Pierre ei saanut unta pitkään aikaan. Hän käveli edestakasin huoneessa vuoroin synkin kasvoin miettien jotain vaikeaa asiaa, vuoroin yht'äkkiä olkapäitään kohotellen ja nytkähtäen, vuoroin onnellisesti hymyillen.
Hän ajatteli ruhtinas Andreita, Natashaa ja näiden rakkautta ja silloin tuli hän mustasukkaiseksi Natashan entisyydelle, ja vuoroin hän moitti tästä itseään, vuoroin antoi sen itselleen anteeksi. Kello oli jo kuusi aamulla, mutta hän käveli yhä huoneessaan.
"Ka, minkäs sille tekee, jos se niin on ollakseen! Mitä tehdä?! Sen pitää siis niin olla", sanoi hän itselleen, riisuutui nopeasti ja kävi nukkumaan onnellisena ja mieli läikyksissä, mutta ilman epäilyjä ja epäröimistä.
"Tuntukoonpa tämä onni miten oudolta ja saavuttamattomalta tahansa, täytyy kuitenkin tehdä kaikki päästäksemme mieheksi ja vaimoksi", ajatteli hän.
Pierre oli jo muutamia päiviä tätä ennen määrännyt perjantain lähtöpäiväkseen Pietariin. Kun hän heräsi torstaina, tuli Saveljitsh kysymään häneltä neuvoja matkatavaroiden kuntoon panemisesta.
"Mitä, Pietariinko? Mikä on Pietari? Kuka aikoo Pietariin?" nousi itsestään hänen ajatuksiinsa kysymyksiä. "Tosiaankin, kauan aikaa ennen kuin tämä tapahtui taisin olla Pietariin lähdössä", muisti hän. "Niin, miks'ei, voinhan ehkä lähteä. Miten hyvä ja huolellinen hän on ja muistaa kaikki!" ajatteli hän ja katsoi vanhan Saveljitshin kasvoihin. "Ja miten ystävälliset hänen kasvonsa ovat!"
— No, Saveljitsh, eikö mielesi vieläkään tee päästä vapauteen? — kysyi Pierre.
— Mitäs minä, herra kreivi, vapaudella teen? Hyvin tultiin toimeen kreivivainajan aikana, taivaan autuus hänelle, eikä teidänkään aikananne ole pahaa puhetta ollut.
— Entä lapsesi?
— Siinä ne menevät lapsetkin, herra kreivi, semmoisen herrasväen turvissa kelpaa asua.
— Vaanpa minun perillisteni? — sanoi Pierre. — Jos yht'äkkiä menenkin naimisiin ... voihan semmoista tapahtua, — lisäsi hän tahtomattaan hymähtäen.
— Uskallan sanoa, että se on hyvä asia, herra kreivi.
"Noin helppona hän pitää asiaa", ajatteli Pierre. "Hän ei tiedä, miten pelottavaa ja vaarallista se on. Joko liian aikaista tai liian myöhäistä... Kauheata!"
— Mitä suvaitsette käskeä? Suvaitsetteko matkustaa huomenna? — kysyi Saveljitsh.
— En, matkustan vähä myöhemmin. Ilmotan sitte. Suo anteeksi, että juoksutan sinua, — sanoi Pierre ja nähdessään Saveljitshin hymyilevät kasvot hän ajatteli: "miten kummallista, ettei hän tiedä, ettei minulla nyt ole mitään tekemistä Pietarissa ja että ennen kaikkea on ratkaistava eräs toinen asia. Toisekseen hän taitaa tietää, vaikka ei ole tietävinään. Olisikohan puhua hänen kanssaan, mitä hän asiasta ajattelee? Ei, ehkä joskus toisen kerran", ajatteli Pierre.
Aamiaista syödessä ilmotti Pierre ruhtinattarelle, että hän oli eilen käynyt ruhtinatar Marian luona ja tavannut siellä suureksi ihmeekseen Natasha Rostovan.
Ruhtinatar ei näyttänyt pitävän tätä sen kummallisempana kuin Anna Semjonovankaan tapaamista.
— Tunnetteko hänet? — kysyi Pierre.
— Olen nähnyt kerran ruhtinattaren, — vastasi hän. — Kerrotaan, että hän oli menossa nuorelle Rostoville. Se olisi ollutkin oikein hyvä Rostovilaisille, sillä he ovat aivan häviön partaalla.
— Minähän kysynkin, tunnetteko Natasha Rostovan?
— Minä vain kuulin silloin siitä jutusta ... surullinen juttu.
"Ei, hän ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään", ajatteli Pierre, "parasta on olla jatkamatta."
Ruhtinatar valmisti myöskin matkaeväitä Pierrelle.
"Miten hyviä he ovat kaikki", ajatteli Pierre, "kun he pitävät minusta näin suurta huolta, vaikkei sen nyt pitäisi huvittaa ketään. Ihmeellistä."
Samana päivänä tuli Pierren luo poliisimestari, joka pyysi lähettämään valtuutetun ottamaan vastaan niitä tavaroita, joita hallituksen säilöstä jaettiin omistajilleen.
"Ja hänkin", ajatteli Pierre katsoessaan poliisimestarin kasvoihin, "kaunis, kelpo upseeri ja niin hyvä mies!Nytaskaroi hän näin vähäpätöisillä asioilla. Sanokaa sitten, että hän on epärehellinen ja etuilee. Joutavia loruja! Vaan toisekseen, miksikäs hän ei voisi etuilla? Onhan hän saanut sellaisen kasvatuksen. Ja tekeväthän kaikki muutkin sillä tavalla. Mutta hänen kasvonsa ovat niin miellyttävät ja hyväntahtoiset ja hän hymyilee katsoessaan minuun."
Pierre läksi päivällisille ruhtinatar Marialle.
Ajaessaan pitkin katuja raunioiksi palaneiden talojen ohi, ihaili Pierre niiden kauneutta. Talojen savupiippuja ja raunioituneita muureja, jotka elävästi muistuttivat Rheinin rantoja ja Colosseumia, ulottui toinen toisensa taa kautta monien mustaksi palaneiden korttelien. Vastaan sattuvat ajurit, ratsastajat ja kirvesmiehet, jotka salvoivat uusia rakennuksia, kaupustelijat ja puotilaiset katselivat Pierreen ilosta sädehtivin silmin ja näyttivät ikään kuin sanovan: "ahaa, jo on tullut, katsotaanpas, mitä siitä nyt syntyy!"
Kun Pierre oli pysähtynyt ruhtinatar Marian talon eteen, rupesi häntä epäilyttämään, oliko hän eilen illalla ollutkaan täällä, tavannut Natashan ja puhellut hänen kanssaan. "Ehkä kaikki onkin ollut mielikuvitusta, ehkä en tapaa talosta ketään." Mutta tuskin oli hän ehtinyt astua ensimäiseen huoneeseen, kun hän silmänräpäyksessä tunsi katoavan vapautensa ja koko hänen olentonsa läpi virtasi tunne Natashan läsnäolosta. Natasha oli samassa mustassa, pehmeäpoimuisessa puvussa ja kammattu samoin kuin eilenkin, mutta sittekin oli hän aivan toinen ihminen. Jos hän olisi eilen Pierren huoneeseen astuessa ollut semmoinen kuin nyt, olisi Pierre aivan varmasti tuntenut hänet silmänräpäyksessä.
Nyt oli Natasha samanlainen, jommoisena Pierre oli hänet muistanut melkein lapsuudesta pitäen ja sittemmin ruhtinas Andrein morsiamena. Natashan silmissä loisti eloisa, kysyvä välke ja hänen kasvoillaan leikki leveä, kummallisen veikeä ilme.
Päivällisen jälkeen olisi Pierre jäänyt istumaan koko illaksi, mutta kun ruhtinatar Maria läksi kirkkoon, meni Pierre heidän kanssaan.
Seuraavana päivänä tuli Pierre aikaiseen, söi päivällistä ja jäi heidän luokseen koko illaksi. Vaikka ruhtinatar Maria ja Natasha näkivät hyvin mielellään Pierren vieraanaan ja vaikka Pierren elämän kaikki harrastukset olivat kiintyneet tähän taloon, kuivui keskustelu illan suussa kokonaan, vierähti vähäväliä yhdestä vähäpätöisestä asiasta toiseen ja katkesi monesti kokonaan. Pierre unohtui tänä iltana istumaan niin myöhään, että ruhtinatar Maria ja Natasha rupesivat vilkkumaan toisiinsa nähtävästi toivoen Pierren lähtevän pois. Pierre näki tämän, mutta ei voinut lähteä. Hänen tuli vaikea ja painostava olla, mutta sittenkin hän istui edelleen, sillä hän ei voinut nousta ylös eikä lähteä.
Kun ruhtinatar Maria ei nähnyt tulevan tälle loppua, nousi hän ensimäisenä ylös ja valittaen päänkivistystä rupesi hyvästelemään.
— Te siis matkustatte huomenna Pietariin? — kysyi hän.
— En, en matkusta, — vastasi Pierre ihmeissään ja ikäänkuin pahastuen. — Tahi oikeastaan, ehkä ... joka tapauksessa käyn kuulemassa, olisiko teillä annettava jotain toimekseni, — sanoi hän seisten ruhtinatar Marian edessä punastuneena.
Natasha antoi Pierrelle kättä ja poistui. Ruhtinatar Maria jäi huoneeseen, istuutui nojatuoliin ja loi Pierreen vakavan, tutkivan katseen syvistä, sädehtivistä silmistään. Väsymys, jota hän tätä ennen näytti tunteneen, katosi nyt kokonaan. Hän huokasi pitkään ja raskaasti ikäänkuin valmistuakseen pitkään keskusteluun.
Kun Natasha oli poistunut, muuttui Pierren painostus silmänräpäyksessä kiihkeäksi eloisuudeksi. Hän siirsi nopeasti tuolin ruhtinatar Marian viereen.
— Minulla olisi teille jotain sanomista, — sanoi hän vastaten ruhtinatar Marian katseeseen ikäänkuin sanoihin. — Ruhtinatar, auttakaa minua. Mitä minun on tehtävä? Voinko minä toivoa? Ruhtinatar, ystäväni, kuulkaa minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, etten ansaitse häntä, minä tiedän, että nyt ei käy laatuun puhua siitä. Mutta minä tahtoisin olla hänen veljenään. Ei, ei, en tahdo olla sitä, en voi olla...
