Levitettiin pöydät bostonpeliä varten, muodosteltiin peliryhmiä, ja kreivin vieraat sijoittuivat kahteen vierashuoneeseen, työhuoneeseen ja kirjastoon.
Kreivi istui kortit viuhkana kädessä, taisteli päivällisuntaan vastaan ja nauroi kaikelle. Nuoriso oli kreivittären kehoituksesta kokoontunut klaveerin ja harpun luo. Ensin soitti Julie harpulla pienen kappaleen toisinteluineen ja alkoi sitten muiden tyttöjen kanssa pyytää Nikolaita ja Natashaa, jotka molemmat olivat kuuluja musikaalisuudestaan, laulamaan jotain. Natasha, jota kohdeltiin aivan kuin aikuista, oli tästä sangen ylpeä, mutta samalla häntä sentään hieman peloitti.
— Mitä laulamme? — hän kysyi.
— "Lähteen", — Nikolai vastasi.
— No, laulakaamme pian. Boris, tulkaa tänne, — sanoi Natasha. — Mutta, missä on Sonja?
Hän katsahti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ystättättärensä ollut huoneessa, hän lähti kiireesti tätä etsimään.
Ensin hän juoksi Sonjan huoneeseen, mutta kun ystävätär ei ollut siellä, meni hän lastenhuoneeseen, — mutta täälläkään hän ei tavannut Sonjaa. Silloin Natasha huomasi, että Sonja varmaankin on käytävässä arkulla. Tämä arkku oli Rostovien nuoren naispolven surujen tyyssija. Oikein oli hän arvannut. Harsokkaassa ruusunpunasessa puvussaan makasi Sonja suullaan arkulla lapsenhoitajattaren likaisella, juovikkaalla höyhenpatjalla. Pukunsa oli aivan rutistunut. Kädet silmillä hän siinä itki ääneen ja paljaat hartiat vavahtelivat suonenvedon tapaisesti. Natashan kasvot, jotka nimipäiväin johdosta olivat koko päivän olleet elokkaat ja iloiset, muuttuivat yhtäkkiä; katse jäykistyi, sitten hänen leveä niskansa vavahti, huulten kulmukset laskeutuivat.
— Sonja! mitä sinä... Mitä, mikä sinun on? U-u-u!...
Ja avattuaan suuren suunsa, mikä teki hänet sangen rumaksi, Natashakin alkoi itkeä jollottaa kuin lapsi, tietämättä itsekään syytä, ainoastaan vain siksi että Sonjakin itki. Sonja aikoi nostaa päätään ja tahtoi vastata, muttei voinut ja painautui entistään syvemmälle patjaan. Natasha istahti siniselle patjalle, kiersi kätensä ystävättären vyötäisille ja itki. Sonja kokosi voimansa, nousi istumaan ja kyyneliään kuivaten hän alkoi kertoa.
— Nikoljenjka matkustaa viikon kuluttua, hänen ... paperinsa ... ovat saapuneet ... hän itse minulle kertoi... Mutta enpä tämän tähden olisi itkenyt ... (hän näytti käteensä rutistunutta paperlippua, jolle Nikolai oli kirjoittanut runojaan), enpä olisikaan itkenyt, mutta sinä et voi ... kukaan ei voi käsittää miten hänellä on jalo sydän.
Ja hän alkoi taas itkeä Nikolain sydämen jaloutta.
— Sinun on hyvä ... en kadehdi ... rakastan sinua ja Boristakin, — hän puhui, pidätellen hieman tunteitaan: — hän on rakastettava ... teillä ei ole esteitä. Mutta Nikolai on serkkuni ... täytyy ... itse metropoliitan ... ja silloinkin on mahdotonta. Ja sitten vielä, jos äiti (Sonja piti ja kutsuikin kreivitärtä äidikseen) ... jos hän sanoo, että turmelen Nikolain virka-uran, ettei minulla ole sydäntä, että olen kiittämätön, mutta tottakin... Jumala tietäköön... (hän risti silmänsä) rakastan niin sekä häntä että teitä kaikkia, ainoastaan Vera... Minkätähden? Mitä olen hänelle tehnyt? Olen niin kiitollinen teille, että mielelläni kaikkeni uhraisin teidän hyväksenne, mutta eihän minulla ole...
Sonja ei voinut enää puhua, painoi kädet silmilleen ja painautui patjaan. Natasha koetti häntä rauhoittaa, mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, miten syvästi hän käsitti ystävättärensä surun arvon.
— Sonja! — hän sanoi yhtäkkiä, aivan kuin olisi arvannut todellisen syyn serkkunsa suruun: — varmaan on Vera puhunut sinulle jotain puolisten jälkeen? Niinhän?
— Niin, nämä runot on Nikolai kirjoittanut, ja itse kopioin vielä muutamia; Vera sitten löysi ne pöydältäni ja lupasi näyttää ne äidille ja sanoi vielä, että olen kiittämätön, ettei äiti milloinkaan salli Nikolain naida minua, vaan että hän nai Julien. Näethän, miten hän koko päivän on seurustellut Julien kanssa ... Natasha? Minkätähden?
Ja taas hän alkoi itkeä entistään katkerammin. Natasha kohotti häntä vyötäisistä, painoi rintaansa vasten ja alkoi häntä rauhoittaa, hymyillen kyynelissään.
— Sonja, älä usko Veraa, rakkaani; älä usko. Muistathan, miten kolmisin puhelimme Nikoljenjkan kanssa työhuoneessa; muistatko illallisen jälkeen? Silloinhan päättelimme, miten kaikki on käyvä. En enää muista, miten päätimme, mutta muistathan, miten kaikki oli hyvin, ja miten kaikki oli mahdollista. Onhan setä Shinshinin velikin nainut serkkunsa, mutta mehän olemme pikkuserkuksia. Ja Boriskin sanoi, että se käy laatuun. Tiedäthän, että hänelle olen kaikki kertonut. Hän on niin viisas ja hyvä, — Natasha puhui. — Älä itke, Sonja, kyyhkyni armas, sydänkäpyni, Sonja. (Ja hän suuteli Sonjaa nauraen). Vera on ilkeä. Olkoon hän oloissaan! Kaikki käy hyvin, eikä hän äidille sano; Nikoljenjka itse sanoo, eikä hän edes ole ajatellut Julieta.
Ja hän suuteli Sonjan päätä. Sonja nousi, ja kissanpoika elostui; silmät loistivat, ja se näytti olevan tuossa tuokiossa valmis kiepauttamaan hännällään, hypähtämään pehmeille käpälilleen ja leikkimään kerällä, kuten sen sopikin.
— Niinkö arvelet? Tottako? — Sonja puhui, kiireesti korjaillen pukuaan ja tukkaansa.
— Totta tosiaan! — Natasha vastasi, suorien palmikon alta ystävättärensä sotkeutuneita karkeita kiharoita.
Ja he alkoivat molemmat nauraa.
— No, menkäämme laulamaan.
— Menkäämme.
— Mutta, tiedätkö, tuo paksu Pierre, joka istui vastassani pöydässä, on niin hullunkurinen! — sanoi Natasha yhtäkkiä pysähtyen. Minun on niin hauska olla!
Ja Natasha lähti juoksemaan käytävää pitkin.
Sonja puristeli untuvat puvustaan, kätki runot poveensa, rintalastan alle, ja lähti kepein askelin iloisena ja punakkana juoksemaan Natashan jälissä käytävää pitkin työhuoneeseen. Nuoret lauloivat vieraiden pyynnöstä "Lähde" nimisen kvartetin, joka suuresti miellytti kaikkia; sitten Nikolai lauloi hiljan oppimansa laulun:
Kun yö on leuto, kuuhut loistaa,Mink' onnen aatos antaakaan:Ett' on sull' armas, joka poistaaHuoles, sua muistaa vaan,Ja että hänkin sulosorminHelkytellen harppuansa,Soinnuillansa intomielinSua kutsuu, armastansa.Hetki vain, maa taivaaks' saa —Mutt' ystäväs jo kätkee maa.
Kun yö on leuto, kuuhut loistaa,Mink' onnen aatos antaakaan:Ett' on sull' armas, joka poistaaHuoles, sua muistaa vaan,Ja että hänkin sulosorminHelkytellen harppuansa,Soinnuillansa intomielinSua kutsuu, armastansa.Hetki vain, maa taivaaks' saa —Mutt' ystäväs jo kätkee maa.
Ei ollut hän vielä laulanut viimeisiä säveliä, kun nuoriso salissa alkoi valmistautua tanssiin, ja parvekkeella soittajat alkoivat tömistellä jaloillaan ja yskiä.
Pierre istui vierashuoneessa. Kun Shinshin tiesi, että Pierre hiljan oli saapunut ulkomailta, ryhtyi hän hänen kanssaan keskustelemaan valtiollisista asioista. Pian liittyi heihin muutkin vieraat. Pierrestä tuntui tämä keskustelu sangen ikävältä. Kun soittajat olivat virittäneet tanssinsäveleet, astui Natasha vierashuoneeseen, astui suoraan Pierren luo ja sanoi nauraen ja punastuen:
— Äiti käski pyytämään teitä tanssiin.
— Pelkään sotkevani kuviot, — Pierre vastasi, — mutta jos te tahdotte olla opettajanani...
Ja hän kumartui tarjoamaan paksua käsivarttaan hennolle tyttöselle.
Sillä aikaa kun parit asettuivat paikoilleen ja soittajat virittelivät soittokoneitaan, istui Pierre pienen "daaminsa" kanssa. Natasha oli ylen onnellinen: hän tanssiaikuisenkanssa, joka oli saapunutulkomailta. Hän istui kaikkein nähtävissä ja keskusteli Pierren kanssa kuin aikuinen. Hänellä oli kädessä viuhka, jonka eräs neiti oli jättänyt hänelle hoidettavaksi. Hän istui ylhäisen arvokkaassa asennossa (Jumala ties, missä ja koska hän oli tämän oppinut) ja löyhkien viuhkalla ja hymyillen viuhkan takaa, hän keskusteli tanssikumppalinsa kanssa.
— Katsokaahan, katsokaahan, minkälainen hän on, puhui vanha kreivitär, kulkiessaan salin läpi ja osoittaessaan Natashaa.
Natasha punastui ja naurahti.
— No, mitä te, äiti? Onpas teillä halu! mitä tässä on ihmeteltävää?
