Kuudennen jääkärirykmentin hyökkäys teki oikean sivustan peräytymisen mahdolliseksi. Unhoitetun Tushinin patterin toiminta pidätti ranskalaisten liikkeitä. Schöngrabenin kylässä roihui tulipalo, joka tuulen voimasta sai ybä uhkaavamman luonteen. Ranskalaiset alkoivat sammuttaa tulta, ja sillä aikaa saattoivat venäläiset peräytyä. Keskusta vetäytyi rotkon yli, kiirehtien ja meluten; kuitenkaan eivät osastot sekaantuneet toisiinsa. Mutta vasen sivusta, jonka muodostivat Asovin ja Podolin jalkaväkirykmentit ja Pavlogradin husaarit, joutui epäjärjestykseen. Sen kimppuun oli hyökännyt Lannesin johtama ylivoimainen ranskalainen osasto ja uhkasi kierroksella. Bagration oli lähettänyt sinne Scherkovin viemään peräytymis- käskyä.
Reippaana kannusti Scherkof ratsunsa lentoon, tehden kunniaa vielä ajaessaankin. Mutta tuskin oli hän painautunut taipaleelle, kun jo voimansa pettivät. Hänet valtasi voittamaton pelko, hän ei uskaltanut antautua vaaran alaiseksi.
Saavuttuaan vasemmalle sivustalle hän vältteli niitä paikkoja, mistä kuului ampumista, ja etsiskeli päälliköitä sieltä, mistä niitä oli mahdoton löytää, ja sentähden hän ei voinutkaan toimittaa perille Bagrationin käskyä.
Vasemman sivustan päällikkönä oli iän perustalla sen rykmentin päällikkö, jonka Kutusof tarkasti Braunaun luona, ja jossa Dolohof palveli sotamiehenä. Äärimmäisen vasemman sivustan päälliköksi oli taas määrätty Pavlogradin rykmentin päällikkö, jonka husaareissa Rostof palveli. Eripuraisuus oli tästä seurauksena. Päälliköt olivat pahoissa väleissä, ja samaan aikaan, kun oikealla sivustalla taistelu jo oli täydessä käynnissä, ja ranskalaiset alkoivat edetä, päälliköt yhä vain neuvottelivat. Ja näiden heidän neuvottelujensa pääasiallisimpana tarkoituksena oli toistensa loukkaaminen. Rykmentit taas, sekä husaarit että jalkaväki, eivät olleet lainkaan valmistautuneet alkavaan taisteluun. Kukaan ei odottanut taistelua, sotilaat ja päälliköt puuhailivat rauhallisina arkiaskareissaan: ratsuväki syötti hevosiaan, jalkaväki keräili puita.
— Hänhän on virka-arvoltaan minua ylempi, — puhui husaari-eversti kiukusta punastuneena saapuneelle adjutantille, — tehköön siis, miten haluaa. Minä en voi uhrata husaarejani. Torvensoittaja! Puhalla peräytymään!
Mutta aika kiiti. Oikealla sivustalla ja keskustassa jyskyivät tykit ja paukkuivat pyssyt, Lannesin ranskalaisia ilmestyi jo myllyn padon seutuville, ja he järjestyivät ketjuun venäläisten puolelle uomaa, noin parin pyssynluodin kantamille. Jalkojaan vävähytellen astui jalkaväen kenraali ratsunsa luo, nousi sen selkään, oikasihe suoraksi ja lähti ajamaan husaari-everstin luo. Kohdatessaan toisensa kumarsivat rykmentinpäälliköt kohteliaasti, mutta sydämiin oli kätkettynä katkera viha.
— Mutta sittekin, herra eversti, — puhui kenraali, — enhän toki voi jättää puolia miehistäni metsään.Pyydänteitä,pyydänteitä, — hän toisteli, — asettumaan asemille ja valmistautumaan hyökkäykseen.
— Minä taas pyydän teitä olemaan sekaantumatta toisten asioihin, — vastasi kiivastunut eversti. — Jos olisitte ratsumies...
— En ole ratsumies, herra eversti, mutta olen venäläinen kenraali, ja jollette sitä tiedä...
— Hyvin tiedän, teidän ylhäisyytenne, — kiljasi eversti tulipunaisena ja nykäsi ohjista. — Lähtekäämme ketjuun, olette huomaava, ettei tämä asema ole minkään arvoinen. En tahdo menettää rykmenttiäni teidän mielitekojenue tähden.
— Unhoitatte säädyllisyyden, eversti. En noudata mielitekojani, enkä salli tällaisia puheita.
Olettaen, että eversti tahtoo koetella hänen urhoollisuuttaan, lähti kenraali rinta pystyssä ja yrmeän näköisenä everstin rinnalla ratsastamaan ketjua kohti, arvellen, että heidän riitansa on ratkaistava ketjussa, luotituiskussa. He saapuivat ketjuun, muutamia luoteja lensi heidän ylitseen, ja he pysäyttivät hevosensa, puhumatta sanaakaan. Ketjussa ei ollut mitään katsottavaa, sillä siitäkin paikasta, missä he toisensa tapasivat, saattoi selvästi huomata, että ratsuväen oli mahdoton toimia pensastossa ja rotkoissa, ja että ranskalaiset paraillaan kiersivät vasenta siipeä. Kenraali ja eversti katselivat merkitsevän ankarina toisiaan, aivan kuin tappeluun valmistautuvat kukot, ja odottelivat turhaan näkevänsä toisissaan pelon merkkejä. Molemmat kestivät koetuksen. Koska heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen, ja koskei kumpikaan tahtonut ensimäisenä poistua luotituiskusta, niin olisivat he varmaankin kauvan siellä viipyneet koettelemassa toistensa urhoollisuutta, jollei samassa aivan heidän takaansa metsästä olisi kuulunut ampumisen räiskettä ja sydäntä vihlovaa huutoa. Ranskalaiset olivat hyökänneet puita keräileväin venäläisten kimppuun. Husaarit eivät enää voineet vetäytyä takasin jalkaväen mukana. Ranskalaisten ketju oli katkaissut heiltä paluutien vasemmalla. Huolimatta paikan epämukavuudesta, täytyi heidän ryhtyä hyökkäykseen, raivatakseen itselleen paluutien.
Eskadroona, jossa Rostof palveli, oli tuskin kerinnyt nousemaan satulaan, kun se jo oli rinta rinnan vihollisen kanssa. Nytkään ei ollut ketään vihollisen ja eskadroonan välillä — kuten oli ollut asianlaita Ennsin sillan luonakin —, ja heidät eroitti taas vihollisesta ainoastaan tuo kauhistava tietämättömyyden ja pelon rajapiiru, joka aivan kuin eroittaa elävät kuolleista. Kaikki sotilaat tunsivat tuon rajapiirun läheisyyden, ja kysymys: pääsevätkö sen yli ja, miten pääsevät, sai heidän sydämensä sykkimään. Eversti saapui rintamaan, vastasi vihaisesti jotain upseerien kysymyksiin ja, sen näköisenä kuin ihmiset, jotka eivät milloinkaan myönnä erehtyvänsä, antoi hän jonkun käskyn. Kukaan ei vielä ollut sanonut mitään varmasti, mutta siitä huolimatta huhuiltiin eskadroonassa hyökkäyksestä. Komennettiin rivittymään; helisten paljastuivat miekat. Mutta kukaan ei vielä liikahtanut. Koko sivustan sotilaat, sekä husaarit että jalkamiehet, tunsivat, etteivät päällikötkään ole selvillä, mitä olisi tehtävä, ja tämä päälliköiden epäröiminen tarttui miehistöönkin.
"Kunpa jo alkaisi pikemmin", ajatteli Rostof, tuntien, että hän nyt viimeinkin saa nauttia hyökkäyksen suloisuudesta, josta hän toveriensa oli kuullut niin usein kertovan.
— Jumalan nimeen, pojat, — kajahti Denisovrin ääni, — raviin!
Eturivissä alkoivat hevosten lautaset vaappua. Gratshik nytkäytti ohjaksia ja lähti liikkeelle.
Oikealla puolellaan näki Rostof husaarien ensi rivin, ja kaukaa edestäpäin näkyi tumma juova, jota hän tarkasti ei voinut eroittaa, mutta luuli sen vihollisten riviksi. Kuului laukauksia, mutta kaukaa.
— Nopeampaan raviin! — kuului komentohuuto, ja Rostof tunsi, miten Gratshik alkoi varastaa takajaloillaan ja pyrki laukkaan.
Hän koetti edeltäpäin arvata sen liikkeitä, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi. Hän huomasi edessään yksinäisen puun. Puu näytti ensin olevan hänen edessään, tuolla niin kauhealla rajapiirulla. Mutta samassa oli hän jo kulkenut tuon rajapiirun poikki, eikä mitään kauheata ollut tapahtunutkaan, päinvastoin tuntui yhä iloisemmalta ja suloisemmalta. "Oi, miten hakkaan vihollista", ajatteli Rostof, puristaen miekkansa kahvaa.
"Hur-raa-aa-aa!" kaikuivat äänet. "Tulkoon nyt ken tahansa", ajatteli Rostof, iskien kannukset Gratshikin kupeisiin, ja, ajaen toisten ohi, hän päästi ratsunsa täyteen lentoon. Jo näki hän vihollisen edessään. Yhtäkkiä tuntui kuin olisi suurella vihdalla huiskaistu eskadroonaa. Rostof kohotti miekkansa iskeäkseen, mutta samassa erkani hänestä hänen edellään ratsastava husaari, Nikitenko, ja Rostof tunsi aivan kuin unessa, että hän kiitää yhä huimaa vauhtia eteenpäin, mutta siitä huolimatta hän pysyy paikallaan.
Takaa tulla lennätti tuttu husaari, Bondartshuk, ja oli vähällä sotkettaa hänet hevosellaan. Husaari vilkaisi häneen vihaisesti; hänen hevosensa pillastui, ja samassa oli ratsastaja hävinnyt.
"Miksen liiku? — Olen kaatunut, olen kuollut", kysyi ja vastasi Rostof samalla haavaa. Hän oli yksin keskellä kenttää. Ei nähnyt hän enää laukkaavia hevosia, husaarien selkiä; hän näki ainoastaan liikkumattoman kedon ja sängen. Hänen allaan oli lämmintä verta. "Ei, olen haavoittunut, ja hevoseni on kuollut." Gratshik rämpi etujaloilleen, mutta keikahti samassa pitkälleen. Rostovin jalka jäi sen alle. Hevosen päästä virtasi veri. Se sätki jaloillaan, muttei voinut nousta. Rostof tahtoi nousta, mutta kaatui hänkin: miekkalaukkunsa oli takertunut satulaan. Hän ei tietänyt, missä olivat ranskalaiset, missä venäläiset. Hänen ympärillään ei ollut ketään.