Hän pysähtyi ja pyyhki kasvojaan ja silmiään käsillään.
— Kuulkaahan nyt, — jatkoi hän nähtävästi ponnistaen itseään puhumaan tajuttavasti. — En tiedä, kuinka kauan olen häntä rakastanut, mutta minä olen rakastanut häntä, ainoastaan häntä koko elämän ikäni ja rakastanut niin, etten ole ilman häntä voinut kuvitella itselleni mitään elämää. Nyt en uskalla pyytää hänen kättään, mutta ajatuskin siitä, että hän ehkä voisi olla omani ja että tämä mahdollisuus voisi luisua käsistäni ... on kauhistava. Sanokaa, voisinko minä toivoa. Sanokaa, mitä minun on tehtävä, rakas ruhtinatar! — sanoi hän hieman vaiti oltuaan ja koskettaen ruhtinattaren käteen, koska tämä ei vastannut.
— Olen ajatellut teidän sanojanne, — vastasi ruhtinatar Maria. — Kuulkaa, mitä sanon teille. Olette oikeassa, että rakkaudesta puhuminen hänelle nyt...
Ruhtinatar pysähtyi. Hän oli aikonut sanoa: rakkaudesta puhuminen hänelle ei nyt käy laatuun, mutta hän pysähtyi siksi, että hän oli nähnyt jo kolmatta päivää Natashan äkkinäisesti muuttuneesta olennosta, ettei Natasha suinkaan olisi loukkautunut siitä, että Pierre olisi tunnustanut hänelle rakkautensa, vaan että Natasha juuri sitä odottikin.
— Nyt ei hänelle kuitenkaan voi puhua, — sanoi ruhtinatar Maria.
— Mutta mitä minun on tehtävä?
— Jättäkää se minun huolekseni, — virkkoi ruhtinatar Maria. — Minä tiedän...
Pierre katsahti ruhtinattaren silmiin.
— Mitä, mitä? ... — kysyi Pierre.
— Minä tiedän, että hän rakastaa ... rakastua teihin, — oikaisi ruhtinatar Maria.
Tuskin oli hän ehtinyt sanoa nämä sanat, kun Pierre kavahti pystyyn ja tarttui sävähtävin kasvoin ruhtinattaren käteen. — Mistä te sen päätätte? Luuletteko, että minä voin toivoa? Luuletteko?!
— Luulen kyllä, — vastasi ruhtinatar hymyillen. — Kirjottakaa hänen vanhemmilleen ja jättäkää muu minun tehtäväkseni. Minä puhun hänen kanssaan, kun tulee sopiva hetki. Minäkin haluan sitä ja minä tunnen sydämessäni, että siitä tulee tosi.
— Ei, se on mahdotonta! Kuinka onnellinen olen! Mutta se on mahdotonta! Miten onnellinen olen! Ei, se on mahdotonta! — hoki Pierre suudellen ruhtinatar Marian käsiä.
— Matkustakaa te Pietariin, se on parasta. Minä kirjotan teille sinne, — sanoi ruhtinatar.
— Pietariinko? Matkustaa? Hyvä on, minä matkustan. Mutta voinko huomenna uudestaan käydä teillä?
Seuraavana päivänä tuli Pierre sanomaan hyvästejä. Natasha ei ollut tänään niin virkeä kuin edellisenä päivänä, mutta kun Pierre toisinaan katsahti Natashan silmiin, tunsi hän, että sekä hän itse että Natasha haipui olemattomiin ja sen sijaan jäi jälelle pelkkä onnen valtava tunne. "Tottako? Ei, mahdotonta", ajatteli Pierre jokaisen Natashan katseen, liikkeen ja sanan johdosta, sillä ne täyttivät hänen sydämensä huumaavalla onnella.
Kun Pierre hyvästejä jättäessään Natashalle tarttui tämän hienoon, laihaan käteen, piti hän sitä tahallaan jonkun aikaa omassaan.
"Onko totta, että tämä käsi, nuo kasvot, nuo silmät, tuo naisellisen sulon minulle tuntematon koko pyhättö — kaikki tulevat olemaan ikuisesti minun omaani, aivan samallaista kuin minä itse olen itselleni? Ei, se on mahdotonta!"...
— Hyvästi, kreivi, — sanoi Natasha Pierrelle kovalla äänellä. — Odotan teitä kiihkein mielin, — lisäsi hän kuiskaten.
Ja nämä vaatimattomat sanat, katse ja kasvojen ilme, jotka niitä seurasivat, olivat kokonaista kaksi kuukautta Pierren muistelmien, toivojen ja ihanien unelmien lähteenä. "'Odotan teitä kiihkein mielin', sanoi hän. Oo, kuinka onnellinen olen! Mitä tämä oikeastaan on, että olen näin onnellinen?" hoki Pierre.
Pierren sydämen elämä oli nyt aivan toisenlainen kuin silloin kun hän oli ollut kihloissa Helenan kanssa.
Hän ei toistanut, niinkuin silloin, kiertelevin mielin sanoja, jotka hän oli lausunut eikä sanonut itselleen, "ah, miksi en sanonut sitä, vaan miksi, miksi sanoin silloinje vous aime?"[129]Nyt sitävastoin toisti hän mielikuvituksissaan jokaisen Natashan ja omat sanansa muistellen pienimpiäkin kasvojen eleitä ja hymyn vivahduksia eikä hänen mielensä tehnyt lisätä eikä vähentää mitään. Häntä ei ajatteluttanut vähän vähää se, oliko hän menetellyt oikein vai väärin, mutta sen sijaan pelotti häntä joskus eräs toinen ajatus. "Eiköhän tämä olekin vain unta? Eiköhän ruhtinatar Maria erehtynyt? Enköhän ole liian ylpeä ja itseeni luottava? Mitähän, jos hän ruhtinatar Marian sanoihin vastaakin: sepä kummallista. Varmaankin on hän erehtynyt. Eikö hän tiedä, että hän on vain tavallinen mies. Vaan entä minä? Minä olen kokonaan toista, paljoa korkeammalla häntä."
Ainoastaan tämä ajatus vaivasi usein Pierreä. Hän ei tehnyt minkäänlaisia suunnitelmiakaan. Tuleva onni tuntui hänestä niin uskomattomalta, että kun se vain pääsisi toteutumaan, niin ei sen jälkeen voisi enää tapahtua mitään, vaan kaikki päättyisi siihen.
Pierren valtasi riemukas, äkkinäinen mielen-häiriön kaltainen huumaus, jommoiseen tilaan hän ei ollut luullut koskaan voivansa joutua. Ei ainoastaan hänen oman, vaan koko maailman elämän tarkotus tuntui hänen mielestään sisältyvän ainoastaan hänen rakkauteensa ja toivoon Natashan rakkaudesta.
Toisinaan tuntui hänestä siltä, että kaikki ihmiset ajattelivat yksistään hänen tulevaa onneansa. Hänestä tuntui joskus, että kaikki ihmiset iloitsivat samoin kuin hänkin, ja kun heillä oli olevinaan muuta tekemistä, tahtoivat he siten vain peittää ilonsa. Jokaisessa sanassa ja liikkeessä näki hän vihjauksen onnestaan ja monesti ihmettelivät ihmiset hänen salaista onnea ilmaisevia katseitaan ja hymyään. Mutta kun hän milloin huomasi, etteivät ihmiset voineet käsittää hänen onneaan, surkutteli hän semmoisia ihmisiä kaikesta sydämestään ja häntä poltti halu saada jotenkin selittää heille, että kaikki se, joka heitä askaroittaa, on jonninjoutavaa hölynpölyä joka ei ansaitse huomiota.
Kun häntä kehotettiin astumaan virkaan tai pohdittiin valtiollisia tai sotaa koskevia asioita ja otaksuttiin, että ihmisten onni riippui siitä, miten se tai se asia ratkeaa, kuunteli hän näitä puheita kasvot hyväntahtoisessa, surkuttelevassa hymyssä ja teki niin kummallisia huomautuksia, että se herätti muissa oudoksumista. Mutta kummatkin ihmiset, sekä ne, jotka Pierrestä näyttivät käsittävän elämän oikean tarkotuksen s.o. hänen rakkautensa että ne poloiset, jotka eivät näyttäneet sitä käsittävän, esiintyivät hänestä tänä aikana hänen voimakkaiden tunteittensa kirkkaassa valossa niin selvästi, että kohtasipa hän minkä ihmisen tahansa, hän voi heti paikalla vähimmättäkään ponnistuksetta erottaa kaikki, mikä noissa ihmisissä oli hyvää ja rakkauden arvoista.
Tutkiessaan vaimovainajansa asioita ja papereita, muisteli hän vaimoaan ainoastaan surkutellen, sillä tämä ei ollut saavuttanut sitä onnea, jonka hän oli nyt saavuttanut. Ruhtinas Vasili, joka oli nyt tullut hyvin ylpeäksi uudesta virastaan ja kunniamerkistään, tuntui Pierrestä säälittävältä ukkopahalta.
Myöhemmin muisteli Pierre usein tätä onnen huumausaikaa. Kaikki ne käsitykset, jotka hän oli tänä aikana muodostanut itselleen ihmisistä ja asioista, pysyivät kautta koko hänen elämänsä oikeina. Hän ei ainoastaan ollut luopumatta jälestäpäin näistä mielipiteistään ihmisistä ja asioista, vaan kun hänessä syntyi epäilyä ja ristiriitaa, turvautui hän aina tuona houruaikana muodostuneeseen käsitykseen, joka aina osottautui oikeaksi.
"Ehkä minä silloin näytinkin omituiselta ja hassulta", ajatteli Pierre, "mutta niin houkka en silloin ollut kuin luultiin. Päinvastoin olin silloin järkevämpi ja teräväsilmäisempi kuin koskaan ennen ja käsitin elämästä sen mikä ansaitsi käsittää, sillä minä olin ... onnellinen."
Pierren mielettömyys oli siinä, ettei hän odottanut, kuten ennen, semmoisia suoranaisia syitä, joita hän oli sanonut ihmisten ansioiksi, voidakseen rakastaa lähimmäisiään, vaan kun hänen sydämensä uhkui rakkautta, löysi hän lähimäisiään aiheettomasti rakastaessaan varmoja syitä, joiden perusteella ansaitsi rakastaa heitä.