Keskellä kolmatta ekoseesia (skotlantilainen tanssi) alkoivat tuolit kolista vierashuoneessa, missä kreivi ja Maria Dmitrijevna pelasivat, ja suurin osa arvokkaista vieraista ja vanhukset, oikoen pitkällisestä istumisesta jäykistyneitä jäseniään ja sovitellen lompakkojaan ja kukkaroitaan taskuihinsa, ilmestyivät salin ovelle. Ensimäisinä tulivat kreivi ja Maria Dmitrijevna — molemmat iloisen näköisinä. Leikkisän kohteliaasti, aivan kuin balettitanssija, kreivi tarjosi käyristetyn käsivartensa Maria Dmitrijevnalle. Hän oikaisihe suoraksi, hänen kasvoilleen levisi omituinen, nuorekkaan viekas hymy, ja heti kun nuoret olivat lopettaneet ekoseesin viimeisen kuvion, hän alkoi lyödä käsiään yhteen ja huusi parvekkeelle, kääntyen erityisesti ensiviulunsoittajaan:
— Semjon! Daniel Cooper, tiedäthän?
Tämä oli kreivin lempitanssi, jota tanssittiin jo hänen nuorena ollessaan. (Daniel Cooper oli oikeastaan eräs kuvio (anglaise" tanssista.)
— Katsokaahan isää! — huusi Natasha niin että sali kaikui (unohtaen täydellisesti että tanssi aikuisen kanssa), hänen kiharainen päänsä oli taipunut polviin, ja hänen heleä naurunsa tunkeutui salin kaukaisimpaankin kolkkaan.
Todellakin, kaikki salissa olijat katselivat hymyillen iloista vanhusta, joka seisoen muhkean ja häntä itseään kookaamman Maria Dmitrijevnan rinnalla, valmistautui tanssiin. Hän heilutteli tahtiin lanteille pyöristettyjä käsivarsiaan, oikoi harteitaan ja väänteli sivulle jalkojaan, hiljalleen polkien lattiaa. Yhä selvemmin ja selvemmin huomasi hänen kasvoillaan hymyn, joka valmisti katselijoita siihen, mitä oli tuleva. Heti kun alkoivat kuulua Daniel Cooperin iloiset ja mukaansa tempaavat säveleet, jotka suuresti muistuttivat reippaan venäläisen "trepakan" säveliä, syöksyi salin oville hymyilevää palvelusväkeä — toiselle puolelle miehiä, toiselle naisia, katselemaan herransa ilonpitoa.
— Hei meidän herraa! Kotka! — huudahti lapsenhoitajatar eräältä ovelta.
Kreivi tanssi hyvin ja hän tiesi itsekin sen, mutta hänen parinsa ei taitanut eikä tahtonutkaan hyvin tanssia. Hänen suunnaton ruhonsa oli jäykän suorana, ja tukevat käsivarret suorina sivuilla (työlaukkunsa hän oli antanut kreivittärelle); ainoastaan hänen ankarat, mutta silti kauniit kasvonsa tanssivat. Sen, mikä kuvastui kreivin koko pyöreästä olennosta, Maria Dmitrijevnassa ilmaisivat ainoastaan yhä enemmän ja enemmän hymyilevät kasvot ja tempoileva nenä. Joskin kreivi, joka innostumistaan innostui, hurmasi katselijat odottamattoman taitavilla pyörähdyksillään ja notkeiden jalkojensa keveillä hypyillä, niin ei Maria Dmitrijevnakaan silti jäänyt ihailusta vähemmälle, kun hän suuria tavoittelemattakaan, liikutteli harteitaan tai pyörteli käsivarsiaan käänteissä ja poljennoissa. Ja ansiosta häntä ihailtiinkin, sillä arvostellessaan jokainen otti lukuun hänen lihavuutensa ja ainaisen jäykkyytensä. Tanssi kiihtyi kiihtymistään. Toisiin tanssijoihin ei hetkeksikään kiinnitetty huomiota, eivätkä he siitä välittäneetkään. Kreivi ja Maria Dmitrijevna olivat vallanneet kaikkien huomion. Natasha nyki hihasta ja vaatteista kaikkia ympärillään olijoita, jotka hänen nykimisestäänkin huolimatta olivat pelkkänä silmänä, ja vaati katsomaan isää. Tanssin väliajoilla kreivi hengitti syvään, huitoi ja huuteli soittajille, jotta nämä soittaisivat nopeammin. Yhä nopeammin ja nopeammin, yhä reippaammin ja reippaammin kreivi pyöri, milloin varpaillaan, milloin koroillaan, kiitäen Maria Dmitrijevnan ympäri, ja lopuksi, saatettuaan parinsa paikoilleen, hän teki viimeisen soikauksen: nosti takaa ylös notkean jalkansa, taivutti alas hikisen päänsä ja huitasi oikean kätensä pyöränä koholleen. Tätä temppua seurasi voimakas käsien mäiske ja nauru, ja erittäinkin oli Natasha haltioissaan. Molemmat tanssijat pysähtyivät, hengittäen raskaasti ja pyyhkien hikeä batistisiin nenäliinoihin.
— Kas näin tanssittiin meidän nuorina ollessamme,ma chère, — kreivi sanoi.
— Sepäs oli Daniel Cooper! — sanoi Maria Dmitrijevna, hengästen syvään ja raskaasti ja käärien hihojaan.
Samaan aikaan kun Rostovien salissa tanssittiin kuudetta anglaise'a, soittajien väsyneesti soittaessa ja uupuneiden palvelijain ja kokkien valmistellessa illallista, kohtasi kreivi Besuhcvia halvaus kuudennen kerran. Lääkärit ilmoittivat, ettei enää ollut paranemisen toiveita; sairaalle luettiin rippirukoukset ja annettiin pyhä ehtoollinen; valmistauduttiin viimeiseen voiteluun, ja talossa oli hyörinää ja levotonta liikehtimistä, joka on niin tavallista tällaisina hetkinä. Talon ulkopuolella, portin edustalla tungeskeli ruumisarkuntekijöitä, odotellen suurta tilausta kreivin hautajaisia varten. Kun saapui ajoneuvoja, vetäytyivät he sentään loitommalle. Moskovan ylipäällikkö, jonka adjutantit vähäväliä olivat käyneet tiedustelemassa kreivin terveydentilaa, saapui tänä iltana itse lausumaan viimeiset tervehdykset kuuluisalle Katarinan aikuiselle ylimykselle.
Upea vastaanottohuone oli ihmisiä äärillään. Kaikki nousivat kunnioittavasti paikoiltaan, kun ylipäällikkö tuli kreivin huoneesta, missä hän oli viipynyt puolisen tuntia kahdenkesken sairaan kanssa. Heikosti nyökäytellen päällään, hän vastasi lääkärien, kirkonmiesten ja sukulaisten kumarruksiin ja koetti kiireesti astumalla välttää heidän tutkivia katseitaan. Ruhtinas Vasili, joka näinä viime päivinä oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi, saatteli ylipäällikköä ja hiljaa toisteli useampaan kertaan jotain hänelle.
Saatettuaan ylipäällikön, ruhtinas Vasili meni saliin, istuutui tuolille, heitti voimakkaasti jalkansa ristiin ja nojaten kyynärpäällään polveensa hän peitti kädellä silmänsä. Istuttuaan täten jonkun aikaa, hän nousi ja lähti astumaan tavattoman nopein askelin pitkin käytävää, vilkuen pelästyneen näköisenä ympärilleen. Hän kulki talon takimmaiseen osaan, missä vanhin ruhtinattarista asui.
Heikosti valaistussa vastaanottohuoneessa puheltiin epäselvästi kuiskaten, ja heti kun hiljaa narahtaen avautui kuolevan suojiin johtava ovi, syntyi huoneessa haudan hiljaisuus, ja kaikki katseet, kysyvinä ja odottelevina, suuntautuivat oveen.
— Ihmisellä on rajansa, — puhui vanha hengenmies hänen viereensä istahtaneelle naishenkilölle, joka naivina kuunteli hänen puhettaan, — raja on asetettu, jonka yli et käy.
— Eikö voiteleminen jo ole myöhäistä, isä rakas? — kysyi naishenkilö, aivan kuin ei hänellä tämän asian suhteen olisi ollut omaa mielipidettä.
— Sakramentti, äitiseni, on suuri, — vastasi hengenmies, pyyhkäisten kädellään kaljuaan, jolle sivuilta oli vedetty jokunen harmahtava haituva.
— Kuka tämä oli? itsekö ylipäällikkö? — kyseltiin huoneen toisessa päässä. — Miten nuorekkaan näköinen!...
— Ja jo seitsemännellä kymmenellä! Mitä, puhutaan, ettei kreivi enää tuntisi ketään? Ovat tahtoneet toimittaa viimeisen voitelun.
— Tunsin erään henkilön, joka seitsemästi oli saanut viimeisen voitelun.
Keskimäinen ruhtinatar tuli sairaan huoneesta silmät itkusta turvonneina ja istuutui tohtori Lorrainin viereen, joka kyynärpäällään pöytään nojaten istui kauniissa asennossa Katarinan muotokuvan alla.
— Erittäin ihana ilma, — sanoi tohtori, vastaten ruhtinattaren kysymykseen, — erittäin ihana, ruhtinatar, ja entäs miten muistuttaakaan Moskova maaseutua.
— Eikö todellakin? — sanoi ruhtinatar, huoaten. — Saako hän siis juoda?
Lorrain mietti hetkisen.
— Onko hän nauttinut lääkettä?
— On.
— Ottakaa lasi keitettyä vettä ja asettakaa siihen näpillinen (hän näytti hienosilla sormillaan, mitä näpillinen merkitsee) eremortartaria...
— Ei ole ollut tapausta, että kolmannen halvauskohtauksen jälkeen sairas olisi jäänyt henkiin, — puhui saksalainen lääkäri huonolla venäjänkielellä eräälle adjutantille.
— Ja miten tuore mies! — puhui adjutantti. — Ja kenelle nyt joutuvat nämä rikkaudet? — hän lisäsi kuiskaten.
— yllä ottajia on, — saksalainen vastasi.
Kaikki katsahtivat taas oveen: se narahti, ja sairaan suojiin pujahti keskimäinen ruhtinatar, vieden tohtorin määräämää juomaa. Saksalainen lääkäri astui Lorrainin luo.
— Kestää kenties aamuun? — hän kysyi huonolla ranskankielellä.
Lorrain puristi huulensa yhteen ja heilautti ankarasti ja kieltävästi sormellaan nenänsä edessä.
— Ensi yönä viimeistään, — hän vastasi hiljaa, hymyillen itsetietoisen säädyllisesti, sillä hän luuli tarkalleen tietävänsä ja voivansa määrätä sairaan tilan. Tämän sanottuaan hän lähti huoneesta.
Tällä välin oli ruhtinas Vasili avannut ruhtinattaren huoneen oven.
Huone oli puolihämärä; pyhäinkuvain edessä ainoastaan paloi kaksi lamppusta, ja huoneessa oli suloinen kukkain ja savutusten tuoksu. Huone oli täyteen ahdettu pienoisia huonekaluja: piironkeja, kaappeja ja pöytiä. Kaihteiden takaa näkyivät korkean untuvavuoteen valkeat verhot. Koira rakki haukahti.
