Ormajärven rannalla, puolen penikulmaa Lammin pitäjän kirkolta ja neljä penikulmaa kaakkoseen päin Hämeenlinnasta, on Porkkolan vanha herraskartano. Sen omistajana oli tähän aikaan Götrik Fincke, käskynhaltia Olavinlinnassa. Päärakennuksena oli suuri yksikertainen puukartano, rakennettu aivan järven rannalle. Etehinen jakasi sen kahteen puoliskoon, joista toinen oli avara, neliskulmainen sali, toinen kahtena kamarina. Pihaa ympäröi neliskulmassa leipomatupa eli pirtti, tallit, ruoka-aitat, halkovajat ja kalustoliiterit, muodostaen suljetun linnapihan, johon tultiin sisään paksuista honkalankuista tehdyn, raudoitetun portin kautta. Ylt’ympäri kartanoa levisivät pellot, joita pohjosessa rajoitti metsäinen harju. Muuten oli seutu saloinen ja jylhä; korkeat, honkaiset kukkulat ja syvät laaksot kohtasivat silmää kaikkialta.
Tämä talo oli vänrikki Niilo Iivarinpojan matkan maalina, hänen pari päivää ennen joulua palvelijansa seurassa hiljoilleen ratsastaessaan yksinäistä metsätietä eteenpäin.
Jo oli ruvennut hämärtämään, mutta vielä ei harvennut metsä.
He olivat ratsastaneet aamusta alkaen; sekä hevoset että seljässä-istujat olivat väsyksissään. Hyvinkin kaksi tuntia oli metsätaipale jo vienyt. Tällä aikaa ei ollut ketään heitä vastaan tullut, ei ihmisasuntoa näkyvissä ollut. Erämaan kolkkous hiljaisuus ja ohut, pehmeä lumi, joka puoleksi peitti maan syvänteen ja ikääskuin hajanaisena käärinliinana riippui puiden oksilla, saattoi mielet alakuloiseksi, synkäksi.
Palvelija, tuo muuten niin iloinen Pekka torpparinpoika Porkkolasta, joka yhdenikäisenä Niilon kanssa oli häntä seurannut sotaan, oli nyt väsymyksensä johdosta herjennyt laskemasta lörpötyksiä, ja kajahuttamasta metsää kaikellaisilla laulunpätkillä, joita hän osasi sekä suomalaisia että sokerretulla kielellä myöskin ruotsalaisia, saksalaisia ja puolalaisia. Puoleksi nukkuen istui hän hevosen-seljässä, ja puoli-unissaan hevonenkin muutteli väsyneitä koipiaan tien lumisohjossa.
Niilon ajatukset olivat vanhassa lapsuuden-kodissa. Jo pienenä poikasena oli hän menettänyt vanhempansa ja joutunut, omaksi lapseksi otettuna, Fincken perheesen. Hän muisti varsin hyvin, miten hän eräänä talvi-iltana kuin nytkin ensi kertaa astui sisään uuteen kotiin. Oli pimeä pihalla, mutta ikkunoista loisti kirkas valkea, joka valaisi kappaleen lumikinosta. Suuri koira tuli hyökäten ulos rekeä vastaan. Sen haukunnasta avattiin ovi, muuan palvelustyttö tuli ulos ja kutsui pois koiran. Kankeana pitkällisestä istumisesta, mutta lämpöisenä pienessä lammasnahkaturkissaan kapusi poika etehiseen ja siitä saliin. Avonaisesta takasta leimusi hyvä reimakka ja sen valossa istuivat talon vanhin tytär ja palveluspiiat surisevissa rukeissaan. Suuressa pöydässä istuivat, kumpikin korkeakarmisessa nojatuolissaan, harmaapartainen ritari, tallella ainoastaan toinen käsi, sekä nuori, pulska herrasmies, puettuna komeihin, nahkareunuksisiin samettivaatteisin ja suuri, valkoinen röyhykaulus kaulassa. Edessään oli heillä hopeatuopit, jotka kimalsivat valkean valossa. Vanhemman ritarin polvella keikkui pieni tyttö, pitkät kullankeltaiset kutrit päässä. Mieluinen lämpö puhalsi ulkoa-tulijaa vastaan, sirkkain siukuva laulu yhtyi rukkien hyrräntään, ja tilava tupa tuntui pojasta niin lämpimältä ja hyvältä.
Hän muisti tämän niin selvästi kuin olisi se eilispäiväistä ollut. Hämärämpää oli päin vastoin muisti sen-peräisistä tapauksista: miten hän kymmenvuotiaana vietiin Rauman kouluun ja sitten kaksi talvea kestäneen koulunkäynnin perästä sai edelleen lukea latinaa ja saksaa kirkkoherran johdolla joka kaksi kertaa viikossa tuli Porkkolaan lautaa heittämään Götrik Fincken kanssa ja tyhjentämään tuopin pari talon oivallista olutta; miten pulska herrasmies Eevertti Kaarlonpoika Horn piti häitään talon vanhimman tyttären, neitsyt Marketan, kanssa; miten suuren tuvan seinät ja katot silloin olivat verhotut kirjavilla kankailla ja loistavasti puettuja herroja, rouvia ja neitosia tuli ratsastaen kaikilta tahoilta; miten Götrik Fincke siitä seuraavana jouluna, kun vasta-naidut kävivät vierailemassa, määräsi että hänen Niilon, piti seuraaman Hornia aseenkantajana Venäjän sotaan, jolloin samassa sovittiin että hän ja samanikäinen Ebba, tuo pieni kultakutrinen tyttö, menisivät kihloihin. Hän oli silloin neljäntoista — siitä oli nyt kuusi vuotta. Nuoren tytön ulkomuoto oli melkein mennyt hänen muististaan, ja miten hän ponnistikin tätä, hän ei voinut saada siihen selvää kuvaa tytöstänsä. Vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät vain hän näki, mutta nekin jonakin kaukaisena, epäselvänä esineenä, niinkuin kesä-yön puolihämärässä näkeepi tuskin huomattavan hattaran heikosti kimaltelevan tähden ympärillä.
Näihin ajatuksiin vaipuneena oli häneltä jäänyt huomaamatta, miten metsä oli ruvennut harvenemaan, kunnes he eräässä tienpolvessa tulivat ulos puiden varjosta ja hieman päivempi tasanko havahutti hänet ajatuksistaan. Hän tunsi nyt seudun. Vasemmalla oli korkea, metsäinen harju, jota hän niin usein oli lapsena juoksennellut, oikealla kotipelto lumipeitteen alla, ja sieltä täältä vilkistävät valot tulivat torpparien pirteistä. Etäisimpänä, tuolla missä komakka koivuryhmä kohoaa tumman ruhon yläpuolelle, oli kartano.
Hän parannutti nyt hiukan hevosen vauhtia, ja Pekkakin juhtineen sai uutta henkeä hermoihinsa.
— Voi, nuori herra! valitteli Pekka raappien tuuheaa tukkaansa, tuossa kuljimme äsken Kaurajärven torpan ohi, jossa on kotini, ja minä kun en sitä ensinkään huomannut. Voi, voi sentään. En saanut edes nähdä, paloiko valkea takassa kuin ennen. Mitäs jos isä ja äiti eivät eläisikään enää.
— Miksi eivät eläisi he, jotka ovat saaneet olla täällä kotosalla kaivellen maata, koska me molemmat olemme terveet ja raittiit, vaikka meillä on ollut ottelemista miekkojen, keihäiden ja tykkien kanssa, lohdutteli häntä Niilo.
Heidän ratsastaessaan sisään portista, rupesi haukkumaan koira, ja niinkuin Niilon ensi kertaakin taloon tullessa, avasi nytkin palveluspiika oven, kutsuen takaisin koiran. Niilo hyppäsi hevosen seljästä, jätti ratsunsa Pekan haltuun ja astui sisään salihin. Sykkivin sydämin ja henkeään pidättäen seisahtui hän oven suuhun. Oliko tämä unta? Valkea paloi takassa ja sen valossa istui talon tytär kehräten yhdessä palvelusnaisten kanssa; sirkat lauloivat kilpaa rattaiden hyrrännän kanssa: pöydässä istui Fincke vanhus nojatuolissaan ja hänen seurassaan toinen, joka juuri ohjasi liekuttavaa hopeatuoppia huulilleen, ja sama lämmin loiste takkavalkeasta ja sama kotisuus vallitsivat tilavassa tuvassa, kuin milloin hän ensi kertaa astui sen kynnyksen yli.
Hänen astuessaan sisään pysähtyivät rukit, ja kaikki katselivat tulijaa.
— Niilo! huudahti tuo nuori tyttö iloisesti hämmästyen, vanha ritari kohosi tuoliltaan ja kirkkoherra — juoja oli hän — pani tuoppinsa pöydälle ja käänsi hämmästyneenä päätänsä.
— Eno! huusi liikutettuna Niilo, riensi esiin, syleili Götrik Fincke vanhusta ja vastasi hellästi siihen suudelmaan, jonka nuo harmaapartaiset huulet painoivat hänen suullensa. Voimakas, pikainen kädenlyönti kirkkoherralle, ja sitten sulki hän syliinsä morsiamen, kauvan hellästi halaillen häntä.
Sanoma hänen tulostansa oli jo levinnyt pirttitupaankin, ja ovessa näkyi pian palvelusväki yhdessä joukossa, haluten sanoa tervetuliaiset nuorelle herralle. He olivat kaikki, kuten kehräävät palvelusnaisetkin, vanhoja tuttavia, tuo ontuva ruotu-ukkokin sänkisine leukoineen ja nokisine mekkoineen. Kaikki tahtoivat nähdä kunnon Niilo-herraa, ja kaikkia tervehti voimakas kädenlyönti ja sydämellinen sana.
— Kas niin, Ebba, annappa nyt Niilon saada tuopillinen olutta joulutynnyristä ja tule sitten itse istumaan tähän meidän pariimme, sanoi Götrik Fincke. Täytyy nähdä ja kuulla, onko hänellä kaikki raajansa tallella vai onko ehkä ryssät häntä raadelleet yhtä pahasti kuin minua muinoin Lukkolinnan luona. Mutta eipä ole tarviskaan kysyä, sillä poika on, näen mä, terve ja reipas, lisäsi hän, silmäillen pikimmiltään kookasta, jäntevää nuorukaista.
Ebba otti tanakasta tammikaapista, joka seisoi ikkunain välissä tuvan toisella sivuseinällä, hopeatuopin, jonka kyljissä nähtiin ulos-taotussa teoksessa kuvia partaisista miehistä pitkissä kauhtanoissa ja suippulakeissa, ja asetti sen pöydälle Niilon eteen, joka oli istunut seinäpenkille Fincken tuolin viereen.
