Hän taputti ruhtinatarta olalle ja sulki itse oven hänen jälkiinsä.
Ruhtinatar Maria palasi huoneeseensa surullisen ja pelästyneen näköisenä. Ja tämä ainainen surun ja pelon ilme teki hänen muutenkin rumat ja sairaanloiset kasvonsa entistään rumemmiksi. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, joka oli ääriään myöten täynnä kirjoja, vihkoja ja pienoismuotokuvia. Ruhtinatar oli järjestykseen nähden isänsä täydellinen vastakohta. Hän heitti geometriavihon pöydälle ja avasi kärsimättömänä kirjeen. Kirje oli ruhtinattaren paraimmalta lapsuudenystävältä Julie Karaginilta, joka oli nimipäivillä Rostovien luona.
Julie kirjoitti ranskaksi:
"Rakas, verraton ystäväiseni, miten onkaan hirmuista ja kauheata olla näin eroitettuina! Vaikka kuinkakin itselleni vakuuttelen, että puolet olemuksestani ja onnestani on teissä, että, eroittavasta välimatkasta huolimatta, sydämemme ovat eroittamattomasti toisiinsa yhdistetyt, niin sittenkin sieluni kapinoi kohtaloa vastaan, enkä voi, alituisista huvituksista ja iloista huolimatta, tukahuttaa jonkinlaista salaista surumielisyyttä, joka on jäytänyt sydänjuuriani eron ketkestämme alkaen. Miksemme ole yhdessä, kuten viime kesänä teidän suuressa työhuoneessa vaaleansinisellä sohvalla, 'tunnustusten sohvalla?' Miksen saa, kuten kolme kuukautta sitten, teidän lempeästä, rauhallisesta ja läpitunkevasta katseestanne, jota niin rakastan ja jonka nytkin tätä kirjoittaessani näen sieluni silmillä, miksen saa siitä ammentaa uutta siveellistä voimaa?"
Luettuaan nämä viimeiset sanat ruhtinatar Maria huoahti ja katsahti oikealla puolellaan olevaan kuvastimeen. Kuvastimesta näkyivät laihat kasvot ja ruma, hintelä vartalo. Nuo aina surulliset silmät katselivat nyt erityisen toivottomina kuvastimesta. "Hän imartelee", ajatteli ruhtinatar, kääntyi kuvastimesta ja jatkoi lukuaan. Ei ollut Julie imarrellut ystävätärtään: todellakin olivat ruhtinattaren suuret, syvät, säteilevät (kimppuina säteili niistä toisinaan lämmintä valoa) silmät niin kauniit, että, huolimatta kasvojen rumuudesta, ne useinkin viehättivät enemmän kuin moitteettomin kauneus. Mutta ruhtinatar ei koskaan ollut nähnyt tätä silmäinsä kaunista ilmettä, sitä ilmettä, joka niissä oli niinä hetkinä, jolloin hän ei ajatellut itseään. Kuten kaikkien ihmisten, niin hänenkin silmänsä saivat jäykän luonnottoman, ruman ilmeen, heti kun hän katsahti kuvastimeen.
Hän jatkoi lukuaan:
"Koko Moskova haastelee nykyään vain sodasta. Toinen veljistäni on jo rajan takana, toinen lähenee kaartin mukana rajaa. Rakas keisarimme jättää Pietarin ja aikoo, kuten arvellaan, panna kalliin olemuksensa alttiiksi sodan vaiheille. Suokoon Jumala, että enkeli, jonka Kaikkivaltias Armossaan on meille määrännyt hallitsijaksi, nujertaisi korsikalaisen hirviön, joka uhkaa Europari rauhaa. Puhumattakaan veljistäni on tämä sota jo riistänyt minulta yhden sydämeni läheisimmistä. Tarkoitan nuorta Nikolai Rostovia, joka innostuksissaan ei ole voinut jäädä toimettomaksi, vaan on jättänyt yliopiston astuakseen toimivaan armeijaan. Tunnustan teille, rakas Maria, että vaikka hän onkin niin nuori, on hänen lähtönsä armeijaan tuottanut minulle paljon surua. Tässä nuorukaisessa, josta puhuin teille viime kesänä, on niin paljon jaloutta ja todellista nuoruutta, jota tapaa niin harvoin meidän aikanamme, jolloin miehet kahdenkymmenen vuotiaina ovat ukkoja. Erityisen paljon on hänessä avomielisyyttä ja sydäntä. Hän on niin puhdas ja runollinen, että välimme, niin lyhytaikaiset kun ovatkin olleet, jäävät riemunhetkiksi sydän raukalleni, joka on jo niin paljon kärsinyt. Kerron teille joskus erohetkistämme ja kaikesta, mitä silloin puhuttiin. Vielä eivät ole haavat ummessa. Ah! rakas ystäväiseni, olette onnellinen kun ette tunne näitä polttavia hurman hetkiä, näitä suloisia surun tuskia. Olette onnellinen, sillä viimeksi mainitut ovat tavallisesti voimakkaammat kuin ensin mainitut! Hyvin ymmärrän, että kreivi Nikolai on aivan liian nuori ollakseen minulle muuta kuin ystävä, mutta tämä suloinen ystävyys, nämä niin runolliset, niin puhtaat välit ovat olleet sydämelleni välttämättömät. Mutta jo riittänee tästä. Suuri päivän uutinen, josta haastelee koko Moskova, on vanhan kreivi Besuhovin kuolema ja hänen perunsa. Ajatelkaahan, että ruhtinattaret saivat ainoastaan jotain pientä, ruhtinas Vasili ei mitään, muttamonsieurPierre peri kaikki, ja on sitäpaitsi tunnustettu lailliseksi pojaksi, ja kreivi Besuhovina on hän nyt Venäjän suurimman omaisuuden haltija. Kerrotaan, että ruhtinas Vasili oli näytellyt sangen likaista osaa tässä jutussa, ja että hän on matkustanut sangen nolona Pietariin.
"Tunnustan teille, että sangen vähän ymmärrän näitä laki- ja testamentti-asioita; mutta sen vain tiedän, että sittenkun tästä nuorukaisesta, jota kaikki yksinkertaisesti olemme kutsuneet vainmonsieurPierreksi, on tullut kreivi Besuhof ja Venäjän suurimman omaisuuden haltija, olen huvikseni tarkannut, miten naima-ikäisten tytärten äidit ja itse tyttäretkin ovat muuttuneet seurustellessaan tämän nuorukaisen kanssa, joka, meidän kesken sanottuna, on aina minusta tuntunut sangen vähäpätöiseltä henkilöltä. Jo parin vuoden ajan ovat kaikki täällä huvitelleet etsimällä minulle sulhasia, joita useimmassa tapauksessa en edes ole tuntenut, ja niinpä nytkin Moskovan 'naimakroniikka' on tehnyt minusta kreivitär Besuhovin. Mutta tiedätte, etten tätä lainkaan halua. Kun on kerran puhe naimiskaupoista, niin mainitsenpa teille, ettäla tante en generalAnna Mihailovna on uskonut minulle salaisuutena, että ollaan hankkeissa naittaa teidät. Eipä ole sulhanen suuren suuri eikä pienen pieni, onhan vain ruhtinas Vasilin poika Anatol, joka tahdotaan ohjata turvalliseen satamaan rikkaan ja ylhäissukuisen neitosen helmoihin, ja vanhempain vaali on langennut teihin. En tiedä, mitä asiasta ajattelette, mutta olen pitänyt velvollisuutenani ilmoittaa teille asiasta etukäteen. Sanotaan, että hän on sangen kaunis, mutta muuten sangen kelvoton henkilö; muuta hänestä en ole saanut tietää.
"Mutta onpa tässä jo lorua kerrakseen. Lopetan jo toisen arkin, ja äiti on lähettänyt minua kutsumaan, sillä lähdemme päivällisille Apraksinien luo. Lukekaa tämä mystillinen kirja, jonka tämän kirjeen mukana lähetän; täällä on sillä ollut valtava menestys. Vaikka siinä onkin kohtia, joita heikko ihmisjärki ei ymmärrä, niin on se kumminkin verraton kirja, jonka lukeminen rauhoittaa ja ylentää sielua. Hyvästi. Kunnioitukseni isällenne ja tervehdykseni neiti Bouriennelle. Syleilen teitä koko rakkauteni voimalla. Julie.
"P. S. Kertokaahan minulle jotain veljestänne ja hänen hurmaavasta pikku rouvastaan."
Ruhtinatar vaipui hetkiseksi aatoksiinsa, hymyillen syvämielisesti (jolloin hänen säteilevät silmänsä valaisivat hänen täydellisesti muuttuneet kasvonsa), ja noustuaan äkkiä istumasta hän siirtyi, raskaasti astuen, pöydän luo. Hän otti paperia, ja nopeasti alkoi kynä sillä kulkea. Hän kirjoitti ranskaksi seuraavan vastauksen:
"Rakas ja verraton ystävä. — Kirjeenne 13 p:ltä on tuottanut minulle paljon iloa. Rakastatte yhä minua, runollinen Julieni. Erolla, josta puhutte niin paljon pahaa, ei nähtävästi ole ollut teihin sen tavallista vaikutusta. Te nurisette eron johdosta — mitä pitäisikään minun sanoa, jos uskaltaisin, jolta on riistetty kaikki sydämelleni kalliit? Ah! jollei olisi meillä uskontoa lohtunamme, niin olisi elämä sangen surullinen. Miksi kuvailette minut niin ankaraksi, kun puhutte sydämenne taipumuksista tuohon nuorukaiseen? Näissä asioissa olen ankara ainoastaan itseeni nähden. Käsitän nämä tunteet toisissa, ja jollen voikkaan niitä hyväksyä, kun en koskaan ole niitä kokenut, niin en ainakaan niitä tuomitse. Minun mielestäni vain kristillinen rakkaus, lähimmäisen rakkaus, rakkaus vihollisiin on arvokkaampi, suloisempi ja parempi kuin tunteet, joita nuorukaisen kauniit silmät herättävät teidän kaltaisenne runollisen ja rakastavan nuoren tytön sydämessä.
