa kuullen.
Hän ei välittänyt siitä, oliko vaimo valmis kuuntelemaan, sillä se oli hänestä samantekevä. Sillä kun ajatus iski hänen mieleensä, piti sen iskeä vaimonkin mieleen. Ja hän kertoi vaimolleen aikeestaan saada Pierre jäämään heidän luokseen kevääseen saakka.
Kreivitär Maria kuunteli mitä Nikolai sanoi, teki sen johdosta huomautuksia ja alkoi sitte hänkin puolestaan ajatella ääneen. Hänen ajatuksensa koskivat lapsia.
— Noin aikaseen tulee näkyviin nainen, — sanoi kreivitär Maria ranskaksi osottaen pikku Natashaa. — Te syytätte meitä naisia epäjohdonmukaisuudesta. Mutta eikö hän tuossa ole johdonmukainen! Kun minä sanoin, että pappa tahtoo nukkua, sanoi hän että pappa nauraa. Ja hän oli oikeassa, — virkkoi kreivitär Maria onnen hymy kasvoilla.
— Niin on, niin on!
Ja Nikolai kohotti tytön voimakkailla käsillään korkealle ilmaan, pani olkapäilleen, tarttui jalkapuoliin ja rupesi kantamaan pitkin huonetta.
— Tiedätkö, että sinä voit tehdä väärin rakastaessasi häntä liian paljon, — supatti kreivitär Maria ranskaksi.
— Minkäs sille mahtaa... Koetan olla näyttämättä...
Tällöin kuului eteisestä ääniä ja askeleita, jotka kuulostivat vieraan tulolta.
— Joku on tullut.
— Olen varma, että se on Pierre. Minä menen katsomaan, — sanoi kreivitär Maria ja poistui huoneesta.
Hänen mentyään uskalsi Nikolai juoksuttaa nelistämällä tyttöä ympäri huonetta. Kun häntä viimein rupesi hengästyttämään, sieppasi hän nauravan tytön nopeasti syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten. Telmintä johti hänen mieleensä tanssin ja katsoessaan pikku Natashan onnellisiin, viattomiin, pyöreihin kasvoihin hän ajatteli, minkälainen mahtaa tyttönen olla silloin, kun hän vanhana ukkona vie hänet pitoihin ja laskee hänen kanssaan masurkkaa, kuten aikoinaan hänen isävainajansa oli tanssinut tyttärineen "Daniel Cooperia".
— Hän se on, hän se on, Nicolas, — ilmotti kreivitär Maria muutaman hetken kuluttua palattuaan huoneeseen. — Kylläpä virkosi Natasha. Olisitpa nähnyt hänen riemastuksensa ja minkä ripin Pierre heti sai viipymisestään. Lähdetään nyt sukkelaan! Erotkaa toki, veikkoset, — käski hän hymyillen katsoessaan pikku Natashaan, joka oli kapristautunut kiinni isäänsä.
Nikolai läksi huoneesta tyttöä taluttaen. Kreivitär Maria jäi huoneeseen.
"En koskaan, en koskaan olisi uskonut", supatti hän itsekseen, "että näin onnellinen voisin olla". Hänen kasvoistaan paistoi säteilevä hymy, mutta samalla hänen rinnastaan kohahti huokaus ja hiljaisen murheen tumma säde nousi hänen katseensa syvyyteen. Oli, kuin olisi sen onnen rinnalla, joka nyt täytti hänen sydämensä, ollut olemassa toinen, tässä elämässä saavuttamaton onni, joka väkisin välkähti hänen mieleensä tänä hetkenä.
Natasha oli mennyt naimisiin kevättalvesta vuonna 1813 ja vuonna 1820 oli hänellä jo kolme tyttöä ja yksi poika, jota hän oli toivonut ja jota hän itse imetti. Hän oli lihonut ja levennyt niin reheväksi, että tätä voimakasta naista oli vaikea tuntea entiseksi hoikaksi, solakaksi Natashaksi. Hänen kasvoilleen oli valautunut tyynen pehmeyden ja selväpiirteisyyden leima. Niiltä oli kadonnut entinen, myötäänsä säkenöivä vilkkauden tuli, joka ennen oli muodostanut hänen olentonsa sulon. Nyt oli näkyvissä ainoastaan kasvot ja ruumis, vaan sielua ei ollenkaan. Oli näkyvissä ainoastaan voimakas, kaunis, hedelmällinen naaras. Hyvin harvoin syttyi häneen enää entinen tuli. Tämä tapahtui vain silloin, kun hänen miehensä palasi matkoilta, kuten nytkin, kun lapsi alkoi kostua taudistaan tai kun hän kreivitär Marian kanssa muisteli ruhtinas Andreita (miehensä kanssa hän ei koskaan puhellut ruhtinas Andreista, koska hän luuli miehensä olevan mustasukkaisen ruhtinaan muiston tähden) ja hyvin harvoin silloin, kun jokin satunnainen seikka houkutteli hänet laulamaan, jonka hän naimisiin mentyään oli kokonaan unohtanut. Ja näinä harvoina hetkinä, jolloin entinen tuli taas syttyi hänen kauniiksi kehittyneessä ruumiissaan, oli hän vielä viehättävämpi kuin ennen.
Naimisistaan lähtien oli Natasha asunut miehineen Moskovassa, Pietarissa, maatilalla Moskovan läänissä ja äitinsä s.o. Nikolain luona. Seuroissa näyttäytyi nuori kreivitär Besuhova hyvin harvoin ja ne, jotka olivat häntä seurapiireissä nähneet, eivät saaneet hänestä mieleistään käsitystä. Hän ei ollut viehättävä eikä rakastettava. Seikka ei kuitenkaan ollut se, että Natasha olisi rakastanut yksinäisyyttä (hän ei tiennyt, rakastiko hän vai ei, hänestä melkein tuntui, ettei hän rakastanut), mutta kantaessaan, synnyttäessään ja imettäessään lapsiaan ja ottaessaan joka hetki osaa miehensä elämään hän ei voinut tyydyttää näitä tarpeita muuten kuin kieltäytymällä muun maailman yhteydestä. Kaikki ne, jotka olivat tunteneet Natashan ennen hänen naimisiaan, ihmettelivät hänessä tapahtunutta muutosta jonain eriskummallisena seikkana. Yksistään vanha kreivitär, joka äidillisen vaistonsa avulla käsitti, että kaikki Natashan mielijohteet aiheutuivat vain tarpeesta omistaa perhe, omistaa mies, kuten hän Otradnojessa oli sanonut enemmän tosissaan kuin leikillään, ihmetteli niiden ihmettelyä, jotka eivät ymmärtäneet Natashaa, ja sanoi moneen kertaan olleensa aina siinä käsityksessä, että Natashasta tulee mallikelpoinen puoliso ja äiti.