— Ah, tekö siellä,mon cousin?
Ruhtinatar nousi nojatuolista ja korjaili hiuksiaan, jotka olivat niin sileäksi kammatut, että olisi luullut ne tehdyiksi samasta aineesta kuin päänkin ja lakalla voidelluiksi.
— Mitä, onko jotain tapahtunut? — hän kysyi. — Minä niin pelästyin.
— Ei mitään, yhä ennallaan; tulin vain puhumaan kanssasi asiasta, Katish, — puhui ruhtinas, istuutuen väsyneesti nojatuoliin, jolta ruhtinatar juuri oli noussut.
— Mutta onpas sinulla lämmintä täällä, hän sanoi, — no istuhan tähän; jutelkaamme hieman.
— Arvelin, että jotain oli tapahtunut, — ruhtinatar sanoi, ja kasvoilla ainainen jäykän ankara ilme hän istuutui kreivin vastapäätä ja valmistautui kuuntelemaan.
— Olen koettanut nukahtaa hetkiseksi, mutten voi,mon cousin.
— No, mitä, rakkaani? — sanoi ruhtinas Vasili, tarttuen ruhtinattaren käteen ja tapansa mukaan taivuttaen sitä alas.
Selvästi huomasi, että noihin sanoihin "no, mitä" sisältyi paljon asioita, mitkä mainitsemattakin olivat heille molemmille selvät.
Ruhtinatar, jonka kuiva, suora selkä oli luonnottoman pitkä jalkoihin nähden, katseli ruhtinasta mykevillä, harmailla silmillään suoraan ja intohimottomasti. Hän heilutteli hiljalleen päätään ja huokaistuaan syvään hän katsahti pyhäinkuviin. Tämän liikkeen saattoi otaksua merkitsevän joko surua ja antautumista tai väsymystä ja pikaisen levon halajamista. Ruhtinas Vasilin mielestä se ilmaisi väsymystä.
— Luuletko, että minun on helpompi? — hän sanoi. Olen uupunut kuin kievarihevonen, mutta siitä huolimatta täytyy minun puhella kanssasi, Katish, ja vieläpä vakavastikin.
Ruhtinas Vasili vaikeni ja hänen poskensa alkoivat hermostuneesti nytkähdellä milloin yhtäänne, milloin toisaanne, tehden ilmeen hänen kasvoillaan sangen epämiellyttäväksi. Tätä ilmettä ei milloinkaan nähty hänen kasvoillaan vierashuoneissa. Silmänsäkin olivat luonnottomat: milloin ne katselivat alastoman pilkallisesti, milloin taas vilkuilivat pelästyneinä.
Ruhtinatar piti laihoilla, kuivilla käsillään koira rakkia helmassaan ja katseli tarkkaavana ruhtinas Vasilia silmiin; mutta selvästi huomasi, ettei hän kysymyksillään katkaise äänettömyyttä, vaikkapa hänen olisi näin istuttava aamuun saakka.
— Nähkääs, rakas ruhtinatar ja orpana, Katarina Semjonovna, — alkoi ruhtinas puhua, ja selvästi huomasi, miten hän taisteli sielussaan, ryhtyessään jatkamaan katkennutta keskustelua: — tällaisina hetkinä on ajateltava kaikkia mahdollisia asioita. On ajateltava tulevaisuutta, teidän... Rakastan teitä kaikkia kuin omia lapsiani, sen tiedät.
Ruhtinatar katseli häneen yhtä raukeasti ja jäykästi.
— Ja vihdoin, täytyy ajatella perhettänikin, — jatkoi ruhtinas, vihaisesti sysäten pöydän luotaan ja kääntäen katseensa ruhtinattaresta: — tiedät, Katish, että te, kolme Mamontof-sisarusta ja vaimoni olette kreivin ainoat oikeutetut perilliset. Tiedän, sangen hyvin tiedän, miten sinun on raskasta ajatella tällaisia asioita. Mutta ei ole se minullekaan helpompaa; mutta, ystäväiseni, olen jo kuudennella kymmenellä, täytyy olla valmis kaiken varalta. Tiedätkö, että olen lähettänyt noutamaan Pierren? Kreivi vaati häntä luokseen, osoittamalla hänen muotokuvaansa.
Ruhtinas Vasili katsahti kysyvästi ruhtinattareen, mutta hän ei saanut selville, oliko ruhtinatar käsittänyt hänen sanainsa merkityksen, vai katseliko hän vain muuten noin häneen...
— Yhtä vain lakkaamatta Jumalalta rukoilen,mon cousin, — vastasi ruhtinatar, — että hän armahtaisi kreiviä ja sallisi hänen jalon sydämensä rauhallisena jättää tämän...
— Niin, onhan se niin, — jatkoi ruhtinas Vasili, kärsimättömänä hieroen kaljuaan ja vetäisten ilkeästi luokseen hetki sitten sysäämänsä pöydän, — mutta vihdoinkin ... vihdoinkin asianlaita on sellainen, itse tiedät, että viime talvena kreivi laati testamentin, jonka mukaan koko hänen omaisuutensa riistettäisiin meiltä todellisilta perillisiltä ja joutuisi Pierrelle.
— Vähänkös hän on testamentteja laatinut! — vastasi ruhtinatar rauhallisena: — mutta Pierreä hän ei ole voinut määrätä perijäkseen. Pierre on avioton.
— Rakkaani, — sanoi äkkiä ruhtinas Vasili, puristaen pöytää rintaansa vastaan, elostui ja alkoi puhua entistä nopeammin: — mutta entäs jos kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt tunnustamaan Pierren pojakseen? Ymmärrätkö, kreivin ansioiden perustalla tähän pyyntöön suostutaan...
Ruhtinatar hymähti, kuten hymähtävät ihmiset, jotka luulevat tietävänsä asian paremmin kuin heidän puhekumppalinsa.
— Sanon sinulle vielä enemmän, — jatkoi ruhtinas Vasili, tarttuen ruhtinattaren käteen: — kirje oli valmis, mutta sitä ei lähetetty, ja keisari tiesi sen sisällön. Mutta nyt on tärkeätä, onko kirje hävitetty, vai onko se tallessa. Jos se on tallessa, niin pian onkaikki lopussa, — ruhtinas Vasili huoahti, ilmaisten täten,mitähän oli tarkoittanut sanoillakaikki lopussa, — ja kreivin paperit pengotaan, testamentti ja kirje annetaan keisarille, ja varmaankin suostutaan hänen pyyntöönsä. Laillisena poikana Pierre saa kaikki.
— Mutta entäs meidän osamme? — kysyi ruhtinatar, hymyillen pilkallisesti, aivan kuin ruhtinaan lausuma mielipide olisi kuulunut mahdottomuuksien joukkoon.
— Mutta, rakas Katish, sehän on selvä kuin päivä. Hän on silloin kaiken ainoa laillinen perijä, ja te ette saa tuon tätäkään. Sinun täytyy, rakkaani, saada selville, ovatko testamentti ja kirje laaditut ja ovatko ne tallessa. Ja jos ne jotenkuten ovat unhoitetut, täytyy sinun saada selville, missä ne ovat ja saada ne haltuusi, sillä...
— Sepä vielä puuttui! — keskeytti hänet ruhtinatar, hymyillen ivallisesti, silmissä yhä sama ilme. — Olen nainen; teidän mielestänne olemme kaikki tyhmiä; mutta sen toki tiedän, ettei avioton poika voi isäänsä periä...Un bâtard,[27]— hän lisäsi, luullen tällä muukalaisella nimityksellä lopullisesti todistaneensa ruhtinaan puheiden perusteettomuuden.
— Onpa omituista, Katish, ettet käsitä! Olethar niin järkevä: etkö käsitä, että jos kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt julistamaan Pierren pojakseen, niin silloin hän ei enää ole Pierre, vaan kreivi Besuhof, ja testamentin määräyksen mukaan hän saa kaikki? Ja jolleivät testamentti ja kirje ole hävitetyt, niin on ainoana lohdutuksenani oleva tieto, että olet uhrautunut,et tout ce qui s'en suit.[28]Se on varma.
— Tiedän, että testamentti on laadittu; mutta tiedän myös, ettei sillä ole lain voimaa; ja te näytte pitävän minua täydellisenä hölmönä,mon cousin, — sanoi ruhtinatar, sellaisella äänenpainolla, jollaista naiset käyttävät, kun luulevat sanovansa jotain terävää ja loukkaavaa.
— Rakkaani, ruhtinatar Katarina Semjonovna, — alkoi ruhtinas Vasili puhua kärsimättömänä. — En ole tullut luoksesi riitelemään, vaan sukulaisena, hyvän, jalon ja todellisen sukulaisen kanssa keskustelemaan sinun eduistasi. Sanon sinulle kymmenennen kerran, että jos kirje keisarille ja testamentti ovat kreivin paperien joukossa, niin sinä, kyyhkyläiseni, ja sinun sisaresi jäätte puille paljaille. Jollet minuun luota, niin luota toki asiantuntijoihin: puhelin aivan äskettäin Dmitri Onufritshin (talon asianajaja) kanssa, hän sanoi samaa.
Saattoi huomata, että ruhtinattaren ajatuksissa tapahtui jonkinlainen muutos; ohuet huulet vaalenivat (silmät jäivät ennalleen), ja ääni särähteli niin voimakkaasti, kun hän alkoi puhua, ettei hän itsekään sellaista ollut odottanut.
— Sepä olisi hyvä, — hän sanoi. En ole mitään halunnut, enkä halua.
Hän heitti koira rakin sylistään ja oikoi pukunsa poimuja.
— Siinä on kiitollisuus, siinä palkka ihmisille, jotka ovat kaikkensa uhranneet hänen hyväkseen, — hän sanoi. — Verratonta! Erinomaista! Minä en tarvitse mitään, ruhtinas.
— Mutta ethän ole yksin, sinulla on sisaria, — vastasi ruhtinas Vasili.
Mutta ruhtinatar ei kuunnellut häntä.
— Niin, kauvan olen tämän jo tietänyt, mutta olin unohtanut, etten tässä talossa muuta voinut odottaakaan kuin halpämaisuutta, petosta, kateutta, juonia, kiittämätlömyyttä, niin halpamaisinta kiittämättömyyttä.
— Tiedätkö, missä on testamentti? — kysyi ruhtinas, ja hänen poskensa nytkähtelivät entistään voimakkaammin.
— Niin, olin tyhmä, luotin vielä ihmisiin, rakastin heitä, ja uhrauduin. Mutta tässä maailmassa menestyvät ainoastaan konnat ja ilkiöt. Tiedän kenen juonia nämä ovat.