Siitä ensimäisestä illasta asti, jolloin Natasha Pierren lähdettyä oli sanonut ruhtinatar Marialle leikillisesti, että "hän oli ihan kuin saunasta tullut, päällä lyhyt nuttu, ajeltu", siitä hetkestä asti heräsi Natashan rinnassa eloon jotain salassa piillyttä ja hänelle itselleen tuntematonta, joka samalla oli vastustamatonta.
Kasvot, käynti, katse, ääni — kaikki oli hänessä yht'äkkiä muuttunut. Hänelle itselleen aavistamaton elämän voima, onnen toivo oli pulpahtanut pinnalle ja vaati tyydytystä. Ensimäisestä illasta pitäen oli Natasha ikään kuin unohtanut kaiken entisyytensä. Siitä saakka ei hän kertaakaan valittanut asemaansa, hän ei sanonut sanaakaan entisyydestä ja hän rohkeni rakentaa valoisia tulevaisuuden kuvia. Hän puhui vähän Pierrestä vaan kun ruhtinatar Maria sattui mainitsemaan jotain Pierrestä, syttyi Natashan silmiin ammoin sammunut liekki ja hänen huulensa vetäytyivät omituiseen hymyyn.
Natashassa tapahtunut muutos oli alussa vain kummastuttanut ruhtinatar Mariaa, mutta kun hän sittemmin pääsi käsittämään muutoksen syyn, katkeroitti se häntä. "Niinkö vähän hän tosiaankin rakasti minun veljeäni, että hän näin pian voi unohtaa hänet", ajatteli ruhtinatar Maria miettiessään yksinään tapahtunutta muutosta. Mutta kun hän oli Natashan seurassa, ei hän lausunut tälle ainoatakaan moitteen eikä pahastuksen sanaa. Natashan rinnassa elpynyt elämän voima näytti olevan niin väkevä ja niin odottamaton itselleen Natashallekin, että ruhtinatar Maria tunsi Natashan läsnäollessa olevansa vailla oikeutta moittia Natashaa edes sydämessään.
Natasha uskoutui niin täydellisesti ja vilpittömästi uuden tunteensa valtaan, ettei hän edes yrittänytkään salata, että ilo ja riemu oli astunut surun sijaan.
Kun ruhtinatar Maria yöllisen kohtauksen jälkeen Pierren kanssa palasi huoneeseensa, oli Natasha kynnyksellä vastassa.
— Sanoiko hän, sanoiko hän jotain? — kyseli Natasha.
Ja Natashan kasvot lennähtivät riemukkaiksi, mutta samalla liikuttaviksi niin kuin anteeksi pyytävän.
— Mieleni teki kuunnella oven takana, mutta tiesin, että sinä sanot minulle.
Niin käsitettävä ja liikuttava kuin ruhtinatar Mariasta olikin se katse, jolla Natasha häneen katsoi ja niin säälittävältä kuin hänestä tuntuikin nähdä Natashan mielen läikyntää, pistivät Natashan sanat ensi hetkestä hänen sydämeensä. Hän muisti veljeään ja tämän rakkautta.
"Mitä tehdä? Asiaa ei voi auttaa", ajatteli ruhtinatar Maria.
Ja hän kertoi Natashalle surullisin ja jonkun verran kylmin kasvoin kaikki, mitä Pierre oli hänelle sanonut. Kuultuaan, että Pierre oli Pietariin lähdössä, joutui Natasha ymmälle.
— Pietariin! — toisti hän aivan kuin mitään käsittämättä.
Kun hän samassa loi katseen ruhtinatar Marian murheellisiin kasvoihin, oivalsi hän syyn hänen murheeseensa ja puhkesi yht'äkkiä itkuun.
— Maria, — sanoi hän, — opeta minulle, mitä minun pitää tehdä. En tahdo olla paha. Sano vain ja minä teen sen. Opeta minulle...
— Rakastatko häntä?
— Rakastan, — kuiskasi Natasha.
— Mitä sinä sitte itket? Minä iloitsen onnestasi, — sanoi ruhtinatar Maria antaen noiden kyynelten tähden kokonaan anteeksi Natashan ilomielisyyden.
— Sinne on vielä pitkä aika. Ajattelehan, mikä onni, kun minusta tulee hänen vaimonsa ja sinä menet Nikolaille.
— Natasha, olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta minusta. Puhukaamme sinusta.
He olivat hetken vaiti.
— Mutta miksi hän menee Pietariin? — kysyi Natasha yht'äkkiä ja samassa vastasi itse: — ei, ei, se on niin oleva... Eikö niin Maria? Niin se on...
On kulunut seitsemän vuotta. Europan historian meren kuohut olivat asettuneet rantojensa rajoihin. Meren ulappa näytti tyyntyneeltä, mutta ne salaperäiset voimat (salaperäiset siksi, että niiden liikkeitä määräävät lait ovat meille tuntemattomat), jotka ihmiskuntaa liikuttavat, jatkoivat toimintaansa.
Vaikka historian ulapan pinta näytti liikkumattomalta, tapahtui kuitenkin ihmiskunnassa liikettä yhtä katkeamattomasti, kuin tapahtuu ajan liikunta. Monenlaisia ihmisyhtymiä ja -ryhmiä syntyi ja hajosi, valmisteltiin syitä uusien valtakuntien muodostamiseen ja vanhojen hajottamiseen sekä kansojen siirtämiseen.
Historian meren pyörteet eivät hyökyneet nyt, kuten ennen, rannalta toiselle, vaan meri ryöppysi syvyyksissään. Historialliset henkilöt eivät ajautuneet, kuten ennen, aaltoina rannalta toiselle, vaan näyttivät nyt pyörivän yhdessä paikassa. Historialliset henkilöt, jotka ennen olivat vastustaneet ihmisjoukkojen liikettä sotien, sotaretkien ja taistelujen mahtikeinoilla, vastustivat nyt tuota liikettä poliittisilla ja diplomaattisilla keskusteluilla, laeilla, sopimuksilla...
Tämmöistä historiallisten henkilöiden toimintaa sanovat historioitsijat taantumukseksi.
Kuvatessaan näiden historiallisten henkilöiden toimintaa, henkilöiden, jotka heidän mielestään ovat vikapäät siihen, jota he sanovattaantumukseksi, moittivat historioitsijat heitä ankarasti. Kaikki sen ajan kuuluisat henkilöt keisari Aleksanterista ja Napoleonista alkaen m:me Staëliin, Fotiukseen, Schellingiin, Fichteen, Chateaubriandiin y.m. saakka saavat kulkea heidän ankaran tuomionsa alitse ja heidät julistetaan syyttömiksi tai syyllisiksi sen mukaan, ovatko he kehittäneetedistystätaitaantumusta. Heidän kertomuksensa mukaan tapahtui tänä aikana myöskin Venäjällä taantumus ja suurin syypää tähän taantumukseen oli Aleksanteri I, se sama Aleksanteri I, jolle juuri heidän kuvauksensa mukaan lankeaa suurin ansio hänen hallituskautensa vapaamielisistä uudistuksista ja Venäjän pelastuksesta.
Nykyisessä venäläisessä kirjallisuudessa ei ole koulupojasta alkaen oppineeseen historioitsijaan saakka henkilöä, joka ei heittäisi kivellä Aleksanteria hänen vääristä teoistaan tänä hänen hallituskautenaan.
"Hänen olisi pitänyt menetellä niin ja niin. Siinä kohden hän menetteli hyvin, vaan siinä huonosti. Hän esiintyi mainiosti hallituksensa alussa ja vuonna 1812, mutta menetteli huonosti siinä, että hän antoi Puolalle perustuslait, muodosti Pyhän alliansin, nosti valtaan Araktshejevin, suosi Golitsinia ja mystisismiä ja sitte Shishkovia ja Fotiusta. Hän menetteli huonosti sekaantuessaan armeijan rintamajoukkojen toimintaan, menetteli huonosti hajottaessaan Semjonovin rykmentin" j.n.e.
Voisi kirjottaa pitkän luettelon kaikista niistä moitteista, joita historioitsijat kohdistavat häneen oman käsityksensä perusteella siitä, mikä on ihmiskunnan eduksi mikä ei. Mitä nämä moitteet merkitsevät? Eivätkö juuri ne samat teot, jotka historioitsijat lukevat Aleksanterin ansioksi, kuten esimerkiksi hallituksen vapaamielinen henki, taistelu Napoleonia vastaan, hänen vuonna 1812 osottama lujuutensa ja vuoden 1813 sotaretki, johtuneet niistä samoista lähteistä, perinnöllisyydestä, kasvatuksesta ja elämänehdoista, jotka muodostivat Aleksanterin henkilöllisyyden siksi, mikä se oli ja joista johtuvat nekin teot, joista historioitsijat häntä moittivat, kuten Pyhästä alliansista, Puolan itsenäisyyden palauttamisesta ja 20:nen vuosiluvun taantumuksesta?
Mikä oikeastaan on näiden moitteiden ydin? Se, että semmoisessa historiallisessa henkilössä, kuin Aleksanteri I oli, henkilössä, joka seisoi inhimillisen vallan korkeimmalla ajateltavissa olevalla portaalla ikään kuin kaikkien häneen kohdistuneiden historiallisten säteiden häikäisevässä valossa, henkilössä, joka oli niiden maailman kaikista voimakkaimpien juonien, petosten, liehakoimisen ja viettelyn alainen, jotka aina ympäröivät valtaa, henkilössä, joka jokaisena elämänsä hetkenä tunsi olevansa vastuunalainen kaikesta, mitä Europassa tapahtui, henkilössä, joka ei ollut keksitty, vaan ilmi elävä niin kuin kuka muu tahansa tapoineen, intohimoineen ja pyrkimyksineen hyvään, kauniiseen ja toteen, ettei tässä henkilössä viisikymmentä vuotta sitte ollut ainoatakaan hyvettä (siitä eivät historioitsijat moiti), vaan ettei hänessä ollut edes semmoisia ihmiskunnan parasta tarkottavia katsantotapoja, joita nyt on jokaisella professorilla, joka nuoruudesta saakka harrastaa tieteitä s.o. lukee kirjapahasia ja pitää luentoja ja jäljentää ne yhteen vihkoon.