"Tieto kreivi Besuhovin kuolemasta oli saapunut tänne jo ennen kirjettänne, ja koski se isääni sangen syvästi. Hän sanoo, että kreivi oli suuren vuosisadan viimeisen edellinen edustaja, ja että nyt on hänen vuoronsa, mutta että hän on tekevä kaikkensa, jotta tuo vuoro lykkäytyisi mahdollisimman pitkälle. Varjelkoon Jumala meitä tästä onnettomuudesta! En voi hyväksyä mielipiteitänne Pierren suhteen, jonka olen tuntenut jo poikasena. Minun mielestäni on hänellä aina ollut jalo sydän, ja tätä ominaisuutta pidän suurimpana ihmisiä arvostellessani. Kun ajattelen hänen perintöjuttuaan ja ruhtinas Vasilin tässä asiassa näyttelemää osaa, niin surkuttelen heitä molempia. Ah! rakas ystävä, jumalaisen Vapahtajamme sanat: 'helpompi on kameelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan', ovat kauheat, mutta silti todet. Surkuttelen ruhtinas Vasilia, mutta vielä enemmän Pierreä. Niin nuorena sellaisen omaisuuden painostamana, kuinka monien kiusausten läpi onkaan hänen kulkeminen! Jos minulta kysyttäisiin, mitä enin maailmassa halajan, niin vastaisin: tahdon olla köyhempi köyhintä mieron kulkijaa. Tuhannet kiitokset, rakas ystävä, lähettämästänne kirjasta, joka on herättänyt sellaista riemastusta teikäläisten keskuudessa. Koska kirjoitatte, että tässä kirjassa monen hyvän asian ohella on kohtia, joita heikko ihmisjärki ei voi käsittää, niin en todellakaan käsitä, mitä hyötyä olisi vaivata itseään turhalla lukemisella, josta ei mitään siunausta saata lähteä. En muuten ole koskaan käsittänyt muutamain henkilöiden intohimoa mystillisiin kirjoihin, jotka vain herättävät heissä epäilyksiä, kiihoittavat mielikuvitusta ja tekevät heidän luonteensa isonteleviksi, joka on aivan vastakkaista kristilliselle yksinkertaisuudelle. Lukekaamme Apostoleita ja Evankeliumia. Älkäämme koettako tunkeutua näissä kirjoissa löytyviin salaisuuksiin, sillä miten voimme me kurjat syntiset vaatiakkaan, että käsittäisimme Kaitselmuksen kauhistuttavia ja pyhiä salaisuuksia niin kauvan kun meitä verhoaa tämä lihapeite, joka on läpinäkymättömänä verhona meidän ja Iäisen välillä. Tyytykäämme mieluummin tutkimaan niitä korkeita ohjeita, jotka jumalainen Vapahtajamme on jättänyt meille ojennusnuoraksi vaeltaessamme täällä maailmassa; koettakaamme seurata näitä ohjeita ja varmistua tietoisuudessa, että mitä vähemmän annamme valtaa heikolle inhimilliselle järjellemme, sitä otollisemmat olemme Jumalalle, joka hylkää kaiken tiedon, mikä ei ole Hänestä; mitä vähemmän pyrimme syventymään Hänen salaisuuksiinsa, jotka Hän on suvainnut meiltä kätkeä, sitä pikemmin Hän ne meille valaisee Jumalallisella järjellään.
"Isä ei ole puhunut mitään kosijasta, mutta kirjeen sanoo hän saaneensa ja sanoo odottavansa ruhtinas Vasilia vieraskäynnille. Minua koskevasta avioliittohommasta mainitakseni, sanon teille, rakas ja verraton ystävä, että pidän avioliittoa jumalallisena säädelmänä, johon on alistuttava. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee velvoittaa minut puolison ja äidin tehtäviin, niin olen tekevä kaikkeni täyttääkseni nämä velvollisuudet niin hyvin kuin voin, kuinka raskaaksi se minulle käyneekin, enkä ryhdy tutkiskelemaan tunteitani sen suhteen, joka minulle on säädetty.
"Olen saanut veljeltäni kirjeen, jossa hän ilmoittaa saapuvansa vaimoineen Lisijagoriin. Kuitenkaan ei ilomme ole pitkäaikainen, sillä veljeni lähtee tuohon onnettomaan sotaan, johon olemme sekaantuneet, Jumala ties miten ja minkätähden. Ei ainoastaan siellä, toiminnan ja maailmankeskuksessa, puhuta pelkästään sodasta, täälläkin, peltotöiden ja uinuvan luonnon keskessä, jommoiseksi te kaupunkilaiset tavallisesti kuvailette maalaiselämää, kajahtelevat sodan äänet, levittäen surua ja murhetta. Isä ei muusta puhukkaan kuin marsseista ja päivämarsseista, joista en ymmärrä tuon tätäkään; ja toissapäivänä, ollessani tavallisella kävelyretkelläni kylätiellä, näin sydäntä vihlovan näytelmän... Tielle olivat kokoontuneet täältä armeijaan lähetettävät rekryytit ja heidän saattajansa. Kauheata oli nähdä lähtevien äitien, vaimojen ja lasten tuskaa ja kuulla saattajain ja lähteväin itkuntyrskintää! Tällaista nähdessään tulee ihminen ajatelleeksi, että ihmiskunta on unohtanut jumalaisen Vapahtajansa neuvot, joissa Hän opettaa meitä toisiamme rakastamaan ja antamaan anteeksi toistemme viat, ja pitää suurimpana hyveenään toinen toisensa tappamista.
"Hyvästi, rakas, hyvä ystävä. Varjelkoon jumalainen vapahtajamme ja Hänen Pyhä Äitinsä teitä pyhässä ja mahtavassa suojassaan. Maria."
— Ah, lähetätte myös postianne, ruhtinatar, minä jo lähetin omani. Kirjoitin äiti rukalleni, — puhui hätäisesti miellyttävällä, mehevällä äänellään hymyileväm—lleBourienne, sorauttaen r-äännettä ja tuoden ruhtinatar Marian suljettuun, surumieliseen ja synkkään ilmapiiriin aivan toisenlaisen, kevytmielisen iloisen ja itseensätyytyväisen maailmansa.
— Ruhtinatar, pidän velvollisuutenani varoittaa teitä, — hän jatkoi, ääntään vaimentaen, — ruhtinas on riidellyt, — "riidellyt" sanassa hän erityisesti sorautti r-äännettä, kuunnellen mielihyvin omaa ääntään, — riidellyt Mihail Ivanovitshin kanssa. Hän on sangen pahalla tuulella, kovin äreä. Olkaa varuillanne, tiedätte.
— Ah! rakas ystävä, — vastasi ruhtinatar Maria, — olen pyytänyt, ettette puhuisi minulle isäni pahoista tai hyvistä tuulista. En itse häntä arvostele, enkä suo, että muutkaan siihen ryhtyvät.
Ruhtinatar katsahti kelloon ja huomattuaan, että hän jo oli menettänyt viisi minuttia siitä ajasta, joka hänen joka päivä oli käytettävä klaveerin soittamiseen, lähti hän pelästyneenä arkihuoneeseen. Päiväjärjestyksen mukaan nukkui ruhtinas 12 ja 2 välillä, ja silloin soitti ruhtinatar klaveeria.
Harmaahapsinen kamaripalvelija istui torkkuen vastaanottohuoneessa ja kuunteli ruhtinaan kuorsaamista. Kaukaa, sulettujen ovien takaa, kuuluivat Dusseckin sonaatin vaikeat juoksutukset, joita ruhtinatar jo ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan vieritteli klaveerilla.
Samassa pysähtyivät portaiden eteen vaunut ja kuomurattaat, ja vaunuista astui ruhtinas Andrei. Hän auttoi vaimonsa alas vaunuista ja päästi hänet menemään edellään. Harmaahapsinen Tihon pisti tekotukkaisen päänsä vastaanottohuoneen ovesta ja ilmoitti kuiskaten, että ruhtinas on levolla, ja sulki sitten kiireesti oven. Hän tiesi, ettei pojan saapuminen eivätkä mitkään tavattomat tapahtumat saaneet häiritä päiväjärjestystä. Ruhtinas Andrei tiesi tämän nähtävästi yhtä hyvin kuin Tihonkin; hän vilkasi kelloon, aivan kuin olisi tahtonut tutkia, eivätkö isän tavat hänen poissa ollessaan olleet muuttuneet, ja tultuaan varmuuteen, että ne yhä ovat ennallaan, hän sanoi vaimolleen:
— Kahdenkymmenen minutin kuluttua hän nousee makuulta. Menkäämme ruhtinatar Marian luo.
Pikku ruhtinatar oli käynyt yhä pyöreämmäksi, mutta silmät ja matala, haiveninen huulonen hymyilivät ja nousivat yhtä iloisesti ja viehkeästi, kun hän alkoi puhua.
—Mais c'est un palais![35]— hän sanoi miehelleen, katsellen ympärilleen ja puhuen niin teeskennellyn ylistävästi kuin tavallisesti puhelevat vieraat tanssiaisissa talon isännälle. —Allons, vite, vite![36]— Katsellen ympärilleen, hän hymyili miehelleen, Tihonille sekä heitä saattavalle palvelijalle.
— Mariako se harjoittelee? Menkäämme hiljaa, jotta yllättäisimme hänet!
Ruhtinas Andrei kulki hänen jälissään hyvänsuovan ja surullisen näköisenä.
— Olet vanhentunut, Tihon, — hän sanoi vanhalle palvelijalle, joka suuteli hänen kättään.
Kun he olivat tulleet sen huoneen viereiseen huoneeseen, mistä kuului klaveerin säveliä, tuoksahti eräästä sivuovesta sievonen, vaaleanvereväm—lleBourienne ja näytti olevan riemusta pakahtumaisillaan.
—Ah! quel bonheur pour la princesse,— hän puhui: —En fin! Il faut que je la prévienne.[37]
— Ei, ei, älkää toki... Olette varmaanm—lleBourienne, tunnen jo teidät entuudestaan, olettehan natoni hyvä ystävä, — puhui ruhtinatar, suudellen ranskatarta. — Ruhtinatar ei varmaankaan ole meitä odottanut?
He menivät arkihuoneen ovelle, mistä yhä vielä kuuluivat samat juoksutukset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja yrmisti kulmiaan, aivan kuin olisi odottanut jotain ikävää tapahtuvaksi.
