— Siinäpä ollaan, — vastasi Bilibin. — Kuulkaahan: Ranskalaiset saapuvat Wieniin, kuten teille jo sanoin. Oivallista. Seuraavana päivänä, s.o. eilen, herrat sotamarskit: Murat, Lannes ja Belliard, nousevat ratsuilleen ja lähtevät sillalle. (Huomatkaa, että he kaikki ovat gascognelaisia.) "Hyvät herrat", puhuu eräs heistä — "te tiedätte, että Thaborin silta on miinoitettu, ja että sitä suojelee uhkaavajete de pont[70]ja viidentoista tuhannen miehen suuruinen sotajoukko, jolle on annettu määräys räjäyttää silta ja estää meidän ylimenoamme. Mutta meidän herramme ja keisarimme, Napoleon olisi mielissään, jos valloittaisimme sillan. Menkäämme kolmisin ja valloittakaamme silta." — "Menkäämme", sanoivat toiset; ja he menevät ja valloittavat sillan, kulkevat sen yli, ovat nyt koko armeijoineen Tonavan tällä puolella ja kulkevat meidän kimppuumme, teidän kimppuunne ja uhkaavat teidän yhdyslinjaanne.
— Jättäkää jo leikinlasku, — sanoi ruhtinas Andrei surullisen totisena.
Tämä uutinen sekä suretti että riemastutti ruhtinas Andreita.
Heti kun hänelle kävi selväksi venäläisen armeijan toivoton asema, pisti hänen päähänsä, että juuri hänen oli johdettava Venäjän armeija tästä tukalasta asemasta, että nyt on hänen edessään se Toulon, joka eroittaa hänet tuntemattomain upseerien joukosta ja avaa hänelle kunnian ja maineen tien. Kuunnellessaan Bilibinin puhetta, hän jo kuvitteli mielessään, miten hän, armeijaan palattuaan, sotaneuvottelussa esittää mielipiteen, jonka avulla ainoastaan voidaan pelastaa armeija, ja miten hänelle sitten uskotaan tämän suunnitelman toteuttaminen.
— Jättäkää jo leikinlasku, — hän sanoi.
— En laske leikkiä, — jatkoi Bilibin, — en tiedä mitään todenpaa ja surkuteltavampaa. Nämä herrat tulevat kolmisin sillalle ja kohottavat valkean lipun; he vakuuttavat, että on aselepo, ja että he, sotamarskit, ovat tulleet neuvottelemaan ruhtinas Auerspergin kanssa. Päivystävä upseeri päästää heidät siltavarusteelle. He kertoilevat hänelle ummet ja lammet gascognelaisia hullutuksia: sanovat, että sota on päättynyt, että keisari Frans ja Napoleon ovat päättäneet tavata toisensa, että he tahtovat tavata ruhtinas Auerspergin, y.m.s. Upseeri lähettää kutsumaan Auerspergiä; herrat sotamarskit syleilevät upseereja, laskevat leikkiä, istahtavat tykeille, mutta sillä välin marssii ranskalainen pataljoona salavihkaa sillalle, sotilaat viskelevät palavilla aineilla täytettyjä säkkejä virtaan, ja pataljoona saapuu siltavarusteelle. Vihdoin saapuu itse kenraaliluutnantti, meidän rakas ruhtinaamme, Auersperg von Mautern. "Rakas vihollinen! Itävallan joukkojen kukka. Turkin sotien sankari! Vihollisuus on päättynyt, voimme puristaa toistemme käsiä ... keisari Napoleonin hartain toivo on saada tavata ruhtinas Auersperg". Sanalla sanoen, nämä herrat eivät suotta ole gascognelaisia, he pimittävät Auerspergin kauniilla sanoillaan, hän on niin lumottu äkillisestä sydämellisestä tuttavuudestaan ranskalaisiin sotamarskeihin, ja Muratin mantteli ja kameelikurjen sulat häikäisevät siihen määrin hänen silmänsä,qu'il n'y voit que du feu, et oublie celui qu'il devonit faire, faire sur l'ennemi.[71](Huolimatta puheensa elävyydestä, Bilibin ei sentään unohtanut pysähtyä tämän sanasutkauksensa jälkeen, jotta ruhtinas Andrei olisi ehtinyt täysin käsittää sen arvon.) Ranskalainen pataljoona juoksee siltavarusteelle, tykit tukitaan, ja silta on valloitettu. Ei, tämä ei vielä mitään, — jatkoi hän, rauhoittuen hieman, kuullessaan oman puheensa sulouden, — tämäpä vasta jotain: ali-upseeri jonka hallussa oli merkinantotykki sillan sytyttäjille ja miinain räjäyttäjille, tämä ali-upseeri, kun huomasi, että ranskalaiset juoksevat sillalle, tahtoi jo ampua, mutta Lannes töykkäsi häntä käteen. Aliupseeri, joka nähtävästi oli kenraaliaan järkevämpi, menee Auerspergin luo ja sanoo: "Ruhtinas, teidät petetään, kas tuolla ovat ranskalaiset!" Murat huomaa, että kaikki on hukassa, jos ali-upseeri saa puhua. Teeskennellyn ihmettelevänä (aito gascognelainen) kääntyy hän Auerspergiin: "Enpä tosiaan näe tässä koko maailman ylistämää itävaltalaista sotakuria", hän sanoo, "ja te sallitte sotilaan täten puhua itsellenne!" Tämä on nerokasta. Ruhtinas Auersperg loukkautuu ja käskee vangita ali-upseerin. Ei, mutta myöntänette, että tämä siltajuttu on verraton. Tätä ei enää voi nimittää tyhmyydeksi, ei halpamaisuudeksi...
— Kenties kavallukseksi, — sanoi ruhtinas Andrei, jonka mieleen elävästi kuvastuivat harmaat sinellit, haavat, ruudin savu ja kunnia, joka häntä odotti.
— Eipä siksikään. Se saattaisi hovin liian huonoon valoon, — jatkoi Bilibin. Tämä ei ole kavallusta, ei halpamaisuutta, ei tyhmyyttä; tämä on samaa kuin Ulmin luon... — Hän näytti miettivän, etsivän sopivaa lausepartta: —c'est ... c'est du Mack. Nous sommes mackes,[72]— sanoi hän viimein, tuntien samalla, että oli päästänyt sanasutkauksen, vieläpä sattuvankin sanasutkauksen, jota usein toistellaan.
Mielihyvän merkiksi hän päästi kurtut otsaltaan ja alkoi, hillitysti hymyillen, tarkastaa kynsiään.
— Mihin menette? — sanoi hän äkkiä, kääntyen ruhtinas Andreihin, joka oli noussut seisaalleen ja astui huoneensa ovea kohti.
— Lähden matkalle.
— Mihin?
— Armeijaan.
— Olihan aikomuksenne viipyä vielä kaksi päivää.
— Mutta nyt lähden heti.
Ja annettuaan määräyksiä lähtönsä johdosta, ruhtinas Andrei poistui omaan huoneeseensa.
— Kuulkaahan, rakkaani, — sanoi Bilibin, tultuaan ruhtinas Andrein huoneeseen. — Olen ajatellut teitä. Miksi lähdette?
Ja osoittaakseen todistelunsa kumoamattomuuden, hän päästi kaikki kurtut kasvoiltaan.
Ruhtinas Andrei katsahti kysyvästi toveriinsa eikä vastannut mitään.
— Miksi matkustatte? Tiedän teidän arvelevan, että velvollisuutenne on rientää armeijaan, kun sen asema on uhattu. Ymmärsin tämän, (mon cher, c'est de l'heroisme".[73]
— Ei lainkaan, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Mutta olettehan filosoofi; olkaa sitä täydellisesti, tarkastakaa asioita toiseltakin kannalta, ja olette huomaava, että teidän velvollisuutenne päinvastoin on säästää itseänne. Jättäkää armeijan pelastaminen toisten huoleksi, jotka eivät enää mihinkään kelpaa... Teitä ei ole käsketty palaamaan, ja täältä teitä ei päästetty; voitte siis jäädä tänne ja matkustaa meidän kanssamme, minne vieneekin meidät onneton kohtalomme. Kerrotaan, että matkustamme Olmütziin. Ja Olmütz on erittäin hauska kaupunki. Ja minun vaunuissani matkustamme sangen mukavasti ja rauhallisesti.
— Jättäkää jo leikinlasku, — sanoi Bolkonski.
— Puhun teille vakavasti, ystävänä. Ajatelkaahan. Minne ja miksi matkustatte, kun kerran voitte jäädä tänne? Teillä on valittavana näiden kahden välillä (hänen päänahkansa vetäytyi kurttuihin vasemman ohimon yläpuolella): joko ette saavu armeijaan, ja rauha solmitaan; tai saavutte ja ja'atte koko Kutusovin armeijan kanssa häviön ja häpeän.
Ja Bilibin päästi kurtut siliytymään, tuntien, että hänen dilemmansa oli kumoamaton.
— Tämä asia ei ole minun päätettävissäni, — sanoi ruhtinas Andrei kylmästi, mutta hän ajatteli: "lähden pelastamaan armeijaa".
— Rakkaani, olette sankari, — sanoi Bilibin.
Käytyään hyvästijätöllä sotaministerin luona, lähti ruhtinas Andrei vielä samana yönä matkalle armeijaan, itsekään tietämättä, mistä sen tapaisi, ja peläten joutuvansa Kremsin tiellä ranskalaisten käsiin.
Brünnissä oli koko hovi lähtöhommissa, ja raskas kalusto oli jo matkalla Olmütziin. Etzelsdorfin luona tuli ruhtinas Andrei sille tielle, jota myöten venäläinen armeija pakeni tulisella kiireellä ja suurimmassa epäjärjestyksessä. Tie oli niin täyteen ahtautunut kuormavaunuja, että hänen oli mahdoton jatkaa matkaa vaunuissaan. Otettuaan kasakkapäälliköltä hevosen ja kasakan, lähti ruhtinas Andrei nälkäisenä ja väsyneenä etsimään ylipäällikköä ja kuormavaunujaan. Matkalla kuuli hän mitä huolestuttavimpia huhuja armeijan tilasta, ja nähdessään nuo suin päin pakenevat joukot, alkoi hän niihin uskoakkin.
Hänen mieleensä muistuivat Bonaparten sanat, jotka tämä sodan alkaessa oli lausunut armeijalle antamassaan päiväkäskyssä: (Cette armée russe, que l'or d'Angleterre a transportée des extrémités de l'univers, nous allons lui faire eprouver le même sort (le sort de l'armée d'Ulm)".[74]Ja nämä sanat herättivät hänessä samalla kertaa ihailua tuohon nerokkaaseen sankariin, loukatun kunnian tuntoa ja maineen toiveita. "Mutta jollei muu autakkaan kuin kuolema?" hän ajatteli. "Mitäpä siitä, jos niin tarvitaan! Osannen kuolla yhtä hyvin kuin muutkin."