— Se vain on tyhmää, että hän menee rakkaudessaan miestään ja lapsiaan kohtaan liiallisuuksiin, — lisäsi vanha kreivitär.
Natasha ei noudattanut sitä kultaista sääntöä, jota viisaat ihmiset, varsinkin ranskalaiset, saarnaavat, ettei neidon miehelään mentyään ole heittäydyttävä leväperäiseksi eikä luovuttava lahjoistaan, vaan on pidettävä ulkomuodostaan suurempaa huolta kuin neitoaikanaan ja kiehdottava miestään samalla tavalla, kuin hän kiehtoi häntä ennen avioliittoa. Natasha sitävastoin luopui heti kaikista ihastuttavista ominaisuuksistaan, joista varsinkin yhdellä, laululla, oli ollut tavaton viehätysvoima. Ja hän hylkäsi tämän juuri siksi, että se oli ollut voimakas. Natasha ei välittänyt käytöksestään, ei puheensa siroudesta, ei siitä, että olisi esiintynyt miehelleen edullisimmalla tavalla, ei ulkoasustaan, eikä siitä, että hän kiusasi miestään vaateliaisuudellaan. Hän menetteli kaikessa vastoin näitä sääntöjä. Hänestä tuntui, että ne ihastuskeinot, joita vaisto ennen oli opettanut häntä käyttämään, olisivat nyt näyttäneet hassuilta hänen miehensä silmissä, jolle hän ensi hetkestä oli antautunut kokonaan s.o. koko sieluineen, josta ei jäänyt pienintäkään sopukkaa salaan mieheltä. Hänestä tuntui, ettei se side, joka yhdisti hänet hänen mieheensä, pysynyt niiden tunteiden varassa, jotka olivat miehen kammitsoineet häneen, vaan pysyi jonkun muun, selittämättömän, mutta lujan varassa niin kuin se side, joka yhdisti hänen oman sielunsa ruumiiseen.
Tukan kähertäminen, vannehameisiin pukeutuminen ja romanssien laulaminen oman miehensä kiehtomiseksi olisi tuntunut hänestä yhtä oudolta kuin itsensä koristeleminen omaa tyydytystään varten. Itsensä koristeleminen muiden miellyttämistä varten olisi ehkä ollut hänestä mieleistäkin, mutta siihen ei ollut aikaa. Suurin syy siihen, miksi hän ei välittänyt laulamisesta, pukeutumisestaan eikä sanojensa punnitsemisesta, oli kuitenkin se, ettei hän mitenkään joutanut uhraamaan näihin aikaansa.
On tunnettua, että ihminen on taipuvainen syventymään kokonaan yhteen elämäntehtävään, näyttipä se miten vähäpätöiseltä tahansa. Niinikään on selvää, ettei ole niin vähäpätöistä tehtävää, joka, kun siihen keskittyy koko huomio, ei kasvaisi loppumattomiin.
Se tehtävä, johon Natasha oli täydellisesti syventynyt, oli perhe, s.o. mies, jota oli pidettävä niin, että hän olisi jakamattomasti kuulunut vaimolleen ja kodilleen, ja lapset, joita piti kantaa, synnyttää, imettää ja kasvattaa.
Ja kuta enemmän hän koko sieluineen ja koko olentoineen syventyi tehtäväänsä, sen suuremmaksi kasvoi tuo tehtävä hänen huomionsa alla ja sen heikommilta ja mitättömämmiltä tuntuivat hänestä hänen voimansa, niin että vaikka hän uhrasi ne kaikki yhteen asiaan, ei hän kuitenkaan ehtinyt suorittaa kaikkea sitä, mikä hänestä tuntui tarpeelliselta.
Puheet ja arvostelut naisen oikeuksista, puolisoiden keskinäisistä suhteista, heidän vapaudestaan ja oikeuksistaan olivat tällöin aivan samallaisia kuin nytkin, vaikkei niitä vielä sanottukaankysymyksiksi. Nämä kysymykset eivät askaroittaneet Natashaa vähän vähää eikä hän edes ymmärtänyt niistä hituistakaan.
Nämä kysymykset olivat olemassa silloin niin kuin nytkin ainoastaan niitä varten, joiden mielestä avioliitto s.o. yksistään sen alku eikä koko sen merkitys, joka sisältyy perheeseen, on pelkästään nautintoa, jota puolisot saavat toisiltaan.
Tämmöiset ajatukset ja nykyiset kysymykset, jotka ovat samaa laatua kuin kysymykset siitä, miten ateriasta voisi nauttia mahdollisimman paljon, eivät olleet olemassa silloin enemmän kuin nytkään niitä varten, joista aterian tarkotuksena on ravinnon saaminen ja puolisoiden tarkotuksena perhe.
Jos aterian tarkotuksena on ruumiin ravitseminen, niin se, joka syö samalla kertaa kaksi ateriaa, saavuttanee siitä suurenkin nautinnon, mutta tarkotusta hän ei saavuta, sillä kahta ateriaa ei vatsa voi sulattaa.
Jos avioliiton tarkotuksena on perhe, niin se, jonka mieli tekee saada monta vaimoa tai miestä, nauttinee siitä paljonkin, mutta missään tapauksessa ei hän saa perhettä. Jos siis aterian tarkotuksena on ravitseminen ja avioliiton tarkotuksena perhe, niin koko tämä kysymys on ratkaistavissa vain siten, ettei ole syötävä enempää kuin minkä vatsa jaksaa sulattaa eikä omistettava useampaa miestä eikä naista kuin mikä on tarpeen perhettä varten eli siis yksi vaimo ja yksi mies. Natasha tarvitsi miehen. Mies annettiin hänelle. Ja mies antoi hänelle perheen. Muuta, parempaa miestä ei Natasha ollenkaan kaivannut, ja kun hän oli uhrannut kaikki sielunvoimansa tuon miehensä ja perheensä palvelukseen, ei hän myöskään voinut kuvitella mielessään eikä nähnyt mitään etuakaan kuvitella, miten olisi silloin, jos olisi toisin.
