— Hän varmaankaan ei päässyt pitemmälle kuin "Sergei Kusmitsh?" — kysyi eräs nainen.
— Oikein arvasitte, ei rahtustakaan, — vastasi ruhtinas Vasili, nauraen. — "Sergei Kusmitsh ... kaikkialta. Kaikkialta Sergei Kusmitsh..." Vjasmitinof raukka ei hinnalla millään päässyt pitemmälle. Usean kerran alkoi hän yhä alusta, mutta heti kun lausuiSergei... nyyhkytystä ...Ku-smi-tsh... kyyneliä ... jakaikkialtahäipyi aina itkuun, ja pitemmälle hän ei päässyt. Ja taas nenäliina, ja taas "Sergei Kusmitsh kaikkialta", ja kyyneliä ... niin että vihdoin täytyi pyytää toinen lukemaan.
— Kusmitsh ... kaikkialta ... ja kyyneliä... — toisti joku nauraen.
— Älkää olko ilkeä, — lausui Anna Pavlovna pöydän päästä, uhaten sormellaan, —c'est un si brave et exellent homme notre bon Vjasmitinof...[84]
Kaikki nauroivat pakahtuakseen. Pöydän ylipäässä, kunniapaikoilla näyttivät kaikki olevan hyvällä tuulella ja iloisia ken mistäkin syystä; mutta Pierre ja Helena istuivat rinnan ääneti melkein pöydän alapäässä; molempain kasvoilla loisti hymy, jolla ei ollut mitään tekemistä Sergei Kusmitshin kanssa — hymyyn oli syynä se, että he häpesivät tunteitaan. Mitä vieraat puhuivatkaan, miten nauroivat ja laskivat leikkiä, miten hyvällä ruokahalulla söivätkään muhennosta, hyytelöä ja joivat Reinin viinejä, miten koettivatkaan vältellä katsahtamasta tähän pariin, miten koettivatkaan olla välinpitämättömiä ja rauhallisia, niin sittenkin huomasi heidän silloin tällöin nuoriin heittämistään katseista, että sekä juttu Sergei Kusmitshista että nauru, syöminen, kaikki oli teeskenneltyä, ja että tämän seuran koko huomiokyky oli suunnattu ainoastaan nuoreen pariin — Pierreen ja Helenaan. Ruhtinas Vasili matki Sergei Kusmitshin nyyhkimistä ja tarkasteli samalla hätäisesti tytärtään, ja kesken nauruakin näytti hänen kasvojensa ilme sanovan: "Niin, niin, kaikki käy mainiosti; tänään kaikki ratkaistaan." Anna Pavlovna uhkasi häntä sormella "meidän hyvän Vjasmitinovin" puolesta, mutta hänen katseessaan, joka hetkeksi pysähtyi Pierreen, ruhtinas Vasili oli huomaavinaan onnentoivotuksen tulevalle apelle tyttären onnen johdosta.
Vanha ruhtinatar tarjoili surullisesti huoahtaen viiniä vieraskumppalilleen ja katsahti toisinaan vihaisesti tyttäreensä, ja tuntui kuin hän tällä huokauksellaan olisi tahtonut sanoa: "niin, niin, nyt meillä, rakkaani, ei ole muuta tehtävää kuin juoda makeata viiniä; nyt on näiden nuorten aika olla kiusoittavan ärsyttävän onnellisia." — "Ja jopa minäkin kertoelen tyhmyyksiä, aivan kuin ne minua suurinkaan huvittaisivat", — ajatteli valtiomies, katsellessaan rakastavien onnellisia kasvoja: "tuo se on onnea!"
Näiden vähäpätöisten, teennäisten harrastusten joukkoon, jotka yhdistivät tämän seuran henkilöt, oli joutunut kahden kauniin, terveen, nuoren ihmisen yksinkertainen tunne, pyrkimys saamaan toinen toisensa. Ja tämä inhimillinen tunne hävitti kaiken muun ja liiteli heidän teeskennellyn löperryksensä yllä. Sukkeluudet olivat kömpelöitä, uutiset mitättömiä, ja elostunut mieliala näytti kaikkia kyllästyttävän. Eivät ainoastaan vieraat tätä tunteneet, palvelijoihinkin se näkyi tarttuneen; he olivat hajamielisiä ja unohtivat tehtävänsä, katsellessaan ihanaa, loistavasilmäistä Helenaa ja punastunutta, paksua, onnellista, rauhatonta Pierreä. Tuntui kuin kynttiläin liekitkin olisivat ainoastaan näitä kahta onnellista varten lepattaneet. Pierre tunsi olevansa kaiken keskuksena, ja tämä häntä sekä miellytti että hävetti. Hän oli samallaisessa tilassa kuin johonkin toimeen kokonaan syventynyt ihminen. Hän ei nähnyt mitään selvästi, ei käsittänyt, eikä kuullut. Ainoastaan harvoin, odottamatta, välähteli hänen sielussaan katkonaisia aatoksia ja vaikutelmia todellisuudesta. "Kaikki on siis päätetty!" hän ajatteli. "Ja miten tämä kaikki on tapahtunut? Näin nopeasti! Nyt tiedän, ettätämänvälttämäti täytyy tapahtua — ei yksin Helenan tähden, ei minun tähteni, vaan myöskin kaikkien heidän tähtensä. Kaikki hetätäniin odottavat, ovat niin varmoja sen toteutumisesta, etten saata, en mitenkään saata pettää heitä. Mutta miten se on tapahtuva? En tiedä; mutta tapahtuva se on, välttämäti tapahtuva!" ajatteli Pierre, katsellessaan Helenan harteita, jotka hohtavina huikasivat hänen silmiään.
Yhtäkkiä alkoi jokin häntä hävettää. Hänestä tuntui ilkeältä, että hän yksin on kaikkien silmätikkuna, että muut pitävät häntä onnen suosikkina, että hän, vaikka onkin jolsa kasvoiltaan, on jonkinlainen Paris, joka on vallannut Helenan. "Mutta, varmaankin tämä on tavallista, ja varmaankin näin pitääkin olla", lohdutteli hän itseään. "Ja, muuten, mitä olen tehnyt tämän saavuttaakseni? Milloin tämä on alkanut? Moskovasta lähdin ruhtinas Vasilin seurassa. Siellä ei vielä mitään tuntunut. Sitten, miksen olisi jäänyt asumaan hänen luokseen? sitten, pelailin korttia Helenan kanssa, nostin lattialta hänen käsityölaukkunsa ja kävin hänen kanssaan ajelemassa. Milloin on tämä alkanut, milloin on tämä kaikki tapahtunut?" Ja nyt istuu hän Helenan vieressä sulhasena; hän kuulee, näkee, tuntee hänen läheisyytensä, hänen hengityksensä, hänen liikkeensä, hänen kauneutensa. Sitten tuntui hänestä yhtäkkiä kuin ei olisikaan Helena niin tavattoman kaunis, vaan hän itse, ja siksi kaikki häntä niin katselevatkin, ja yleisen huomion hurmaamana hän pullistaa rintaansa, nostaa päätään ja riemuitsee onnestaan. Yhtäkkiä kuulee hän jonkun äänen, jonkun tuttavan äänen, joka jo toistamiseen kysyy häneltä jotakin. Mutta Pierre on niin aatoksiinsa vaipuneena, ettei käsitä, mitä hänelle puhutaan.
— Kysyn sinulta, koska sait kirjeen Bolkonskilta, — kysyy kolmannen kerran ruhtinas Vasili. — Miten oletkaan hajamielinen, rakkaani.
Ruhtinas Vasili hymyilee, ja Pierre huomaa, että kaikki, kaikki hymyilevät hänelle ja Helenalle. "No, entäs sitten, jos kaikki tiedätte", ajattelee Pierre. "Niin, tottahan se on", ja hän alkoi itsekin hymyillä kainoon, lapselliseen tapaansa, ja Helenakin hymyilee.
— Koska sitten sait? Olmützistäkö? — tiedustelee ruhtinas Vasili, jonka muka riidan ratkaisemiseksi piti saada selvä asiasta.
"Mutta voiko puhua ja ajatella tuollaisia turhuuksia?" ajattelee Pierre.
— Niin, Olmützistä, — vastaa hän, huoahtaen.
Illallisen päätyttyä vei Pierre Helenan vierashuoneeseen, minne muutkin vieraat olivat tulleet. Vieraat alkoivat poistua; ja muutamat lähtivät sanomatta hyvästiä Helenalle. Muutamat tulivat taas vain hetkeksi hänen luokseen, osoittaakseen, etteivät muka tahdo häiritä häntä tärkeässä tehtävässä, poistuivat sukkelaan, eivätkä sallineet hänen tulla heitä saattamaan eteiseen. Valtiomies oli surullisen-vaitelias poistuessaan vierashuoneesta. Hänen ennätyksensä valtiomiesalalla tuntuivat turhuudelta Pierren onnen rinnalla. Vanha kenraali mörähti äkäisesti puolisolleen kun tämä kysyi, miten on hänen jalkansa laita. "Senkin vanha varis", ajatteli kenraali. "Toista on Helena Vasiljevna, hän on vielä viidenkymmenen vuotiaanakin kaunotar."
— Arvattavasti saan teitä jo onnitella, — kuiskasi Anna Pavlovna ruhtinattarelle ja suuteli häntä tulisesti. — Jollei päätäni kivistäisi, jäisin pitemmälle.
Ruhtinatar ei vastannut mitään; hän kadehti tyttärensä onnea.
Sillä aikaa kun isäntäväki saatteli vieraita, olivat Pierre ja Helena kahden pienessä vierashuoneessa. Ennenkin olivat he usein tämän puolentoista kuukauden kuluessa istuskelleet kahden, mutta Pierre ei ollut koskaan puhunut Helenalle rakkaudesta. Nyt se tuntui hänestä välttämättömältä, mutta hän ei mitenkään saattanut ottaa tätä viimeistä askelta. Häntä hävetti; hänestä tuntui kuin olisi hän tässä Helenan vieressä istuessaan anastanut jonkun toisen henkilön paikan. "Tämä onni ei ole sinua varten", kuiskasi hänelle jokin sisäinen ääni. "Tämä onni on niitä varten, joilla ei ole sitä, mitä sinulla on."
Mutta jotain piti sanoa, ja hän sanoikin. Hän kysyi Helenalta, onko tämä tyytyväinen iltaansa? Helena vastasi, kuten ainakin, yksinkertaisen suoraan, että hauskempia nimipäiviä hänellä tuskin on ollut.
