Qui eut le triple talent,De boire, de battreEt d'être un vert galant...[124]
Qui eut le triple talent,De boire, de battreEt d'être un vert galant...[124]
— Hyvältä sekin kuuluu! No, Saletajef!...
— Ky... — sai Saletajef vaivoin sanotuksi. — Ky-y-y... — veti hän sitte huulet töröllään, — letriptala de bu de ba et detraver gala, — lauloi hän.
— Sillä tavalla! Siin' on vasta ranskalainen! Hoh-hoh-hoo! Nälättääkö vielä?
— Anna hänelle vielä puuroa, ei nälkäinen vatsa vähällä täyty.
Morelille annettiin taas puuroa ja hän rupesi nauraen tyhjentämään kolmatta kattilallista. Kun nuoret sotamiehet katsoivat Moreliin, paistoi heidän kasvoiltaan ystävällinen, iloinen hymy. Vanhat sotamiehet pitivät moista menoa sopimattomana ja lojuivat toisella puolen nuotiota, vaan aikaväliin nousivat hekin rynkämäisilleen ja kurkistivat naurussa suin Moreliin.
— Ihmisiä ne ovat nekin, — murahti eräs heistä sinelliinsä kietoutuen. — Omat juurensa kullakin puulla.
— Ooh, hyvä Jumala! Miten tähtinen on taivas! Pakkasiksi...
Kaikki äänet kuolivat. Tähdet, jotka näkyivät ikään kuin tietävän, ettei kukaan katso heihin, tulistuivat entistä säihkyvämpään liekkiin taivaan mustassa korkeudessa. Vuoroin säihkyen, vuoroin sammuen ja vuoroin väristen näytti niillä olevan ikään kuin salaperäisiä riemun sanomia toisilleen kuiskittavina.
Ranskan sotajoukot hupenivat tasaisesti, matemaattisen tarkan sarjan mukaisesti. Beresina-joen ylimeno, josta on kirjotettu sanomattoman paljon, oli vain yksi Ranskan armeijan perikadon väliportaita eikä ollenkaan mikään sodan ratkaiseva tapaus. Se seikka, että ranskalaiset ovat pitäneet ja pitävät näin suurta ääntä Beresinasta, johtuu siitä, että kaikki ne onnettomuudet, jotka ranskalaiset olivat saaneet kärsiä tasaisesti pitkin matkaa, kasautuivat nyt Beresinan murtuneella sillalla yhteen röykköön, yhdeksi traagilliseksi näytelmäksi, joka syöpyi syvälle kaikkien sydämiin. Venäläiset puolestaan ovat puhuneet ja kirjottaneet paljon Beresinasta ainoastaan siitä syystä, että kaukana sotanäyttämöltä, Pietarissa, oli Pfuel laatinut kartan, jonka mukaan Napoleon oli ajettava strateegiseen umpikujaan Beresina-joella. Vakuutettuina siitä, että kaikki käy todellisuudessa niin kuin kartallakin, väittivät kaikki, että Beresinan ylimeno syöksi ranskalaiset perikatoon. Itse asiassa eivät Beresinan tuottamat seuraukset olleet ranskalaisille läheskään niin tuhoisat tykkeihin ja vangiksi joutuneisiin nähden kuin Kraanojen päivät, kuten sen näkee numeroistakin.
Beresinan ylimenon ainoa merkitys on siinä, että tämä ylimeno todisti silminnähtävästi ja eittämättömästi, miten nurinkurisia olivat kaikki saartosuunnitelmat ja miten oikeassa oli Kutusof ja koko armeija (massa) vaatiessaan ainoata oikeata toimintatapaa, vihollisen seuraamista. Ranskalaislauma pakeni myötäänsä kiihtyvällä nopeudella, kaikista voimistaan, jotka olivat suunnatut päämäärän saavuttamiseen. Se laukkoi kuin haavottunut eläin, jonka oli mahdoton pysähtyä tielle. Sen todisti ylimenon järjestäminen, mutta paljoa huomattavammin meneminen siltojen yli. Kun sillat murtuivat, niin eivät aseettomat sotamiehet, Moskovan asukkaat, ranskalaisten kuormastossa kulkevat naiset lapsineen eikä kukaan antautunut, sillä heihin vaikutti inertsian voima, vaan pakeni edelleen, sulloutui veneisiin ja ajautui jääkylmään veteen.
Tämmöinen jouduttautuminen oli järkevää. Sekä pakenevien ranskalaisten että takaa-ajavien asema oli yhtä tukala. Toveriensa parissa ollessaan luotti kukin ranskalainen hädän tullen toveriensa apuun, mutta jos hän sitä vastoin olisi antautunut venäläisille, niin olisi hän joutunut sielläkin samanlaiseen puutteeseen, mutta sen lisäksi olisi hän jäänyt aina viimeiseksi elintarpeiden jaossa. Eivät ranskalaiset tarvinneet luotettavia tietoja siitä, että puolet vangeista kuoli nälkään ja viluun, vaikka venäläiset tahtoivatkin pelastaa heidät, sillä he tunsivat, ettei asia voinut olla muuten. Armeliaimmatkaan venäläiset sotapäälliköt samoin kuin Venäjän armeijassa palvelevat ranskalaisetkaan eivät voineet tehdä mitään sotavankien kohtalon lieventämiseksi. Ranskalaisia tuhosi sama tukala tila, jossa venäläisetkin olivat. Eihän voinut riistää leipää ja vaatteita nälkäisiltä tarpeellisilta sotamiehillä ja antaa niitä ranskalaisille, jotka eivät kylläkään olleet vahingollisia, joita ei vihattu ja jotka eivät olleet mihinkään syyssä, vaan jotka yksinkertaisesti olivat tarpeettomia. Jotkut tosin antoivat, mutta se ilmeni poikkeuksena.
Takana uhkasi varma tuho, edessä häämötti toivo. Laivat olivat poltetut eikä ollut muuta pelastumisen varaa kuin yhteinen pako ja tähän yhteiseen pakoon olivat kohdistetut kaikki ranskalaisten voimat.
Kuta etemmä ranskalaiset pääsivät, kuta surkeammiksi hupenivat heidän tähteensä, varsinkin Beresinan jälkeen, johon Pietarista tulleen taistelusuunnitelman tähden oli pantu suuria toiveita, sitä kiihkeämmäksi kävivät venäläisten kenraalien pyyteet. He syyttivät edelleenkin toinen toistaan, vaan kaikista eniten Kutusovia. Kun otaksuttiin, että Pietarista tulleen suunnitelman onnistumattomuus pannaan Kutusovin syyksi, ilmeni tyytymättömyys, halveksuminen ja iva häntä kohtaan entistä voimakkaammin, ja kun iva ja halveksuminen ilmeni tietysti kunnioittavaan kuoreen puettuna, ei Kutusof voinut vaatia ketään tilille siitä, mistä häntä oikeastaan syytettiin. Hänen kanssaan ei asioista puhuttu vakavasti, vaan kun hänelle esitettiin asioita ja pyydettiin niistä hänen ratkaisuaan, niin oli kenraalien kasvoilla väkinäistä toimitusta todistava ilme, hänen selkänsä takana iskettiin silmää ja häntä koetettiin pettää joka askeleella.
Kun kukaan Kutusovin seuralaisista ei ymmärtänyt häntä, selittivät he suoraan, ettei ukolle maksanut vaivaa puhua mistään, sillä hän ei kykene käsittämään heidän suurpiirteisiä aikeitaan, vaan märehtii aina omia tyhjiä sanojaan kultaisesta sillasta ja siitä, ettei rajan toiselle puolen voida viedä repaleista kulkurilaumaa j.n.e. Kaiken tämän olivat he kuulleet häneltä moneen kertaan. Ja vaikka Kutusof olisi puhunut mistä: muonavarojen odottamisesta, jalkineiden puutteesta y.m. niin oli se niin vähäpätöistä heidän viisaiden ja ongelmaisten ehdotustensa rinnalla, että Kutusovin tyhmyys ja höperyys paljastui kokonaan, jota vastoin he esiintyivät oikeina, nerokkaina sotapäällikköinä.
Tämä pahansuopuus kasvoi huippuunsa esikunnassa varsinkin siitä pitäen, kun armeijaan oli liittynyt Wittgenstein, tuo loistava amiraali ja Pietarin sankari. Kutusof näki ja ymmärsi kaikki, mutta ei voinut muuta kuin nostella huokaillen olkapäitään. Yhden ainoan kerran hän suuttui ja se tapahtui Beresinan jälkeen. Silloin hän lähetti Bennigsenille, joka lähetti hallitsijalle salaisia raportteja, seuraavan kirjeen:
"Teidän sairaalloisten puuskienne tähden pyydän, että teidän ylhäisyytenne tämän kirjeen saatuaan suvaitsisi lähteä Kalugaan ja odottaa siellä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa lähempiä määräyksiä."
Mutta kohta sen jälkeen, kun Bennigsen oli poistunut, saapui armeijaan suuriruhtinas Konstantin Pavlovitsh, joka oli ollut armeijassa sodan alussa ja jonka Kutusof oli saanut lähtemään armeijasta pois. Suuriruhtinas ilmotti nyt Kutusoville, että keisari oli tyytymätön armeijan huonojen saavutusten ja hitaiden liikkeiden tähden ja että keisari itse saapuu muutaman päivän kuluttua armeijaan.
Vanha Kutusof, joka oli yhtä kokenut hovimies kuin sotapäällikkökin, joka saman vuoden elokuussa oli valittu ylipäälliköksi vastoin hallitsijan tahtoa, joka oli karkottanut armeijasta perintöruhtinaan ja suuriruhtinaan, joka oli vastoin hallitsijan tahtoa oman valtansa nojalla luovuttanut Moskovan — tämä Kutusof oivalsi nyt heti, että hänen aikansa oli nyt päättynyt, että hänen osansa oli loppuun näytetty ja ettei hänellä enää ole sitä näennäistäkään valtaa, jonka hän muutama kuukausi sitte oli saanut. Eikä hän ymmärtänyt tätä yksistään hovimiehen kannalta. Yhdeltä puolen hän näet huomasi, että ne sotatoimet, joita hän oli johtanut, olivat lopullaan ja hän tunsi, että hän oli tehnyt tehtävänsä. Toisekseen alkoi hän näihin aikoihin tuntea ruumiillista väsymystä ja levon tarvetta vanhoille voimilleen.
Marraskuun 29 p:nä saapui Kutusof Vilnaan, tuohon rakkaaseen Vilnaansa, kuten hän sanoi. Kutusof oli ollut palveluksensa aikana kaksi kertaa Vilnan kuvernöörinä. Rikkaassa, eheänä säilyneessä Vilnassa tapasi Kutusof paitsi elämän mukavuuksia, joita hän ei ollut saanut nauttia pitkään aikaan, vanhoja ystäviään ja monia muistoja. Ja kun hän nyt oli yht'äkkiä päässyt irtautumaan kaikista sota- ja hallitushuolista, asettui hän rauhalliseen, jokapäiväiseen elämään, mikäli se oli mahdollista hänen ympärillään kiehuvien juonien tähden eikä näyttänyt välittävän vähääkään siitä, mitä historiallisessa maailmassa tapahtui.