Pikku ruhtinatar astui huoneeseen; juoksutukset katkesivat; kuului huudahdus, sitten Marian raskas astunta ja suutelun mäiskinä. Kun ruhtinas Andrei tuli huoneeseen näki hän vaimonsa ja sisarensa, jotka ennen ainoastaan kerran hälväämältä, ruhtinas Andrein häiden aikana, olivat toisensa tavanneet, toistensa syleilyssä, huulet lujaan pusertuneina siihen kohtaan, minkä ne tapaamisen ensi pyräkässä olivat sattuneet. Heidän vieressään seisoim—lleBourienne, kädet sydämellä, autuaasti hymyillen ja nähtävästi yhtä valmiina joko nauramaan tai itkemään. Ruhtinas Andrei kohautti harteitaan ja rypisti kulmiaan, kuten tekevät musiikin ystävät, kuullessaan epäpuhtaan äänen. Syleilevät irtautuivat hetkeksi toisistaan; sitten he taas, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä, tarttuivat toistensa käsiin, alkoivat suudella ja tempoella niitä; sitten he alkoivat suudella toisiaan kasvoille, kunnes vihdoin ruhtinas Andrein suureksi kummastukseksi, alkoivat molemmat itkeä ja taas suudella,m—lleBouriennekin alkoi vetistellä. Ruhtinas Andreista tämä nähtävästi tuntui hieman ilkeältä; mutta molemmista naisista se oli niin luonnollista, etteivät he arvatenkaan olleet ajatelleet kohtausta muuten mahdolliseksikaan.
— Ah! rakkaani!... Ah! Maria!... — alkoivat naiset sitten yhtäkkiä puhella ja molemmat he alkoivat nauraa. — Olen nähnyt unissani... — Ette siis meitä odottanut?... Ah! Maria, olette laihtunut... Ja te olette käynyt niin täyteläiseksi...
— Tunsin heti ruhtinattaren — tokasi väliinm—lleBourienne.
— Ja minä en edes aavistanut! — huudahti ruhtinatar Maria. — Ah!André, sinua en vielä ole nähnytkään.
Ruhtinas Andrei tarttui sisarensa käteen, suuteli häntä ja sanoi hänelle, että sisar yhä on samallainenpleurni cheuse[38]kuin ennenkin. Ruhtinatar oli kääntynyt veljeensä, ja hänen kauniiden, suurten, säteileväin silmäinsä rakkautta uhkuva, lempeän lämmin katse hymyili veljelle kyynelten keskitse.
Pikku ruhtinatar pälpätti taukoamatta. Matala haiveninen ylähuuli laskeutui lakkaamatta, kosketellen ruusunpunaista alahuulta, nousi jälleen, ja hänen kasvonsa vetäytyivät loistavaan hymyyn: hampaat hohtivat, silmät välkkyivät. Hän kertoi, miten heidät Spaskin vuorella oli vähällä kohdata onnettomuus, joka olisi saattanut tulla tuhoatuottavaksi vallankin hänelle hänen nykyisessä tilassaan. Sitten hän heti kertoi, että oli jättänyt kaikki vaatteensa Pietariin eikä tiedä, miten täällä nyt kävisi puettuna, ja että Andrei oli aivan muuttunut, ja että Kitti Odintsof oli mennyt vanhalle ukkorähjälle, ja että ruhtinatar Marialle on tiedossa sulhanenpour tout de bon, mutta siitä puhutaan myöhemmin. Ruhtinatar Maria katseli yhä vielä vaijeten veljeensä, ja hänen ihanissa silmissään kuvastuivat rakkaus ja suru. Selvästi huomasi, että hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään, välittämättä nadon puheista. Kun pikku ruhtinatar paraillaan kertoi viimeisistä suurista juhlallisuuksista Pietarissa, kääntyi ruhtinatar Maria veljensä puoleen:
— Ja oikeinko todella aijot lähteä sotaan, André? — hän sanoi, huokaisten.
Pikku ruhtinatar sävähti.
— Vieläpä huomenna, — veli vastasi.
— Hän jättää minut tänne, ja Jumala tietää minkätähden, vaikka hän olisi voinut yletä virassakin...
Ruhtinatar Maria ei kuunnellut loppuun hänen puhettaan, vaan vaipui taas omiin mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän kääntyi natonsa puoleen ja, osoittaen lempein silmin tämän vatsaa, hän kysyi:
— Ihanko varmaan?
Pikku ruhtinattaren kasvot muuttuivat. Hän huoahti.
— Ihan varmaan, — hän sanoi. — Ah! Tämä on kauheata!...
Hänen huulensa laskeutui. Hän heittäytyi natonsa syleilyyn ja alkoi taas itkeä,
— Hän on levon tarpeessa, — sanoi ruhtinas Andrei, rypistäen kulmiaan. — Eikö totta Lisa? Vie hänet huoneeseesi, minä käyn isän luo. Yhäkö hän on ennallaan?
— Yhä ennallaan, ihan ennallaan; en sentään tiedä, miten sinusta tuntuu, — vastasi iloisesti ruhtinatar.
— Ja yhä vielä samat, tunnit, kävelyretket lehtokujissa? Entäs sorvi? — kyseli ruhtinas Andrei, hymyillen tuskin huomattavasti. Ja selvästi huomasi, että hän tunsi isänsä heikkoudet, vaikkakin häntä rakasti ja kunnioitti.
— Samat tunnit ja sorvi, matematiikka ja minun geometriatuntini, — vastasi iloisena ruhtinatar Maria, aivan kuin geometriatunnit olisivat hänen elämänsä ihanimpia hetkiä.
Kun oli kulunut kaksikymmentä minuttia ja ruhtinaan lepoaika siis oli lopussa, tuli Tihon kutsumaan nuorta ruhtinatarta isän luo. Ukko oli pojan tulon kunniaksi luopunut tavallisesta päiväjärjestyksestään: hän oli käskenyt päästämään pojan suojiinsa pukeutumisaikana ennen puolisia. Tähän aikaan oli hänellä tavallisesti yllä aamunuttu, ja hänen päänsä ja kasvonsa olivat puuteroidut.
Niinpä nytkin. Kun ruhtinas Andrei (kasvoillaan ei ollut nyt tuota nirhuilevaa ilmettä, eikä eleensä olleet niin velton välinpitämättömät kuin vierashuoneissa, vaan näytti hän virkeän elokkaalta kuten silloinkin, kun puheli Pierren kanssa) astui huoneeseen, istui ukko pukemiskomerossa leveässä, sahvianilla päällystetyssä nojatuolissa, yllä puuteriviitta, ja pää Tihonin käsissä.
— Hei! Sotilas! Bonapartea vastaan tahdot taistella? — virkkoi ukko ja ravisti puuteroittua päätään niin paljon kuin sai palmikoltaan, jota Tihon paraillaan laitteli.
— Käy edes sinä lujasti häneen, muuten hän, tästä, pian merkitsee meidätkin alamaisikseen. Terve! — Ja hän taivutti poskensa pojalle suudeltavaksi.
Ukko oli hyvällä tuulella nukuttuaan hieman ennen puolista. (Hänen oli tapa sanoa, että uni puolisen jälkeen on hopeainen, mutta ennen puolista kultanen). Iloisena katseli hän poikaansa tuuheiden, riippuvain kulmakarvainsa alta. Ruhtinas Andrei astui ukon luo ja suuteli häntä poskelle. Mutta ukon kysymykseen hän ei vastannut, sillä hän tiesi, että ukko mielellään ivaili sen ajan sotilashenkilöitä ja erittäinkin Bonapartea.
— Niin, olen saapunut luoksenne, isä, raskaine vaimoineni, — sanoi ruhtinas Andrei, seuraten elokkain, kunnioittavin silmin isänsä jokaista kasvojen liikettä. — Miten on terveytenne laita?
— Sairaita ovat ainoastaan hölmöt ja irstailijat, mutta minut kai tunnet: aamusta iltaan olen työssä, olen kohtuullinen, ja siis myöskin terve.
— Jumalan kiitos, — sanoi poika, hymyillen.
— Jumalalla ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Mutta kerrohan nyt, — hän jatkoi, palaten lempiaineeseensa, — miten saksalaiset ovat opettaneet teidät taistelemaan Bonapartea vastaan sen uuden tieteen mukaan, jota kutsutaan strategiaksi.
Ruhtinas Andrei hymähti.
— Antakaahan toki hengähtääni, isä, — sanoi poika hymyillen. Ja selvästi huomasi, etteivät isän heikkoudet estä poikaa rakastamasta ja kunnioittamasta häntä. — Eihän ole minulla vielä edes huonettakaan.
— Lorua, lorua, — huusi ukko, ravistaen palmikkoaan, nähdäkseen oliko se kovallekin punottu, ja tarttui poikansa käteen. — Vaimoasi varten on huoneusto kunnossa. Ruhtinatar Maria johtaa hänet sinne ja näyttää, ja loruilee hänelle ummet ja lammet. Sehän on akkaväelle niin mieluista. Olen iloinen vaimostasi. Istu ja kerro. Michelsonin armeijan ymmärrän, Tolstoin myös ... samanaikuinen maihinnousu... Mitä tekee eteläinen armeija? Preussi, puolueettomuus ... sen tiedän. Entäs Itävalta? — hän puhui. Hän oli noussut nojatuolistaan ja asteli pitkin huonetta, Tihonin juostessa hänen jälissään ja antaessa hänelle vaatekappaleen toisensa jälkeen. — Entäs Ruotsi? Miten kuljetaan Pommerin läpi?
Huomattuaan isänsä itsepintaisuuden ruhtinas Andrei alkoi esittää alkavan sotaretken toiminta-suunnitelmaa. Alussa hän kertoi vastenmielisesti, mutta innostui yhä enemmän, käyttäen tapansa mukaan milloin venättä, milloin ranskaa. Hän kertoi, miten 90,000 miehen suuruinen armeija ubkaa Preussia, jotta tämä valtio saataisiin luopumaan puoluettomuudestaan ja sekaantumaan sotaan, miten osan näistä joukoista pitäisi yhtyä ruotsalaisiin Stralsundissa, miten 220,000 itävaltalaisen yhdessä 100,000 venäläisen kanssa pitäisi toimia Italiassa ja Reinin varsilla, ja miten 50,000 venäläistä ja 50,000 englantilaista nousevat maihin Napolissa, ja lopuksi sitten tämä 500,000 miehen suuruinen armeija eri puolilta on hyökkäävä ranskalaisten kimppuun. Vanha ruhtinas ei näyttänyt vähääkään välittävän pojan kertomuksesta, eipä edes näyttänyt kuuntelevankaan, jatkoihan vain käymistään ja pukeutumistaan, ja keskeytti odottamatta kolmesti poikansa kertomuksen. Kerran keskeytti ukko poikansa huutamalla: "Valkonen! Valkonen!"
Tällä hän tarkoitti, että Tihon oli antanut hänelle eräät liivit. Toisen kerran hän keskeytti kysymällä:
— Joko vaimosi piankin synnyttää? — ja ravistaen nuhtelevasti päätään, hän sanoi: — Ei ole hyvin! Jatka, jatka.