Vieraista oli enää talossa ainoastaan muutamia läheisimpiä sukulaisia. He istuivat suuressa vierashuoneessa. Ruhtinas Vasili tuli laiskasti astuen Pierren luo. Pierre nousi seisaalleen ja sanoi, että oli jo myöhäinen. Ruhtinas Vasili katsahti häneen ankaran kysyvästi, aivan kuin se, mitä Pierre oli lausunut, olisi hänen mielestään ollut niin ihmeellistä, ettei sitä edes oikein saattanut kuullakaan. Mutta pian muuttui taas hänen ankara ilmeensä, ja hän nykäsi Pierreä hihasta, veti hänet jälleen istumaan ja hymyili ystävällisesti.
— No, Helena, miten sinä? — kääntyi hän sitten heti tyttärensä puoleen, puhuen tuolla huolimattoman hellällä äänensävyllä, jolla muutamat vanhemmat puhuttelevat pienestä pitäen hemmotteluun tottuneita lapsiaan. Ruhtinas Vasilille tämä puhuttelutapa ei sentään ollut luontaista, hän oli sen oppinut matkimalla toisia vanhempia.
Ja sitten hän taas kääntyi Pierreen.
—Sergei Kusmitsh, kaikkialta, — hän lausui, avaten liivinsä ylintä nappia.
Pierre hymähti, mutta hänen hymystään voi huomata hänen käsittäneen, ettei Sergei Kusmitshin juttu tällä hetkellä ollut ruhtinas Vasilin sydämellä; ja ruhtinas Vasili huomasikin, että Pierre oli nähnyt hänen sydämeensä. Hän murahti yhtäkkiä jotain ja läksi huoneesta.
Pierrestä tuntui kuin olisi ruhtinas Vasilikin ollut hämillään. Tämän vanhan hovimiehen hämilleen joutuminen liikutti Pierreä; hän katsahti Helenaan — hänkin näytti olevan hämillään, ja tuntui kuin hänen katseensa sanoisi: "onko kumma, itse olette siihen syypää".
"Täytyy välttämättömästi ryhtyä asiaan, mutta enhän voi, en voi", ajatteli Pierre ja alkoi taas puhua muista asioista. Hän kysyi, mitä tämä Sergei Kusmitshin juttu oikeastaan käsitteli, hän ei sitä oikein ollut kuullut. Helena vastasi hymyillen, ettei hänkään tiedä.
Kun ruhtinas Vasili tuli suureen vierashuoneeseen, puhui ruhtinatar paraillaan kuiskaten erään vanhan naishenkilön kanssa Pierrestä.
— Tietysti tämä on loistava naimiskauppa, mutta onni, rakkaani...
— Avioliitot solmitaan taivaassa, — vastasi vanha naishenkilö.
Ruhtinas Vasili ei ollut kuuntelevinaan naisten keskustelua, vetäytyi huoneen etäisimpään kolkkaan ja istuutui sohvalle. Yhtäkkiä retkahti hänen päänsä rinnalle ja hän havahtui.
—Aline, — sanoi hän puolisolleen, —allez voir ce qu'ils font.[85]
Ruhtinatar meni ovelle, kulki sen ohi rauhallisen arvokkaana ja vilkasi vierashuoneeseen. Pierre ja Helena istuivat yhä entisillä paikoillaan ja keskustelivat.
— Yhä ennallaan, — sanoi ruhtinatar miehelleen.
Ruhtinas Vasili yrmisti kulmiaan ja vetäsi suunsa viuruun. Hänen poskensa vapisivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi hänelle ominainen, ilettävä, raaka ilme; hän puistaltihe, nousi sohvalta, heitti päänsä takakenoon ja lähti varmoin askelin pieneen vierashuoneeseen. Reippain, iloisin askelin tuli hän Pierren luo. Hänen kasvonsa olivat niin tavattoman juhlalliset, että Pierre pelästyi nähtyään hänet, ja nousi seisaalleen.
— Jumalan kiitos! — hän sanoi. — Vaimoni on minulle kaikki kertonut! (Hän kiersi toisen kätensä Pierren, toisen tyttärensä vyötäisille.) Rakas ystäväni Helena! Olen iloinen, sangen iloinen. (Hänen äänensä värisi.) Pidin sinun isästäsi ... tyttärestäni saat kelpo vaimon... Jumala teitä siunatkoon!
Hän syleili tytärtään, sitten taas Pierreä ja suuteli häntä pahalta löyhkäävällä suullaan. Kyyneleet kostuttivat todellakin hänen poskiaan.
— Ruhtinatar, tulehan tänne! — hän huusi.
Ruhtinatar tuli ja hänkin alkoi itkeä. Vanha naishenkilökin kuivaili silmiään. Pierreä suudeltiin, ja hänkin suuteli jonkun kerran ihanan Helenan kättä. Jonkun ajan kuluttua jätettiin heidät taas kahden.
"Näin oli kaikki käyvä, toisin ei saattanut käydä", ajatteli Pierre; "siksipä ei kannatakkaan kysyä, onko tämä kaikki hyväksi vai pahakai. Hyvä on se siksi, että on kerrankin varmuus, eikä enää ole tuota ainaista kalvavaa epäilystä." Pierre oli vaiti, piteli morsiamensa kättä ja katseli hänen aaltoilevaa, ihanaa rintaansa.
— Helena! — huusi hän ääneen, mutta pitemmälle hän ei päässyt.
"Mitähän erityistä sanotaan tällaisissa tapauksissa", hän ajatteli; mutta hän ei mitenkään saattanut muistaa, mitä tällaisissa tapauksissa sanotaan. Hän katsahti Helenaa silmiin. Helena siirsihe likemmäs. Puna nousi hänen poskilleen.
— Ah, ottakaahan pois nuo ... miten niitä... — ja Helena viittasi silmälaseihin.
Pierre irroitti lasit nenältään. Kummilta näyttävät yleensä lasia käyttäväin ihmisten silmät, kun niiltä lasit ovat poistetut, mutta tämän lisäksi tähysivät Pierren silmät vielä pelästyneen kysyvinä. Pierre aikoi kumartua suutelemaan Helenan kättä, mutta tämä riuhtasihe nopein, raivokkain liikkein hänen kaulaansa ja pusersi huulensa hänen huulilleen. Pierreä ihmetytti hänen kasvojensa muuttunut, epämiellyttävän harhaileva ilme.
"Nyt on jo myöhäistä, kaikki on päätetty; ja minä rakastankin häntä", ajatteli Pierre.
—Je vous aime,[86]— sanoi Pierre, muistaen nyt vasta, mitä tällaisissa tilaisuuksissa on sanottava; mutta nämä sanat kajahtivat niin ontoilta, että häntä itseäänkin hävetti.
Puolentoista kuukauden kuluttua oli Pierre aviomies ja hän asettui asumaan, kuten ihmiset sanoivat, ihanan puolison ja miljoonain omistajana suureen uudestaan sisustettuun kreivi Besuhovien taloon.
Vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski sai marraskuussa 1805 ruhtinas Vasililta kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa poikineen Lisijagoriin. ("Lähden tarkastusmatkalle, ja sadan virstan väärä ei tietenkään mitään merkitse, kun saan tavata teidät, arvoisa hyväntekijäni", hän kirjoitti: "ja poikani Anatol matkustaa seurassani; hän on matkalla armeijaan; ja toivon, että sallitte hänen mieskohtaisesti lausua teille syvän kunnioituksensa, jota hän isänsä poikana tuntee teitä kohtaan.")
— Eipä tarvitse Mariaa viedä miehen hakuun; itse näkyvät sulhaset tänne löytävän, — lausui pikku ruhtinatar varomattomasti kun sai kuulla ruhtinas Vasilin tuolosta.
Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh yrmistil kulmiaan eikä virkkanut sanaakaan.
Kun kaksi viikkoa oli kulunut kirjeen saapumisesta, tulivat illalla ruhtinas Vasilin palvelijat, ja seuraavana päivänä itse ruhtinas poikineen.
Ukko Bolkonskilla ei ollut koskaan ollut korkeita käsityksiä ruhtinas Vasilin luonteenominaisuuksista, ja entistäänkin pienemmiksi hän ne oli arvioinut viime aikoina, jolloin ruhtinas Vasili uuden suunnan vallitessa, Paavalin ja Aleksanterin hallitusten aikana, oli päässyt korkeeseen virka-asemaan ja suosioon. Ja nyt, kun hän kirjeestä ja pikku ruhtinattaren viittauksista huomasi, mitä oli tekeillä, muuttui tämä alhainen käsitys hänen sielussaan ilkeämieliseksi halveksumiseksi. Puhuessaan ruhtinas Vasilista hän aina pärskyi merkitsevästi. Erittäinkin hän oli tyytymätön ja pahalla tuulella sinä päivänä, jolloin ruhtinas Vasili saapui. Vaikeata oli tietää, oliko hänen huonoon tuuleensa syynä ruhtinas Vasilin saapuminen, vai siksikö hän oli erityisemmin tyytymätön ruhtinaan saapumisen johdosta että oli huonolla tuulella: mutta huonolla tuulella hän vain oli, ja Tihon neuvoi jo aamusella arkkitehtiä jättämään käyntinsä ruhtinaan luo toiseen aikaan.
— Kuulkaa, miten hän astelee, — sanoi Tihon arkkitehdille. — Koko kantapäällään takoo — kyllä jo tiedämme...
Kuitenkin lähti ruhtinas tavalliseen aikaansa, yhdeksättä käydessä, kävelemään sopelikauluksisessa samettiturkissaan ja sopelilakissaan. Edellisenä päivänä oli satanut lunta. Tie, jota myöten ruhtinas tavallisesti kulki kasvihuoneeseen, oli luotu, ja selvästi eroitti vielä luudan jäljet luodulla tiellä, pöyheään lumikinokseen tien sivuun oli pistetty lapio. Ruhtinas käyskenteli kasvihuoneissa, tarkasteli työntekoa ja kehällä olevia rakennuksia. Hän oli synkän näköinen eikä sanonut kenellekään sanaakaan.
— Saattaako reellä ajaa? — kysyi ruhtinas taloudenhoitajalta, joka oli saattanut häntä aina päärakennukselle saakka. Taloudenhoitaja oli arvokkaan näköinen mies ja muistutti kasvoiltaan ja tavoiltaan suuresti isäntäänsä.
— Lunta on paksulta, teidän ylhäisyytenne. Olen käskenyt jo luomaan prospektin.