Ruhtinatar aikoi nousta, mutta ruhtinas Vasili pidätteli häntä kädestä. Ruhtinatar muistutti ihmistä, joka yhtäkkiä on huomannut pettyneensä koko ihmissuvun suhteen; hän katseli ilkeästi puhekumppaliinsa.
— Vielä ei ole myöhäistä, ystäväiseni. Muista, Katish, että kaikki tämä tapahtui odottamatta, vihan hetkenä, taudin kynsissä, ja sittemmin unhoitettiin. Meidän velvollisuutemme on, rakkaani, korjata hänen erehdyksensä, keventää hänen viime hetkiään estämällä tämä vääryys tapahtumasta. Emme voi sallia hänen kuolla tietoisena, että on tehnyt onnettomiksi ne ihmiset...
— Ne ihmiset, jotka kaikkensa ovat uhranneet hänen hyväkseen, — tarttui puheeseen ruhtinatar, koettaen taas pyrähtää paikaltaan, mutta ruhtinas ei häntä päästänyt, — jota uhrausta hän ei koskaan ole taitanut arvostella. Ei,mon cousin, — hän lisäsi huoaten, — olen muistava, ettei tässä maailmassa saa odottaa palkintoa, ettei tässä maailmassa ole ei kunniaa, ei oikeutta. Tässä maailmassa on oltava viekas ja ilkeä.
— No,voyons, rauhoitu; tunnen jalon sydämesi.
— Ei, minulla on paha sydän.
— Tunnen sydämesi, — ruhtinas toisti, — pidän ystävyytesi suuressa arvossa ja toivon, että sinä ajattelet minusta samoin. Rauhoitu ja puhukaamme järkevästi niin kauvan kuin on aikaa — kenties vuorokausi, kenties tunti; kerro minulle kaikki, mitä tiedät testamentista, ja ennen kaikkea sano, missä se on: sinä varmaankin tiedät. Me viemme sen heti kreivin luo ja näytämme sen hänelle. Hän varmaankin on sen jo unohtanut ja tahtoo sen nyt hävittää. Ymmärräthän, että ainoa, pyhä toivomukseni on täyttää hänen tahtonsa; ainoastaan sitä varten olen tänne saapunutkin. Olen tullut tänne ainoastaan auttaakseni häntä ja teitä.
— Nyt kaikki ymmärrän. Tiedän, kenen nämä ovat juonia. Tiedän — puhui ruhtinatar.
— Ei nyt siitä ole kysymys, sydänkäpyseni.
— Teidän turvattinne, tuon rakastettavan ruhtinatar Drubetskoin nämä ovat juonia, Anna Mihailovnan, tuon ilettävän ja ilkeän naisen, jota en ottaisi edes sisäkökseni.
—Ne perdons point de temps.[29]
— Ah, älkää puhuko! Viime talvena hän hieroi itsensä tänne ja syötti kreiville sellaisia hävyttömyyksiä, sellaisia saastaisia juttuja meistä kaikista, mutta erittäinkin Sofiasta, — en voi edes toistaa niitä — että kreivi sairastui eikä kahteen viikkoon kärsinyt meitä näkyvissään. Tiedän, että tähän aikaan hän laati tuon hävyttömän, ilkeän paperin; mutta luulin sen olevan arvottoman.
—Nous y voila,[30]— mikset ennen ole minulle puhunut?
— Mosaikkisalkussa, joka on hänen päänsä alla vuoteessa. Nyt tiedän, — puhui ruhtinatar itsekseen. — Jos on minussa joku synti, suuri synti, niin tiedän nyt sen: vihaan tuota ilkiötä, — puhui ruhtinatar melkein huutaen, ja hänen muotonsa muuttui täydellisesti. — Ja miksi hän tunkeilee täällä? Mutta minäpä hänelle sanon kaikki, kaikki. Tulee aika!
Samaan aikaan kun näin keskusteltiin vastaanottohuoneessa ja ruhtinatar Katarina Semjonovnan luona, vierivät vaunut kreivi Besuhovin pihalle. Niissä istuivat Pierre (jota oli lähetetty noutamaan) ja Anna Mihailovna (joka oli pitänyt velvollisuutenaan seurata Pierreä). Kun pyörät pehmeästi kierivät oljilla peitettyä katua myöten kreivi Besuhovin talon kohdalla, kääntyi Anna Mihailovna Pierreen lausuakseen hänelle lohduttavia sanoja, mutta huomasikin, että tämä nukkui vaunujen nurkassa. Hän herätti hänet. Toinnuttuaan unen pöherryksistä Pierre lähti vaunuista Anna Mihailovnan jälissä ja vasta nyt hän alkoi ajatella, että hänen pian oli tavattava kuoleva isänsä. Hän huomasi, etteivät vaunut olleetkaan pysähtyneet pääkäytävän, vaan takakäytävän edustalle. Laskeutuessaan vaunujen astimilta hän huomasi, miten kaksi porvarispukuista miestä kiireesti vetäytyi portaiden luota seinän varjoon. Hetken kuluttua hän huomasi seinän varjossa portaiden kummallakin puolella vielä useita saman näköisiä miehiä. Mutta ei Anna Mihailovna, ei palvelija, eikä kuskikaan, jotka tietysti myöskin heidät huomasivat, olleet heistä tietääkseenkään. "Varmaankaan ei ole tässä mitään ihmeellistä", päätteli Pierre mielessään ja lähti astumaan Anna Mihailovnan jälissä. Anna Mihailovna nousi nopein askelin yläkertaan heikosti valaistuja, kapeita kiviportaita myöten, hoputellen Pierreä, joka yhä jäi jälkeen. Vaikkeikaan Pierre käsittänyt, minkätähden hänen oli oikeastaan mentävä kreivin luo, vielä vähemmän, minkätähden hänen oli kulettava takatein, niin päätteli hän kumminkin itsekseen, että varmaankin se on välttämättömän tarpeellista, koska Anna Mihailovnakin niin hoputtaa ja on asiastaan varma. Portaiden keskipaikoilla tuli heitä vastaan muutamia miehiä sangot käsissä ja mennä porhalsivat tömisevissä saappaissaan sellaista vauhtia, että olivat vähällä viedä heidät kumoon. Miehet vetäytyivät seinän viereen, päästääkseen heidät ohitseen, eivätkä vähääkään näyttäneet ihmettelevän heidän täällä oloaan.
— Täältäkö mennään ruhtinattarien suojiin? — kysyi Anna Mihailovna eräältä heistä.
— Täältä, — vastasi palvelija rohkeasti ja kovalla äänellä, aivan kuin nyt jo kaikki olisi mahdollista: — ovi vasemmalla, matushka.
— Kenties kreivi ei olekkaan minua kutsunut, — sanoi Pierre, päästyään portaiden käännesillalle: — mieluummin menisin omaan huoneeseeni.
Anna Mihailovna pysähtyi, jotta Pierre hänet saavuttaisi.
— Ah, ystäväni! — hän sanoi, kosketellen Pierren kättä samoin liikkein kuin aamulla poikansa kättä: — uskokaa, kärsin yhtä paljon kuin tekin, mutta karkaiskaa luontonne.
— Tokkohan tulen? — kysyi Pierre, katsellen ystävällisesti lasiensa läpi Anna Mihailovnaa.
— Ah, ystäväiseni, unohtakaa kärsimänne vääryydet, muistakaa, että hän on isänne ... kenties henkitoreissa. (Hän huoahti.) Rakastan teitä kuin poikaani. Luottakaa minuun, Pierre. En unhoita teidän etujanne.
Pierre ei käsittänyt mitään; taas tunsi hän, vieläpä entistään selvemmin, että niin täytyy olla, ja hän lähti nöyränä seuraamaan Anna Mihailovraaa, joka jo avasi ovea.
Tämä ovi vei takakäytävän eteiseen. Ruhtinattarien palvelija-vanhus istui eteisen nurkassa ja kutoi sukkaa. Pierre ei koskaan ollut käynyt tässä talon osassa, eipä edes ollut aavistanut tällaisten suojain olemassa oloa. Heidän ohitseen kiirehtivältä tytöltä, joka kuletti tarjottimella karahviinia, Anna Mihailovna kysyi (kutsuen häntä armaakseen ja kyyhkyläisekseen) ruhtinattarien vointia ja lähti sitten johtamaan Pierreä pitkin kivistä käytävää. Ensimäinen ovi vasemmalta vei käytävästä ruhtinattarien suojiin. Kun sisäkkö karahviinia viedessään kiireissään (tässä talossa tehtiin tähän aikaan kaikki kiireissä) jätti oven sulkematta, ja Pierre ja Anna Mihailovna ohi kulkiessaan tahtomattaan tulivat vilkaisseeksi avonaisesta ovesta, näkivät he ruhtinas Vasilin ja vanhimman ruhtinattaren istuvan lähetyksin ja puhelevan keskenään. Nähtyään ohi kulkijat ruhtinas Vasili teki kärsimättömän liikkeen ja heittäytyi takakenoon; ruhtinatar hypähti paikoiltaan ja hurjin liikkein vetää läimäytti oven kiinni.
Tämä liike ei lainkaan ollut sopusoinnussa ruhtinattaren ainaisen rauhallisuuden kanssa; kauhu, joka kuvastui ruhtinas Vasilin kasvoilla, oli hänen arvokkuudelleen niin tavaton, että Pierre pysähtyi ja katsahti kysyvästi lasiensa läpi saattajaansa. Anna Mihailovna ei lainkaan näyttänyt kummastuneelta, hymähtihän vain hieman ja huoahti, osoittaakseen, ettei hän muka muuta ole odottanutkaan.
— Olkaa miehuullinen, ystäväni; minä kyllä valvon etujanne, — lausui hän vastaukseksi Pierren katseeseen ja lähti entistä vinhemmin astumaan pitkin käytävää.
Pierre ei käsittänyt, mistä oli kysymys, ja vielä vähemmän hän käsitti, mitä merkitsi "valvon etujanne", mutta sen hän käsitti, että kaikki oli niinkuin oleman piti. Käytävästä he tulivat heikosti valaistuun saliin, josta päästiin kreivin vastaanottohuoneeseen. Tämä sali oli niitä kylmiä, komeasti sisustettuja huoneita, joissa Pierre oli käynyt pääkäytävän puolelta. Mutta nyt oli tässäkin huoneessa tyhjä kylpyamme keskellä lattiaa ja matolle oli räiskynyt vettä. Heitä vastaan tulivat varpaillaan astuen eräs palvelija ja suntio, jolla oli suitsutusastia kädessä; eivätkä hekään erityisemmin Pierreä ja Anna Mihailovnaa tarkastaneet. Salista he astuivat Pierrelle tuttuun vastaanottohuoneeseen, missä oli kaksi italialaista akkunaa ja mistä ovi vei talvipuutarhaan. Tämän huoneen merkillisyyksiä olivat Katarinan suuri rintakuva ja täyteen kokoon maalattu muotokuva. Samat henkilöt istuivat yhä täällä, melkeinpä samoissa asennoissakin ja kuiskailivat keskenään. Kun Anna Mihailovna itkettyneine, kalpeine kasvoineen ja hänen kintereillään nöyränä, pää painuksissa paksu Pierre astuivat huoneeseen, vaikenivat kaikki ja katsahtivat heihin.