Kolmannen kerran, kun ruhtinas Andrei jo oli kertomustaan lopettamassa, ukko alkoi laulaa epäpuhtaasti ukkomaisella äänellään: (Malbroug s'en va-t-en guerre. Dieu sait quand reviendra".[39]
Poika vain hymähti.
— En sano hyväksyväni tätä suunnitelmaa, — poika sanoi: — olen kertonut teille asiat asioina. Napoleon on myös jo laatinut suunnitelmansa, joka ei liene meikäläistä huonompi.
— No, etpä ole mitään uutta minulle kertonut. — Ja aatoksiinsa vaipuneena vanhus nopeaan lausui itsekseen: — (Dieu sait quand reviendra". Mene ruokaushuoneeseen.
Määrättynä hetkenä astui ruhtinas ruokahuoneeseen puuteroittuna ja sileäksi ajeltuna. Täällä odottivat jo häntä miniä, ruhtinatar Maria,m—lleBourienne ja arkkitehti, joka ruhtinaan kummallisen päähänpiston johdosta aterioi aina isäntäväen pöydässä, vaikkeikaan hän vähäpätöseen asemaansa nähden tätä suinkaan olisi voinut vaatia. Ruhtinas, joka elämässään muuten noudatti tarkkaa säätyeroitusta ja joka harvoin päästi pöytäänsä edes arvokkaita läänin virkamiehiä, tahtoi arkkitehtinsä, Mihaila Ivanovitshin suhteen, joka jossain nurkassa istuen niisteli ristiraitaiseen nenäliinaansa, toteuttaa kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden periaatetta. Sangen usein hän vakuutteli tyttärelleen, ettei Mihaila Ivanovitsh rahtustakaan ole huonompi kuin he itsekään. Ateriain aikana kääntyi ruhtinas useimmin vaiteliaaseen Mihaila Ivanovitshiin.
Ruokahuoneessa, joka oli tavattoman korkea, kuten kaikki muutkin talon huoneet, odottivat ruhtinaan saapumista kotiväki ja palvelijat. Viimeksimainitut olivat niin järjestyneet, että kunkin tuolin takana pöydän ääressä seisoi yksi heistä; hovimestari, lautasliina kädessä, tarkasteli pöytää, iskien silmää palvelijoille ja rauhattomana vilkuillen milloin seinäkelloon, milloin oveen, josta ruhtinaan piti tuleman. Ruhtinas Andrei tarkasteli mahdottoman suurta kultapuitteista taulua, joka kuvasi Bolkonskien ruhtinaallista sukupuuta. Tämä taulu oli ilmestynyt seinälle hänen poissa ollessaan samoin kuin vastakkaisella seinällä riippuva toinen, samankokoinen taulukin, jolle oli töherretty (nähtävästi kotoisen taiteilijan kädellä) kruunupäinen hallitsevan ruhtinaan muotokuva. Tämän muotokuvan piti esittää Bolkonski-suvun kanta-isää, jonka taas piti polveutuneen suoraan Rurikista. Ruhtinas Andrei katseli tätä sukupuuta, ravistellen päätään, ja hymähdellen sen näköisenä kuin hymähtelevät ihmiset, katsellessaan naurettavuuteen saakka kuvattavansa näköistä muotokuvaa.
— Miten onkaan isä tuossa ilmi elävänä! — hän sanoi ruhtinatar Marialle, joka oli seisahtunut hänen vierelleen.
Ruhtinatar katsahti kummastuneena veljeensä. Hän ei käsittänyt, mille veli hymyili. Kaikki isän teot herättivät hänessä hartauden, jolle arvosteleminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista.
— Kullakin on Akilleen kantapäänsä, — jatkoi ruhtinas Andrei. — Sellaisenkin mahtavan järjendonner dans ce ridicule![40]
Ruhtinatar Maria ei voinut sulattaa veljensä arvostelujen julkeutta ja valmistautui jo väittelemään, kun ruhtinaan työhuoneesta yhtäkkiä alkoivat kuulua odotetut askeleet: ruhtinas astui ruokahuoneeseen tullessaan nopeasti, iloisesti, kuten hänellä muuten ainakin oli tapa astua, aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näillä kiirehtivillä liikkeillään lieventää talon ankaraa elämänjärjestystä. Samassa hetkessä löi suuri kello kaksi, ja vierashuoneesta vastasi toinen kello heikosti pimpauttaen. Ruhtinas pysähtyi; tuuheiden, riippuvain kulmakarvain alta tarkastelivat elokkaat, loistavat, ankarat silmät kaikkia huoneessa olijoita ja pysähtyivät viimein pikkuruhtinattareen. Ruhtinatar tunsi tällä hetkellä samaa kuin hovilaiset tuntevat keisarin saapuessa omista suojistaan juhlallisiin vastaanottajaisiin, hän tunsi pelkoa ja kunnioitusta, jotka tunteet tämä vanhus sai heräämään kaikkien sydämiin, jotka häntä lähestyivät. Hän silitteli ruhtinattaren päätä ja taputti sitten kömpelösti häntä takaraivolle.
— Olen iloinen, olen iloinen, — hän mumisi ja katsahdettuaan vielä kerran terävästi ruhtinattaren silmiin, hän poistui nopeasti ja istuutui paikalleen pöytään. — Istuutukaa, istuutukaa! Mihail Ivanovitsh, istuutukaa!
Miniälleen hän osoitti paikan vierellään. Palvelija siirsi hänelle tuolin.
— Oho! — sanoi vanhus katsellen ruhtinattaren pyöristynyttä vartaloa. — Hieman olet kiirehtinyt, ei ole hyvä!
Hän naurahti kuivasti, kylmästi, epämiellyttävästi, kuten tavallisesti, ainoastaan suullaan, ei silmillään.
— Kävellä pitää, kävellä mahdollisimman paljon, hän sanoi.
Pikku ruhtinatar joko ei kuullut tai ei tahtonut kuulla hänen sanojaan. Hän oli vaiti ja näytti hämmentyneen. Ruhtinas kysyi häneltä hänen isästään, ja ruhtinatar alkoi puhua ja hymyillä. Ukko kysyi heidän yhteisistä tuttavistaan: ruhtinatar elostui yhä enemmän ja alkoi kertoella ruhtinaalle Pietarin juoruja ja mainitsi kutka olivat lähettäneet ruhtinaalle terveisiä.
— Kreivitär Apraksin rukka on miehensä menettänyt ja itkenyt silmänsä pilalle, — puheli ruhtinatar ja elostui yhä enemmän.
Mitä enemmän ruhtinatar elostui, sitä ankarammin katsoi vanha ruhtinas häneen, kunnes vihdoin, aivan kuin jo tarpeekseen olisi häntä tarkastanut ja muodostanut hänestä mielipiteensä, äkkiä kääntyi hänestä ja virkkoi Mihaila Ivanovitshille:
— No entäs nyt, Mihail Ivanovitsh, meidän Bonapartellemmehan kuuluu käyvän huonosti. Ruhtinas Andrei (näin nimitti hän aina poikaansa puhuessaan hänestä jollekulle) on tässä minulle kertoellut minkälaisia voimia häntä vastaan kootaan! Ja me kun aina olemme pitäneet häntä tyhjätaskuna.
Mihaila Ivanovitsh ei lainkaan muistanut, koskameolivat puhuneet sellaista Bonapartesta, mutta hän käsitti, että hän oli tarpeen, jotta ruhtinas voisi siirtyä lempiaineeseensa, ja sentähden hän ihmetellen katsahtikin nuoreen ruhtinaaseen, tietämättä itsekään, mitä nyt seuraisi:
— Hän on meidän suuri taktikkomme! — sanoi ruhtinas pojalleen, osoittaen arkkitehtiä.
Ja keskustelu kääntyi taas sotaan, Bonaparteen, sen aikuisiin kenraaleihin ja valtiomiehiin. Vanha ruhtinas näytti olevan vakuutettu, että sen aikuiset johtomiehet olivat poika pahasia, jotka eivät tunteneet edes sota- ja valtiotaidon aakkosiakaan, ja että Bonaparte oli tyhjänpäiväinen ranskalais-kessu, joka oli taistellut voitokkaasti vain siksi, ettei ollut lähettää häntä vastaan Potjomkineita eikä Suvoroveja; vieläpä oli hän vakuutettu siitäkin, ettei Europassa ollutkaan mitään valtiollisia vaikeuksia, ei ollut sotaa, vaan jonkinlainen nukke-ilveily, jota näyttelivät sen ajan miehet, luulotellen muille olevansa tosi toimessa.
Ruhtinas Andrei kesti iloisena isän pilkanteon "uusista miehistä" ja härnäsi nähtävästi tahallaan häntä jatkamaan ja kuunteli häntä mielellään.
— Kaikki entinen näyttää hyvältä, — hän sanoi: — mutta eikö samainen Suvorof aikoinaan joutunut Moreaun virittämään ansaan, eikä osannut edes siitä irroittautua?
— Kuka sinulle sen on sanonut? Kuka on sanonut? — huudahti vanha ruhtinas. — Suvorof! (Ja hän heitti lautasensa ilmaan, mutta Tihon sieppasi sen nokkelasti.) Suvorof!... Ajattele toki, ruhtinas Andrei. Kaksi: Fredrik ja Suvorof... Moreau! Vangiksi olisi Moreau joutunut, jos olisivat olleet Suvorovin kädet vapaat; mutta hänen käsillään istuiHofs-Kriegs-Wurst-Schnaps-Rath![41]Paholainenkin sellaista kammoaa. Sellaisia ovat nämä Hofs-Kriegs-Wurst-Rathit! Suvorof ei heidän kanssaan tullut toimeen, miten tulisi sitten Mihaila Kutusof? Ei, ystäväiseni, — hän jatkoi, — ei ole teissä kenraaleinenne Bonaparten vastustajaa; pitää hankkia ranskalaisia, jotteivät "omat omia tuntisi". Ja jotta "omat omia hutkisivat". Saksalainen Pahlen on lähetetty New-Yorkiin ranskalaista Moreauta noutamaan, — hän sanoi, viitaten siihen tosiasiaan, että Moreaulle samana vuonna oli tehty esitys Venäjän palvelukseen astumisesta. — Ihmeitä!! Entäs Potjomkinit, Suvorovit, Orlovrit, olivatko he saksalaisia? Ei, veliseni, joko olette te siellä keskuksissa kaikki menettäneet järkenne, tai olen sitten minä tullut vanhuuden höperöksi. Olkoon Jumala kanssanne, mutta mepä vielä näemme. Bonapartea he pitävät suurena sotapäällikkönä! Hm...