Pää painuksissa lähti ruhtinas astumaan portaita kohti. "Jumalan kiitos", ajatteli taloudenhoitaja: "ukonpilvi meni ohi!"
— Vaikea oli kulkea hevosella, teidän ylhäisyytenne, — lisäsi taloudenhoitaja. — Ja kuuleman mukaan pitäisi ministerin saapua teidän ylhäisyytenne vieraaksi?
Ruhtinas kääntyi taloudenhoitajaan ja katsoa tuijotti häneen kiukkuisin silmin.
— Mitä? Ministerikö? Mikä ministeri? Kuka on käskenyt? — puhui hän terävällä, kiivaalla äänellä. — Ruhtinatarta, tytärtäni varten ei luotu, mutta ministeriä varten! En tiedä mitään ministeristä!
— Teidän ylhäisyytenne, arvelin...
— Arvelit, — kirkasi ruhtinas, lausuen sanat yhä nopeammin ja epäselvemmin. — Arvelit... Lurjukset! rosvot!... Minä sinut opetan arvelemaan, — ja hän huitasi sauvallaan Alpatitshia; ja aimo iskun olisi taloudenhoitaja saanutkin, jollei hän vaistomaisesti olisi välttänyt iskua. — Arvelit... Lurjukset... — huusi ruhtinas kiivaasti.
Alpatitsh pelästyi röyhkeyttään, kun oli uskaltanut välttää herransa iskua. Hän astui herransa luo ja kumarsi nöyränä kaljun päänsä herransa jalkoihin. Mutta tästä huolimatta, tai kenties juuri tämän tähden, ei ruhtinas enää kohottanut sauvaansa, vaan huusi yhä: "lurjukset! ... tie on luotava umpeen!..." Sitten juoksi hän nopeasti portaita myöten huoneisiin.
M:lle Bourienneja ruhtinatar Maria tiesivät ruhtinaan olevan huonolla tuulella ja siksi odottivatkin he häntä seisten puoliselle; neiti Bouriennen kasvot loistivat ja ne näyttivät sanovan: "en tiedä mistään, olen samallainen kuin tavallisestikin"; mutta ruhtinatar Maria oli kalpea ja pelästyneen näköinen ja seisoi silmät maahan luotuina. Raskainta oli ruhtinattaresta se, että hän tiesi, miten tällaisissa tapauksissa oli välttämättömästi käyttäydyttävä neiti Bouriennen tapaan, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hänestä tuntui: "jos käyttäydyn aivan kuin en mitään olisi huomannut, niin ajattelee isä, että olen kovasydäminen; jos taas itse olen ikävän ja huonotuulisen näköinen, niin sanoo isä (tämä tapahtui usein), että olen nokillani" y.m.s.
Ruhtinas vilkasi tyttärensä pelästyneisiin kasvoihin ja pärskähti.
Plö... Pöllö ... hän sanoi.
"Ja häntäkään ei ole; jopa on hänellekin ehditty juoruilla", ajatteli ruhtinas huomattuaan, ettei pikku ruhtinatar ollut ruokahuoneessa.
— Missä ruhtinatar on? — kysyi hän. — Onko piiloutunut?...
— Hän ei ole aivan terve, — sanoi neiti Bourienne, iloisesti hymyillen, — hän ei ole jalkeilla. Sehän on luonnollista hänen tilassaan.
Hm! hm! kh! kh! — äänteli ruhtinas ja istuutui pöydän ääreen.
Lautanen ei ollut puhdas hänen mielestään; hän osoitti sillä pientä tahraa ja singautti sen ilmaan. Tihon sieppasi sen näppärästi ja antoi hovimestarille. Pikku ruhtinatar ei ollut sairas, mutta hän pelkäsi niin julmasti ruhtinasta, että päätti pysyä huoneessaan kuultuaan ruhtinaan olevan huonolla tuulella.
— Pelkään lapsen puolesta, — puhui pikku ruhtinatar neiti Bouriennelle. — Jumala tietää, mitä saattaa seurata pelästykseatä.
Elämä Lisijagorissa oli muuten pikku ruhtinattarelle alituista pelkoa ja vastenmielisyyttä. Syynä tähän oli vanha ruhtinas. Pelko oli hänet jo niin kokonaan vallannut, ettei hän sitä enää tuntenutkaan, ja olikin se hänessä sentähden aivan itsetiedotonta. Ei katsellut vanha ruhtinaskaan suopein silmin pikku ruhtinatarta, mutta vihamielisyytensä hän tukahutti halveksumiseen. Totuttuaan Lisijagorin elämään pikku ruhtinatar kiintyi erityisemmin neiti Bourienneen, oleskeli päiväkaudet hänen seurassaan, nukkuikin usein öisin hänen kanssaan ja puheli hänelle usein apestaan ja tuomitsi tätä ankarasti.
— Mehän saamme vieraita, ruhtinas, — sanoi neiti Bourienne, avaten ruusunpunaisilla käsillään valkeata lautasliinaa. — Hänen ylhäisyytensä, ruhtinas Kuragin kuuluu saapuvan poikineen, — sanoi hän kysyvästi.
— Hm ... mokomakin ylhäisyys, piimäsuu ... minä hänet ensin määräsin ministeriöön, — sanoi ruhtinas halveksuen. — Mutta miksi on hänellä poika mukana, sitä en voi käsittää. Ruhtinatar Lisa Karlovna ja ruhtinatar Maria kenties tietävät; minä vain en tiedä, miksi hän tuo poikansa tänne. Ei ainakaan minua varten. (Ja hän katsahti punastuneeseen tyttäreensä.) Oletko sairas? Varmaankin ministerikauhusta, kuten tuonaan Alpatitsh pöllö.
— En, isä rakas.
Neiti Bourienne jatkoi yhä löperrystään, vaikka aluksi olikin tullut kosketelleeksi arkaan kohtaan. Hän puheli kasvihuoneista, hiljan puhjenneen kukan ihanuudesta, niin että ruhtinas jo sopan jälkeen oli aivan talttunut.
Päivällisen jälkeen lähti ruhtinas miniäänsä tervehtimään. Pikku ruhtinatar istui pienen pöydän ääressä ja haasteli sisäkkönsä, Mashan kanssa. Nähtyään appensa hän kalpeni.
Viime aikoina oli hän suuresti muuttunut. Hän oli nyt pikemmin ruma kuin kaunis. Posket olivat painuneet, ylähuuli oli kohoutunut, silmät soukistuneet.
— Painaa niin kummasti, — vastasi pikku ruhtinatar appensa kysymykseen, mitenkä jaksaa.
— Eikö ole jotain tarvis?
— Ei, kiitos, isä kulta.
— No, hyvä, hyvä.
Ruhtinas poistui ja tuli odotushuoneeseen. Täällä seisoi Alpatitsh pää kumarassa.
— Onko tie luotu umpeen?
— On, teidän ylhäisyytenne; antakaa anteeksi, Jumalan nimessä ... se johtui tyhmyydestä...
Ruhtinas keskeytti hänet ja alkoi nauraa luonnottomasti.
— No, hyvä, hyvä.
Hän ojensi kätensä Alpatitshin suudeltavaksi ja meni työhuoneeseensa.
Ruhtinas Vasili saapui illalla. Prospektilla olivat häntä vastassa kuskit ja palvelijat ja huutaen, kirkuen toivat he hänen rekensä ja kuormansa vartavasten umpeenluotua tietä myöten piharakennuksen portaiden eteen.
Ruhtinas Vasilille ja Anatolille oli kummallekin varattu oma huoneustonsa.
Anatol istui paitahihasillaan kädet kylkien tukeina pöydän ääressä, katsoa tuijottaen hajamielisenä kauniilla, suurilla silmillään pöydän kulmaa. Hän piti elämäänsä keskeytymättömänä huvitusten sarjana, jonka säännöllisestä menosta joku, ties minkä tähden, oli ottanut vastatakseen. Niinpä hän nyt tätä matkaansakin ärtyisän vanhuksen ja hänen rikkaan, ruman tyttärensä luo piti tuollaisena välttämättömänä renkaana huvitusten sarjassa. Kaikki voikin onnistua sangen hyvin ja hauskasti: "Miksen naisi häntä, onhan hän sangen rikas? Rikkaus ei koskaan ole haitaksi", ajatteli Anatol.
Hän ajeli partansa ja valeli itsensä hajuvesillä sellaisella täsmällisyydellä ja taituruudella, aivan kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä tärkeimpiä tehtäviä, ja lähti sitten pää takakenossa isänsä suojiin, synnynnäinen hyvänsuovan voitonvarma ilme kasvoilla. Ruhtinas Vasilin ympärillä hääri kaksi kamaripalvelijaa, auttaen herraansa pukeutumaan; itse katseli hän eloisana ympärilleen ja nyökäytti iloisesti päätään huoneeseen saapuneelle pojalleen. Hänen ilmeensä näytti sanovan: "Kas noin, sellainen sinun pitää ollakin."
— Ei, mutta todellakin, isä, onko ruhtinatar kovinkin ruma? — kysyi Anatol, aivan kuin olisi jatkanut heidän välillään matkan kestäessä usein uudistettua keskustelua.
— Olehan nyt. Tyhmyyksiä! Pääasia on, että koetat olla järkevä ja kohtelias vanhan ruhtinaan lähettyvillä.
— Jos hän alkaa sättiä, niin lähden tieheni, — sanoi Anatol. — En voi kärsiä tuollaisia vanhuksia.
— Muista, että tästä kaikki riippuu.
Samaan aikaan puheltiin palvelustyttöjen huoneessa ruhtinas Vasilin ja Anatolin saapumisesta, vieläpä oli siellä jo tarkka selko heidän molempain näöstäkin. Ruhtinatar Maria istui yksinään huoneessaan, koettaen turhaan tukahuttaa sisäistä rauhattomuuttaan.
"Miksi ovat he kirjoittaneet; miksi on Lisa puhunut minulle tästä? Sehän on mahdotonta!" puheli hän itsekseen, katsahtaen vähäväliä kuvastimeen. "Miten saatan mennä vierashuoneeseen? Jospa hän minua miellyttääkin, niin en sittenkään saata olla hänen seurassaan luonnollinen." Kun hän vain ajattelikin isänsä katsetta, niin joutui hän kauhun valtaan. Neiti Bouriennelle ja pikku ruhtinattarelle oli Masha sisäkkö jo kertoellut yhtä ja toista vieraista. Hän kertoi, miten punaposkinen, mustakulmainen ministerin poika oli ylen kaunis, miten hänen isänsä vaivoin oli kompuroinut ylös portaita, mutta poika oli muutamalla loikkauksella juossut isän jälissä komeana kuin kotka. Näine tietoineen lähtivät neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar Marian huoneeseen, ja jo käytävästä kuuli Maria heidän elokkaan kiihtyneet äänensä.