— Kas niin, tyttöseni, sanoi Fincke, Ebban kaataessa puuhaarikasta tuota ruskeaa, vaahtoavaa juomaa pikariin; tuotpa, kun tuotkin, parahimman tuopin, tuon, jonka minä omin käsin otin erään pajarin teltasta, rynnätessämme ryssien leiriin. Tunnetko tuon tuopin, poikaseni? Muistatko että et jaksanut sitä nostaa, ensin tullessasi tänne meille. No niin, kilistele nyt kanssamme ja juo se pohjaan tervetullaksesi kotiin. Kas sitä! Olut on hyvää!
Soturi vanhus pyyhkäisi myhäillen vaahdon tuuheista harmaista viiksistään, Niilon ja papin vielä paraikaa juodessa.
— Mitä näenkään! huudahti Fincke, kun Niilo pani tuopin pöydälle; sinulla on arpi otsassa, oikein aika naarma onkin. Katsos, tyttöseni, se on ollut miehenisku, joka olisi tappanut karhun.
Niilo pyyhkäisi hieman kiharaiset hiuksensa paremmin pois, ja suuri, viistoon otsan poikki käyvä arpi tuli näkyviin.
— Se olikin minut tappaa, hän sanoi.
— Mistä sen olet saanut? Kerro nyt, poikaseni, ja täytä sinä maljamme,Ebba. Ne ovat tyhjät, kuten näet, kehoitteli Fincke.
— Se tapahtui Narvan edustalla, kertoi Niilo. Teimme ryntäyksen ulos kaupungista, jolloin väijyvät ryssät yht'äkkiä saarsivat meidät. Muutamat meikäläiset katkaistiin toisista, ja nyt oli pääseminen pois. Alussa kävi hyvin, mutta sitten sain minä tuon iskun otsaani ja pyörähdin maahan hevosen-seljästä. Lienevät kai kuitenkin huomanneet ett'en ollut oikein kuolleena, koska ottivat minut ynnä muiden haavoitettujen kanssa ja veivät Moskovaan. Siellä makasin sairashuoneessa kahdeksan viikkoa, eikä se juuri ollut erittäin hupaista. Kuitenkin parani haava, mutta silloin tulin kuumeesen, joka oli iskenyt muihinkin potilaisin. Siinä tuli pappeja pitkissä kauhtanoissa, he lauloivat ja suitsuttivat pyhää vettä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Joka päivä kuoli useampia tovereistani, ja minä itse kävin yhä kurjemmaksi. Eräänä päivänä herään ja katselen hämmästyneenä ympärilleni. En ollutkaan enää tuossa hirveässä lasaretissa, vaan pienessä, puhtaassa ja hauskassa huoneessa. Aurinko paistoi niin miellyttävästi sisään avonaisesta akkunasta ja takan edessä pyöriskeli vanha vaimo. Hän tuli vuoteeni viereen, ja nähdessään minut hereillä loistivat hänen kasvonsa iloa. Hän kävi eräälle kaapille, otti siitä ohuen, puoleksi palaneen vahakynttilän, asetti sen seinässä olevan pyhimyskuvan eteen, sytytti sen palamaan ja risti silmiänsä monta kertaa, syvään kumartaen. Sitten tuli hän vuoteelleni sanoen ett’en minä saisi puhua, vaan nukkua, nukkua vain. Mutta olin mielestäni nukkunut kylliksi ja pyysin saadakseni syödä, sillä tunsinpa nälkää. Tuo ystävällinen mummo toi tuossa paikassa lientä ja leipää, ja syötyäni nukuin jälleen. Olin mielestäni yhtäaikaa niin väsynyt ja niin ihmeellisesti levollinen ja tyytyväinen. Missä olin ja miten olin sinne tullut, sitä en tietänyt. Mutta vähätpä siitä huolinkin; tuntui vain niin hyvältä, etten jaksanut ajatella mitään muuta.
— No! Ja entäs sitten'? kysyi Fincke, otettuaan kulauksen tuopista.
— Sitten paranin joutuisasti, erinomaiseksi iloksi itselleni ja tuolle hyvälle rouvalle. Ja nyt sain myöskin tietää miten minun oli käynyt. Olivat luulleet minun kuolleeksi ja vieneet liiteriin, johon jättivät minut muiden ruumisten joukkoon haudattavaksi seuraavana päivänä. Silloin tuo vanha rouva oli saanut kuulla että siellä makaa niin suuri joukko ruotsalaisia vankia kuolleena, ja häntä valtasi vastustamaton halu käydä katsomassa noita pakana-parkoja, sillä heidän mielestään me emme ole pakanoita paremmat. Hänen siinä sitten, siunaten itseään, käydessänsä ruumiista ruumiisen, tuli hän minunkin luokseni. Moinen pienoinen raukka, ajatteli hän; niin, minä olin silloin vasta kuudentoista ja pahanpäiväiseksi laihtuneena pitkällisestä taudistani. Hänen siinä sitten seisoessaan ja katsellessaan ja surkutellessaan minua, oli hänestä kuin olisin liikuttanut huuliani. Hän tunnusteli minua ja huomasi että vielä olin lämpöinen. Silloin tuli hänen sydämensä täyteen sääliä. Hänellä oli veli, munkki, viraltaan. Tämän luo riensi hän nyt, ja hänen avullaan kuljetti hän minut kotiinsa, jossa hän hoiti minua yöt päivät, kunnes paranin.
— Se ämmä oli, kun olikin, oikein kunnon ämmä, sen sanon vain! huudahtiFincke.
— Niin, ihmeelliset ovat Herran tiet. Ylistetty olkoon hän ijankaikkisesti! sanoi kirkkoherra, sormet ristissä rinnoillaan. Ebba oli ääneti. Mutta hänen silmäripsissään tärähteli kyyneleet, ja hän puristi lämpimästi Niilon kättä, pitäen sitä molemmilla omillaan.
Syntyi hetken äänettömyys. Rukit olivat seisahtuneet, ja piiat kuuntelivat peljästyneinä ja ihmeissään kertomusta.
—Bibemus in nomine Jesu![Juokaamme Jeesuksen nimeen!] sanoi kirkkoherra, vetäen aika siemauksen tuopistaan.
— Mutta eihän siinä vielä kylliksi että paranin taudistani, vaan minun täytyi myöskin jollain lailla päästä sieltä pois, jatkoi Niilo kertomustaan. Miten tämä olisi käynyt päinsä, en kuitenkaan tiedä, jos eivät nuo siivot munkit olisi mua auttaneet. Kaupungissa oleskeli paraikaa eräs kuljeksiva mustalaisjoukko, ollen matkalla Unkarista. Munkit antoivat mustalaisille siunauksensa ja vähän rahaa, ja puettuna muutamiin kirjaviin repaleisin lähdin eräänä aamuna tuossa joukossa kaupungista. Heillä oli muassaan nuori tyttö luultavasti ryöstölapsi, syntynyt saksalaisista vanhemmista, jota oli opetettu tekemään kaikellaisia konsteja miekalla. Kylissä ja kaupungeissa hän näytteli temppujaan, ja minun virkanani oli pidellä hänelle miekkoja. Mustalaiset pitivät hurjaa elämää, tapellen tuon tuostakin verisesti keskenään. Heikkona vielä taudistani olin monta kertaa pahemmassa kuin pulassa. Mutta nuori tyttö, jonka nimi oli Gretchen, esti heitä tekemästä mulle mitään pahaa. Kaikki joukon jäsenet ikääskuin häntä pelkäsivät, vaikka hän oli niin nuori Se tuli siitä että he luulivat hänen osaavan noitua. Tämän maineen oli hän saanut, kun hän kerran Saksassa, temppujaan tehdessänsä, joutui syytetyksi siitä, että hän muka oli noitunut erään pormestarin pojan. Hän heitettiin vankeuteen, josta hän kuitenkin yöllä pääsi karkuun. Itse hän sanoo kiivenneensä ylös ikkuna-aukolle muurissa olevia koloja myöten ja sitten alas pitkin pitkää ränniä Mutta sitä he eivät uskoneet. Kerran pelasti hän henkeni. Seuran päällikkö, joka oli kovin juovuksissa, oli tappamaisillaan minut puukolla, koska minusta ei ollut mitään hyötyä, kuten hän sanoi. Gretchen sänttäsi silloin väliin estämään iskua ja sai puukon käsivarteensa. Tulimme sitten viimein Riikaan, jossa tapasin rykmenttini ja uskollisen Pekkani, joka tietysti oli luullut minua kuolleeksi ja sanomattomasti minua itkenyt.
— Ja missä olet sitten ollut siitä kun saatiin rauha? kysyi Fincke, jonka silmät yhä tähystelivät tuota nuorta sotilasta.
— Puolassa kuninkaan luona. Siellä tapasin Eevertti Hornin ja hänen puolisonsa, rouva Marjatan. He jaksoivat hyvin, ja paljon puhuimme me kodista ja teistä kaikista.
— Mieluisia uutisia meille tuot, lausui Fincke. Kolmeen vuoteen en ole kuullut niin mitään tyttärestäni. Harvoin saadaan sanomia tänne erämaahan, ja kirjettä saattaa sitä paitsi monta estettä kohdata tuolla pitkällä matkalla Puolasta.
Niilo sai istua kertomassa kaikki minkä tiesi noista rakkaista sukulaisista, Sigismund kuninkaasta ja hänen harrastuksistaan, Flemingistä ja metelistä Pohjanmaalla.
Talonpoikain kapina huoletti suuresti Götrik Finckeä.
— Tunnen Suomen talonpojat, hän sanoi. Heihin voipi luottaa, ja kun valtakunta on vaarassa, antavat he viimeisen roponsa ja viimeisen miehensä talosta sitä puolustamaan. Mutta jos arvelevat kenen hyvänsä tahtovan tehdä heille vääryyttä, ovat he taipumattomat, ja jos kysytään, käyvät ennen kuolemaan kuin pakolla luopuvat oikeudestansa. Minun mielestäni olisi Klaus Flemingin pitänyt arvata etteivät Pohjanmaan talonpojat hyvällä kärsisi, että hänen sotamiehensä kantavat veroja, joita talonpojat pitävät laittomina. Myöskin tietää Klaus Fleming varsin hyvin, että herttuan ystävät ja kätyrit kyllä pistävät nokkansa joka paikkaan, missä vain huomaavat mitään tyytymättömyyttä Flemingin hallitukseen. Ja Pohjanmaalla on heillä, asiain näin ollen, erittäin sopiva ala kujeillensa.