Mutta vaikka otaksuisimmekin, että Aleksanteri I erehtyi 50 vuotta sitte mielipiteissään kansojen parhaasta, tulee tahtomattaankin otaksumaan, ettei historijoitsijakaan, joka on arvostellut Aleksanteria, jonkun ajan kuluttua osottaudu osuneen oikeaan siinä, mikä hänen käsityksensä mukaan on onneksi ihmiskunnalle. Tämä otaksuma on sitäkin luonnollisempi ja välttämättömämpi, kun me historian kehitystä seuratessamme näemme, että käsitteet ihmiskunnan parhaasta vaihtelevat joka vuosi, vaihtelevat jokaisen uuden kirjailijan mielipiteen mukaan, niin että se, mitä on pidetty parhaana, huomataan kymmenen vuoden kuluttua pahaksi ja päinvastoin. Eikä siinä kyllä, me näemme historiassa semmoisia esimerkkejä, että samalla kertaa on vallinnut aivan vastakkainen käsitys hyvästä ja pahasta: perustuslakien antamisen Puolalle ja Pyhän alliansin lukevat toiset Aleksanterille ansioksi, vaan toiset moittivat häntä siitä.
Aleksanterin ja Napoleonin toiminnasta me emme voi sanoa, että se olisi ollut hyödyllistä tai vahingollista, sillä me emme voi sanoa, mille se oli hyödyllistä ja mille vahingollista. Jos heidän toimintansa ei miellytä jotakuta, niin ei se miellytä häntä vain siksi, ettei se sovellu yksiin hänen ahtaan käsityksensä kanssa siitä, mikä on parhainta. Olkoonpa minusta tänä parhaana pidettävä isäni talon säilyminen Moskovassa 1812 tahi Venäjän sotajoukkojen maine tahi Pietarin tahi jonkun muun kaupungin yliopiston kukoistus tahi Puolan vapaus tahi Venäjän mahtavuus tahi joku europalainen valistussuunta, on minun kuitenkin tunnustettava, että jokaisen historiallisen henkilön toiminnalla on ollut näiden tarkotusten ohella toisiakin, paljon yleisempiä ja minulle käsittämättömiä. Mutta otaksutaan, että niin sanottu tiede kykenee tasottamaan kaikki vastakkaisuudet ja että sillä on pettämätön hyvän ja pahan mittapuu historiallisia henkilöjä varten.
Otaksutaan, että Aleksanteri olisi voinut tehdä kaikki toisin. Otaksutaan, että hän olisi voinut — niiden määräyksestä, jotka häntä syyttävät ja niiden, jotka pitävät ammattinaan inhimillisen vaelluksen lopullisen tarkotuksen tietämistä — toimia sen kansallisuuden, vapauden, yhdenvertaisuuden ja edistyksen ohjelman mukaisesti, jonka hänelle antaisivat hänen nykyiset syyttäjänsä. Otaksutaan, että tämmöinen ohjelma olisi mahdollinen ja laadittu ja että Aleksanteri olisi toiminut sen mukaan. Mitenkä olisi tällöin käynyt niiden ihmisten toiminnan, jotka hangottelivat hallituksen silloista suuntaa vastaan, toiminnan, joka historioitsijoiden mielestä on hyvä ja hyödyllinen? Tätä toimintaa ei olisi ollutkaan, ei olisi ollut elämää eikä olisi ollut mitään.
Jos ajatellaan, että inhimillistä elämää voi ohjata järki, niin silloin katoaa elämän mahdollisuus.
Jos ajatellaan, kuten historioitsijat tekevät, että suuret henkilöt johtavat ihmiskuntaa joitakin suuria päämääriä kohti, jotka tarkottavat joko Venäjän tahi Ranskan suuruutta tahi Europan tasapainoa tahi vallankumousaatteiden levittämistä tahi yleistä edistystä tahi mitä muuta tahansa, niin on mahdotonta selittää historian ilmiöitä ilmansattumanjaneronkäsitteitä.
Jos tämän vuosisadan alussa käytyjen sotien tarkotuksena oli nostaa Venäjä suuruuteen, niin olisi tämä tarkotus voitu saavuttaa ilman sitä ennen käytyjä sotia ja maahan ryntäystä. Jos tarkotuksena oli Ranskan suuruus, niin olisi tarkotus voitu saavuttaa ilman vallankumousta ja keisarikuntaa. Jos tarkotuksena oli sivistyksen edistäminen, niin on aina helppo huomata, että paitsi ihmisten ja heidän rikkauksiensa hävittämistä on olemassa muita paljoa tarkotuksenmukaisempia keinoja sivistyksen levittämiseen.
Miksi tämä on sattunut näin eikä toisin? — Siksi, että se on niin sattunut.
"Sattumaon luonut aseman,neroon käyttänyt sitä hyväkseen", sanoo historia. — Mutta mitä onsattuma?
Mitä onnero?
Sanatsattumajaneroeivät merkitse mitään todellisesti olevaa ja siksi ei niitä voi määritellä. Nämä sanat merkitsevät ilmiöiden käsittämisen tunnettua astetta. Minä en tiedä miksi tapahtuu jokin ilmiö; minä ajattelen, että minä en voi tietää; siitä syystä minä en tahdo tietää ja sanon että se onsattuma. Kun minä näen voiman, joka saa aikaan semmoisen teon, jota ei mikään inhimillinen voima voi tehdä, enkä käsitä, miksi se tapahtuu, sanon minä, että se onnero.
Sen lampaan, jonka paimen sulkee joka ilta erityiseen pilttuuseen syömään ja joka lihoo muita kahta paksummaksi, täytyy lammaslaumasta tuntua nerolta. Sen seikan, ettei juuri sama lammas minään iltana jouda yhteiseen karsinaan, vaan suletaan joka ilta erityiseen pilttuuseen kauraeineelle ja että juuri tuo sama rasvaiseksi paisunut lammas teurastetaan lihaksi, täytyy tuntua semmoiselta, että se yhdistää toisiinsa hämmästyttävällä tavalla nerokkuuden ja koko joukon merkillisiä satunnaisuuksia.
Mutta lampaiden tarvitsee vain lakata ajattelemasta että kaikki se, mitä heille tehdään, tapahtuu vain heidän lammasmaisten tarkotustensa saavuttamiseksi; tarvitsee vain olettaa, että niillä seikoilla, jotka heitä koskevat, voi olla semmoisiakin tarkotuksia, joita he eivät käsitä, niin he heti huomaavat kokonaisuutta ja johdonmukaisuutta siinä, mikä syöttölampaalle tapahtuu. Ja vaikkapa he eivät tuliskaan tietämään, mitä varten yhtä lammasta syötetään, tulevat he tietämään ainakin sen, että se, mikä on tapahtunut syöttölampaalle, ei ole tapahtunut vahingossa, ja siksi he eivät enää kaipaasattumanenemmän kuinneronkaankäsitettä.
Vasta sitte kun luovutaan läheisen, käsitettävän tarkotusperän tietämisestä ja tunnustetaan, että lopullinen tarkotusperä ei ole meidän käsitettävissämme, me huomaamme tarkotuksenmukaisuutta historiallisten henkilöiden elämässä ja silloin meille selvenee syy niihin yleisinhimillisten voimien yläpuolella oleviin tekoihin, joita he ovat aikaansaaneet, ja silloin me emme tarvitse sanojasattumajanero.
Kun vain tunnustamme, että me emme tunne Europan kansojen kuohunnan tarkotusta, vaan tunnemme ainoastaan tosiseikat, joita olivat murhat ensin Ranskassa, sitte Italiassa, Afrikassa, Preussissa, Itävallassa, Espanjassa ja Venäjällä ja että liike lännestä itään ja idästä länteen muodostaa tapausten ytimen ja tarkotuksen, silloin ei meidän tarvitse ollenkaan nähdä mitään erikoisuutta eikänerokkuuttaAleksanterin ja Napoleonin luonteissa eikä edes kuvitella näitä henkilöitä sen kummempina kuin muitakaan tavallisia ihmisiä ja silloin ei meidän myöskään tarvitse selittääsatunnaisuudeksiniitä pikku tapauksia, jotka ovat tehneet nuo henkilöt siksi, mitä he ovat olleet, vaan meille käy selväksi, että kaikki nuo pikku tapaukset ovat olleet välttämättömiä.
Kun me luovumme lopullisen tarkotuksen tietämisestä, käsitämme me selvästi, että samoin kuin ei ainoallekaan kasville voi keksiä sen parempia värejä ja siemeniä, kuin ovat ne, jotka se itse luo, aivan samalla tavalla ei voida keksiä kahta muuta henkilöä koko heidän entisyyksineen, joka siinä määrin ja niin yksityiskohtiin menevästi vastaisi sitä tehtävää, joka oli heidän täytettävänään.
Vuosisadan alkupuolen tapausten sisin, oleellinen tarkotus on Europan kansojen sotainen joukkoliike lännestä itään ja sitte idästä länteen. Ensiksi pani tämän liikkeen alulle hyökyminen lännestä itään. Sitä varten, että lännen kansat olisivat voineet tehdä sen sotaisen liikkeen Moskovaan saakka, jonka he tekivät, oli välttämätöntä: 1) että näiden oli liityttävä niin suureksi sotaiseksi joukoksi, että se kykeni kestämään rynnistyksen idän sotaisen joukon kanssa, 2) että niiden oli luovuttava kaikista entisistä tavoistaan ja traditsioneistaan ja 3) että niillä oli oleva tuolla sotaisella retkellään päämiehenä semmoinen henkilö, joka voi osottaa oikeutetuksi sekä itselleen että heille ne petokset, ryöstöt ja murhat, jotka olivat liikkeen seuralaisia.
Ja Ranskan vallankumouksesta alkaen sortuukin vanha, riittämättömän suuri ihmisryhmä, sortuvat vanhat tavat ja traditsionit, vähitellen muodostuu entistä suurempi ihmisryhmä, kehittyy uusia tapoja ja traditsioneja ja kypsyy se mies, jonka on oltava tulevan liikkeen etunenässä ja kannettava koko edesvastuu siitä, mitä oli tapahtuva.
Miehen, jolla ei ole vakaumuksia, ei tapoja, ei traditsioneja, ei nimeä, joka ei ollut edes ranskalainenkaan, kulettavat mitä kummallisimmalta tuntuvat satunnaisuudet kaikkien Ranskaa myllertävien puolueiden lomitse ja liittämättä häntä yhteenkään niistä nostavat hänet huomatulle sijalle.