— He ovat saapuneet, Maria, tiedättekö? — sanoi pikku ruhtinatar, vaappuen pulleine vatsoineen ja istuutuen raskaasti nojatuoliin.
Pikku ruhtinattarella ei enää ollut yllä aamullinen röijynsä, vaan oli nyt pukenut ylleen erään paraimmista puvuistaan; hänen tukkansa oli huolellisesti suorittu, ja kasvonsa olivat elokkaat. Mutta tämä elokkuus ei voinut peittää kuihtuneita, elottomia piirteitä. Tässä puvussaan, jota hän tavallisesti oli käyttänyt Pietarin seurapiireissä, hän näytti entistään rumemmalta, ja nyt vasta oikein huomasi, miten suuresti hän oli muuttunut. Neiti Bouriennenkin puvussa oli huomattavissa jonkinlaisia parannuksia, niin että hänen kauniit, tuoreet kasvonsa olivat entistään viehättävämmät.
— Voi, te olette vielä arkipuvussanne, — huudahti neiti Bourienne. — Pian tullaan ilmoittamaan, että vieraat odottavat vierashuoneessa; täytyy lähteä tervehtimään; parantelisitte edes hieman pukuanne!
Pikku ruhtinatar nousi nojatuolista, soitti sisäkköä ja alkoi iloisena aprikoita, minkälaisen puvun keksisi Marialle. Ruhtinatar Maria tunsi sisäisen kunniantuntonsa kärsivän siitä, että luvatun sulhasen tulo oli saanut hänet rauhattomaksi, ja vielä enemmän loukkasi häntä se seikka, että hänen molemmat ystävättärensä pitivät tämän seikan aivan luonnollisena. Jos hän sanoisi heille miten häpeää itsensä ja heidän puolesta, niin ilmaisisi hän heille rauhattomuutensa; jos hän taas kieltäytyisi pukeutumasta, niin antaisi se aihetta alituiseen pilantekoon ja härnäilyyn. Hän tuskastui, hänen ihanat silmänsä samenivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi punasia täpliä. Ja tuo hänelle niin ominainen uhrin ilme kasvoilla antausi hän pikku ruhtinattaren ja neiti Bouriennen huomaan. Nämä molemmat naiset olivataivan vilpittömästipäättäneet tehdä Mariasta kauniin. Ruhtinatar oli niin ruma, ettei ystävättären pälkähtänyt edes päähän pelätä kilpailijaa; siksipä he aivan vilpittömästi ryhtyivätkin häntä pukemaan, lapsellisen varmoina siitä, kuten kaikki naiset, että puku saattaa tehdä kasvot kauniiksi.
— Ei, todellakaan, rakas ystäväni, tämä puku ei sovi, — puheli pikku ruhtinatar, katsellen kaukaa kälyään: — käske tuomaan, onhan sinulla tummanpunanen. Todellakin! Tästä saattaa rippua elämän kohtalo. Mutta tämä on liian vaalea, ei sovi, ei, ei sovi!
Ei ollut puvun vika, vika oli ruhtinattaren kasvoissa, mutta sitä eivät huomanneet neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar; heistä vain yhä tuntui, kuin tulisi kaikki hyväksi, jos sitoisi vaaleansinisen nauhan hiuksiin ja vyöttäisi kaneelinruskean puvun vaalean sinisellä uumanauhalla y.m.s. He olivat unohtaneet, että pelästyneet kasvot ja vartalo pysyivät yhä samoina, ja siksipä jäivätkin ruhtinattaren kasvot yhä surkean ja ruman näköisiksi, vaikka he kuinkakin vaihtelivat kehyksiä ja koristeita. Oli jo pari kolme kertaa muutettu pukua, ja ruhtinatar Maria suostui yhä nöyränä uusiin muutoksiin. Hänen hiuksensa olivat suoritut päälaelle (tämä teki hänen kasvonsa aivan oudon näköisiksi ja rumaa rumemmiksi), hänellä oli yllään komea tummanpunanen atlaspuku ja vyötäisillä vaaleansininen vyötin. Pikku ruhtinatar kulki pari kertaa hänen ympärinsä, korjaili väliin pienellä kätösellään poimuja, vetäsi väliin vyöttimestä ja tarkasteli häntä pää kallellaan milloin toiselta, milloin toiselta puolelta.
— Ei, tämä ei sovi, — sanoi hän päättävästi, lyöden kätensä yhteen. — Ei, Maria, tämä puku ei lainkaan sovi teille. Pidän paljon enemmän teidän harmaasta arkipuvustanne. Ei, olkaa kiltti ja tehkää tämä minun tähteni. Katja, — sanoi hän sisäkölle, — tuo ruhtinattaren harmaa puku, ja te neiti Bourienne saatte katsella, miten kaikki järjestän, — sanoi hän hymyhuulin, ja taiteilijan ilo loisti hänen silmistään.
Mutta vaikka Katja jo oli tuonut vaaditun puvun, istui Maria yhä vain liikkumattomana kuvastimen edessä ja katseli kuvaansa. Hän huomasi silmissään kyyneliä, hänen suupielensä värähtelivät, ja itku oli jo kurkussa.
— Älkäähän, rakas ruhtinatar, — sanoi neiti Bourienne, — ponnistakaa vielä hetkinen.
Pikku ruhtinatar otti puvun sisäköltä ja tuli Marian luo.
— Ei, nyt puemme yksinkertaisesti, sievästi, — hän puhui.
Pikku ruhtinattaren, neiti Bouriennen ja nauravan Katjan äänet sulautuivat iloiseksi, lintujen viserrystä muistuttavaksi liritykseksi.
— Ei, jättäkää minut rauhaan, — sanoi ruhtinatar Maria.
Ja hänen äänessään oli sellainen vakavuus ja kärsimyksen sävy, että lintujen vikinä heti taukosi. Kaikki katsahtivat he ruhtinattaren suuriin, ihaniin silmiin, jotka viisaan avonaisina ja rukoilevina tähysivät heihin, ja he käsittivät, että olisi hyödytöntä, vieläpä julmaakin häntä enää kiusata.
— Mutta tukka täytyy ainakin hieman parantaa, — sanoi pikku ruhtinatar. — Sanoinhan teille, — jatkoi hän nuhtelevasti kääntyen neiti Bourienneen, — Marialla ovat sellaiset kasvot, joihin ei tällainen tukkalaite lainkaan sovi. Ei lainkaan, ei lainkaan. Korjatkaa, tehkää hyvin.
— Jättäkää minut, jättäkää minut, en tällaisista välitä, — vastasi Maria, vaivoin pidätellen kyyneliään.
Neiti Bouriennen ja pikku ruhtinattaren täytyi sydämissään tunnustaa, että ruhtinatar Maria tässä asussa oli sangen ruma, rumempi kuin milloinkaan ennen; mutta sille ei enää mitään taitanut. Kun hän heihin katseli, oli hänen silmissään tuo miettivän surullinen ilme, jonka merkityksen he hyvin tunsivat. Ei tämä ilme heissä pelkoa herättänyt (sitä Maria ei kenessäkään saattanut herättää). Mutta he tiesivät, että kun kerran tuo ilme näyttäytyy Marian kasvoilla, niin on hän vaitelias ja järkkymätön päätöksissään.
— Korjaattehan tukkanne, eikö totta? — sanoi pikku ruhtinatar. Mutta kun Maria ei mitään vastannut, lähti hän huoneesta.
Ruhtinatar Maria jäi yksin huoneeseen. Hän ei täyttänyt kälynsä toivomusta, ei korjannut tukkalaitettaan, eipä edes vilaissutkaan kuvastimeen. Voimattomana laski hän kätensä sivuilleen, painoi silmänsä maahan ja istui hiljaa mietteissään. Hänen sielunsa silmät näkivät puolison, miehen, voimakkaan, mahtavan ja vastustamattoman viehättävän olennon, joka vie hänet omaan, aivan uuteen, onnelliseen maailmaansa. Omilla rinnoillaan näki hän lapsen,omanlapsen, sellaisen kun hän eilen oli nähnyt imettäjänsä tyttärellä. Mies seisoo ja katselee hellästi häneen ja lapseen. "Ei, se on mahdotonta: olen liian ruma", hän ajatteli.
— Teetä juomaan, olkaa hyvä. Ruhtinas tulee aivan heti, — kuului sisäkön ääni oven takaa.
Maria havahtui ja hän kauhistui ajatuksiaan. Hän nousi nojatuolista, muttei lähtenyt heti vierashuoneeseen, vaan pistäysi jumalankuvakammioon, katsoa tuijotti lampun valaisemiin, mustuneisiin Vapahtajankuvan kasvoihin ja seisoi näin kädet ristissä muutaman minutin. Hänen sielunsa täytti kalvava epäilys. Voiko hän riemastua rakkaudesta, maailmallisesta rakkaudesta mieheen? Ajatellessaan avioliittoa hän haaveili perheonnesta, lapsista, mutta voimakkaimpana, valtaavimpana salaisena haaveena oli sentään maailmallinen rakkaus. Sitä voimakkaampana ilmeni tämä tunne mitä enemmän hän koetti sitä salata itseltään ja muilta. "Jumalani", puheli hän itsekseen, "miten saatan tukahuttaa nämä pahanhengen ajatukset? Miten saatan ainaiseksi irtautua pahoista ajatuksista, voidakseni rauhallisena täyttää Sinun tahtoasi?" Ja tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen, kun Jumala jo vastasi hänelle hänen omassa sydämessään. "Älä toivo mitään itseäsi varten; älä etsi, älä intoile, älä kadehdi. Ihmisten tulevaisuuus ja oma kohtalosi olkoot sinulle tuntemattomat, mutta elä niin, että olet valmis kaikkeen. Jos Jumala hyväksi näkee koetella sinua avioliiton velvollisuuksilla, niin ole valmis täyttämään Hänen tahtonsa." Rauhoittuneena tästä vastauksesta (tosin hän sentään vieläkin toivoi, että hänen kielletyt maalliset haaveensa toteutuisivat) ruhtinatar Maria huoahti syvään, risti silmänsä ja lähti vierashuoneeseen. Hän ei ajatellut pukuaan ei tukkalaitettaan, ei sitä, miten astuisi vierashuoneeseen tai mitä puhuisi. Mitä arvoa onkaan kaikella tällä Jumalan säätämysten rinnalla, sillä hänen tahtomattaan ei hiuskarvakaan putoa ihmisen päästä.