Kun Natasha ei yleensä pitänyt seurasta, oli hänestä sukulaisten, kreivitär Marian, veljen, äidin ja Sonjan seura sitä rakkaampi. Hän piti semmoisten ihmisten seurasta, joiden luo hän voi tulla hampsia lasten kamarista pitkin askelin, tukka hajallaan ja aamuviitassa ja näyttää iloisin mielin kapalovyötä, jossa vihreän tahran sijasta oli keltainen ja saada kuulla muiden suusta vakuuttava sana, että nyt lapsi oli koko lailla parantunut.
Natasha oli tullut niin välinpitämättömäksi, että hänen puvuistaan, tukan kampauksesta, umpimähkäisestä puheesta ja mustasukkaisuudesta, — sillä hän oli mustasukkainen Sonjalle, kotiopettajattarelle ja jokaiselle kauniille ja rumalle naiselle, — laskivat joka päivä pilaa kaikki hänen läheisensä. Yleisenä mielipiteenä oli, että Pierre oli vaimonsa tohvelin alla ja näin todella olikin. Jo heidän avioliittonsa ensi päivinä esitti Natasha vaatimuksensa. Pierre ihmetteli suuresti tätä hänelle aivan uutta vaimonsa kantaa, joka oli semmoinen, että jokainen Pierren elämän hetki kuuluu vaimolle ja perheelle. Hän ihmetteli vaimonsa vaatimuksia, mutta kun niiden houkutusvoima oli suuri, alistui hän niihin.
Pierren alakynnessä oleminen oli siinä, ettei hän uskaltanut edes hymyillen puhutella muita naisia, puhumattakaan liehakoimisesta, ei uskaltanut käydä klubeissa päivälliselläpelkästäänajankuluksi, ei uskaltanut kuluttaa rahaa mielitekoihin eikä lähteä pitkäaikaisille matkoille, lukuunottamatta asiatoimituksia, joina Natasha piti miehensä tieteellisiäkin harrastuksia, joista hän ei kuitenkaan ymmärtänyt minkään vertaa, mutta joita hän piti hyvin tärkeinä. Kaiken tämän sijaan oli Pierrellä kotona täydellinen määräämisoikeus ei ainoastaan oman itsensä, vaan myöskin koko perheen suhteen. Kotonaan asettui Natasha miehensä orjattareksi ja koko talonväki hiipi varpaillaan, silloin kun Pierre työskenteli — luki tai kirjotti kabinetissaan. Pierren tarvitsi vain vetää näkyviin joku mielijohde ja se, mitä hänen mielensä teki, täyttyi heti. Hänen tarvitsi vain lausua toivomus, ja Natasha ehätti heti juoksujalassa panemaan sitä täytäntöön.
Koko taloa johtivat ainoastaan miehen näennäiset käskyt, s.o. Pierren toivomukset, joita Natasha koetti arvailla. Heidän elämäntapansa, asuntopaikkansa, tuttavuutensa, Natashan toimet, lasten kasvatus, sanalla sanoen kaikki järjestettiin Pierren lausuman tahdon mukaisesti, mutta sen lisäksi koetti Natasha arvata sitäkin, mikä mahdollisesti olisi voinut käydä ilmi niistä ajatuksista, joita Pierre jokapäiväisessä puheessa lausui. Ja Natasha arvasi oikein, mikä milloinkin oli Pierren toivomusten ydin, ja kun hän kerran oli sen arvannut, pysyi hän siinä lujasti kiinni. Jos Pierre joskus sattui muuttamaan lausumansa toivomuksen, taisteli Natasha miestään vastaan tämän omilla aseilla.
Niinpä tapahtui kerran tukalana aikana, joka ainaiseksi painui Pierren mieleen, että kun Natasha oli synnyttänyt ensimäisen lapsensa, joka oli heikko ja jolle sen tähden piti vaihtaa kolme eri imettäjää ja Natasha sairastui epätoivon tuskasta, Pierre rupesi kertomaan vaimolleen Rousseaun mielipiteitä imettäjien luonnottomuudesta. Kun sitte syntyi seuraava lapsi ja vanha kreivitär, lääkärit ja itse Pierrekin vastustivat sen imettämistä oman äidin maidolla, joka seikka siihen aikaan oli kuulumaton ihme, piti Natasha kuitenkin oman päänsä ja imetti siitä pitäen itse kaikki lapsensa.
Usein tapahtui, että puolisoiden kesken sukeutui riita, mutta jälestäpäin huomasi Pierre ilokseen ja ihmeekseen sekä vaimonsa teoissa että sanoissa juuri sen samaisen oman ajatuksensa, jota vastaan vaimo oli väittänyt, ja hän huomasi tuon ajatuksen sukeltaneen esiin puhdistuneena kaikesta siitä tarpeettomasta lisästä, joka siihen oli tarttunut riidan tuoksinassa.
Seitsenvuotisen avioelämän jälkeen tunsi Pierre tulleensa siihen varmaan käsitykseen, ettei hän ole huono ihminen ja hän tunsi tämän siksi, että hän näki itsensä kuvastuneena puolisossaan. Itsessään hän tunsi hyvän ja huonon olevan toisiinsa sekaantuneena, mutta se, mikä hänestä kuvastui hänen vaimossaan, oli todellisesti hyvää ja kaikki se, mikä ei ollut täysihyvää, oli karissut pois. Tämä kuvastuminen ei ollut syntynyt johdonmukaisen ajattelun avulla, vaan erään toisen, salaperäisen, välittömän kuvastuksen kautta.
Pierre oli vieraillut Rostovilaisilla jo kaksi kuukautta, kun hän eräänä päivänä oli saanut kirjeen ruhtinas Fedorilta, joka kutsui häntä Pietariin keskustelemaan eräistä tärkeistä kysymyksistä. Nämä kysymykset koskivat erästä yhdistystä, jonka pääperustajia Pierre oli ollut.