Anna Mihailovnan kasvoilla kuvastui tietoisuus, että ratkaiseva hetki oli tullut; toimekkaan pietarilaisen rouvan tapaan hän astui huoneeseen rohkeampana kuin aamulla eikä päästänyt Pierreä luotaan. Hän tunsi olevansa varma kreivin luokse pääsöstä, koska hänellä oli mukanaan se, jonka kuoleva tahtoi tavata. Hän vilkasi hätimiten huoneessa olijoihin ja huomattuaan kreivin rippi-isän hän yhtäkkiä kyyristyi kokoon ja lähti, hiljalleen vaappuen, purjehtimaan häntä kohti. Nöyränä hän otti siunauksen ensin yhdeltä, sitten toiselta hengenmieheltä.
— Jumalan kiitos, että kerkisimme ajoissa, — hän puhui bengenmiehelle: — me sukulaiset olemme kaikki niin pelänneet. Tämä nuorukainen on kreivin poika, hän lisäsi hiljemmin. — Kauhea hetki!
Lausuttuaan nämä sanat hän lähestyi lääkäriä.
—Cher docteur, — hän puhui, — tämä nuorukainen on kreivin poika ... onko toivoa?
Lääkäri ei vastannut mitään, kohauttihan vain nopein liikkein silmiään ja harteitaan. Samoin kohautti Anna Mihailovnakin silmiään ja harteitaan, huoahti ja lähti Pierren luo. Hän kääntyi Pierreen erityisen kunnioittavasti ja hellän surullisesti.
— Luottakaa Hänen armoonsa, — hän sanoi ja osoitti Pierrelle pientä sohvaa, kehoittaen häntä istumaan kunnes palajaa. Hän lähti varpaillaan astumaan ovea kohti, jota kaikki tarkastelivat. Kuului hiljainen naraus, ja Anna Mihailovna hävisi näkyvistä.
Pierre, joka oli päättänyt kaikessa totella ohjaajaansa, lähti astumaan sohvaa kohti. Heti kun Anna Mihailovna oli hävinnyt oven taakse, Pierre huomasi, miten kaikki huoneessa olijat alkoivat katsella häntä. Näissä katseissa hän oli huomaavinaan jotain muutakin kuin uteliaisuutta ja myötätuntoisuutta. Hän huomasi, että vieraat, osoitellen häntä silmillään, kuiskailivat keskenään, ja heidän katseissaan oli jotain pelon ja matelevaisuuden tapaista. Ei oltu häntä milloinkaan kohdeltu niin kunnioittavasti kuin nyt: eräs hänelle tuntematon naishenkilö, joka puheli hengenmiesten kanssa, nousi paikoiltaan ja pyysi häntä istumaan; adjutantti kumartui nostamaan hänen pudonnutta hansikastaan; lääkärit vaikenivat kunnioittavasti, kun hän kulki heidän ohitseen, ja väistyivät tehdäkseen hänelle tilaa. Alussa Pierre ei tahtonut istuutua naishenkilön osoittamalle paikalle, jottei olisi häntä häirinnyt, tahtoi itse nostaa hansikkaansa ja vältellä lääkäreitä, jotka eivät lainkaan olleet hänen tiellään; mutta yhtäkkiä hän tunsi sielussaan, että se olisi sopimatonta; hän tunsi, että hänen tänä yönä on näytettävä pääosaa jonkinlaisissa kauheissa ja kaikkien odottamissa juhlamenoissa, ja sentähden on hänen sallittava kaikkien itseään palvella. Sanaakaan sanomatta hän otti hansikkaan adjutantilta, istuutui naishenkilön paikalle, asettaen suuret kätensä sopusuhtaisesti koukistetuille polvilleen. Hän istui kuin egyptiläinen kuvapatsas ja päätteli mielessään, että kaikki on kuin olla pitää, ja ettei hänen tänä iltana, jos tahtoo olla hämmästymättä ja tekemättä tyhmyyksiä, pidä toimia oman järkensä mukaan, vaan on hänen antauduttava kokonaan niiden haltuun, jotka häntä johdattavat.
Ei ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun ruhtinas Vasili astui juhlallisena, pää pystyssä huoneeseen. Yllä hänellä oli pitkä loippananuttu, johon oli kiinnitetty kolme tähteä. Hän näytti laihemmalta kuin aamulla; silmänsä olivat tavallista suuremmat, kun hän tarkastavasti katsahti huoneessa olijoihin. Huomattuaan Pierren hän meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä (tätä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt) ja taivutti sitä alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut koetella, miten lujassa se jukottaa.
— Rohkeutta, rohkeutta, ystäväiseni. Hän on halunnut tavata teitä. Se on hyvä, — ja hän aikoi poistua.
Mutta Pierre piti välttämättömänä kysyä:
— Miten on terveyden laita...
Hän hämmentyi, sillä hän ei tietänyt, oliko soveliasta kutsua kuolevaa kreiviksi; isäksi kutsuminen taas häntä hävetti.
— Hänellä on ollut taas halvauskohtaus, puoli tuntia sitten. Oli taas halvauskohtaus. Rohkeutta, ystäväiseni...
Pierren ajatuskyky oli niin lamaantunut, ettei hän alussa lainkaan käsittänyt, mitä halvauskohtaus merkitsee, vaan luuli sen jonkinlaiseksi väkivallanteoksi. Hän katsahti epäröiden ruhtinas Vasiliin ja vasta jonkun ajan kuluttua hän käsitti, että halvaus on tauti.[31]Ruhtinas Vasili sanoi ohimennen muutaman sanan tohtori Lorrainille ja lähti varpaillaan käyden astumaan ovea kohti. Hän oi osannut käydä varpaillaan, ja kömpelösti hän koikkelehti ruumistaan väännellen. Hänen jälkiinsä pujahti ovesta vanhin ruhtinatar, sitten hengenmiehet, kirkonpalvelijat ja lopuksi palvelusväki. Oven takaa kuului huonekalujen siirtelemisestä syntyvää kolinaa, ja viimein tulla tuoksahti ovesta vastaanottohuoneeseen Anna Mihailovna, kasvot kalpeina, buten tavallisesti, mutta lujan päättäväisinä. Hän tuli Pierren luo, kosketti hänen käteensä ja sanoi:
— Jumalan armo on loppumaton. Viimeinen voitelu alkaa tuossa tuokiossa. Tulkaa.
Pierre astui pehmeätä mattoa myöten huoneeseen ja huomasi, että hänen jälkiinsä tulivat adjutantti, tuntematon naishenkilö ja eräs palvelija, aivan kuin tähän huoneeseen nyt jo saisi tulla luvattakin.
Pierre tunsi hyvin tämän suuren, patsaiden ja holvikaarten jakaman huoneen, joka oli kokonaan verhottu persialaisilla matoilla. Patsaiden takainen huoneen osa, missä toisella seinällä seisoi silkkisten verhojen suojaama punapuusta tehty korkea vuode, ja toisella mahdottoman suuri pyhäinkuvakaappi, oli punasen kirkkaasti valaistu, kuten kirkot jumalanpalveluksen aikana. Pyhäinkuvakaapin valaistujen metallikehysten alla oli pitkä voltairelainen nojatuoli, jolla kreivi Besuhof lepäsi, pää lumivalkeilla, nähtävästi juuri muutetuilla patjoilla. Hän oli vyötäisiin saakka peitetty räikeän viheriällä peitteellä, jolla lepäsivät hänen vahvat, suuret kätensä. Pierrelle olivat tutut nämä syvien, luontaista ylevyyttä ilmaisevien ryppyjen uurtamat, kauniit, punasen keltaset kasvot ja tuo leveä otsa, jonka yläpuolella törrötti harmaa, jalopeuraa muistuttava hiusharja. Oikean käden peukalon ja etusormen väliin oli pistetty vahakynttilä, jota nojatuolin takaa kurotellen piteli eräs vanha palvelija. Nojatuolin kummallakin puolella seisoi hengenmiehiä juhlallisissa, loistavissa puvuissaan, hiukset hajallaan, käsissä sytytetyt kynttilät, toimittaen juhlallisen hartaasti jumalanpalvelusta. Aivan heidän takanaan seisoivat molemmat nuoremmat ruhtinattaret, nenäliinat silmillä, ja heidän edessään vanhin ruhtinatar, Katish, ilkeän päättäväinen ilme kasvoilla, herkeämättä katsellen pyhäinkuviin, aivan kuin olisi tahtonut sanoa kaikille, ettei vastaa teoistaan, jos kerrankin vilkaisee sivulleen. Oven lucna seisoivat Anna Mihailovna, lempeä surun ja anteeksiantavaisuuden ilme kasvoilla, ja tuntematon naishenkilö. Toisella puolella ovea, lähellä sairaan nojatuolia seisoi ruhtinas Vasili, nojaten vasemmalla kyynärvarrellaan veistoselkäiseen sametilla päällystettyyn tuoliin. Vasemmassa kädessä hänellä oli kynttilä, oikealla hän risti silmiään, kohottaen joka kerta silmänsä korkeuteen, kun hän kosketti sormilla otsaansa. Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhallista hartautta ja Jumalan tahdolle alistumista. "Jollette käsitä näitä tunteita, niin sitä pahempi teille", näyttivät ne sanovan.
Hänen takanaan seisoivat adjutantti, lääkärit ja miespalvelijat; kuten kirkossakin, seisoivat miehet ja naiset eri puolilla. Kaikki olivat vaiti ja tekivät ristinmerkkejä, kuului ainoastaan pappien lukua, pidätettyä, jylhää bassolaulua ja, luvun ja laulun hetkeksi tauvottua, jalkojen muuttelemista ja huokauksia. Teoistaan tietoisena Anna Mihailovna astui poikki huoneen Pierren luo ja antoi hänelle kynttilän. Pierre sytytti sen, mutta tarkastellessaan ympärillään olijoita hän tuli hajamieliseksi ja alkoi tehdä ristinmerkkejä samalla kädellä, jossa piti kynttilää.