Kun ruhtinatar Maria saapui vierashuoneeseen, istuivat siellä jo ruhtinas Vasili ja Anatol, keskustellen pikku ruhtinattaren ja neiti Bourieneen kanssa. Kun Maria raskaasti astuen kannoillaan tuli huoneeseen, nousivat molemmat vieraat ja neiti Bourienne seisomaan, ja pikku ruhtinatar lausui, osoittaen häntä vieraille: "Voilà Marie!"[87]Maria näki kaikki, vieläpä tarkastikin. Hän näki ruhtinas Vasilin kasvot, jotka hetkeksi kävivät totisiksi, mutta samassa taas hymyilivät, ja pikku ruhtinattaren kasvot, jotka uteliaina tarkastelivat vieraita, nähdäkseen, minkä vaikutuksen Maria oli tehnyt vieraisiin. Hän näki myös neiti Bouriennen nauhoineen ja kauniine, elokkaine kasvoineen. Koskaan ei hän ollut nähnyt neiti Bouriennen silmissä tuollaista loistetta. Ranskatar katseli kiihtyneenähäneen— Anatoliin; muttahäntäei Maria saattanut nähdä: hän näki ainoastaan jotain suurta, kirkasta, ihanaa, joka läheni häntä, kun hän oli astunut huoneeseen. Ensin astui hänen luokseen ruhtinas Vasili ja tarttui hänen käteensä, suudellen sitä; hän suuteli ruhtinasta kaljulle ja vastasi tämän kysymykseen, että sangen hyvin muistaa hänet. Sitten astui hänen luokseen Anatol. Maria ei vieläkään häntä nähnyt. Hän vain tunsi miten pehmyt käsi tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti, ja miten hänen kätensä tuskin tuntuvasti hipasi valkeata otsaa, jota reunustivat rasvatut ihanat, ruskeat hiukset. Kun Maria katsahti Anatoliin ällistyi hän tämän kauneudesta. Anatol oli pistänyt oikean kätensä peukalon virkapukunsa napin varaan; selkä kenossa, rinta pystyssä, pää hieman eteenpäin kumarassa hän heilutteli ruumistaan sivunojaan pistetyn jalkansa varassa ja katseli iloisena ruhtinatar Mariaa. Hän oli vaiti, eikä hän lainkaan näyttänyt ajattelevankaan ruhtinatarta. Anatol ei ollut kekseliäs, ei terävä, eikä kaunopuhelias, mutta sen sijaan oli hän tavattoman rauhallinen ja varma käytöksessään, mitkä ominaisuudet ovat sangen kallisarvoiset suurenmaailman miehelle. Jos ujosteleva nuorukainen ei keksi puheen aihetta tavatessaan ensi kertaa jonkun oudon henkilön, ja jos hän vielä jollakin tavalla ilmaisee käsittävänsä tuon töpertymisensä sopimattomuuden ja koettaa keksiä jotain sanottavaa, niin ovat asiat hullusti; mutta Anatol hän oli vaiti, heilui jalkansa nojassa ja tarkasteli iloisena ruhtinattaren tukkalaitetta. Huomasi selvästi, että hän saattaa olla vaiti kuinka kauvan tahansa. "Jos jotakuta tämä vaitiolo vaivaa, niin puhukoon, mutta minua ei haluta", näytti hänen ilmeensä sanovan. Sitäpaitsi näytti Anatol, naisten kanssa seurustellessaan, ottaneen tavaksi halveksuvan itsetietoisesti asettua korkealle jalustalle — tapa, joka paraiten herättää naisissa uteliaisuutta, pelkoa ja vieläpä rakkauttakin. Hänen katseensa näytti sanovan: "Kyllä teidät tunnen, hyvin tunnen; miksipä teidän kanssanne rimpuilla? Teistä se tosin olisi hauskaa!" Kenties ei hän näin ajatellutkaan naisten lähettyvillä (ja vieläpä on luultavaakin, ettei ajatellut, sillä hän ajatteli ylimalkaan sangen vähän); mutta hänen katseestaan ja käytöstavastaan tuli siihen luuloon. Ruhtinatar Maria tuli tähän käsitykseen ja sentähden hän kääntyikin ruhtinas Vasiliin, näyttääkseen Anatolille, ettei ole edes aikonutkaan vallata tämän huomiota. Keskustelu oli yleistä ja sangen vilkasta, josta seikasta pääasiassa oli kiitettävä pikku ruhtinattaren ääntä ja hänen valkeiden hampaittensa yläpuolella lepattavaa haivenista huulosta. Pikku ruhtinatar kohteli ruhtinas Vasilia leikkisän tuttavallisesti, kuten usein kohtelevat vieraitaan iloisen lörpöttelevät ihmiset, olettaen, että heidän ja vieraan välit jo kauvan ovat olleet leikkisät, ja että heitä yhdistävät jonkinlaiset iloiset, osaltaan muille tuntemattomat, hauskat muistot, vaikkeikaan mitään tuollaisia muistoja ole olemassa, kuten niitä ei ollut koskaan ollut pikku ruhtinattarella ja ruhtinas Vasilillakaan. Ruhtinas Vasili antautui mielellään tähän äänilajiin; pikku ruhtinatar sekoitti näiden olemattomain naurettavain tapausten muisteloon myöskin Anatolin, jonka tuskin tunsi. Neiti Bouriennekin seurasi mielenkiinnolla näitä yhteisiä muistoja, ja vieläpä ruhtinatar Mariakin hyvillä mielin tunsi kietoutuvansa näihin iloisiin muisteloihin.
— Nyt ainakin pidämme teidät kokonaan hallussamme, rakas ruhtinas, — puhui pikku ruhtinatar, tietenkin ranskaksi, ruhtinas Vasilille, — ette täällä pakene meiltä, kuten aina teitte Annetten illanvietoissa; muistattekocette chère Annette?[88]
— Niin, mutta älkää alkako puhua politiikasta kuten Annette!
— Mutta meidän teepöytämme?
— Niin todellakin!
— Miksette te koskaan ollut Annetten luona? — kysyi pikku ruhtinatar Anatolilta. — Kyllä tiedän, kyllä tiedän, — hän jatkoi, silmää iskien: — veljenne Hippolyt on kertonut minulle teidän asioistanne. Ai, ai! — hän häristi Anatolille sormellaan. — Tunnen teidän kujeenne jo Parisin ajoilta.
— Eikö hän, Hippolyt, ole sinulle kertonut? — sanoi ruhtinas Vasili (poikaansa kääntyen ja tarttuen pikku ruhtinattaren käteen, aivan kuin tämä olisi aikonut poistua hänen luotaan) — eikö hän ole kertonut, miten hän itse, Hippolyt, oli nääntyä rakkaudesta ruhtinatar Lisaan, ja miten ruhtinatarle mettait à la port?[89]
—Oh! C'est la perle des femmes, princesse![90]— lausui ruhtinas Vasili Marialle.
Kun mainittiin Parisin nimi, niin ei neiti Bouriennekaan tahtonut päästää hyvää tilaisuutta yhtyäkseen keskustelemaan yhteisistä muistoista.
Hän kysyi, kauvanko siitä jo on, kun Anatol jätti Parisin, ja mitä hän piti tästä kaupungista. Anatol vastaili sangen mielellään ranskattarelle ja hymyhuulin katsellen häntä silmiin, hän alkoi keskustella ranskattaren isänmaasta. Nähdessään sievän ranskattaren päätteli Anatol, ettei elämä täällä Lisijagorissakaan käyne ikäväksi. "Ei ole hullumpi!" ajatteli Anatol katsellessaan ranskatarta: "ei ole hullumpi tämä seuraneiti. Toivonpa, että ruhtinatar ottaa hänet mukaansa, kun olemme häämme viettäneet", hän ajatteli: (la petit est gentille".[91]
Vanha ruhtinas pukeutui vitkalleen työhuoneessaan; hän oli synkän näköinen ja ajatteli visusti, mitä hänen oli tehtävä. Häntä harmitti vieraiden saapuminen. "Mitä minä ruhtinas Vasilista ja hänen pojastaan? Ruhtinas Vasili on kerskuja, tyhjätasku, ja arvatenkin on poika samaa maata", murisi hän itsekseen. Häntä harmitti se, että näiden vieraiden tulo oli jälleen herättänyt eloon päättämättömän kysymyksen, jonka ratkaisemisen hän aina oli alkuunsa tukahuttanut ja jota harkitsemalla hän oli koettanut pettää itseään. Kysymys koski ruhtinatar Marian miehelään menoa, tai oikeastaan sitä, voisiko ruhtinas tyttärestään koskaan erota. Ruhtinas ei ollut koskaan tehnyt itselleen tuota kysymystä, sillä hän tiesi vastaavansa siihen vilpittömästi, mutta tämä vilpittömyys olisi taas murhaava ei ainoastaan tunteille, vaan vieläpä koko hänen elämälleen. Huolimatta siitä, että ruhtinas toisinaan näytti vähät välittävän tyttärestään, oli asianlaita kuitenkin niin, ettei hän saattanut edes kuvitellakkaan elämää ilman tytärtään. "Ja miksi menisi hän naimisiin?" ajatteli ruhtinas, "varmaankin tullakseen onnettomaksi. Siinä on Lisa, poikani vaimo (parempaa miestä on luullakseni nykyään vaikea löytää), mutta onko hän kohtaloonsa tyytyväinen? Ja kuka nai sitten hänet rakkaudesta? Hän on ruma ja kolho. Jos naivat, niin rikkauksien ja sukulaissuhteiden tähden. Ja eikö ole sitten maailmassa vanhojapiikoja? Onpa hyvinkin, ja onnellisempia ovat kuin naimisissa olevat!" Näin ajatteli pukeutuessa ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, mutta ratkaisematon kysymys vaati pikaista ratkaisua. Ruhtinas Vasili oli saapunut poikineen tietenkin kosioretkelle, ja tänään tai huomenna hän varmaankin vaatii suoraa vastausta. Nimi ja asema ylä-ilmoissa ovat tosin moitteettomat. "Mitäpäs minä, en tahdo vastustaa", puheli ruhtinas: "mutta osoittakoon hän ansainneensa tytön. Siitä tahdon ottaa selvän."