Halveksuen katseli ruhtinas Andrei näitä loppumattomia sekasin kulkevia joukko-osastoja, kuormia, tykkejä, ja taas kuormia, kuormia, ja yhä kuormia jos jonkinlaisia, jotka milloin sivuuttaen toisiaan, milloin kolmen ja neljän kertaisissa jonoissa kulkien sulkivat koko leveydeltään poroisen tien. Joka puolelta, edestä ja takaa, niin pitkältä kuin korva eroitti, kuului pyörien kolinaa, vaunulaiteiden, tykintelojen ja rattaiden rätinää, kavioiden kapsetta, ruoskain viuhinaa, sotilaiden, palvelijain ja upseerien huutoja, hoputtamista ja sättimistä. Tien vierillä tapasi ruhtinas Andrei tuon tuostakin milloin nyljettyjä, milloin nylkemättömiä hevosenraatoja, särkyneitä rattaita, joiden vieressä istui sotilaita aivan kuin jotain odotellen. Kylien kohdalla näki hän osastoistaan eronneita sotilaita, joista toiset kiirehtivät kyliä kohden, toiset jo palailivat niistä, kantaa laahustaen kanoja, lampaita, heiniä ja kaikellaisella tavaralla täytettyjä säkkejä. Ala- ja ylämä'issä syntyi aivan sietämätön ahdinko, ja kuului korvia vihlovaa huutoa ja kirkunaa. Sotilaat seisoivat polvia myöten porossa ja kannattelivat tykkejä ja kuormia: ruoskat räiskivät, kaviot livastelivat, vetohihnat katkeilivat ja rinnat korahtelivat huudoista. Pakoretkeä johtavat upseerit ratsastelivat edestakaisin kuormien välitse. Heikosti kuuluivat heidän äänensä tämän yleisen melun keskestä, ja heidän kasvojensa ilmeistä saattoi huomata, että he olivat toivottomia tämän sekasorron suhteen.
"Tässä siis on se rakas, oikea-uskoinen sotajoukko", ajatteli Bolkonski, muistellen Bilibinin sanoja.
Ruhtinas Andrei tahtoi kysyä joltakulta, missä ylipäällikkö nykyään oleksii, ja sentähden ajoi hän kuormaston luo. Suoraan häntä kohti kulkivat yhden hevosen vetämät ajoneuvot, mitkä nähtävästi olivat sotilaiden tilapäisesti kyhäämät ja muistuttivat vankkurien, kabrioletin ja vaunujen sekasikiötä. Ajoneuvoja ohjasi sotilas, ja nahkaisen katoksen alla istui kokonaan huiveihin kääriytynyt nainen. Ruhtinas Andrei oli jo saapunut kuormaston luo ja oli jo kerinnyt kysymäänkin asiaansa eräältä sotilaalta, kun yhtäkkiä katoksen alla istuvan naisen toivottomat huudot kiinnittivät hänen huomionsa. Kuormastoa johtava upseeri hutki näiden kummallisten ajoneuvojen ajuria, kun tämä pyrki sivuuttamaan kuormaston, ja jokunen lyönti sattui naisen jalkoja peittävään verhokkeeseen. Nainen huusi vimmatusti. Kun hän huomasi ruhtinas Andrein pisti hän päänsä kuomusta, huitoi laihoilla käsillään ja huusi:
— Adjutantti! Herra adjutantti! Jumalan nimessä ... puollustakaa... Mitä tästä tulee?... Olen seitsemännen jääkärirykmentin lääkärin vaimo ... eivät päästä kulkemaan; olemme jääneet rykmentistämme, olemme eksyneet...
— Lyön mäsäksi, käännä takasin! — huusi vihastunut upseeri sotilaalle: — käännä takasin luhjinesi.
— Herra adjutantti, puollustakaa. Mitä tämä on? — huusi lääkärin vaimo.
— Sallikaa näiden ajoneuvojen jatkaa matkaa. Ettekö näe, että kulkija on nainen? — sanoi ruhtinas Andrei, ratsastaen upseerin luo.
Upseeri vilkasi häneen, mutta, vastaamatta sanaakaan, hän kääntyi taas sotilaaseen: "Minä sinut sivuutan... Takasin!"...
— Päästäkää, sanon teille, — toisti ruhtinas Andrei, piukistaen huuliaan.
— Ken olet sinä sitten? — kysyi upseeri raivostuneen kiivaasti, kääntyen ruhtinas Andreihin. — Ken olet? Oletko sinä (hän lausui erityisen merkitsevästisinäsanan) päällikkö, vai kuinka? Tässä olen minä päällikkö, etkä sinä. Sinä siinä, takasin, — ärjäsi hän sotilaalle, — lyön mäsäksi.
Tämä "mäsäksi lyöminen" näytti häntä erityisesti miellyttävän.
— Kylläpä sai adjutantti pahanen, — kuului ääni takaa.
Ruhtinas Andrei huomasi, että upseeri oli suotta aikojaan ärtynyt sellaiseen raivopuuskaan, jollaisen vallassa ihmiset eivät tavallisesti tiedä, mitä puhuvat. Hän huomasi, että kuomussa istuvan lääkärin vaimon puollustaminen saattoi viedä siihen, mitä hän enin maailmassa pelkäsi — saattoi tehdä hänet naurettavaksi; mutta hänen vaistonsa sanoi toista. Ei kerinnyt upseeri lausumaan viimeistä sanaansa, kun ruhtinas Andrei, kasvot vihan vääntäminä, ruoska koholla, ajoi hänen luokseen.
— Sal-l-i-kaa hei-dän men-nä!
Upseeri häiläytti kädellään ja poistui kiireesti.
— Kaikki lähtee epäjärjestys näistä esikuntalaisista, — mutisi hän. — Tehkää häntä mielenne mukaan.
Ruhtinas Andrei lähti kiireesti, silmät maahan luotuina, lääkärin vaimon luota, joka nimitti häntä pelastajakseen, ja lähti ajamaan täyttä laukkaa kylää kohti, missä ylipäällikön sanottiin majailevan. Ajaessaan hän kirvelevin sydämin muisteli tämän häpeällisen kohtauksen pienimpiäkin yksityiskohtia.
Saavuttuaan kylään hän laskeusi ratsultaan ja lähti jalan astumaan ensimäistä taloa kohti, missä hän aikoi edes hetkisen levähtää, hieman aterioida ja selvitellä näitä loukkaavia, kiusallisia aatoksiaan. "Tämä on rosvojoukko, vaan ei suinkaan sotajoukko", päätteli hän itsekseen, lähestyessään talon akkunaa. Samassa kuuli hän nimensä mainittavan. Ääni oli hänelle tuttu.
Hän vilkasi sivulleen. Pienestä akkuna pahasesta pistäytyivät esiin Nesvitskin kauniit kasvot. Hän pureskeli jotain mehevässä suussaan ja kutsui ruhtinas Andreita luokseen, huitoen käsillään.
— Bolkonski, Bolkonski, etkö kuule? Tule kiireemmin, — hän huusi.
Huoneeseen tultuaan tapasi ruhtinas Andrei Nesvitskin ja erään toisen adjutantin, jotka paraillaan aterioivat. He kiirehtivät ruhtinas Andreilta utelemaan uutisia. Tuttavainsa kasvoilla huomasi Bolkonski levottomuuden ilmeen. Erittäin oli tämä ilme huomioitavissa Nesvitskin alati nauravilla kasvoilla.
— Missä on ylipäällikkö? — kysyi Bolkonski.
— Täällä, tuossa talossa, — vastasi adjutantti.
— Onko sitten totta, että on solmittu rauha ja antauduttu? — kysyi Nesvitski.
— Samaa kysyn teiltä. En tiedä mitään; vaivoin pääsin tänne.
— Mitä meistä, veliseni! Kauheata! Kadun veliseni: Mackille nauroimme, mutta huonommin käy itsellemme, — sanoi Nesvitski. — Mutta istuhan ja syö jotakin.
— Ette nyt, ruhtinas, löydä tavarakuormaanne, ettekä muutakaan, ja Jumala tietää, missä lienee Pietarinne, — sanoi toinen adjutantti.
— Missä on pääkortteeri?
— Znaimissa aijomme viettää yön.
— Ja minä kun niin laittelin mukaani kaikki mahdolliset esineet, sälytin kahden hevosen selkään, — puheli Nesvitski, ja miten erinomaiset olivat tavarakääröni. Olisivatpa kestäneet, vaikka Böhmin vuoriston yli olisimme samoilleet. Huonosti ovat asiat, veliseni. Et ole varmaankaan terve, kun noin tempoilet? — kysyi Nesvitski, huomattuaan, miten ruhtinas Andreita puistatti, aivan kuin hän olisi koskettanut Leidenin pulloihin.
— Tervehän minä, — vastasi ruhtinas Andrei.
Samassa muistui hänen mieleensä äskeinen kohtaus lääkärin vaimon ja kuormasto-upseerin kanssa.
— Mitä tekee ylipäällikkö täällä? — hän kysyi.
— En lainkaan käsitä, — vastasi Nesvitski.
— Eräs seikka on minulle selvillä: kaikki on alhaista, alhaista, alhaista, — sanoi ruhtinas Andrei ja lähti taloon, missä ylipäällikkö majaili.
Hän kulki Kutusovin vaunujen ohi, sivuutti seurueupseerien ja pihalla meluavain kasakkain uupuneet hevoset ja saapui lopulta eteiseen. Hänelle ilmoitettiin, että Kutusof oli tuvassa Bagrationin ja Weihrotherin kanssa. Weihrother oli itävaltalainen kenraali, joka oli astunut Schmidtin sijalle esikuntaan. Eteisessä istui pikku Koslovski kyykyllään kirjurin edessä. Kirjuri istui hihat käärittyinä kumolleen käännetyllä puikolla ja kirjoitti kiireesti. Koslovskin kasvot olivat raukean väsyneet, — nähtävästi ei hänkään ollut nukkunut yötään. Hän vilkasi ruhtinas Andreihin, muttei edes nyökäyttänyt hänelle päällään.
— Toinen linja... Joko olet kirjoittanut? hän jatkoi, sanellen kirjurille: — Kievin krenatöörit, Podolin...
— En ehdi, teidän jalosukuisuutenne, — vastasi kirjuri töykeän kiukkuisesti ja katsahti Koslovskiin.
Oven takaa kuului samassa Kutusovin ääni. Hän puhui sangen vilkkaasti, ja selvästi voi päättää hänen äänestään, että hän oli johonkin tyytymätön. Hänet keskeytti toisinaan ruhtinas Andreille outo ääni. Kun ruhtinas Andrei kuuli nämä äänet ja ajatteli, miten välinpitämättömästi Koslovski oli katsahtanut häneen, miten töykeästi oli käyttäytynyt väsynyt kirjuri, miten kirjuri ja Koslovski aivan ylipäällikön saatuvilla kyyröttivät lattialla puikon ääressä, ja miten äänekkäästi hevosia pitelevät kasakat naureskelivat aivan ylipäällikön akkunan alla, kun hän ajatteli kaikkea tätä, niin tunsi hän, että tulossa oli jotain tärkeätä, kauheata.