Nuorin ruhtinatar, punaposkinen, naurunhaluinen, luomihuuli Sofia, katseli häntä. Hän hymähti, kätki kasvonsa nenäliinaan eikä pitkään aikaan tohtinut niitä paljastaa; mutta kun hän taas katsahti Pierreen alkoi häntä naurattaa. Hän tunsi nähtävästi, ettei voi katsella Pierreä nauramatta, mutta ei myöskään voinut olla häneen katsomatta, ja sentähden hän, kiusausta välttääkseen siirtyi hiljaa patsaan taakse. Kesken jumalanpalvelusta vaikenivat hengenmiesten äänet, ja he puhelivat jotain kuiskaten keskenään; vanha palvelija, joka oli pidellyt kreivin kättä, nousi seisaalleen ja kääntyi naisiin. Anna Mihailovna astui sairaan luo, kumartui häntä katsomaan ja viittasi tohtori Lorrainia. Ranskalainen, — jolla ei ollut kynttilää kädessä ja joka patsasta vasten nojaten seisoi kunnioittavassa asennossa, osoittaakseen, että hän uskontojen erilaisuuksista huolimatta täydellisesti ymmärtää toimituksen tärkeyden, vieläpä sen hyväksyykin, — astui paraissa voimissa olevan miehen hiljaisin askelin sairaan luo, tarttui sairaan vapaaseen käteen valkeilla, hienoilla sormillaan ja, kääntyen kyljin sairaaseen, alkoi koetella valtimoa ja vaipui aatoksiinsa. Sairaalle annettiin jotain juoda, hänen ympärillään hyörittiin, sitten kaikki taas vetäytyivät paikoilleen, ja jumalanpalvelus alkoi uudelleen. Tämän väliajan aikana Pierre huomasi, että ruhtinas Vasili lähti tuolinsa takaa sen näköisenä kuin olisi tietänyt, mitä tekee, ja että sen pahempi muille, jolleivät häntä ymmärrä. Hän ei pysähtynyt sairaan luo, vaan astui vanhinta ruhtinatarta kohti, joka liittyi häneen, ja yhdessä he vetäytyivät makuuhuoneen perukkaan, silkkisten verhojen suojaaman vuoteen luo. Ei Pierre, enempää kuin muutkaan, kiinnittänyt huomiotaan tähän seikkaan, sillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt mielessään, että kaikki, mitä tänä iltana tapahtuneekin, on välttämättömän tarpeellista.
Kirkkolaulun säveleet vaikenivat, ja kuului hengenmiehen ääni, kun hän kunnioittavasti onnitteli sairasta sakramentin nauttimisen johdosta. Sairas lepäsi yhä elottomana ja liikkumattomana. Hänen ympärillään alettiin hyöriä, kuului askelia ja kuiskutusta, ylinnä kuului Anna Mihailovnan ääni.
Pierre kuuli hänen sanovan:
— On välttämätöntä siirtää vuoteeseen, tässä ei mitenkään käy...
Lääkärit, ruhtinattaret ja palvelijat ympäröivät niin sankkana seinänä sairaan, ettei Pierre enää nähnyt tuota punasenkeltasta, harmaaharjaista päätä, johon hänen katseensa oli ollut kiintyneenä koko jumalanpalveluksen ajan. Hän arvasi nojatuolia ympäröiväin ihmisten varovaisista liikkeistä, että kuolevaa nostetaan ja siirretään.
— Tartu käteeni, siten pudotat, — kuuli hän erään palvelijan kuiskaavan pelästyneenä. — Alhaalta ... vielä yksi, — puhuivat äänet, ja raskas hengitys ja jalkain töminä kävivät yhä nopeammiksi, aivan kuin taakka, jota he kantoivat, olisi ollut heille liian raskas.
Kantajat, joiden joukossa oli Anna Mihailovnakin, tulivat Pierren kohdalle, ja hän näki väläykseltä kantajain selkäin ja niskain takaa sairaan korkean, lihavan, paljaan rinnan, täyteläät olkapäät, jotka olivat kohollaan, kantajien pidellessä sairasta kainaloista, ja harmaan, kiharan jalopeuranpään. Tätä päätä, tavattoman leveine otsineen ja poskipäineen, kauniine tunteellisine suineen ja ylevine, kylmine katseineen, ei kuoleman läheisyys ollut rumentanut. Samallainen oli se kolme kuukautta sitten, jolloin kreivi oli lähettänyt Pierren Pietariin. Mutta avuttomana se nyt heilui, kantajain epätasaisesti astellessa, ja kylmä, välinpitämätön katse harhaili tajuttomana.
Hyörittiin hetkinen korkean vuoteen ääressä: kantajat hajaantuivat. Anna Mihailovna kosketti Pierren käteen ja sanoi hänelle: "Tulkaa". Pierre meni hänen kanssaan vuoteen luo, jolle sairas, arvatenkin äskeisen sakramentin toimittamisen johdosta, oli asetettu juhlalliseen asentoon. Hän lepäsi, pää korkealla patjalla. Kädet, kämmenet alaspäin, olivat asetetut sopusuhtaisesti viheriäiselle silkkipeitteelle. Kun Pierre oli tullut vuoteen ääreen, katsoi kreivi suoraan häneen, mutta tämän katseen tarkoitusta ja merkitystä ei ihminen voinut käsittää. Joko ei sanonut tämä katse muuta kuin että pitäähän johonkin katsella niin kauvan kun on silmät, tahi sanoi se liian paljon. Pierre pysähtyi, tietämättä, mitä hänen olisi tehtävä, ja katsahti kysyvästi ohjaajaansa, Anna Mihailovnaan. Tämä teki silmillään kiirehtivän liikkeen, osoittaen sairaan kättä ja heittäen huulillaan sitä kohti lentomuiskun. Pierre kurotti hartaasti kaulaansa, jottei takertuisi peitteeseen, ja kumartui suutelemaan sairaan leveäluista, lihan tyvekästä kättä. Ei käsi, eikä ainoakaan lihas kreivin kasvoilla liikahtanut. Pierre katsahti taas kysyvästi Anna Mihailovnaan saadakseen tietää mitä hänen vielä oli tehtävä. Tämä osoitti hänelle silmillään vuoteen vieressä olevaa nojatuolia. Pierre hankkiutui nöyränä istumaan, silmillään yhä kysyen, onko hän tehnyt oikein. Anna Mihailovna nyökäytti hyväksyvästi päällään. Pierre asettautui taas egyptiläisen kuvapatsaan sopusuhtaisen naiviin asentoon, ollen nähtävästi huolissaan, että hänen kömpelö ja paksu ruhonsa anastaa niin paljon tilaa, ja ponnistaen kaikki hengenvoimansa, näyttääkseen mahdollisimman pieneltä. Hän katseli kreiviä. Kreivin katse oli kiintynyt siihen paikkaan, missä Pierren pää oli ollut, kun hän seisoi. Anna Mihailovna ilmaisi asennollaan, miten syvästi hän käsitti isän ja pojan tapaamisen viime hetkien liikuttavan vakavuuden. Tätä kesti pari minuttia, jotka Pierrestä tuntuivat tunnilta. Yhtäkkiä vavahtivat mahtavat lihakset ja rypyt kreivin kasvoilla. Vavahteleminen yhä yltyi, kaunis suu vääntyi (vasta nyt Pierre käsitti, miten lähellä kuolemaa oli hänen isänsä), vääntyneestä suusta kuului epäselviä, kähiseviä ääniä. Anna Mihailovna katseli hartaana sairasta silmiin, koettaen arvata, mitä tämä haluaisi, osoittaen milloin Pierreen, milloin juomaan, milloin kuiskaten mainitsi ruhtinas Vasilin nimen, milloin osoitti peitettä. Sairaan silmien ja kasvojen ilme ilmaisi kärsimättömyyttä. Hän ponnisti voimansa nähdäkseen palvelijan, joka alati seisoi vuoteen pääpuolessa.
— Hän haluaa kääntyä toiselle kyljelle, — kuiskasi palvelija ja ryhtyi kääntämään kreivin raskasta ruumista kasvoin seinään päin.
Pierre nousi auttamaan palvelijaa. Käännettäessä retkahti hänen toinen kätensä avuttomana taaksepäin, eikä hän ponnistuksista huolimatta saanut sitä nousemaan. Liekkö kreivi huomannut kauhun katseen, jolla Pierre tuijotti tuohon elottomaan käteen, tai liekkö joku muu aatos tällä hetkellä välähtänyt kuolevan aivoissa; ainakin katsahti hän tuohon tottelemattomaan käteen, sitten Pierreen ja taas käteen, ja hänen kasvoilleen ilmautui heikko, kärsivä hymy, aivan kuin olisi kuoleva tahtonut pilkata omaa voimattomuuttaan. Nähdessään tämän hymyn Pierre yhtäkkiä tunsi rintansa vavahtavan, hänen nenässään kirpasi, ja kyyneleet pimittivät hänen näkönsä. Sairas käännettiin kyljelleen kasvoin seinään päin. Hän huoahti.
— Hän uinahti, — sanoi Anna Mihailovna, huomattuaan erään ruhtinattarista, joka oli tulossa hoitovuorolleen. — Lähtekäämme.
Pierre lähti huoneesta.
Vastaanottohuoneessa ei ollut enää muita kuin ruhtinas Vasili ja vanhin ruhtinatar, jotka istuivat Katarinan muotokuvan alla ja puhelivat vilkkaasti keskenään. Huomattuaan Pierren ja hänen saattajattarensa he vaikenivat. Pierre luuli huomanneensa, että ruhtinatar pisti kiireisesti jotain piiloon. Ruhtinatar kuiskasi:
— En voi kärsiä tuota naista.
— Katish on käskenyt valmistaa teetä pieneen vierashuoneeseen, — sanoi ruhtinas Vasili Anna Mihailovnalle. — Menkäähän, rakas Anna Mihailovna, ja nauttikaa jotakin, muuten ette tätä kestä.
Pierrelle hän ei sanonut mitään, puristihan vain tunteellisesti häntä käsivarresta. Pierre ja Anna Mihailovna lähtivät pieneen vierashuoneeseen.