Tshitshagof, joka oli kiivaimpia ranskalaisten nurinniskoin syöksijöitä ja tientukkijoita, joka oli ensin aikonut tehdä ryntäyksen Kreikkaan ja sitte Varsovaan, vaan ei millään neuvoin halunnut mennä sinne, minne milloinkin oli käsketty, joka oli tunnettu rohkeista sanoistaan hallitsijalle, jonka mielestä Kutusof oli hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä kun hänet oli 1811 lähetetty solmimaan rauhaa Turkin kanssa Kutusovista välittämättä, oli hän, saatuaan tietää, että rauha oli jo tehty, sanonut hallitsijalle, että rauhan aikaansaaminen on Kutusovin ansio, — tämä sama Tshitshagof oli ensimäinen vastaanottamassa Kutusovia Vilnassa sen linnan edustalla, johon Kutusovin oli määrä jäädä asumaan. Laivaston arkiunivormu päällä, tikari vyöllä ja lakki kainalossa ojensi Tshitshagof Kutusoville raportin sotaväen tilasta ja kaupungin avaimet. Se halveksuvan kunnioittava tapa, jota nuoret osottivat vanhuuttaan höpertyneelle ukolle, kuvastui täydellisesti Tshitshagovin esiintymisestä, sillä hän tiesi jo ne syytökset, joita Kutusoviin kohdistettiin.
Keskustellessaan Tshitshagovin kanssa sanoi Kutusof muun muassa, että ne Tshitshagovin ajoneuvot ja astiat, jotka olivat kadonneet Borisovossa, olivat tallella ja palautetaan takasin omistajalleen.
—C'est pour me dire que je n'ai pas sur quoi manger... Je suis au contraire vous fournir de tout dans le cas même où vous voudriez donner des diners,[125]— sanoi Tshitshagof kiireissään, tahtoen joka sanalla todistaa olevansa oikeassa ja siitä syystä luullen, että Kutusoviakin huoletti sama asia.
Kutusovin suu vetäytyi terävään ivan hymyyn ja hän vastasi olkapäitään kohauttaen:
—Ce n'est que pour vous dire ce que je vous dis.[126]
Kutusof jätti Vilnaan suurimman osan sotajoukkoja, vaikka se oli vastoin hallitsijan tahtoa. Hänen läheisensä henkilöt sanoivat, että hän oli tavattomasti masentunut ja ruumiillisesti heikontunut tänä Vilnassa olinaikanaan. Hän ei välittänyt juuri ollenkaan armeijan asioista, teetätti kaikki kenraaleillaan ja vietti hallitsijaa odotellessaan hajanaista elämää.
Hallitsija oli lähtenyt Pietarista joulukuun 7 p:nä seurueineen, johon kuului kreivi Tolstoi, ruhtinas Volkonski, Araktshejef y.m. Hän saapui Vilnaan saman kuun 11 p:nä ja ajoi matkareessä suoraan linnan pihalle. Vaikka oli kova pakkanen, oli linnan edustalle kokoutunut satakunta kenraalia ja esikunta-upseeria täysissä paraatipuvuissa, jota paitsi Semjonovin rykmentti oli asetettu kunniavahdiksi.
Kuriiri lennätti linnan pihalle höyryävällä kolmivaljakolla hallitsijan edellä ja huusi: "tulee!" Konovnitsin juoksi sisään viemään sanaa Kutusoville, joka odotti pienessä porttivahdin huoneessa.
Hetken kuluttua ilmestyi rapuille ylipäällikön paksunharteva vartalo täydessä paraatipuvussa, rinta kirjavanaan arvomerkkejä ja suuri vatsa vyöllä tiukattuna. Hän pani hatun päähänsä, otti sormikkaat käteensä, laskeutui rappuja vaivaloisesti astuen syrjittäin portaalta toiselle ja otti raportin, joka oli valmistettu hallitsijalle annettavaksi.
Hetkisen aikaa vielä juostiin asioita, supateltiin, vielä tulla huristi eräs kolmivaljakko, vaan sitte kääntyivät kaikkien silmät linnaan kiitävään rekeen, josta näkyi keisari ja Volkonski.
Samaa ruumiillista levottomuutta, jota Kutusof oli tuntenut 50 vuoden aikana joka kerran hallitsijan lähestyessä, tunsi hän nytkin. Hän kopeloi itseään huolestuneen nopeasti, kohensi lakkiaan ja samassa hetkessä, kun hallitsija reestä noustuaan loi häneen silmänsä, ojentihe Kutusof reippaasti suoraksi, antoi raportin ja rupesi puhumaan hallitsijalle mielittelevällä, tahdikkaalla äänellään. Hallitsija katsahti nopeasti Kutusoviin kiireestä kantapäähän asti, jolloin hänen kulmakarvansa vetäytyivät tuokioksi ryppyyn, mutta samassa hän voitti tunteensa, astui kädet levällään vanhan kenraalin luo ja syleili häntä. Tämä syleily liikutti Kutusovin mieltä entisen vaikutuksen voimalla ja sydämellisellä tarkotuksellaan niin, että hän rupesi itkeä nyyhkyttämään.
Sitte tervehti hallitsija upseereja, kunniavahdistoa ja puristettuaan vielä kerran vanhuksen kättä hän nousi tämän kanssa linnaan.
Kun hallitsija nyt oli jäänyt kahden kesken sotamarsalkan kanssa, ilmaisi hän tyytymättömyytensä takaa-ajon hitauteen, Krasnojessa ja Beresina-joella tehtyihin virheisiin ja kertoi tulevan ulkomaisen sodan suunnitelmistaan. Kutusof ei väittänyt vastaan eikä tehnyt huomautuksia. Se sama alistuvainen, mitään ilmaisematon ilme, jolla hän seitsemän vuotta sitte oli ottanut vastaan keisarin käskyt Austerlitzin kentällä, kuvastui nytkin hänen kasvoillaan.
Kun Kutusof tuli ulos hallitsijan kabinetista ja kulki raskain, lyyhähtelevin askelin pää kumarassa salin poikki, pysähtyi hän jonkun äänestä.
— Teidän armonne, — sanoi joku.
Kutusof nosti päänsä ja tuijotti pitkän aikaa kreivi Toistoihin, joka seisoi hänen edessään hopealautanen kädessä ja sillä jokin pieni esine. Kutusof ei näyttänyt käsittävän, mitä hänestä tahdottiin.
Mutta yht'äkkiä hänen muistinsa kirkastui, hänen pöhöiset kasvonsa vetäytyivät tuskin huomattavaan hymyyn ja kunnioittavasti syvään kumartaen hän otti lautasella olevan esineen. Se oli P. Yrjön ritarikunnan I:sen luokan risti.
Seuraavana päivänä antoi Kutusof päivälliset ja tanssiaiset, joita hallitsija kunnioitti läsnäolollaan. Vaikka sotamarsalkka oli saanut Yrjön ristin ja hallitsija osotti hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ei hallitsijan tyytymättömyys häneen ollut kuitenkaan mikään salaisuus kenellekään. Ulkonaisesti noudatettiin säädyllisyyttä ja tässä kohden oli hallitsija itse parhaana esimerkkinä, mutta kaikki tiesivät, että ukko oli syntipukki ja ettei hänestä enää ollut mihinkään. Kun hallitsija oli astunut juhlasaliin ja Kutusof käski Katarinan aikuisen tavan mukaan laskemaan hallitsijan jalkoihin sotasaaliiksi saadut sotaliput, rypisti hallitsija vastenmielisesti otsaansa ja sanoi jotain, josta muutamat lähellä olijat kuulivat: "vanha ilveilijä". Hallitsijan tyytymättömyys Kutusoviin kasvoi Vilnassa varsinkin siitä syystä, ettei Kutusof näyttänyt haluavan tai ettei hän kyennyt käsittämään uuden sotaretken merkitystä.
Kun hallitsija lausui seuraavan päivän aamulla hänen luokseen kokoontuneille upseereille: "te ette ole pelastaneet yksistään Venäjää, vaan olette pelastaneet Europankin", oivalsivat silloin kaikki, ettei sodan päähän oltu vielä päästy.
Kutusof vain ei ottanut käsittääkseen tätä, vaan hän puhui aivan julkisesti, ettei uusi sota voi parantaa Venäjän asemaa eikä suurentaa sen mainetta, vaan että se päinvastoin pahentaa sen aseman ja himmentää sen korkean maineen, jossa Venäjä nyt oli. Hän koetti todistaa hallitsijalle, että oli mahdotonta kutsua riveihin uutta väkeä, että kansan asema oli raskas, että voittojen sijasta voi tulla tappioita j.n.e.
Kun sotamarsalkan mieli oli tämmöinen, oli luonnollista, että hän oli vain esteenä uudelle sotaretkelle.
Sotamarsalkkaa ei tarvinnut suoraan loukata, sillä hänen syrjäyttämisekseen tarjoutui se sama keino, jota oli käytetty Austerlitzissa ja sodan alussa Barclayn aikana ja joka oli se, että hänelle mitään virkkaamatta ja häntä häiritsemättä vedettiin hänen altaan pois se vallan maaperä, jolla hän oli seissyt ja siirrettiin hallitsijalle itselleen.
Tässä tarkotuksessa muodostettiin vähitellen uudestaan esikunta ja Kutusovin esikunnan varsinainen valta hävitettiin kokonaan ja siirrettiin keisarin käsiin. Toll, Konovnitsin ja Jermolof saivat muita virkoja. Puhuttiin aivan yleensä ja julkisesti sotamarsalkan heikontuneesta terveydestä ja hänen terveytensä täytyi tietysti olla heikon, jotta hän olisi voinut luovuttaa paikkansa seuraajalleen. Ja hänen terveytensä oli todellakin huono.
Yhtä vaatimattomasti, luonnollisesti ja hiljaa kuin Kutusof oli saapunut Turkista Pietariin kokoamaan sotaväkeä ja lähetetty armeijaan juuri silloin kun hän oli tarpeen, yhtä vaatimattomasti, luonnollisesti ja hiljaa ilmestyi nyt, kun Kutusovin osa oli loppuun näytelty, hänen sijaansa uusi henkilö.
Vuoden 1812 sodalla piti olla jokaiselle venäläiselle sydämelle rakkaan kansallisen merkityksen ohella myöskin toinen merkityksensä — europalainen.