— En edes väitäkään, että kaikki toimenpiteet olisivat olleet erinomaisia, — sanoi ruhtinas Andrei: — mutta en mitenkään saata käsittää, kuinka voitte näin arvostella Bonapartea. Pilkatkaa mielenne mukaan, mutta Bonaparte on sittenkin suuri sotapäällikkö!
— Mihaila Ivanovitsh! — huusi vanha ruhtinas arkkitehdille, joka paistiaan naverrellen oli toivonut joutuneensa jo unheeseen. — Enkö teille ole usein sanonut, että Bonaparte on suuri taktikko? Samaa hänkin täällä sanoo.
— Tietysti, teidän ylhäisyytenne, — vastasi arkkitehti.
Ruhtinas alkoi taas nauraa kylmää nauruaan.
— Bonaparte onkin syntynyt paita yllä. Sotamiehet hänellä ovat erinomasia. Ja sitäpaitsi hyökkäsi hän ensimäiseksi saksalaisten kimppuun. Mutta saksalaisia onkin kurittanut, ken vain kynnelle on kyennyt. Maailman alusta saakka ovat kaikki kurittaneet saksalaisia. Mutta he eivät ole ketään löylyttäneet — keskenään ovat vain nutistelleet. Saksalaisia kurittaessaan on Napoleon laakerinsa niittänyt.
Ja vanha ruhtinas alkoi selitellä, mitä virheitä Bonaparte hänen käsityksensä mukaan oli tehnyt sekä sota- että hallitustoimissaan. Poika ei inttänyt vastaan, mutta selvästi saattoi huomata, että hän mielipiteissään oli yhtä järkkymätön kuin vanha ruhtinaskin, olivatpa sitten isän todistukset kuinka lyöviä tahansa. Hän kuunteli, pidättyen väittelystä ja väkisinkin täytyi hänen ihmetellä, kuinka tämä vanhus, joka vuosikausiin ei ollut hievahtanutkaan maatilaltaan, saattoi näin tarkasti ja seikkaperäisesti tuntea ja arvostella Europan polttavia valtiollisia ja sota-asioita.
— Arveletko kenties, etten minä, vanhus, käsitä asiain nykyistä tilaa? — päätteli vanha ruhtinas. — Mutta, äläpäs! Öinkin ovat mielessäni. Mutta, missä on tuo suuri sotapäällikkösi, mitä ihmeitä on hän tehnyt?
— Pitkäksi kävisi selittää, — vastasi poika.
— Mene Bonapartesi luo.M—lle Bourienne, voilà encore un admirateur de votre goujat d'empereur,[42]— huusi vanhus oivallisella ranskankielellä.
—Vous savez, que je ne suis pas bonapartiste, mon prince,[43]— vastasim—lleBourienne.
— (Dieu quand reviendra... — hyräili ruhtinas epäpuhtaasti, alkoi nauraa vielä epäpuhtaammin ja lähti pöydästä.
Pikku ruhtinatar oli vaiti koko riidan ajan ja vilkuili säikähtyneenä, milloin ruhtinatar Mariaan, milloin appeensa. Kun he olivat nousseet pöydästä, tarttui hän natonsa käteen ja pyysi häntä tulemaan toiseen huoneeseen.
— Miten viisas mies onkaan isänne, — hän sanoi. — Siksi minäkin häntä kaiketi niin pelkään.
— Ah, hän on niin hyvä! — sanoi ruhtinatar Maria.
Ruhtinas Andrei lähti seuraavana päivänä illalla. Vanha ruhtinas ei poikennut päiväjärjestyksestään ja vetäytyi puolisten jälkeen omiin suojiinsa. Pikku ruhtinatar oleskeli natonsa luona. Ruhtinas Andrei oli pukenut ylleen olkalaputtoman matkatakin ja järjesteli hänelle varatuissa suojissa kamaripalvelijansa kanssa matkatarpeitaan. Kun hän oli tarkastanut vaunut ja tullut vakuutetuksi, että matkalaukut olivat hyvin kuormitetut, käski hän valjastaa. Huoneeseen hän oli jättänyt ainoastaan ne tavarat, jotka hänellä aina olivat saatavilla: pienen lippaan, suuren hopeaisen matkavakan, kaksi turkkilaista pistoolia ja miekan, jotka isänsä oli tuonut valloitetusta Otshakovista ja sittemmin lahjoittanut hänelle. Kaikki nämä matkatarpeet olivat hyvässä järjestyksessä: kaikki oli uutta, puhdasta, verkasissa huotrissa ja huolellisesti sidottu ohuvilla rihmoilla. Lähtöhetkinä ja elämän käännekohdissa valtaavat vakavat mietteet tavallisesti sellaisen ihmisen mielen, joka kykenee tekojaan arvostelemaan. Tällaisina hetkinä tarkastellaan tavallisesti menneisyyttä ja laaditaan suunnitelmia vastaisen varalle. Ruhtinas Andrein kasvot olivat hellän haaveelliset. Kädet selän takana hän asteli nurkasta toiseen, tuijottaen eteensä ja ravistellen miettivästi päätään. Kauhistuttiko häntä sotaan lähtö, surettiko häntä vaimon jättäminen, — kenties painoivat häntä nämä molemmat seikat; mutta ainakaan hän ei tahtonut, että hänet olisi nähty tässä mielentilassa. Kuultuaan eteisestä askelia, hän kiireesti päästi kädet selältään, pysähtyi pöydän luo ja oli sitelevinään lippaan verhoketta. Taas oli hänen kasvoillaan tuo ainainen, rauhallinen ja selittämätön ilme. Maria sisar sieltä tuli, raskaasti astuen.
— Minulle ilmoitettiin, että olet käskenyt valjastaa, — hän sanoi hengästyneenä (hän oli nähtävästi juossut), — ja minun kun niin tekisi mieleni puhella kanssasi kahdenkesken. Jumala tietää, milloin taas toisemme tapaamme. Ethän ole vihainen tulostani? Olet kovin muuttunut, Andrjusha, — hän lisäsi, aivan kuin selitykseksi edelliseen kysymykseensä.
"Andrjusha" sanaa lausuessaan ruhtinatar Maria hymähti. Hänestä varmaankin tuntui kummalta ajatella, että tämä ankaran näköinen, kaunis mies oli hänen lapsuudentoverinsa, hento, vallaton Andrjusha.
— Missä on Lise? — kysyi ruhtinas Andrei, vastaten sisarensa kysymykseen ainoastaan hymyilyllä.
— Hän oli niin väsynyt, että nukahti minun sohvalleni. Ah,André! Minkälainen aarre onkaan vaimosi, — puhui sisar, istuutuen sohvalle veljensä vastapäätä. — Hän on täydellinen lapsi. Minä olen häneen niin ihastunut.
Ruhtinas Andrei oli vaiti, mutta ruhtinatar huomasi hänen kasvoillaan pilkallisen ja halveksivan ilmeen.
— Mutta olkaamme suopeat toisten pienille heikkouksille; kenellä niitä ei ole,André! Älä unohda, että vaimosi on kasvatettu ja kasvanut suuressa maailmassa. Ja eihän hänen asemansa nyt suinkaan ole kadehdittava. Jokaista on arvosteltava hänen tilansa mukaan.Tout comprendre, c'est tout pardonner.[44]Ajattelehan toki, miten mahtaneekaan tuntua kauhealta hänelle raukalle jättää elämä, johon on tottunut, erota miehestään ja jäädä yksinään tänne maalle sellaisessa tilassa. Se on sangen raskasta.
Ruhtinas Andrei hymyili katsellessaan sisartaan, kuten on ihmisillä tapana hymyillä kuunnellessaan jonkun puhetta, jonka sisimmätkin ajatukset luulevat tuntevansa.
— Eläthän sinäkin maalla etkä suinkaan pidä kauheana tätä elämää, — hän sanoi.
— Minä — se on aivan toista. Ei kannata minusta puhua! En kaipaa muuta elämää, enkä voikkaan kaivata, sillä en edes muunlaista elämää tunne. Mutta ajattelehan,André! nuori suuren maailman nainen hautautuu elämänsä paraina vuosina maalle, missä hänen on elettävä ypö yksinään, sillä isä on aina toimessa ja minä ... tunnethan minut ... miten vähän on minulla edellytyksiä naisen varalle, joka on tottunut parempaan seuraan.M—lleBourienne ehkä...
— Hän ei lainkaan minua miellytä, teidän Bouriennenne, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Älä toki! hän on sangen rakastettava ja hyvä, ja tärkeintä — hän on säälittävä olento. Hänellä ei ole ketään maailmassa, ei ketään. Totta puhuakseni, en häntä lainkaan tarvitse, vieläpä on hän minulle vaivaksikin. Olen, kuten tiedät, ainakin ollut säihkö, mutta viime aikoina entistään enemmän. Rakastan yksinäisyyttä ...Mon père[45]hänestä pitää paljon. Hänelle ja Mihail Ivanovitshille hän aina on ystävällinen ja hyvä, sillä he ovat molemmat hänen suosiossaan. Sillä sanoohan Sternekin: "emme niin paljon rakasta ihmisiä sen hyvän tähden, mitä he meille ovat tehneet, kuin sen hyvän tähden, mitä itse heille olemme tehneet".Mon pèreotti hänet orponasur le pavé,[46]ja hän on sangen hyvä. Jamon pèrepitää hänen lukemisestaan. Hän lukee verrattomasti.
— Mutta sanohan oikein vilpittömästi,Marie, eikö isän luonne toisinaan käy sinulle sietämättömäksi? — kysyi äkkiä ruhtinas Andrei.
Ruhtinatar ensin ihmetteli tätä kysymystä, sitten hän pelästyi.
— Minulleko?... Minulleko?... Minulleko sietämättömäksi? — hän sanoi.
— Aina on hän ollut jyrkkä; mutta nyt näkyy hän jo käyvän sietämättömäksi, luulen, — sanoi ruhtinas Andrei, nähtävästi tahallaan arvostellen näin kevyesti isäänsä, jotta saisi sisaren hämilleen tai saisi hänet koetteelle.