Hän kääntyi päättävästi Koslovskiin ja vaati häneltä vastausta.
— Heti paikalla, ruhtinas, — sanoi Koslovski. — Kirjoitamme taistelujärjestelyä Bagrationille.
— Entä antautuminen?
— Turhaa puhetta; valmistaudutaan taisteluun.
Ruhtinas Andrei astui ovea kohti, jonka takaa oli kuulunut puhetta. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ovenripaan, vaikenivat ääneet, ovi avautui, ja kynnykselle ilmestyi pöhönaamainen, könkönenäinen Kutusof. Ruhtinas Andrei seisoi aivan ylipäällikön edessä; mutta tämän ainoan näkevän silmän ilmeestä voi päättää, että aatokset ja huolet niin kokonaan olivat bänet vallanneet, ettei hän tuntenut edes adjutanttiaan, vaikka katsoikin häntä suoraan silmiin.
— No, oletko lopettanut? — kysyi hän Koslovskilta.
— Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne.
Ylipäällikön jälissä astui yteiseen Bagration. Hän oli varreltaan lyhyläntä, kuivankälpeä, keski-ikäinen mies, jonka itämaiset, liikkumattomat kasvot ilmaisivat tahdon lujuutta.
— Teidän ylhäisyytenne, olen palannut, — toisti ruhtinas Andrei jotenkin äänekkäästi, ojentaen ylipäällikölle kirjettä.
— Vai niin, Wienistäkö? Hyvä. Sittemmin, sittemmin!
Kutusof ja Bagration astuivat portaille.
— No, ruhtinas, hyvästi, — sanoi Kutusof Bagrationille. — Kristus olkoon kanssasi. Siunaan sinut suureen urotyöhön.
Kutusovin kasvoilta katosi yhtäkkiä jäykkyys, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Vasemmalla kädellään veti hän Bagrationin luokseen ja oikealla kädellään, jossa oli sormus, hän siunasi ystävänsä ja käänsi hänelle pöhöttyneen poskensa suudeltavaksi. Bagration suuteli häntä kaulalle.
— Kristus olkoon kanssasi! — toisti Kutusof ja lähti vaunujensa luo. — Istuudu vierelleni, — sanoi hän Bolkonskille.
— Teidän ylhäisyytenne, tahtoisin jäädä tänne ja olla täällä hyödyksi. Sallikaa minun jäädä Bagrationin osastoon.
— Istuudu, — sanoi Kutusof ja huomattuaan, että ruhtinas Andrei oli kahden vaiheilla, hän lisäsi: — itsekin tarvitsen kunnollisia upseereja, itsekin tarvitsen.
He istuutuivat vaunuihin ja ajoivat jonkun aikaa puhumatta sanaakaan.
— Vielä on paljon tehtävää, paljon, — sanoi Kutusof, ja vanhuksen läpitunkeva ilme näytti ilmaisevan, että hän käsittää ne tunteet, jotka liikkuvat ruhtinas Andrein sydämessä. — Jos Bagrationin osastosta huomenna on jälellä kymmeneskin osa, niin kiitän Jumalaa, — jatkoi Kutusof, aivan kuin olisi puhellut itsekseen.
Ruhtinas Andrei katsahti Kutusoviin, ja tahtomattaan kiintyivät hänen silmänsä puolen kyynärän päässä hänestä oleviin puhtaaksi huuhdeltuihin arven poimuihin ylipäällikön ohimolla ja hänen kuopastaan valuneeseen silmäänsä. Arpi oli muistona luodista, joka Ismailovin luona oli lävistänyt hänen päänsä. "Niin, hänellä on oikeus puhua näin rauhallisesti noiden ihmisten kuolemasta!" ajatteli Bolkonski.
— Siksipä pyydänkin päästä tähän osastoon, — sanoi Bolkonski.
Kutusof ei vastannut. Hän oli jo nähtävästi kokonaan unohtanut sen, mitä oli lausunut, ja istui ajatuksiinsa vaipuneena. Vaunut vaappuivat tasaisesti joustavilla linjaaleillaan. Viiden minutin kuluttua kääntyi Kutusof ruhtinas Andreihin. Hänen kasvoillaan ei ollut enää kiihtymyksen jälkeäkään. Hienon leikillisesti kyseli hän ruhtinas Andreilta yksityiskohtia keisarin ja hänen keskustelustaan, arvosteluita Kremsin taistelusta ja muutamain heille molemmille tuttavain naisten vointia.
Lokakuun ensimäisenä päivänä sai Kutusof urkkijaltaan tiedon, joka uhkasi saattaa koko hänen armeijansa perikadon partaalle. Urkkija ilmoitti, että ranskalaiset, kuljettuaan Wienin sillan yli, uhkaavat suunnattomine voimineen Kutusovin yhteyttä Venäjältä tulevien joukkojen kanssa. Jos Kutusof jää Kremsiin, katkaisee Napoleon häneltä kaikki yhdyslinjat ja saartaa hänen neljänkymmenentuhannen miehen suuruisen nääntyneen armeijansa sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisilla joukoillaan, ja täten kävisi Kutusoville samoin kuin Mackille Ulmin luona. Jos Kutusof taas poikkeaa siltä tieltä, jota myöten saapuvat apujoukot Venäjältä, niin täytyy hänen joukkonsa vetäytyä tiettömille, tuntemattomille seuduille Böhmin vuoristoon, täällä torjua ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksiä, ja viimeinenkin toivo Buxhövdeniin yhtymisestä on mennyttä. Jos hän taas vetäytyy Kremsistä Olmütziä kohti yhtyäkseen Venäjältä tuleviin joukkoihin, niin on vaara tarjolla, että ranskalaiset, jotka jo ovat kulkeneet Wienin sillan yli, saapuvat perille ennen häntä, ja silloin täytyy hänen ryhtyä taisteluun marssikunnossa raskaine kuormastoineen ja otella kolme kertaa itseään voimakkaamman vihollisen kanssa, joka ahdistelee häntä kahdelta suunnalta.
Kutusof valitsi viimeksi mainitun suunnan.
Kuljettuaan Wienin sillan yli etenivät ranskalaiset pikamarssissa Znaimia kohti, kuten urkkija oli ilmoittanut. Znaim sijaitsee Kremsin—Olmützin tien varrella, runsaasti sadan virstan matkalla Kremsistä, Jos siis Kutusof ehtisi Znaimiin ennen ranskalaisia, olisi vielä toivoa armeijan pelastamisesta; mutta jos ranskalaiset ehtisivät ennen, niin silloin odottaisi armeijaa joko Mackin kohtalo tai täydellinen perikato. Koko armeijoineen ei Kutusof voinut ajatellakkaan ehtivänsä ennen ranskalaisia. Matka Wienistä Znaimiin oli lyhempi kuin Kremsistä, ja sitä paitsi oli tie tuntuvasti parempi.
Vielä samana yönä lähetti Kutusof neljäntuhannen miehen suuruisen etujoukon Bagrationin johdossa vuoritse Kremsin—Znaimin tieltä Wienin—Znaimin tielle. Bogrationin oli levähtämättä kuljettava tämä taival, asetuttava rintamineen Wieniä kohti ja, jos ehtisi ranskalaisten eteen, pidätettävä heitä viimeiseen saakka. Kutusof lähti kuormastoineen ja tykistöineen marssimaan Znaimia kohti.
Kuljettuaan nälkäisine, paljasjalkaisine joukkoineen, joista kolmas osa uupui tielle, myrsky-yönä tiettömässä vuoristossa neljäkymmentäviisi virstaa, saapui Bagration muutamia tunteja ennen ranskalaisia Hollabrunniin, joka sijaitsee Wienin—Znaimin tien varrella. Saapuakseen kuormastoineen Znaimiin täytyi Kutusovin kulkea vielä kokonainen vuorokausi, ja sentähden piti Bagrationin neljäntuhannen miehen suuruisella nälkäisellä, uupuneella etujoukollaan pidätellä Hallabrunnin luona koko vihollisarmeijaa kaksikymmentäneljä tuntia. Tämä näytti aivan mahdottomalta. Mutta kummallinen sattuma teki mahdottoman mahdolliseksi. Hurmaantuneena petoksensa onnistumisesta, jonka seurauksena oli Wienin sillan joutuminen taistelutta ranskalaisille, luuli Murat voivansa pettää Kutusovinkin. Tavattuaan Bagrationin heikon osaston Znaimin tiellä luuli Murat olevansa tekemisissä Kutusovin koko armeijan kanssa. Jotta hän täydellisesti voisi lyödä tämän armeijan, täytyi hänen odottaa Wienistä tulevia joukkoja. Sentähden ehdotti hän Bagrationille kolmipäiväistä aselepoa, jonka kuluessa armeijat eivät saisi vaihtaa asemiaan eivätkä liikkua paikoiltaan. Hän vakuutteli, että rauhanneuvottelut jo olivat käymässä, ja että hän, turhaa verenvuodatusta välttääkseen, tarjoaa aselepoa. Itävaltalainen kenraali, kreivi Nostitz, joka oli etuvartioston päällikkönä, uskoi Muratin lähetin sanoihin ja vetäytyi takasin, jättäen siten Bagrationin osaston vaaralle alttiiksi. Toinen lähetti saapui venäläisten ketjuun, tuoden saman tiedon rauhanneuvotteluista ja tarjosi kolmipäiväistä aselepoa. Bagration vastasi, ettei hän voi päättää sitä eikä tätä aselevosta, ja lähetti adjutanttinsa ilmoittamaan Kutusoville hänelle esitetyn aselevon ehdoista.
Kutusoville tarjosi aselepo ainoan keinon ajan voittamiseksi, ja Bagrationin nääntyneelle osastolle saataisiin täten välttämätöntä lepoa, ja aselevon aikana saattaisivat kuormasto ja tykistö (niiden etenemisestä eivät ranskalaiset tietäneet) edetä edes yhden päivämarssin verran Znaimia kohti. Aselepo oli siis ainoa ja odottamaton keino armeijan pelastamiseksi. Saatuaan tämän tiedon lähetti Kutusof viipymättä esikunnassaan palvelevan kenraaliadjutantti Winzingeroden vihollisen leiriin. Tämä sai toimekseen suostua aselevon ehtoihin ja sen ohessa piti hänen esittää antautumisen ehdot. Samalla lähetti Kutusof adjutantteja hoputtaman kuormaston kulkua Kremsin—Znaimin tiellä. Ainoastaan Bagrationin nääntyneen, nälkäisen osaston piti jäädä paikoilleen kahdeksan kertaa voimakkaamman vihollisen lähettyville peittämään koko armeijan ja kuormaston liikkeitä.