Hänen toveriensa raakuus, vastustajien heikkous ja mitättömyys, hänen oma totta tarkottava valheensa ja loistava, itseluottava ahdasnäköisyytensä nostavat tämän miehen armeijan etunenään. Italialaisen armeijan loistava miehistö, vastustajien haluttomuus tapella, lapsellinen julkeus ja itseluottamus hankkivat hänelle sotaisen maineen. Häntä seuraa kaikkialla lukematon paljous n.k. satunnaisuuksia. Hän joutuu ranskalaisten hallitusmiesten epäsuosioon, mutta sekin on hänelle vain eduksi. Hänen yrityksensä muuttaa hänelle ennalta määrätty ura eivät onnistu: häntä ei oteta Venäjän palvelukseen eikä hänen onnistu päästä Turkkiin. Italian sotien aikana hän pyörii useita kertoja perikadon partaalla, vaan joka kerran hän pelastuu odottamattomalla tavalla. Venäjän sotajoukot, ne samaiset joukot, jotka voisivat syöstä hänet maineesta, estyvät minkä minkinlaisista diplomaattisista syistä marssimasta Europaan, niin kauan kun hän on siellä.
Italiasta palattuaan hän tapaa hallituksen Parisissa siinä hajoamistilassa, joka vastustamattomasti hävittää ja tuhoaa ne, jotka tuohon hallitukseen joutuvat. Mutta hänelle ilmestyy aivan itsestään pelastus tästä vaarallisesta asemasta mielettömässä ja aiheettomassa retkessä Afrikaan. Ja taasen auttavat häntä n.k. satunnaisuudet. Malta, johon on mahdoton rynnätä, antautuu laukauksetta, mitä varomattomimmat toimenpiteet menestyvät täydellisesti. Vihollislaivasto, joka myöhemmin ei päästä menemään venhettäkään, päästää menemään kokonaisen laivaston. Afrikassa saavat melkein aseettomat asukkaat kokea suurta julmuutta. Mutta ne, jotka tätä julmuutta harjottavat ja varsinkin heidän johtajansa uskottelevat itselleen, että se on suuremmoista, että se tuottaa mainetta, että se on Caesarin ja Makedonian Aleksanterin tapaista ja että se on hyvin.
Semaineenjasuuruudenihanne, jonka sisällyksenä on se, ettei suinkaan ole pidettävä mitään tekoa huonona, vaan että on ylpeiltävä jokaisesta rikoksesta antamalla sille käsittämätön, yliluonnollinen merkitys, — tämä ihanne, joka oli johtava tuota miestä ja häneen liittyneitä laumoja, muodostuu Afrikan väljillä kentillä. Kaikki, mihin hän vain ryhtyy, menestyy. Ruttokaan ei tartu häneen. Sotavankien julmaa surmaamista ei lueta hänelle viaksi. Hänen lapsellisen varomaton, aiheeton ja kunnoton lähtönsä Afrikasta ja toverien jättäminen pulaan luetaan hänelle ansioksi ja taasen päästää vihollislaivasto hänet kaksi kertaa käsistään. Silloin kun hän jo kokonaan hullaantuneena onnellisesti tekemistään rikoksista saapuu ilman mitään tarkotusta Parisiin valmiina tehtäväänsä, oli tasavallan hajoamistila, joka olisi voinut syöstä hänet perikatoon vuosi takaperin, kehittynyt äärimmilleen, mutta hänen, puoluepyörteiden ulkopuolella olleen läsnäolonsa on omiaan kohottamaan hallitusta.
Hänellä ei ole mitään ohjelmaa, hän pelkää kaikkea, mutta puolueet tarttuvat häneen kiinni ja vaativat hänen osanottoaan.
Hän yksinään Italiassa ja Egyptissä saavuttamine maineen ja suuruuden ihanteineen, mielettömine itsejumaloimisineen, julkeine rikoksineen ja totta tavottavine vaiheineen, — hän yksin voi toteuttaa sen, mikä on tapahtuva.
Hän on tarpeen sille sijalle, joka häntä odottaa ja siksi vedetään hänet melkein kokonaan hänen tahdostaan riippumatta ja hänen epäröivästä kannastaan, ohjelman olemattomuudesta ja hänen tekemiensä virheiden paljoudesta välittämättä siihen salaliittoon, jonka tarkotuksena on vallan anastaminen ja salaliitto pääsee tarkotuksensa perille.
Hänet työnnetään hallitusmiesten istuntoon. Hän säikähtää niin kovasti, että hänen mielensä tekee karata, kun hän pitää itseään menneenä miehenä, hän teeskentelee ja on pyörtyvinään, hän höpisee järjettömiä sanoja, joiden olisi pitänyt syöstä hänet tuhoon. Mutta Ranskan hallitusmiehet, jotka ennen olivat terävä-älyisiä ja ylpeitä, vaan jotka nyt, tuntiessaan osansa olevan loppuun näytellyn, hämmentyvät vielä enemmän kuin hän ja puhuvat kaikkea muuta kuin sitä, mitä heidän olisi pitänyt puhua säilyttääkseen vallan omissa käsissään ja syrjäyttääkseen hänet.
Satunnaisuus, miljoonatsatunnaisuudethankkivat hänelle vallan ja kaikki ihmiset ikäänkuin yhteisestä päätöksestä avustavat tämän vallan vahvistamista.Satunnaisuudetluovat silloisten Ranskan hallitusmiesten luonteet, jotka alistuvat hänen tahtonsa alle;satunnaisuudetluovat Paavali I luonteen, joka tunnustaa hänen valtansa; satunnaisuus luo häntä vastaan salaliiton, joka ei vahingoita häntä vähääkään, vaan päinvastoin lujittaa hänen valtaansa.Satunnaisuusantaa hänen käsiinsä Engienin herttuan ja pakottaa surmaamaan hänet, josta teosta koitui kaikkia muita parhain keino vakuuttamaan kansalle, että hänellä on oikeus, koska hänellä on myös valta.Satunnaisuussai aikaan sen, että hän ponnistelee kaikin voiminsa sotaretkelle Englantiin, joka retki silminnähtävästi olisi tuhonnut hänet, mutta hän ei kuitenkaan toteuta tätä aijettaan, vaan hyökkää sattuman kaupalla Mackin kimppuun, joka antautuu itävaltalaisineen taistelutta.Satunnaisuusjanerokkuustuottavat hänelle Austerlitzin voiton ja kaikki ihmiset, ei ainoastaan ranskalaiset, vaan myöskin koko Europa Englantia lukuunottamatta, joka ei ota osaa tapahtumien kulkuun, tunnustavatsattumaltahänen valtansa, vaikka he ennen olivat kauhun tuntein inhonneet hänen rikoksiaan, ja tunnustavat hänen nimensä, jonka hän on itselleen omistanut, ja hänen suuruuden ja maineen ihanteensa, joka tuntuu kaikista joltain kauniilta ja järkevältä.
Lännen voimat, ikäänkuin mitaten kantavuuttaan ja valmistautuen tulevaan liikkeeseensä, pyrkivät useita kertoja vuosina 1805-06-07 ja -09 itää kohti laajeten ja kasvaen. Vuonna 1811 sulautui Ranskassa muodostunut ihmisjoukko suunnattomaksi laumaksi Keski-Europan kansojen kanssa. Ja sikäli kuin lauma taajenee, kehittyy myöskin se henki, jonka turvin liikkeen etunenässä olevan henkilön oikeutus vahvistuu. Suuren liikkeen edellisenä kymmenvuotisena valmistuskautena joutuu tuo mies tekemisiin Europan kaikkien kruunattujen päiden kanssa. Viralta pannut maailman mahtajat eivät kykene asettamaan Napoleoninkunnianjamaineentyhjän ihanteen vastakohdaksi minkäänlaista järkevää ihannetta. Kukin heistä koettaa kilvan osottaa hänelle mitättömyyttään. Preussin kuningas lähettää puolisonsa liehakoimaan suuren miehen armoa; Itävallan keisari pitää armona sitä, että tuo mies ottaa vuoteeseensa keisarin tyttären; paavi, kansojen pyhyyden kaitsija, panee uskontonsa palvelemaan tuon miehen suuruutta. Napoleon itse ei valmista itseään tehtävänsä täyttämiseen siinä määrin, kuin hänen ympäristönsä valmistaa häntä ottamaan harteilleen vastuuta siitä, mikä tapahtuu ja mikä on tapahtuva. Ei ole sitä hänestä lähtenyttä tekoa, konnan työtä eikä pientä petosta, joka ei heti muuttuisi häntä ympäröivien suussa suurtyöksi. Parhain juhla, jonka saksalaiset keksivät hänelle, on Jenan ja Auerstädtin juhliminen. Eikä yksistään hän ole suuri, vaan suuria ovat myös hänen esi-isänsä, veljensä, poikapuolensa ja lankonsa. Kaikki tapahtuu sitä varten, että hänelle ei jäisi pienintäkään järjen hiventä ja että hän valmistuisi julmaan tehtäväänsä. Ja kun hän on valmis, ovat valmiit voimatkin.
Ryntäys hyökyy itään, saavuttaa lopullisen päämääränsä Moskovan. Moskova vallotetaan. Venäjän sotajoukot ovat niin tuhotut, etteivät vihollisjoukot koskaan olleet joutuneet semmoiseen häviöön edellisissä sodissa Austerlitzista Wagramiin saakka. Mutta yht'äkkiä ilmestyy niidensatunnaisuuksienja nerokkuuden sijaan, jotka olivat ihmeteltävän johdonmukaisesti vieneet tuon miehen kautta kokonaisen voittosarjan edeltä määrättyyn tarkotusperään, lukematon joukko päinvastaisiasatunnaisuuksiaBorodinossa saadusta nuhasta pakkasiin ja siihen tulenkipunaan saakka, joka sytytti Moskovan, janerokkuudensijaan ilmestyy — tyhmyys ja konnuus, joille saa vertaista hakea.
Ryntäys päättyy pakoon, terhistyy uudelleen, painuu taas karkuun ja nyt kallistuvat vähitellen kaikki satunnaisuudet häntä vastaan.
Tapahtuu vastaliike idästä länteen ja se on merkillisen samallainen lännestä itään sitä ennen tapahtuneen liikkeen kanssa. Idästä länteen tapahtuvan liikkeen edellä käyvät ponnistelut ovat samallaiset kuin vuosina 1805-1807-1809; samaan tapaan liittyvät toisiinsa suuret kansanjoukot; samaan tapaan yhtyy liikkeeseen Keski-Europan kansoja; samaa epäröimistä ilmenee keskellä retkeä ja sittemmin nopeutta, mikäli päästään lähemmä päämäärää.