Irroitettuaan jalkansa hevosen alta Rostof nousi seisaalleen. "Missä, kummalla puolella on tuo piiru, joka niin jyrkästi eroitti sotajoukot toisistaan?" kysyi hän itseltään, mutta vastata hän ei taitanut. "Eihän vain ole minulle tapahtunut jotain ikävää? Onko tällaisia ikäviä tapauksia, ja mitä on tällöin tehtävä?" — kysyi hän itseltään, noustessaan; ja samassa hän tunsi, että hänen puutuneessa vasemmassa kädessään riippui jotain liikaa. Ranteesta alkaen tuntui hänen kätensä vieraalta. Hän tarkasteli kättään, etsien siitä verta. "Mutta tuollapa on ihmisiäkin", ajatteli hän iloisena, nähtyään muutamia häntä kohti juoksevia sotilaita. "He auttavat minua!" Etumaisella oli kumman näköinen kiiveri ja sininen sinelli. Hänellä oli könkönenä, ja hänen tummat kasvonsa olivat ahavoittuneet. Hänen jälissään juoksi kaksi, jälempänä yhä useamppia ja useampia. Eräs heistä puhui jotain kummaa, vierasta kieltä. Taempana kuljettivat kiiveripäät sotilaat venäläistä husaaria. Hänen käsistään pidettiin kiinni, ja hänen takanaan kuljetettiin hänen hevostaan.
"Varmaankin meikäläinen vanki... Tosiaan. Vanginnevatkohan minutkin? Keitä ovat nuo miehet?" ajatteli Rostof, eikä hän uskonut silmiään. "Ovatko he todellakin ranskalaisia?" Hän katseli lähestyviä ranskalaisia, ja vaikka hän hetki sitten oli täydessä lennossa ratsastanut heitä saavuttaakseen ja surmatakseen, niin tuntui heidän läheisyytensä nyt niin kauhealta, ettei hän saattanut uskoa silmiään. "Keitä ovat he? Miksi juoksevat? Eiväthän toki minun luokseni? Ja miksi? Tappamaanko minua?Minua, jota kaikki niin rakastavat?" Hänen mieleensä muistui, miten hellästi äiti häntä rakastaa, miten omaiset, miten ystävät, ja hänestä tuntui mahdottomalta, että viholliset aikoisivat hänet tappaa. "Mutta kenties — tappavatkin!" Kymmenkunnan sekuntia hän seisoi liikkumatta paikallaan, käsittämättä tilaansa. Etumainen, könkönenäinen ranskalainen oli jo saapunut niin lähelle, että Rostof eroitti hänen kasvojensa ilmeen. Muukalaisen kiihtyneet, oudot piirteet, kun hän pistin sojossa henkeään pidätellen hiljaa juoksi häntä kohti, säikäyttivät Rostovin. Hän tarttui pistooliinsa, mutta sen sijaan, että olisi ampunut, hän heitti sillä ranskalaista ja lähti juoksemaan voimainsa takaa pensaikkoa kohti! Hän ei juossut nyt sellaisen epäilyn ja sieluntuskan valtaamana kuin Ennsin sillalla, ei, hän juoksi kuin koirain ahdistama jänis. Hänen koko olemuksensa oli vallannut järjetön kauhu. Hän pelkäsi menettävänsä nuoren, onnellisen elämänsä. Nopsasti hyppien ojien yli, hän juoksi nuorekkaan tulisesti, kuten ennen lapsena leskisillä oltaissa, ja kiiti lentäen ketoa, silloin tällöin kääntäen kalvakat, hyvänsuovat, nuorekkaat kasvonsa ahdistajiinsa, ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissään. "Ei, paras on olla katsomatta", hän ajatteli, mutta päästyään pensaston reunaan hän kuitenkin vielä kerran vilkasi taakseen. Ranskalaiset olivat jääneet jälkeen, ja juuri sillä hetkellä, jolloin Rostof vilkasi taakseen, eellimäinen ranskalainen herkesi juoksemasta ja huusi äänekkäästi jotain jälissään juoksevalle toverilleen. Rostof pysähtyi. "Eipä taidakkaan olla hätää", hän ajatteli, "eiväthän toki tahtone minua tappaa". Mutta samassa tunsi hän, miten raskaaksi oli käynyt hänen vasen kätensä, aivan tuntui kuin kahden puutan paino olisi ollut siihen kiinnitettynä. Hän ei voinut enää juosta. Ranskalainenkin oli pysähtynyt ja tähtäsi pyssyllään. Rostof siristi silmiään ja kumartui. Pari luotia viuhasi hänen ohitseen. Hän ponnisti viimeiset voimansa, tarttui oikealla kädellään vasempaansa ja saapui pensaikkoon. Täällä tapasi hän venäläisiä tarkka-ampujia.
Jalkaväen rykmentit, joiden kimppuun ranskalaiset äkkiarvaamatta olivat hyökänneet metsässä, juoksivat kentälle. Komppaniat sotkeutuivat, ja järjestymättöminä joukkoina syöksyivät kaikki pakosalle. Eräs säikähtynyt sotilas oli lausunut nuo sodassa niin kauheat ja järjettömät sanat: "olemme eristetyt!" ja nuolen nopeudella levisivät nuo sanat koko joukkoon, saaden kaikki kauhun valtaan. — Eristetyt! Kierretyt! Olemme hukassa! — huusivat pakenevat.
Heti kun rykmentinpäällikkö kuuli takaansa ampumista ja huutoja hän käsitti, että hänen rykmentilleen oli tapahtunut jotain kauheata. Ja kun hän ajatteli, että häntä, nuhteetonta, vuosia palvellutta upseeria, joka ei koskaan ollut tehnyt virhettä, mahdollisesti syytettäisi huolimattomuudesta ja leväperäisyydestä, niin valtasi tämä aatos tällä hetkellä hänet niin kokonaan, että hän unohti niskoittelevan everstin, oman kenraalin arvonsa, ja mikä kummallisinta — vaaran ja itsesuojelusvietin ja, tarttuen satulankaareen, hän kannusti hevostaan ja lähti luotituiskussa ajamaan täyttä neljää rykmenttinsä luo. Luodit häntä välttelivät. Yksi ainoa asia täytti hänen sydämensä: hän tahtoi saada selvän asiain tilasta, auttaa ja hinnasta mistä tahansa korjata virheen, jos hän siihen on syypää, jottei hän, kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut, mallikelpoinen upseeri joutuisi syntipukiksi.
Hän pääsi onnellisesti ranskalaisten keskitse ja saapui metsän takana olevan kedon laitaan, jota pitkin venäläiset paraillaan pakenivat, laskeutuen alas loivetta. Sotilaat eivät välittäneet upseerien huudoista. Hetki oli jännittävä. Oli huomattavissa sotilaiden kesken siveellinen horjuminen, joka tällaisissa tapauksissa tavallisesti ratkaisee taistelun: tottelevatko hämmentyneet joukot päällikkönsä ääntä, vai juoksevatko edelleen, vilkaistuaan vain häneen ohimennen. Rykmentinpäällikkö huusi vimmatusti ja huitoi miekallaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja aivan oudon näköiset. Mutta sotilaat eivät välittäneet hänen huudoistaan, eivätkä hänen komentosanansa, jotka ennen olivat saaneet heidät vapisemaan, nyt tehneet vähääkään vaikutusta. He yhä vain juoksivat, keskustelivat äänekkäästi ja ammuskelivat ilmaan. Taistelun ratkaiseva siveellinen horjuminen näytti kallistuvan pelon eduksi.
Rykmentinpäällikkö alkoi yskiä vimmatun huutamisen ja ruudinsavun johdosta ja pysähtyi toivottomana. Kaikki näytti menetetyltä. Mutta samalla hyökkäävät ranskalaiset alkoivat vetäytyä takasin ilman huomattavaa syytä, he hävisivät metsän laidasta, ja metsään ilmestyi venäläisiä tarkka-ampujia. Nämä olivat Timohinin komppanian miehiä, ainoat jotka hämmingin aikana olivat pysyneet järjestyksessä. He olivat piiloutuneet ojaan metsän laiteella ja hyökkäsivät nyt äkkiarvaamatta ranskalaisten kimppuun. Timohin syöksyi raivokkaasti huutaen ja niin hurjan päättävästi ranskalaisten kimppuun, ettei näille jäänyt aikaa aprikoida, vaan heittivät aseensa ja lähtivät pakosalle. Dolohof juoksi Timohinin rinnalla, tappoi heti rynnäkön alussa erään ranskalaisen ja tarttui ensimäisenä antautuneen upseerin kaulukseen. Pakenevat venäläiset alkoivat palata, pataljoonat kokoontuivat vähitellen, ja ranskalaiset, jotka olivat eristää vasemman sivustan joukot kahteen osaan, tungettiin hetkeksi takasin. Varajoukot kerkisivät yhdistyä, ja pakenevat pysähtyivät. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan majuri Ekonomovin kanssa sillan korvalla ja marssitutti ohitseen takasin vetäytyviä komppanioita, kun hänen luokseen saapui eräs sotilas. Tämä tarttui kenraalin jalustimeen ja oli vähällä horjahtaa ratsun nojaan. Sotilaalla oli tehtaan verasta tehty, sinertävä sinelli, hän oli avopäin ja rensselittä. Hänen päänsä oli siteessä, ja hänen olkansa yli oli heitetty ranskalainen ampumavaralaukku. Kädessä oli hänellä upseerin miekka. Hän oli kalpea, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat röyhkeästi kenraaliin, mutta hänen suunsa oli hymyssä. Vaikka kenraali paraillaan antoi määräyksiään majuri Ekonomoville, ei hän kuitenkaan saattanut olla tarkkaamatta sotilasta.
— Teidän ylhäisyytenne, tässä on kaksi voiton merkkiä, — sanoi Dolohof, näyttäen ranskalaista miekkaa ja ampumavaralaukkua. Olen vanginnut upseerin. Pidätin komppanian pakenemasta. — Hän oli ylen väsynyt, hengitti raskaasti ja puhui katkonaisesti. — Koko komppania voi todistaa. Pyydän muistamaan, teidän ylhäisyytenne!
— Hyvä, hyvä, — sanoi rykmentinpäällikkö ja kääntyi majuri Ekonomoviin.
Mutta Dolohof ei poistunut; hän päästeli siteen solmesta, riuhtasi sen irti ja osoitti hyytyneen veren tahrimia hiuksiaan.
— Pistimen haava, jäin rintamaan. Muistakaa teidän ylhäisyytenne.
Tushinin patteri unohdettiin, ja vasta aivan taistelun lopussa, kuultuaan yhä tykkien jyskettä, lähetti Bagration sinne ensin päivystävän esikunta-upseerin ja sitten ruhtinas Andrein viemään sanaa, että patterin kiiruumman kaupalla on peräydyttävä. Patteria suojaava jalkaväki oli keskellä taistelun tuoksinaa poistunut, ties kenen käskystä; mutta Tushin jatkoi yhä ampumista. Ranskalaiset eivät olleet valloittaneet patteria ainoastaan sentähden, etteivät saattaneet aavistaa neljän suojattoman tykin uskaltavan jatkaa ampumista. Päinvastoin arvelivat he, että keskustaan olivat ryhmittyneet venäläisten päävoimat, ja siksipä he kahdesti yrittivätkin anastaa tämän kohdan väkirynnäköllä. Mutta Tushinin tuima raehaulituli pakoitti heidät kummallakin kerralla peräytymään.
Heti Bagrationin poistuttua patterilta oli Tushin saanut Schöngrabenin kylän palamaan.
— Kato, jopa syntyi hyörinää! Palaa! Kato, jo savuaa! Verratonta! Komeata! Savuaa, savuaa! — puhelivat elostuneet sotilaat.
Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta olivat kaikki tykit suunnatut palavaa kylää kohti. Sotilaat huusivat jokaisen laukauksen jälkeen aivan kuin jouduttaakseen luodin kulkua: "Oivallisesti! Kas niin, kas niin! Näetkös... Verrattomasti!" Tuulen kiihdyttämänä levisi tulipalo nopeasti. Kylästä lähteneet ranskalaiset joukot palasivat takasin, mutta kostaakseen tämän vahingon he asettivat kylän oikealle puolelle kymmenen tykkiä ja alkoivat niillä ampua Tushinin patteria.
Huumautuneina tulipalosta ja sattuvasti lyövästä tykkitulestaan venäläiset tykkimiehet huomasivat tämän patterin vasta silloin, kun jo kaksi luotia ja heti näiden jälestä neljä yhtäkkiä tuoksahti heidän keskelleen, surmaten kaksi hevosta ja katkaisten jalan ampumavarastovaunujen ajajalta. Mutta innostunut mieliala ei tästä heikentynyt, jonkunverran vain muutti muotoaan. Kuolleiden hevosten sijaan tuotiin uudet varatelojen edestä, haavoittuneet kannettiin syrjään, ja kaikki neljä tykkiä alkoivat ampua ranskalaisten patteria. Patterin nuorempi upseeri oli kaatunut heti taistelun alussa, ja tunnin kuluessa oli neljästäkymmenestä tykkimiehestä seitsemäntoista joutunut taisteluun kykenemättömäksi, mutta kaikesta tästä huolimatta olivat sotilaat yhä iloisia ja innostuneita. Pari kertaa huomasivat he, että kunnaan alle, aivan patterin lähistölle oli ilmestynyt ranskalaisia, ja silloin alkoivat he ampua heitä raehauleilla.
Lyhytkasvuinen, hinterä, kömpelö Tushin vaati palvelijaltaan alituiseen (vielä piipullista tämän johdosta", kuten hänellä oli tapa sanoa, ja varistellen tulta ympärilleen, hän tuon tuostakin juoksahti patterin reunalle ja tarkasteli pienen kätensä alta ranskalaisia.
— Iskekää pojat! — hän kehoitteli sotilaita, tarttui itsekin tykkien pyöriin ja availi peräruuveja.
Jokainen laukaus sai hänet vavahtamaan, ja lopulta hän oli aivan huumautunut alituisesta jyskeestä, mutta siitä huolimatta hän ei unohtanut tehtäviään, vaan juoksi piippunysä suussa tykiltä tykille, milloin tähdäten, milloin laskien panoksia, milloin määräten vaihtamaan hevosia, riisumaan kuolleet ja haavoittuneet valjaista, ja koko ajan hän huusi heikolla, kimakalla, epävarmalla äänellään. Hänen kasvonsa kävivät yhä elostuneemmiksi. Silloin hän vain yrmisti kulmiaan, kun joku miehistä haavoittui tai kaatui, ja kääntyen kuolleesta, hän sätti sotilaita, jotka vastenmielisesti tarttuivat haavoittuneisiin ja kuolleisiin. Sotilaat, enimmältä kauniita, reippaita nuorukaisia (kuten tavallisesti tykkimiehet, pari päänmittaa päällikköään kookkaammat ja toisenverran harteikkaammat) katselivat kaikki päällikköönsä, kuten lapset pulassa ollessaan ja sama ilme kuin oli päällikön kasvoilla kuvastui heti heidänkin kasvoillaan.
Seurauksena tästä alituisesta jyskeestä, pauhusta, toimesta ja huomiokyvyn pinnistyksestä oli, ettei Tushin lainkaan tuntenut vastenmielistä kauhun tunnetta; eikä hän tullut edes ajatelleeksi, että hänetkin saattaa vihollinen tappaa tai tehdä rammaksi. Päinvastoin, hän tunsi mielensä käyvän yhä vain iloisemmaksi. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut jo pitkä aika siitä, kun hän ensin huomasi vihollisen ja laukasi ensimäisen tykin. Se tuntui tapahtuneen ainakin jo edellisenä päivänä, ja maakaistale, jolla hän seisoi, tuntui vanhalta tutulta, aivan kotiseudulta. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikki muisti, kaikki käsitti, kaikki teki, mitä hänen asemassaan kelvollisin upseeri olisi saattanut tehdä, oli hän kuitenkin jonkinlaisessa hourailutilassa, joka muistutti kuumetautisen tai juopuneen mielialaa.
Kuullessaan ympärillään huumaavaa tykkien jyskettä ja vihollisen tykinluotien ja kranaattien viuhinaa ja räiskettä, nähdessään tykkien ääressä hääräileviä, kiihtyneitä, hikoilevia sotilaita, nähdessään ihmisten ja hevosten verta katsellessaan pöllähtäviä savupatsaita vihollisen pattereilla (aina kun savupatsas oli pöllähtänyt, iski luoti hänen patteriinsa, milloin maahan, milloin ihmiseen, tykkiin tai hevoseen), kaikkea tätä nähdessään — oli hänen sielunsa alkanut elää omituista haavekuvien elämää, josta hän sanomattomasti nautti tällä hetkellä. Vihollisen tykkejä piti hän suunnattoman suurina piippuina, joista näkymätön polttaja silloin tällöin tuprautteli mahtavia savupilviä.
— Katsohan, jo taas pöllähti, — puheli Tushin hiljaa itsekseen, kun kunnaalta nousi savupatsas, jota tuuli kieritti vasemmalle: — odotahan pallo, lähetämme sinut takasin.
— Mitä haluatte, teidän jalosukuisuutenne? — kysyi hänen vieressään seisova ali-upseeri, kuullessaan päällikkönsä höpisevän jotain itsekseen.
— En mitään, kranaatti... — vastasi Tushin.
"No entäs meidän Matvjevna", puheli Tushin itsekseen. Laidimmainen, vanhamallinen tykki oli hänen mielikuvituksissaan Matvjevna. Tykkiensä ääressä hääriviä ranskalaisia piti hän muurahaisina. Kaunis, juoppolalli sotilas, toisen tykin numero 1, oli hänen maailmassaansetä; useimmin kuin muita tarkasteli Tushinsetää, ja jokainen hänen liikkeensä sai hänet riemastumaan. Kunnaan alta kuuluvaa pyssynpauketta, joka milloin yltyi, milloin hiljeni, hän piti jonkun hengityksenä. Tarkkaavana kuunteli hän tätä, milloin kiihtyvää, milloin heikkenevää hengitystä.
— Jopa taas alkoi hengittää, jopa taas hengittää, — puheli hän itsekseen.
Itseään piti hän mahdottoman kookkaana, voimakkaana miehenä, joka molemmin käsin sinkauttelee tykinluoteja ranskalaisten joukkoon.
— No, Matvjevna, muori kulta, älä hellitä! — puhui Tushin, poistuessaan laidimmaisen tykin luota, kun hän ylhäältä kuuli oudon, vieraan äänen huutavan.
— Kapteeni Tushin! Kapteeni!
Tushin vilkasi pelästyneenä sivulleen. Hän huomasi esikunta-upseerin, joka Grundissa oli karkoittanut hänet muonakauppiaan majasta. Hengästyneenä huusi esikunta-upseeri.
— Mitä ajattelette, oletteko menettänyt järkenne? Kahdesti on teille annettu peräytymiskäsky, mutta te yhä...
"Minkätähden he nyt minua?" ... ajatteli Tushin, katsellen kauhuissaan päällikköään.
— Minä ... tuota... — alkoi hän sopertaa, pitäen kättään ohimolla. — Minä...
Esikunta-upseeri ei ehtinyt sanoa sanottavaansa. Ohi kiitävä tykinluoti pakoitti hänet kumartumaan satulassa. Hän vaikeni, ja juuri kun hän aikoi jatkaa puhettaan, suhisi hänen ohitseen taas luoti. Hän käänsi hevosensa ja lähti ratsastamaan täyttä neljää.
— Peräytykää! Kaikki peräytykää! — huusi hän kaukaa.
Sotilaat alkoivat nauraa. Hetken kuluttua saapui adjutantti tuoden saman käskyn.
Adjutantti oli ruhtinas Andrei. Ensimäisenä huomasi hän Tushinin patterilla irrallaan olevan hevosen, jolta tykinluoti oli katkaissut jalan. Se seisoi valjaissa olevien hevosten vieressä ja hirnahteli. Veri vuoti virtana sen jalasta. Etutelojen keskellä virui muutamia kuolleita sotilaita. Hänen saapuessaan patterille, lensi tykinluoti toisensa jälkeen hänen ylitseen, ja hän tunsi, miten hermostuneesti viilsi hänen selkäpiitään. Mutta kun hän vain ajattelikin pelkoa, rauhoittui hän jälleen. "En voi pelätä", hän ajatteli ja laskeutui verkalleen ratsultaan tykkien keskeen. Hän oli jo toimittanut tehtävänsä, mutta siitä huolimatta hän jäi patterille. Hän oli päättänyt poistua vasta yhdessä miehistön kanssa ja viedä tykit asemalta. Astellen Tushinin seurassa ruumiiden keskellä, ranskalaisten ampuessa vimmatusti, hän auttoi sotilaita tykkien poistamisessa.
— Käväsi tässä toinenkin päällikkö, mutta kiire näytti olleen, — sanoi ali-upseeri ruhtinas Andreille, — kiireempi oli hänellä kuin teidän jalosukuisuudellanne.
Ruhtinas Andrei ei puhellut Tushinin kanssa. Molemmat olivat he niin touhuissaan, etteivät edes toisiaan huomanneet. Kun kaksi ehjää tykkiä oli kiinnitetty etuteloihin, ja he alkoivat laskeutua alas kunnaalta (yksi särkynyt tykki ja haupitsi jätettiin patterille), ajoi ruhtinas Andrei Tushinin luo.
— No, näkemiin asti, — sanoi ruhtinas Andrei, ojentaen kättään Tushinille.
— Näkemiin asti, kyyhkyläiseni, — sanoi Tushin, — rakkaani! Hyvästi, kyyhkyläiseni, — sanoi Tushin vesissä silmin, eikä hän itsekkään tietänyt, miksi kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Tuuli oli tyyntynyt, mustat pilvet rippuivat matalalla peittäen taistelukentän ja sulautuen taivaanrannassa ruudinsavuun. Tuli pimeä, ja siksipä näkyivätkin selvinä tulipalon leimut kahtaalta. Tykinjyske oli heikentynyt, mutta pyssynpauke kävi yhä kiivaammaksi ja alkoi kuulua yhä lähempää takaa ja oikealta. Niin pian kun Tushin tykkeineen oli päässyt suojaan vihollisen tulelta ja laskeutunut alas rotkoon, saapuivat hänen luokseen esikunta ja adjutantit, joiden joukossa olivat myöskin esikunta-upseeri ja Scherkof, joka kahdesti oli lähetetty viemään peräytymiskäskyä Tushinille, mutta joka kummallakaan kerralla ei ollut saapunut patterille. Kaikki he, toinen toistaan keskeyttäen, antoivat Tushinille käskyjä ja määräyksiä, miten ja minne hänen oli mentävä, nuhtelivat häntä ja tekivät huomautuksiaan. Tushin ei antanut miehilleen minkäänlaisia määräyksiä, ajaa nyykytti vain vaiti ollen hevoskaakillaan toisten jälissä. Hän ei uskaltanut avata suutaan, sillä jokainen sana olisi tuonut kyyneleet hänen silmiinsä, vaikkei hän itsekkään tietänyt miksi. Vaikka olikin käsketty jättää haavoittuneet, niin laahusti niitä sentään paljon joukkojen jälissä, ja kaikki pyysivät he päästä tykeille istumaan. Nuorekkaan reipas jalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa sellaisella kiireellä juoksi Tushinin majasta, oli saanut luodin mahaansa ja lojui nyt Matvjevnan telalla. Kunnaan juurella astui Tushinin luo kalpea husaarijunkkari, kannatellen toista kättään toisella. Hänkin pyysi päästä istumaan tykille.