— Olet kaikin puolin hyvä, Andrei, mutta sinussa on jonkinlaista ajatusten uhmaa, — sanoi ruhtinatar, seuraten enemmän omain ajatustensa menoa kuin keskustelun kulkua, — ja se on suuri synti. Onko mahdollista isän arvosteleminen? Ja jos olisikin, niin voiko isän kaltainen mies herättää muita kuin kunnioituksen tunteita? Ja minä olen niin tyytyväinen häneen ja elän niin onnellisena hänen kanssaan. Toivon ainoastaan, että te kaikki olisitte niin onnelliset kuin itse olen.
Veli ravisti epäillen päätään.
— Yksi ainoa seikka on minulle raskas, — tunnustan sen sinulle vilpittömästi,André, — isän mietteet uskonnon suhteen. En käsitä, miten niin ylen viisas mies ei näe sitä, mikä on päivän selvää, ja voi joutua niin harhaan? Tämäpä onkin ainoa onnettomuuteni. Mutta tämänkin asian suhteen olen viime aikoina ollut huomaavinani parannuksen oireita. Viime aikoina ei hänen pilkantekonsa ole ollut niin purevaa, ja onpa hän monet erät puhellutkin erään munkin kanssa.
— Mutta, ystäväiseni, pelkäänpä, että te turhaan kulutatte ruutinne, — sanoi ruhtinas Andrei pilkallisesti, mutta samalla sentään ystävällisesti.
— Voi! ystäväiseni. Minä ainoastaan rukoilen Jumalaa ja toivon, että Hän kuulee rukoukseni.André, — sanoi hän arasti lyhyen vaitiolon jälkeen, — minulla on sinulle tärkeä pyyntö.
— Minkälainen, ystäväni?
— Ei, lupaa minulle, ettet kieltäydy. Siitä ei ole sinulle mitään vaivaa, eikä se ole arvollesi sopimatonta. Saatat minut ainoastaan rauhalliseksi. Lupaahan, Andrjusha, — hän puhui, pitäen kättään vyölaukussaan ja puristaen siinä jotakin, jota ei sentään voinut näyttää ennenkuin oli saanut veljen suostumaan pyyntöönsä.
Hän katseli arkana, rukoilevin katsein veljeään.
— Jospa se minulle tuottaisikin paljon vaivaa... — vastasi ruhtinas Andrei, aivan kuin olisi arvannut asian oikean laidan.
— Ajattele, mitä haluat! Tiedän, olet isän kaltainen. Ajattele, mitä haluat, mutta suostu minun tähteni! Suostu, rakkaani! Se on ollut jo isämmekin isällä, vaarillamme, hänen kaikilla sotaretkillään... (Yhä piti hän kättään työlaukussa). Suostutko siis?
— Tietysti, mutta mikä on kyseessä?
—André, siunaan sinut pyhäinkuvalla. Lupaa minulle, ettet koskaan siitä luovu. Lupaatko?
— Jollei se paina kahta puutaa eikä niskoja taita... Tehdäkseni sinulle mieliksi... — vastasi ruhtinas Andrei, mutta huomattuaan, miten hänen pilantekonsa katkeroitti sisaren mielen, häntä kadutti. — Olen iloinen, todellakin hyvin iloinen, ystäväiseni, — hän lisäsi.
— Tahtomattasikin Hän sinut pelastaa, armahtaa sinua ja vetää sinut puoleensa, sillä Hänessä ainoassa on totuus ja rauha, — puhui ruhtinatar mielenliikutuksesta värisevällä äänellä, pitäen juhlallisen näköisenä molemmin käsin veljensä edessä pyöreän soikeata, hopeakehyksistä, vanhuuttaan mustunutta Vapahtajan kuvaa, johon olivat kiinnitetyt hienosti tehdyt hopeavitjat.
Sitten risti hän silmänsä, suuteli pyhäinkuvaa ja antoi sen veljelleen.
— Ole hyvä,André, minun tähteni...
Hänen suuret silmänsä loistivat hyvänsuovan arkoina. Niiden valo saattoi koko sairaanloiset, kuihtuneet kasvot loistamaan ja teki ne ylen ihaniksi. Veli aikoi ottaa pyhäinkuvan, mutta sisar pidätti hänet. Andrei käsitti hänen tarkoituksensa, risti silmänsä ja suuteli kuvaa. Hänen kasvoillaan kuvastuivat samalla kertaa hellyys (hän oli liikutettu) ja pilkka.
—Merci, mon ami.[47]
Sisar suuteli veljeään otsalle ja istuutui taas sohvalle. Molemmat olivat vaiti.
— Sanoinhan jo sinulle,André, ole hyvä ja jalomielinen, kuten aina olet ollut. Älä tuomitse ankarasti Liseä, — hän alkoi puhua. — Hän on niin herttainen, niin hyvä, ja hänen tilansa on nykyään sangen vaikea.
— Tietääkseni en ole sinulle, Masha, vaimostani lausunut mitään, josta olisi ilmennyt syyte tai tyytymättömyys. Miksi siis tästä puhut minulle?
Punasia täpliä ilmestyi ruhtinattaren kasvoille, ja hän vaikeni, aivan kuin olisi hän tuntenut itsensä syylliseksi.
— En ole sinulle mitään puhunut, mutta sinulleon jo puhuttu. Ja tämä minua surettaa.
Täplät ruhtinattaren otsalla, kaulalla ja poskilla kävivät yhä punasemmiksi. Hän aikoi jotain sanoa, muttei saanut sanotuksi. Veli arvasi: pikku ruhtinatar oli puolisten jälkeen itkenyt ja kertonut aavistavansa onnetonta synnytystä ja sitä pelkäävänsä ja valittanut kohtaloaan sekä moittinut appeaan ja miestään. Kyyneliinsä oli hän sitten nukahtanut. Ruhtinas Andrein kävi sääli sisartaan.
— Sanonpa sinulle, Masha; en mistään voi moittiavaimoani, en koskaan ole moittinut enkä ole moittiva, enkä itseänikään mistään voi moittia häneen nähden; ja aina on niin oleva, olen sitten minkälaisissa olosuhteissa tahansa. Mutta jos tahdot tietää totuuden ... tahdot tietää, olenko onnellinen? En. Onko vaimoni onnellinen? Ei. Miksi? En tiedä...
Tätä sanoessaan hän nousi seisaalleen, meni sisarensa luo ja kumartui suutelemaan häntä otsalle. Hänen kauniissa silmissään välkähti viisas, hyvänsuopa loiste, mutta sisartaan hän ei katsellut, vaan tuijotti avatusta ovesta sisaren pään yli pimeyteen.
— Menkäämme Lisen luo, eron hetki on tullut. Tai mene yksinäsi, herätä hänet, tulen heti. Petrushka! — huusi hän kamaripalvelijalleen: — tule tänne. Vie tämä istuimelle, tämä oikealle puolelle.
Ruhtinatar Maria nousi ja lähti ovea kohti, mutta pysähtyi yhtäkkiä.
— Jos olisi sinulla uskoa, André, niin kääntyisin rukouksinesi Jumalan puoleen ja pyytäisit Häneltä rakkautta, jota sinulla ei ole, ja rukouksesi kuultaisiin.
— Niinköhän olisi! — sanoi ruhtinas Andrei. — Mene, Masha, tulen heti.
Kun ruhtinas Andrei oli menossa sisarensa huoneeseen kohtasi hän rakennuksia yhdistävällä käytävällä hempeästi hymyilevänm—lleBouriennen. Kolmannen kerran tuli ranskatar jo tänään häntä vastaan tässä yksinäisessä käytävässä, ja joka kerta oli hän hymyillyt kiehtovan luontehikkaasti.
— Ah! luulin teidän olevan huoneessanne, — ranskatar sanoi, punastuen ja luoden silmänsä alas, ties minkä tähden.
Ruhtinas Andrei katsahti ankarasti häneen, ja samalla välähti hänen kasvoillaan suuttumuksen ilme. Hän ei lausunut sanaakaan ranskattarelle, katsahti vain häntä otsaan ja hiuksiin, muttei silmiin, niin halveksivasti, että ranskatar punastui ja poistui sanaakaan enää lausumatta. Kun ruhtinas Andrei oli saapunut sisarensa huoneen ovelle kuuli hän, että vaimonsa jo oli herännyt, ja iloisesti löperrellen hän puhui puhumistaan, aivan kuin pitkän pidättymisen jälkeen olisi tahtonut korvata menetetyn ajan hukan.
— Mutta, kuvitelkaahan mielessänne, vanha kreivitär Subof tekotukkineen ja tekohampaineen, aivan kuin tahtoisi hän härnätä vuosiaan... Ha, ha, ha,Marie!
Ainakin viisi kertaa oli ruhtinas Andrei kuullut vaimonsa lausuvan vieraiden aikana tuon samaisen lorun kreivitär Subovista, ja aivan samalla lailla oli hän aina nauranutkin lorun lopuksi. Ruhtinas astui hiljaa huoneeseen. Lihavahko, punaposkinen ruhtinatar istui nojatuolissa, nypläten käsityötään, ja puhui taukoamatta, milloin kertoellen muistelmiaan Pietarista, milloin toistellen kuluneita lauseparsiaan. Ruhtinas meni hänen luokseen, silitti hänen päätään ja kysyi, joko hän oli toipunut matkan vaivoista. Ruhtinatar vastasi hänen kysymykseensä ja jatkoi yhä juttujaan.
Kuusivaljakon vetämät vaunut odottivat käytävän edustalla. Oli pimeä syksyinen yö. Ajaja ei saattanut nähdä edes vaunujen vehmaroa. Valo loisti valtavan talon suurista akkunoista. Eteisessä tungeskeli alustalaisia, jotka tahtoivat heittää jäähyväiset nuorelle ruhtinaalle; saliin oli kokoontunut kotiväki: Mihail Ivanovitsh,m—lleBourienne, ruhtinatar Maria ja pikku ruhtinatar. Vanha ruhtinas oli kutsuttanut poikansa työhuoneeseensa, sillä hän tahtoi kahdenkesken lausua hänelle viimeiset jäähyväiset. Kaikki odottivat isän ja pojan tuloa.
Kun ruhtinas Andrei astui isänsä työhuoneeseen, istui tämä kirjoittamassa pöytänsä ääressä. Hänellä oli lasit nenällä ja yllä valkea yönuttu, johon pukeutuneena hän päästi luokseen ainoastaan poikansa. Vanhus vilkasi sivulleen.
— Lähdetkö? — Ja hän alkoi taas kirjoittaa.
— Tulin jäähyväisille.
— Suutele tähän, — hän osoitti poskeaan: — kiitos, kiitos!