— Siitä tahdon ottaa selvän! — lausui ruhtinas ääneen. — Siitä tahdon ottaa selvän!
Ja kuten tavallisesti, astui hän reippain askelin vierashuoneeseen, heitti tuikean silmäyksen seuraan ja huomasi heti, että pikku ruhtinatar oli vaihtanut pukua, että neiti Bouriennella oli tukassa nauhoja ja että ruhtinatar Marian tukkalaite oli inhoittava. Vielä huomasi hän neiti Bouriennen ja Anatolin hymyilyn ja senkin, että ruhtinatar Maria tunsi itsensä yksinäiseksi yhteisessä keskustelussa. "On pyntätty kuin pöllö!" ajatteli hän, vilkaistuaan kiukkuisesti tyttäreensä. "Ei ole hänellä häpyä; ja pojan jaani ei ole hänestä tietääkseenkään!"
Hän meni ruhtinas Vasilin luo.
— No, terve, terve; hauska tavata.
— Ei ystävyys tunne kiertoteitä, — lausui ruhtins Vasili tapansa mukaan nopeasti, varmasti ja tuttavallisesti. — Tässä on nuorin poikani, suljen hänet suosioonne.
Ruhtinas Vasili Andrejevitsh katsahti Anatoliin.
— Reima poika, reima poika! — hän sanoi, — no, tulehan suutelemaan, — ja hän käänsi Anatolille poskensa suudeltavaksi.
Anatol suuteli vanhusta ja katseli uteliaana, mutta aivan rauhallisena häntä silmiin, odotellen, eikö jo pian tapahdu jotain kummallista, josta isä niin usein oli puhunut ja varoittanut.
Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh istuutui tavalliselle paikalleen sohvan nurkkaan, veti luokseen nojatuolin, pyysi ruhtinas Vasilin siihen istumaan ja alkoi kysellä valtiollisia asioita ja uutisia. Hän oli tarkasti kuuntelevinaan ruhtinas Vasilin juttuja, mutta oikeastaan hän koko ajan tarkasteli tytärtään.
— Siis Potsdamista jo kirjoitetaan? — hän toisti ruhtinas Vasilin viimeiset sanat, nousi äkkiä seisomaan ja lähti ruhtinatar Marian luo.
— Oletko koristellut itsesi näin vieraita varten, vai? hän sanoi. — Hyvän olet näköinen, sangen hyvän. Vieraita varten olet suorinut tukkasi uudella tavalla, mutta vieraiden kuullen minä sinulle sanon: älä vastedes mene muuttelemaan pukujasi minun luvattani.
— Tähän olen minä, isä rakas, vikapää, — puolusteli punastuen pikku ruhtinatar.
— Teillä on täysi oikeus, — sanoi ruhtinas, kumarrellen syvään miniälleen, — mutta suotta on hänen pukeutua narriksi, hän on muutenkin kyllin ruma.
Ja hän istuutui taas paikalleen, välittämättä enää tihustelevasta tyttärestään.
— Päinvastoin, tämä tukkalaite sopii mainiosti ruhtinattarelle, — sanoi ruhtinas Vasili.
— No, veliseni, nuori ruhtinas, mikä onkaan hänen nimensä? — sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, Anatoliin kääntyen: — tule tänne, puhelkaamme hieman, jotta sinuun tutustuisin.
"Nyt se alkaa ilo", ajatteli Anatol ja istuutui hymyillen vanhuksen viereen.
— Sepä sen: te, rakkaani olette kasvatettu ulkomailla, sanotaan. Toista oli minun ja isänne; lukkari meidät lukemaan opetti. Sanokaa minulle, rakkaani, te palvelette siis hevoskaartissa? — kysyi vanhus, katsoa tuijottaen aivan läheltä Anatolia silmiin.
— En, olen siirtynyt armeijaan, — vastasi Anatol, vaivoin pidätellen nauruaan.
— Vai niin!. Se on oikein. Mitä aijotte, rakkaani, tahdotteko palvella keisaria ja isänmaata? Aika on rauhaton. Tuollaisen reiman pojan on palveltava, on palveltava. Palveletteko rintamassa?
— En, ruhtinas. Rykmenttini on lähtenyt rintamaan, mutta minä olen määrätty... Mihin minä taas kuulunkaan, isä? — kysyi Anatol nauraen isältään.
— Verraton sotilas, verraton. Mihin minä kuulunkaan! Ha-ha-ha! — hohotti ruhtinas Nikolai Adrejevitsh.
Mutta Anatol alkoi nauraa vielä äänekkäämmin. Yhtäkkiä ruhtinas Nikolai Andrejevitsh yrmisti kulmiaan.
— No, mene, — sanoi hän Anatolille.
Hymyillen lähti Anatol takaisin naisten luo.
— Sinähän olet lapsesi ulkomailla kasvattanut, ruhtinas Vasili? Vai kuinka? — kääntyi vanha ruhtinas ruhtinas Vasiliin.
— Olen tehnyt, mitä olen voinut; ja voin teille vakuuttaa, että sikäläinen kasvatus on paljon parempi meikäläistä.
— Niin, nykyään on kaikki toisin, kaikki uuteen malliin. Reima poika! reima poika! No, siirtykäämme minun suojiini.
Hän tarttui ruhtinas Vasilin käteen ja lähti johtamaan häntä työhuoneeseensa.
Heti kun ruhtinas Vasili jäi kahden kesken vanhan ruhtinaan kanssa alkoi hän esittää asiaansa ja toiveitaan.
— Luuletteko, — sanoi vanha ruhtinas vihaisesti, — että aijon hänet pitää enkä voi hänestä erota? Kylläpä luulevat! — puheli hän vihasena. — Minun puolestani vaikka huomenna! Sen sanon sentään sinulle, että tahdon lähemmin tutustua vävypoikaani. Tiedät tapani: kaikki käyköön julkisesti! kysyn huomenna tytöltä sinun kuultesi, haluaako hän naimisiin, jos haluaa, niin jääköön poika tänne joksikin ajaksi. Jääköön tänne, sitten näen. (Hän pärskäsi.) Menköön tyttö naimisiin, minusta on yhden tekevä! — huusi hän samallaisella läpitunkevalla äänellä kuin silloinkin, kun ruhtinas Andrei lähti sotaan.
— Sanon teille suoraan, — sanoi ruhtinas Vasili sellaisella äänellä, jota käyttävät viekkaat ihmiset huomatessaan, että on turha vaiva yrittää petkuttaa tarkkasilmäistä puhekumppalia. Tehän tunnette ihmisten sydämen ja munaskut. Anatol ei ole nero, mutta hän on rehellinen ja hyväsydäminen nuorukainen; verraton poika ja sukulainen.
— No, no, hyvä, kylläpä nähdään.
Kuten tavallisesti yksinäiset naiset, jotka kauvan ovat eläneet miesseurasta erillään, tultuaan tähän kaipaamaansa seuraan, tuntevat siihenastisen elämänsä turhaan kuluneeksi, samoin päättelivät nyt Lisijagorin naisetkin, kun Anatol yhtäkkiä oli ilmestynyt heidän keskelleen. Heidän ajatus-, tuntemis- ja huomiokykynsä oli kasvanut hetkessä kymmenkertaiseksi; ja heistä tuntui kuin olisi heidän tähän saakka pimeydessä kuluneen elämänsä yhtäkkiä valaissut uusi, arvaamattoman kirkas valo.
Ruhtinatar Maria ei lainkaan ajatellut eikä muistellut rumuuttaan eikä tukkalaitettaan. Nuoren miehen kauniit, avonaiset kasvot, miehen, josta kenties oli tuleva hänen aviopuolisonsa, olivat täydellisesti vallanneet hänen huomionsa. Anatol näytti hänestä hyväsydämiseltä, urhoolliselta, päättäväiseltä, miehekkäältä ja jalomieliseltä. Kaikesta tästä oli hän syvästi vakuutettu. Tuhansia haavekuvia tulevasta perhe-elämästä väikkyi hänen mielikuvituksessaan. Hän koetti niitä torjua ja salata.
"Mutta enköhän ole liian kylmä hänelle?" ajatteli ruhtinatar Maria. "Koetan hillitä itseäni, sillä sydämeni sisimmässä tunnen olevani jo liian lähellä häntä; mutta eihän hän tiedä, mitä hänestä ajattelen, ja hän saattaa luulla, ettei hän minua miellytä."
Ja ruhtinatar Maria koetti olla ystävällinen uudelle vieraalle, muttei voinut. "Tyttö rukka! Hän on hiton jolsa", ajatteli Anatol ruhtinatar Mariasta.
Neiti Bouriennella, jonka Anatolin ilmestyminen oli myös saattanut pois suunnilta, oli omat haaveensa. Kaunis, nuori tyttö, jolla maailmassa ei ollut mitään varmaa asemaa, ei sukulaisia, ei ystäviä, eipä edes isänmaata, ei tietenkään aikonut pyhittää koko elämäänsä ruhtinas Nikolai Andrejevitshille hänen tyttärensä seuraneitinä ja ystävättärenä. Hän oli jo kauvan odotellut venäläistä ruhtinasta, joka heti ensi näkemältä huomaisi hänen etevämmyytensä rumien, mauttomasti pukeutuvien, kömpelöiden ruhtinattarien rinnalla, joka rakastuisi häneen ja veisi hänet mukanaan; ja nyt oli vihdoinkin tuo ruhtinas saapunut. Hänen tätinsä oli kertonut hänelle rakkaustarinan, jota hän itse oli täydennellyt ja usein mielikuvituksissaan vieritellyt. Tarinassa kerrottiin, miten vietellylle neitoselle ilmestyi hänen onneton äitinsä,sa pauvre mère, ja nuhteli tytärtään siitä, että tämä vihkimättä oli antautunut miehelle. Neiti Bourienne heltyi usein kyyneliin kertoessaan mielikuvituksessaan tätä tarinaa (hänelle", viettelijälle. Nyt oli tämä (hän", todellinen venäläinen ruhtinas, ilmestynyt. Hän vie hänet mukanaan, sitten ilmestyyma pauvre mère, ja ruhtinas menee hänen kanssaan vihille. Tällaiseksi muodostui neiti Bouriennen päässä hänen tuleva kohtalonsa, kun hän puheli Anatolin kanssa Parisista. Järjellä ei ollut mitään osaa neiti Bouriennen suunnitelmissa (ei hän edes hetkeäkään aprikoinut, mitä hänen olisi tehtävä), vaan kaikki oli suunnittunut valmiiksi hänen mielikuvituksissaan ja ryhmittyi äkkiä ilmestyneen Anatolin ympärille, jota hän nyt tahtoi ja koetti miellyttää kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Pikku ruhtinatar oli kuin vanha sotaratsu, joka torven äänen kuultuaan joutuu haltioihinsa. Unohtaen raskauden tilansa hän itsetiedottomasti valmistautui totuttuun keimailun laukkaan. Hänellä ei ollut mitään salaisia aatoksia tai haluja, hän antautui leikkiin naivin kevytmielisenä ja iloisena.