— Kapteeni, Jumalan nimessä, olen saanut ruhjevamman käteeni, — puhui hän arasti. — Jumalan nimessä, en voi astua. Jumalan nimessä!
Selvästi huomasi, että junkkari jo usein oli pyytänyt päästä jonnekin istumaan, mutta aina saanut kieltävän vastauksen. Hän pyysi epävarmalla, surkealla äänellä.
— Käskekää tekemään tilaa, Jumalan nimessä.
— Tehkää, tehkää, — sanoi Tushin. — Levitähän sinellisi, setä, — jatkoi hän, lemmikki-sotilaaseensa kääntyen. — Mutta missä on haavoittunut upseeri?
— Hänet nostimme maahan, kuoli — vastasi joku.
— Nostakaa istumaan. Istukaa, rakkaani, istukaa. Levitä sinellisi, Antonof.
Junkkari oli Rostof. Hän kannatteli vasenta kättään oikealla, hän oli kalpea, ja hänen alaleukansa tärisi kuin vilutautisen. Hänet asetettiin istumaan Matvjevnalle, kuolleen jalkaväen upseerin paikalle. Hänen alleen levitetyllä sinellillä oli verta, johon tahriutuivat hänen kätensä ja ratsuhousunsa.
— Miten ovat asiat, oletteko haavoittunut, kyyhkyläiseni? — kysyi Tushin.
— En, olen saanut ruhjevamman.
— Entä veri telan sivulaiteella? — kysyi Tushin.
— Se on vuotanut kuolleesta upseerista, — vastasi eräs tykkimies, pyyhkien verta sinellinsä hihalla ja aivan kuin häveten tykkinsä siivottomuutta.
Vaivoin hinattiin tykit ylämäkeä jalkaväen avulla, ja kun oli saavuttu Grunthersdorfin kylään, pysähdyttiin. Oli jo niin pimeä, ettei kymmenen askeleen päästä saattanut eroittaa sotilaitten pukuja, ja ammunta alkoi heiketä. Yhtäkkiä alkoi oikealta taas kuulua pyssynpauketta ja huutoja. Tulisäteet leimahtelivat pimeydessä. Tämä oli ranskalaisten viimeinen hyökkäys, jota torjumaan venäläiset riensivät kylän taloista. Taas syöksyivät kaikki kylästä, mutta tykkejä ei saatu liikkeelle, ja tykkimiehet, Tushin ja junkkari vilkuilivat toisiaan silmiin, odotellen kohtalonsa ratkaisua. Ampuminen alkoi taas heiketä, ja syrjätieltä tupsahti joukko sotilaita, keskustellen innokkaasti.
— Pääsitkö ehjänä, Petrof? — kysyi eräs.
— Kylläpä löylyn saivat, veliseni. Eivät enää pistä tänne nokkaansa, — puhui toinen.
— On kuin säkissä. Mutta miten he omiaan löylyttivät! On kuin säkissä; onpas pimeä, pojat. Eikö kellään ole juotavaa?
Ranskalaisten viimeinen hyökkäys oli torjuttu. Ja taas lähtivät Tushinin tykit eteenpäin. Pimeys oli täydellinen, kuului vain ympäriltä jalkaväen astunnan töminää.
Tuntui kuin olisi pimeydessä solunut eteenpäin musta virta, yhä vain samaan suuntaan. Kuului puheen sorinaa, huutoja, kavioiden kapsetta ja pyörien kolinaa. Yli muiden äänien kuuluivat tässä synkässä pimeydessä haavoittuneiden huudot ja valitukset. Heidän valituksensa ja voihkinansa tuntuivat täyttävän koko joukkoja ympäröivän pimeyden. Ei tuntunut olevankaan mitään eroitusta näiden valitushuutojen ja yön synkkyyden välillä. Hetken kuluttua syntyi liikehtivissä joukoissa levottomuutta. Joku oli ratsastanut valkealla hevosella seurueineen ohi ja sanonut jotain. "Mitä hän sanoi? Mihin nyt? Pysähdytäänkö? Kiittikö?" kuului utelevia kysymyksiä joka haaralta, sotilaat alkoivat ahtua yhä tiukemmalle, etumaiset olivat nähtävästi pysähtyneet, ja samassa levisi huhu, että olisi käsketty pysähtymään. Kukin pysähtyi paikalleen, keskelle porosta tietä.
Sytytettiin nuotioita, ja puhelu kävi äänekkäämmäksi. Kapteeni Tushin järjesteli komppaniaansa ja lähetti erään sotilaan etsimään sitomapaikkaa tai lääkäriä junkkarille ja istahti nuotion ääreen, jonka sotilaat olivat sytyttäneet tielle. Rostovkin laahusti nuotion ääreen. Tuskat, kylmä ja kosteus värisyttivät häntä kuin vilutautista. Häntä raukasi kauheasti, mutta nukkua hän ei voinut, sillä kättään jumotti julmasti. Milloin sulki hän silmänsä, milloin katseli nuotiota, joka hänestä näytti hehkuvan punaselta, milloin taas vieressään kyykyllään istuvaa, käyräselkäistä, hinterää Tushinia. Myötätuntoisina ja säälivinä tuijottivat Tushinin suuret, lempeät, viisaat silmät junkkariin. Rostof käsitti, että Tushin sydämensä pohjasta tahtoi häntä auttaa, muttei voinut.
Joka puolelta kuului leiriytyvän jalkaväen touhua, ohi kulkevain astuntaa ja kavioiden kapsetta. Äänten pauhu, askelten ja kavioiden läiskinä, palavain nuotioiden räiske — kaikki tämä suli yhtenäiseksi väräjäväksi humuksi.
Nyt ei enää, kuten äsken, solunut pimeydessä näkymätön virta, vaan nyt tuntui aivan kuin synkkä meri olisi myrskyn jälkeen asettumassa ja värähtelisi vielä hiljalleen. Tylsänä katseli ja kuunteli Rostof, mitä tapahtui hänen edessään ja ympärillään. Eräs jalkamies tuli nuotion ääreen, laskeutui kyykylleen, ojensi kätensä tulta kohti ja käänsi sivulle päänsä.
— Sallittehan, teidän jalosukuisuutenne? — hän sanoi, katsahtaen kysyvästi Tushiniin. — Olen eksynyt komppaniastani, teidän jalosukuisuutenne; en itsekkään tiedä, missä. Hitto vieköön!
Samassa saapui nuotion ääreen myös jalkaväen upseeri, jonka poski oli siteessä. Hän kääntyi Tushiniin ja pyysi hieman siirtämään tykkejä, jotta hän voisi kuljettaa ohi kuormansa. Upseerin jälissä juoksi nuotiolle kaksi sotilasta. He sättivät toisiaan julmasti ja käsikähmässä ollen he koettivat riistää toisiltaan jotain saappaan tapaista.
— Vai sinä sen löysit! Oletpas sukkela, — huusi toinen käheällä äänellä.
Sitten tuli laiha, kalpea sotilas, jonka kaulan ympäri oli kääritty verinen jalkariepu. Kiukkuisella äänellä vaati hän tykkimiehiltä vettä.
— Pitääkö tähän kuolla kuin koiran? — hän kysyi.
Tushin käski antaa hänelle vettä. Sitten juoksi nuotiolle iloinen sotilas, sanoi tulleensa lainaamaan tulta jalkaväelle.
— Tulta tuiveruista jalkaväelle! Terve mieheen, veli hopeat, kiitos ja kunnia tulesta, korkoineen maksamme, — hän puhui, lennättäen jonnekin pimeyteen tulista kekälettä.
Sitten kulki nuotion ohi neljä sotilasta, kantaen jotain sinellissä. Eräs heistä kompastui.
— Senkin vietävät, ovat asettaneet tielle halkoja, — hän murisi.
— Hän on kuollut, miksi häntä kannamme? — puhui toinen.
— Älkää suotta!
Ja he katosivat pimeyteen taakkoineen.
— Koskeeko? — kysyi Tushin kuiskaten Rostovilta.
— Koskee.
— Teidän jalosukuisuutenne, kenraalin luo. Hän on täällä aivan lähellä majassa, — sanoi ali-upseeri, astuen Tushinin luo.
— Heti paikalla, kyyhkyläiseni.
Tushin nousi seisomaan, kiinnitti sinellinsä, korjaili tamineitaan ja lähti nuotiolta.
Lähellä tykkimiesten nuotiota, vartavasten varatussa tuvassa istui puolisilla Bagration, keskustellen muutamain osastopäällikköjen kanssa. Siellä oli kyynysilmäinen vanhus, joka ahnaana nakerteli lampaan luuta, kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut kenraali, jonka posket punottivat viinasta ja vahvasta ateriasta, Scherkof sinettisormuksineen, tarkastellen levottomana kaikkia, ja ruhtinas Andrei, kalpeana, huulet yhteen puristuneina, ja silmät loistaen kuumetautisen tavoin. Tuvan nurkassa oli nojallaan ranskalaisilta anastettu lippu. Sotatuomari hypisteli kainona lipun kangasta ja kallisteli epäröivänä päätään, kenties sentähden, että häntä lipun näkeminen todellakin viehätti, mutta kenties senkintähden, että hänen nälkäisenä oli vaikea katsella katettua pöytää, johon hänelle ei oltu varattu paikkaa. Viereisessä tuvassa oli rakuunain vangiksi ottama ranskalainen eversti. Hänen ympärillään tungeskeli uteliaita venäläisiä upseereja. Ruhtinas Bagration kiitteli eri osastojen päälliköitä ja kyseli upseereilta taistelun yksityisseikkoja ja tappioiden suuruutta. Kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut rykmentinpäällikkö ilmoitti ruhtinaalle, että hän heti taistelun alkaessa poistui metsästä, kokosi halonhakkaajat, johti heidät suojaan, hyökkäsi sitten kahdella pataljoonalla pistintaisteluun ja karkoitti ranskalaiset.
— Kun huomasin, teidän ylhäisyytenne, että ensimäinen pataljoona oli epäjärjestyksessä, pysähdyin tielle ja ajattelin: "päästän nämä menemään ja otan vihollisen vastaan pikatulella"; ja niin teinkin.
Rykmentinpäällikkö oli todellakin näin aikonut tehdä, mutta tekemättä se oli jäänyt, ja tämä seikka häntä siihen määrään kaiveli, että hänestä lopulta tuntui kuin kaikki sentään aivan näin olisi käynytkin. Kenties kaikki todellakin oli näin käynyt? Kukapa siinä hälinässä huomasi, mitä tapahtui, mitä jäi tapahtumatta?
— Tämän ohessa täytyy minun huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, — jatkoi rykmentinpäällikkö, muistellessaan Kutusovin ja Dolohovrin keskustelua ja kohtaustaan Dolohovin kanssa sillan korvalla, — että sotamieheksi alennettu Dolohof minun nähteni otti vangiksi ranskalaisen everstin ja muutenkin kunnostautui erityisemmin.