Niilo kertoi nyt yhtymyksestään Olavi Sverkerinpojan kanssa tornirappusissa ja miten hän oli ruvennut häntä epäilemään. Mutta Götrik Fincke pudisteli päätänsä sanoen:
— Olavi Sverkerinpoika on tosin kevytmielinen ja horjuva mies; tunnen hänet hyvin. Mutta Johana kuningas luotti häneen suuresti, ja Sigismundille on Olavi niinikään osoittanut uskollisuutta ja palvelevaisuutta. Tämän tietää kyllä herttua, joka pitänee häntä ennemmin vihollisena kuin ystävänä.
— Niin, niin, sanoi vanha kirkkoherra vakavasti. Näin maailman viimeisinä aikoina on saatu semmoisia nähdä, ett’ei kenkään tiedä sanoa kuka on ystävä, kuka vihollinen. Kun kuninkaallinen veli myrkyttää veljensä, kuka silloin tietää uskoa ketään?
Kun illallinen oli syöty, jätti Niilo Fincken ja kirkkoherran siihen oluttuoppejansa kallistelemaan ja istui kihlattunsa kanssa penkille salin perään. Siinä sai nuoriväki olla kenenkään häiritsemättä, sillä suuri kahden maattava sänky raskaine esiriippuineen salasi heidät melkein kokonaan pöydässä-istujilta.
Niilo oli tullut lapsuutensa kotiin, tuo omituinen tunne rinnassaan, joka aina valtaa tuntemattomia vaiheita kohden käyvää ihmistä. Mutta tuskin oli hän astunut sen kynnyksen yli, kun tämä tunne katosi ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut poissa ainoastaan hyvin vähän aikaa. Hänen Ebban nähdessään, heräsi lapsuuden ystävyyden muisto, valaen hänen sydämeensä lämmön, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Tämän uuden ja tuon vanhan tunteen kesken oli sama väli kuin se mikä eroitti pienen tytön, jonka hän jätti kotoa lähtiessään, siitä kauniista, korkeakasvuisesta neitsyestä, joka nyt tarjosi hänelle tulijaissuudelmansa. Pienoisesta Ebbasta oli tullut rehevä, voimakas neitonen — mutta kuitenkin oli hän samana: samat vaaleat hiukset, samat siniset silmät, sama iloinen hymy huulilla ja sama lämmin käsi. Hänen kuvansa ei ollut haihtunut nuorukaisen sydämestä; se oli levännyt siinä hyvässä säilössä kuin kukkanen silmikossaan, puhjetakseen nyt kukoistukseensa ja täyttääkseen koko hänen olentonsa onnellisuudella ja ihastuksella.
— Ollessasi poissa nuo pitkät, pitkät vuodet, ajattelitko usein minua? Ebba kysyi. Hän nojasi päänsä sulhonsa olkapäälle, katsellen häntä kostea kiille sinisissä silmissään.
Niilo laski silmänsä alas.
— Kuten tiedät, olin vielä lapsi, kotoa lähtiessäni, lausui hän viivytellen. Lapsen mieli on vilkas, ja alituisissa sota-seikkailuissa ja vaaroissa koskettavat sitä niin monet uudet vaikutukset. Ja niinpä lapsuuden koti vähitellen vaipui ikääskuin siintävään kaukaisuuteen. Usein ajattelin sitä ja sinua; mutta kaikki oli niin kaukana muistissani. Kuitenkin tunsin miten se minua piteli näkymättömillä siteillä, miten teidän ajatuksenne ja onnentoivotuksenne minua seurasivat. Mutta ajatellessani silloin valkokutrista neitosta tuolla kaukana Hämeessä, en kuitenkaan tuntenut samaa hurmaavaa autuutta kuin nyt. Rakastiko hän minua vielä? Kukapa sen tiesi? Ja rakastinko minä häntä niinkuin morsiatansa rakastaa? En tiennyt siihen mitään vastata, en tietänyt edes mitä se oli.
— Ja nyt? kuiskasi Ebba tuskin kuulten, antaen tuon kauniin pään hiljoilleen vaipua alaspäin.
— Nyt Ebba, nyt sen tiedän! nuori ritari lausui, riemuileva ilo äänessään; ja kietoen vahvan käsivartensa neitosen vyötäisille, veti hän hänet luoksensa ja suuteli häntä ensi kertaa niin, kuin rajuava rakkaus suutelee, hurmaavana, hehkuvana, pyörryttävänä.
Götrik Fincke heitti paikaltaan pöydässä silmäyksen tuonne nuorten puoleen. Hänen harmaapartainen, iloinen naamansa loisti ylpeyttä ja mielihyvää, ja hän viittasi kirkkoherralle että tämäkin katsoisi sinnepäin.
Kirkkoherran silmät samosivat sitä suuntaa, hän hymyili lempeästi, tarttui hopeatuoppiin, kilisteli, kallisteli ja sanoi, tuttavallisesti nyykyttäen päätänsä:
—Bibemus in nomine Jesu!
Nyt seurasi onnen päivät. Ennen aavistamattoman autuuden vallassa elivät nuo nuoret ainoastaan toinen toistansa ja rakkauttansa varten. Elämä oli alkanut heille uudestaan, ja tuskinpa ymmärsivät he, miten koskaan olivat voineet olla erillään toisistansa.
Päätettiin pitää häät ensi keväänä. Valtakunnalla oli nyt rauha, ja Niilo voisi sentähden jäädä kotiin hoitamaan suurta maatilaa, Fincken oleskellen Olavinlinnassa. Lumen sulaessa ja kiurujen tullessa hekin viettäisivät nuoruuden ja onnellisuuden juhlaa.
Rauhallista oli, valoisaa ja lämmintä Porkkolan isossa tuvassa, ja onni yhdisti sen asukkaat näkymättömine kultalankoineen.
Ulkona tuiskui lumi niin valkoisena ja puhtaana lakeiden metsien ja kenttien päälle. Muutamain kuukausien kuluttua se taas oli muuttuva vedeksi auringon vaikutuksesta.
Mutta ken voi sanoa lumen tultua, kuinka monta kyyneltä on vuotanut, kuinka monta onnea hävinnyt, ennenkun se jälleen on kerjennyt sulaa?
Iso tupa Porkkolan kartanossa oli somistettu ja koristettu jouluksi. Seinät olivat verhotut valkoisella palttinalla ja penkit samettisilla ja silkkisillä kankailla ja tyynyillä. Lattia oli peitetty oljilla ja pöytä katettuna. Suuressa takassa leimusi kunnollinen valkea.
Vasta tulleena joulusaunasta, jonka kuuma vielä purppurana paahtoi hänen poskillaan, astui Ebba tupaan ja näki asiain olevan hyvässä järjestyksessä. Jos hän jo oli rehevä ja kaunis yksinkertaisessa arkipuvussaan, jommoisena hänet näimme rukkinsa vieressä, niin oli hän, jos suinkin, vieläkin kauniimpi nyt tuossa ruumiinmukaisessa samettihameessaan, joka päästi hänen muotonsa näkyviin koko sen nuorteassa uhkeudessa. Kaunista päätä verhoi suuri, kankea samettikaulus ja valkoinen kursio ikääskuin hänen kauneuttaan kartuttavana kehyksenä, ja nuo hienot kädet näyttivät tavallista valkoisemmilta ja pehmeämmiltä, pistäen ulos ahtaiden hihojen pitsi-manseteista. Paksut, moninkertaiset kultaketjut riippuivat kaulassa ja rinnoilla, ja hopeavyö oli vyötäisillä.
Nyt tulivat Götrik Finckekin ja Niilo sisään. Iloista joulua toivotettiin toinen toiselleen, ja suuri kolmihaarainen, keskellä pöytää seisova joulukynttilä sytytettiin. Kaikki talonväki kokoontui nyt veisaamaan jouluvirttä. Palvelijat seisoivat ovensuussa, mutta Fincke lähestyi miehiä ja vei heidät väkisinkin istumaan penkeille, ja Ebba pahoitti vaimoväkeä tekemään samoin. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, alkoi Fincke itse virren, ja Ebba, Niilo ja väki yhtyivät lauluun. Joulun rauha ja ilo asui kaikkien rinnassa, ja monissa vaivojen ja vuosien rypistämissä kasvoissa kiilteli liikutuksen kyynel.
Virren loputtua Fincke lausui;
— Kas niin, hyvät ihmiset, nyt on joulu tuvassa. Maistukoon kaikille jouluruoka ja jouluolut ja olkaa iloiset. Kerta vain vuodessa joulu!
Vanha talonvouti astui esiin, kätteli Finckeä, Niiloa ja Ebbaa ja toivotti iloista joulua. Toiset seurasivat vuorossaan, ja sitten vetäysi väki jälleen ovelle, mennäkseen väen-tupaan, jossa jouluruoka vartosi.
Silloin kuului hevonen täyttä laukkaa tulevan pihalle. Kiireiset askeleet kajahtivat etehisessä, ovi temmattiin auki ja muuan ratsastaja astui sisään.
— Herra Götrik, sanoi hän, talonpojat Pohjanmaalta ovat tuossa paikassa täällä. Monin tuhansin ovat he vaeltaneet Hämeenkankaan poikki, ja kaikkialla nousee rahvas yhtyen heihin. He sanovat aikovansa ko’ota ympärilleen koko Hämeen ja Savon väestön, valloittaa Hämeenlinnan ja Olavinlinnan ja sitten retkeillä Turkuun, ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi ja jättääkseen hänet herttualle. Kapinoitsijat ovat jo Nokian kohdalla. Kangasalla ja Pirkkalassa he ovat polttaneet ja ryöstäneet paljaiksi monen aatelismiehen talot.
— Vai niin, Pohjalaiset siis eivät juonittele ainoastaan omissa kotipaikoissaan, vaan kokevat yllyttää koko maan talonpoikia? Mutta mitä toimittaa sitten sotaväki? Miksi ei ajeta hajalleen noita kahakoivia moukkajoukkoja? huusi Fincke vihaisena.
— Sotaväki ei ole päässyt kokoontumaan, vaan sen on täytynyt joka taholla paeta talonpoikia. Knuut Kurki on kahdella sadalla ratsumiehellä hyökännyt heidän kimppuunsa Nokian luona, mutta hänen täytyi peräytyä.
— Mitä tekee sitten Klaus Fleming?
— Sitä emme tiedä.
— Niin, sanoi Götrik Fincke, tässä ei ole muu neuvona kuin lähteä Olavinlinnaan valvomaan, ett’ei Savon rahvas yhdisty kapinoitsijoihin. Joutukaa nyt että saamme vähä ruokaa ja juomaa, sillä meillä on pitkä matka tehtävänä. Toimita hevonen re'en eteen ja satulat hevosten selkään, sanoi hän, puhutellen talonvoutia, ja pidä sitten huolta talosta. Keräile kokoon ja kätke varmaan paikkaan mitä voi.