Kutusovin toiveet toteutuivat siinä suhteessa, että antautumisen ehdottaminen, joka ei velvoittanut häntä mihinkään antoi osalle kuormastoa tilaisuuden kulkea rauhassa Znaimiin, ja siinäkin suhteessa, että Muratin erehdys sangen pian huomattiin. Heti kun Bonaparte, joka majaili Schönbrunnissä, kahdenkymmenenviiden virstan päässä Hollabrunnista, oli saanut Muratin tiedonannon ja aselevon ja antautumisen suunnitelmat, huomasi hän petoksen ja kirjoitti Muratille näin kuuluvan kirjeen:
Prinssi Muratille. Schönbrunn, brumairen 25 p:nä v. 1805, klo 8 aamulla.En löydä sanoja ilmaistakseni teille mielipahaani. Johdatte ainoastaan etujoukkojani eikä teillä ole oikeutta tehdä aselepoa käskyttäni. Riistätte minulta sotaretken hedelmät. Lopettakaa viipymättä aselepo ja hyökätkää vihollisen kimppuun. Ilmoittakaa hänelle, ettei kenraalilla, joka on allekirjoittanut antautumisehdot, ole siihen oikeutta eikä siihen ole oikeutta kenellään muulla kuin Venäjän keisarilla.Muuten, jos Venäjän keisari suostuu mainittuihin ehtoihin, niin suostun minäkin; mutta tässä on kyseessä petos. Menkää, hävittäkää Venäjän armeija ... voitte anastaa kuormaston ja tykistön.Venäjän keisarin kenraaliadjutantti on... Upseereilla ei ole mitään merkitystä, kun heillä ei ole valtuutta; kenraaliadjutantilla ei sellaista ole... Itävaltalaiset antoivat vetää itseään nenästä Wienin sillalla, nyt annatte te keisarin adjutantin tehdä teille samoin.
Prinssi Muratille. Schönbrunn, brumairen 25 p:nä v. 1805, klo 8 aamulla.
En löydä sanoja ilmaistakseni teille mielipahaani. Johdatte ainoastaan etujoukkojani eikä teillä ole oikeutta tehdä aselepoa käskyttäni. Riistätte minulta sotaretken hedelmät. Lopettakaa viipymättä aselepo ja hyökätkää vihollisen kimppuun. Ilmoittakaa hänelle, ettei kenraalilla, joka on allekirjoittanut antautumisehdot, ole siihen oikeutta eikä siihen ole oikeutta kenellään muulla kuin Venäjän keisarilla.
Muuten, jos Venäjän keisari suostuu mainittuihin ehtoihin, niin suostun minäkin; mutta tässä on kyseessä petos. Menkää, hävittäkää Venäjän armeija ... voitte anastaa kuormaston ja tykistön.
Venäjän keisarin kenraaliadjutantti on... Upseereilla ei ole mitään merkitystä, kun heillä ei ole valtuutta; kenraaliadjutantilla ei sellaista ole... Itävaltalaiset antoivat vetää itseään nenästä Wienin sillalla, nyt annatte te keisarin adjutantin tehdä teille samoin.
Napoleon.
Bonaparten adjutantti nousi ratsulle ja lähti täyttä neljää viemään tätä uhkaavaa kirjettä Muratille. Luottamatta kenraaleihinsa ja peläten menettävänsä valmiin saaliin, lähti Bonaparte koko kaartineen taistelukentälle. Mutta huolettomana sytytteli Bagrationin neljäntuhannen miehen suuruinen osasto nuotioitaan; sotilaat lämmittelivät, kuivailivat vaatteitaan ja keittivät taas ensi kerran puuroa kolmipäiväisten rasitusten ja kärsimysten jälkeen. Kenkään sotilaista ei tiennyt eikä ajatellut tulevia kohtaloita.
Neljättä käydessä iltapäivällä saapui ruhtinas Andrei, joka viimein oli saanut Kutusovin pyyntöönsä suostumaan, Grundiin ja meni heti ilmoittamaan tulostaan Bagrationille. Bonaparten adjutantti ei vielä ollut saapunut Muratin osastoon, eikä taistelu vielä ollut alkanut. Bagrationin osastossa oltiin aivan tietämättömiä asiain yleisestä menosta, puheltiin rauhasta, mutta pidettiin sitä kuitenkin mahdottomana. Puheltiin myös taistelusta, mutta kukaan ei voinut edes aavistaa, miten lähellä se todellisuudessa oli. Bagration, joka tiesi ruhtinas Andrein olevan rakastettavan ja luotettavan adjutantin, kohteli häntä erityisellä "päällikkömäisellä" huomaavaisuudella ja suopeudella, ilmoitti hänelle, että joko tänään tai huomenna tapahtuu taistelu, ja jätti hänen tahdostaan riippuvaksi, haluaako hän taistelun aikana seurata häntä vai siirtyykö mieluummin jälkijoukkoon järjestämään peräytymistä, "mikä myös on sangen tärkeätä".
— Muuten, tänään varmaankaan ei taistelua tapahdu, — sanoi Bagration, aivan kuin olisi tahtonut rauhoittaa ruhtinas Andreita.
"Jos hän on niitä tavallisia esikunnan keikareita, joka on lähetetty tänne ristin saantiin, niin saa hän palkinnon jälkijoukossakin, mutta jos hän haluaa seurata minua, niin tulkoon ... kyllä hänelle paikka löydetään, jos hän on urhoollinen upseeri", ajatteli Bagration. Ruhtinas Andrei ei vastannut sanaakaan, pyysihän vain saada lähteä asemille ottaakseen selvän joukkojen asemista, jotta tarpeen tullen osaisi mennä oikealle paikalle. Osaston päivystäjä, kaunis, keikarimaisesti puettu upseeri, jolla oli jalokivisormus etusormessa, ja joka mielellään, vaikkakin huonosti, puhui ranskaa, tarjoutui ruhtinas Andreille oppaaksi.
Kaikkialla tapasivat he märkiä, surullisen näköisiä upseereja, jotka kuljeskelivat aivan kuin jotain etsien, ja sotilaita, jotka kylästä kantoivat ovia, raheja ja aitoja.
— Tästä joukosta emme vain voi vapautua, ruhtinas, — sanoi esikunta-upseeri, osoittaen muonakauppiaan telttaa. — Päälliköt ovat välinpitämättömiä. Tänne he kokoontuvat ja istuskelevat päiväkaudet. Aamulla kaikki karkoitin; katsokaahan, taas on teltta äärillään. Täytyy mennä, ruhtinas, heitä hieman säikäyttämään. Odottakaa hetkinen.
— Poiketkaamme todellakin, minäkin ostan juustoa ja leipää, — sanoi ruhtinas Andrei, joka ei vielä ollut kerinnyt aterioimaan.
— Miksette sanonut, ruhtinas, olisinpa tarjonnut vieraanvaraisuuttani.
He laskeutuivat ratsuiltaan ja menivät muonakauppiaan telttaan. Muutamia punanaamaisia, väsähtäneen näköisiä upseereja istui pöytien ääressä, juoden, syöden.
— Mitä tämä merkitsee, hyvät herrat, — sanoi esikunta-upseeri nuhtelevasti, ja hänen äänensävystään huomasi, ettei hän ensi kertaa lausunut näitä sanoja. — Onhan kielletty poistumasta asemilta. Ruhtinas on käskenyt karkoittamaan kaikki. Entä te, herra alikapteeni, — sanoi hän pienelle, laihalle, likaiselle tykistöupseerille, joka sukkasillaan (hänen saappaansa oli muonakauppias asettanut kuivumaan), seisoi tulijain edessä ja hymyili hieman luonnottomasti.
— Niin, ettekö häpeä, kapteeni Tushin? — jatkoi esikunta-upseeri: — teidän tykistöupseerina pitäisi olla muille esikuvana, ja olette saappaitta. Jos hälytetään, niin olettepa komea sukkasilla. (Esikunta-upseeri hymähti.) Suvaitkaa lähteä kukin asemalleen, herrat upseerit, kaikki, kaikki, — lisäsi hän käskevästi.
Ruhtinas Andrei ei voinut olla hymähtämättä, katsahdettuaan alikapteeni Tushiniin. Vaiti ollen ja hymyillen, Tushin väännältihe jalalta toiselle ja katseli kysyvästi suurilla, viisailla ja hyvänsuovilla silmillään milloin ruhtinas Andreihin, milloin esikunta-upseeriin.
— Sotilaat sanovat: paljasjaloin on mukavampi, — sanoi Tushin, kainosti hymyillen, ja tahtoi nähtävästi päästä ikävästä asemastaan leikinlaskulla.
Mutta hän ei ollut vielä sanonut sanottavaansa, kun tunsi, ettei leikinlasku sujunutkaan eikä tepsinyt. Hän hämmentyi.
— Suvaitkaa lähteä, — sanoi esikunta-upseeri, koettaen olla vakava.
Ruhtinas Andrei katsahti vielä kerran tykistöupseeriin. Hänessä oli jotain erikoista, jotain aivan epäsotilaallista, jonkun verran naurettavaa, mutta silti jotain sanomattoman viehättävää.
Esikunta-upseeri ja ruhtinas Andrei nousivat ratsuilleen ja lähtivät ajamaan edelleen.
Kaikkialla kohtasivat he eri aselajeihin kuuluvia, jalanastuvia sotilaita ja upseereja. Saavuttuaan kylän taakse huomasivat ratsastajat äsken luotuja punertavia saviröykkiöitä; siinä kaivettiin maavarustuksia. Kylmästä tuulesta välittämättä, puuhaili siinä muutaman pataljoonan miehistö paitahihasillaan, aivan kuin valkeat muurahaiset. Vallin takaa lenteli pyrynään punertavaa savea, mutta heittäjiä ei näkynyt. Esikunta-upseeri ja ruhtinas Andrei ajoivat varustuksen luo, tarkastivat sitä ja lähtivät edelleen. Heti varustuksen takana joutuivat ratsastajat suurehkon sotilasryhmän keskelle; toiset juoksivat ryhmästä varustukseen, toisia tuli lakkaamatta varustuksesta. Ratsastajain täytyi tukkia nenänsä ja kannustaa ratsunsa raviin päästäkseen heitä ympäröivästä myrkähdyttävästä ilmapiiristä.
—Voilà l'agrément des camps, monsieur le prince,[75]— sanoi päivystävä esikunta-upseeri.
Sitten nousivat he vastakkaiselle kukkulalle. Tältä kukkulalta saattoi jo eroittaa ranskalaiset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja alkoi tarkastaa ympäristöä.