Parisi, lopullinen päämäärä, saavutetaan. Napoleonin armeija ja hallitus ovat sortuneet. Napoleonilla itsellään ei ole mitään merkitystä; kaikki hänen toimensa ovat silminnähtävästi raukkamaisia ja inhottavia; mutta taasen tapahtuu selittämätön satunnaisuus: liittolaiset vihaavat Napoleonia, jossa he näkevät syyn onnettomuuksiinsa; miehen, jolla ei ole voimaa eikä valtaa, jonka konnantyöt ja kavaluus ovat paljastetut, olisi pitänyt näyttää heistä samallaiselta, kuin hän näytti kymmenen vuotta sitte ja vuosi jälkeenpäin — rosvolta, johon ei ylety lain koura. Mutta jonkun kummallisen satunnaisuuden tähden ei kukaan näe tätä. Hänen osansa ei vielä ole lopussa. Mies, jota kymmenen vuotta sitte ja vuosi takaperin pidettiin rosvona ja johon ei ylety lain koura, lähetetään — kahden päivämatkan päähän Ranskasta saarelle, joka annetaan hänen valtaansa, hän saa mukaansa kaartin ja sitä paitsi maksetaan hänelle jostain syystä miljoonia.
Kansojen liike alkaa asettua äyräittensä rajoihin. Suuren liikkeen vaahtopäät hyrskyt ovat vaimenneet, meren asettuneella ulapalla käy väreiden läikyntä, joilla diplomaatit liikkuvat ja luulottelevat, että he juuri saavat aikaan ulapan tyventymisen.
Mutta tyyntynyt meren ulappa kuohahtaa yht'äkkiä uudelleen. Diplomaateista tuntuu, että he ja heidän eripuraisuutensa ovat syynä tähän uuteen voimain nousuun, he odottavat sotaa hallitsijoidensa kesken; asema näyttää heistä ratkaisemattomalta. Mutta hyökyaalto, jonka nousun he tuntevat, ei vyörykään sieltä, mistä he odottavat. Nousee sama aalto ja saman liikkeen lähtökohdasta — Parisista. Tapahtuu lännestä käyvän liikkeen viimeinen läikähdys, läikähdys, jonka on ratkaistava ratkaisemattomilta tuntuneet diplomaattiset vaikeudet ja tehtävä loppu tämän aikakauden sotaisesta liikkeestä.
Mies, joka hävitti Ranskan, saapuu tähän maahan yksinään, salaliitotta ja sotamiehittä. Kuka tahansa, joka miehen nimeä kantaa, voisi siepata hänet, mutta kumman sattuman kautta ei kukaan ota häntä kiinni, vaan päinvastoin kaikki riemuitsevat saman miehen tulosta, jota edellisenä päivänä kirottiin ja jota kuukauden perästä tultaisiin kiroamaan.
Tätä miestä vielä tarvittiin toteuttamaan viimeinen yhteisteko.
Teko on tehty.
Viimeinen osa on loppuun näytelty. Näyttelijä on saanut käskyn riisuutua ja pestä kasvoiltaan naamioituksen, sillä häntä ei enää tarvita.
Ja sitte kuluu muutamia vuosia siten, että tuo mies yksinäisyytensä parissa saarellaan näyttelee omalle itselleen viheliäistä ilveilyä, juonii ja valehtelee puolustellen tekojaan, kun puolustus jo on tarpeeton, ja hän näyttää koko maailmalle, mitä on ollut se, jota ihmiset ovat pitäneet voimana, vaikka häntä johti näkymätön käsi.
Näytelmän järjestäjä, päätettyään draaman ja riisuttuaan näyttelijän, näyttää hänet meille.
— Katsokaa, mitä olette uskoneet! Tässä hän on! Näettekö nyt, ettei hän liikuttanut teitä, vaan Minä?
Mutta liikkeen mahdin sokaisemat ihmiset eivät pitkään aikaan käsittäneet tätä.
Vielä suurempi johdonmukaisuus ja välttämättömyys kuvastuu Aleksanteri I elämässä, miehen, joka seisoi idästä länteen käyvän liikkeen etunenässä.
Mitä vaadittiin siltä mieheltä, jonka muita korkeampana oli astuttava tämän liikkeen johtoon?
Vaadittiin oikeuden tuntoa, osanottoa Europan asioihin, tunnetta, jota eivät päässeet samentamaan pikku pyyteet; vaadittiin siveellistä suuremmuutta tovereihin, sen ajan hallitsijoihin, verraten; vaadittiin lempeätä ja tempaavaa luonnetta; vaadittiin mieskohtaista loukkauksen tunnetta Napoleonia kohtaan. Kaikki tämä on Aleksanteri I, kaiken tämän ovat luoneet niin sanotutsatunnaisuudetkaikelta hänen edelliseltä elämänkaudeltaan: kasvatus, vapaamieliset aatteet, läheisimmät neuvonantajat, Austerlitz, Tilsit, Erfurt.
Kansansodan kestäessä on tämä henkilö toimeton, sillä häntä ei tarvita. Mutta niin pian kun ilmenee Europan yleisen sodan välttämättömyys, ilmestyy tämä henkilö paikalleen, yhdistää Europan kansat ja vie heidät päämäärän perille.
Päämäärä on saavutettu. Viimeisen sodan jälkeen 1815 on Aleksanteri inhimillisen vallan korkeimmalla kukkulalla. Miten hän käyttää tätä valtaa?
Aleksanteri I on Europan rauhan rakentaja, mies, joka nuoruusvuosistaan saakka pyrki ainoastaan luomaan kansojensa onnea ja joka ensimäisenä kylvi isänmaassaan vapaamielisiä aatteita; nyt, kun hänen käsissään näyttää olevan suurin valta ja tämän kautta mahdollisuus nostaa kansansa onneen, sillä aikaa kun Napoleon maanpaossa sommittelee lapsellisia ja petollisia suunnitelmia siitä, miten hän tekisi ihmiskunnan onnelliseksi, jos pääsisi valtaan.
Aleksanteri I, joka on täyttänyt kutsumuksensa ja joka aavistaa Jumalan käden käyvän kiinni hänen kohtaloihinsa, tuntee yht'äkkiä tuon luullun vallan mitättömyyden, hylkää sen, luovuttaa sen halveksimiensa ja halveksittujen miesten käsiin ja sanoo vain:
— Ei meille, ei meille, vaan Sinun Nimellesi! Minäkin olen ihminen niin kuin te, antakaa minun elää ihmisenä ja ajatella sieluani ja Jumalaa.
Samoin kuin aurinko ja jokainen eetteri-atoomi on itsessään täydellinen pallo ja samalla ihmiselle käsittämättömän äärettömän kokonaisuuden atoomi, niin kantaa kukin henkilökin itsessään tarkotuksia, kantaa niitä palvellakseen ihmiselle käsittämättömiä yhteisiä tarkotuksia.
Kukassa istunut mehiläinen pistää lasta. Lapsi rupeaa pelkäämään mehiläisiä ja sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on ihmisten pistäminen. Runoilija ihastelee mehiläistä, joka työntäytyy kukan kehään, ja sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on imeä itseensä kukan tuoksua. Mehiläishoitaja, joka huomaa, että mehiläinen kokoaa kukkien siitepölyä ja kulettaa sitä pesäänsä, sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on meden kokoaminen. Toinen mehiläishoitaja, joka on tarkemmin tutkinut mehiläisten elämää, sanoo, että mehiläinen kokoaa siitepölyä nuorten mehiläisten ruokkimista ja emon kasvattamista varten ja että sen tarkotuksena on suvun jatkaminen. Kasvien tutkija huomaa, että mehiläinen, istuutuessaan kaksikotisen kukan siitepölyä mukanaan emille, hedelmöittää ne, ja siitä syystä pitää hän tätä mehiläisen tarkotuksena. Joku muu, joka on tarkastanut kasvien vaellusta, päättää, että mehiläinen edistää tätä vaellusta ja tämä havaintojen tekijä sanoo, että se on mehiläisen tarkotuksena. Mutta mehiläisen lopullista tarkotusta ei paljasta yksi enemmän kuin toinen eikä kolmaskaan tarkotus, joita ihmisjärki kykenee selittämään. Kuta syvemmälle ihmisjärki tunkeutuu näitä tarkotuksia selittäessään, sen selvemmäksi käy hänelle mahdottomuus päästä lopullisen tarkotuksen perille.
Ihminen ei kykene havaitsemaan mehiläisen elämän eikä muiden elämänilmiöiden välistä vastaavaisuutta. Sama on historiallisten henkilöiden ja kansojen laita.
Natasha meni 1813 naimisiin Besuhovin kanssa, ja hänen häänsä olivat viimeinen iloinen tapaus vanhassa Rostovien perheessä. Samana vuonna kuoli kreivi Ilja Andrejevitsh ja, kuten tavallista, perhe hajosi hänen kuolemansa jälkeen.
Äskeisen vuoden tapahtumat: Moskovan palo, pako sieltä, ruhtinas Andrein kuolema ja Natashan epätoivon tuska, Petjan kuolema ja kreivittären suru olivat osuneet kuin isku toisensa perästä vanhan kreivin päähän. Hän ei näyttänyt käsittävän eikä tuntenut jaksavansa käsittää kaikkien näiden tapausten merkitystä ja henkisesti hän ikäänkuin taivutti vanhan päänsä odottamaan uusia iskuja, jotka olisivat tehneet hänestä lopun. Hän näytti vuoroin säikähtyneeltä ja hervonneelta, vuoroin luonnottoman virkeältä ja yritteliäältä.
Natashan häiden käytännöllinen puoli valtasi hänet vähäksi aikaa kokonaan. Hän tilasi päivällisiä ja illallisia ja tahtoi kaikesta päättäen näyttää iloiselta, mutta hänen ilonsa ei tarttunut muihin, kuten ennen, vaan se päinvastoin herätti säälittelyä niissä, jotka hänet tunsivat ja rakastivat häntä.