Lännen kansojen vaellusta itään piti seurata idän kansojen vaelluksen länteen ja tätä uutta sotaa varten täytyi olla uusi johtaja, jolla oli toiset ominaisuudet, mielipiteet ja kehottimet kuin Kutusovilla.
Aleksanteri I oli yhtä tarpeen johtamaan idän kansoja länteen ja palauttamaan kansojen rajat kuin Kutusof pelastamaan Venäjän ja hankkimaan sille mainetta.
Kutusof ei käsittänyt, mitä merkitsi Europa, tasapaino ja Napoleon. Hän ei kyennyt tätä käsittämään. Venäjän kansan edustajalla ei ollut sen jälkeen, kun vihollinen oli tuhottu, Venäjä vapautettu ja nostettu maineensa korkeimmalle kukkulalle, tämmöisellä venäläisellä miehellä ei ollut enää mitään tekemistä. Kansansodan edustajalle ei jäänyt muuta tehtävää kuin kuolla. Ja hän kuoli.
Samoin kuin ihmiset yleensä, tunsi Pierrekin vankeusajan vaivojen ja puutteiden taakan painon vasta sitten, kun nuo vaivat ja puutteet olivat päättyneet. Vankeudesta päästyään matkusti hän Oreliin, jossa hän sairastui kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ollessaan juuri lähdössä Kijeviin, sappikuumeeseen, kuten lääkärit sanoivat. Hän virui vuoteessa kolme kuukautta. Vaikka lääkärit hoitivatkin häntä, iskivät suonta ja juottivat lääkkeitä, parani hän kuitenkin.
Ei mikään siitä, mitä Pierrelle oli tapahtunut hänen vapauttamisensa ja sairastumisensa välisenä aikana, ollut tehnyt häneen juuri minkäänlaista vaikutusta. Hän muisti ainoastaan harmaan, synkän sään, joka oli ollut vuoroin sateista, vuoroin lumista, sisäisen ruumiillisen kivun ja jalkojen ja kylen pakotuksen, hän muisti ihmisten kärsimyksistä ja onnettomuuksista saamansa yleisen vaikutuksen, muisti upseerien ja kenraalien uteliaat kysymykset, jotka olivat häntä vaivanneet, muisti, kuinka hän oli saanut puuhata etsiessään hevosia ja ajoneuvoja ja varsinkin kuinka kykenemätön hän oli silloin ollut ajattelemaan ja tuntemaan mitään. Sinä päivänä, jolloin hänet oli vapautettu, oli hän nähnyt Petja Rostovin ruumiin. Samana päivänä hän oli saanut tietää, että ruhtinas Andrei oli ollut elossa toista kuukautta Borodinon taistelun jälkeen ja vasta äskettäin kuollut Jaroslavlissa Rostovilaisilla. Denisof, joka oli Pierrelle kertonut tämän uutisen, oli samana päivänä maininnut muun puheen ohessa myöskin Helenan kuolemasta luullen, että Pierre oli asian tiennyt jo aikoja sitte. Kaikki tämä tuntui Pierrestä silloin ainoastaan kummalliselta, sillä hän tunsi, ettei hän jaksanut käsittää kaikkien näiden uutisten merkitystä. Hänen huolenaan oli silloin ollut ainoastaan päästä kiiruimman kaupalla lähtemään niiltä tienoin, joissa ihmiset surmasivat toisiaan, johonkuhun rauhalliseen turvapaikkaan kokoamaan ajatuksiaan, lepäämään ja punnitsemaan kaikkea sitä kummallista ja uutta, jonka hän tällä välin oli saanut tietää. Mutta heti Oreliin saavuttuaan kääntyi hän sairaaksi. Sairaudestaan kostuttuaan näki Pierre luonaan kaksi palvelijaansa, jotka olivat saapuneet Moskovasta, Terentin ja Vasjkan, sekä sitä paitsi vanhimman ruhtinattaren, joka oli asunut Pierren maatilalla Jeletsissä ja joka, saatuaan kuulla hänen vapauttamisestaan ja sairastumisestaan, oli tullut häntä hoitamaan. Parantumisensa aikana pääsi Pierre ainoastaan vähitellen irtautumaan äskeisten kuukausien painostuksesta ja vain vähitellen tottui hän siihen, ettei kukaan aja häntä huomenna mihinkään, ettei kukaan valtaa hänen lämmintä vuodettaan ja että hän aivan varmaan saa päivällistä, teetä ja illallista. Mutta nukkuessaan uneksi hän vielä kauan aikaa olevansa vankeudessa. Yhtä hitaasti pääsi hän käsittämään ne uutiset, jotka hän sai tietää vankeudesta päästyään: ruhtinas Andrein ja vaimonsa kuoleman sekä ranskalaisten perikadon.
Sen täydellisen ja katoamattoman vapauden riemukas tunne, joka on ihmisessä synnynnäistä ja jota Pierre oli tuntenut ensi kerran ensimäisessä leiripaikassa Moskovasta lähdettyä, täytti taasen hänen sydämensä hänen parantumisensa aikana. Hän ihmetteli vain sitä, että tätä sisäistä vapautta, joka oli aina riippumaton ulkonaisista oloista, ympäröi nyt melkein liiallinen, uhkea ulkonainen vapaus. Hän oli yksinään vieraassa kaupungissa, jossa ei ollut ainoatakaan tuttavaa. Kukaan ei vaatinut häneltä mitään eikä kukaan lähettänyt häntä minnekään. Kaikkea, mitä hän vain tahtoi, oli hänellä kyllälti. Hänen mieltään ei enää ollut rasittamassa ainainen ajatus vaimosta, koska tätäkään ei enää ollut.
— Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa! — sanoi hän itselleen, kun hänen eteensä siirrettiin siististi katettu pöytä, jolla höyrysi tuoksuva liemi, tai kun hän illalla painautui pehmeään, puhtaaseen vuoteeseen tai kun hän muisti, ettei enää ollut vaimoa eikä ranskalaisia. — Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa!
Ja vanhan tapansa mukaan kysyi hän itseltään: "mutta miten sitte käy, mitä nyt rupean tekemään?" Ja samassa hän vastasi: "en mitään, tahdon vain elää. Ah, kuinka mainiota!"
Elämän päämäärää, jonka etsiminen oli tuottanut hänelle alituista tuskaa, ei nyt enää ollut olemassa. Tämä elämän päämäärä ei ollut kadonnut hänestä satunnaisesti näinä hetkinä, sillä hän tunsi, ettei sitä ollut eikä voinut olla. Ja juuri tämä seikka, elämän päämäärän olemattomuus, loi häneen sen täydellisen, riemukkaan tietoisuuden vapaudesta, joka nyt muodosti hänen onnensa.
Hänellä ei voinut olla päämäärää, koska hänellä nyt oli usko — ei minkäänlaisiin sääntöihin eikä sanoihin eikä aatteisiin, vaan usko elävään, alati läsnäolevaan Jumalaan. Ennen oli hän etsinyt Jumalaa niistä päämääristä, joita hän oli koettanut saavuttaa. Mutta tämä päämäärän etsiminen oli ollut vain Jumalan etsimistä. Ja yht'äkkiä kirkastui hänelle vankeudessa välittömän tunteen kautta eikä mietiskelyn avulla se, mitä lapsenhoitaja oli ammoin sitte hänelle sanonut: Jumala on tässä, tuossa, kaikkialla. Hänelle oli vankeudessa selvinnyt, että Jumala oli Karatajevissa paljoa suurempi, äärettömämpi ja saavuttamattomampi kuin vapaamuurarien tunnustamassa maailman Rakennusmestarissa. Pierre oli sen ihmisen kaltainen, joka on ponnistellut näkövoimaansa kauas etäisyyteen, mutta onkin löytänyt etsimänsä edestään. Hän oli kaiken elämänsä tähystänyt jonnekin, kauas, yli ihmisten päiden, vaikka olisi pitänyt vain katsoa ainoastaan eteensä.
Aikaisemmin ei hän ollut osannut nähdä missään suurta, saavuttamatonta ja ääretöntä. Hän vain tunsi, että se oli kätketty johonkin ja hän etsi sitä. Kaikessa, joka oli läheistä ja käsitettävää, hän oli nähnyt pelkästään rajotettua, pientä, jokapäiväistä, sisällyksetöntä. Hän oli varustanut itselleen henkisen kaukoputken ja tutkinut sillä kaukaisuutta, jossa kaikki pieni ja jokapäiväinen kätkeytyi etäisyyden hämärään ja näytti hänestä suurelta ja äärettömältä vain siitä syystä, ettei sen piirteitä erottanut selvästi. Semmoisena esiintyi hänelle Europan elämä, politiikka, vapaamuurarius, filosofia ja ihmisrakkaus. Nyt sitävastoin oli hän oppinut tuntemaan suurta, ikuista ja ääretöntä kaikessa ja nähdäkseen ja nauttiakseen täydellisesti sen tuntemisesta hän heitti pois sen kaukoputken, jolla hän tähän asti oli tähystänyt ihmisten ylitse, ja hän tarkasti riemuavin mielin ympärillään ikuisesti vaihtelevaa, ikuisesti suurta, saavuttamatonta ja ääretöntä elämän ulappaa. Ja kuta tutkivammin hän tarkasti, sitä tyynempi ja onnellisempi hän oli. Entistä, kaikki hänen aaterakennuksensa musertanutta kauheaa kysymystä: miksi? ei enää ollut olemassa, sillä nyt kaikui hänen sielustaan tähän kysymykseen: siksi, että on olemassa Jumala, se Jumala, jonka tahdotta ei hiuskarvakaan putoa ihmisen päästä.
Pierre ei ollut ulkonaisesti muuttunut paljo ollenkaan. Päältä nähden oli hän aivan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli yhtä hajamielinen kuin ennenkin eikä häntä näyttänyt ollenkaan kiinnittävän se, mikä oli hänen ympärillään, vaan jokin muu erityinen. Ero hänen entisen ja nykyisen tilansa välillä oli siinä, että hän oli ennen näkemättä mitään, mikä oli hänen ympärillään ja kuulematta mitä hänelle puhuttiin, otsa tuskaloisessa rypyssä ikään kuin koettanut päästä jonkun semmoisen perille, joka oli hänestä kaukana, mutta ei ollut kyennyt. Nyt unohti hän myöskin sen, mikä oli hänen ympärillään ja mitä hänelle puhuttiin, mutta samalla oli hänen huomionsa tuskin huomattava ja ivaan vivahtava hymy kasvoilla kiintynyt juuri siihen, joka häntä ympäröi ja hän kuunteli sitä, mitä hänelle puhuttiin, vaikkakin hän näytti näkevän ja kuulevan jotain aivan toista. Vaikka hän ennen oli tuntunut hyväsydämiseltä, oli hän kuitenkin onneton ja siksi vieroivat ihmiset tahtomattaankin hänen seuraansa. Nyt väikkyi aina elämän iloinen hymy hänen suunsa ympärillä ja hänen silmissään sädehti lempeä osanotto ihmisten kohtaloon ja kysymys: olivatko he yhtä tyytyväisiä kuin hänkin? Ja ihmiset viihtyivät mielellään hänen seurassaan.