Vaikka Anatol naisten seurassa tavallisesti käyttäytyikin huolettoman välinpitämättömästi, näyttääkseen, että hän on kyllästynyt naisten tunkeilemiseen, niin kutkutti sentään hänen itserakkauttaan, kun huomasi että hänellä oli vaikutusvaltaa näihin kolmeen naiseen. Sitä paitsi alkoi sievä kiehtova neiti Bourienne herättää hänessä eläimellisiä tunteita, jotka muuten olivat hänessä sangen herkässä ja usein kiihottivat hänet uhkarohkeisiin ja raakoihin tekoihin.
Teen jälkeen siirtyi seurue arkihuoneeseen, ja ruhtinatar Maria alkoi seuran kehoituksesta soittaa jotain klaveerilla. Anatol asettui kyynärvarttensa varaan klaveerin nojaan, ja hänen naurava, iloinen katseensa oli suunnattu ruhtinatar Mariaan. Neiti Bourienne seisoi hänen vierellään. Ruhtinatar Marian valtasi kiusallinen, mutta samalla riemukas tunne, kun hän tunsi Anatolin katseen. Hänen lempisonaattinsa oli jo siirtänyt hänet autuuden satumaille, mutta tämä katse teki satumaailman entistäänkin runollisemmaksi. Vaikka Anatol katselikin ruhtinatar Mariaa, niin oli koko hänen huomionsa kuitenkin kiintynyt neiti Bouriennen jalan liikkeisiin, ja jalallaan hän kosketteli neiti Bouriennen jalkaa klaveerin alla. Neiti Bouriennekin katseli ruhtinatar Mariaan, ja hänen kauniissa silmissään huomasi Maria oudon, pelästyneen iloisen ja toivehikkaan ilmeen.
"Miten hän minua rakastaa!" ajatteli ruhtinatar Maria, katsellessaan seuraneitiään. "Miten olenkaan nyt onnellinen ja miten onnelliseksi tulenkaan tällaisen ystävättären ja tällaisen puolison seurassa! Tulleeko hänestä minun puolisoni? hän ajatteli uskaltamatta edes vilaista Anatoliin, tuntien yhä vielä tuon häneen suunnatun katseen. Kun seura iltasen jälkeen alkoi hajaantua, suuteli Anatol ruhtinatar Mariaa kädelle. Ruhtinatar ei itsekään käsittänyt, miten hänellä riitti rohkeutta, mutta suoraan hän katsahti likinäköisillä silmillään läheneviin ihaniin kasvoihin. Sitten meni Anatol neiti Bouriennen luo ja suuteli häntäkin kädelle (tämä oli sopimatonta, mutta Anatol teki kaikki niin varmasti ja luonnollisesti). Neiti Bourienne lensi tulipunaiseksi ja katsahti pelästyneesti ruhtinatar Mariaan.
(Quelle delicatessei",[92]ajatteli ruhtinatar Maria. "MahtaakoAmelie(neiti Bouriennen ristimänimi) luulla, että olisin hänelle mustasukkainen enkä osaisi arvostella hänen hellyyttään ja uhrautuvaisuuttaan." Hän meni neiti Bouriennen luo ja suuteli häntä tulisesti. Anatol aikoi suudella pikku ruhtinattarenkin kättä.
— Ei, ei, ei! Kun isänne minulle kirjoittaa, että käyttäydytte kiltisti, silloin vasta annan teidän suudella kättäni. En ennen. — Ja sormi koholla ja hymyillen lähti pikku ruhtinatar huoneesta.
Seura hajaantui, eikä kukaan saanut unta pitkiin aikoihin tänä yönä, paitsi Anatol, joka nukkui heti kun oli heittäynyt vuoteelle.
"Onko hän todellakin puolisoni, tuo vieras, kaunis, hyvä mies; niin, hyvä", ajatteli ruhtinatar Maria, ja pelko, jota hän ei juuri koskaan tuntenut, valtasi hänet. Hän ei uskaltanut avata silmiään; hänestä tuntui kuin joku seisoisi verhojen takana pimeässä nurkassa. Ja tuo "joku" oli hän — pahahenki, ja samalla hän — tuo valkeaotsainen, mustakulmainen ja punahuulinen mies.
Hän soitti sisäkön ja pyysi tätä nukkumaan omaan huoneeseensa.
Neiti Bourienne käveli tänä iltana kauvan talvipuutarhassa, turhaan odotellen jotakuta ja milloin hymyillen jollekulle, milloin taas heltyen kyyneliin "onnettoman äitinsä" sanoista, jonka hän kuvitteli nuhtelevan häntä langennutta.
Pikku ruhtinatar tiuski sisäkölleen vuoteen kehnoudesta. Hän ei voinut maata ei kyljellään, ei selällään. Aina tuntui raskaalta ja epämukavalta. Hänen vatsansa oli aina tiellä. Milloinkaan hän ei ollut sitä niin selvästi tuntenut kuin tänään, sillä Anatolin läsnäolo oli siirtänyt hänet äkkiä toisiin aikoihin, jolloin hän ei tietänyt mitään tällaisista, jolloin hänen oli hyvä ja helppo olla. Hän istui nojatuolissa sielikko yllä ja tanu päässä. Katja, unisena ja palmikko vanukkeissa, käänteli ja väänteli jo kolmatta kertaa painavaa höyhenpatjaa, mutisten jotain itsekseen.
— Olenhan sanonut, että siinä on myhkyjä ja lovia, — vakuutteli pikku ruhtinatar, — mielelläni nukkuisin, ei ole siis minun syyni, — ja hänen äänensä alkoi vapista kuin itkustelevan lapsen.
Vanha ruhtinaskaan ei nukkunut. Tihon kuuli unenpöpperöissään, miten ruhtinas kiivaasti astua tömisteli ja pärskytteli nenäänsä. Vanhus tunsi loukkautuneensa tyttärensä puolesta. Loukkaus oli sangen syvä, sillä se ei koskenut häntä itseään, vaan toista, hänen tytärtään, jota ruhtinas rakasti enemmän kuin itseään. Hän päätteli itsekseen, että hän aprikoi asian juurtajaksain ja keksii sille lopulta oikean ratkaisun, mutta täten hän vain yhä enemmän kiihoittui.
"Tulee ensimäinen mukama: ja isä ja kaikki on unohdettu; mennään suorimaan tukkaa, heilutetaan häntää, ja ollaan kuin tarhapöllöt! Vähät isästä! Ja kyllä tiesi, että huomasin. Pr ... pr ... pr... Ja enkö minä huomaisi, miten tuo torvelo katselee ainoastaan Bouriennea (hänet pitää karkoittaa talosta)! Ja ettei ole sen verran ylpeyttä, että käsittäisi. Jollei itsestään välittäisikään, ylpeyttä kun ei ole, niin tekisi toki minun tähteni. Pitää hänelle näyttää, ettei tuo puupää häntä edes ajattelekkaan, yhä vain vilkuu Bourienneen. Ei ole tyttärelläni ylpeyttä, mutta minä näytän sen hänelle"...
Vanha ruhtinas tiesi, että jos sanoisi tyttärelleen, että tämä on erehtynyt Anatolin suhteen, että Anatol vain liehakoi neiti Bouriennea, niin hän siten herättäisi tyttärensä itserakkauden, ja asia (halu estää tytärtään menemästä miehelään) päättyisi hänen edukseen. Tämä aatos häntä rauhoitti. Hän huusi Tihonia ja alkoi riisuutua.
"Hitto heidät tänne toikin!" ajatteli ruhtinas, kun Tihon pujotteli hänen ylleen yöpaitaa. Hänen ruumiinsa oli jo näivettynyt ja raihnainen ja rintaa peitti harmaat karvat. "En ole heitä kutsunut. Tulivat häiritsemään elämääni. Ja eihän tässä enää muutenkaan ole pitkiä aikoja elettävänä."
— Hiiteen! — murahti hän, kun päänsä vielä oli paidan peitossa.
Tihon tiesi, että hänen herransa usein lausuu ääneen sisimpiä aatoksiaan, ja siksipä hän rauhallisena katsoikin paidan päänaukosta ilmestyneisiin kiihtyneen kysyviin kasvoihin.
— Ovatko jo menneet levolle? — kysyi ruhtinas.
Tihon, kuten kaikki hyvät palvelijat, tunsi vaistomaisesti herransa ajatusten kulun. Hän arvasi, että ruhtinas tarkoitti ruhtinas Vasilia ja hänen poikaansa.
— Ovat suvainneet jo mennä levolle, ja valkeatkin ovat jo sammutetut, teidän ylhäisyytenne.
— Eipä silti, eipä silti... — lausui ruhtinas kiivaasti, pisti jalkansa tohveleihin, kätensä Tihonin tarjoamaan yönuttuun ja lähti sohvaa kohti, jolla tavallisesti nukkui.
Vaikkeivat Anatol ja neiti Bourienne vielä mitään olleet puhuneetkaan asiasta, ymmärsivät he sentään täydellisesti toisensa romaanin ensi osan suhteen, "onnettoman äidin" saapumiseen saakka, he ymmärsivät, että heillä oli paljon toisilleen puhuttavaa kahdenkesken, ja siksipä he aamusta alkaen yrittivätkin sopia kohtauksesta. Sillä aikaa kun ruhtinatar Maria oli tavallisella käynnillään ruhtinaan luona, tapasivat Anatol ja neiti Bourienne toisensa talvipuutarhassa.
Ruhtinatar Maria läheni tänään erityisen säihkönä isänsä työhuoneen ovea. Hänestä tuntui kuin kaikki tietäisivät, että tänään ratkaistaan hänen elämänsä kohtalo, ja vieläpä tuntui kuin kaikki tietäisivät senkin, mitä hän itse tämän ratkaisun johdosta ajattelee. Hän oli huomaavinaan tämän Tihonin ilmeestä, vieläpä ruhtinas Vasilin kamaripalvelijankin ilmeestä, joka käytävässä tuli häntä vastaan, vieden herralleen kiehuvaa vettä.