— Minä myös näin, teidän ylhäisyytenne, Pavlogradin rykmentin hyökkäyksen, — puuttui puheeseen Scherkof, vilkuen rauhattomana ympärilleen. Husaareja hän ei edes ollut nähnyt sinä päivänä, olihan vain kuullut erään jalkaväen upseerin kertovan heidän hyökkäyksestään. — He ruhjoivat kaksi kareijaa.
Muutamat upseerit hymähtivät, kun Scherkof alkoi puhua, sillä he odottivat häneltä jotain sukkeluutta; mutta huomattuaan hänenkin puhuvan venäläisten aseiden kunniaksi he kävivät vakaviksi, vaikkakin useat heistä tiesivät, että Scherkovin puheet olivat pelkkää pötyä ja valetta. Ruhtinas Bagration kääntyi eversti vanhukseen.
— Kiitän kaikkia, hyvät herrat, kaikki osastot ovat toimineet sankarillisesti: jalkaväki, ratsuväki, tykistö. Miksi jätettiin keskustaan kaksi tykkiä? — kysyi hän, etsien jotakuta silmillään. (Hän ei hiiskunut sanaakaan vasemman sivustan tykeistä; hän tiesi jo, että siellä heti taistelun alussa jätettiin viholliselle kaikki tykit.) — Muistaakseni pyysin teitä, — sanoi hän päivystävälle esikunta-upseerille.
— Toinen oli rikkoutunut, — vastasi päivystävä esikunta-upseeri, — mutta en käsitä, miksi toinen jätettiin; olin itse koko ajan patterilla ja pidin silmällä, ja juuri vasta lähdin sieltä... Tosin oli siellä vari, todentotta, — lisäsi hän vaatimattomasti.
Joku huomautti, että kapteeni Tushin on aivan lähistöllä, ja että häntä jo on lähetetty kutsumaan.
— Tehän myös olitte siellä, — sanoi Bagration, kääntyen ruhtinas Andreihin.
— Todellakin, saavuimme miltei samaan aikaan, — sanoi päivystävä esikunta-upseeri, hymyillen makeasti Bolkonskille.
— Ikäväkseni en teitä huomannut, — sanoi kylmän katkonaisesti ruhtinas Andrei.
Kaikki vaikenivat. Kynnykselle ilmestyi Tushin. Ujona hiipi hän kenraalien takana ja, kuten tavallisesti päälliköiden läsnä ollessa, oli hän nytkin sangen hämillään. Kun hänen ahtaassa tuvassa piti kiertää kenraalien taitse pöydän toiselle puolelle ei hän huomannut nurkassa nojallaan olevaa lippua, vaan kompastui sen tankoon. Kuului naurunpyrskinää.
— Miksi jätettiin tykki? — kysyi Bagration, yrmistäen kulmiaan enemmän naurajille kuin kapteenille. Naurajain joukosta kuului Scherkovin ääni ylinnä.
Vasta nyt, katsellessaan silmästä silmään uhkaavaa päällikköään, Tushin tunsi syyllisyytensä ja häpeänsä koko alastomuuden. Hän oli menettänyt kaksi tykkiä, ja sentään oli hän hengissä. Hän oli ollut tähän saakka niin kuohuksissa, ettei ollut joutunut asiaa ajattelemaan. Upseerien nauru vei hänet lopullisesti pois suunnilta. Avuttomana seisoi hän Bagrationin edessä, hänen alaleukansa vavahteli, ja hän sopersi tuskin kuuluvasti:
— En tiedä ... teidän ylhäisyytenne ... miehiä ei ollut ... teidän ylhäisyytenne.
— Olisittehan voinut ottaa suojaväestä!
Tushin ei maininnut, että suojaväkeä ei ollut olemassakaan kuin taistelun alkaessa, vaikka asian laita todellisuudessa näin olikin. Hän pelkäsi tämän ilmoittamalla saattavansa jonkun toisen päällikön pulaan ja siksipä hän vaikenikin ja katsoa tuijotti suoraan Bagrationiin, kuten tuijottaa opettajaansa hämmentynyt oppilas.
Vaiti-oloa kesti jotenkin kauvan. Ruhtinas Bagration ei nähtävästi tahtonut olla ankara eikä keksinyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, muut eivät uskaltaneet sotkeutua keskusteluun. Ruhtinas Andrei katseli kulmainsa alta Tushinia, ja hänen sormensa elivät hermostuneesti.
— Teidän ylhäisyytenne, — keskeytti ruhtinas Andrei äänettömyyden terävällä äänellään, — te suvaitsitte lähettää minut kapteeni Tushinin patterille. Olin siellä ja näin, että kaksi kolmannesta miehistä ja hevosista oli kaatunut, kaksi tykkiä oli murskattu, ja suojaväkeä ei lainkaan ollut.
Sekä Bagration että Tushin katselivat vakavina hillityn innostuneesti puhuvaan Bolkonskiin.
— Ja jos sallitte, teidän ylhäisyytenne, minun lausua mielipiteeni, — hän jatkoi, — niin sanon suoraan, että meidän tämän päivän menestyksistä on ennen kaikkea kiittäminen tämän patterin toimintaa ja kapteeni Tushinin ja hänen komppaniansa sankarillista miehuutta. — Tämän sanottuaan nousi ruhtinas Andrei seisaalleen ja poistui pöydän äärestä.
Ruhtinas Bagration katsahti Tushiniin ja, tahtomatta nähtävästi ilmaista epäilyksiään ruhtinas Andrein terävän arvostelun johdosta, mutta tahtomatta sentään täydellisesti siihen uskoakkaan, hän nyökäytti päätään ja ilmoitti Tushinille, että tämä voi mennä. Ruhtinas Andrei lähti Tushinin jälkiin.
— Tuhannet kiitokset; pelastit, kyyhkyläiseni, — sanoi Tushin hänelle.
Ruhtinas Andrei katsahti tutkivasti Tushiniin, ei sanonut sanaakaan ja poistui hänen luotaan. Hänen oli ikävä, ja elämä tuntui raskaalta. Kaikki oli käynyt niin kummallisesti, aivan toisin kuin hän oli toivonut.
"Keitä ovat he? Miksi he? Mitä he haluavat? Ja koska kaikki tämä loppuu?" ajatteli Rostof, katsellessaan edessään vaappuviin varjoihin. Kättä alkoi jumottaa yhä ankarammin. Uni raukasi yhä voimakkaampana, punaset kehät hyppivät silmissä, vaikutelmat kuulemistaan äänistä, näkemistään kasvoista sulautuivat epämääräiseksi tunnelmaksi yksinäisyyden tunteen ja kivun tuottamain tuskain kanssa. Hänestä tuntui kuin nuo sotilaat — terveet ja haavoittuneet — olisivat häntä likistäneet ja painaneet, kouristelleet hänen verisuoniaan ja kärventäneet hänen taittunutta kättään ja olkaansa. Vapautuakseen heistä, hän sulki silmänsä.
Hän uinahti hetkeksi, mutta tämän lyhyen unen aikana näki hän suunnattoman paljon asioita: hän näki äitinsä ja hänen suuren, valkean kätensä, näki Sonjan laihat hartiat, Natashan silmät ja naurun, viiksiniekan Denisovin, Teljaninin pussijuttuineen ja siitä johtuneen kohtauksensa Bogdanitshin kanssa. Ja tämä juttu ja tuo terävä-ääninen sotilas, nehän olivatkin aivan sama olento, joka niin hirveästi kouristeli ja likisteli häntä ja veti häntä kädestä yhä samaan suuntaan. Hän koetti siitä irtautua, mutta se ei hellittänyt hitustakaan, ei hetkeksikään se päästänyt hänen olkaansa. Sitä ei olisi jumottanut, se olisi ollut aivan terve, jollei tuo olento olisi sitä kiskonut; mutta hän ei saattanut mitenkään siitä irtautua.
Hän avasi silmänsä ja katsahti ylös. Yön musta vaippa oli jo kyynärän verran kohonnut hehkuvan hiiloksen yläpuolelle. Tässä valossa lenteli lumihiutaleita. Tushin ei ollut palannut, lääkäri ei ollut tullut. Hän oli yksin, ainoastaan eräs alaston sotilas istui nuotion toisella puolella ja lämmitteli tulen hohteessa näivettynyttä, keltaista ruumistaan.
"Kukaan minua ei tarvitse!" ajatteli Rostof. "Kukaan ei minua auta, ei sääli. Mutta olinpa minäkin kerran voimakas, iloinen ja rakastettu." Hän huoahti, ja samalla tunkeutui hänen rinnastaan valitus.
— Koskeeko kovin? kysyi sotilas, ravistellen paitaansa tuleh yllä, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: — Vähätkös on tänään kansaa kaatunut — kauheata! Rostof ei kuunnellut sotilaan puheita. Hän katseli tulen yllä tanssivia lumihiutaleita ja muisteli Venäjän talvea, lämmintä, kirkkaasti valaistua kotiaan, pehmeitä turkkeja, vinhasti kiitäviä kolmivaljakkoja, onnen ja terveyden päiviä perheen rakastamana ja hellimänä. "Ja miksi lähdin tänne!" hän ajatteli.
Seuraavana päivänä ranskalaiset eivät uudistaneet hyökkäystään, ja Bagrationin osaston tähteet yhtyivät Kutusovin armeijaan.
Ruhtinas Vasililla ei ollut tapana edeltäpäin mietiskellä suunnitelmiaan, eikä hän suinkaan aikonut tehdä ihmisille pahaa, saavuttaakseen itselleen hyötyä. Hän oli ainoastaan suuren maailman mies, jolle onni oli ollut myötäinen, ja tästä onnestaan oli hän tehnyt tottumuksen. Hänen suunnitelmansa ja aikeensa muodostuivat aina olosuhteiden ja tuttavuuksien mukaan, eikä hän itsekkään aina ollut niistä täysin selvillä, mutta siitä huolimatta ne muodostivat koko hänen elämänsä sisällyksen. Ja tällaisia suunnitelmia ja aikeita oli hänellä aina — ei joitakuita, vaan kymmenittäin samalla erää, joista toiset vasta häämöittivät epämääräisinä, toiset paraillaan toteutuivat, ja muutamat taas raukesivat tuloksitta. Hän ei ajatellut itsekseen esimerkiksi näin: "Tuo mies on nyt vallassa, minun on päästävä hänen ystävyyteensä ja suosioonsa ja hänen avullaan hankittava itselleni tämä tai tuo etu". Eikä hän näinkään ajatellut: "Nyt on Pierre rikas, minun on houkuteltava hänet naimaan tyttäreni ja täten hankittava itselleni nuo tarvitsemani 40,000 ruplaa". Mutta kun hän tapasi mahtimiehen, heti kuiskasi vaisto hänelle: "tuosta miehestä saattaa olla hyötyä", ja ruhtinas Vasili tutustui häneen; heti ensi tilassa hän valmistuksitta, noin vain vaiston ohjaamana, alkoi mahtimiestä imarrella, tekeytyi tuttavalliseksi ja puhui asioista, joista oli puhuttava.