Miehet istuivat pöytään, mutta Ebba ei joutanut syömään. Hän ajatteli tuota pitkää matkaa, joka oli tehtävänä, ja pani vakkaan niin paljon kuin mahtui niitä ruokia, joita runsahin määrin oli valmisteltu jouluksi. Sitten neuvoi hän väelle mitkä arkut etupäässä olivat kannettavat pois säilöön ja kätköön ryöstäviltä talonpojilta, ladelIen yhteen arkkuun kaikki hopeat.
Tuskin oli tämä tehty, kun talonvouti tuli sisään ilmoittaen, että hevoset olivat valmiina; eikä aikaakaan, niin oltiin jo matkalla.
Lunta alkoi sataa, ja pakkanen oli jotoskin kova. Mutta Ebba istui huolellisesti käärittynä vällyihin, ja ratsastajilla oli suuret, karvanahoilla sisustetut viitat. Ajettiin hyvää ravia eespäin autiota seutua. Heidän päästyään pari penikulmaa kodista, kävi tie ylängön rinnettä ylöspäin, josta selvällä ilmalla näki hyvin kauvas seutujen yli. Harjun harjalla seisahti Götrik Fincke, joka ratsasti pienen retkikunnan etunenässä.
— Katsokaas, sanoi hän, osoittaen kaukana välkkyvää valkean valoa.Näkyypä todellakin todenteko tulevan. Siellä Porkkola palaa nyt.
Kamala tunne valtasi matkustajat. He tunsivat pakenevansa kapinoitsevaa kansaa, joka, mielettömänä liekuttaen vihan ja murhapolton soihtua, oli sytyttänyt ne liekit, jotka tuolla punaisina nousivat taivasta kohden, poroksi polttaen tuon rauhallisen, uutteran kodin.
Ja taasen lähti matkue liikkeelle. Oli pimeä metsässä, ja lumi kävi yhä syvemmäksi. Ankeammille, tuulelle alttiimmille paikoille tullessa, oli suuret kinokset tiellä, että oli vallan vaikea päästä eteenpäin. Hevoset alkoivat väsyä. Mutt’ei ollut enää pitkä erääsen taloon, jossa aiottiin olla yötä. Pian tuli näkyviin peltovainioita ja aitoja, ja tuosta jo kohtasi matkustavien silmiä välkkyvä, elähyttävä tulenvalo. Hevosiakin virkisti ihmisasuntojen läheisyys parempaan juoksuun.
Ja niin ajettiin viimein pihalle. Ovi oli lukitsematta, ja matkustajat astuivat sisään.
Savupirtti oli tehty paksuista hirsistä. Sen sisusta osoitti köyhyyttä ja likaisuutta. Oven pielessä seisoi kaksi laihaa hevosta ja huonoja lehmiä pilttuissaan. Tahrainen porsas makasi hyvässä sovussa muutamain pörhöpäisten, puoleksi alastomain lasten kanssa oljissa, joita hyvin ohuelta oli levitelty lattialle, jona puolestaan oli paljas, kovaksi poljettu maa. Raheilla istuivat tai makasivat pirtin muut asukkaat, puoleksi nukkuen, ja emäntä korjasi pois pari puukuppia, joissa oli ilta-aterian jäännöksiä — suolattua kalaa, mustanlaista puuroa ja leipää, jonka ulkonäkö heti osoitti että siihen oli sekoitettu koko joukko petäjäistä.
Vierasten astuessa sisään nousivat makaajat istualle, ja miehet ottivat lakit päästään, mutta muuten ei kukaan näkynyt tulijoista paljoa piittaavan, vaikka näin oli myöhänen. Ei ollut mitään tavatonta että talonpojissa etsi majaa maata kiertävät sotamiehet, vaikka toiselta puolen nämä vierailut eivät juuri olleet tervetulleita.
— Jumalan rauhaa, tervehti Fincke, riisuen viittansa ja pudistellen pois lumen takan vieressä. Tulemme tän’iltana pyytämään sinulta yösijaa, Lassilan Mikko.
Isäntä nousi nyt seisaalle ja kävi häntä, vastaan.
— Jumal’ antakoon! Tekö siinä siis olettekin, herra Götrik, sanoi hän nöyrästi kumartaen. Terve tulleeksi. Myöhään olette matkalla jouluiltana.
— Niin, vastasi Fincke, minun täytyy rientää Olavinlinnalle.
— Vai niin, sotaiset ajat on arvatakseni tulossa taas. Jumala varjelkoon maata. Se kyllä tarvitsisi rauhaa, tuosta kun Venäläiset täällä viimeiksi niin hirveästi hävittivät. Mutta käykää istumaan, käykää istumaan kaikki.
Götrik Fincken tunsi Savon rahvas lempeäksi ja hyväntahtoiseksi herraksi. Hän piti sotamiehiään hyvässä kurissa eikä sallinut heidän tehdä mitään väkivaltaa talonpojille. Sotaverojen ja sotamiesten elatusvarojen kannossa säästi hän talonpoikia minkä suinkin voi eikä lisännyt kovuudella kansan muutenkin raskasta taakkaa. Tästä syystä häntä yleisesti rakastettiin, ja Hämeenmaahankin ulottui hänen hyvä maineensa, jota vieläkin kartutti hänen omien alustalaistensa kiitokset. Missä milloinkin hän sentähden matkoillaan kävi sisään talonpoikien pirtteihin, tervehdittiin häntä hyvänä vieraana. Niinpä nytkin.
Fincken ja hänen seuralaistensa istuttua ja heidän käteltyänsä emäntää, sanoi isäntä:
— Saammeko tarjota matkustavaisille mitään suuhun, mitä talossa on?
— Ei, kiitoksia! vastasi Fincke. Olemme jo syöneet. Tarvitsemme vain lepoa, sillä me jatkamme matkaamme huomen-aamulta aikaisin.
— Mutta joulu-oluttamme pitää teidän kuitenkin maistaa. Äiti, tuoppas tänne hopeamalja: herra Götrikiile uskallamme kyllä näyttää meillä semmoista olevan, sanoi silloin isäntä.
Emäntä, joka paremmin valaistaksensa pirttiä oli sytyttänyt pitkän päreen ja pistänyt sen seinärakoon lähellä pöytää, otti arkusta vanhan, nikaraisen hopeamaljan, täytti sen oluella oven pielessä olevasta tynnyristä ja antoi sen syvästi niiaten Finckelle. Tämä veti kulauksen puoleksi käyneestä, vetelästä juomasta ja pani sitten maljan menemään toisille.
Siitä jo mentiin levolle. Sänkyjä tai vuoteita ei ollut antaa muita kuin isäntäväen oma, ja matkustajat pitivät parempana valmistaa itselleen leposijat niin mukavat kuin mahdollista vällyistään ja viitoistaan penkeille.
Emäntä piroitteli tuhkaa palaneille hiilille, työnsi vetoluukut paremmin ikkuna-aukkojen eteen ja sulki lakehisen.
Hetkisen mentyä oli yön hiljaisuus tuossa suuressa, pimeässä pirtissä, jossa ainoastaan ahkerasti laulavat sirkat olivat valveilla.
Varhain seuraavana aamuna olivat jälleen kaikki jaloillaan, matkustajamme retkeänsä jatkaakseen, talonväki joulukirkkoon lähteäkseen.
Lumituisku oli tauonnut, ilma oli kirkas ja kylmä. Talonväki ajoi edeltä, se kun paremmin tunsi tien. Hevoset olivat kulkusissa, ja kustakin re’estä pidettiin tulisoittoa, joka heitti leimuavan valonsa puihin ja lumelle. Hyvää vauhtia kuljettiin, ja nuo kaksi penikulmaa Hollolan kirkolle kuluivat nopeasti. Seutu tuli enemmän viljeltyä, mitä lähemmälle kirkkoa päästiin. Kaikkialla metsän rinteillä välkkyi tulisoittoja kuin liikkuvia tähtiä, ja kulkusten kilinää kuului etäältä. Viimeisellä penikulma-puoliskolla yhtyi yhtä mittaa uutta kirkkoväkeä kulkusineen ja tulisoittoineen retkikuntaan, joka siten piteni pitenemistään mitä likemmälle kirkkoa tultiin. Pyhäpäivän soitto kuului juhlalliselta kylmänä aamuna, kirkon korkeista ikkunoista loisti kynttilävalkeat, ja kirkkomäellä leimusi korkea rovio, joka oli muodostunut yhteen läjään heitetyistä tulisoitoista.
Kirkon lähellä erosi Fincken matkue muista, poiketen Mikkelin eliIson-Savon pappilaan vievälle tielle, johon he ens' aluksi aikoivat.
Omituiset tunteet rinnassaan he ajoivat valaistun temppelin ohitse, johon rahvas nyt kokoutui joulu-aamun varhaisena hetkenä. Heidän takanaan kuohui kapina. Heissä tosin ei ollut mitään syytä kansan vihaan, mutta se oli vyöryttävä veriset aaltonsa heidänkin päänsä päälle kuin muiden: sillä he olivat samaa sukukuntaa kuin kansan sortajat, vaikka itse eivät olleet sortaneet. Itsekukin tunsi, että nyt oli kova taistelu kestettävänä, jossa paljon enemmän kysyttiin kuin yksityisen henkeä ja omaisuutta, jossa itsekosto ja viha tahtoivat tunkea laillisen järjestyksen paikalle. Voi maata ja kansaa, jos tämä kapinajoukko tuli voitolle, jonka tietä jo alussa merkitsivät palavat talot!
Rauhallinen joulusaarna Hollolan kirkossa, joka kutsui heitä kellonsoitolla ja joulukynttilöillä, mutta, jonka pian taasen näkivät vaipuvan alas lumipeitteisten metsäin taakse, tuntui heistä viimeiseltä rauhan tervehdykseltä; kenties se rahvas, joka nyt tuossa temppelissä veisasi vastasyntyneen rauhan-ruhtinaan ylistystä, vielä samana päivänä oli vihan vimmassa heiluttava murhapolton veripunaista soihtua.
Kukaan matkustajista ei hiiskunut sanaakaan. Aamupakkanen oli tyly, ja he kääriytyivät tiivimmästi turkkiviittoihinsa. Hevoset korskuivat, ja reen jalakset kitisivät kylmettyneessä lumessa. Viljelysseudut katosivat; tie painui jälleen sisälle synkkään, pitkältä kestävään metsään.
Etelä-Pohjanmaalla oli vilkasta elämää. Kaikilta tahoilta kokoontuivat talonpojat, jättäen kotiin ainoastaan vanhukset ja lapset. Sotaväen vihattu ies oli nyt riisuttava ja rasitettu kansa valtaansa näyttävä.