Ennen hän oli puhunut paljo, kiihtynyt puhuessaan ja välittänyt vähän muiden mielipiteistä, nyt puuttui hän harvoin keskusteluun, vaan osasi kuulla muiden puhetta niin, että ihmiset mielellään ilmaisivat hänelle salaisimmatkin ajatuksensa.
Ruhtinatar, joka ei ollut koskaan pitänyt Pierrestä ja joka oli tuntenut häntä kohtaan erityistä vihamielisyyttä varsinkin siitä pitäen, kun vanha kreivi oli kuollut, koska hän oli jäänyt kiitollisuuden velkaan Pierrelle, tunsi harmikseen ja ihmeekseen kohta Oreliin tulonsa jälkeen, jonne hän oli saapunut osottamaan Pierrelle, että hän pitää Pierren kiittämättömyydestä huolimatta velvollisuutenaan hoitaa häntä, että hän pitää Pierrestä. Pierre ei hakenut ruhtinattaren suosiota pienimmälläkään tavalla, vaan hän oli ainoastaan tarkkaavasti tutkinut ruhtinattaren luonnetta. Alussa luuli ruhtinatar, että Pierren katseissa oli välinpitämättömyyttä ja ivallisuutta ja hän käyttäytyi Pierren samoin kuin muidenkin suhteen umpimielisesti eikä osannut muuta kuin olla sotajalalla häntä vastaan, mutta kun ruhtinatar sittemmin tunsi, että Pierre oli ikään kuin hiipimällä hiipinyt hänen sielunsa sisimpiin sokkeloihin, alkoi hän ensin epäröiden, vaan sittemmin kiitollisena paljastaa Pierrelle luonteensa salassa piilleitä hyviä puolia.
Ovelinkaan ihminen ei olisi osannut taitavammin varastautua ruhtinattaren luottamukseen herättämällä eloon hänen ihanimman nuoruutensa ajan muistoja ja osottamalla myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Mutta toiselta puolen ei Pierren oveluus ollut sen kummallisempaa, kuin että hän etsi omaa tyydytystään herättämällä kiukkuisessa, kuivassa ja ylpeässä ruhtinattaressa inhimillisiä tunteita.
— Niin, hän on hyvin, hyvin herttainen mies, kun hän saa olla hyvien ihmisten vaikutuksen alaisena, kuten esimerkiksi minun, — puheli ruhtinatar itselleen.
Pierressä tapahtuneen muutoksen huomasivat tavallaan hänen palvelijansakin Terenti ja Vasjka. Heidän mielestään oli Pierre tullut paljoa vaatimattomammaksi. Kun Terenti iltasin oli riisunut herransa ja toivottanut hyvää yötä, tapahtui usein, että hän jäi saappaat ja vaatteet käsissä seisomaan huoneeseen ja odottamaan, eikö Pierre rupeaisi juttelemaan. Ja useimmiten pysähdyttikin Pierre Terentin huomauttaen haluavansa tarinoida.
— No, tuota, sanoppas minulle ... miten te hankitte syötävää itsellenne? — kyseli hän.
Ja Terenti alkoi kertoa Moskovan hävityksestä, kreivivainajasta ja hän seisoi kotvan aikaa vaatteet käsissä ja kertoi kertomistaan, vaan toisinaan hän kuunteli Pierreä ja kun hän poistui eteiseen, oli hänen mielessään lämmin tunne siitä, että barin oli hänelle niin ystävällinen ja hyvä.
Lääkäri, joka hoiti Pierreä ja joka lääkärin velvollisuutensa perusteella piti velvollisuutenaan näyttää sen näköiseltä, että hänen jokainen hetkensä oli kallis kärsivälle ihmiskunnalle, kävi joka päivä Pierren luona ja kerroskeli tuntikausia mielijuttujaan ja huomioitaan sairasten tavoista yleensä, vaan erittäinkin naisten.
— Semmoisen miehen kanssa on hauska tarinoida, toista se on kuin nämä meidän maalaisemme, — ajatteli hän.
Orelissa asui muutamia vangittuja ranskalaisia upseereja ja kerran toi lääkäri yhden tämmöisen, nuoren italialaisen upseerin, Pierren luo.
Tämä upseeri rupesi käymään usein Pierren luona, jolloin hän keskusteli ja kerroskeli Pierrelle entisyydestään, kotielämästään ja rakkaudestaan sekä purki katkeruuttaan ranskalaisia ja varsinkin Napoleonia kohtaan.
— Jos kaikki venäläiset ovat hiemankaan teidänlaisianne, — virkkoi hän Pierrelle, —c'est un sacrilège que de faire la guerre à un peuple comme le votre.[127]Te, jotka olette niin paljon saaneet kärsiä ranskalaisten tähden, ette edes ole heille vihaisia.
Ja Pierre saavutti italialaisen kiihkeän rakkauden ainoastaan siten, että hän viritti hereille italialaisen sydämen kauneimmat kielet ja ihaili niitä.
Orelissa olon viimeisinä päivinä saapui Pierren luo hänen vanha tuttavansa vapaamuurari, kreivi Villarski, sama mies, joka oli vienyt hänet looshiin vuonna 1807. Villarski oli naimisissa rikkaan venakon kanssa, jolla oli suuria maatiloja Orelin läänissä, ja nyt oli hän kaupungissa väliaikaisessa virassa intendenttilaitoksessa.
Vaikka Villarski ei ollut koskaan ollut Besuhovin kanssa läheisissä ystävyyssuhteissa, saapui hän kuitenkin hänen luokseen, kuultuaan hänen olevan kaupungissa ja Villarski osotti Besuhovia kohtaan sitä ystävällisyyttä ja toveruutta, jota ihmiset tavallisesti osottavat toisilleen tavatessaan toisensa erämaassa. Villarskilla oli Orelissa hyvin ikävä ja sen vuoksi hän ihastui kovasti tavatessaan samaan säätyyn kuuluvan henkilön, jolla lisäksi oli samat harrastukset kuin hänelläkin, kuten hän luuli. Villarski sai kuitenkin kohta ihmeekseen huomata, että Pierre oli jäänyt hyvin takapajulle oikeasta elämästä ja vaipunut tylsyyteen ja itserakkauteen, kuten hän omasta mielestään arvosteli Pierreä.
—Vous vous encroutez, mon cher,[128]— sanoi hän Pierrelle. Tästä huolimatta kului Villarskin aika Pierren seurassa paljoa hauskemmin kuin ennen ja hän kävi joka päivä Pierren luona. Kun Pierre nyt tarkasti Villarskia ja kuunteli hänen puhettaan, oli hänestä kummallista ja uskomatonta ajatella, että hän itse oli vasta tuonnottain ollut samanlainen.
Villarski oli naimisissa, perheellinen mies, hän piti huolta vaimonsa tilan asioista, virastaan ja perheestään. Mutta hänen mielestään olivat kaikki nämä toimet esteenä elämälle ja halveksittavia, koska ne tarkottivat hänen omaa ja perheensä etua. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet sota- ja hallitusasioihin sekä valtiollisiin ja vapaamuurarien kysymyksiin. Pierre ei pyrkinyt muuttamaan hänen katsantokantaansa eikä moittinut häntä tästä, vaan ihmetteli tätä kummallista, joskin hänelle perin tuttua ilmiötä kasvot pehmeän pilkallisessa hymyssä.
Pierren suhteissa Villarskiin, ruhtinattareen, lääkäriin ja kaikkiin niihin ihmisiin, joiden kanssa hän nyt joutui tekemisiin, oli nyt uusi piirre, jolla hän sai mieltymään itseensä kaikki ihmiset: hän tunnusti jokaiselle ihmiselle oikeuden ajatella, tuntea ja arvostella asioita oman mielensä mukaan ja piti mahdottomana pyörtää ihmistä vakaumuksestaan pelkillä sanoilla. Tämä jokaisen ihmisen laillinen omituisuus, joka ennen oli häirinnyt ja suututtanut Pierreä, muodosti nyt sen osanoton ja huomion pohjan, jota hän osotti ihmisiä kohtaan. Eroavaisuus ja toisinaan suora vastakkaisuuskin ihmisten ja heidän elämänsä välillä oli Pierrestä mieleistä ja herätti hänessä vain pilkallista, suopeaa hymyä.
Pierre tunsi käytännöllistenkin asioiden suhteen tapahtuneen itsessään muutoksia. Kaikki rahakysymykset ja varsinkin lainapyynnöt, joita hänelle tehtiin hyvin usein, kun hän oli rikas mies, olivat ennen saaneet hänet jahkailemaan ja epäröimään. "Antaako vai ei?" oli hän ennen kysellyt itseltään, "Minulla on ja hän on puutteessa. Mutta toisella voi olla kipeämpi tarve. Kummalla on kipeämpi tarve? Vaan ehkä kumpikin on petturi?" Näistä arveluista ei hän ollut ennen päässyt koskaan selviytymään, vaan oli antanut kaikille, niin kauan kun oli mitä antaa. Samalla tavalla oli hän aina epäröinyt puoleen ja toiseen, joka kerran kun tuli kysymys hänen omaisuudestaan, kun yksi neuvoi yhtä, toinen toista.
Nyt havaitsi hän ihmeekseen, ettei hän enää epäröinyt eikä epäillyt ollenkaan tämmöisten kysymysten sattuessa. Häneen oli nyt ilmestynyt tuomari, joka hänelle itselleen tuntemattomien lakien mukaan päätti joka kerran, miten milloinkin oli meneteltävä.
Hän oli entisekseen leväperäinen raha-asioissa, mutta samalla hän tiesi varmasti, mitä piti tehdä ja mitä ei. Ensimäisen tuomionsa sai tuo uusi tuomari langettaa erään vangitun ranskalaisen everstin lainapyynnöstä. Tämä tuli Pierren luo ja kertoi hänelle pitkiä juttuja voitoistaan ja pyysi lopuksi melkein vaatimalla, että Pierre olisi lainannut hänelle 4,000 frangia lähettääkseen ne vaimolleen ja lapsilleen. Pierre kieltäytyi antamasta muitta mutkitta ja tämä tapahtui niin helposti ja yksinkertaisesti, että hän jälestäpäin ihmetteli, miten helposti oli käynyt päinsä se, joka ennen oli tuntunut miltei mahdottomalta. Samalla kun Pierre kieltäytyi lainaamasta everstille, päätti hän, että Orelista lähtiessä oli jollain sopivalla keinolla saatava italialainen upseeri ottamaan vastaan nuo rahat, sillä hän näytti olevan kovassa avun tarpeessa. Uuden todistuksen sai Pierre vakiintuneesta kannastaan käytännöllisissä asioissa siitä päätöksestä, jonka hän teki vaimonsa velkojen maksamisesta ja Moskovassa olevien talojensa ja huviloidensa korjauttamisesta.