Kun Pierre matkusti puolisoineen pois, kävi vanha kreivi hiljaiseksi ja rupesi valittamaan apeaa mieltään. Muutaman päivän kuluttua hän sairastui ja kääntyi vuoteelle. Lääkärien vakuutuksista huolimatta käsitti hän sairautensa ensi päivästä pitäen, ettei hän enää vuoteelta nouse. Kreivitär istui riisuutumatta kaksi viikkoa nojatuolissa hänen päänpohjissaan. Joka kerta kun kreivitär antoi miehelleen lääkettä, suuteli tämä nyyhkyttäen ja mitään virkkamatta hänen kättään. Viimeisenä päivänä pyysi hän ääneen itkien anteeksi vaimoltaan ja poissaolevalta pojaltaan omaisuutensa hävittämistä, joka oli suurin paha, minkä hän tunsi tehneensä. Saatuaan ripin ja viimeisen voitelun hän erosi hiljaa elämästä ja seuraavana päivänä oli Rostovilaisten vuokra-asunto täynnä tuttavia, jotka olivat saapuneet osottamaan viimeistä palvelustaan vainajalle. Kaikki nämä tuttavat, jotka olivat monen monta kertaa olleet hänen pidoissaan ja tansseissaan ja jotka olivat monen monta kertaa tehneet hänestä pilaa, sanoivat nyt kukin samallaisin heltynein ja katuvin mielin ikäänkuin puolustaakseen itseään jonkun edessä: "niin, olkoonpa miten tahansa, mutta hyvä mies hän oli, semmoisia ei enää tapaa... Vaan kelläpä ei olisi heikkouksiaan."
Juuri siihen aikaan, kun kreivin asiat olivat joutuneet niin hunningolle, että oli mahdoton kuvitella, miten käy, jos vuosikaan vielä kuluu, kuoli hän odottamatta.
Nikolai oli Venäjän joukkojen mukana Parisissa, silloin kun hän sai tiedon isänsä kuolemasta. Hän pyysi heti eroa virastaan, mutta malttamatta odottaa sitä hän otti virkavapautta ja matkusti Moskovaan. Raha-asioiden tila selveni kuukauden perästä kreivin kuolemasta täydellisesti ja kaikki hämmästyivät niiden monien monituisten pienten velkojen ääretöntä paljoutta, joita ei kukaan luullut olevankaan. Velkoja oli kaksi vertaa enemmän kuin omaisuutta.
Nikolain omaiset ja ystävät kehottivat häntä kieltäytymään perinnöstä. Mutta Nikolain mielestä tuntui tämä kieltäytyminen isän rakkaan muiston solvaukselta ja sen vuoksi hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan otti perinnön vastaan velanmaksuvelvollisuuksineen. Velkojat, jotka olivat olleet vaiti vuosikausia siitä syystä, että heitä oli kreivin eläessä pidättänyt se epämääräinen, mutta voimakas vaikutus, jonka heihin oli tehnyt kreivin hillitön hyväntahtoisuus, panivat yht'äkkiä saatavansa hakuun. Syntyi, kuten tavallista, kiista siitä, ken ensin saa omansa ja ne samat henkilöt, jotka, niinkuin Mitenka y.m., olivat saaneet lahjavekseleitä, esiintyivät nyt kaikista kiivaimpina velkojina. Nikolaille ei annettu aikaa, ei lepoa ja nekin, jotka ennen näyttivät säälitelleen ukkoa, joka oli syynä heidän tappioihinsa (jos ollenkaan oli tappioita), hyökkäsivät nyt säälittä aivan syyttömän nuoren perijän kimppuun, joka vapaaehtoisesti oli ottanut maksaakseen velat.
Ei yksikään Nikolain otaksumista keinoista onnistunut, omaisuus meni vasarakaupalla puolesta hinnasta ja toinen puoli velasta jäi vielä maksamatta. Nikolai otti lankonsa tarjoomat 30,000 ruplaa niiden velkojen maksamiseksi, joita hän piti varsinaisina rahavelkoina. Ja jottei hän olisi joutunut maksamatta jääneiden velkojen tähden istumaan, kuten velkamiehet uhkailivat, ryhtyi hän uudestaan palvelukseen.
Armeijassa oli Nikolai tosin ensi sijalla päästä rykmentin päälliköksi, mutta sinne ei hän voinut lähteä siksi, että äiti piti hänestä kiinni kuin hukkuva viimeisestä pelastuskeinosta. Tämän vuoksi otti hän Moskovassa erään siviiliviran, niin vastenmielistä kuin hänestä olikin jäädä Moskovaan entisten tuttujensa pariin ja ryhtyä siviilivirkaan. Hän riisui rakkaan sotilaspukunsa ja muutti äitinsä ja Sonjan kanssa pieneen asuntoon Siftsevi Vraschskiin.
Natasha ja Pierre, jotka asuivat tähän aikaan Pietarissa, eivät tunteneet tarkemmin Nikolain asioita. Sen jälkeen kun Nikolai oli lainannut langoltaan rahoja, koetti hän salata tältä tukalaa tilaansa. Ja Nikolain tila oli tosiaankin tukala, sillä 1,200 ruplan palkalla oli hänen elätettävä sekä itsensä että Sonja ja äitinsä ja sitä paitsi elätettävä äiti niin, ettei tämä olisi huomannut, että he olivat köyhiä. Kreivittären oli mahdoton käsittää elämää ilman sitä ylellisyyttä, johon hän oli lapsuudestaan tottunut ja hän vaati myötäänsä milloin ajopelejä, joita heillä ei ollut, haettaakseen luokseen jonkun tuttavan, milloin kalliita ruokia itselleen ja viiniä pojalleen, milloin rahaa, valmistaakseen jonkun aavistamattoman lahjan Natashalle, Sonjalle tai Nikolaille eikä hän ollenkaan käsittänyt, miten suuria vaikeuksia kaikki tämä tuotti Nikolaille.
Sonja piti huolta kotiaskareista, hoiti tätiään, luki hänelle ääneen, kärsi hänen oikkunsa ja salatun nyreämielisyyden ja auttoi Nikolaita salaamaan vanhalta kreivittäreltä sitä ahdinkotilaa, jossa he olivat. Nikolai tunsi olevansa sangen suuressa kiitollisuuden velassa Sonjalle kaikesta, mitä Sonja teki hänen äitinsä hyväksi, hän ihaili Sonjan kärsivällisyyttä ja alttiutta, mutta koetti samalla pysytellä loitolla Sonjasta.
Hän ikäänkuin moitti sydämessään Sonjaa siitä, että tämä oli liian täydellinen ja siitä, ettei Sonjaa voinut mistään moittia. Sonjassa oli kaikkea, jonka tähden ihminen saa tunnustusta, mutta oli niukalti sitä, joka olisi saanut Nikolain rakastamaan häntä. Nikolai piti kiinni niistä Sonjan kirjeessä olleista sanoista, joilla Sonja oli antanut hänelle vapauden ja nyt käyttäytyi hän Sonjaa kohtaan niin, kuin kaikki se, mikä heidän välillään oli ollut, oli ammoin sitte unohdettu eikä uudistuisi enää koskaan.
Nikolain asema paheni pahenemistaan. Ajatus saada jotain säästymään palkasta osottautui tuulentuvaksi. Säästämisen sijasta piti hänen tuontuostakin lainailla äitinsä tarpeita tyydyttääkseen. Hän ei nähnyt enää mitään pääsyä asemastaan. Ajatus naida rikas perijätär, jota hänelle toimittivat hänen naissukulaisensa, oli hänelle vastenmielinen. Toinen keino tukalasta tilasta pääsemiseen, äidin kuolema, ei juolahtanut kertaakaan hänen päähänsä. Hän ei toivonut mitään eikä pannut luottamustaan mihinkään ja sydämensä syvyydessä hän tunsi synkkää nautintoa nurkumatta kärsiessään ahdinkotilaansa. Hän koetti karttaa entisiä tuttaviaan, jotka säälittelivät häntä ja ehdottivat apua, joka häntä loukkasi. Hän karttoi kaikkea, mikä olisi tuottanut mielenhuvia ja haihdutusta ja kotonaan hän ei tehnyt muuta kuin levitteli kortteja äitinsä kanssa, käveli ääneti huoneessa ja poltteli piipullisen toisensa perästä. Tuntui, kuin olisi hän huolellisesti tahtonut pysyä siinä kolkossa mielialassa, jonka avulla hän tunsi jaksavansa kestää asemansa vaikeudet.
Ruhtinatar Maria saapui alkutalvesta Moskovaan. Hän oli saanut kuulla kaupungilla liikkuvista huhuista Rostovilaisten tilasta ja siitä, että "poika uhrasi itsensä äitinsä tähden" (näin puhuttiin kaupungilla).
"Minä en osannut häneltä muuta odottaakaan", ajatteli ruhtinatar Maria tuntiessaan noiden sanojen vahvistavan hänen rakkauttaan Nikolaihin. Muistellessaan ystävyys- ja melkeinpä sukulaisuussuhteitaan Rostovien perheeseen piti hän velvollisuutenaan mennä käymään siellä. Mutta muistellessaan suhdettaan Nikolaihin Voroneschissa pelkäsi hän tehdä sitä. Lopulta hän kuitenkin pakottamalla pakotti itsensä taipumaan ja meni muutaman viikon kaupungissa oltuaan Rostovilaisille.
Nikolai tuli ensimäisenä häntä vastaan, sillä kreivittären luo pääsi ainoastaan Nikolain huoneen kautta. Ensi katseen kohdistuessa ruhtinatar Mariaan nousi Nikolain kasvoille ilon ilmeen sijasta, jonka ruhtinatar Maria odotti tapaavansa, kylmä, jäykkä ja ylpeä piirre, jonkamoista ruhtinatar ei ollut koskaan nähnyt Nikolain kasvoilla. Nikolai kysyi ruhtinattaren terveydentilaa, saattoi hänet äitinsä luo ja istuttuaan siellä viiden minuutin verran poistui huoneesta.
Kun ruhtinatar tuli kreivittären luota, meni Nikolai taas häntä vastaan ja saattoi hänet erityisen juhlallisesti ja kuivasti eteiseen. Nikolai ei vastannut sanaakaan ruhtinattaren huomautukseen kreivittären terveydestä. "Mitä se teihin kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa", puhui Nikolain katse.
— Mitä kuleksimista hänellä on? Mitä hän hakee? En voi sietää noita neitejä ja heidän ystävyyden osotuksiaan! — sanoi Nikolai ääneen Sonjan kuullen, nähtävästi jaksamatta sulattaa harmiaan, sitte kun ruhtinattaren ajopelit olivat poistuneet talon luota.
— Ah, miten te voitte puhua noin, Nikolai, — sanoi Sonja tuskin voiden salata iloaan. — Hänhän on niin hyvä ja maman rakastaa häntä.