— Tuolla on meikäläisten patteri, — sanoi esikunta-upseeri, osoittaen kukkulan korkeinta kohtaa, — sen päällikkönä on samainen sukkajalka torvelo, jonka tapasimme muonakauppiaan teltassa; sieltä näkyy koko ympäristö, menkäämme sinne, ruhtinas.
— Kiitän nöyrimmästi, nyt voin jo yksinkin kulkea, — sanoi ruhtinas Andrei, joka tahtoi päästä erilleen esikunta-upseerista, — suoriudun kyllä yksinäni, kiitän nöyrimmästi.
Esikunta-upseeri jätti hänet, ja hän lähti ratsastamaan yksinään.
Mitä lähemmäs ruhtinas Andrei saapui vihollista sitä järjestyneempiä ja iloisemman näköisiä olivat joukot. Suurin oli ollut epäjärjestys ja alakuloisuus siinä kuormaston osastossa, jonka ruhtinas Andrei oli sivuuttanut aamulla Znaimin tiellä, kymmenen virstan päässä ranskalaisista. Grundissakin oli havaittavissa mieltenkuohua ja jonkinlaista pelkoa. Mutta mitä lähemmäksi ruhtinas Andrei saapui ranskalaisten ketjua sitä levollisemmilta näyttivät venäläiset. Sinellit yllä seisoivat sotilaat riveissä; vääpeli ja komppanianpäällikkö lukivat sotilaita, töykäten sormella rintaan kunkin osaston viimeistä miestä ja käskien näitä pitämään käsiään koholla; kaikkialla hääri sotilaita: toiset kantoivat puita ja risuja, toiset rakensivat kojuja, iloisesti naureskellen ja rupattaen; nuotioiden ääressä istuskeli sotilaita, toiset pukeutuneina, toiset alastomina, kuivaillen paitojaan ja jalkariepujaan, paikkaillen saappaitaan tai sinellejään; paljon tungeskeli sotilaita myös kattilain ja huttupatojen ympärillä. Eräässä komppaniassa oli päivällinen jo valmis, ja vesissä suin katselivat sotilaat höyryäviä kattiloita, odotellen varusmestaria, joka paraillaan puukupposesta tarjosi maistiaisia hirrellä kojunsa edessä istuvalle upseerille.
Eräässä toisessa komppaniassa olivat asiat vieläkin paremmalla kannalla. Siellä oli vielä tilkkanen viinakultaa. Rokonarpinen vääpeli kallisteli putinaista, ja vuorotellen asettivat sotilaat kenttäleilinsä kannen pulittavan putinan suun alle. Hartaan näköisinä kohottivat sotilaaleilin kannen huulilleen, päät taipuivat taaksepäin, ja suitaan maiskutellen ja kuivaten niitä hihoihinsa, he sitten iloisen näköisinä poistuivat vääpelin luota. Kaikkien kasvoilla oli niin rauhallinen ilme, aivan kun ei olisi ollut aavistustakaan vihollisesta eikä taistelusta, joka kuitenkin oli vaativa uhrikseen ainakin puolet miehistöstä. Tuntui kuin olisi rauhallisina valmistauduttu levähtämään jossain syntymäseudulla. Kuljettuaan jääkärirykmentin ohi joutui ruhtinas Andrei reippaitten Kievin krenatöörien joukkoon, jotka puuhailivat yhtä rauhallisina kuin jääkäritkin. Rykmentinpäällikön majan kohdalla, mikä oli korkeampi ja komeampi muita kojuja, näki ruhtinas Andrei plutoonan krenatöörejä rintamassa. Rintaman edessä makasi suullaan alaston sotilas. Kaksi sotilasta piteli onnetonta, ja kaksi lyödä roimi notkeilla vitsoilla häntä paljaalle selälle. Uhri huusi julmasti. Paksu majuri käyskenteli rintaman edessä ja, välittämättä huudoista, puheli taukoamatta:
— Varastaminen on häpeäksi sotilaalle, sotilaan on oltava rehellinen, jalo ja urhokas; mutta ken varastaa toveriltaan, hän ei ole rehellinen; hän on konna. Vielä, vielä!
Ja yhä kuului notkeiden vitsain viuhinaa ja vimmattua, vaikkakin teeskenneltyä huutoa.
— Vielä, vielä, — puheli majuri.
Eräs nuori upseeri kääntyi selin kuritettavaan ja poistui epäröivän ja kärsivän näköisenä rintamasta, katsahtaen kysyvästi ohi ratsastavaan adjutanttiin.
Saavuttuaan äärimäiselle taistelulinjalle lähti ruhtinas Andrei ajamaan pitkin rintamaa. Vasemmalla ja oikealla sivustalla olivat ketjut kaukana toisistaan, mutta keskustassa, sillä kohdalla, missä lähetit aamulla olivat neuvotelleet, ketjut yhtyivät, ja venäläiset ja ranskalaiset olivat niin likityksin, että helposti eroittivat toisensa, vieläpä saattoivat keskustellakin keskenään. Paitsi ketjusotilaita oli tälle kohdalle kokoontunut paljon uteliaita kummaltakin puolelta, jotka naureskellen ja iloa pitäen tarkastelivat kummallisia ja outoja vihollisia.
Vaikka olikin kielletty lähestymästä ketjua, niin eivät päälliköt siitä huolimatta voineet karkoittaa uteliaita, joita aamusta alkaen suurin joukoin tungeskeli kummallakin puolella. Ketjusotilaat, jotka mielestään oikeastaan olivat näiden harvinaisuuksien näyttäjiä, olivat jo tottuneet ranskalaisiin eivätkä sentähden enää heitä tarkastelleetkaan, vaan oli heidän huomionsa enemmän kiintynyt katselijoihin. Ikävissään odottelivat he vahdinmuutosta. Ruhtinas Andrei pysähtyi tarkastelemaan ranskalaisia.
— Katohan, kato, — puheli eräs sotilas toverilleen, osoittaen venäläistä muskettisoturia, joka upseerin seurassa oli tullut aivan ketjulle ja puheli nopeasti ja innokkaasti ranskalaisen krenatöörin kanssa. — Näes, miten lavertaa sukkelaan! Eipä pääse ranskalainen jälissä. Koetappa sinä, Sidorof!
— Odota, kuuntele. Jopa käy ovelasti! — vastasi Sidorof, jota sotilaat pitivät verrattomana ranskan puhujana.
Ranskaa haastava muskettisoturi, jota sotilaat nauraen kuuntelivat, oli Dolohof. Ruhtinas Andrei tunsi hänet ja alkoi kuunnella hänen puhettaan. Dolohof oli saapunut komppanianpäällikkönsä seurassa vasemmalta sivustalta, minne heidän rykmenttinsä oli sijoitettu.
— No, vielä, vielä! — yllytti komppanianpäällikkö Dolohovia. Hän kurottautui eteenpäin kuullakseen jokaisen sanan, vaikkeikaan hän tästä hänelle vieraalla kielellä tapahtuvasta keskustelusta ymmärtänyt sanaakaan. — Koettakaa vielä liukkaammin. Mitä hän sanoo?
Dolohof ei vastannut komppanianpäällikön kysymykseen; hän oli joutunut kiihkeään kiistaan ranskalaisen krenatöörin kanssa. He puhuivat tietystikin sodasta. Ranskalainen, joka sekoitti venäläiset itävaltalaisiin, todisteli, että venäläiset olivat antautuneet Ulmin luona ja että osa heistä oli lähtenyt pakosalle; Dolohof taas väitti, etteivät venäläiset olleet antautuneet, vaan päinvastoin löylyttäneet ranskalaisia.
— Teidät on käsketty täältä karkoittamaan, ja kyllä teidät karkoitammekin, — puheli Dolohof.
— Varokaa vain, ettemme korjaa teitä kaikkine kasakkoinenne, — sanoi krenatööri.
Ranskalaiset sotilaat pyrähtivät nauramaan.
— Panemme teidät tanssimaan, kuten Suvorovinkin aikoina (on vous fera danser), — sanoi Dolohof.
—Qu'est-ce qu'il chante?[76]— kysyi eräs ranskalainen.
—De l'histoire ancienne,[77]— vastasi toinen, aavistaen, että oli puhe entisistä sodista. —L'Empereur va lui faire voir à votre Souvara, comme aux autres.[78]
— Bonaparte... — alkoi Dolohof, mutta ranskalainen keskeytti hänet.
— Ei ole Bonapartea. On keisariSaoré nom[79]... — huusi ranskalainen raivoissaan.
— Hiis vieköön keisarinne!
Ja Dolohof alkoi sättiä venäjäksi, oikein sotilaan tapaan, heitti kiväärinsä ilmaan ja poistui ketjusta.
— Menkäämme, Ivan Lukitsh, — sanoi hän komppanianpäällikölle.
— Sepä vasta ranskaa, — sanoivat venäläiset sotilaat. — Entä sinä, Sidorof!
Sidorof iski silmää ja alkoi, ranskalaisiin kääntyneenä, mulittaa käsittämättömiä sanoja:
— Kari, mala, tafa, safi, muter, kaska, — molotti Sidorof, koettaen saada äänensä sävyä niin ilmeikkääksi kuin mahdollista.
— Ho, ho, ho! ha, ha, ha! Uh, uh! — kaikui terveen iloinen naurunrähäkkä venäläisten joukosta, ja välittömästi tarttui se ranskalaisiinkin, niin että olisi luullut välttämättömäksi poistaa panokset pyssyistä, lauaista tykit ilmaan ja hajaantua kunkin kiireimmän kaupalla kotiinsa.
Mutta panokset jäivät pyssyihin, ampumareiät taloissa ja varustuksissa ammottivat yhtä uhkaavina kuin ennenkin, ja etuteloistaan irroitetut tykit olivat yhä suunnattuina toisiaan vastaan.
Kierrettyään koko taistelulinjan oikealta sivustalta vasemmalle ruhtinas Andrei nousi sille patterille, mistä esikunta-upseeri sanoi näkyvän koko ympäristön. Täällä hän laskeutui ratsultaan ja pysähtyi reunimaisen tykin ääreen. Tykkejä oli kaikkiaan neljä, ja ne olivat irroitetut etuteloistaan. Tykkien edustalla asteli vahtisotilas. Hän oikasihe suoraksi, nähdessään upseerin, mutta ruhtinas Andrei vapautti hänet kunnianteosta, ja sotilas jatkoi tasaista ikävää astuntaansa. Tykkien takana lojuivat etutelat, niiden takana olivat liekapaalut, joiden vieressä roihuivat tykkimiesten nuotiot. Vasemmalla, lähellä laidimmaista tykkiä, oli virpeistä punottu maja, mistä kuului upseerien vilkasta puhelua.