Pierren luokse tuli Oreliin hänen ylitaloudenhoitajansa, jonka kanssa hän laski, missä määrin hänen tulonsa olivat muuttuneet. Moskovan tulipalo oli tuottanut Pierrelle ylitaloudenhoitajan laskujen mukaan noin kahden miljoonan ruplan vahingon.
Lohduttaakseen Pierreä tästä vahingosta esitti ylitaloudenhoitaja hänelle, että tulot saataisiin nousemaan, jos jätettäisiin maksamatta kreivittären velat, joita Pierre ei olisi velvollinenkaan maksamaan ja jos Pierre ei ryhtyisi korjauttamaan Moskovassa ja sen lähistöllä olevia kiinteimmistöjään, joiden vuotuinen ylläpito maksoi 80,000 ruplaa ja jotka eivät tuottaneet mitään.
— Niin, niin, se on totta, — sanoi Pierre iloisesti hymyillen. — En tosiaankaan tarvitse korjauksia. Hävitys on tehnyt minut entistä rikkaammaksi.
Mutta tammikuussa saapui Moskovasta Saveljitsh, joka kertoi Moskovan tilasta ja kustannusarviosta, jonka arkkitehti oli tehnyt talojen korjauttamisen varalta ja josta hän puhui niin kuin päätetystä asiasta. Samaan aikaan sai Pierre kirjeitä ruhtinas Vasililta ja joiltakuilta muiltakin tuttaviltaan Pietarista. Kirjeissä puhuttiin kreivittären veloista. Pierre päätti, että ylitaloudenhoitajan suunnitelma, joka alussa oli häntä miellyttänyt, ei ollut oikea, että hänen on matkustettava Pietariin suorittamaan kreivittären velat ja asetuttava sitte Moskovaan. Miksi näin oli tehtävä, sitä hän ei tiennyt, mutta toisekseen tiesi hän aivan varmasti, että niin täytyi tapahtua. Vaikka tämän päätöksen kautta hänen tulonsa vähenivät kolmella neljänneksellä, tunsi hän kuitenkin, että niin täytyi tapahtua.
Villarski oli lähdössä Moskovaan ja he päättivät matkustaa yhdessä.
Pierre oli tuntenut koko parantumisensa ajan iloa, vapautta ja elämää, mutta kun hän matkalla joutui elämän meren väljälle ulapalle ja kohtasi satoja uusia ihmisiä, kasvoi tämä tunne hänessä vielä voimakkaammaksi. Koko matkan ajan tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi kuin koulupoika lomalla. Kaikki henkilöt, joita hän kohtasi tiellä ja kylissä, saivat hänen silmissään uuden arvon. Villarskin lakkaamattomat huomautukset Venäjän köyhyydestä, raakalaisuudesta ja takapajulla olemisesta Europasta olivat omiaan nostamaan Pierren ihastusta, sillä siinä, mikä Villarskin mielestä oli kuollutta, näki Pierre niiden elämää luovien voimien mahtavaa pulppuamista, jotka keskellä lumikenttiäkin pitivät pystyssä tuota kokonaista, erikoisasemassa olevaa, yhteistunteista kansaa. Pierre ei väittänyt Villarskia vastaan, vaan ikään kuin ollen yhtä mieltä hänen kanssaan (sillä teeskennelty yksimielisyys oli helpoin keino välttää keskustelu, josta ei olisi voinut tulla mitään), kuunteli pehmeästi hymyillen hänen puhettaan.
Yhtä vaikea kuin on selittää, miksi ja mihin rientävät muurahaiset hajotetusta keostaan, miksi toiset rientävät keosta pois, kantavat korsia, munia ja kuolleita tovereitaan, toiset taas takasin kekoon ja miksi ne yhtyvät toisiinsa, tavottavat toisiaan kiinni ja tappelevat, yhtä vaikeata olisi myöskin selittää niitä syitä, jotka panivat venäläiset ranskalaisten lähdön jälkeen kuhajamaan siinä paikassa, jota ennen oli sanottu Moskovaksi. Mutta samoin kuin tuhotun keon ympärille hajonneisiin muurahaisiin katsoessa näkyy keon täydellisestä hävityksestä huolimatta hääriskelevien sitkeydestä, jäntevyydestä ja monilukuisuudesta, että kaikki muu on joutunut tuhon omaksi paitsi joku semmoinen katoamaton, aineeton, joka muodostaa koko keon elinvoiman, samoin esiintyi Moskovakin lokakuussa, vaikkei siellä ollut viranomaisia, ei kirkkoja, ei pyhättöjä, ei rikkauksia eikä koteja, samana Moskovana, jona se oli ollut elokuussakin. Kaikki muu oli sortunut paitsi jokin aineeton, joka samalla oli suurta ja katoamatonta.
Niiden ihmisten kiihottimet, jotka kaikilta puolilta virtasivat Moskovaan sen jälkeen, kun vihollinen oli sieltä lähtenyt, olivat mitä moninaisimpia, omakohtaisia ja alussa parhaasta päästä — villejä ja eläimellisiä. Vain yksi yllyke oli kaikille yhteinen ja se oli pyrkimys päästä elämään ja toimimaan siihen paikkaan, jota ennen oli sanottu Moskovaksi.
Viikon kuluttua oli Moskovassa jo 15,000 asukasta, kahden viikon kuluttua 25,000 j.n.e. Asukasluku kasvoi kasvamistaan ja syksyllä vuonna 1813 oli se suurempi kuin vuonna 1812.
Ensimäiset venäläiset, jotka tulivat Moskovaan, olivat Winzingeroden joukon kasakkoja, läheisten kylien musikkoja ja kaupungista karanneita, lähiseuduilla piileskelleitä kaupungin asukkaita. Kun hävitettyyn Moskovaan tulleet venäläiset huomasivat kaupungissa ryöstetyn, rupesivat hekin ryöstämään. He jatkoivat ranskalaisten alkamaa työtä. Lähikylien musikkoja kävi hevoskuormittain hakemassa Moskovasta kaikellaista tavaraa, jota oli hylätty taloihin ja kaduille. Kasakat kulettivat telttoihinsa kaikki, mitä voivat. Talojen isännät kokosivat mitä suinkin löysivät muista taloista ja veivät itselleen väittäen tavaraa omakseen.
Mutta ensimäisten ryöstöjen perästä tuli toisia ja kolmansia ja rosvous kävi sikäli, kuin rosvoja lisääntyi, yhä työläämmäksi ja työläämmäksi ja muuttui entistään rajotetummaksi.
Vaikka ranskalaiset olivat tavanneet Moskovan tyhjänä, oli siinä kuitenkin jälellä elimellisen säännöllisesti eläneen kaupungin kaikki muodot: monenlaiset kaupan, käsityön, loisteliaan elämän, valtakunnallisen hallinnon ja uskonnon haarat. Nämä muodot olivat tosin elottomat, mutta ne olivat kuitenkin olemassa. Oli kauppahalleja, puoteja, makasiineja, varastoja, yleisiä kauppapaikkoja ja useimmissa oli tavaraa; oli tehtaita, käsityöpajoja; oli palatseja ja rikkaita taloja, jotka olivat täynnä loistoa ja ylellisyyttä; oli sairaaloita, vankiloita, virastoja, kirkkoja ja katedraaleja. Kuta kauemmin ranskalaiset viipyivät, sen enemmän hävisivät kaupungin elämän tämmöiset muodot ja lopulta raunioitui kaikki erottamattomaksi, elottomaksi rosvouden roukkioksi.
Kuta kauemmin ranskalaisten rosvous kesti, sen enemmän se hävitti Moskovan rikkauksia ja rosvoojien voimia. Kuta kauemmin venäläisten rosvous kesti, josta pitäen venäläiset alkoivat asettua pääkaupunkiin ja kuta enemmän oli näitä rosvouteen osallisia, sen nopeammin se palautti Moskovan rikkautta ja juonsi elämän säännölliseen uomaansa.
Paitsi ryöstäjiä tulvi Moskovaan, niin kuin tulvii veri sydämeen, kaikilta tahoilta mitä kirjavinta väkeä: talonomistajia, pappeja, ylhäisiä ja alhaisia virkamiehiä, kauppiaita, käsityöläisiä ja musikkoja.
Jo viikon kuluttua pysähdyttivät viranomaiset ne musikat, jotka olivat tulleet kaupunkiin hevosineen hakemaan tavaroita, ja pakottivat heidät vetämään kaupungista ruumiita. Kun toiset musikat saivat kuulla, minkälaiseen työhön heidän toverinsa oli pantu, toivat he kaupunkiin rukiita, kauroja ja heiniä ja laskivat kilpaillessaan toistensa hinnat aivan alas. Kirvesmiehiä tuli joka päivä mieskunnittain hyvien työansioiden toivossa ja ympäri kaupunkia alkoi nousta uusia salvoksia ja vanhoja, palaneita korjattiin. Kauppamiehet avasivat myymälöitään lautakojuissa. Rahvaan ruokaloita ja majapaikkoja perustettiin hiiltyneihin taloihin. Papit alkoivat pitää jumalanpalveluksia monissa tulelta säästyneissä kirkoissa. Lahjottajat toivat kirkkoihin ryöstettyä kirkon omaisuutta. Virkamiehet levittivät pöydilleen verkoja ja järjestivät papereitaan kaappeihin pieniin huoneisiin. Korkeimmat viranomaiset ja poliisi ryhtyivät jakamaan ranskalaisilta jäänyttä hyvyyttä. Niiden talojen isännät, joihin oli jäänyt paljon muista taloista kuletettuja esineitä, pitivät vääränä ja valittivat sitä, että kaikki tämmöiset esineet otettiin valtion huostaan; toiset taas väittivät, että kun ranskalaiset olivat kulettaneet eri taloista esineitä yhteen paikkaan, oli aivan väärin luovuttaa näitä tavaroita sen talon isännälle, johon ne oli tuotu. Haukuttiin ja lahjottiin poliisia, kirjotettiin kymmenkertaisia vahinkoarvioita palaneesta kruunun omaisuudesta ja anottiin apurahoja. Kreivi Rostoptshin kirjotteli julistuksiaan.