Kun Natasha, joka luki kaikki miehensä kirjeet, oli lukenut tämän kirjeen, kehotti hän ensimäisenä miestään matkustamaan Pietariin, niin raskaalta kuin hänestä tuntuikin miehensä poissaolo. Kaikkia Pierren aatteellisia harrastuksia piti Natasha äärettömän tärkeinä ja sen vuoksi hän oli alituisessa pelossa, ettei vain mitenkään olisi ollut esteeksi tälle miehensä toiminnalle. Pierren aran kysyvään katseeseen kirjeen lukemisen jälkeen vastasi Natasha pyynnöllä, että hän läksisi matkalle, mutta ilmottaisi hänelle ajan, jolloin hän palaisi takaisin. Ja Natasha lupasi hänet matkalle neljäksi viikoksi.
Siitä saakka, kun tämä määräaika kaksi viikkoa sitte oli kulunut umpeen, oli Natasha ollut ainaisen pelon, surun ja äreyden vallassa.
Denisof, virkaeron saanut kenraali, joka oli tyytymätön asioiden yleiseen kulkuun ja joka oli kaksi viikkoa sitte saapunut Lisijagoriin, katseli Natashaa ihmeissään ja suruisin mielin, niin kuin katsellaan entisen rakkaan henkilön huonoa muotokuvaa. Alakuloinen, ikävöivä katse, hajamieliset vastaukset ja puheleminen lapsista, siinä kaikki, mikä oli jäänyt jälelle entisestä tenhottaresta.
Natasha oli koko tämän ajan surumielinen ja äreä varsinkin silloin, kun hänen äitinsä, veljensä, Sonja tai kreivitär Maria häntä lohduttaakseen koettivat puolustaa Pierren viipymistä ja keksiä siihen syitä.
— Tyhmyyttä ja joutavuutta, — vastasi tavallisesti Natasha, — ovat kaikki hänen puuhansa, joista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja kaikki roskayhdistykset, — sanoi hän niistä samoista asioista, joiden hän uskoi olevan erinomaisen tärkeitä.
Ja hän meni lasten kamariin imettämään ainoata poikalastaan Petjaa. Ei kukaan muu osannut kertoa hänelle niin paljon lohduttavaa ja ymmärrettävää kuin tämä kolmikuukautinen pieni olento levätessään äidin rinnoilla, jolloin hän tunsi sen suun liikettä ja pikku nenän tuhisemista. Tämä olento tuntui puhuvan: "sinä olet vihainen, mustasukkainen ja tahtoisit kostaa hänelle, sinä pelkäät, mutta tässähän minä olenkin, minä olenkin hän"... Eikä Natasha voinut vastata mitään, sillä se oli enemmän kuin totta.
Näinä levottomina viikkoina kävi Natasha niin usein tyynnyttelemässä ja imettämässä lasta, että tämä sai liian paljon ravintoa ja sairastui siitä. Natasha kauhistui, mutta toisekseen oli se hänelle hyvään tarpeeseen, sillä lasta hoitaessaan ei levottomuus miehen tähden rasittanut häntä niin pahasti kuin muuten.
Natasha oli parhaillaan imettämässä, kun portilta kuului Pierren tulon ääniä. Lapsenhoitaja tuli riemuitsevin kasvoin nopeasti, mutta hiljaa huoneeseen.
— Joko tuli? — kysyi Natasha supattamalla ja uskaltamatta liikahtaa, jottei olisi herättänyt nukahtanutta lasta.
— Tuli, rouva kulta, — supatti lapsenhoitaja.
Veri syöksähti Natashan kasvoille, hänen jalkansa liikahtivat itsestään, mutta hän ei päässyt nousemaan eikä lähtemään, kun lapsi samassa raotti silmiään. "Oletko siinä?" tuntui lapsi sanovan ja maiskautti veltosti suutaan. Natasha irrotti lapsen hellävaroin rinnasta, hyssytteli hieman, antoi lapsen hoitajalle ja läksi sitte nopein askelin ovea kohti. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ikään kuin tuntien omantunnon soimausta siitä, että hän iloissaan oli jättänyt lapsen liian aikaiseen sylistään. Hän katsahti taakseen. Lapsenhoitaja oli juuri nostamassa lasta kyynärpäät koholla uutimien taa sänkyyn.
— Menkää vain, menkää vain, rouva kulta, olkaa ihan huoleti, — supatti lapsenhoitaja tuttavallisesti hymyillen, kuten rouvan ja lapsenhoitajan kesken oli tullut tavaksi.
Natasha riensi kepein askelin eteiseen.
Denisof, joka piippu hampaissa oli tullut kabinetista salonkiin, näki nyt vasta ensi kerran oikean Natashan, jonka kasvoilla leimusi leimuamalla kirkas, läikkyvä, iloinen valo.
— Jo tuli! — huudahti Natasha juostessaan Denisoville, joka hänkin tunsi olevansa iloissaan Pierren tulosta, vaikkei hän Pierrestä pitänyt juuri ollenkaan.
Eteiseen tultuaan huomasi Natasha kookkaan henkilön riisuvan turkin vyötä. "Hän, hän! Totisesti hän on tuossa!" ajatteli Natasha, lennähti vasten Pierreä, kietoi kätensä Pierren kaulaan, painoi hänen päätään rintaansa vasten, ja työnnettyään sen sitte etemmä, katsahti Pierren huuraisiin, punottaviin, onnellisiin kasvoihin. "Hän se on, onnellinen, tyytyväinen"...
Mutta samassa johtui hänen mieleensä odotuksen ikävä kahden viimeisen viikon varrelta, sädehtivä riemu sammui hänen kasvoiltaan, hän synkistyi ja yht'äkkiä alkoi Pierrelle tulvia tulvanaan moitteita ja sisukkaita sanoja. — Hätäkös sinun on ollut, olet saanut kylläksesi pitää iloja... Vaan entäs minä? Olisit edes lapsia säälinyt. Pitäisi imettää, mutta maito pilautui... Petja oli kuolemaisillaan. Mutta sinun on hauska. Niin, sinun on hauska...
Pierre tiesi, ettei hän ollut syyssä, sillä hänen oli ollut sula mahdottomuus päästä aikaisemmin, hän tiesi, että vaimon mielenpurkaus oli sopimaton ja että se asettuu parin minuutin kuluttua, mutta hän tiesi myöskin, että hänellä itsellään oli hyvä ja iloinen mieli ja se oli tärkeintä. Hänen mielensä olisi tehnyt naurahtaa, mutta hän ei uskaltanut edes ajatellakaan sitä. Hän veti kasvonsa surkean ja pelästyneen näköisiksi ja kallistui kumaraan.