Patterilta näkyivät todellakin kaikki venäläisten asemat ja suurin osa vihollisenkin asemista. Taivaanrannalta, patterin vastapäätä sijaitsevalta kunnaalta näkyi Schöngrabenin kylä; kylän oikealla ja vasemmalla puolella näkyi nuotiotulien savun keskitse kolmessa paikassa ranskalaisia joukkoja, joista suurin osa nähtävästi oli kylässä ja kunnaan takana. Vasemmalla kylästä häämöitti savun läpi jotain patterin tapaista, mutta paljaalla silmällä ei sitä tarkkaan eroittanut. Venäläisten oikea sivusta oli asettunut jotenkin jyrkälle ylänteelle, joka hallitsi ranskalaisten asemia. Siellä oli enimmäkseen jalkaväkeä, mutta aivan ylänteen äärellä näkyi rakuunoitakin. Keskustasta, missä sijaitsi Tushinin patterikin, vietti aivan suora ja loitto alamäki purolle, joka eroitti venäläiset Schöngrabenista. Vasen sivusta ulottui metsään saakka, missä venäläiset jalkamiehet paraillaan kaatoivat puita loimuaviin nuotioihinsa. Ranskalaisten taistelulinja ulottui laajemmalle kuin venäläisten, ja sentähden olikin selvää, että he helposti saattaisivat kiertää venäläiset molemmilta sivuilta. Venäläisten asemien takana oli jyrkkärinteinen, syvä rotko, jonka yli tykistön ja ratsuväen oli vaikea kulkea. Ruhtinas Andrei kaivoi esille muistikirjansa ja, kyynärvarsillaan tykkiin nojaten, hän piirsi lyijykynällä joukkojen asemaluonnoksen. Kahteen kohtaan teki hän lyijykynällä huomautuksia, joista hän aikoi ilmoittaa Bagrationille. Hänen mielestään olisi koko tykistö pitänyt sijoittaa keskustaan ja ratsuväki viedä rotkon toiselle puolelle. Koska ruhtinas Andrei aina oli ollut ylipäällikön lähettyvillä ja seurannut erityisemmin suurten joukko-osastojen liikkeitä ja yleisiä järjestelyjä, ja kun hän sitäpaitsi alituiseen lueskeli kuvauksia historiallisista taisteluista, niin hän nytkin, kuvitellessaan mielessään lähestyvän taistelun menoa, haahmoitteli sen välittömästi vain pääpiirteissään. Hän ajatteli vain seuraavanlaisia huomattavia sattumia: "Jos vihollinen hyökkää oikean sivustan kimppuun", puheli hän itsekseen, "niin täytyy Kievin krenatöörien ja Podolin jääkärien pitää asemansa siksi, kunnes keskustan varaväki joutuu heille avuksi. Tässä tapauksessa saattavat rakuunat hyökätä sivustaan ja ruhjoa heidät. Jos vihollinen taas hyökkää keskustaan, on meillä tällä kunnaalla keskuspatteri, ja sen tukemana voi vasen sivusta vetäytyä erillisrivistöissä rotkolle saakka", päätteli hän itsekseen...
Koko ajan kun ruhtinas Andrei seisoi tykin luona kuuli hän virvemajassa puhelevain upseerien ääniä, mutta hän ei käsittänyt, kuten usein on laita tällaisissa oloissa, ainoatakaan sanaa heidän puheistaan. Yhtäkkiä sattui hänen korviinsa niin kumman hivelevä äänensävy, että hän tahtomattaankin alkoi kuunnella.
— Ei, kyyhkyläiseni, — puhui miellyttävä ja aivan kuin tutulta kuulostava ääni, — sanon, että jos olisi mahdollista tietää, mitä seuraa kuoleman jälkeen, niin silloinpa ei kenkään meistä kuolemaa pelkäisikään. Eiköhän niin liene, kyyhkyläiseni.
Toinen, nuoremmalta kuulostava ääni keskeytti puhujan:
— Pelkää, tai ole pelkäämättä, yhdentekevä, — et siitä pääse.
— Mutta sittekin pelkäät! Voi teitä, oppineita, — sanoi kolmas, miehekäs ääni, keskeyttäen molemmat edelliset. — Niinpä niin, te tykkimiehet, te olette niin oppineita, sillä te voitte kaikkea kuljettaa mukananne, sekä viinat että särpimet.
Ja "miehekkään äänen omistaja" — nähtävästi jalkaväen upseeri — alkoi nauraa.
— Mutta sittekin pelkäät, — jatkoi ensimäinen, tuttu ääni. — Pelkäät, kun et mitään tiedä, siinä on pelon syy. Tosin sanotaan, että sielu menee taivaaseen ... mutta tiedämmehän, ettei ole mitään taivasta, on ainoastaan ilmakehä.
Taas keskeytti miehekäs ääni tykkimiehen.
— No, tarjotkaahan nyt sitä yrttiviinaanne, Tushin, — hän sanoi.
"No, nyt muistan! sama kapteeni, joka muonakauppiaan luona oli sukkasillaan", ajatteli ruhtinas Andrei, mielihyvin tunnustellen tuota miellyttävää, mietiskelevän harrasta ääntä.
— Yrttiviinaa kyllä saatte, — sanoi Tushin, — mutta sittekin on vaikeata käsittää tulevaa elämää...
Hän ei lopettanut lausettaan. Samassa kuului ilmassa suhinaa; yhä lähempänä, lähempänä, vinhemmin ja selvemmin, selvemmin ja vinhemmin, ja, aivan kuin kesken sanottavaansa, romahti tykinluoti maahan lähelle virvemajaa, sinkahuttaen kauhealla voimalla sirpeitä ympärilleen. Maa aivan kuin valitti kauheasta jymäyksestä.
Samassa hetkessä hypähti majasta pikku Tushin piippunysä suupielessä; hänen hyvänsuovat, viisaat kasvonsa olivat jonkunverran kalpeat. Hänen jälissään tuli "miehekkään äänen omistaja", nuorekkaan näköinen jalkaväen upseeri. Hän lähti juoksemaan komppaniaansa kohti, napittaen juostessaan takkiaan.
Ruhtinas Andrei hypähti ratsulleen ja katseli savuavaa tykkiä, josta luoti oli lentänyt. Hänen silmänsä liukuivat pitkin laajaa kenttää. Hän huomasi, että vielä äsken liikkumattomat ranskalaisjoukot olivat alkaneet lainehtia, ja että vasemmalla todella oli patteri. Nuotiosavu peitti sen vielä osaksi. Kaksi ranskalaista ratsumiestä, arvatenkin adjutantteja, ratsasti pitkin kunnasta. Selvästi eroitti, miten kunnaan loivetta laskeusi pienehkö vihollisparvi. Se kiirehti varmaankin ketjun vahvikkeeksi. Ensimäisen laukauksen savupilvi ei ollut vielä hälvennyt, kun näkyi toinen, ja kuului jymäys. Taistelu oli alkanut. Ruhtinas Andrei käänsi hevosensa ja lähti ajamaan täyttä neljää Grundia kohti tavatakseen Bagrationin. Hän kuuli, miten tykinjyske hänen takanaan yltyi ja vahveni. Nähtävästi olivat venäläiset alkaneet vastata. Alhaalta, ketjujen yhtymäkohdalta kuului pyssyjen pauketta.
Lemarrois oli juuri tuonut Bonaparten uhkaavan kirjeen Muratille, ja häpeissään tahtoi tämä korjata erehdyksensä ennen keisarin saapumista. Heti hyökkäsi hän keskustaa vastaan ja lähetti joukkoja kiertämään molempia sivustoja. Hän oli päättänyt kukistaa vihollisen heikon osaston ennen pimeän tuloa.
"Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan!" ajatteli ruhtinas Andrei, tuntiessaan, miten veri yhä kiivaammin alkoi tulvata sydämeen. "Mutta missä on Toulonini, minkälaiseksi se muodostuu?" hän ajatteli.
Kulkiessaan niiden komppaniain ohi, jotka neljännestunti sitten söivät huttua ja joivat viinaa, huomasi ruhtinas Andrei kaikkialla samallaista hätäistä hyörinää: sotilaat asettuivat riveihin, järjestelivät aseitaan, ja kaikkien kasvoilla huomasi hän samallaisen innostuksen ilmeen, joka oli saanut hänenkin sydämensä sykkimään. "Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan! Kauheata, mutta samalla ihanaa!" näyttivät jokaisen sotilaan ja upseerin kasvot sanovan.
Ei ollut ruhtinas Andrei vielä saapunut ennen mainitsemillemme maavarustuksille kun hän pilvisen syyspäivän iltavalaistuksessa huomasi läheneviä ratsastajia. Edellä ajoi valkean hevosen selässä ruhtinas Bagration, ratsuviitta yllä, ja päässä nahkareunainen lippulakki. Ruhtinas Andrei pysähtyi, jääden häntä odottamaan. Ruhtinas Bagration pysäytti hevosensa ja tunnettuaan ruhtinas Andrein nyökäytti hänelle päällään. Hän katseli yhä suoraan eteensä, kuunnellen samalla, kun ruhtinas Andrei kertoi hänelle näkemiään.
Ruhtinas Bagrationinkin jäykillä, ruskeahkoilla kasvoilla huomasi tuon saman ilmeen: "nyt se on alkanut! nyt taistellaan!" Hänen puoliavoimet silmänsä olivat sameat, aivan kuin hän olisi herännyt kesken uniaan. Rauhattoman uteliaana tarkasteli ruhtinas Andrei näitä jäykkiä kasvoja ja hän halusi tietää: ajatteleeko ja tunteeko, ja mitä ajattelee ja tuntee tämä mies tällä hetkellä?
"Onko yleensä mitään noiden liikkumattomani kasvojen takana?" kysyi ruhtinas Andrei itseltään, katsellessaan ruhtinas Bagrationia. Tämä nyökäytti päätään merkiksi, että hyväksyy ruhtinas Andrein esitykset, ja sanoi: "hyvä", sellaisella äänenpainolla, aivan kuin kaikki, mitä oli tapahtunut ja kaikki mitä hänelle kerrottiin, olisi käynyt aivan hänen laskelmainsa mukaan. Hengästyneenä kovasta ajosta, ruhtinas Andrei puhui sangen nopeasti. Ruhtinas Bagration puhui taas erityisen vitkaan, korostaen sanat itämaiseen tapaan. Tuntui aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut huomauttaa seuralaisilleen, ettei ole erityisempää kiirettä. Hän kannusti kuitenkin ratsunsa raviin ja lähti ajamaan Tushinin patteria kohti. Ruhtinas Andrei liittyi seurueeseen ja lähti ajamaan hänen jälissään. Seurueessa olivat: seurue-upseeri, ruhtinaan oma adjutantti — Scherkof, lähetti, päivystävä esikunta-upseeri, joka ratsasti kauniilla englantilaisrotuisella hevosella, ja sotatuomari, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt tarkastamaan taistelua. Sotatuomari oli lihava, turpeanaamainen mies. Iloisen kainosti hymyillen katseli hän ympärilleen, vaappuessaan ratsullaan. Kummalta näytti hän kameelinkarvaisessa sinellissään ja kuormastosatulassaan husaarien, kasakkain ja adjutanttien keskellä.