Moskovassa oli Pierre ruhtinas Vasilin vallassa, joka hommasi hänet hoviin kamarijunkkariksi, mikä toimi siihen aikaan oli valtioneuvoksen arvon veroinen, ja hoputti häntä mukanaan matkustamaan Pietariin ja ehdotti, että nuorimies asettuisi asumaan hänen taloonsa. Aivan kuin hajamielisenä, mutta silti asiastaan varmana ruhtinas Vasili teki kaikkensa saadakseen tyttärensä Pierren vaimoksi. Jos ruhtinas Vasili olisi toiminut edeltäpäin laadittujen suunnitelmain mukaan, niin ei hän mitenkään olisi saattanut olla niin luonnollinen ja tuttavallisen yksinkertainen seurustellessaan alempainsa ja ylempäinsä kanssa. Jokin veti häntä aina itseään mahtavampain ja rikkaampain ihmisten puoleen, ja luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen taidon huomaamaan, milloin voi ja pitää hyötyä ihmisistä.
Pierre, josta odottamatta oli tullut pohatta ja kreivi Besuhof, ja joka vielä äsken oli niin yksinäinen ja huoleton, tunsi nyt olevansa niin ihmisten ympäröimä ja työn rasittama, että hän ainoastaan vuoteessa saattoi olla yksinään. Hänen täytyi allekirjoittaa papereita, joiden sisällöstä hänellä ei ollut täyttä selvää, käydä virastoissa, kysellä ylihoitajalta yhtä ja toista, käydä Moskovan lähistöllä olevalla maatilallaan ja vastaanottaa paljon henkilöitä, jotka ennen eivät halunneet edes tietää hänen olemassaolostaan, vaan jotka nyt olisivat närkästyneet ja loukkaantuneet, jollei hän olisi tahtonut heitä tavata. Kaikki nämä erilaiset henkilöt: liikemiehet, sukulaiset, tuttavat, kaikki olivat he yhtä hyvänsuopia ja kohteliaita nuorelle perijälle; kaikki he nähtävästi olivat aivan vakuutettuja Pierren ylevistä ominaisuuksista. Alituiseen kuuli hän sanottavan: "teidän tavattomasta hyvänsuopeudestanne", tai "teidän jalolla sydämmellänne", tai "olette itse niin puhdas, kreivi..." tai "jos hän olisi niin viisas kuin te", y.m.s., niin että hän todellakin alkoi uskoa tavattomaan hyvyyteensä ja tavattomaan viisauteensa. Eikä se kummakaan ollut, sillä aina oli hän sydämensä syvyydessä tuntenut olevansa sangen hyvä ja viisas. Vieläpä nekin henkilöt, jotka ennen olivat olleet hänelle ilkeitä ja suoraan osoittaneet vihamielisyyttään, muuttuivat häntä kohtaan helliksi ja rakastaviksi. Niinpä vanhin ruhtinattaristakin, jolla oli pitkä selkä ja sileät hiukset kuin nukella, ja joka aina oli ollut niin vihamielinen häntä kohtaan, tuli hautajaisten jälkeen hänen huoneeseensa. Silmät maahan luotuina ja punastuen valitteli ruhtinatar, että he aina olivat ymmärtäneet toisiaan väärin ja ettei hän nyt tunne voivansa muuta vaatia kuin kenties sen, että hänen tämän kauhean iskun jälkeen sallitaan muutamaksi viikoksi jäädä taloon, jota niin rakastaa ja jossa niin suunnattomasti on uhrannut. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan tyrskähti itkuun. Heltyneenä tämän kuvamaisen ruhtinattaren äkillisestä muuttumisesta Pierre tarttui hänen käteensä ja pyyteli anteeksi, itsekkään tietämättä mitä. Tämän jälkeen ruhtinatar alkoi kutoa Pierrelle juovikasta vyötä ja muuttui häntä kohtaan sangen ystävälliseksi.
— Tee tämä hänen hyväkseen, rakkaani; kärsihän hän sentään niin paljon vainajan tähden, — puhui ruhtinas Vasili, ojentaessaan jotain paperia Pierren allekirjoitettavaksi. Paperi koski vanhinta ruhtinatarta.
Ruhtinas Vasili oli päättänyt, että tämä luu, kolmenkymmenentuhannen ruplan vekseli, oli heitettävä ruhtinatar rukalle, jottei tämän päähän pistäisi lörpötellä hänen osallisuudestaan mosaikki-salkun juttuun. Pierre hyväksyi vekselin, ja siitä lähtien kävi ruhtinatar entistään rakastettavammaksi. Nuoremmat sisaretkin muuttuivat ystävällisiksi, erittäinkin nuorin, sievähkö luomihuuli kiusasi Pierreä hymyllään ja epäröivillä katseillaan.
Pierrestä tuntui aivan luonnolliselta, että kaikki häntä rakastivat. Luonnottomalta tuntui ajatellakin, että joku saattaisi olla häntä rakastamatta, ja ettei hän saattaisi luottaa häntä ympäröiväin ihmisten vilpittömyyteen. Eikä hänellä muuten ollut aikaakaan kysellä itseltään, ketä piti vilpittömänä, ketä vilpillisenä. Aina oli hänellä kiire, hän oli alati suloisen, iloisen juopumuksen huumaamana. Hän tunsi olevansa jonkinlaisen tärkeän yleisen toiminnan keskuksena; hän tunsi, että häneltä alati jotain odotetaan; jollei hän sitä tee, niin suututtaa hän monet ja riistää heiltä sen, mitä he ovat odottaneet, mutta jos hän tekee sen ja sen, niin on kaikki hyvin, — ja hän teki, mitä häneltä vaadittiin, mutta "se jokin hyvä" jäi yhä tekemättä.
Ensi aikoina joutuivat hänen asiansa ja hän itsekin täydellisesti ruhtinas Vasilin käsiin. Heti kreivi Besuhovin kuoleman jälkeen tarttui ruhtinas Vasili ohjaksiin. Tosin oli hän aina sen näköinen kuin huolet häntä painaisivat, väsynyt, kiusautunut, mutta säälistä hän ei sentään muka voi jättää kohtalon oikuille ja konnien kynsiin tätä avutonta nuorukaista, ystävänsä poikaa,après tout, ja suunnattoman omaisuuden perijää. Niinä muutamina päivinä, mitkä hän kreivin kuoleman jälkeen vietti Moskovassa, kutsutti hän tuon tuostakin Pierren luokseen, kävi itse hänen luonaan ja määräili, mitä tämän oli tehtävä. Näitä määräyksiä ja neuvoja antaessaan puhui hän niin väsyneellä ja vakuuttavalla äänellä aivan kuin alati olisi muistuttanut: "Tiedäthän, miten rasittunut olen omista töistäni; mutta olisihan sydämetöntä jättää sinut tällä erällä; ja tietenkin käsität, että ainoastaan minun neuvojani noudattamalla toimit järkevästi."
— No, ystäväni, huomenna vihdoinkin lähdemme, — sanoi hän kerran Pierrelle, ummistaen silmänsä ja hypistellen Pierren kyynärvartta. Hän puhui sellaisella äänellä kuin olisi asia jo aikoja sitten ollut heidän kesken sovittu ja aivan kuin asiaa muuten ei olisi voinutkaan sopia. — Huomenna lähdemme, minun vaunuissani on tila sinullekin. Olen sangen iloinen. Täällä olemme jo järjestäneet kaikki tärkeät asiat. Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt matkustaa. Kas tämän olen saanut kanslerilta. Kirjoitin sinusta hänelle, ja nyt kuulut diplomaattikuntaan ja olet nimitetty kamarijunkkariksi. Nyt on valtiomiehen ura sinulle avoinna.
Vaikka ruhtinas Vasili oli koettanutkin puhua mahdollisimman raukeasti ja vakuuttavasti, niin sittenkin alkoi Pierre, joka jo kauvan oli ajatellut tätä asiaa, inttää vastaan. Mutta ruhtinas Vasili keskeytti hänet sellaisella syvällä, kähisevällä rintaäänellä, että oli aivan mahdotonta keskeyttää hänen puhettaan. Tällä äänellä puhui hän ainoastaan silloin kun hänen oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen jonkun vakuutetuksi sanojensa kantavuudesta.
— Mutta, rakkaani, olenhan tehnyt tämän itseni tähden, omantuntoni rauhoittamiseksi, eikä minua siis kannata kiittää. Ei kukaan koskaan ole valittanut, että häntä liian paljon on rakastettu; ja sitä paitsi, olethan vapaa, jätä toimi vaikka huomenna. Itse näet Pietarissa. Kauvan sitten olisi sinun jo pitänyt jättää nämä kauheat muistot. (Ruhtinas Vasili huoahti.) Niin, niin, rakkaani. Minun kamaripalvelijani matkustakoon sinun vaunuissasi. Mutta olinhan aivan unohtaa, — lisäsi vielä ruhtinas Vasili, — tiedäthän, rakkaani, että meillä vainajan kanssa oli asioita, niinpä olen saanut rjäsaanilaisesta, enkä niitä nyt maksa: ethän niitä tarvitse. Kyllähän sitten sovimme.
"Rjäsaanilaisella" tarkoitti ruhtinas Vasili muutamia tuhansia ruplia kokoomiaan veroja, jotka hän oli jättänyt tilittämättä.
Pietarissa kuten Moskovassakin joutui Pierre taas helläsydämisten, rakastavain ihmisten ilmapiiriin. Hän ei voinut kieltäytyä ruhtinas Vasilin toimittamasta virasta, tai oikeastaan arvonimestä (sillä hän ei mitään toimittanut). Tuttavuuksia, kutsuja ja yleisiä hommia oli hänellä niin viljalta, että hän tunsi täällä olevansa entistään töperömpi ja saamattomampi. Hän tunsi yhä odottavansa jonkinlaista onnentilaa, mutta yhä jäi se tulematta.
Hänen entisistä ystävistään oli enää vain muutamia Pietarissa. Kaartti oli lähtenyt sotaan, Dolohof oli alennettu sotilaaksi, Anatol palveli maaseudulla armeijassa, ruhtinas Andrei oli ulkomailla; ja siksipä Pierre ei enää voinutkaan viettää öitään kuten ennen, eikä silloin tällöin avata sydäntään kunnioittamalleen iäkkäämmälle ystävälleen. Hän kulutti aikansa päivällisissä, tanssiaisissa, ja etenkin ruhtinas Vasilin luona — lihavan kreivittären ja ihanan Helenan seurassa.
Anna Pavlovna Scherer, samoin kuin muutkin tuttavat, ilmaisi että yleinen mielipide Pierren suhteen oli täydellisesti muuttunut.
Ennen oli Pierre Anna Pavlovnan lähettyvillä aina tuntenut puhuvansa sopimattomasti, tahdittomasti; hän oli tuntenut, että hänen puheensa, kun hän niitä sommitteli mielessään, tuntuivat viisailta, mutta heti kun hän alkoi niitä ilmaista, tuntuivat ne tyhmiltä, kun sitävastoin Hippolytin tyhmimmätkin jutut aina tuntuivat viisailta ja rakastettavilta. Nyt taas pidettiin kaikkia hänen puheitaan verrattomina. Vaikkei Anna Pavlovna sitä aina sanonutkaan, niin huomasi Pierre selvästi, että hänen teki mieli sanoa, ja että hän ainoastaan Pierren kainoutta kunnioittaakseen pidättyi sitä tekemästä.