— En mitenkään voinut, jumaliste. Miten Petja jaksaa?
— Paljoa paremmin, mennään. Eikö sinua tosiaankaan hävetä. Jos olisit nähnyt, minkälainen olen ilman sinua, miten tuskailin...
— Oletko terve?
— Mennään, mennään, — hoppusi Natasha laskematta Pierreä käsistään. He menivät huoneisiinsa.
Kun Nikolai tuli vaimoineen etsimään Pierreä, oli tämä lasten kamarissa ja piteli leveällä oikealla kämmenellään Petjaa ja nauratteli häntä. Hänen leveille kasvoilleen oli pysähtänyt tyytyväisyyden iloinen hymy. Myrsky oli aikoja sitten tauonnut ja Natashan kasvoilla helotti kirkkaasti säteilevä aurinko, kun hän hellästi katsoi mieheensä ja lapseen.
— Ja te saitte kaikki hyvästi selvitetyksi ruhtinas Fedorin kanssa? — kysyi Natasha.
— Mainiosti.
— Katsohan, ja pitää pystyssä (päätä, tarkotti Natasha). Mutta kylläpä säikytti minut... Näitkö ruhtinatarta? Onko hän todella rakastunut siihen...
— Sanoppas muuta...
Tällöin tuli huoneeseen Nikolai ja kreivitär Maria. Pierre kumartui lapsi sylissä suutelemaan heitä ja vastasi uteluihin. Mutta vaikka Pierrellä näytti olevan paljonkin kerrottavaa, veti myssypäinen lapsi, jonka niskat huojahtelivat myötäänsä, koko hänen huomionsa puoleensa.
— Kuinka suloinen! — sanoi ruhtinatar Maria katsoessaan lapseen ja hyväillessään sitä. — Nicolas, — sanoi hän miehelleen, — kuinka sinä et käsitä näiden suloisimmista suloisimpien hyvyyttä.
— En voi käsittää — vastasi Nikolai kylmästi katsoen lapseen. — Lihakimpale. Lähdetään, Pierre.
— Hän on kuitenkin hyvin hellä isä, — sanoi kreivitär Maria miestään puolustaen, — mutta vasta kun ne ovat vuoden tai parin vanhoja...
— Pierre on erinomainen lapsenhoitaja, — sanoi Natasha, — hän kehuu, että hänen kätensäkin on kuin tehty lapsen peräpuolta varten. Katsokaahan.
— Ei ollenkaan sitä varten, — vastasi Pierre ja antoi pojan lapsenhoitajalle.
Lisijagorissa, samoin kuin missä muussa oikeassa perheessä tahansa, asui yhdessä useita kokonaan toisistaan eroavia ryhmiä, jotka sulivat yhdeksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, joskin kukin niistä säilytti oman erikoisen luonteensa. Tapahtuipa talossa mitä tahansa, vaikutti se kuhunkin ryhmään yhtä iloisesti tai surullisesti, mutta samalla oli kullakin ryhmällä aivan omat, muista riippumattomat syynsä iloon tai suruun jonkun tapauksen johdosta.
Pierren tulo oli yksi näitä iloisia, tärkeitä tapauksia ja se vaikutti kaikkiin samalla tavalla.
Palvelijat, nuo isäntäväen parhaimmat tuomarit, sillä he eivät arvostele heitä puheiden eivätkä tunteiden ilmauksien, vaan tekojen ja elämäntapojen mukaan, iloitsivat Pierren tulosta siksi, että he tietäsivät, ettei kreivi tästä puoleen rupea enää käymään joka päivä työmailla ja että hän muuttuu iloisemmaksi ja suopeammaksi, ja vielä siksi, että kaikki saavat runsaita lahjoja juhlapäiväksi.
Lapset ja kotiopettajattaret iloitsivat Besuhovin tulosta siksi, ettei kukaan muu osannut pitää semmoista iloa kuin hän. Hän yksinään osasi soittaa sitä hyppyä (ainoa kappale, jonka hän osasi soittaa), jonka mukaan voi tanssia, kuten hän sanoi, kaikki mahdolliset tanssit, ja aivan varmaan oli hän tuonut kaikille lahjoja.
Nikolenka, joka nyt oli 15-vuotinen, laiha, ruskeakutrinen, syväsilmäinen, sairaloinen ja lahjakas poika, ilostui siksi, että setä Pierre, joksi hän häntä sanoi, oli hänen ihastuksensa ja kiihkeän kunnioituksensa esine. Kukaan ei ollut herättänyt Nikolenkassa erityistä rakkautta Pierreä kohtaan, jota hän muuten oli harvoin nähnytkin. Kreivitär Maria, joka valvoi Nikolenkan kasvatusta, oli koettanut kaikin voiminsa saada häntä pitämään miehestään yhtä paljon kuin hän itsekin piti hänestä ja Nikolenka kyllä pitikin enostaan, mutta halveksuvaan vivahtavan välinpitämättömästi. Pierreä hän sitävastoin jumaloi. Nikolenka ei tahtonut tulla husariksi eikä Yrjön ritariksi, kuten hänen enonsa, vaan hän halusi tulla tietorikkaaksi, ymmärtäväiseksi ja hyväksi, kuten Pierre. Pierren saapuvilla ollessa oli Nikolenkan kasvoilla aina iloinen välke, ja kun Pierre kääntyi häntä puhuttelemaan, punastui hän ihastuksesta ja hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään. Jokainen sana, jonka Pierre lausui, syöpyi hänen mieleensä ja jälestäpäin muisteli hän yhdessä Dessallesin kanssa ja itsekseenkin Pierren sanoja ja koetteli selittää niiden merkitystä. Pierren entisyys, hänen kärsimyksensä vuonna 1812 (joista Nikolenka kuulemiensa mukaan oli luonut itselleen hämärän, runollisen kuvan), hänen seikkailunsa Moskovassa, Platon Karatajef (josta Nikolenka oli kuullut itseltään Pierreitä), hänen rakkautensa Natashaan (johon myöskin Nikolenka oli erityisesti kiintynyt) ja varsinkin hänen ystävyytensä isään, jota Nikolenka ei muistanut, nostivat Pierren hänen silmissään jumalalliseksi sankariksi.