— Mistä minua kiitätte?
— Siitä, ettet vitkastele, ettet riipu akkaväen liepeissä. Palvelus ennen muita. Kiitos, kiitos! — Ja hän jatkoi kirjoittamistaan, niin että pirskeet lentelivät rapisevasta kynästä. — Jos on sinulla jotain sanottavaa, niin sano. Voin kuunnella ja kirjoittaa samalla, — hän lisäsi.
— Vaimostanihan... Mutta näinkin jo hävettää, kun täytyy jättää hänet vaivoiksenne...
— Mitä lörpöttelet? Puhu, mitä tahdot.
— Kun vaimolleni tulee synnytyksen aika, niin lähettäkää tuomaan Moskovasta lääkäri... Jotta hän olisi täällä tarvittaissa.
Vanha ruhtinas taukosi kirjoittamasta ja tuijotti ankarin katsein poikaan, aivan kuin ei olisi käsittänyt tämän sanoja.
— Tiedän tosin, ettei mikään auta, jollei luonto tee tehtäviään, — puhui ruhtinas Andrei, nähtävästi hämillään. — Myönnän, että miljoonasta tapauksesta vain yksi päättyy onnettomasti, mutta tämä on vaimoni ja minun mielikuvitusta. Hänelle on niin paljon lörpötelty, hän on nähnyt unta ja pelkää.
— Hm ... hm — höpisi itsekseen vanha ruhtinas, jatkaen kirjoittamistaan. — Toimitan.
Hän vetäsi kirjeen loppuun nimensä, kääntyi äkkiä poikaansa ja remahti nauramaan.
— Asiat ovat hullusti, vai?
— Miten hullusti, isä?
— Vaimo! — sanoi vanha ruhtinas lyhyeen ja merkitsevästi.
— En käsitä, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Et sille mitään voi, ystäväiseni, — sanoi vanhus; — kaikki ovat naiset samallaisia, et heistä pääse. Älä pelkää; en puhu kenellekään; mutta itse tiedät.
Hän tarttui poikansa käteen pienellä luisevalla kourallaan, puristi sitä ja katsahti häntä kasvoihin terävillä silmillään, jotka näyttivät aivan lävistävän ihmisen, ja sitten hän taas alkoi nauraa kylmää nauruaan.
Poika huoahti, tunnustaen tällä huokauksella, että isä oli hänet ymmärtänyt. Vanhus jatkoi työtään: käänteli kokoon kirjeitä ja varusti ne sinetillä, ja tottuneen kädellä hän, milloin sieppasi joko lakan tai paperin, milloin taas heitti kädestään.
— Minkä sille teet? Hän on sievonen! Kaikki toimitan. Ole rauhallinen, — puheli ukko katkonaisesti, sulkiessaan kirjeitä.
Andrei oli vaiti: häntä sekä miellytti että harmitti isän tarkka silmä. Ukko nousi ja antoi pojalle kirjeen.
— Kuulehan, — ukko sanoi, — vaimosi suhteen älä huolehdi: mikä on mahdollista, se tehdään. Kuulehan nyt: anna tämä kirje Mihail Ilarionovitshille. Kirjoitin hänelle, että käyttäisi sinua hyvissä toimissa eikä pitäisi sinua kauvan adjutanttinaan: kelvoton toimi! Sano hänelle, että hänet muistan ja että hänestä pidän. Ja kirjoita miten hän sinut ottaa vastaan. Jos on ystävällinen, niin palvele. Nikolai Andrejevritsh Bolkonskin poika ei armosta palvele ketään. No, tule sitten tänne.
Ukko puhui niin nopeasti, että nieli puolet tavuista, mutta poika oli tottunut häntä ymmärtämään. Hän vei poikansa pulpetin luo, nosti sen kannen, veti ulos laatikon ja otti siitä vihkosen, joka oli kirjoitettu suurella, korkealla, mutta silti tihkulla käsialalla.
— Varmaankin kuolen ennen sinua. Tiedä, tässä ovat muistelmani, ne ovat annettavat kuoltuani keisarille. Tässä taas on talletustodistus ja kirje: tämä on palkinnoksi sille, joka kirjoittaa Suvorovin sotain historian. On lähetettävä akademialle. Tässä on minun huomioitani, lue ne kuolemani jälkeen, hyödyksi ovat.
Andrei ei sanonut isälleen, että tämä varmaankin elää vielä kauvan. Hän käsitti, että siitä oli turha puhua.
— Kaikki toimitan, isä, — hän sanoi.
— No, nyt hyvästi! — Hän antoi pojan suudella kättään ja sulki sitten hänet syleilyynsä. — Pidä mielessäsi, ruhtinas Andrei, jos kaadut, koskee se minuun vanhukseen... Hän vaikeni odottamatta ja jatkoi äkkiä kirkuvalla äänellä: — mutta jos saan tietää, että olet käyttäytynyt Nikolai Bolkonskin pojalle sopimattomalla tavalla, niin häpeän! — hän sähisi.
— Tämän olisitte voinut jättää sanomattakin, isä, — sanoi poika hymyhuulin.
Vanhus vaikeni.
— Vielä tahdoin pyytää teitä, — jatkoi ruhtinas Andrei, — jos kaadun, ja jos minulle syntyy poika, niin älkää päästäkö luotanne, niinkuin eilen teille puhuin, vaan kasvakoon luonanne ... sitä pyydän.
— Vaimolle siis ei anneta? — sanoi vanhus ja remahti nauruun.
He seisoivat vastatusten ja olivat vaiti. Vanhuksen tiukka katse oli suunnattu suoraan pojan silmiin. Yhtäkkiä vavahutti jokin ukon kasvojen alaosaa.
— Hyvästit ovat heitetyt ... mene! — sanoi vanhus äkkiä. — Mene! — huusi hän kiivaasti ja korkealla äänellä, avatessaan työhuoneen ovea.
— Mitä on tapahtunut, mitä? — kysyivät ruhtinatar Maria ja pikku ruhtinatar nähtyään ruhtinas Andrein ja vanhuksen, joka ovea pidellen valkeassa yönutussa, tekotukatta ja lasit nenällä, huusi kiivaalla, korkealla äänellä.
Ruhtinas Andrei huoahti eikä vastannut mitään.
— No, — hän sanoi, käännyttyään vaimoonsa.
Ja tässä 'no':ssa oli sellainen kylmä ivan väre, aivan kuin hän olisi sanonut: "tehkää häntä nyt tepposianne".
—André, dejá![48]— sanoi pikku ruhtinatar, kalveten ja katsellen kauhistuneena miestään.
Ruhtinas Andrei sulki hänet syliinsä. Vaimo kirkasi ja vaipui tunnottomana miehensä olkaa vastaan.
Mies käänsi hänet varovaisesti olkansa varasta, katsahti hänen kasvoihinsa ja laski hellävaroen nojatuoliin.
—Adieu, Marie, — sanoi hän hiljaa sisarelleen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja lähti nopein askelin huoneesta.
Pikku ruhtinatar lepäsi nojatuolissa, jam—lleBourienne hieroi hänen ohimoitaan. Ruhtinatar Maria kannatteli natoaan, mutta hänen itkettyneet, ihanat silmänsä tuijottivat yhä vielä oveen, josta veli oli mennyt. Hän teki ristinmerkkejä, siunaten veljeään. Työhuoneesta kuului yhtäkkiä aivan kuin laukauksia: vanha ruhtinas siellä vain niisteli nenäänsä. Tuskin oli ruhtinas Andrei hävinnyt huoneesta, kun työhuoneen ovi avattiin kiivaasti, ja näyttäytyi vanhan ruhtinaan ankara haamu valkeassa yönutussa.
— Joko lähti? No, hyvä! — vanhus sanoi, katsahti vihaisesti tajuttomaan pikku ruhtinattareen, ravisti nuhtelevasti päätään ja mäjäytti oven kiinni.
Lokakuussa v. 1805 majaili venäläisiä joukkoja Itävallan arkkiherttuakunnan kylissä ja kaupungeissa, rasittaen seudun asukkaita. Venäjältä saapui yhä uusia rykmenttejä, jotka vähitellen keskittyivät Braunaun linnoituksen lähistölle, missä oli myös ylipäällikkö Kutusovin pääkortteeri.
Lokakuun 11 p:nä 1805 oli eräs äskettäin Braunauhun saapunut jalkaväkirykmentti asettunut puolen penikulman päähän kaupungista ja odotti ylipäällikköä, jonka piti saapua tarkastamaan rykmenttiä. Huolimatta vieraasta seudusta ja ympäristöstä (bedelmäpuutarhat, kivi-aitaukset, tiilikivikatot, kaukaa siintävät vuoret), vieraasta kansasta, joka uteliaana töllisteli sotilaita, näytti rykmentti aivan samallaiselta kuin ainakin venäläinen rykmentti, joka valmistautuu tarkastukseen jossain Venäjän sydämessä.
Edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli saapunut käsky, jossa ilmoitettiin, että ylipäällikkö tarkastaa rykmentin matkakunnossa. Vaikka käskykirjeen sanat tuntuivatkin epäselviltä rykmentin päällikön mielestä, ja vaikka aprikoittiinkin, miten olivat käsitettävät käskykirjeen sanat: marssipukimissako oli esiinnyttävä vai juhlapukimissa? — niin päätettiin kuitenkin pataljoonan päällikköjen neuvottelussa, että rykmentti esiintyy juhlapukimissa, sillä, arveltiin, parempi on katsoa kuin katua. Ja koko yönä eivät sotilaat ummistaneet silmiään, vaikka edellisenä päivänä olivatkin kulkeneet 30 virstaa, sillä paikkailtiin, puhdistettiin; adjutantit ja komppanian päälliköt lukivat ja järjestelivät miehiä; ja aamun valjetessa muodosti tuo samainen lauma, joka edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli järjestymättömänä, hajanaisena kulkea laahustanut, 2,000 miehen suuruisen komean joukko-osaston, jossa jokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä, ja jossa jokaisen sotilaan jokainen nappi ja hihna oli paikallaan ja välkkyi puhtauttaan. Eikä ollut ainoastaan kuori korea. Jos haluaisi ylipäällikkö vilaista takinkin alle, niin huomaisipa, että jokaisella sotilaalla on yllä huikaisevan puhtonen paita, ja jokaisen repusta hän löytäisi määrätyn luvun esineitä, "napit ja naskalit", kuten sotilaat sanovat. Oli sentään eräs seikka, joka huoletti kaikkia: jalkineet. Suurimmalla osalla sotilaista olivat saappaat riekaleina. Mutta tähän oli rykmentin päällikkö viaton, sillä alituisista huomautuksista huolimatta, eivät itävaltalaiset viranomaiset olleet hänelle hankkineet jalkineita, vaikka rykmentti olikin jo marssinut tuhannen virstaa.