Tammikuun lopulla saapui Pierre Moskovaan ja asettui asumaan erääseen palatsinsa eheänä säilyneeseen osaan. Hän kävi kreivi Rostoptshinin ja eräiden kaupunkiin palanneiden tuttaviensa luona ja aikoi parin päivän perästä lähteä Pietariin. Kaikki juhlivat voittoa, kaikki kuohui elämää hävitetyssä, mutta elpyvässä kaupungissa. Kaikki iloitsivat Pierren tulosta, kaikki tahtoivat nähdä häntä ja kaikki kyselivät häneltä, mitä hän oli nähnyt. Pierre tunsi olevansa erityisen ystävällisellä kannalla kaikkiin niihin ihmisiin, joita hän tapasi, mutta toiselta puolen oli hän aina varuillaan, jottei olisi sitonut itseään millään. Kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin, sekä tärkeisiin että vähäpätöisiin, kuten mihin hän asettuu asumaan, miten järjestää taloutensa, milloin lähtee Pietariin ja ottaisiko viedäkseen pienen laatikon, hän vastaili vain: ehkä, kyllä kait j.n.e.
Hän sai kuulla, että Rostovilaiset olivat Kostromassa, vaan Natasha muistui harvoin hänen mieleensä. Ja jos joskus muistuikin, esiintyi hän vain suloisena muistona kaukaisesta entisyydestä. Pierre tunsi olevansa vapaa ei ainoastaan elämän ehdoista, vaan myöskin tästä tunteesta, jonka hän tahallaan, kuten hänestä tuntui, oli kerran antanut kahlita itsensä.
Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen Moskovaan sai Pierre kuulla Drubetskoilaisilta, että ruhtinatar Maria oli Moskovassa. Ruhtinas Andrein kuolema, kärsimykset ja viimeiset hetket olivat usein antaneet Pierrelle ajattelun aihetta, vaan nyt palasivat ne hänen mieleensä entistä elävämpinä. Saatuaan kuulla päivällispöydässä, että ruhtinatar Maria oli Moskovassa ja asui palolta säilyneessä talossaan Vosdvishenkalla, läksi Pierre samana iltana hänen luokseen.
Matkalla ruhtinatar Marian luo ajatteli Pierre taukoamatta ruhtinas Andreita, ystävyyttään häneen, monia heidän keskeisiä kohtauksiaan ja varsinkin viimeistä kohtausta Borodinossa.
"Kuolikohan hän siinä vihaisessa mielentilassa, jossa hän silloin oli? Eikö hänelle tosiaankaan kirkastunut kuoleman edellä elämän arvoitus?" ajatteli Pierre. Hän muisteli Karatajevia ja tämän kuolemaa ja hän alkoi tahtomattaan verrata noita kahta miestä toisiinsa, jotka olivat kovin erilaiset, mutta jotka samalla teki hyvin samanlaisiksi se rakkaus, jota hän oli tuntenut kumpaankin ja se, että kumpikin oli elänyt ja kumpikin kuollut.
Kun Pierre saapui vanhan ruhtinaan talon eteen, oli hän mitä vakavimmissa mietteissä. Talo oli säilynyt eheänä. Siinä näkyi tosin hävityksen jälkiä, mutta talon yleinen asu oli ennallaan. Pierreä vastaan tuli vanha kamaripalvelija, jonka tuikeat kasvot näyttivät sanovan vieraalle, että vaikka vanha ruhtinas onkin poissa, on talon entinen järjestys tallella. Kamaripalvelija sanoi, että ruhtinatar oli suvainnut vetäytyä huoneisiinsa ja ottaa vastaan sunnuntaisin.
— Ilmota kuitenkin, ehkä hän ottaa vastaan, — virkkoi Pierre.
— Kuten käskette, — vastasi palvelija, — suvaitkaa astua muotokuvahuoneeseen.
Muutaman minuutin kuluttua tuli Pierren luo kamaripalvelija ja Dessalles. Viimemainittu ilmotti Pierrelle ruhtinattaren puolesta, että ruhtinatar hyvin mielellään näkee Pierren luonaan ja pyytää, että Pierre antaisi anteeksi hänen kursailemattomuutensa ja tulisi hänen luokseen hänen huoneisiinsa.
Matalahkossa huoneessa, jota valaisi yksi kyntteli, istui ruhtinatar Maria ja vielä eräs toinen nainen mustissa puvuissa. Pierre muisti, että ruhtinattarella oli aina ollut seuranaisia, mutta keitä ja minkälaisia nämä olivat, sitä ei Pierre tiennyt eikä muistanut. "Se on joku seuranainen", ajatteli Pierre katsahtaen mustapukuiseen naiseen.
Ruhtinatar nousi nopeasti Pierreä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
— Niin, — virkkoi ruhtinatar tarkastaen Pierren muuttuneita kasvoja, sen jälkeen kun Pierre oli suudellut hänen kättään, — tällä tavalla me nyt kohtaamme toisemme. Ruhtinas puhui viimeaikoina usein teistä, — lisäsi hän siirtäen katseensa Pierrestä seuranaiseensa niin ujosti, että Pierre tuokioksi joutui hämilleen.
— Olin hyvin iloinen, kun kuulin teidän pelastuneen. Se oli meille ainoa ilosanoma pitkästä aikaa.
Ruhtinatar katsahti taas ja tällä kertaa vielä levottomammin seuranaiseensa ja oli sanomaisillaan jotain, mutta Pierre keskeytti hänet.
— Ajatelkaa nyt, etten minä tiennyt ruhtinaasta mitään, — sanoi Pierre. — Pidin häntä kaatuneena. Kaikki, minkä hänestä kuulin, kuulin muilta, kolmansien käsien kautta. Tiedän vain sen, että hän oli joutunut Rostovilaisille... Mikä kohtalo!
Pierre puhui nopeasti, vilkkaasti. Hän katsahti kerran seuranaisen kasvoihin, näki tämän tarkkaavan, lempeän katseen, joka oli kohdistettu häneen ja hänestä tuntui jostakin syystä, kuten usein tapahtuu keskustelun aikana, että tuo mustapukuinen seuranainen oli rakastettava, helläsydäminen, suloinen olento, joka ei mitenkään häiritseisi hänen ja ruhtinatar Marian sydämellistä keskustelua.
Mutta Pierren sanoessa viimeisiä sanoja Rostovilaisista vetäytyivät ruhtinatar Marian kasvot entistä enemmän hämilleen. Hänen katseensa lennähti taas Pierren kasvoista mustapukuisen naisen kasvoihin ja hän sanoi:
— Ettekö te tosiaan tunne?
Pierre katsahti vielä kerran seuranaisen kalpeihin, hienoihin kasvoihin, mustiin silmiin ja kummalliseen suuhun. Ja noista tarkkaavista silmistä paistoi Pierreen jotain tuttua ammoin sitten unohdettua ja enemmän kuin hellää.
"Ei, se on mahdotonta", ajatteli Pierre. "Nuo kasvot ovat ankarat, laihat, kalpeat ja vanhentuneet! Se ei voi olla hän. Tuo on pelkkä varjo hänestä." Mutta tällöin sanoi ruhtinatar Maria: "Natasha". Ja noille tarkkaavasilmäisille kasvoille nousi hymy, nousi niin työläästi ja väkisin kun avautuu ruostunut ovi, vaan tuosta avoimesta ovesta tuoksahti häntä vastaan sen ammoin sitten unehtuneen onnen tuulahdus, jota hän ei varsinkaan nyt ajatellut. Tuoksahti, valtasi ja vaivutti hänet kokonaan. Silloin kun hänen kasvoilleen nousi hymy, ei ollut enää epäilemistä: se oli Natasha ja Pierre rakasti häntä.
Ensi hetkenä tuli Pierre tahtomattaan paljastaneeksi sekä Natashalle että ruhtinatar Marialle ja varsinkin omalle itselleen salaisuuden, josta hän ei itse ollut tiennyt mitään. Hän punastui ja samalla läikkyi hänen sydämessään ilo ja tuska. Hän tahtoi salata mielensä läikynnän, vaan kuta enemmän hän ponnisteli sitä salatakseen, sen selvemmin, selvemmin kuin vakuuttavimminkaan sanoin, puhuivat hänen kasvonsa hänelle itselleen, Natashalle ja ruhtinatar Marialle, että hän rakastaa Natashaa.
"Ei, se on vain odottamattoman tapaamisen tähden", ajatteli Pierre. Mutta samassa kun hän aikoi jatkaa alkamaansa keskustelua ruhtinatar Marian kanssa, katsahti hän taas Natashaan ja hänen kasvojensa punehdus yltyi ja sydäntä huimasi entistä väkevämpi riemu ja hätä. Hän sotkeutui sanoissaan ja vaikeni kesken puhettaan.
Alussa ei Pierre huomannut Natashaa siksi, ettei hän ollut mitenkään aavistanut näkevänsä häntä täällä ja hän ei ollut tuntenut Natashaa siksi, että se muutos, joka Natashassa oli tapahtunut sinä aikana, jolloin Pierre ei ollut häntä nähnyt, oli tavattoman suuri. Natasha oli laihtunut ja kalvennut. Mutta se yksistään ei tehnyt häntä tuntemattomaksi, vaan häntä oli ollut mahdoton tuntea ensi hetkenä Pierren tultua siitä syystä, ettei noilla kasvoilla eikä silmissä, joissa oli ennen aina säteillyt elämän ilon salainen hymy, ollut Pierren tultua huoneeseen ja hänen ensi kerran katsoessaan niihin hymyn varjoakaan; oli pelkästään silmät, kirkkaat, pehmeät, murheellisen kysyvät silmät.
Pierren hämmennys ei tarttunut Natashaan, vaan se heijastui hänessä tyydytyksenä, joka loi hennon valonsäteen hänen kasvoilleen.
— Hän vierailee minun luonani, — sanoi ruhtinatar Maria. — Kreivi ja kreivitär tulevat muutaman päivän kuluttua. Kreivittären tila on hyvin surullinen. Natashan täytyi tulla itsensä kaupunkiin saamaan lääkärin apua. Hän lähetettiin väkisin minun kanssani.
— Ei ole sitä perhettä, jossa ei olisi surua, — sanoi Pierre Natashaan kääntyen. — Tiedättekö, että se tapahtui samana päivänä, jona meidät vapautettiin. Minä näin hänet. Mikä kelpo poika!
Natasha katsoi Pierreen ja vastaukseksi Pierren sanoihin suurenivat vain hänen silmänsä ja saivat entistä valoisamman hohteen.
— Voiko sanoa tai ajatella mitään lohduttavaa sellaisessa surussa? — virkkoi Pierre. — Ei mitään. Miksi piti kuolla niin oivallisen, elämänhaluisen pojan?
— Meidän aikanamme on vaikea elää ilman uskoa... — sanoi ruhtinatar Maria.
— Niin on. Se on totinen tosi, — keskeytti Pierre yht'äkkiä.
— Miksi? — kysyi Natasha tarkkaavasti katsoen Pierren silmiin.
— Miksikö? — toisti ruhtinatar Maria. — Jo ajatuskin siitä, mikä meitä odottaa...
Natasha ei malttanut kuulla loppuun ruhtinatar Marian sanoja, vaan katsahti taas kysyvästi Pierreen.