Katkonaisista puheista Nikolenkan isästä ja Natashasta, siitä mielenliikutuksesta, jolla Pierre puhui vainajasta ja siitä arasta, hellästä, hartaudesta, jolla Natasha muisteli vainajaa, aavisti poika, jonka sydämessä rakkauden idut olivat alkaneet versoa, että hänen isänsä oli rakastanut Natashaa ja testamentannut hänet kuolinhetkellään ystävälleen. Isä taas, jota Nikolenka ei muistanut, kajasti hänelle jumaluutena, jota mielikuvitus ei pystynyt hahmoittamaan ja jota ajatellessa sydäntä kouristi tuskan ja riemun väkevä tunne.
Vieraat iloitsivat Pierren tulosta siksi, että hän oli mies, joka osasi virittää eloa ja yhteishenkeä mihin seuraan tahansa.
Aikuinen kotiväki, vaimosta puhumattakaan, oli iloissaan siitä, että oli palannut takasin ystävä, jonka turvin oli kepeää ja rauhallista elää.
Vanhat naiset olivat iloissaan lahjoista, joita hän antaisi ja varsinkin siitä, että Natasha virkistyy uudeksi ihmiseksi.
Pierre käsitti kaikkien näiden ryhmien erilaiset tunteet ja hän jouduttautui antamaan kullekin odotetut tuomiset.
Pierre, joka oli mitä hajamielisin ja huolimattomin ihminen, oli tällä kertaa ostanut kaikki, mitä Natasha oli muistilistaan merkinnyt. Avioliittonsa alkuaikoina oli Pierre oudoksunut vaimonsa vaatimusta ostaa mitään unohtamatta kaikki, mitä hän oli ottanut ostettavakseen, ja sitte oli häntä suuresti ihmetyttänyt se seikka, että Natasha oli aina kovasti katkeroitunut, kun hän ensi alussa oli unohtanut kaikki. Sittemmin hän tottui paljoa huolellisemmaksi. Kun hän tiesi, ettei Natasha tahtonut mitään itselleen, vaan pyysi ostamaan muille ainoastaan siksi, että Pierre oli tarjoutunut ostamaan, tuottivat nämä ostokset hänelle nyt suurta lapsellista iloa ja hän oli muistanut ostaa kaikille lahjansa. Natasha kyllä moitiskeli häntä nytkin, mutta se johtui vain siitä, että Pierre oli ostanut liikaa ja maksanut liiaksi suuria hintoja. Sillä kaikkien muiden puutteittensa, kuten useimmat ajattelivat (siivottomuuden ja huolimattomuuden) tai ominaisuuksiensa lisäksi, kuten Pierre ajatteli, oli Natasha saita.
Siitä saakka, kun Pierren talous ja perhe olivat kasvaneet suuria menoja vaativiksi, oli Pierre ihmeekseen huomannut, että hän kulutti kahta vähemmän kuin ennen ja että hänen raha-asiansa, joita hänen ensimäisen vaimonsa velat olivat pahasti rasittaneet, alkoivat korjautua.
Elämä oli käynyt huokeammaksi siitä syystä, että se nyt kulki määrättyä uraansa, sillä sitä kallista ylellisyyttä, joka oli syntynyt alituisesti vaihtelevan elämäntavan kautta, ei nyt enää ollut olemassa eikä Pierre sitä kaivannutkaan. Hän tunsi, että hänen elämänsä oli nyt lopullisesti muodostunut semmoiseksi, jommoisena se tulee pysymään hänen kuolemaansa saakka ja ettei hän enää voinut muuttaa sen kulkua eikä muotoja.
Pierre purki iloisin, hymyilevin kasvoin ostoksiaan.
— Katsoppas tätä! — sanoi hän levitellen erästä vaatepalaa yhtä taitavasti kuin puotimies.
Natasha istui vanhin tyttö sylissä vastapäätä miestään ja katsoi säteilevin silmin vuoroin mieheensä, vuoroin siihen, mitä tämä aukoi.
— Onko tämä Bjelovalle? Mainiota. (Hän tunnusteli kankaan laatua). Varmaankin ruplan hintaista?
Pierre sanoi hinnan.
— Liian kallista, — huomautti Natasha. — Mutta jo ne lapset ilostuvat ja maman. Turhanpäiten sinä ostit minulle tämän, — lisäsi hän voimatta pidättää tyytyväisyyden hymyä ihastellessaan kullalla ja helmillä kirjailtua pääkampaa, jommoiset alkoivat vasta tulla muotiin.
— Adèle sai minut houkutelluksi: ostakaa, ostakaa, hoki, — vastasi Pierre.
— Milloinkas minä tätä pidän? — Natasha pisti kamman palmikkoonsa. — Kunhan pikku Mari kasvaa suureksi, ehkä ne sittenkin ovat muodissa. Lähdetään nyt.
Koottuaan lahjat he menivät ensin lasten kamariin ja sitte vanhan kreivittären luo.
Kreivitär istui tapansa mukaan Bjelovan kanssa grande pacienceä pelaamassa, kun Pierre ja Natasha kääröt kainalossa astuivat huoneeseen.
Kreivitär oli jo seitsemännellä kymmenellä. Hän oli kokonaan harmaantunut ja piti päässään myssyä, jonka reunapoimuihin hänen kasvonsa olivat kokonaan uponneet. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset, ylähuuli oli painunut sisäänpäin ja silmät himmenneet.
Miehensä ja poikansa kuoleman jälkeen, jotka olivat tapahtuneet niin lähekkäin, tunsi hän jääneensä aivan kuin vahingossa tähän maailmaan, jossa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän söi, joi, nukkui, voi hyvin, mutta ei enää elänyt. Hän ei enää saanut elämästä mitään vaikutelmia eikä hän kaivannut enää mitään muuta kuin lepoa ja tämän levon voi tuoda ainoastaan kuolema. Mutta niin kauan kun kuolemaa ei kuulunut, täytyi hänen elää s.o. käyttää elämänvoimiaan. Hänessä huomasi mitä selvimmin sen, minkä huomaa hyvin pienissä lapsissa ja hyvin vanhoissa ihmisissä. Hänen elämässään ei ollut havaittavissa minkäänlaista ulkonaista tarkotusta, vaan ainoastaan tarve tyydyttää erilaisia taipumuksia. Hän tarvitsi jonkun verran syödä, nukkua, ajatella, puhella, itkeä, työskennellä, riidellä j.n.e. pelkästään siksi, että hänellä oli vatsa, aivot, lihakset, hermot ja maksa. Ja kaiken tämän hän teki minkään ulkonaisen seikan pakottamatta. Hän puheli vain siksi, että hänen piti ruumiillisesti käyttää kieltään ja keuhkojaan. Hän itki kuin lapsi siksi, että hänen piti niistää nenäänsä j.n.e.