Nikolai ei vastannut mitään eikä olisi tahtonut puhua ruhtinattaresta enää sanaakaan. Mutta ruhtinattaren käynnistä pitäen rupesi vanha kreivitär puhumaan hänestä joka päivä moneen kertaan päivässä.
Kreivitär ylisteli ruhtinatarta, vaati, että Nikolai olisi käynyt hänen luonaan ja toivoi, että ruhtinatar olisi käynyt useammin heillä, mutta samalla oli hän aina nyrpeissään ruhtinattaresta puhuessaan.
Nikolai koetti pysyä vaiti, kun kreivitär puhui ruhtinattaresta, mutta hänen äänettömyytensä ärsytti kreivitärtä.
— Hän on kaikin puolin erinomainen tyttö, — puheli kreivitär, — ja sinun pitää käydä hänen luonaan. Pääsethän edes ihmisten ilmoille, sillä meidän parissamme luulen sinulla olevan ikävän.
— Minun mieleni ei tee vähääkään, äiti kulta.
— Tekeehän mielesi toisinaan, vaan nyt ei. Minä en ymmärrä sinua, rakkaani, ollenkaan. Milloin on sinun ikävä, milloin et suvaitse nähdä ketään.
— En ole virkkanut ikävästäni mitään.
— Mutta itsehän sanoit, ettet tahdo häntä nähdäkään. Hän on oivallinen tyttö ja on aina sinua miellyttänyt, vaan mitä päähänpistoja sinulle nyt lie tullut. Minulta salataan kaikki.
— Ei ollenkaan, äiti kulta.
— Enhän pyydä sinua tekemään mitään epämieluista, vaan ainoastaan vierailukäynnin. Johan sitä vaatii kohteliaisuuskin... Olen sinua pyytänyt, mutta nyt en enää sekaannu koko asiaan, kun sinulla on salaisuuksia äidiltäsi.
— Minä lähden, jos tahdotte.
— Minusta se on samantekevä, itsesi tähdenhän minä.
Nikolai huokaili, pureskeli viiksiään ja levitteli kortteja koettaen siirtää äitinsä huomion muihin asioihin.
Mutta toisena, kolmantena ja neljäntenä päivänä uudistui sama keskustelu.
Rostovilaisilla käyntinsä ja Nikolain odottamattoman kylmän vastaanoton jälkeen tunnusti ruhtinatar Maria itselleen olleensa oikeassa, kun hänen mielensä ei ollut tehnyt käydä ensiksi Rostovilaisilla.
"Mitään muuta en odottanutkaan", ajatteli ruhtinatar Maria, jonka sydämessä kuohahti ylpeyden tunne. "Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, tahdoin vain tavata vanhaa kreivitärtä, joka on aina ollut hyvä minua kohtaan ja jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa."
Nämä ajatukset eivät kuitenkaan tyynnyttäneet häntä, sillä katumuksen tapainen tunne vaivasi häntä aina, kun hän muisteli käyntiään. Ja vaikka hän lujasti päätti olla enää menemättä Rostovilaisille ja unohtaa koko asian, ei hän sittenkään päässyt sisäiseen varmuuteen. Kun hän kyseli itseltään, mikä häntä oikeastaan vaivasi, täytyi hänen myöntää, että se oli hänen suhteensa Rostoviin. Nikolain kylmänkohtelias käytös ei ollut johtunut hänen tunteistaan ruhtinattareen (ruhtinatar tiesi sen), vaan tuo käytös kätki jotain. Tämä jotain täytyi ruhtinattaren saada selville, ennen kuin hän voisi tulla levolliseksi.
Eräänä päivänä keskitalvella, kun ruhtinatar Maria istui veljenpoikansa lukuhuoneessa valvomassa tämän läksyjen lukemista, tultiin hänelle ilmottamaan Rostovin tulosta. Lujasti päättäen olla päästämättä näkyviin salaisuuttaan ja huolestunutta mielialaansa hän kutsui luokseen m:lle Bouriennen, jonka kanssa hän läksi vierashuoneeseen.
Ensi katsahduksella Nikolain kasvoihin huomasi ruhtinatar, että Nikolain käynnin tarkotuksena oli pelkästään kohteliaisuuden osotus, ja hän päätti käyttäytyä Nikolaita kohtaan aivan samalla tavalla, kuin tämä oli käyttäytynyt häntä kohtaan.
He keskustelivat kreivittären terveydestä, yhteisistä tuttavista ja viimeisistä sota-uutisista, ja kun ne kymmenen minuuttia, jotka hyvä tapa vaatii istumaan, ennen kuin saa nousta, olivat kuluneet, nousi Nikolai hyvästelemään.
Ruhtinatar oli m:lle Bouriennen avulla suoriutunut mainiosti keskustelusta, mutta juuri viime hetkenä, jolloin Nikolai nousi ylös, oli ruhtinatar niin kovasti kyllästynyt puhumaan siitä, joka ei ollenkaan viihdyttänyt häntä ja se ajatus, että hänelle oli aina suotu vähän iloa maailmassa, valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän tuokioksi vaipui hajamielisyyteen, katsoi eteensä säteilevin silmin ja liikahtamatta eikä nähnyt, että Nikolai oli noussut ylös.
Nikolai katsahti ruhtinattareen, vaan haluten olla huomaamatta hänen hajamielisyyttään hän virkkoi muutamia sanoja m:lle Bouriennelle ja katsahti sitte taas ruhtinattareen. Tämä istui yhä hievahtamatta paikallaan ja hänen pehmeille kasvoilleen oli noussut kärsimyksen leima. Nikolain tuli yht'äkkiä häntä sääli ja samassa johtui hämärästi hänen mieleensä, että hän oli syynä siihen murheeseen, joka kuvastui ruhtinattaren kasvoilla. Nikolain mieli teki auttaa ruhtinatarta, sanoa hänelle jotain lohduttavaa, mutta hän ei kyennyt keksimään mitään, mitä sanoisi.
— Hyvästi, ruhtinatar, — sanoi Nikolai.
Ruhtinatar virkosi, vavahti ja huokasi raskaasti.
— Ah, pyydän anteeksi, — sanoi hän ikään kuin unesta heräten. — Joko te lähdette, kreivi? Hyvästi! Entä tyyny kreivittärelle?
— Odottakaa, minä tuon sen heti, — sanoi m:lle Bourienne ja läksi huoneesta.
Kumpikaan ei virkkanut mitään, silloin tällöin silmäilivät he toisiaan.
— Niin, ruhtinatar, — sanoi viimein Nikolai surullisesti hymyillen, — eihän siitä vielä ole pitkää aikaa kulunut, vaan miten paljon onkaan muuttunut siitä pitäen, kun ensi kerran tapasimme toisemme Bogutsharovossa. Maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen ajan takaisin ... mutta se ei palaa.
Ruhtinatar katsoi säteilevin silmin terävästi Nikolaihin, silloin kun tämä sanoi nuo sanat, sillä hän koetti ikään kuin tavottaa Nikolain sanojen salaisen tarkotuksen päästäkseen selvyyteen Nikolain tunteista itseään kohtaan.
— Niin, niin, — virkkoi ruhtinatar. — Mutta eihän teillä ole syytä surra entisyyttä, kreivi. Mikäli ymmärrän teidän nykyistä elämäänne, tulette te sitä aina muistamaan hyvin mielellänne, sillä se uhrautuvaisuus, joka teitä nyt elähdyttää...
— En ota vastaan kiitostanne, — keskeytti Nikolai ruhtinattaren nopeasti. — Päinvastoin soimaan minä itseäni lakkaamatta... Mutta tämähän on aivan ikävä ja kuiva keskustelu.
Nikolain katse muuttui taas entisen kylmäksi ja kuivaksi. Mutta ruhtinatar Maria oli huomannut hänessä taas sen miehen, jonka hän tunsi ja jota hän rakasti ja hän puhui vain tämän miehen kanssa.
— Luulin, että olisitte sallineet sanoa sen teille, — virkkoi ruhtinatar. — Olemmehan tulleet läheisiksi ystäviksi ... teidän ja teidän kotinne kanssa ja minä luulin, ettette pitäisi sopimattomana minun osanottoani. Mutta minä olen erehtynyt, — virkkoi hän. Hänen äänensä yht'äkkiä vavahti. — En tiedä, — jatkoi hän samassa tyynnyttyään, — miksi te ennen olitte toisellainen ja...
— On tuhansia syitämiksiolin (tämän sanan hän lausui erityisen painavasti). Kiitoksia, ruhtinatar, — sanoi hän hiljaa. — Toisinaan on raskas olla.
"Vai siksi, vai siksi!" sanoi sisäinen ääni ruhtinatar Marian sydämessä. "Ei, en ole rakastanut yksistään hänen iloista, lempeää, avointa katsettaan enkä yksistään hänen kaunista muotoaan, vaan olen arvannut, että hänen rinnassaan sykkii jalo, luja ja uhrautuva sydän", ajatteli ruhtinatar Maria. "Niin, hän on nyt köyhä, vaan minä olen rikas... Siksi vain... Jospa tätä ei olisi olemassa"... Ja muistellessaan Nikolain entistä hellyyttä ja katsoessaan nyt hänen suopeihin, murheellisiin kasvoihinsa käsitti ruhtinatar yht'äkkiä syyn hänen kylmyyteensä.
— Miksi, kreivi, miksi? — virkkoi hän yht'äkkiä melkein huudahtaen ja huomaamattaan siirtyen lähemmä Nikolaita. — Sanokaa minulle, miksi. Teidän on sanottava. (Nikolai oli ääneti.) En tiedä, mitä tarkottaa teidänmiksi. Minun on raskas olla, minun... Minun täytyy sanoa se teille suoraan. Te tahdotte jostain syystä riistää minulta entisen ystävyytenne. Se tuntuu minusta tuskalliselta. (Hänen silmiinsä ja kurkkuunsa nousi kyyneleitä.) Minulla on ollut niin vähän onnea maailmassa, että jokainen tappio on minulle raskas... Suokaa anteeksi, hyvästi. — Hän purskahti itkuun ja poistui huoneesta.
— Ruhtinatar, kuulkaa, Jumalan tähden! — huudahti Nikolai haluten pysähdyttää hänet. — Ruhtinatar!
Ruhtinatar katsahti taakseen. Muutamia sekuntia he katsoivat ääneti toistensa silmiin ja se, mikä oli ollut kaukaista, mahdotonta, muuttui yht'äkkiä läheiseksi, mahdolliseksi, välttämättömäksi. — — —