— Hänkin tahtoo tarkastaa taistelua, — sanoi Scherkof Bolkonskille, viitaten sotatuomariin, — mutta nyt jo sydänkuoppaa kaivelee.
— No, olkaahan tuossa, — sanoi sotatuomari, ja hänen kasvoillaan loisti kaino, mutta samalla viekas hymy, aivan kuin Scherkovin ilvehtiminen olisi häntä miellyttänyt, ja aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näyttää tyhmemmältä kuin hän todellisuudessa oli.
—Très drôle, mon monsieur prince[80]— sanoi päivystävä esikunta-upseeri. (Hän muisteli, ettäruhtinaitapuhuteltaissa käytetään jotain erikoista lausetapaa, muttei kuolemakseenkaan muistanut).
Ratsastajat lähenivät jo Tushinin patteria, ja tykinluoti putosi heidän eteensä.
— Mikä tuohon putosi? — kysyi sotatuomari, kainosti hymyillen.
— Ranskalainen pannukakku, — vastasi Scherkof.
— Tuollaisillako sitä siis ihmisiä tapetaan? — kysyi sotatuomari. — Voi kauheata!
Ja hän näytti aivan riehtyneen mielihyvästä. Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun taas äkkiä kuului kauheata suhinaa, jota seurasi mäjäys ja — sotatuomarin takana, hieman oikealla, ajava kasakka kierähti hevosineen maahan. Scherkof ja päivystävä esikunta-upseeri lyyhistyivät satulaan ja käänsivät hevosensa syrjään. Sotatuomari pysähtyi kasakan viereen ja tarkasteli häntä uteliaan tutkivana. Kasakka oli kuollut, hevonen vielä sätki.
Ruhtinas Bagration siristi silmiään ja vilkasi sivulleen. Huomattuaan hälinän syyn hän kääntyi rauhallisena, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "eipä kannata turhia tuumailla!" Hän pysäytti hevosensa taitavan ratsastajan elein, kumartui hieman satulassa ja selvitti viittaansa sotkeutuneen miekkansa. Miekka hänellä oli kummallinen, aivan erilainen kuin siihen aikaan tavalliset. Ruhtinas Andrei muisti kertomuksen siitä, miten Suvorof Italiassa oli antanut miekkansa Bagrationille, ja tällä hetkellä tuntui tuo muistelma hänestä erityisen suloiselta. Seurue saapui sille patterille, jolla Bolkonski oli seissyt taistelukenttää tarkastaessaan.
— Kenen komppania? — kysyi ruhtinas Bagration ampumavaravaunujen luona seisovalta ali-upseerilta.
Hän kysyi: kenen komppania? mutta hän tarkoitti: ettehän vain pelkää täällä? Ja ali-upseeri käsitti hänen tarkoituksensa.
— Kapteeni Tushinin, teidän ylhäisyytenne, — huusi iloisella äänellä punatukkainen, pisamanaamainen ali-upseeri, oikaisten itsensä suoraksi.
— Sepä sen, sepä sen, — lausui ruhtinas Bagration, mietiskellen jotain, ja ajoi etutelojen keskitse äärimäisen tykin luo.
Hänen saapuessaan tykin luo, se ulvahti, huumaten metallin kalskeellaan hänet ja seurueen, ja savuun peittyneen tykin ääressä hääri sotilaita, vääntäen sitä entiselle paikalleen. Mahdottoman kookas, leveäharteinen sotilas N:o 1:nen asettui huosiain kädessä seisomaan pyöräin luo. N:o 2:nen syötti tykin vapisevin käsin. Lyhytkasvuinen, kyyryselkäinen Tushin ilmestyi savun keskestä ja kompastui tykinkärsään. Hän ei huomannut kenraalia, vaan alkoi kätensä alatse tarkastella vihollista.
— Lisätkää vielä pari astetta, silloin käy, — huusi hän vienolla äänellään, koettaen saada siihen reimuutta, joka ei lainkaan sopinut hänen vähäpätöiselle vartalolleen-. — Toinen! — hän piipitti. Iske, Medvedjef!
Bagration huusi upseeria luokseen, ja Tushin tulikin, ujosti ja kömpelösti pidellen kättään ohimollaan, muistuttaen täten enemmän kansaa siunaavaa pappia kuin kunniaa tekevää sotilasta. Vaikka olikin määrätty, että Tushinin patterin piti ampua laaksossa olevia ranskalaisia, pommitti hän kuitenkin sytykeluodeilla Schöngrabenin kylää, jonka lähistöllä liikuskeli suuria ranskalaisjoukkoja.
Tushin ei ollut saanut määräystä, minne ja minkälaisilla luodeilla hänen olisi pitänyt ampua, ja sentähden päättikin hän, neuvoteltuaan vääpelinsä Sahartshenkon kanssa, jota suuresti kunnioitti, että viisainta oli sytyttää kylä palamaan. "Hyvä!" sanoi Bagration, kun Tushin oli tehnyt selvän aikeistaan ja toimistaan, ja alkoi mietteissään tarkastaa taistelukenttää. Oikealla sivustalla olivat ranskalaiset edenneet pisimmälle. Sen kunnaan alapuolelta, jolla sijaitsi Kievin rykmentti, joen uomasta, kuului sydäntä vihlovaa kiväärien räiskettä, ja rakuunain takana, loitolla oikealla yritti ranskalainen osasto kiertää venäläisten sivustaa. Tämän huomasi seurue-upseeri ja ilmoitti kenraalille. Vasemmalla päättyi taivaanranta läheiseen metsään. Ruhtinas Bagration määräsi lähetettäväksi kaksi pataljoonaa keskustasta oikean sivustan suojaksi. Tämän määräyksen johdosta rohkeni seurue-upseeri huomauttaa, että tykit, näiden pataljoonain poistuttua, jäävät suojatta. Ruhtinas Bagration kääntyi seurue-upseeriin ja katsahti häneen sameilla silmillään, muttei sanonut sanaakaan. Ruhtinas Andrein mielestä oli seurue-upseerin huomautus paikallaan, eikä sen johdosta käynyt mitään sanominenkaan. Mutta samassa saapui täyttä lentoa ajaen joen uomassa sijaitsevan rykmentin päällikön adjutantti ja ilmoitti, että suunnattomat ranskalaisjoukot tunkeutuvat alhaalta rykmentin kimppuun, rykmentti on joutunut sekasortoon ja vetäytyy Kievin krenatöörien asemille. Ruhtinas Bagration nyökäytti päätään suostumuksen ja hyväksymisen merkiksi. Käyden lähti hän ajamaan oikealle ja lähetti adjutantin viemään hyökkäyskäskyä rakuunoille. Mutta puolen tunnin kuluttua palasi adjutantti ja ilmoitti, että rakuunat jo olivat vetäytyneet rotkon toiselle puolelle, sillä he olivat joutuneet murhaavan tulen alaisiksi ja menettäneet suotta paljon miehiä, ja sentähden oli rykmentinpäällikkö jouduttanut tarkka-ampujain johtamista metsään.
— Hyvä! — sanoi Bagration.
Kun seurue lähti ajamaan patterilta, alkoi vasemmaltakin, metsästä kuulua pyssynpauketta, mutta kun Bagration huomasi, ettei itse ajoissa ehtisi vasemmalle sivustalle, lähetti hän sinne Scherkovin ilmoittamaan vanhimmalle kenraalille, samaiselle, jonka rykmenttiä Kutusof tarkasti Braunaun luona, että hän mahdollisimman kiireesti vetäytyisi rotkon taakse, sillä oikea sivusta ei varmaankaan kauvan voi pidättää vihollista. Tushinin patteri ja sitä suojaava pataljoona jäivät oman onnensa nojaan. Ruhtinas Andrei kuunteli tarkkaavana Bagrationin keskusteluja ja määräyksiä ja huomasi ihmeekseen, ettei minkäänlaisia käskyjä oikeastaan annettukaan, vaan että Bagration vain koetti kaikille uskotella, että kaikki, mitä tehtiin välttämättömyydestä, sattumuksesta tai eri päällikköjen käskystä, tehtiinkin hänen suunnitelmainsa mukaan, vaikkeikaan nimenomaan hänen käskystään. Vaikka asioiden meno riippuikin enemmän sattumasta kuin päällikön tahdosta, niin huomasi sentään ruhtinas Andrei, että päällikön lauhea ja levollinen käytöstapa sai suuria aikaan. Kun osastojen päälliköt epätoivoisina ja pelästyneinä saapuivat hänen luokseen, rauhoittuivat he hänet nähtyään täydellisesti, iloisesti tervehtivät häntä sotilaat ja upseerit; päällikön näkeminen antoi heille uutta intoa ja innostusta, ja kaikki tahtoivat nähtävästi osoittaa hänelle uskollisuuttaan.
Ruhtinas Bagration nousi seurueineen oikean sivustan korkeimmalle kohdalle, alkoi sieltä laskeutua uomaan, mistä kuului kiihkeätä pyssynpauketta. Sieltä ei eroittanut mitään, sillä ruudinsavu peitti koko uoman. Mitä likemmäs he saapuivat uomaa sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu, mutta yhä elävämmin alkoi myös tuntua varsinaisen taistelukentän läheisyys. He alkoivat kohdata haavoittuneita. Erästä, jonka pää oli veriin tahriutunut, laahasi kaksi sotilasta kainaloista. Hän korisi ja pursui verta. Luoti oli nähtävästi sattunut suuhun tai kurkkuun. Eräs toinen, aseeton haavoittunut astui reimasti, valitellen äänekkäästi ja heilutellen haavoittunutta kättään, josta verta vuoti virtanaan hänen sinellilleen. Hänen kasvonsa kuvastivat enemmän pelkoa kuin kärsimystä. Hän oli hetki sitten haavoittunut. Kuljettuaan tien poikki joutuivat he äkkijyrkänteelle ja laskeutuivat yhä alemmas. Jyrkänteellä lojui joukko sotilaita pitkällään, toisia kapusi ylöspäin, joukossa muutamia haavoittuneitakin. Raskaasti huokuen astelivat sotilaat ja kenraalista välittämättä puhelivat he äänekkäästi, käsiään huitoen. Edessään näkivät ratsastajat jo savun läpi harmaita sotilasrivejä ja upseerin, joka, tunnettuaan Bagrationin, huutaen lähti palauttamaan peräytyviä sotilaita. Bagration ajoi rivien luo. Sieltä täältä kuului laukauksia, vaimentaen komentohuudot ja sotilaiden äänet. Ilma oli kirpeä ruudinsavusta. Sotilaiden kasvot olivat mustuneet ruudinsavusta, mutta silti loisti niistä innostus. Toiset syöttivät pyssyjään, hakaten latasimilla, toiset ripottivat ruutia sankkireikiin, kopeloivat ampumatarpeita laukuistaan, muutamat ampuivat. Mutta ruudinsavulta he eivät nähneet, ketä he ampuivat. Sangen usein kuului suloista suhinaa ja vihellystä. "Mitä tämä lie?" ajatteli ruhtinas Andrei, lähestyessään rivejä. "Hyökkäystä tämä ei ole, sillä kenkään ei liiku, kareija ei tämä myöskään ole, sillä siinä on miesten asema toisellainen."