Jos hän illalla oli syönyt jotain rasvaista, tuli hänelle aamulla tarve saada riidellä ja silloin hän tavallisesti valitsi lähimmäksi aiheeksi Bjelovan kuurouden. Tällöin rupesi hän hiljaa puhumaan Bjelovalle jotain huoneen toisesta päästä.
— Tänään taitaa olla lämpimämpi, rakkaani, — sanoi hän supattamalla.
Ja kun Bjelova vastasi: "lähdetään vain", murahti kreivitär vihaisesti: "siunatkoon, miten kuuro ja tyhmä!"
Yhtenä aiheena oli nuuska, joka hänestä tuntui milloin kuivalta, milloin kostealta, milloin taas huonosti hienonnetulta. Nämä ärsyttävät aiheet saivat hänen kasvonsa kellastumaan sapenkarvaisiksi ja hänen palvelijattarensa arvasivat varmoista merkeistä aina, milloin Bjelova taas tulee kuuroksi, nuuska kosteaksi ja kasvot sapenkarvaisiksi. Samoin kuin hänen piti viljellä sappeaan, piti hänen viljellä muitakin kykyjään. Kun hänen piti ajatella, tapahtui se paciencen kautta. Kun piti itkeä, oli sen aiheena kreivivainaja. Kun piti olla huolissaan, tapahtui se Nikolain ja tämän terveyden tähden. Kun piti purkaa ilkeyttä, oli sen esineenä kreivitär Maria. Kun piti harjottaa äänielimiä, joka tapahtui tavallisesti illalla seitsemättä käydessä ruokalevon jälkeen pimeässä huoneessa, silloin olivat aina esillä samat iänikuiset jutut, joiden kuuntelijoina olivat aina samat henkilöt.
Nämä vanhan kreivittären omituisuudet ymmärsi kotiväki varsin hyvin, vaikkei kukaan puhunut niistä milloinkaan, ja kaikki koettivat kaikilla mahdollisilla keinoilla tyydyttää hänen tarpeitaan. Vain toisinaan voi huomata Nikolain, Pierren, Natashan ja kreivitär Marian keskinäisistä hymyn- ja surunsekaisista katseista, että he siten ilmaisivat käsityksensä vanhasta kreivittärestä.
Nämä katseet puhuivat muutakin. Ne puhuivat, että hän oli jo elämäntehtävänsä tehnyt, ettei hän kokonaan ole sitä, miltä hän nyt näytti, että me kaikki kerran tulemme samanlaisiksi ja että oli kaunista palvella vanhusta ja hillitä itseään hänen tähtensä, joka kerran oli ollut rakas ja yhtä elämänintoinen kuin hekin, mutta nyt surkastunut ja surkuteltava. "Memonto mori" puhuivat heidän katseensa.
Ainoastaan kokonaan kehnot ja tyhmät ihmiset sekä pienet lapset kotiväestä eivät käsittäneet tätä, vaan vieroivat kreivitärtä.
Kun Pierre vaimoineen tuli vierashuoneeseen, oli vanhalle kreivittärelle juuri tullut tarve ryhtyä ajatustyöhön eli panemaan grande pacienceä ja sen vuoksi näkyi, että vaikka hän ennen aina oli lausunut joka kerran Pierren matkalta tultua samat sanat: "vihdoinkin, jo tässä saikin odottaa, Jumalan kiitos", ja lahjoja annettaessa niinikään entiseen tapaansa: "mitäs lahjan kalleudesta, kiitos, että vanhaakin muistit", ei hän ollut mielissään Pierren tulosta tänä hetkenä, sillä se häiritsi parhaillaan meneillään olevaa peliä. Vasta kun hän oli saanut sen loppuun, rupesi hän katsomaan lahjoja. Pierre oli tuonut hänelle erittäin sirotekoisen korttikotelon, kannellisen, heleänsinisen sevresiläisen kupin, joka oli kaunistettu paimenten kuvilla, ja kultaisen nuuskarasian, jossa oli kreivin muotokuva ja joka oli Pietarissa valmistettu Pierren tilauksesta. (Kreivitär oli kauan semmoista halunnut.) Kun häntä nyt ei haluttanut itkeä, katseli hän muotokuvaa välinpitämättömästi ja oli eniten mielissään kotelosta.
— Kiitoksia, ystäväni, olet valmistanut minulle ilon, — sanoi kreivitär totuttuun tapaansa. — Parasta oli kuitenkin, että itsesi toit. Muuten ei tässä olisi tullut mitään. Saisit pitää komentoa vaimollesi. Hän on ihan kuin mieltä vailla ilman sinua. Ei näe eikä ymmärrä mitään, — puheli hän tapansa mukaan. — Katsohan, Anna Timofejevna, — lisäsi hän, — minkälaisen kotelon se poika meille toi.
Bjelova kiitteli lahjoja ja oli ihastuksissaan kankaasta.
Vaikka Pierren, Natashan, Nikolain, kreivitär Marian ja Denisovin olisi pitänyt puhella minkä mistäkin semmoisesta, josta tavallisesti ei puhuttu vanhan kreivittären kuullen siitä syystä, että olisi pitänyt myötäänsä vastata hänen omituisiin kysymyksiinsä ja toistaa vähäväliä samoja asioita, joita hän ei jaksanut muistaa, istuivat he kuitenkin kaikki yhdessä teepöydän ääressä ja Pierre vastaili kreivittären kysymyksiin, jotka eivät huvittaneet enemmän häntä kuin muitakaan, että ruhtinas Vasili oli vanhentunut, että kreivitär Maria Aleksejevna oli käskenyt tervehtimään j.n.e.