Joulukuun loppupuolella oli talonpoikain sotajoukko ko’olla, noin tuhat miestä. Se oli nyt valmiina lähtemään liikkeelle.
Jaakko Ilkka, joka suomatta itselleen hengen rauhaa oli pannut kapinan toimeen ja nyt oli talonpoikaisjoukon pääjohtajana, puhallutti torvea merkiksi, että hän tahtoi puhua kansalle.
Joukko oli järjestynyt pienelle tasangolle aamupuhteessa, jonka ensimäiset vaaleat sarastukset juuri alkoivat näkyä puiden latvojen takaa.
Se oli kummallinen armeija: muutamat olivat varustetut pyssyillä, miekoilla, jousilla taikka keihäillä, mutta useimmat kirveillä, kangilla, nuijilla ja muilla lyömäaseilla. Myöskin osa säännöllistä jalkaväkeä, jotka olivat yhtyneet veljiinsä, näkyi heidän joukossaan, kantaen muutamia lippuja. Mutta kokonaisuudessaan olivat he ilman niitäkään sotaista järjestystä. Itsekukin piti huolta itsestään. Pitäjä- ja kylämiehet yhtyivät suuremmiksi tai pienemmiksi joukoiksi ilman johdotta; ainoastaan yksi asia oli yhteinen; viha sitä sortoa vastaan, jota he kaikki niin kauvan olivat kärsineet ja jota he nyt epätoivon rohkeudella yrittivät viskaamaan niskoiltaan.
Ilkka oli noussut seisomaan kivelle, ja hänen ympärillään olivat muut johtajat.
— Hyvät ystävät ja maamiehet, sanoi hän torven pitkäveteisten sävelten tauottua, me lähdemme nyt puhuttelemaan Klaus Flemingiä. Minä olen, kuten tiedätte, kerran ennen ollut hänen puheillansa. Silloin viskautti hän minut linnan syvimpään vankiluolaan. Arvatkaas mitä näin siellä! Näin, kun näinkin, menehtyneen kuolleen ruumiin mätäisessä olkiläjässä. Se oli mies Pohjanmaan puvussa. Rotat ja syöpäläiset olivat kalvaneet hänen kasvonsa, ett’en voinut häntä tuntea. Mutta hän kyllä oli joku teikäläinen, jonka Flemingin huovit olivat vieneet pois, hänen tahtoessaan puolustaa vaimoansa ja tyttäriänsä taikka ruis-vakkaansa ryöstäviä huovia vastaan. Kuollut vietiin pois, ja minä sain hänen vuoteensa. Moisia makuusijoja, näettekös, tarjoo meille Klaus Fleming. Mutta ystäväni eivät unohtaneet minua; he tulivat yön hiljaisuudessa ja ottivat minut ulos, ennenkun kärsimykset vielä olivat ehtineet viedä järkeäni tai rotat päässeet ruumistani järsimään. Tullessani sitten takaisin Pohjanmaalle, oli taloni poltettu karjoineen, hevosineen, haluineen päivineen. Mutta mitä puhunkaan tästä teille? Eivätkö Flemingin ryyttärit ole ryöstäneet teidänkin aittojanne ja latojanne ja rääkänneet teidän vaimojanne ja tyttäriänne? Eikö heidän keihäsvartensa ole koskeneet teidänkin selkiänne? Ettekö ole nälkää nähneet ja janoissanne olleet, sotamiesten istuessa teidän tuvissanne ahmien ruokianne ja juoden oluttanne? Pohjalaiset! Kun Ryssät ryntäsivät maahanne, puolustitte te itseänne kuin miehet ja ajoitte heidät pois, eivätkä he aivan väleen uskalla uudestaan tulla. Heitä oli kuitenkin monta vertaa enemmän kuin Flemingin ratsumiehet, joiden väkivaltaa te siivosti olette kärsineet. Tahdotteko säästää näitä pyöveleitänne nytkin vielä, kun tiedätte heidänkin olevan valtakunnan ja herttuan vihollisia ja kun herttua itse on käskenyt teidän hosua heidät päältänne nuijilla ja aidan-seipäillä, niinkuin rupisia koiria hosutaan? Ei, te ette tahdo heitä säästää. Flemingin pitää oppia tuntemaan kansan valtaa, ja jos hän salpautuu sisään linnaansa, niin revimme hampaillamme koko linnan hajalleen.
Raikuvat suostumushuudot seurasi näitä Ilkan sanoja. Hetken päästä hän taasen puhallutti torveen, merkiksi että hän tahtoisi puhua lisää, ja kun jälleen vaiettiin, jatkoi hän:
— Kaarlo herttua pitää meidän puoltamme. Hän on itse sanonut että saamme omin käsin hankkia oikeutta. Eilenkin vasta sain kirjeen eräältä hänen lähettiläitään Turussa, joka kehoittaa meitä pitämään puoltamme; kaikki kyllä käy hyvin. Olemme yhtenä miehenä jättäneet kotimme ja kontumme syöstäksemme sortajat kansan niskoilta. Seisomme tässä veljeksinä, jotka taistelevat saman asian puolesta. Jos joudumme tappiolle, niin Fleming ratsumiehineen meille verisesti kostaa. Mutta me emme tule tappiolle, sillä koko kansa on puolellamme. Mutta voitolle tullaksemme, täytyy meidän olla yksimieliset ja aina pitää yhtä. Kirottu olkoon sentähden se, joka nyt pettää kansan asian ja luopuu veljistään taistelussa.
Ilkka kohoitti kätensä ylöspäin, ja sotajoukosta kohosi niinikään, raikuvien suostumushuutojen kaikuessa, tuhannet kädet taivasta kohden. Naiset ja lapset, joita joukottain oli tullut saapuville jäähyväisiä sanomaan, itkeä nyyhkivät. Hetki oli juhlallinen. Se taistelu, jota nyt aljettiin, oli — sen tunsivat he sydämissään — taistelu kaikkien puolesta, oman pesän puolesta, talonpojan pirtin ja peltosaran puolesta koko Suomenmaassa.
Ilkan Jaakko viittasi, lähtötorvea puhallettiin, ja päällysmiehet etupäässä lähti talonpoikain sotajoukko liikkeelle Hämeenmaahan päin. Yksi osasto lähetettiin Paavo Palaisen ja muutamain muiden päällikköjen johdolla Savoon.
Tullessaan Nokian kartanolle, seisahtui sotajoukko, asettuen leiriin vaahtoavan Emäkosken niskalle, puolustukseksi erittäin sopivaan asemaan. Tässä hyökkäsi sen kimppuun Knuut Kurki, jonka kuitenkin pian täytyi vetäytyä takaisin. Tämä voitto elähytti vieläkin nuijajoukon luottamusta, ja mielet jännityksissä se hyvin turvatussa asemassaan odotteli Klaus Flemingin tuloa. Vakojat olivat ilmoittaneet, että tämä kolmen tuhannen, ratsu- ja jalkamiehen sekä muutamain vahvojen tykkien kanssa riensi kiitokulkua Turusta tänne päin.
Ilkka oli jo nuijajoukon lähtöä tehdessä levottomuudella huomannut, miten puuttuva järjestys ja kuri vallitsi miehissä. Mitä edemmäksi joukko joutui, sitä pahemmaksi kävi epäjärjestys. Talonpojat eivät voineet hillitä ryöstämisen kiusausta ja tuskin yhtäkään oli koko joukossa, joka ei olisi kantanut suuria taakkoja kaikenlaista aateliskartanoista otettua tavaraa. Olutta ja paloviinaa virtasi tulvanaan, ja juopumus synnytti tappeluja ja eripuraisuutta. Ilkka ja muut päämiehet olivat ryhtyneet tähän taisteluun väkivaltaa ja sortoa vastaan loukatun oikeudentunteen vaikutuksesta, vapaa talonpoika kun tahtoi vastustaa itsevaltaisten herrain ja sotamiesten laittomaa mielivaltaa. He panivat arvelematta henkensä ja onnensa alttiiksi kansan asian puolesta. Kovasti he tuskistuivat nyt tuon kevytmielisen huolettomuuden tähden. Turhaan kokivat he ylläpitää jonkinmoista järjestystä. Kuta useampia päiviä toimeton odotus kesti, sitä löyhemmiksi ja veltommiksi kävivät mielet, ja talonpojat rupesivat ikävöimään kotiin helposti saatuine tavaroineen. Ilkka oli liikkeellä yöt päivät. Hän huomasi tavallisesti vahtimiesten olevan poissa paikoiltaan taikka juopuneina ja nukkuvina. Väki suoraan kieltäytyi häntä tottelemasta, kuleksi ympäristössä ryöstöretkillä ja valitteli kovasti, kun ei saanut ottaa lisää, vaan kun täytyi muka venyä täällä toimetonna, sill’aikaa kun ehkä muut ehtivät ohitse vieden kaiken saaliin.
Täll’aikaa läheni Fleming sotaväkineen. Uhkaava vaara palautti järjestyksen nuijajoukon hajallisiin laumoihin, ja kun Fleming vuoden viimeisenä päivänä saapui Pirkkalan pappilaan, — jossa ainoastaan kaitainen harju eroitti hänen armeijansa nuijajoukosta, — ja alkoi hyökkäyksen, kohtasi häntä urhokas vastarinta. Tappelu kesti koko tuon lyhyen talvipäivän, ja illan suussa täytyi Flemingin lakkauttaa hyökkäys. Tykit eivät vielä olleet ehtineet perille, mutta myöhemmin illalla niitä odotettiin. Niiden avulla oli tappelu seuraavana päivänä uudistettava.
Hyökkäyksen vielä paraikaa kestäessä, tuli Flemingille tieto, että Etelä-Hämeen rahvas oli tarttunut aseisin ja nyt ryntäsi eteenpäin yhtyäksensä nuijajoukkoon. Tila saattoi siten käydä vaaralliseksi. Jos Pohjalaisten onnistui asemansa säilyttää, saisivat hänen sotajoukkonsa nuo uudet kapinoitsijat selkäänsä, ja silloin saattoi tappelun päätös käydä epävarmaksi.