Syystalvella 1805 sai Pierre Anna Pavlovnalta tavallisen ruusunpunasen kutsukirjeen, johon paitsi kutsua oli lisätty seuraavat sanat: "Vous trouverez, chez moi la belle Hélène, qu'on ne se lasse jamais de voir".[82]
Lukiessaan tätä kohtaa Pierre ensi kerran tunsi, että hänen ja Helenan välille oli muodostumassa jonkinlainen suhde, jonka sivullisetkin ovat huomanneet; ja samalla kertaa tämä ajatus häntä sekä peloitti että miellytti. Peloitti sentähden, että hän tunsi aivan kuin hänen harteilleen sälytettäisiin taakka, jota hän ei kykene kantamaan, miellytti taas sentähden, että olihan tämä olettaminen tavallaan hauskakin.
Anna Pavlovnan illanvietto oli samallainen kuin ensimmäinenkin — uutuutena ei hän sentään nyt tarjonnut vierailleen Mortemartea kuten kesäisessä illanvietossa. Herkkupalana oli nyt Berlinistä saapunut valtiomies, joka kertoili tuoreita uutisia keisari Aleksanterin oleskelusta Potsdamissa, missä kaksi keisari ystävystä oli vannonut ikuisen valan puollustaakseen oikeuden asiaa ihmiskunnan vihollista vastaan. Kun Pierre astui Anna Pavlovnan vierashuoneeseen, ilmestyi jälkimäisen kasvoille surunsekainen ilme, joka nähtävästi aiheutui Pierreä hiljan kohdanneista tappioista, kreivi Besuhovin kuolemasta. (Kaikki pitivät välttämättömänä velvollisuutenaan vakuutella Pierrelle, että isän kuolema muka on hänelle kova isku, isän, jonka hän tuskin tunsi.) Tämä Anna Pavlovnan suru oli aivan samallaista kuin se keisarillinen suru, joka ilmeni hänen kasvoilleen, kun mainittiin hänen korkean suojelijattarensa, Maria Fjeodorovnan nimi. Tämä kutkutti kuitenkin Pierren itserakkautta. Tavallisella taidollaan osasi Anna Pavlovna muodostella piirejä vierashuoneessaan. Suuri piiri, jossa istuivat ruhtinas Vasili ja kenraalit, herkutteli valtiomiehellä. Toinen piiri istui teepöydän ääreen. Pierre aikoi yhtyä suureen piiriin, mutta Anna Pavlovna, joka oli kiihtyneessä mielentilassa kuten sotapäällikkö taistelutanterella, missä mieleen johtuu tuhansia uusia mietteitä, joita tuskin kerkiää toteuttamaan, nykäsi häntä hihasta.
— Odottakaahan, teitä varten on minulla täksi illaksi jotain erikoista. (Hän katsahti Helenaan ja hymyili hänelle.) Armas Helenani, olkaa armelias täti raukalleni, joka teitä jumaloi. Istahtakaa hänen seurassaan hetkinen. Ja jottei teille kävisi aivan ikäväksi, niin tarjoan teille seuraksi rakastettavan kreivin, joka varmaankaan ei kieltäydy teitä seuraamasta.
Kaunotar lähti tädin luo, mutta Anna Pavlovna pidätti vielä hetkeksi Pierren vierellään, ja selvästi huomasi hänen ilmeestään, että hän vielä tahtoi ryhtyä viimeiseen, välttämättömään valmistukseen.
— Hän on hurmaava, eikö totta? — hän sanoi Pierrelle, osoittaen poistuvaa majesteetillista kaunotarta. — Ja entäs ryhti. Näin nuori neitonen, ja sellainen käytöstavan hienous, sellainen mestarillinen käyttäytymistaito! Tämä on alkusin sydämestä! Onnellinen, ken hänet saa omakseen! Suuren maailman tapoihin tottumattominkin mies on hänen puolisonaan valloittava itselleen loistavan aseman. Eikö totta? Tahdoin vain tietää teidän mielipiteenne, — ja Anna Pavlovna päästi Pierren menemään.
Pierre vakuutti vilpittömästi olevansa samaa mieltä Helenan käyttäytymistaidosta. Kun hän joskus ajatteli Helenaa, niin aina hän ajatteli hänen kauneuttaan ja tavattoman rauhallista, vaiteliaan arvokasta käyttäytymistaitoaan.
Täti otti soppeensa molemmat nuoret, mutta Helenan jumaloimisesta ei näkynyt erityisempiä merkkejä hänen kasvoillaan, selvemmin huomasi, että täti pelkäsi Anna Pavlovnaa. Hän vilkuili sisarentyttäreensä aivan kuin kysyen, mitä hänen on tehtävä näille ihmisille. Poistuessaan tädin sopesta Anna Pavlovna taas nykäsi Pierreä hihasta ja lausui:
— Toivon, ettette toisten sano minun luonani ikävissä istuttavan, — ja samalla hän katsahti Helenaan.
Helena hymyili, ja hänen hymynsä näytti sanovan, ettei hän edes saata olettaa mahdolliseksi, että joku voisi nähdä hänet hurmaantumatta. Täti yskähti, nieli syljen ja sanoi ranskaksi, että hän on iloinen nähdessään Helenan; sitte hän kääntyi Pierreen ja lausui hänelle saman kohteliaisuuden samoin elein. Kesken ikävää, jäykkää keskustelua Helena katsahti Pierreen ja hymyili tuota kirkasta, kaunista hymyään, jota häneltä riitti kaikille. Pierre oli jo niin tottunut tuohon tyhjään sieluttomaan hymyilyyn, ettei hän sitä enää huomannutkaan. Täti puhui paraillaan Pierren isä vainajan, kreivi Besuhovin, nuuskarasiakokoelmasta ja näytti nuorille omaa rasiaansa. Ruhtinatar Helena pyysi katsoa lähemmältä rasian kanteen maalattua tädin mies vainajan muotokuvaa.
— Se on varmaankin Vinecin työtä, — sanoi Pierre, kumartuen pöydän yli ottaakseen käteensä rasian ja kuunnellakseen toisen pöydän luona käyvää keskustelua.
Hän nousi seisaalleen, aikoen kiertää pöydän, mutta täti kuroittikin rasian hänelle pöydän yli Helenan taitse. Helena kumartui eteenpäin, tehdäkseen tilaa ja katsahti sivulleen, hymyillen. Hän oli puettu sen ajan kuosin mukaiseen, avorintaiseen ja -selkäseen tanssiaispukuun. Hänen vartalonsa oli aina ennen Pierrestä näyttänyt marmoriselta, mutta nyt, kun hän likinäköisillä silmillään eroitti sen aivan läheltä tunsi hän harteiden ja kaulan hurmaavan sulouden. Hänen huulensa olivat niin lähellä niitä, että hänen olisi tarvinnut vain hieman kumartua painaakseen niille suudelman. Hän tunsi kaunottaren ruumiin lämmön ja hajuvesien tuoksun ja kuuli kureliivin ratinan. Hän ei enää nähnyt marmorista kauneutta, joka vaatteiden kanssa muodosti kokonaisuuden, hän näki ja tunsi Helenan ruumiin koko sulouden, jonka vaatteet ainoastaan verhosivat. Ja kerran tämän nähtyään hän ei enää toisin voinut nähdä, samoin kuin mekään emme uudelleen voi uskoa kerran paljastuneeseen harhaluuloon.
"Ette siis ole ennen huomannut, miten ihana olen?" näytti Helena sanovan. "Ette ole huomannut, että olen nainen? Niin, olen nainen, ja voin olla jokaisen oma, teidänkin", näytti hänen katseensa sanovan. Ja samassa hetkessä Pierre tunsi, että Helena ei ainoastaan voi olla hänen omansa, vaan että hänen täytyy tulla hänen omakseen, muuta mahdollisuutta ei ole olemassa.
Tällä hetkellä tiesi hän sen yhtä hyvin kuin tietäisi vihillä ollessaan Helenan vierellä. Miten se on käyvä ja koska, sitä hän ei tietänyt; ei hän myöskään tietänyt, onko se onneksi (vieläpä hänestä tuntui kuin olisi siinä jotain pahaa), mutta hän tiesi, että niin oli käyvä.
Pierre painoi silmänsä maahan, nosti ne jälleen ja tahtoi nähdä Helenan uudestaan samallaisena kaukaisena, vieraana kaunottarena, jollaisena oli ennenkin nähnyt hänet joka päivä; mutta tämä oli hänelle jo mahdotonta. Hän ei voinut häntä enää sellaisena nähdä, samoin kuin ei ihminenkään, joka sumussa on luullut aroheinän kortta puuksi, voi sitä puuksi enää tunnustaa huomattuaan erehdyksensä. Helena tuntui Pierrestä niin tavattoman läheiseltä. Hän hallitsi jo hänen olemustaan. Eikä heidän välillään ollut enää mitään muita esteitä kuin hänen omasta tahdostaan riippuvia.
Bon, je vous laisse dans votre petit coin. Je vois que vous y êtes très hien,[83]— kuului Anna Pavlovnan ääni.
Ja Pierre katsahti kauhuissaan ympärilleen, muistutellen, oliko hän kenties tehnyt jotain sopimatonta. Hänestä tuntui aivan kuin kaikki muutkin tietäisivät, mitä hänelle oli tapahtunut.
Jonkun ajan kuluttua, kun hän oli saapunut suuren piirin lähettyville, sanoi Anna Pavlovna hänelle.
— Kerrotaan teidän korjauttavan pietarilaista taloanne.
Totta se olikin: arkkitehti oli hänelle sanonut, että se oli välttämätöntä, ja Pierre, itsekkään tietämättä miksi, määräsi, että hänen mahdottoman suuri talonsa on korjattava ja järjestettävä uuteen kuntoon.
— Se on hyvä, mutta älkää muuttako ruhtinas Vasilin luota. Sellainen ystävä on kallisarvoinen, — jatkoi Anna Pavlovna, hymyillen ruhtinas Vasilille: — minä sen käsitän. Eikö totta? Olette vielä niin nuori. Tarvitsette neuvoja. Ettehän närkästy iäkkään naisen neuvoista.
Hän vaikeni, kuten aina vaikenevat naiset, mainitessaan iästään ja odottaessaan, että puhekumppali jotain lausuisi tämän johdosta. "Jos menette naimisiin, silloin ovat asiat toisin." Ja hän yhdisti Pierren ja Helenan katseellaan. Nuoret eivät katsoneet toisiinsa. Mutta Helena tuntui Pierrestä tavattoman läheiseltä. Hän mutisi jotain ja punastui.
Kotiin palattuaan Pierre ei voinut nukkua pitkiin aikoihin. Hän ajatteli vain yhä, mitä hänelle oli tapahtunut. Mitä oli hänelle sitten tapahtunut? Ei mitään. Hänelle oli ainoastaan käynyt selväksi, että nainen, jonka hän jo lapsena oli tuntenut ja josta hän hajamielisenä oli sanonut: "niin, onhan hän kaunis", kun hänelle puhuttiin Helenan ihanuudesta, hänelle oli käynyt selväksi, että tuo nainen saattaa olla hänen omansa.