—Il n'y a rien qui restaure comme une tasse de cet excellent thé russe après une nuit blanche,[32]— puhui Lorrain pidätetyn vilkkaasti, hörppiessään ahtaassa, pyöreässä vierashuoneessa teetä korvattomasta kiinalaisesta kupista. Pöydällä, jonka edessä ranskalainen seisoi, oli teekojeet ja kylmiä illallisruokia. Pöydän ympärille olivat kokoontuneet voimiaan vahvistamaan kaikki, jotka sinä yönä olivat kreivi Besuhovin talossa. Pierre muisti hyvin tämän pienen pyöreän vierashuoneen kuvastimineen ja pienine pöytineen. Tanssiaisten aikana Pierre, joka ei osannut tanssia, mielellään oli istuskellut tässä pienessä kuvastinhuoneessa ja katsellut naisia, kun nämä huoneen läpi kulkiessaan tanssiaispuvuissaan, timantit ja helmet paljailla rinnoilla, tarkastelivat itseään kirkkaasti valaistuissa kuvastimissa. Nyt valaisi tätä huonetta ainoastaan kaksi kynttilää, ja yösydännä virui pöytä pahasella hujan hajan teekojeita ja kulhoja, ja kansaa kaikenlaista — ei suinkaan juhlayleisöä — istui siellä kuiskaillen keskenään. Heidän jokainen liikkeensä, jokainen sanansa ilmaisi, etteivät he hetkeksikään unohtaneet, mitä paraillaan tapahtui ja vasta oli tapahtuva makuuhuoneessa. Pierre ei syönyt, vaikka hänen olikin nälkä. Hän vilkasi kysyvästi ohjaajaansa ja huomasi, että tämä varpaillaan kulki takasin vastaanottohuoneeseen, minne ruhtinas Vasili ja vanhin ruhtinatar olivat jääneet. Pierre arveli, että tämäkin kuului asiaan, ja lähti hieman epäröittyään Anna Mihailovnan jälkiin. Anna Mihailovna seisoi ruhtinattaren vieressä, ja he puhuivat molemmat yhtaikaa kiihkeästi kuiskaten:
— Suvaitkaa, ruhtinatar, tietänen, mikä on tarpeellista, mikä tarpeetonta, — puhui vanhin ruhtinatar, ollen nähtävästi samallaisessa kiihkeässä mielentilassa kuin illallakin, mäjäyttäessään kiinni huoneensa oven.
— Mutta, rakas ruhtinatar, — puhui Anna Mihailovna lempeästi ja vakuuttavasti, sulkien ruhtinattarelta tien makuuhuoneeseen, — eikö käy se liian raskaaksi setä rukalle tällaisina hetkinä, jolloin hän tarvitsee lepoa? Maallisia asioita tällaisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa jo on valmis...
Ruhtinas Vasili istui nojatuolissa kodikkaassa asennossa, jalat korkealla ristissä. Hänen poskensa tempoilivat rajusti ja hänen reuhkan asentonsa johdosta näyttivät ne paksunevan alaspäin; ei hän paljon ollut välittävinään naisten keskustelusta.
—Voyons, ma bonne, Anna Mihailovna, sallikaa Katishin tehdä, mitä hän haluaa. Tiedättehän, miten kreivi häntä rakastaa.
— En edes tiedä, mitä tämä paperi sisältää, — puhui vanhin ruhtinatar, kääntyen ruhtinas Vasiliin ja osoittaen mosaikkisalkkuun, jota piti kädessään. — Sen vain tiedän, että todellinen testamentti on kreivin kirjoituspulpetissa, mutta tämä on unhoitettu paperi...
Hän aikoi mennä Anna Mihailovnan ohi, mutta tämä hypähti eteen ja sulki taas tien.
— Tiedän, rakas, hyvä ruhtinatar, — sanoi Anna Mihailovna, tarttuen salkkuun ja vieläpä niin lujasti, että näytti niinkuin ei hän hevin siitä luopuisi. — Rakas ruhtinatar, pyydän teitä, rukoilen teitä, säälikää häntä. Rukoilen teitä...
Ruhtinatar Katish ei vastannut sanaakaan. Kuului vain, miten salkusta rimpuiltiin. Selvästi huomasi, että jos ruhtinatar Katish suunsa avaa, niin kyllä kuulee kunniansa Anna Mihailovma. Anna Mihailovna piti lujasti kiinni salkusta, mutta siitä huolimatta ei hänen äänensä menettänyt makeata joustavuuttaan ja pehmeyttään.
— Pierre, tulkaa tänne, ystäväiseni. Hänen ei pitäisi mielestäni olla liikaa sukulaisneuvottelussa; eikö totta, ruhtinas?
— Miksi vaikenette,mon cousin? — kirkasi yhtäkkiä ruhtinatar Katish niin kovaa, että vierashuoneessa olijat kuulivat hänen äänensä ja säikähtivät. — Miksi vaikenette, vaikka täällä, Jumala tietää ken lieneekin, suvaitsee kuolevan kynnyksellä sekaantua hänelle kuulumattomiin asioihin ja ryhtyä hävyttömyyksiin. Juonittelija! — sähisi hän ilkeästi ja kiskasi salkkua kaikin voimin.
Mutta Anna Mihailovna otti muutaman askeleen, jottei jäisi salkusta, ja tarttui lujemmin kiinni.
— Oh, — lausui ruhtinas Vasili nuhtelevasti ja ihmetellen. (Hän nousi seisaalleen.)
— Tämä on naurettavaa.Voyons, päästäkää. Sanon teille.
Ruhtinatar Katish jätti salkun.
— Ja te myös!
Anna Mihailovna ei totellut.
— Päästäkää, olenhan sanonut. Otan toimittaakseni asian. Menen ja kysyn kreiviltä. Minä! ... lienee teille kylliksi.
— Mutta, rakas ruhtinas, — puhui Anna Mihailovna, — suokaa hänelle toki hetkinen rauhaa tällaisen suuren sakramentin jälkeen. Tuossapa on Pierre, sanokaa mielipiteenne, — kääntyi hän Pierreen, joka oli tullut aivan heidän viereensä ja katseli ihmeissään ruhtinatar Katishin raivostuneita ja liettäviä kasvoja ja ruhtinas Vasilin tempoilevia poskia.
— Muistakaa, että teidän on vastattava kaikista seurauksista, — sanoi ankarasti ruhtinas Vasili: — te ette tiedä, mitä teette.
— Inhottava nainen! — kiljasi ruhtinatar Katish ja hyökkäsi odottamatta Anna Mihailovnan kimppuun, kiskoen salkkua.
Ruhtinas Vasili painoi alas päänsä ja levitti kätensä. Samassa hetkessä tuo kauhea ovi, jota Pierre niin kauvan oli katsellut, ja joka tavallisesti oli avautunut niin hiljaa, lensi äkkiä rymyllä auki, paukahti seinään ja singahti siitä takasin, ja keskimäinen ruhtinatar tuli juosten vastaanottohuoneeseen ja löi kätensä yhteen.
— Mitä te teette! — huusi hän toivottomasti: — hän tekee kuolemaa, ja te jätätte minut yksikseni.
Vanhin ruhtinatar pudotti salkun. Anna Mihailovna kumartui nopsasti ja siepattuaan riidanalaisen esineen hän lähti juoksemaan makuuhuoneeseen. Toinnuttuaan hämmästyksestään lähtivät ruhtinas Vasili ja vanhin ruhtinatar hänen jälkiinsä. Jonkun hetken kuluttua tuli ensimäisenä vastaanottohuoneeseen vanhin ruhtinatar, kuivat kasvot kalpeina ja purren alahuultaan. Kun hän huomasi Pierren, ilmaantui hänen kasvoilleen leppymätön vihan ilme.
— Niin, iloitkaa nyt, — hän sanoi, — tätä olette odottanutkin.
Hän pyrskähti itkuun, peitti nenäliinalla kasvonsa ja juoksi ulos huoneesta.
Sitten tuli makuuhuoneesta ruhtinas Vasili. Hän astui vaappuen sohvan luo, jolla Pierre istui, heittäytyi istumaan ja peitti silmänsä käsillään. Pierre huomasi, että hän oli kalpea, ja että hänen leukansa loukkui ja tärisi kuin vilutautisen.
— Ah, ystäväiseni! — hän sanoi, tarttuen Pierren kyynärvarteen; ja hänen äänensä oli niin heikko ja teeskentelemätön, jollaisena Pierre ei koskaan sitä ollut kuullut. — Kuinka paljon teemmekään syntiä, kuinka paljon harjoitamme petosta, ja miksi tämä kaikki? Olen jo kuudennella kymmenellä, ystäväiseni... Minähän... Kaikki päättyy kuolemaan, kaikki. Kuolema on kauhea. (Hän alkoi itkeä.)
Viimeisenä tuli makuuhuoneesta Anna Mihailovna. Hän astui hiljaisin, tasaisin askelin Pierren luo.
— Pierre! ... — hän sanoi.
Pierre katsahti kysyvästi häneen. Anna Mihailovna suuteli nuorukaista otsalle, kostuttaen hänet kyynelillään.
— Häntä ei enää ole olemassa...
Pierre katseli häntä lasiensa läpi.
— Menkäämme, minä teidät saatan. Koettakaa itkeä. Mikään ei niin lievennä surua kuin kyyneleet.
Hän vei Pierren pimeään vierashuoneeseen, ja tämä oli iloinen, ettei kukaan siellä voinut nähdä hänen kasvojaan. Anna Mihailovna poistui hetkiseksi, ja kun hän palasi, nukkui Pierre sikeästi, käsi pään alla.
Seuraavana aamuna Anna Mihaiknvna puhui Pierrelle:
— Niin, rakkaani, tämä on meille kaikille suuri tappio. Teistä en puhukkaan. Mutta Jumala teitä tukee, olette nuori ja toivoakseni suunnattomain rikkauksien haltija. Testamenttia ei vielä ole avattu. Tunnen teidät kyllin hyvin ja olen vakuutettu, ettei tämä pane päätänne pyörälle; mutta se velvoittaa teitä paljoon, ja täytyy olla miehuutta.
Pierre oli vaiti.
— Myöhemmin, rakkaani, kenties kerron teille, että jollen olisi ollut täällä, niin Jumala tietää, mitä olisi tapahtunut. Tietänette, että setä toissapäivänä lupasi muistaa Borista, muttei enää ehtinyt. Toivon, rakkaani, että te täytätte isänne toivomuksen.
Pierre ei käsittänyt hänen puhettaan ja oli vaiti. Hän katseli, kainosti punastuen, Anna Mihailovnaa. Keskusteltuaan Pierren kanssa Anna Mihailovna lähti Rostovien luo ja meni levolle. Herättyään aamulla hän kertoi juurtajaksain Rostoveille ja kaikille tuttavilleen kreivi Besuhovin kuoleman. Hän kertoi, miten kreivi kuoli juuri niin kuin hänkin toivoo kuolevansa, että hänen loppunsa ei ollut ainoastaan liikuttava, vaan vieläpä mieltä ylentäväkin; isän ja pojan viimeinen kohtaaminen taas oli niin liikuttava, ettei hän kyynelittä voi sitä muistella, ja ettei hän voi sanoa — kumpi heistä käyttäytyi paremmin näinä kauheina hetkinä: isäkö, joka niin muisteli kaikkea ja kaikkia viime hetkinään ja puhui niin liikuttavia sanoja pojalleen, vai poikako, jota kävi sääliksi katsella, kun hän oli menehtyä suruun, ja siitä huolimatta koetti salata murheensa, jottei olisi katkeroittanut kuolevan isän mieltä. "C'est pénible, mais cela fait du bien, ça élève l'âme de voir des hommes comme le vieux comte et son digne fils",[33]— hän puhui. Ruhtinas Vasilin ja ruhtinatar Katishin menettelystä hän myös puhui, mutta moittien ja vaatien kuulijoita pitämään nämä omina tietoinaan.