Vanha ruhtinas oli tänään erittäin ystävällinen ja avulias. Tämän avuliaisuuden merkityksen ymmärsi ruhtinatar Maria sangen hyvin. Avuliaisuuden ilme oli vanhan ruhtinaan kasvoilla aina silloin, kun hänen luisevat sormensa puristuivat nyrkkiin, ja hän paikaltaan nousten lähti astumaan pitkin työhuoneen lattiaa suuttuneena ruhtinatar Mariaan, joka ei ollut käsittänyt jotain laskuopillista ongelmaa.
Vanhus siirtyi heti asiaan ja alkoi "teititeliä" tytärtään.
— Minulle on tehty esitys teihin nähden, — hän alkoi, huomattavasti hymyillen. — Olette, luulen, arvannut, ettei ruhtinas Vasili ole saapunut tänne kasvattineen (ruhtinas Nikolai Andrejevritsh nimitti Anatolia kasvatiksi — ties miksi) minun ihanain silmieni tähden. Minulle tehtiin eilen esitys teihin nähden. Tiedätte tapani: jätän asian teidän ratkaistavaksenne.
— Miten ovat sananne käsitettävät, rakas isä? — kysyi ruhtinatar, vuoroin punastuen, vuoroin kalveten.
— Miten käsitettävät! — kirkasi isä kiivaasti: — Ruhtinas Vasili pitää sinua sopivana miniäkseen ja on tehnyt esityksen kasvattinsa puolesta. Näin ovat sanani käsitettävät. Miten käsitettävät?!... Ja minä kysyn sinulta.
— En tiedä, miten te, rakas isä, — sanoi ruhtinatar kuiskaten.
— Minäkö? minäkö? Mitäs minä? Jättäkää minut rauhaan. En minä mene miehelään. Mitäte? olisi hauska tietää.
Ruhtinatar huomasi, ettei isä ole hyvillään asiasta, mutta samalla välähti hänen mieleensä, että nyt tai ei koskaan on hänen elämänsä kohtalo ratkaistava. Hän painoi silmänsä maahan, jottei olisi nähnyt isänsä katsetta, jonka painostamana hän ei saattanut ajatella, ainoastaan totella, sekä vastasi:
— Ainoa haluni on täyttää teidän tahtonne, — hän sanoi, mutta jos minun toivoni halutaan kuulla...
Hän ei ehtinyt lopettaa. Ruhtinas keskeytti hänet.
— Oivallista! — kirkasi ruhtinas. — Hän ottaa sinut myötäjäisinesi, mutta samalla vie hän myös neiti Bouriennen. Hänestä tulee vaimo, mutta sinä...
Ruhtinas vaikeni. Hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet tyttäreen. Maria painoi päänsä alas ja oli pyrskähtää itkuun.
— No, no, leikkiähän minä, leikkiähän minä, — hän sanoi. — Sanon sinulle ruhtinatar: vakaumukseni mukaan on tytöllä täysi oikeus valita. Annan sinulle vapauden. Muista: päätöksestäsi rippuu elämäsi onni. Minusta älä välitä.
— Niin, en tiedä ... rakas isä.
— Asia on selvä! Häntä käsketään naimaan ja hän ottaa kenen tahansa; mutta sinulla on oikeus valita. Mene huoneeseesi, ajattele asiaa, tule sitte luokseni tunnin kuluttua ja sano ruhtinas Vasilin kuullen: kyllä tai en. Tiedän, että tahdot rukoilla. No, rukoile. Mutta viisaampaa olisi ajatella. Mene. — Kyllä tai en, kyllä tai en, kyllä tai en! — kirkui vanha ruhtinas yhä, kun Maria jo oli poistunut työhuoneesta ja mennä vaappuroi kuin sumussa.
Ruhtinatar Marian kohtalo ratkaistiin, vieläpä onnellisestikin. Mutta isän viittaus neiti Bourienneen oli kauhea, Kenties oli se aiheeton, mutta sittenkin oli se kauhea, eikä ruhtinatar Maria voinut olla sitä ajattelematta. Hän lähti isän työhuoneesta astumaan talvipuutarhan kautta, itsekään tietämättä, minne aikoi mennä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Yhtäkkiä herätti hänet neiti Bouriennen kuiskaava ääni. Hän kohotti silmänsä ja parin askeleen päässä edessään hän huomasi Anatolin, joka oli sulkenut ranskattaren syleilyynsä ja puhui kuiskaten hänelle jotain. Anatol vilkasi ruhtinatar Mariaan, ja hänen kauniille kasvoilleen ilmestyi kauhistava ilme. Hän puristi yhä vielä neiti Bouriennea rinnoilleen. Neiti Bourienne ei vielä ollut huomannut ruhtinatarta.
Anatolin kasvot näyttivät sanovan: "Kuka täällä? Miksi? Odottakaa!" Ruhtinatar Maria katseli heitä ääneti. Hänestä tuntui näkemänsä käsittämättömältä. Vihdoin neiti Bourienne huudahti ja läksi juoksemaan. Anatol kumarsi iloisesti hymyillen ruhtinattarelle, aivan kuin olisi pyytänyt tätä nauramaan tälle kummalliselle sattumalle, kohautti sitten hartioitaan ja pujahti ovesta, joka vei hänelle varattuihin suojiin.
Tunnin kuluttua tuli Tihon kutsumaan ruhtinatar Mariaa isän työhuoneeseen, ilmoittaen ruhtinattarelle, että ruhtinas Vasili Sergejevitshkin on siellä. Kun Tihon astui ruhtinatar Marian huoneeseen, istui tämä sohvalla, pidellen itkevää neiti Bouriennea syleilyssään. Ruhtinatar silitteli hiljalleen ranskattaren päätä. Hänen ihanissa silmissään oli taas niiden entinen rauha ja kirkkaus. Hellän rakastavasti ja säälien katseli hän ranskattaren kauniita kasvoja.
— Ei, ruhtinatar, ainiaaksi olen minä kadottanut teidän luottamuksenne, — puhui neiti Bourienne.
— Minkä tähden? Rakastan teitä enemmän kuin koskaan ennen, — vastasi ruhtinatar Maria, — ja olen tekevä kaikkeni teidän onneksenne.
— Mutta te halveksitte minua, olette niin puhdas, ette saata käsittää tällaista intohimon huumausta. Voi minun äiti parkaani...
— Käsitän kaikki, — vastasi ruhtinatar Maria, surullisesti hymyillen. — Rauhoittukaa, ystäväiseni! Menen isän luo, — hän sanoi ja poistui huoneesta.
Kun ruhtinatar Maria astui isänsä työhuoneeseen, istui ruhtinas Vasili jo siellä nuuskarasia kädessä ja toinen jalka heitettynä toiselle. Hän tekeytyi ylen tunteelliseksi, ja hänen ilmeestään saattoi huomata, että hän itsekin surkutteli ja ilkkui tunteitaan. Hänen kasvoillaan oli säälivän hellä hymy. Hän otti rasiastaan näpillisen nuuskaa ja vei sen kiireesti nenäänsä.
—Ah ma bonne, ma bonne,[93]— hän sanoi, nousi seisaalleen ja tarttui ruhtinatar Marian käsiin. Hän huoahti ja lisäsi: — Poikani kohtalo on teidän käsissänne. Päättäkää, rakkaani, armaani, suloinen Mariani, jota aina olen rakastanut kuin omaa lastani. Sitten hän loittoni. Hänen silmissään näkyi kyyneliä.
— Pr ... pr ... pärskyi vanha ruhtinas.
— Ruhtinas tekee sinulle kasvattinsa ... poikansa puolesta esityksen. Tahdotko mennä ruhtinas Anatol Kuraginin vaimoksi? Sano: kyllä tai en, — kirkasi vanha ruhtinas, — jätän itselleni oikeuden lausua sitten mielipiteeni. Niin, ainoastaan oman mielipiteeni, oman mielipiteeni, — lisäsi hän, kääntyen ruhtinas Vasiliin, joka rukoilevan kysyvänä katseli häneen. — Kyllä tai en?
— Tahtoni, rakas isä, on jäädä ainaiseksi teidän luoksenne, liittää elämäni teidän elämäänne. En tahdo mennä naimisiin, — sanoi ruhtinatar Maria päättävästi, kääntäen samalla ihanat silmänsä ruhtinas Vasiliin ja isäänsä.
— Pötyä, tyhmyyksiä! Pötyä, pötyä, pötyä! kirkasi vanha ruhtinas yrmeänä. Sitten tarttui hän tyttärensä käteen, veti hänet luokseen, muttei suudellut, painoihan vain otsansa tyttären otsalle, siirsihe lähemmäs ja pusersi tyttärensä kättä niin että tämä kirkasi.
Ruhtinas Vasili nousi paikaltaan.
— Rakkaani, tätä hetkeä en milloinkaan unhoita, en milloinkaan; mutta, armaani, jättäkää meille edes hiukan toivoa, jotta voisimme hellyttää sydämenne, joka on niin hyvä ja jalo. Sanokaa: kenties... Tulevaisuus on niin ääretön. Sanokaa: kenties.
— Ruhtinas, olen tyhjentänyt sydämeni. Kiitär kunniasta, mutta poikanne vaimoksi en koskaan tule.
— No, siinä se, rakkaani. Sangen hauskaa, kun tulit, sangen hauskaa. Mene huoneeseesi, ruhtinatar, mene, — puhui vanha ruhtinas. — Sangen hauskaa, kun tulit, — toisteli hän, syleillen ruhtinas Vasilia.
"Kutsumukseni on toinen", ajatteli ruhtinatar Maria: "kutsumukseni on — tulla toisin tein onnelliseksi, uhrautumalla ja rakastamalla. Ja miten vaikeaksi minulle käyneekin, kaikkeni olen tekevä Amelie raukan onneksi. Hän rakastaa Anatolia niin intohimoisesti. Hän katuu niin vilpittömästi. Teen kaikkeni saadakseni heidät vihille. Jos Anatol on köyhä, niin hankin minä varoja Amelielle, pyydän isältä, pyydän Andreilta. Onneni on rajaton, kun hän on Anatolin vaimona. Onhan Amelie niin onneton, vieras, yksinäinen, avuton! Ja Jumalani, miten intohimoisesti hän rakastaa, kun siten saattoi viehättyä. Kenties minäkin olisin saattanut tehdä samoin!" ... ajatteli ruhtinatar Maria.