Kuivankälpeä, heikon näköinen vanhus, herttaisesti hymyilevä rykmentinpäällikkö, jonka pitkät silmäripset puoleksi peittivät hänen silmänsä, tehden hänet lempeän näköiseksi, ratsasti ruhtinas Bagrationin luo, tervehtien häntä kuin isäntä kallista vierastaan. Hän ilmoitti Bagrationille, että hänen rykmenttinsä oli joutunut ratsuväen hyökkäyksen alaiseksi; vaikkakin hyökkäys torjuttiin, menetti rykmentti enemmän kuin puolet miehistään. Rykmentinpäällikkö sanoi, että hyökkäys oli torjuttu, keksien tällaisen nimityksen, selittääkseen, mitä oli tapahtunut, mutta todellisuudessa ei hän itsekään tietänyt, mitä oli tapahtunut tämän viimeisen puolituntisen kuluessa, eikä hän edes varmasti voinut sanoa, oliko hyökkäys torjuttu, vai oliko hänen rykmenttinsä tuhottu. Taistelun alussa oli lennellyt tykinluoteja ja kranaatteja hänen riveihinsä, ja miehiä oli kaatunut, sitten oli joku huutanut: "ratsuväki!" ja hänen miehensä olivat alkaneet ampua. Ja yhä vieläkin ammuttiin, ei tosin enää ratsumiehiä, jotka heti olivat kadonneet näkyvistä, vaan ranskalaisia jalkamiehiä, joita oli ilmestynyt joen uomaan. Ranskalaiset ampuivat venäläisiä. Ruhtinas Bagration nyökäytti päätään merkiksi, että kaikki oli käynyt hänen tahtonsa mukaan ja aivan niin kuin hän oli suunnitellut. Hän kääntyi adjutanttiin ja käski tämän tuoda vuorelta kaksi kuudennen jääkärirykmentin pataljoonaa, joiden ohi he hetki sitten olivat kulkeneet. Ruhtinas Andreita ihmetytti tällä hetkellä muutos, mikä oli huomattavissa Bagrationin kasvoilla. Hän oli päättäväisen ja onnellisen näköinen kuin ihminen, joka helteisenä kesäpäivänä on päässyt vetten partaille ja valmisteleikse syöksymään vilpeitten vetten syleilyyn. Hävinneet olivat väsyneet, sameat silmät ja teeskennellyn syvämietteinen katse: pyöreät, ankarat haukansilmät katselivat riemuitsevina ja jonkun verran ylenkatseellisina suoraan eteensä, kiintymättä nähtävästi mihinkään. Hänen liikkeensä olivat sentään entisen hitaat ja rauhalliset.
Rykmentinpäällikkö kääntyi ruhtinas Bagrationiin ja kehoitti häntä poistumaan, koska asema hänen mielestään oli liian vaarallinen. "Herran nimessä, teidän ylhäisyytenne, Jumalan tähden!" puhui hän, vilkuen seurue-upseeriin, saadakseen tältä kannatusta. Seurue-upseeri kääntyi häneen selin. "Näettehän, teidän ylhäisyytenne!" Hän huomautti Bagrationia luodeista, jotka lakkaamatta suhisivat, lauloivat ja vihelsivät heidän ympärillään. Hän puhui nuhtelevan anovasti, kuten puhuu salvumies kirveeseen tarttuneelle isännälleen: "me olemme työhön tottuneet, te vain saatte kätenne rakoille". Kun kuunteli hänen puhettaan, niin olisi luullut, etteivät luodit häntä voisikaan tappaa, ja hänen puoliavonaiset silmänsä lisäsivät hänen sanojensa vaikuttavaisuutta. Esikunta-upseeri yhtyi rykmentinpäällikön varoituksiin; mutta ruhtinas Bagration ei vastannut heille sanaakaan, kaskihan vain lopettamaan ampumisen ja valmistamaan tilaa lähestyville pataljoonille. Hänen puhuessaan löyhähti äkkiä tuulenpuuska oikealta ja hajoitti savupilven, niin että saattoi nähdä uoman ja vastakkaisen kunnaan, jolla liikkui ranskalaisia. Kaikkien silmät seurasivat ranskalaisten liikkeitä; ne liikkuivat venäläisiä kohti, kierrellen, kaarrellen pintamuodostuksen vaatimusten mukaan. Saattoi jo eroittaa sotilaiden pörhöiset päähineet; upseerin eroitti sotilaasta; eroitti, miten lippu lepatti tankoon kietoutuneena.
— Astuvat verrattomasti, — huomautti joku seurueen jäsenistä. Osa ranskalaisista saapui jo uomaan. Yhteentörmäyksen täytyi siis tapahtua venäläisten puolella.
Taistelussa olleen rykmentin tähteet järjestyivät nopeasti ja siirtyivät oikealle; heidän takaansa ilmestyi kaksi kuudennen jääkärirykmentin pataljoonaa, reimasti astuen ja ajaen edellään rintamasta poistuneita. Ne eivät vielä olleet saapuneet Bagrationin kohdalle, mutta jo kuului raskasta, tahdikasta astunnan humua. Vasemman sivustan äärimäisenä, lähinnä Bagrationia, astui pyöreäkasvoinen, komea komppanianpäällikkö, tyhmä, onnellinen ilme kasvoilla. Hän oli sama jalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa lähti juoksemaan Tushinin virvemajasta. Hän ei muuta näkynyt ajattelevan tällä hetkellä kuin, että reimasti astuen pääsisi kenraalin ohi.
Itseensätyytyväisenä, kuten ainakin rintamassa, astui hän kevyesti jäntevillä jaloillaan, aivan kuin olisi purjehtinut. Vähääkään ponnistelematta hän kulki suorana ja reippaana, ja tämä astunnan keveys se hänet eroittikin raskaasti tömistelevistä sotilaista, jotka seurasivat hänen jalkaansa. Kädessä oli hänellä ohut, kapea, paljastettu miekka (käyrä sapeli pahanen, joka ei lainkaan muistuttanut todellista asetta), ja vilkuen, milloin kenraaliin, milloin taakseen, hän joustavasti väänteli voimakasta ruumistaan, sekaantumatta kertaakaan oikeasta jalasta. Selvästi huomasi, että hänen kaikki sielunvoimansa olivat kohdistetut yhteen ainoaan seikkaan: kulkea mahdollisimman upeasti kenraalin ohi, ja tuntiessaan, että kaikki käy mainiosti, hän oli onnellinen. "Vasen ... vasen ... vasen", näytti hän hokevan joka toisella askeleella; ja tähän tahtiin astuivat juronaamaiset, rensselien ja pyssyjen painostamat sotilaat, aivan kuin hekin, nuo sadat sotilaat, joka toisella askeleella olisivat itsekseen hokeneet: "vasen ... vasen ... vasen..." Paksu majuri puhkui astuessaan ja menetti oikean jalan, kiertäessään tielleen sattunutta pensasta; hengästyneenä ja pelästyneen näköisenä juoksi osastostaan eksynyt sotilas ja koetti saavuttaa komppaniansa; viuhuen lensi tykinluoti Bagrationin ja seurueen yli ja iski riveihin: "vasen — vasen...!" "Sulkekaa rivit!" kuului komppanianpäällikön komeileva ääni. Sotilaat väistivät kaarena jotain sillä kohdalla, mihin luoti oli iskenyt; vanha ristirintainen sivustan ali-upseeri, joka oli jäänyt kuolleita katsomaan, saavutti rivinsä, hypähti päästäkseen oikeaan jalkaan, ja vilkasi sitten vihaisena sivulleen. Tuntui kuin yhä kuuluisi: "vasen ... vasen ... vasen ..." tämän uhkaavan äänettömyyden ja tahdikkaan astunnan yksitoikkoisen töminän keskeltä.
— Reimasti, pojat! — sanoi Bagration.
"Ahkeruus on ... häi — nne — nne!..." kaikui riveistä. Vasemmalla sivustalla astuva synkän näköinen sotilas katsahti huutaessaan Bagrationiin, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka aivan kuin sanoi: "itse tiedämme"; toinen sotilas ei vilaissut sivulleen, varmaankin peläten sekaantuvansa, huusi suu selällään ja meni ohi.
Komennettiin pysähtymään ja irroittamaan rensselit.
Bagration ratsasti rivien eteen ja laskeusi ratsultaan. Hän heitti ohjat kasakalle, riisui viitan yltään, oikoi sääriään ja korjasi lakkiaan. Upseerit etunenässä, alkoivat ranskalaiset nousta vuoren rinnettä.
"Jumalan nimeen!" huusi Bagration lujalla, korkealla äänellä, kääntyi hetkeksi rintamaan päin ja lähti, hieman käsiään heilutellen, astumaan pitkin epätasaista kenttää. Hän astui kömpelösti, ratsumiehen tapaan, aivan kuin käyntiin tottumaton. Ruhtinas Andrei tunsi, että jokin vastustamaton voima veti häntä eteenpäin, ja valtava riemu täytti hänen sydämensä.[81]
Ranskalaiset olivat jo aivan lähellä; ruhtinas Andrei, joka kulki Bagrationin rinnalla, eroitti jo selvästi ranskalaisten hihnat ja punaiset olkalaput, vieläpä heidän kasvonsakin (erittäin pisti hänen silmiinsä vanha, vääräsäärinen ranskalainen upseeri, joka säärykset jaloissa vaivoin kompuroi alas rinnettä). Ruhtinas Bagration ei toistanut käskyään, vaan astui yhä vaiti ollen rivien edessä. Yhtäkkiä kuului ranskalaisten riveistä laukaus, toinen, kolmas ... ja savu peitti heidän hajalliset rivinsä. Koko osasto alkoi ampua. Muutamia venäläisiä kaatui, muiden muassa pyöreäkasvoinen kapteeni, joka astui niin hartaana ja iloisena kenraalin ohi. Mutta samassa kun kuului ensimäinen laukaus, Bagration katsoi taakseen ja kirkasi; "Hurraa!"
"Hurraa-aa-aa!" kiersi pitkin venäläisten linjaa, ja iloisina, elostuneina lähtivät sotilaat järjestymättömissä joukoissa kilvan juoksemaan alas rinnettä hajaantuneiden ranskalaisten jälkiin.