— Ja siksi, — jatkoi Pierre, — että vain se ihminen, joka uskoo Jumalaan, joka meitä ohjaa, jaksaa kestää niin suuren surun kuin hänen ja ... teidän surunne on.
Natasha avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta pysähtyi samassa. Pierre kääntyi nopeasti poispäin hänestä ja kysyi ruhtinatar Marialta ystävänsä viimeisistä hetkistä.
Pierren hämmennys oli nyt melkein kadonnut, mutta samalla hän tunsi kadonneen kaiken entisen vapautensa. Hän tunsi, että jokaisella hänen sanallaan ja teollaan on nyt tuomarinsa, jonka tuomio oli hänestä kalliimpi kuin kenenkään muun maailmassa. Kun hän nyt puhui, arvaili hän mielessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Natashaan. Hän ei kuitenkaan etsinyt tahallaan semmoisia sanoja, jotka miellyttäisivät Natashaa, mutta kaikesta, mitä hän puhui, hän arvosteli itseään Natashan kannalta.
Ruhtinatar Mariasta tuntui alussa väkinäiseltä kertoa siitä, missä tilassa hän oli tavannut ruhtinas Andrein. Mutta Pierren kysymykset, vilkkaan levoton katse ja mielenliikutuksesta väräjävät kasvot saivat ruhtinattaren vähitellen syventymään niihin yksityiskohtiin, joita hän oli pelännyt uudistaa mielikuvituksessaan itselleenkin.
— Vai niin, vai niin... — puheli Pierre kumartuneena koko ruumiillaan lähelle ruhtinatar Mariaa ja kuunnellen ahneesti hänen kertomustaan. — Vai niin, hän siis tyyntyi, heltyi. Hän pyrki aina koko sielustaan yhteen päämäärään: tulla hyväksi ihmiseksi ja siksi hän ei voinut pelätä kuolemaa. Vajanaisuudet, joita hänessä oli, jos niitä oli ollenkaan, eivät johtuneet hänestä itsestään. Vai heltyi hän? — puheli Pierre. — Mikä onni, että te tapasitte toisenne, — sanoi hän yht'äkkiä Natashalle katsoen häneen kyyneltynein silmin.
Natashan kasvot vavahtivat ja synkkenivät ja hän loi hetkiseksi katseensa alas. Tuokion aikaa hän oli kahden vaiheilla, puhuako vai ei.
— Niin, se oli onni, — sanoi Natasha hiljaisella rintaäänellä, — minulle ainakin se oli onni. — Hän oli tuokioisen vaiti. — Ja hän ... hän ... sanoi kaivanneensa sitä sinä hetkenä, kun tulin hänen luokseen...
Natashan ääni katkesi. Hän punastui, väänteli käsiään polvillaan ja pakotettuaan itsensä nostamaan päänsä pystyyn, alkoi samassa nopeasti kertoa.
— Me emme tienneet mitään Moskovasta matkustaessamme. En uskaltanut kysyä hänestä mitään, ennen kuin Sonja yht'äkkiä sanoi, että hän matkusti meidän mukanamme. En ajatellut mitään enkä voinut kuvitella, minkälainen hänen tilansa oli, minun täytyi vain saada nähdä hänet ja olla hänen kanssaan, — kertoi Natasha vavisten ja hengästyneenä.
Ja antamatta keskeyttää itseään hän kertoi, mitä hän ei ollut koskaan kertonut ainoallekaan ihmiselle: kaiken sen, mitä hän oli kärsinyt kolmen viikon aikana matkalla ja Jaroslavlissa ollessa.
Pierre kuunteli suu auki ja hetkeksikään laskematta katsettaan Natashan kyynelissä kylpevistä silmistä. Natashan kertomusta kuunnellessaan ei Pierre ajatellut ruhtinas Andreita, ei kuolemaa eikä sitä, mitä Natasha kertoi. Hän tunsi vain sääliä Natashaa kohtaan sen tuskan tähden, joka Natashaa kouristeli kertomuksen aikana.
Ruhtinatar, joka rypisteli kasvojaan pidättääkseen kyyneleitään, istui Natashan vieressä ja kuuli ensi kerran tarinan veljensä ja Natashan rakkaudesta noilta viimeisiltä päiviltä.
Tämä tuskallinen ja riemukas kertomus näytti olevan välttämätön Natashalle.
Hän kertoi niin innostuneesti, että hän sekotti mitä vähäpätöisimpiä seikkoja sydämen ainoisiin salaisuuksiin ja hän näytti voivan jatkaa loppumattomiin. Muutamia kertoja hän toisti samoja asioita.
Oven takaa kuului Dessallesin ääni, joka kysyi, saako Nikolushka tulla sanomaan hyvää yötä.
— Ja siinä kaikki, kaikki... — päätti Natasha kertomuksensa.
Natasha nousi nopeasti pystyyn Nikolushkan tullessa sisään, läksi melkein juoksujalassa ovea kohti, kolahdutti päänsä uutimen suojassa olevaan oveen ja hyöksähti huoneesta voihkaisten puoleksi kivusta puoleksi sydämen tuskasta.
Pierre katsahti oveen, josta Natasha oli kadonnut ja hänestä tuntui, että hän oli yht'äkkiä jäänyt aivan yksin maailmaan.
Tästä unelmasta herätti hänet ruhtinatar Maria, huomauttamalla hänelle veljensä pojasta, joka oli tullut huoneeseen.
Nikolushkan kasvot, jotka olivat isän näköiset, vaikuttivat Pierren äärimmilleen heltyneeseen mieleen niin voimakkaasti, että hän suudeltuaan Nikolushkaa, nousi yht'äkkiä ylös, otti taskustaan nenäliinan ja meni ikkunan luo. Hän aikoi sanoa hyvästit ruhtinatar Marialle, mutta tämä pidätti hänet lähtemästä.
— Me valvomme toisinaan Natashan kanssa kolmeen asti, jääkää kaikin mokomin. Minä käsken valmistamaan illallisen. Menkää alas, me tulemme kohta.
Ennen kuin Pierre ehti lähteä, sanoi ruhtinatar Maria hänelle:
— Hän puhui vasta ensi kerran sillä tavoin hänestä.
Pierre saatettiin suureen, valaistuun ruokasaliin. Muutaman hetken kuluttua kuului askelia ja ruhtinatar ja Natasha tulivat huoneeseen. Natasha oli tyyntynyt, mutta hänen kasvoilleen oli taasen palautunut entinen vakava, iloton ilme. Ruhtinatar Maria, Natasha ja Pierre olivat kukin joutuneet sen neuvottoman mielialan valtaan, joka tavallisesti seuraa päättynyttä vakavaa, syvällistä keskustelua. Entisen keskustelun jatkaminen ei käynyt laatuun, joutavista asioista puhuminen oli vastenmielistä ja vaikeneminen piinallista, kun mieli kuitenkin teki puhua. He astuivat ääneti pöydän luo. Kamaripalvelijat siirtelivät tuoleja. Pierre avasi kylmän ruokaliinan ja katsahti Natashaan ja ruhtinatar Mariaan aikeessa keskeyttää äänettömyyden. Nämä näyttivät aikovan tehdä samoin, sillä kummankin silmissä väikkyi elämän tyytyväisyyttä ja käsitys siitä, että surun ohella on myöskin olemassa iloa.
— Haluatteko viinaa, kreivi? — kysyi ruhtinatar Maria ja nämä sanat haihduttivat samassa entisyyden varjon. — Kertokaapas jotain itsestänne, — lisäsi ruhtinatar Maria, — teistä kerrotaan aivan uskomattomia juttuja.
— Niin on, — vastasi Pierre suopea, ivaan vivahtava hymy huulilla, joka nyt oli tullut hänen tavakseen. — Minulle itsellenikin kerrotaan minusta niin ihmeellisiä juttuja, etten ole nähnyt niitä unissanikaan. Maria Abramovna kutsui minut eräänä päivänä luokseen ja kertoi minulle koko ajan, mitä minulle oli tapahtunut tai olisi pitänyt tapahtua. Stepan Stepanitsh niin ikään opetti minua, miten minun pitäisi kertoa. Yleensä olen huomannut, että on hyvin helppo päästä pidetyksi henkilöksi ja minä olen nyt pidetty henkilö, sillä vaikka minä saan kutsuja, ei minun itseni tarvitse kuitenkaan kertoa.
Natasha hymähti ja aikoi jotakin sanoa.
— Me olemme kuulleet, — keskeytti hänet ruhtinatar Maria, — että Moskovan hävitys on teille tuottanut kahden miljoonan vahingon. Onko se totta?
— Olen tullut kolme kertaa rikkaammaksi, — vastasi Pierre.
Vaikka Pierren vaimon velat ja korjaustöiden välttämättömyys olivat huonontaneet Pierren asiat, puhui hän kuitenkin yhä rikastuneensa kolminkertaisesti.
— Yhden asian olen minä aivan varmasti voittanut ja se on vapaus... — alkoi hän vakavasti, mutta lopetti samassa huomatessaan, että tämä keskustelun aihe oli liian itsekäs.
— Rakennutatteko te?
— Saveljitsh on sitä mieltä.
— Sanokaa, ettekö jo tienneet kreivittären kuolemasta Moskovassa ollessanne? — kysyi ruhtinatar Maria, mutta punastui samassa huomatessaan, että hän tällä kysymyksellään Pierren sanojen jälkeen vapaudesta antaisi niille väärän tulkinnan.
— En, — vastasi Pierre, joka ei näyttänyt pitävän sopimattomana sitä tulkintaa, jonka ruhtinatar Maria oli antanut hänen huomautukselleen vapaudesta. — Sain sen tietää Orelissa ja te ette voi uskoa, miten kovasti se minuun koski. Me emme olleet mallikelpoisia aviopuolisoita, — sanoi hän nopeasti, katsahtaen Natashaan ja huomaten tämän kasvoilla uteliaisuutta saada kuulla, mitä hän lausuisi puolisostaan. — Kun kaksi ihmistä on riidassa keskenään, on kummallakin aina syytä. Ja kun toinen poistuu elävien joukosta, kasvaa silloin oma syyllisyys monin verroin raskaammaksi. Ja sitte hänen kuolemansa ... ilman ystäviä, ilman lohduttavaa sanaa. Minun on hyvin, hyvin sääli häntä, — lopetti hän huomaten mielihyväkseen hyväksyvän ilmeen Natashan kasvoilla.
— No, nyt te olette taas nuorimies ja kelpaatte sulhaseksi, — huomautti ruhtinatar Maria.
Pierre lensi samassa tulipunaiseksi ja hän koetti kauvan aikaa olla katsomatta Natashaan. Kun hän lopulta uskalsi katsahtaa Natashaan, olivat tämän kasvot kylmät, vakavat, jopa halveksuvatkin, kuten Pierrestä näytti.