Olavi Sverkerinpoika, joka oli seurannut Flemingiä Turusta voidakseen katsella tapausten menoa läheltä ja ohjataksensa niitä aiheittensa mukaan, oli kuitenkin urkkijainsa kautta saanut tietää, että kapinajoukko melkein oli hajoomaisillansa, ja oivalsi, että tykkien avulla tapahtuva hyökkäys seuraavana päivänä varmaankin oli sen ajava hajalleen kuin höyheniä tuuleen. Että, semmoinen voitto suuressa määrässä vahvistaisi Flemingin valtaa, oli varsin selvä. Tätä ehkäistäksensä koki hän saada Flemingiä sopimuksenhieromiseen. Marski ens’aluksi ei tahtonut semmoisesta kuulla puhuttavankaan. Mutta Olavi Sverkerinpoika koki kumota kaikki hänen aikeensa. Rangaistus saavuttaa heidät sitä varmemmin, arveli Olavi, kun he jälleen ovat hajallaan kotipaikoillansa. Nyt olivat he voittoisasti torjuneet kaksi hyökkäystä peräkanaa ja olivat kahta vertaa rohkeammat menestyksensä johdosta. Epätietoista oli, kävisikö ajaa heidät heidän asemastansa, ja jos marskin olisi pakko peräytyä, niin olisi se seikka ilmoitusmerkkinä yleiseen kapinaan kautta koko maan. Silloin olisi sopimuksen-hierominen myöhäistä, Nyt sitä vastoin kävisi se laatuun, Flemingin hukkaamatta kunniaansa. Fleming voisi olla arvelevinaan, että kansaa olivat viekoitelleet ja yllyttäneet kapinan johtajat, vaatia, että nämä jätettäisiin hänen haltuunsa, ja luvata, että tuo vihattu linnaleiri lakkautettaisiin.
Toisten päällikköjen neuvosta ja etupäässä karttaakseen tarpeetonta verenvuodatusta, päätti Fleming viimein suostua tähän ehdoitukseen. Knuut Kurki, Aabraham Melkiorinpoika, joka itse oli tuonut tiedon Flemingille kapinan syttymisestä, ja Olavi Sverkerinpoika lähetettiin sopimusta hieromaan.
Tässä kysyttiin varovaisuutta, ja tahallansa kiersivät he kapinan johtajia, alkaen hieromisiansa sen parven kanssa, joka oli vartioimassa lähinnä Flemingin leiriä.
Heidän asiansa luonnistui paremmin kuin olivat odottaneetkaan, ja kiittää saivat he siitä Olavi Sverkerinpojan puhetaitoa. Kuullessaan pääsevänsä linnaleiristä, talonpojat arvelivat saavuttaneensa mitä olivat kapinallaan tarkoittaneet. Enin osa ikävöi kotiin, saatuaan kyllikseen sota-elämän tavattomista vaivoista. Heidän mielestään Olavi oli oikeassa, väitellessään että he nyt kunnialla saattaisivat palata tiloillensa, jossa heidän käsiään tarvittiin talvitöitä varten, sekä että heidän myöskin pitäisi iloita, koska vielä olivat hengissä. Flemingin väki oli muka ollut väsyksissään pitkästä matkasta, eikä tykit vielä olleet ehtineet perille. Mutta pian oli tästä toista tuleva. Parasta oli sentähden tyytyä varmaan rauhaan ja sovintoon, koska tuleva tappio oli yhtä varma. Ennen pitkää tulisi muka kuningas Sigismund kotiin valtakuntaansa, ja silloin heidän asiansa tutkittaisiin Ruotsin lain ja oikeuden mukaan. Mutta ne, jotka olivat houkutelleet heitä rikkomaan maan rauhaa, — Ilkka, Pouttu ja Kontsas —, tulisi heidän antaa hallustaan, säilytettäviksi kunnes kuningas saapuisi. Nämä muka oikeastaan syylliset olivatkin, eikä he.
Välipuheiden päätökseksi jäi, että talonpojat lupasivat puhutella toisia ja sitten antaa vastausta. Tämä tulikin illemmalla. Talonpojat sanoivat suostuvansa marskin ehtoihin, ja seuraavana aamuna jätettäisiin Ilkka ja muut päämiehet Flemingiläisten haltuun.
Kaikki siis oli käynyt Olavi Sverkerinpojan laskujen mukaan. Mutta jos Flemingillä vain oli johtajat hallussaan, niin oli kapinakin samassa kukistettu. Tätä ei Olavi Sverkerinpoika tarkoittanut, ja hän antoi sentähden Ilkalle ja muille kapinan päämiehille salaa tiedon Flemingin ja talonpoikain kesken tapahtuneesta sopimuksesta.
Sydänyön aikana hiipi sitten yksinäinen mies varovaisesti talonpoikain leirin läpi. Se oli Ilkka. Maantien vieressä oli rekiä toinen toisensa perästä, täynnään kaikellaista saalista, ja hevoset olivat sidottuina rekiin. Hän irroitti lähimmän hevosen, hyppäsi sen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa tiehensä. Päästyään kappaleen matkaa leiristä, katsahti hän taaksensa, mumisten hampaistaan:
— Kirottu olkoon se, joka pettää veljensä tappelussa!
Siitä katosi ratsastaja uuden vuoden sydänyön pimeyteen.
Matkakuormia ja miehiä, raskaat taakat seljässä, alkoi nyt parvi toisensa perästä lähteä liikkeelle leiristä. Eihän ollut enää mitään sodan syytä, miksi siis jäätäisiin siihen? Olipa ikääskuin itsekukin olisi tahtonut rientää pois siitä paikasta, jossa yhteisen asian ja päällikköjensä hengen olivat pettäneet, — jättäen toisille kavalluksen täyttämisen.
Kun ne, joiden tuli ottaa Ilkka ja muut päälliköt kiinni unesta, eivät löytäneet heitä, ja kun selvisi että he olivat paenneet, joten siis ei voitaisi antaumis-ehtoja täyttää, valtasi sanomaton kauhistus kapinajoukon. Ei sitä ollut, joka olisi pystynyt kannattamaan kuuliaisuutta. Kavalluksen kautta olivat viimeisetkin järjestyksen siteet katkenneet, ja nyt hajaantui kaikki hurjaan sekamelskaan. Mustana kuohulaineena, joka sulkunsa särkee, samosi nuijajoukko lujasta asemastaan Nokian kosken luona pohjoseen päin. Pimeys esti lähtemästä erästä osastoa, joka piti leiriään ahtaassa notkossa korkeiden metsämäkien välissä, ja niinpä sytytettiin soihtuksi läheinen heinälato palamaan.
Palavasta ladosta lähtevä valo saattoi Flemingin vartiamiehet aavistamaan, ettei kaikki ollut aivan säntillään. He hiipivät hiljaa eteenpäin ja huomasivat leirin tyhjäksi.
Saadessaan tiedon nuijajoukon paosta, luuli, Fleming että talonpojat olivat tahtoneet häntä pettää, korjaten sekä omansa että johtajainsa luut. Hän pani sentähden ratsuväkensä ajamaan pakenevia takaa. Kaksi penikulmaa Nokiasta huovit saavuttivat talonpoikien joukon, joka ei ollut varustettuna mihinkään puolustukseen, ja vuoden ensimäisen päivän koitossa alkoi nyt verinen teurastus. Tässä ei ollut muuta pelastuksen neuvoa kuin kiireinen pako. Kun raskaita kuormia ei niin pian saatu tyhjiksi, jäivät ne siihen, taikkapa leikkasivat talonpojat reikiä herraskartanoista ryöstämiinsä säkkeihin ja höyhenpatjoihin, niin että jyvät vuotivat ulos tietä pitkin ja höyhenet paksuna pilvenä peitti ilman. Kantajat heittivät menemään raskaat hopeanyyttinsä ja muut taakkansa, samoten metsien syvyyteen, johon ratsuväki ei saattanut heitä seurata. Pitkälle aamupuoleen kesti vainoa ja verisaunaa, ja sen kulkua merkitsi kuolleiden ruumisten kasat tuon kahdentoista penikulman metsän keskikohdalle, joka oli Satakunnan ja Pohjanmaan välissä.
Kirous oli kohdannut nuijajoukon, kavallus oli saanut verisen palkkansa.
Jo ennen päivän koittoa oli Olavi Sverkerinpojan lähettämä salainen sanansaattaja matkalla Turkuun. Tämä viesti vei Filippus Kernille Turun linnassa kirjettä Olavilta Kaarlo herttualle, jossa Olavi ilmoitti miten Nokian luona oli käynyt, miten hänen oli onnistunut pelastaa talonpoikais-joukon johtajat ja miten muka kapina oli levinnyt Hämeesen ja Savoon. Hän itse kirjoitti — herttuan palvelija — aikoi nyt lähteä Olavinlinnaan, koettaaksensa saattaa Savon asiat parahimmalle tolalle.
Vaivaloisen, väsyttävän matkan tehtyänsä suunnattomien autioseutujen halki, saapui Götrik Fincke seurueineen onnellisesti Olavinlinnaan — "Savonlinnaan", ”Uuteen-linnaan”, Täällä jo tiedettiin talonpoikain kapinasta. Koska muka syvimmän rauhan aikana elettiin, oli linnassa ainoastaan heikko, parin sadan miehen varustusväki. Yön ja päivän halki Fincke sentähden lähetti sanansaattajat pitäjiin väennostoa varten, kuten tapana oli Ryssien rynnätessä maahan. Mutta ainoastaan; puoli toista sataa talonpoikaa linnan lähimmästä, ympäristöstä noudatti kutsumusta. Kaikissa muissa paikkakunnissa rahvas lähti liikkeelle yhtyäksensä odottamiinsa nuijamiehiin. Uhkaavan vaaran oivaltaen, lähetti Fincke sentähden Ientoviestit: Wiipuriin ja Käkisalmeen apuväkeä pyytämään.
Sill’aikaa rupesi siellä täällä savupilviä etäältä nousemaan, ja päivä päivältä pienempään piiriin supistuivat ne linnan ympärille. Tiedettiin jo että tällä lailla nuijajoukko tietänsä merkitsi. Kauvan ei voinut kestää ennenkun se oli linnan edustallapa Götrik Fincke käski kaikkien olla varuillansa jaa kahtamoitsi vartiamiehet. Linna oli luja ja hyvinä varustettu. Virrat kummallakin puolen sitä kalliosaarta, johon se oli rakennettu, olivat väkevät, ja niistä oli hyvä puolustus. Kunhan vain oltiin varuillansa, voitaisiin kyllä kestää piiritys, kunnes ehtisi apua tulla.
Eräänä iltana ilmoitti vahti että toisella puolen virtaa sytytettiin joku merkkituli. Muutama minuti myöhemmin ilmoitettiin taasen että Olavi Sverkerinpoika oli tullut, tuoden sanomia Flemingiltä.
Niilo oli vartioimassa portilla. Kun näiden molempain miesten silmät kohtasivat toisensa leimuavien tervatuohusten valossa, joita kaksi sotamiestä piteli ja jotka täyttivät porttiholvin punaisella, tärähtelevällä loisteella, tunsi hauet Olavi heti, ja hänen punaverevät kasvonsa saivat omituisen, terävän piirteen, joka ei jäänyt Niilolta huomaamatta. Se heti valtasi hänen mielensä niin, että Niilo vasta jälestäpäin tuli huomanneeksi, että Olavin seurassa oleva nuori mies tuntui hänestä vanhalta tutulta, vaikk’ei hän voinut muistaa ken se oli.