Rykmentin päällikkö oli vanhanpuoleinen, vilkasluontoinen kenraali, jolla oli harmahtavat kulmakarvat ja poskiparta, ja jonka vartalon läpimitta selästä rintaan oli suurempi kuin olasta toiseen. Hänellä oli uuden uutukainen, pelehtynyt virkapuku ja kullan karvaiset tuuheahetaleiset olkalaput, jotka näyttivät aivan kuin kohottavan hänen pyöreitä olkapäitään. Hän oli sen näköinen kuin olisi paraillaan toimittanut elämänsä juhlallisinta tehtävää. Hän asteli hieman etukenossa edestakasin rintaman edessä ja astellessaan hän joka askeleella vävähytti jalallaan. Selvästi huomasi, että hän ihaili rykmenttiään ja oli siihen tyytyväinen, ja että hän käytti kaikki sielunvoimansa sen hyväksi; mutta tästä kaikesta huolimatta näytti hänen vavahteleva käytinsä ilmaisevan, että hänen sielussaan muillakin kuin sotaisilla harrastuksilla oli paikkansa, ja erittäinkin oli kauniille sukupuolelle varattu lämmin tyyssija.
— No, batjushka Mihaila Mitritsh, — puheli rykmentin päällikkö eräälle everstille (eversti lähti hymyillen häntä kohden; huomasi, että he molemmat olivat onnelliset), — olipas viime yönä aika löyly. Mutta ei se nähtävästi haittaa tehnyt, rykmentti ei ole huonoimpia... Vai mitä?
Eversti ymmärsi iloisen ivanlaskun ja naurahti.
— Eipä karkoitettaisi meitä tarkastuskentältäkään.
— Mitä? — sanoi rykmentin päällikkö.
Samassa hetkessä näkyi kaupungista johtuvalla tiellä, minne lyhyiden välimatkain päähän toisistaan oli asetettu merkinantajia, kaksi ratsastajaa: adjutantti ja hänen jälissään kasakka.
Adjutantti oli lähetetty pääesikunnasta selittämään sitä kohtaa edellisen päivän päiväkäskyssä, joka oli ollut epäselvä, että ylipäällikkö nimittäin tahtoo tarkastaa rykmentin täydellisessä marssikunnossa — sinelleissä, viitoissa ja muutenkin valmistumattomana.
Kutusovin luo oli saapunut edellisenä päivänä Wienistä eräs hovisotaneuvoston jäsen, joka ehdotti ja vaati, että Kutusof mahdollisimman pian yhtyisi arkkiherttua Ferdinandin ja Mackin armeijaan. Mutta Kutusof ei pitänyt tätä yhtymistä edullisena ja sentähden hän monien muiden syiden lisäksi, joilla hän puolusti omaa mielipidettään, tahtoi itävaltalaiselle kenraalille osoittaa, miten kurjassa tilassa olivat Venäjältä tulevat joukot. Siksipä tahtoikin hän kaupungista lähteä rykmenttiä vastaan, sillä mitä huonommassa kunnossa hän sen tapaisi sitä mieluisempaa se olisi hänestä. Vaikkei adjutantti tuntenutkaan asiaa aivan perinjuurin, niin toisti hän kuitenkin tarkalleen rykmentin päällikölle ylipäällikön vaatimuksen, että tämä tahtoo tarkastaa rykmentin sinelleissä ja kaapuissa, ja ellei tätä vaatimusta noudateta, on ylipäällikkö oleva tyytymätön. Kuultuaan adjutantin sanat rykmentin päällikkö painoi alas päänsä, kohautti vaieten olkiaan ja lyödä riehautti kätensä levälle.
— Jopa tehtiin tepposet! — hän sanoi. — Sanoinhan teille, Mihaila Mitritsh, että marssittaessa tietenkin ollaan sinelleissä, — sanoi hän moittien everstille. — Ah, Jumalani! — hän lisäsi ja lähti päättäväisenä eteenpäin. — Herrat komppanian päälliköt! — huusi hän tavallisella komentoäänellään. — Vääpelit!... Joko piankin suvaitsevat saapua? — kysyi hän adjutantilta kunnioittavan kohteliaasti. Tämä hänen kohteliaisuutensa kohdistui nähtävästi siihen henkilöön, jonka saapuminen oli kyseessä.
— Tunnin kuluttua, luulen.
— Ehdimmekö pukeutumaan toisiin tamineisiin?
— En tiedä, kenraali...
Rykmentin päällikkö kiirehti rivien luo ja antoi määräyksen, että oli pukeuduttava jälleen sinelleihin. Komppanian päälliköt juoksivat pitkin rivejä, vääpelit alkoivat hyöriä (sinellit eivät olleet aivan moitteettomia), ja yhtäkkiä alkoivat liikkua, hajaantua ja sorista nuo vielä äskettäin niin säännölliset ja hiljaiset nelikulmiot. Kaikkialla juoksi sotilaita, sinellikääröjä pujoteltiin olan takaa, rensseleitä kiskottiin päitse, sinellejä riisuttiin, ja korkealla heiluivat hihoja tavottelevat kädet.
Puolen tunnin kuluttua olivat taas kaikki entisessä järjestyksessä, nelikulmiot olivat ainoastaan muuttuneet mustista harmaiksi. Rykmentin päällikkö käyskenteli taas vavahtelevin askelin rintaman edessä ja tarkasteli rykmenttiään.
— Entä tämä vielä? Tämä vielä! — hän huusi, pysähtyen. — Kolmannen komppanian päällikkö!... — Kolmannen komppanian päällikkö kenraalin luo! päällikkö kenraalin luo, kolmannen komppanian päällikön luo! — huusivat äänet pitkin rivejä, ja adjutantti kiirehti etsimään vitkastelevaa upseeria.
Kun innokkaat huudot vihdoin — joskin aivan hullunkurisesti väänneltyinä, sillä nyt huudettiin jo "kenraalia kolmanteen komppaniaan", — saapuivat määräpaikkaansa, ilmestyi kaivattu upseeri komppaniansa takaa ja vaikka hän jo olikin vanhanpuoleinen mies eikä ollut tottunut juoksemaan, niin lähti hän kuitenkin kankeasti juosta hölköttämään kenraalia kohti. Hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme, aivan kuin koulupojalla, joka kysyttäissä ei taida läksyään. Hänen punaselle nenälleen (arvattavasti kohtuuttomuudesta) ilmestyi täpliä, ja suu ei tahtonut pysyä asemillaan. Rykmentin päällikkö tarkasteli kapteenia kiireestä kantapäähän tämän saapuessaan hengästyneenä hänen luokseen. Tultuaan lähemmäksi kenraalia kapteeni yhä hiljensi askeliaan.
— Te puette kai piakkoin miehenne sarafraneihin![49]Mitä tämä on? — huusi rykmentin päällikkö, alahuuli löröllä ja osoittaen erästä kolmannen komppanian sotamiestä, jolla oli tehtaan verasta tehty sinelli, jonka helposti eroitti muiden sotilaiden sinelleistä. — Missä itse olitte? Odotetaan ylipäällikköä, ja te poistutte paikoiltanne? Mitä? Minä teidät opetan pukemaan sotilaita kasakanviittaan!...
Kapteeni ei irroittanut silmiään kenraalista ja puristi yhä tiukemmalle sormensa ohimoilleen, aivan kuin olisi luullut tästä puristuksesta lähtevän ainoan pelastuksensa.
— No, miksi vaikenette? Ken on komppaniassanne koristeltu kuin unkarilainen? — kysyi ankaran pilkallisesti kenraali.
— Teidän ylhäisyytenne...
— No entä sitten "teidän ylhäisyytenne?" Teidän ylhäisyytenne! Teidän ylhäisyytenne! Mutta mitä sitten seuraa teidän ylhäisyytenne — ei kenkään tiedä.
— Teidän ylhäisyytenne, hän on Dolohof, joka on alennettu ... sanoi kapteeni hiljaa.
— Onko hän sitten sotamarskiksi alennettu vai sotilaaksi? Jos hän on alennettu sotilaaksi, niin on hänen pukeuduttava muiden tapaan, sotilaan asuun.
— Teidän ylhäisyytenne, itse olette myöntänyt marssittaessa.
— Myöntänyt? Myöntänyt? Aina te nuoret niin, — sanoi rykmentin päällikkö, jonkun verran tyyntyen. — Myöntänyt? Jos teille jotain sanoo, niin heti te myös... Hän vaikeni hetkeksi. — Jos teille jotain sanoo, niin heti te myös... Mitä? — sanoi hän, jälleen kiivastuen. — Suvaitkaa pukea miehenne säädyllisesti...
Ja vilkaisten vähäväliä adjutanttiin, rykmentin päällikkö lähti vavahtelevin askelin rykmenttiä kohti astumaan. Selvästi huomasi, että ärtyisyytensä häntä miellytti, ja että hän kulkeissaan rykmentin rintamaa pitkin etsi uusia syitä kiukulleen. Sätittyään erästä upseeria himmeästä kunniamerkistä, toista rivien säännöttömyydestä, hän saapui kolmannen komppanian kohdalle.
— Mi-mi-ten seisot? Missä jalkasi on? Jalkasi missä? — huusi ylipäällikkö kärsivän kärttyisästi jo kaukaa Dolohoville, jolla vielä oli yllä sinertävä sinelli.
Dolohof oikasi verkalleen kouristuneen jalkansa ja katsahti kirkkain avonaisin silmin suoraan ylipäällikön silmiin.
— Miksi sininen sinelli? Pois... Vääpeli! Toinen puku tuolle lur... — Hän ei kerinnyt lopettamaan.
— Kenraali, velvollisuuteni on täyttää käskyt, mutta en ole velvollinen kärsimään... — sanoi hätäisesti Dolohof.
— Rintamassa ei puhuta!... Ei puhuta, ei puhuta!...
— En ole velvollinen kärsimään loukkauksia, — päätti kovalla ja kuuluvalla äänellä Dolohof.
Kenraalin ja sotamiehen katseet yhtyivät. Kenraali vaikeni, kiskoen vihaisena alas kiristävää vyötintään.
— Suvaitkaa muuttaa pukua, pyydän teitä, — hän sanoi poistuessaan.