Lisijagorissa, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatilalla, odoteltiin päivästä päivään nuoren ruhtinas Andrein ja hänen puolisonsa saapumista; mutta tämä odotteleminen ei vähääkään häirinnyt vanhan ruhtinaan talossa noudatettua tarkkaa elämänjärjestystä. Kenraalien chefruhtinas Nikolai Andrejevitsh, jota koiranleuat seurapiireissä kutsuivat (le roi de Prusse",[34]oli siitä pitäen kun hänet keisari Paavalin aikana karkoitettiin maaseudulle asunut Lisijagorissaan tyttärensä, ruhtinatar Marian ja tämän seuraneidinm—lleBouriennen kanssa. Ja eipä hän uuden hallituksenkaan aikana, jolloin hänelle annettiin lupa saapua pääkaupunkeihin, hievahtanutkaan Lisijagoristaan, sanoihan vain, että jos jollakulla on hänelle asiaa, niin ajakoon Moskovvasta puolentoistasataa virstaa, itse hän puolestaan ei kaipaa ketään eikä mitään. Hän sanoi, että inhimillisillä paheilla on ainoastaan kaksi alkujuurta: toimettomuus ja taikausko, ja että on olemassa ainoastaan kaksi hyvettä: toimeliaisuus ja järki. Itse hän kasvatti tytärtään ja kehittääkseen hänessä näitä molempia hyveitä hän opetti tytölle tämän kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka algebraa ja geometriaa ja piti häntä alituisesti työn touhussa. Itse hän aina oli toimessa: milloin hän kirjoitteli muistelmiaan, milloin tutkisteli korkeamman laskuopin ongelmia, milloin sorvaili nuuskarasioita, milloin taas puuhaeli puutarhassa tai tarkasteli rakennustöitä, joita alituiseen oli tekeillä hänen tilallaan. Koska toimeliaisuuden tärkeimpänä ehtona on järjestys, niin oli ruhtinaskin järjestänyt elämäntapansa niin, ettei tämän hyveen noudattamisen suhteen jäänyt toivomisen varaa. Aterioittiin aina samoissa olosuhteissa ja samaan aikaan, eivät olleet ainoastaan tunnit kyseessä, vaan vieläpä minutitkin. Koko talonväkeä, tyttärestään palvelijoihin saakka, hän kohteli yrmeästi ja oli kaikkiin nähden järkkymättömän vaatelias. Mutta julma hän ei ollut, ja siksipä häntä kunnioitettiin ja pelättiinkin siihen määrin, että moni julma ja ilkeä ihminen olisi voinut häntä kadehtia. Vaikkeikaan hän enää ollut valtion virassa, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään vaikutusta valtakunnan asioihin, niin piti kuitenkin jokaisen läänin päällikkö, missä ruhtinaalla oli maatiloja, velvollisuutenaan käydä tervehtimässä häntä; ja korkeassa vastaanottohuoneessa he napisematta odottelivat ruhtinaan ilmestymistä, samoin kuin arkkitehti, puutarhuri tai ruhtinatar Maria. Ja jokainen tässä vastaanottohuoneessa tunsi samalLaista kunnioituksen, vieläpä pelonkin tunnetta, kun avautui ruhtinaan työhuoneen mahdottoman korkea ovi ja kynnykselle ilmestyi lyhyläntä ukon jäärä puuteroitussa tekotukassa. Hänellä oli pienet kuivat kädet ja harmaat riippuvat kulmakarvat, jotka toisinaan, kun hän rypisti kulmiaan, himmensivät viisaiden ja nuorekkaiden, välkkyväin silmien loisteen.
Sen päivän aamuna, jolloin nuorten piti saapua, meni ruhtinatar Maria tapansa mukaan oppitunnilleen ja aamutervehdykselle ja tultuaan vastaanottohuoneeseen hän pelokkaasti risti silmänsä ja luki hiljaa rukouksen. Joka päivä hän tuli samaan aikaan tähän huoneeseen ja joka päivä hän myös luki rukouksensa, että kohtaus isän kanssa menisi onnellisesti.
Vastaanottohuoneessa istuva puuteroittu palvelijavanhus nousi hiljaa seisaalleen ja lausui kuiskaten: "Olkaa hyvä".
Oven takaa kuului tasaista sorvin surinaa. Ruhtinatar astui arasti hiljaa ja kevyesti avautuvasta ovesta ja jäi seisomaan ovensuuhun. Ruhtinas työskenteli sorvin ääressä. Vilkaistuaan sivulleen hän jatkoi työtään.
Mahdottoman suuri työhuone oli täynnä kaikenlaisia esineitä, jotka nähtävästi alituisesti olivat käytännössä. Kaikesta huomasi, että tässä huoneessa on taukoamatta käymässä vaihteleva ja tarkasti järjestetty työn touhu: suurella pöydällä oli kirjoja ja luonnospiirustuksia, korkeiden kirjakaappien lasi-ovissa olivat avaimet suulla, korkealla kirjoituspulpetilla oli vihkonen levällään ja sorvilla oli työaseita ja sen alla pilpettä. Hänen pienten, hopeaompeleisiin tatarilaisiin tohveleihin pistettyjen jalkojensa liikkeistä ja suonikkaiden, luisevien käsiensä puristuksesta saattoi huomata, että ruhtinaassa vielä oli paljon kestävää, juurevan vanhuuden voimaa. Potkaistuaan muutaman kerran hän päästi jalkansa sorvin polkusimilta, pyyhkäsi taltan puhtaaksi, heitti sen sorviin kiinnitettyyn nahkapussiin, meni pöydän luo ja kutsui ruhtinattaren luokseen. Hänellä ei ollut tapana siunata lapsiaan, ja niin hän nytkin vain kallisti tyttärelleen sänkisen ajamattoman poskensa suudeltavaksi ja kysyi ankarasti, mutta samalla katsahtaen häneen tarkkaavan hellästi: "Oletko terve?... Istu siis!" Hän otti ruhtinattarelta geometriavihon, jonka hän itse oli kirjoittanut, ja veti jalalla luokseen nojatuolinsa.
— Huomiseksi! — hän sanoi, etsien nopeasti tarvittavan sivun, ja merkiten paksulla kynnellään läksyksi antamansa pykälät.
Ruhtinatar kyyristyi vihkoa tarkastamaan.
— Odotahan, sinulle on kirje, — sanoi yhtäkkiä vanhus, ottaen pöydän yläpuolelle kiinnitetystä laukusta kirjeen, jonka osoite oli kirjoitettu naisen kädellä, ja heittäen sen pöydälle.
Kun ruhtinatar näki kirjeen, ilmestyi hänen kasvoilleen punaisia täpliä. Hän sieppasi sen vikkelästi ja kumartui sitä tarkkaamaan.
— Héloïseltako? — kysyi ruhtinas, kylmästi hymyillen ja näyttäen keltaiset, vielä sangen vahvat hampaansa.
— Niin, Julielta, — vastasi ruhtinatar, kainosti katsahtaen isäänsä ja arasti hymyillen.
— Kaksi kirjettä vielä päästän, mutta kolmannen luen, — sanoi ruhtinas ankarasti: — pelkään, kirjoitatte paljon pötyä. Kolmannen luen.
— Lukekaa vaikka tämäkin,mon père, — vastasi ruhtinatar, punastuen entistään enemmän ja ojentaen kirjettä isälleen.
— Kolmannen, sanoin kolmannen, — huudahti ruhtinas lyhyeen, sysäten kirjeen luotaan, ja asettuen kyynärvarsiensa varaan, hän vetäsi luokseen geometriavihon.
— No, neitiseni, — alkoi vanhus, vetäytyen likelle tytärtään ja nojaten toisella kädellään hänen tuolinsa selkämykseen, niin että ruhtinatar tunsi kaikilta puolilta olevansa tuon hänelle niin tutun tupakansekaisen vanhuksesta lähtevän kirpeän hajun ympäröimä.
— No, neitiseni, nämä kolmiot ovat yhdenmukaiset; näethän, kulmaABC.
Ruhtinatar katseli pelästyneenä aivan hänen vierellään kiiluviin isänsä silmiin; punasia täpliä ilmestyi yhä hänen kasvoilleen, ja selvästi huomasi, ettei hän mitään ymmärrä ja pelkää niin ankarasti, että pelko estää hänen käsittämästä isän vastaisiakin selityksiä, kuinka selviä ne lienevätkin. Liekkö syy ollut opettajassa vaiko oppilaassa, mutta joka päivä kävi aina samoin: ruhtinattaren silmät hämärtyivät, hän ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, tunsi ainoastaan lähellään isänsä kuivat, ankarat kasvot, tunsi hänen hengityksensä ja hajunsa ja ajatteli, miten pääsisi pian isänsä työhuoneesta omaan huoneeseensa, missä hän rauhassa saisi selville pulmaisen tehtävän. Ukko tavallisesti menetti malttinsa: milloin hän sysäsi luotaan, milloin taas veti luokseen nojatuolinsa, koetti hillitä itseään kiivastumasta, ja sentään hän melkein joka kerta kiivastui, sätti, vieläpä toisinaan sivautti vihon nurkkaankin. Ruhtinatar vastasi väärin.
— Mutta, olitpa sittenkin tyhmä! — ukko huudahti, sysäten vihon luotaan ja kääntyen ruhtinattaresta; mutta sitten nousi hän seisaalleen, käväsi poikki lattian, kosketti käsillään ruhtinattaren hiuksia ja istuutui taas tuolilleen.
Hän siirsihe taas ruhtinattaren viereen ja jatkoi selityksiään.
— Ei käy päinsä, ruhtinatar, ei käy, — hän puheli, kun ruhtinatar jo oli sulkenut vihkonsa ja valmistautui lähtemään: — matematiikka on ylevä tiede, neitiseni. En kärsi, että olet meikäläisten tyhmäin neitosten kaltainen. Ahkeruus kovankin onnen voittaa. (Hän taputti tytärtään poskelle.) Tyhmyys kyllä lähtee päästä.
Ruhtinatar aikoi lähteä, mutta isä pidätti hänet käden liikkeellä ja toi hänelle korkealta pulpetiltaan uuden avaamattoman kirjan.
— Kas tässä on sinulle vielä jonkinlainenSalaisuuden avain, jonka sinun Héloïsesi on sinulle lähettänyt. Uskonnollinen. Mutta minä en sekaannu kenenkään uskonasioihin... Olen vilaissut. Ota. No, mene, mene.