Niilosta tuntui kuin olisi Olavin tulosta linnaan synkkä onnettomuuden aavistus tahtonut vallata hänet. Tuossa punaisessa päässä oli jotakin kavalaa ja julmaa, jotakin niin epärehellistä, että Niiloa ihmetytti etteivät kaikki sitä heti huomanneet. Mutta hän ei aikonut jättää häntä silmistään, ja jos Götrik Fincke vanhanaikaisessa hyväntahtoisuudessaan ja rehellisyydessään oli liian herkkäuskoinen, niin tahtoi hän, Niilo, olla tarkasti varuillansa. Näin hän ajatteli, edes takaisin kävellessään linnapihalla tuon tunnin ajan, jonka hänen vartiovuoronsa vielä kesti.
Mutta hänen ajatuksensa alkoivat pian käydä toista suuntaa. Heti kun kapina olisi saatu kukistetuksi, aikoi Götrik Fincke palata takaisin Porkkolaan. Palanut talo oli rakennettava uudestaan, ja kesällä pidettäisiin Ebban ja hänen häänsä ilolla ja riemulla. Tuo pitkä matka, jonka olivat yhdessä tehneet, oli vieläkin hellemmästi yhdistänyt heidän sydämensä, joissa nyt kahta vireämpänä värähteli nuoruuden lemmen voimakas, pyhä hehku. Sielu täynnänsä suloisia unelmia käveli hän tuolla ahtaalla linnapihalla päästä toiseen, olematta millänsäkään talvi-illan terävästä pakkasesta, joka sai vahtien sormet kangistumaan tapparakeihäiden ympärillä.
Olavi Sverkerinpojan tulo Olavinlinnaan vaikutti melkoisen muutoksen sen hiljaisessa elämässä. Götrik Fincken odottaessa apujoukkoja, kierteli, kun kiertelikin, Olavi linnan varustusväessä, kiivaasti moittien Fincken toimettomuutta. Mahtavan talonpoikaisjoukon Nokiassa oli Fleming ajanut hajalleen muutamien ratsumiesten avulla, sanoi hän, ja se oli vain pelkoa Fincken puolelta, ett’ei hän antanut väkensä lähteä ulos kurittamaan kapinoitsevia moukkaparvia. Täällä istuttiin pelkurimaisesti linnan vahvojen muurien takana ja annettiin, talonpoikien polttaa ja hävittää ihan sotamiesten nenän alla. Olipa häpeä uljahille sotilaille tuolla tavoin pistäytyä piiloon. Koko armeija pitäisi heitä pilkkanaan.
Yleinen napina Finckeä vastaan alkoi päästää valloilleen, eikä sitä päivää ollut, jona ei varustusväki olisi pyytänyt saadaksensa suorita ulos. Mutta Fincke kielsi. Hän tunsi tuon uhkaavan vaaran eikä tahtonut antaa alttiiksi väkeänsä eikä linnaa.
Ebbaan oli Olavi Sverkerinpoika heti ensi hetkestä tehnyt inhoittavan vaikutuksen. Miehen väijyvä katse häntä tuskitti, varsinkin koska se ehtimiseen seurasi häntä, heidän sattumalta yhtyessään taikka samassa huoneessa ollessaan.
Eräänä päivänä ilmoitti hän nämä tunteensa Niilolle, heidän yhdessä istuessaan tornikamarissa.
— Mikä minua myöskin huolettaa, lisäsi Ebba, on se että hän niin kummallisesti, vihaavasti katselee sinua. Hänellä ei totta tosiaankaan ole mitään hyvää mielessä. Kavahda häntä.
— Rakas Ebba, vastasi Niilo hymyillen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, ei mitään hätää minusta, ja Olavi ritari katselee alinomaa sinun puoleesi, hän kun on vanha hovimies ja tottunut ihailemaan naisten kauneutta.
— Mutta hänen katseensa on niin kolkko, että se jäätää vereni, väittiEbba.
— Hiljaisuus ja yksinäisyys täällä ikävystyttävät sinua. Tottunut kun olet siellä isäsi talossa emäntänä käymään ja pitämään silmällä kyökkejä, aittoja ja navettoja, jakelemaan töitä palvelustytöille ja itse työskentelemään aikaisin aamusta asti, tuskittaa sinua joutilaisuus täällä. Ethän sinä voi istua ryyppäävien sotilaiden parissa linnasalissa, ja täällä ylhäällä on sinulla ympärilläsi ainoastaan nuo harmaat, alastomat kiviseinät. Näiden sylenpaksujen muurien sulkemana täytyyhän sinun tuntea olevasi kuin vankilassa, ja katselussasi ulos ikkunasta, joka oikeastaan onkin vain tykki-aukko, näet tuon ahtaan linnapihan ja niin pitkälle kuin silmä kantaa ainoastaan jäätyneitä järviä ja synkkiä metsiä, ilman ainoatakaan ihmisasuntoa. Ei sovi semmoinen nuorelle tytölle.
Sillä tavoin koki Niilo häntä lohduttaa, mutta Ebba ei kuitenkaan voinut päästä siitä ahdistuksesta, joka oli hänet vallannut tuosta hetkestä lähtein, kun hän ensi kertaa linnasalissa ojensi Olavi Sverkerinpojalle tervehdysmaljan.
Täll’aikaa oli tullut sanansaattaja talonpoikain sotajoukosta. Hänellä oli muassaan kirje Grötrik Finckelle. Kirje oli ruotsiksi kyhätty ja siinä sanottiin, että kapinoitsijat olivat tulleet etsimään linnaleirin ratsumiehiä ja muita, jotka olivat olleet yksissä neuvoin Klaus Flemingin kanssa ja pitäneet vihaa talonpojille ”eikä muuta tehneet kuin ryöstäneet, raastaneet ja väkisin vieneet, mitä ovat käsiinsä saaneet”, sekä että talonpojat pyysivät Finckeltä vastausta, tahtoiko hän linnoineen antautua saman herran alaiseksi kuin he, nimittäin Kaarlo herttuan. Kirje, päivämäärältään Joroisista, loppui sanoihin: "Thet ähr Gemene Mans villie", se on yhteisen kansan tahto.
— Vai niin, huusi Fincke vihoissaan sanansaattajalle, ainoalla kädellään kirjeen hitaisesti avattuansa ja sen ääneensä luettuaan. Vai niin, tahtovat opettaa minua tuntemaan kansan tahtoa. On olemassa ainoastaan yksi tahto Ruotsin valtakunnassa, ja se on armollisen kuninkaamme tahto, ja Ruotsin vanhan lain nojassa käskee se, että jokainen kavaltaja on rangaistava. Mene ja sano tovereillesi se, sinä kirottu koira.
— Herra Götrik, lausui Olavi Sverkerinpoika nyt, ettehän aio päästää tuota lurjusta pois kurittamatta. Hän on ansainnut läksyn, joka voi opettaa hänelle ja muille talonpojille, mikä siitä seuraa, kun kehoitetaan Götrik Finckeä kavaltamaan kuningastansa ja valtakuntaa. Jumal’avita, minä hakkauttaisin poikki ne kädet, jotka tuovat mulle moisia kirjeitä.
— Niin, te olette oikeassa! Viekää hänet pois ja hakatkaa poikki hänen kavaltavat kätensä, komensi Fincke, jonka viha oli yltynyt ylimmilleen Olavi Sverkerinpojan ivallisella äänellä lausumista sanoista. Viekää hänet pois! Heti paikalla!
Sotamiehet veivät kuolon-kalpean talonpojan pois. Hetken päästä kuului kauhea valitushuuto linnapihalta.
Ebba ja Niilo kuulivat huudon, riensivät ikkunalle ja katsahtivat alaspäin. He näkivät silloin jotakin, joka saattoi semmoisiin näytelmiin tottumattoman Ebban veren jähmettymään kauhistuksesta ja raa’alla julmuudellaan kovasti kuohutti Niiloakin. Kaksi sotamiestä piti talonpoikaa kiinni, kolmas piti hänen vasenta kättänsä nostettuna muuria vasten, samalla kun yksi kohoitti tapparakirvestään, jonka leveä terä valui verta. Talonpojan oikea käsivarsi venyi hervotonna hänen sivullaan, ja veri parskui virtana pitkin poikkihakattua kättä, joka vielä kapeasta liuskaleesta riippui kiinni käsivarren tyngässä. Nyt heilahutti sotamies tapparaansa. Toinen käsi putosi, kokonaan katkaistuna käsivarresta, linnapihan kivitykselle, ja kauttaaltansa verissään vaipui talonpoika, pää löyhänä riippuen, alas pyöveliensä väliin.
Väristen ja kalpeana kuin lumi linnan-katolla, puristihe Ebba kiinni Niilon käsivarteen. Yhtäkkiä huutaa parkaisi hän kovasti. Peljästyen seurasi Niilo hänen katsettansa, joka ikääskuin kangistuneena ja kauhistuksen valtaamana oli kiintynyt vastapäätä olevan linnasalin ikkunaan.
Ikkunasta näkyi Olavi Sverkerinpojan punainen pää, suurelta veripilkulta näyttäen, ja noista vaanivista kasvoista heijasti ilkeys ja katkera verenhimo, niinkuin myöskin hekkumallinen nautinto tuon hirveän näytelmän katsomisesta. Ken nyt olisi ollut hänen lähellään, olisi kuullut hänen mumisevan: "tuo vasta oikein on ärsyttävä moukkia".
Hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Jos, kuten hän otaksui, sotaväki liian aikaisin lähtisi ulos ja vihastuneet talonpojat sen voittaisivat, niin linna epäilemättä joutuisi heidän haltuunsa, ja silloin ei kapina enää olisi helppo kukistaa. Hän itse anastaisi sitten, nojautuen salaisiin valtakirjoihinsa, komennon linnassa ja pitäisi tätä herttualle saatavissa, Kapina pääsisi tämän menestyksen kautta uuteen vauhtiin, ja valloitus-armeija tulisi sen vaaran alttiiksi, että kapinoitsijat piirittäisivät heidät kaikilta puolin. Ja sitten — —. Hän heitti himoavan silmäyksen vastapäätä olevaan ikkunaan, jossa hän oli nähnyt Ebban haamun.
Heti hänen Olavinlinnaan tullessaan oli kiihkoinen intohimo tuohon kauniisen tyttöön hänet vallannut. Että Ebba oli kihloissa Niilo Iivarinpojan kanssa, se ei häntä suuresti huolettanut.
Semmoisen kilpailijan saattoi helposti sysätä pois tieltään, tavalla tai toisella. Ja kunhan vain linna kerran olisi hänen, niin kyllä hän sitten tietäisi pitää huolen muusta.