— Oletteko tosiaankin nähneet Napoleonin ja puhelleet hänen kanssaan, kuten kerrotaan? — kysyi ruhtinatar Maria.
Pierre rupesi nauramaan.
— En kertaakaan, en koskaan. Kaikista näyttää aina tuntuvan, että vankeudessa oleminen on samaa kuin olla Napoleonin kesteissä. En ole häntä milloinkaan nähnyt enkä edes kuullutkaan hänestä. Olin paljoa kehnommassa seurassa.
Illallinen päättyi ja Pierre, joka alussa kieltäytyi kertomasta vankeudestaan, vähitellen viehtyi kertomaan.
— Mutta onhan totta, että te jäitte Moskovaan surmaamaan Napoleonia? — kysyi Natasha hieman hymyillen. — Minä oivalsin sen silloin, kun me tapasimme teidät Suharevin tornin luona. Muistatteko?
Pierre tunnusti, että asianlaita oli niin ja tästä kysymyksestä alkaen viehtyi hän ruhtinatar Marian ja varsinkin Natashan kysymysten johdosta vähitellen kertomaan seikkaperäisesti näkemiään ja kokemiaan.
Alussa hän kertoi sillä suopean pilkallisella tavallaan, jolla hän nyt arvosteli muita ja varsinkin itseään, mutta sitte, päästyään kertomaan niistä kauhuista ja kärsimyksistään, joita hän oli nähnyt, innostui hän huomaamattaan innostumistaan ja hän rupesi puhumaan sillä hillityllä mielen läikynnällä, jolla ihminen kertoo muistelujaan eletyistä ja syvälle mieleen painuneista tapahtumista. Ruhtinatar Maria katsoi pehmeästi hymyillen vuoroin Pierreen, vuoroin Natashaan. Hän näki kautta koko tämän kertomuksen Pierren ja tämän hyvyyden. Natasha, pää käsien varassa ja kasvojen ilme myötäänsä vaihdellen kertomuksen juonen mukaan, seurasi joka ainoata Pierren sanaa ja näytti tuntevan sielussaan yhdessä kertojan kanssa kaiken sen, mitä tämä puhui. Ei ainoastaan Natashan katse, vaan myöskin huudahdukset ja lyhyet kysymykset, joita hän teki, osottivat Pierrelle, että Natasha ymmärsi hänen kertomuksestaan juuri sen, minkä hän tahtoi saada sanotuksi. Näkyi, ettei Natasha käsittänyt ainoastaan sitä, mitä Pierre kertoi, vaan myöskin sen, mitä hän tahtoi saada sanotuksi, vaikka ei voinut sanoin ilmaista. Siitä lasta ja naista koskevassa tapauksesta, joiden puolustamisesta hänet oli vangittu, kertoi Pierre näin:
— Se oli kauhea näytelmä, hylättyjä lapsia, muutamia tulessa... Minun nähteni pelastettiin yksi... Naisia, joilta kiskottiin vaatteet päältä ja raastettiin korvarenkaat... — Pierre punastui ja hämmentyi. — Silloin saapui patrulli ja vangitsi kaikki ne miehet, jotka eivät rosvonneet, minut myöskin.
— Te jätätte varmaan jotain kertomatta. Te teitte luultavasti jonkun... — sanoi Natasha ja lisäsi tuokion vaijettuaan, — hyvän työn.
Pierre jatkoi kertomustaan. Kun hän kertoi telotuksesta, aikoi hän kiertää hirveät yksityiskohdat, mutta Natasha vaati, ettei hän olisi jättänyt mitään kertomatta.
Pierre oli alkanut kertoa Karatajevista (hän oli jo noussut pöydästä kävelemään ja Natasha seurasi häntä silmillään), mutta keskeytti.
— Te ette voi aavistaa, mitenkä paljon minä opin siltä tyhmänsekaiselta mieheltä, vaikkei hän osannut edes lukea eikä kirjottua.
— Kertokaa, kertokaa — pyysi Natasha. — Missä hän nyt on?
— Hänet surmattiin melkein minun nähteni.
Pierre rupesi kertomaan heidän pakonsa viimeisistä vaiheista, Karatajevin sairaudesta (hänen äänensä vapisi koko ajan) ja kuolemasta.
Pierre ei ollut koskaan kertonut seikkailustaan sillä tavalla kuin nyt. Hänestä tuntui ikäänkuin olevan uusi merkitys kaikella sillä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Kertoessaan nyt tätä kaikkea Natashalle tunsi hän sitä harvinaista nautintoa, jota naiset tuottavat miestä kuunnellessaan, mutta eiviisaatnaiset, jotka kuunnellessaan koettavat joko painaa mieleensä, mitä heille puhutaan, rikastuttaakseen tietojaan ja sopivassa tilaisuudessa sanoakseen saman asian muille tahi muodostaa kuulemansa oman mielensä mukaiseksi ja toitottaa heti muille omassa ahtaassa aivokamarissa muovaillut viisaudet, — ei, vaan hän tunsi sitä nautintoa, jota saa semmoisista todellisista naisista, joilla on kyky valita ja kätkeä sydämeensä kaikki se paras, mitä vain miehessä ilmenee. Natasha oli tietämättään pelkkänä korvana, häneltä ei jäänyt huomaamatta ainoakaan Pierren sana, äänen värähdys, katse, kasvonlihasten ele eikä käsien liike. Hän poimi lennosta sanan, joka ei vielä ehtinyt päästä ilmoillekaan, kätki sen suoraan avoimeen sydämeensä ja arvaili niitä muutoksia, joita Pierren sielussa oli tapahtunut.
Ruhtinatar Maria ymmärsi ja kuunteli mielellään kertomusta, mutta hänen mieleensä oli noussut uusi ajatus, joka kokonaan valtasi hänen huomionsa: hän oli huomannut, että Natasha ja Pierre voisivat rakastaa toisiaan ja tulla onnellisiksi. Tämä ajatus, joka nyt ensi kerran oli syntynyt hänen mielessään, täytti hänen sydämensä ilolla. Kello oli 3 yöllä. Kamaripalvelijat kävivät surullisin, synkin kasvoin muuttamassa kyntteliä, mutta kukaan ei heitä huomannut.
Pierre oli lopettanut kertomuksensa. Natasha katsoi välkkyvin, eloisin silmin yhtämittaa ja tarkkaavasti Pierreen ikään kuin haluten päästä vielä senkin perille, minkä Pierre ehkä oli jättänyt sanomatta. Kainostelevan ja onnellisen hämillään loi Pierre silloin tällöin katseen Natashaan ja mietiskeli jotain, jonka hän olisi voinut sanoa keskustelun siirtämiseksi toiseen asiaan. Ruhtinatar Maria oli vaiti. Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että kello oli kolme ja nukunta-aika.
— Puhutaan onnettomuuksista, kärsimyksistä, — sanoi Pierre, — mutta jos minulle nyt, juuri tänä hetkenä sanottaisiin: tahdotko muuttua siksi, mitä olit ennen vankeutta tahi nähdä uudestaan kaikki kärsimykset, vastaisin minä: tuhat kertaa mieluummin vankeus ja hevosen liha. Me luulemme, että niin pian kuin me olemme eksyneet tavalliselta tieltä, silloin on kaikki hukassa, mutta siinä se vasta uusi ja hyvä alkaakin. Niin kauan kuin on elämää, on olemassa onnea. Tulevaisuuden helmassa on paljon, paljon. Ja tämän sanon minä erityisesti teille, — lopetti Pierre Natashaan kääntyen.
— Niin, niin, — virkkoi Natasha vastaten kokonaan johonkuhun muuhun, — minä en toivoisi mitään muuta kuin saada elää kaikki uudestaan.
Pierre katsahti häneen tutkivasti.
— Niin juuri, en mitään muuta! — vakuutti Natasha.
— Mahdotonta, mahdotonta! — huudahti Pierre. — Onko se minun syyni, että olen elossa ja tahdon elää ja te myöskin.
Samassa painoi Natasha päänsä käsiinsä ja rupesi itkemään.
— Mikä sinun on, Natasha? — kysyi ruhtinatar Maria.
— Ei mikään, ei mikään. — Hän hymyili Pierrelle kyynelten läpi. — Jääkää hyvästi, on aika mennä nukkumaan.
Pierre nousi ylös ja jätti hyvästit.
Ruhtinatar Maria ja Natasha tapasivat toisensa makuuhuoneessa, kuten tavallista. He puhelivat siitä, mitä Pierre oli kertonut. Ruhtinatar Maria ei lausunut mielipidettään Pierrestä eikä Natashakaan puhunut hänestä mitään.
— No, hyvää yötä, Maria, — sanoi Natasha. — Tiedätkö, että minä pelkään usein, että kun me olemme hänestä (ruhtinas Andreista) puhumatta, ettemme loukkaisi tunteitamme, hän siten unohtuu meidän muistostamme.
Ruhtinatar Maria huokasi raskaasti ja tällä huokauksella tunnusti hän Natashan sanat oikeiksi, mutta sanoissa ei hän ollut yhtä mieltä hänen kanssaan.
— Kuinka voisi unohtaa? — sanoi hän.
— Minusta tuntui äsken niin hyvältä kertoa kaikki, tuntui niin hyväilevältä, mutta samalla niin kirvelevältä ja raskaalta, — sanoi Natasha. — Olen varma siitä, että Pierre rakasti häntä ja siksi kerroin hänelle... Oliko väärin, että kerroin hänelle? — kysyi hän yht'äkkiä punastuen.
— Pierrellekö? Ei ollenkaan! Hänhän on niin hyvä, — vastasi ruhtinatar Maria.
— Tiedättekö, Maria, — sanoi yht'äkkiä Natasha kasvoilla veikeä hymy, jota ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt kotvaan aikaan. — Hän on muuttunut merkillisen siistiksi, siloiseksi ja tuoksuavaksi, ihan kuin olisi suoraan saunasta tullut, ymmärrättehän, moraalisesta saunasta tullut. Eikö totta?
— Niin, — vastasi ruhtinatar Maria. — Hän on paljon muuttunut edukseen.
— Nuttukin oli lyhyt ja hiukset ajellut, ihan, ihan kuin ... pappa ennen saunasta tultuaan...
— Minä ymmärrän, etteihän(ruhtinas Andrei) rakastanut ketään niinkuin häntä, — sanoi ruhtinatar Maria.
— Ja sittenkin he olivat niin erilaiset. Miehet kuuluvat olevan ystäviä silloin, kun he ovat aivan erilaiset ja niin kai se lienee. Eihän hän ole ollenkaan hänen kaltaisensa vai mitä?
— Ei ole, mutta erinomainen mies.
— No, hyvää yötä, — sanoi Natasha.
Sama veikeä hymy pysyi vielä hyvän aikaa hänen kasvoillaan.