"Mutta hän on tyhmä, itse olen sanonut, että hän on tyhmä", Pierre ajatteli. "Tunteissa, joita hän minussa herättää, on jotain ilettävää, jotain kiellettyä. Minulle on kerrottu, että hänen veljensä Anatol on ollut häneen rakastunut, ja että hänkin on ollut veljeensä rakastunut. Siitä aiheutui ikävä juttu, ja sen johdosta lähetettiin Anatoi kotoa. Hippolyt on hänen veljensä... Ruhtinas Vasili — hänen isänsä... Se ei ennusta hyvää", hän ajatteli, ja samaan aikaan, kun hän näin ajatteli (mihinkään varmuuteen hän ei tullut), huomasi hän hymyilevänsä, ja toinen ajatussarja tunkeutui esiin edellisen sarjan takaa. Hän huomasi ajattelevansa Helenan mitättömyyttä ja samalla kuvittelevansa mielessään, miten hän olisi hänen vaimonaan. Hän haaveili, miten Helena voisi häneen rakastua, miten hän voisi muuttua aivan toisenlaiseksi, ja miten kaikki se, mitä hän on hänestä ajatellut ja kuullut, saattaakin olla valetta ja erhetystä. Ja taas oli ruhtinas Vasilin tytär kadonnut hänen silmistään, hän näki ainoastaan Helenan ruumiin, jota ainoastaan harmaa puku verhosi. "Mutta ei, miksei ole tämä ajatus ennen tullut mieleen?" Ja taas sanoi hän itselleen, että se on mahdotonta; hänestä tuntui kuin tässä avioliitossa olisi jotain alhaista, luonnotonta, häpeällistä. Hän muisteli Helenan entisiä puheita ja silmäyksiä, niiden henkilöiden puheita ja silmäyksiä, jotka olivat nähneet heidät yhdessä. Hän muisteli Anna Pavlovnan puheita ja silmäyksiä, kun tämä puhui hänelle hänen pietarilaisesta talostaan, hän muisteli ruhtinas Vasilin ja muidenkin ihmisten tuhansia samallailaisia viittauksia, ja näitä kaikkia muistellessaan hän kauhistui. Eihän hän vain ole sitonut itseään jollakin tavalla tähän nähtävästi rikolliseen tekoon, jota hän ei mitenkään saata toteuttaa? Mutta samalla kun hän näin päätteli, pujahti hänen sydämeensä Helenan kuva täydessä naisellisessa hurmassaan.
Marraskuussa v. 1805 piti ruhtinas Vasilin lähteä tarkastusmatkalle neljään kuvernementtiin. Hän oli järjestänyt tämän matkansa siten, että samalla voisi käväistä rappeutuneilla maatiloillaan ja pistäytyä Anatolin kanssa (jonka hän ottaisi mukaansa tämän rykmentin majoituspaikasta) kosioretkellä rikkaan ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatilalla. Mutta ennen lähtöään, ja ennenkun ryhtyisi uusiin puuhiin päätti ruhtinas Vasili tehdä selvän Pierren naimahommista. Viime aikoina oli Pierre viettänyt päiväkaudet kotosalla, ruhtinas Vasilin talossa, missä yhä vielä asui; hän oli ollut Helenan lähettyvillä hajamielinen, kiihtynyt ja tyhmä (niinkuin rakastuneen tuleekin olla), mutta kosinut hän ei vielä ollut.
"Kaikki tämä on oivallista, mutta asiasta on tehtävä tosi", päätteli ruhtinas Vasili itsekseen eräänä aamuna. Hän huoahti surumielisesti, muistellessaan, miten suuressa kiitollisuuden velassa Pierre oli hänelle (Herra hänelle antakoon anteeksi!) eikä hän siitä huolimatta ollut menetellyt oikein kauniisti tässä asiassa. "Nuoruus ... kevytmielisyys ... niin, vähät siitä", hän ajatteli, mielihyvin tuntien oman hyvyytensä: "mutta asiasta on tehtävä tosi." Ylihuomenna on Helenan nimipäivä, kutsun jonkun vieraan, ja jollei hän silloin ymmärrä, mitä hänen on tehtävä, niin silloin jää se minun tehtäväkseni. Niin, silloin jää se minun tehtäväkseni. Olen isä!
Anna Pavlovnan illanvieton ja sitä seuranneen unettoman, rauhattoman yön jälkeen päätti Pierre, että hänen on vältettävä Helenaa ja lähdettävä ruhtinas Vasilin talosta, sillä avioliitto Helenan kanssa tekisi hänet onnettomaksi. Mutta tästä päätöksestä huolimatta hän puolentoista kuukauden kuluttua yhä vielä asui ruhtinas Vasilin talossa ja huomasi kauhukseen, että hän päivä päivältä ihmisten silmissä yhä enemmän takertui Helenaan, ettei hän enää mitenkään saata katsella häntä entisillä silmillä, ettei hän enää voikkaan irtautua hänestä, että se on kauheata, mutta että hänen kaikesta huolimatta täytyy sitoa kohtalonsa häneen. Kenties hän olisi vielä voinutkin irtautua, jollei ruhtinas Vasililla (jolla muuten tavallisesti harvoin oli kutsuja) tuon tuostakin olisi ollut illanviettoja, joissa hänen välttämäti täytyi olla mukana, jollei tahtonut häiritä yleistä riemua ja pettää kaikkien toiveita. Niinä harvoina hetkinä, jolloin ruhtinas Vasili oli kotosalla, hän ohi kulkeissaan tarttui Pierren hihaan, kallisti hajamielisenä ajellun, kurttuisen poskensa hänen suudeltavakseen ja sanoi "huomiseen saakka" tai "päivällisiin saakka, muuten en sinua tapaa", tai "sinun tähtesi jään" y.m.s. Mutta vaikkeikaan ruhtinas Vasili silloinkaan, kun sanoi jääneensä kotiin Pierren tähden, puhunut hänelle halaistua sanaakaan, niin ei Pierre sittenkään voinut tehdä tyhjiksi hänen toiveitaan. Joka päivä toisteli hän itselleen yhä samaa ja samaa: "Pitäähän toki lopultakin päästä hänen perilleen ja tehdä itselleen selväksi: millainen hän oikeastaan on? Erehdyinkö ennen vai nytkö vasta olen lumottu? Ei, hän ei ole tyhmä; ei, hän on verraton tyttö!" puheli hän toisinaan itsekseen. "Koskaan hän ei erehdy, koskaan hän ei ole puhunut mitään tyhmää. Hän puhuu harvoin, mutta aina koruttomasti ja selvästi. Ei hän siis ole tyhmä. Koskaan hän ei ole hämmentynyt eikä hämmenny. Ei hän siis ole huono ihminen!" Usein joutui Pierre puhelemaan Helenan kanssa ja toisinaan hän ajattelikin ääneen hänen läsnä ollessaan, ja aina vastasi Helena hänelle lyhyesti, mutta silti sattuvasti ilmaisten, ettei asia häntä kannusta. Toisinaan Helena taas ainoastaan hymyllään ja katseellaan ilmaisi ajatuksensa ja tämä ilmoitustapa Pierren mielestä selvimmin ilmaisi hänen etevämmyytensä. Ja Helena olikin oikeassa, pitäessään kaikenlaiset arvostelut ja mietelmät pötynä tämän hymyilyn rinnalla.
Helena hymyili Pierrelle aina iloisen luottavasti, aivan kuin hänen hymyssänsä tällöin olisi ollut jotain erikoista, ainoastaan Pierrelle kuuluvaa, jota ei ollut yleisessä, kaikille kuuluvassa hymyilyssä, joka niin erinomaisesti somisti hänen kasvojaan. Pierre tiesi kaikkien odottavan, että hän vihdoinkin sanoisi tarvittavan sanan, kävisi tuon tunnetun rajan yli, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän käy sen yli; mutia jonkinlainen käsittämätön kauhun tunne valtasi hänet, kun hän vain ajattelikin tuota hirveätä askelta. Tämän puolentoista kuukauden aikana, jolloin Pierre tunsi yhä syvemmälle ja syvemmälle vaipuvansa tuohon kauheaan kuiluun, oli hän tuhansia kertoja toistanut itselleen: "Mitä tämä oikeastaan on? Tarvitaan päättäväisyyttä! Eikö minulla sitä sitten ole?"
Hän tahtoi tehdä päätöksensä, mutta kauhukseen hän huomasi, ettei hänellä tässä asiassa ole sitä päättäväisyyttä, jota tiesi itsellään olevan, ja jota hänellä todella olikin. Pierre kuului niihin ihmisiin, jotka ovat voimakkaita ainoastaan silloin, kun tuntevat itsensä täysin puhtaiksi. Mutta siitä alkaen, kun hänet oli ottanut valtaansa tuo himon tunne, jonka hän ensin tunsi istuissaan Anna Pavlovnan illanvietossa Helenan vieressä, oli epäselvä tunne tuon himon rikollisuudesta hervaissut hänen päättämiskykyään.
Helenan nimipäivä-iltana oli ruhtinas Vasilin luo kutsuttu illalliselle muutamia perheen lähimpiä tuttavia, sukulaisia ja ystäviä, kuten ruhtinatar sanoi. Kaikki nämä sukulaiset ja ystävät aavistivat, että tänä iltana ratkaistaan nimipäivänviettäjän kohtalo. Vieraat istuivat pöydän ääressä. Emännän paikalla istui ruhtinatar Kuragin, kookas, komea nainen, joka aikoinaan oli ollut kauniskin. Hänen kummallakin puolellaan istuivat arvokkaimmat vieraat — vanha kenraali puolisoineen ja Anna Pavlovna Scherer; pöydän päässä istuivat iältään nuoremmat ja arvoltaan alhaisemmat vieraat, ja siellä istuivat omaisetkin: Pierre ja Helena rinnan. Ruhtinas Vasili ei joutanut aterioimaan: hän kierteli pöytää iloisena ja reippaana, istahtaen milloin yhden, milloin toisen vieraan viereen. Jokaiselle lausui hän ohimennen jonkun mielistelevän sanasen, ei sentääö Pierrelle eikä Helenalle, joita hän ei näyttänyt huomaavankaan. Hän sai kaikki hyvälle tuulelle. Vahakynttilät paloivat kirkkaasti, hopea- ja kristalliastiat välkkyivät, naisten koristeet, olkalappujen kulta ja hopea loistivat; punakauhtanaiset palvelijat häärivät pöydän ympärillä; kuului veitsien ja lautasten kalinaa, lasien kilinää ja rattoisaa puheen sorinaa. Eräässä pöydän kulmauksessa vakuutteli vanha kamariherra palavaa rakkauttaan iäkkäälle vapaaherrattarelle, ja tämä nauraa hohotti kamariherran löperrykselle; toisaalla kerrottiin erään Maria Viktorovnan onnettomuuksista. Pöydän keskikohdalla oli ruhtinas Vasili koonnut ympärilleen kuuntelijoita. Hän kertoi ivanhymy huulilla naisille viimeisestä valtakunnanneuvoston istunnosta, jossa Pietarin uuden sotilaskenraalikuvernöörin, Sergei Kusmitsh Vjasmitinovin piti lukea keisari Aleksanteri Pavlovitshin armeijasta lähettämä, siihen aikaan sangen paljon huomiota herättänyt, Sergei Kusmitshin nimeen osoitettu reskripti, jossa keisari ilmoittaa kaikilta Venäjän kulmilta saaneensa alamaisuuden ja alttiuden ilmauksia, mutta että Pietarista lähetetty alamainen alttiuden osoitus häntä on erityisesti miellyttänyt, että hän on ylpeä saadessaan olla sellaisen kansan johtajana ja että hän kaikin voimin koettaa palkita tämän kunnian. Tämä reskripti alkoi sanoilla:Sergei Kusmitsh! Kaikkialta saapuu minulle tietoja j.n.e.