Tämmöistä kuivaa keskustelua, jota ilman ei kuitenkaan tultu aikaan, kesti koko teenjuonnin ajan. Pyöreän teepöydän ympärillä teekeittiön ääressä, jonka takana istui Sonja, olivat koolla kaikki perheen aikuiset jäsenet. Lapset ja näiden opettajat olivat jo juoneet teensä ja heidän ääniään kuului viereisestä divanihuoneesta. Teetä juodessa istuivat kaikki tavallisilla paikoillaan. Nikolai istui uunin vieressä pienen pöydän ääressä, johon hänelle tuotiin teensä. Vinttikoira Milka, ensimäisen Milkan pentu, jonka kuono oli vanhuuttaan kokonaan harmaantunut ja jonka suuret, mustat silmät näyttivät sen johdosta entisestään pullistuneen, virui nojatuolissa hänen vieressään. Denisof, jonka käherä tukka, viikset ja korvallisparta olivat käyneet harmaanvoiviksi, istui kenraalin nuttu rinnan kohdalta avattuna kreivitär Marian rinnalla. Pierre istui vaimonsa ja vanhan kreivittären välissä. Hän kerroskeli asioita, joiden hän tiesi huvittavan vanhaa kreivitärtä ja jotka tämä ymmärsi. Hän puhui seuraelämän ulkopuitteista ja niistä vanhan kreivittären ikätovereista, jotka aikoinaan olivat muodostaneet hänen seurapiirinsä, mutta jotka olivat suurimmaksi osaksi hajallaan ympäri maailmaa, viettivät, kuten vanha kreivitärkin, elämänsä ehtoopuolen viimeisiä hetkiä ja poimivat viimeisiä tähkäpäitä elämänsä kylvöstä. Mutta juuri nämä ikätoverit tuntuivat vanhasta kreivittärestä ainoalta oikealta maailmalta. Pierren hilpeydestä huomasi Natasha, että hänen matkansa oli ollut hauska ja että hänen mielensä teki kertoa paljonkin, mutta hän ei uskaltanut vanhan kreivittären kuullen. Denisof, joka ei ollut perheen jäsen eikä sen vuoksi käsittänyt Pierren varovaisuutta, halusi koko ajan saada tietää, mitä Pietariin kuului ja hän kehotti tuon tuostakin Pierreä kertomaan milloin siitä, miten äsken oli käynyt Semjonovin rykmentille, milloin Araktshejevista ja milloin bibliaseurasta. Muutaman kerran Pierre ryhtyikin kertomaan näistä, mutta Nikolai ja Natasha pyörsivät hänet joka kerran ruhtinas Ivanin ja kreivitär Maria Antonovnan terveydentilaan.
— No, yhäkö se järjettömyys siellä jatkuu? — kysäsi Denisof.
— Vai yhäkö jatkuu! — huudahti Pierre. — Voimakkaampana kuin koskaan ennen. Bibliaseura muodostaa nyt koko hallituksen!
— Mitä se on,mon cher ami? — kysyi vanha kreivitär, joka oli juonut teensä ja näytti haluavan löytää aiheen saadakseen torailla aterian jälkeen. — Kuinka sinä sanoitkaan — hallitus. Sitä en ymmärrä.
— Maman, — ehätti selittämään Nikolai, joka osasi kääntää asian äitinsä kielelle, — ruhtinas A.N. Golitsin on nähkääs perustanut seuran ja hänellä kuuluu olevan suuri valta.
— Araktshejef ja Golitsin, — sanoi Pierre varomattomasti, — ovat nyt koko hallitus. Ja minkälainen hallitus! Kaikkialla näkevät salaliittoja ja kaikkea pelkäävät.
— Mitäs pahaa sitte ruhtinas Aleksander Nikolajevitsh on tehnyt? Hän on erittäin kunnioitettava mies. Tapasin hänet silloin Maria Antonovnalla, — sanoi kreivitär pahastuneena ja pahastuneena vielä enemmän siitä, ettei kukaan virkkanut mitään hän jatkoi: — nykyisin on ruvettu morkkaamaan kaikkia. Mitä pahaa on evankelisessa yhdistyksessä? — Ja hän nousi ylös (kaikki muutkin nousivat) ja köpitti kasvot tuikeina divanihuoneeseen pöytänsä ääreen.
Raskaan äänettömyyden katkasi viereisestä huoneesta kaikuva lasten nauru ja hälinä. Lapsilla tuntui olleen joku erityinen ilon aihe.
— Valmis, valmis! — kaikui ylinnä muita pikku Natashan riemukas kiljunta.
Pierre vaihtoi silmäyksiä kreivitär Marian ja Nikolain kanssa (Natasha oli aina hänen silmissään) ja hänen suunsa vetäytyi onnelliseen hymyyn.
— Se vasta on ihanaa musiikkia! — sanoi hän.
— Anna Makarovna on saanut sukan valmiiksi, — virkkoi kreivitär Maria.
— Lähdenpä totisesti katsomaan, — sanoi Pierre pystyyn kavahtaen. — Tiedätkö, — sanoi hän pysähtyen ovella, — miksi erityisesti rakastan tuota musiikkia? Siksi, että lapset antavat minulle ensiksi tiedon siitä, että kaikki on hyvin. Kuta lähemmä kotia tänään pääsin, sen pahemmin pelotti. Vaan kun astuin eteiseen ja kuulin Andrjushan parkuvan, silloin arvasin, ettei ole hätää mitään...
— On se tunne minullekin tuttu, — vakuutti Nikolai. — Mutta minä en voi tulla, sillä sukat on aijottu minulle yllätykseksi.
Pierre meni lasten luo, jolloin näiden nauru ja huudot yltyivät entistä kovemmiksi.
— No, Anna Makarovna, — kuului Pierren ääni, — tähän näin keskeen ja sitte komennon mukaan: yks, kaks, kolme! Sinä, käy tähän, sinä syliin. No nyt: yks, kaks... — komensi Pierre. Syntyi äänettömyys. — Kolme!
Samassa räjähtivät lapset riemukkaaseen huutoon... "Kaksi, kaksi!" huusivat he.
Tällä tarkottivat he kahta sukkaa, jotka Anna Makarovna jollain omituisella tavalla oli kutonut puikoilla yht'aikaa toistensa sisään ja jotka hän aina veti lasten läsnäollessa toistensa sisästä, kun ne olivat valmistuneet.