Hetkisen kuluttua siitä käskettiin linnan varustusväki lähtemään liikkeelle. Fincke oli noudattanut Olavi Sverkerinpojan yhä uudistamia kehoituksia ja sotaväen, sekä miehistön että päällikköjen, hartaita toivomuksia saada marssia talonpoikia vastaan, olletikkin koska osasto näiden sotajoukkoa läheni pohjosesta päin, ja tuo vaara, että talonpojat sulkisivat heidät välillensä joka haaralta, kasvamistaan kasvoi. Fincke antoi sentähden koko pienen miesvoimansa lähteä liikkeelle, pitäen luonaan ainoastaan muutaman kymmenkunnan sotamiehiä vartioimassa linnaa.
Kun Niilo, — sanottuaan jäähyväiset morsiamellensa, joka oli kauhistuneena ja täynnään pahoja aavistuksia, — kävi alas talliin käskeäksensä Pekkaa valmistamaan hänen hevosensa, putosi harmaanvalkoinen esine hänen jalkoihinsa. Niilo katsahti ylöspäin ja näki eräässä ikkunassa pään, joka heti vetäytyi takaisin. Oliko tämä harhanäköä? Hän luuli tuntevansa Gretchenin, tuon tytön Turun markkinoilta. Miten oli hän voinut tulla tänne ja mitä oli hänellä täällä tekemistä?
Niilo kumartui alas ja otti tuon esineen, jonka hän huomasi kiven ympärille käärityksi paperiksi. Hän levitti sen auki ja näki että siihen oli jotakin kirjoitettu. Käsi-ala oli melkein mahdoton lukea, mutta hänen onnistui saada siitä selkoa. Paperissa oli ainoastaan pari sanaa: olkaa tarkasti varoillanne.
Silloin juolahti hänelle mieleen tuo Olavin kanssa tullut nuorukainen. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa aprikoida tätä kaksinkertaista ongelmaa, sillä linnapiha rupesi tulemaan täyteen sotaväkeä, ja hetkisen mentyä oli kaikki valmiina lähtöön.
Olavi Sverkerinpoika, jolle hyökkäyksen johto oli uskottu, vei tahallansa joukon päin vastoin sitä suuntaa, jossa hän arveli nuijajoukon päävoiman olevan ko’olla. Muutamia päiviä kuljettuansa, sai hän tietää että parvi nuijamiehiä oleskeli eräässä läheisessä talon pojan-talossa. Hän komensi silloin Niilon kahdenkymmenen miehen kanssa ajamaan heidät ulos sieltä. Itse tulisi hän apuun, niin pian kun hän nopealla marssilla pohjoseen päin olisi pahoittanut erään, parin penikulman päässä siitä mellastelevan pienemmän nuijaparven vetäytymään takaisin, jotta hänellä olisi selkä selvänä, sanoi hän.
Kahdenkymmenen ratsumiehensä kanssa saapuessaan talonpojan-talolle, huomasi Niilo että nuijamiehet, jotka vakojiensa kautta olivat saaneet tietoja hänen yrityksestään, olivat varustetut puolustukseen. Kukkulalla oleva kartano, joka aikakauden rakennustavan mukaan oli täydellisesti umpinainen, muodosti suljetun, vahvoista hongista valmistetun linnoituksen, joka tosin oli matala ja pieni, mutta kuitenkin hyvänä suojana puolustajilleen, jotka voivat käyttää pirtin kapeita ikkuna-aukkoja ampumareikinä.
Niilo ryhtyi heti rynnäkköön, mutta tämä; torjuttiin, ja kolme ratsumiestä kaatui, talonpoikain nuolet nahassaan. Kaksi tuntia kesti sitten tappelua, mutta mitään vahinkoa ei puolustajille saatu. Silloin Niilo ryhtyi uuteen väkirynnäkköön. Laukaistuaan väkipyssynsä pirtin ikkuna-aukkoihin, ryntäsivät sotamiehet esiin musertaakseen tapparoillaan ja kirveillään lujasti teljetyn portin. Niilo, joka juoksi väkensä etupäässä, sai vähäisen haavan päähänsä nuolesta, mutta hyökkäsi kuitenkin hillitsemättömänä eteenpäin. Kumisten kolahtivat kirveeniskut porttiin, ja nuo puoleksi läpihakatut lankut alkoivat jo ryskyä saumoissaan.
— Vielä pari rivakkaa sivallusta, pojat, niin ovat he hallussamme! huusi Niilo, nostaen miekkaansa iskeäksensä viimeistä kertaa irtautuvaan lankkuun. Silloin kaatui hän suinpäin, saatuaan selkäänsä nuolen, joka tunkesi haarniskan halki. Monta sotamiestä kaatui niinikään, ja joukko nuolia lensi vingahtaen porttiin. Silloin kauhistus valtasi piirittävät, ja he syöksivät nurin niskoin tiehensä. Joukko nuijamiehiä, jotka olivat hiipineet ulos pienen takaportin kautta ja läheisen aidan suojassa uskaltaneet kappaleen matkaa poispäin ahdistaakseen piirittäjiä takaa, hyökkäsi nyt päälle ja otti haavoitetut haltuunsa.
Sill’aikaa oli Olavi Sverkerinpoika kulkenut eteenpäin pari penikulmaa, tapaamatta mitään vihollista. Hän ei kuitenkaan palannut takaisin eikä myöskään lähettänyt mitään miesosastoa Niiloa auttamaan.
Silloin saavuttivat hänet nuo tappiosta paenneet ratsumiehet, ja hän näki ilokseen ett’ei Niiloa ollutkaan heissä. Ainoa, joka ehkä häntä epäili, oli nyt poissa, eikä hänen tarkoituksiinsa Ebbaankaan nyt enää ollut mikään paha pulma estelemässä. Kun pakolaiset, saadaksensa veruketta paolleen, ilmoittivat muka törmänneensä yhteen erään nuijamiesten pää-osaston kanssa, oli Olavi sitä uskovanansa ja retkeili kiirekulkua eteenpäin.
Kaikki oli siis tähän saakka käynyt tuon juonikkaan miehen laskujen mukaan. Arvattavasti olikin nyt, luuli hän, talonpoikien sotajoukko koo’lla Olavinlinnan tienoilla, ja tuo puolustajia puuttuva linnoitus oli sanottavaa vastarintaa tekemättä joutuva kapinamiesten käsiin.
Mutta Olavin, ilo petollisten juoniensa onnistumisesta ei jäänyt pitkälliseksi. Lentosana Finckeltä saavutti hänet, ilmoittaen että kaikki kävi hyvin, että linna oli saanut väkeä ja tykkiä lisäksi, että kapina Hämeessä oli kukistettu, että Fleming koko sotajoukkonsa kanssa jo oli Hollolassa sekä että talonpoikain sotajoukon kaikki osastot olivat pakosalla.
Olavi Sverkerinpoika, nähdessään siten tämän osan tuumistaan rauenneeksi ja koko kapinan turhaksi, raivosi vihoissaan, kiroten talonpoikia sydämensä pohjasta. Seuraavana päivänä kohtasi hän kuusikymmentä miestä pitävän nuijajoukon, jotka olivat varustauneet erääsen taloon. Hän sytytti, kun sytyttikin, ilman pitemmittä mutkitta nurkat palamaan, paistaen nuijamiehet eläviltä ynnä talonväen kanssa: miehet, naiset ja lapset. Jotka koettivat tunkea ulos, ne sysäsi sotamiehet tapparoillaan takaisin liekkeihin. Olavin punainen naama naurahteli tyytyväisyydestä tuon kauhean näytelmän kestäessä Ainoastaan kolme miestä pääsi tulisaunasta pois ja otettiin vangiksi.
Juuri valkean ehtiessä rakennuksen viimeiseen loukkoon, vingahti jousen-ampuma ilmassa, laukaistuna reiästä palavan talon katossa. Ampuma kävi Olavin vasempaan käsivarteen. Se oli puukko, jota oli käytetty viimeistä laukausta varten, kun jo kaikki nuolet oli ammuttu.
Olavi veti puukon ulos kirveltävästä haavasta, joka kuitenkaan ei ollut vaarallinen, katseli sitä vihasta säkenöivin silmin ja komensi lyhyesti:
— Hirttäkää vangit!
Nuoraa sovitettaessa viimeisen vangin kaulaan, kysyi tämä:
— Kuka on tuo armollinen herra?
— Olavi Sverkerinpoika, vastasivat sotamiehet.
Silloin huusi vanki:
— Olavi Perkeleenpoika, kerran kysytään sinunkin niskaasi!
Samassa hetkessä tuli muuan vanha vaimo juosten palavasta talosta. Hartioilla venyvät siirohiukset olivat puoleksi palaneet, ja vaatteet viruivat suitsuvina repaleina hänen ruumiillaan. Hän kiersi kuolemaan-tuomitun miehen käsivarsiinsa, ja kun sotamiehet tahtoivat temmata hänet pois, huusi hän kimakalla äänellä:
— Olkaa minuun koskematta!
Vaimon ulkonäössä ja äänessä oli jotakin niin kolkkoa, että sotamiehet väistyivät.
— Ken on tuo kirottu akka? Viekää hänet pois! huusi OlaviSverkerinpoika.
— Se on hänen äitinsä. Älkää häneen koskeko, hän on noita-akka! vastasi ääniä joukosta.
— Miksi vankia ei hirtetä? huusi Olavi vihasta kalpeana. Ylös ilmaan!Jos ei akka hellitä, niin nouskoon hän samassa.
Sotamiehet vetivät nuorasta. Se kohosi kappaleen matkaa kaksinkertaisine taakkoineen, mutta katkesi sitten näiden painosta.
— Hän on vapaa! huusivat selvästi huojeten ympärillä seisovat sotamiehet, jotka olivat ruvenneet säälimään uhriansa.
Yleisen maan-tavan mukaan arveltiin hirteentuomittu, jolta nuora sattui katkeamaan, täydellisesti kärsineen rangaistuksensa. Tähän tuli nyt lisäksi että nuoran katkeamisen oli vaikuttanut tuon vanhan vaimon noitumus, ja sotamiehet heittivät peloissaan nuoranpätkän menemään.
Tuo ilkeä hymy hilasteli taasen Olavi Sverkerinpojan huulilla ja silmissä.
— No niin, sanoi hän, pääsköön mies. Mutta vangitkaa akka.
Nähdessään poikansa vapaaksi, antoi vanha vaimo, sanaakaan lausumatta ja yrittämättäkään mitään vastarintaa, sitoa itsensä.
— Ehkä häntä tarvitsen, mumisi Olavi Sverkerinpoika hampaistansa.