Olavinlinnaan oli sanoma tullut Niilon ja hänen miestensä kärsimästä tappiosta ja Niilon kuolemasta.
Götrik Fincke vanhus oli suruun vaipunut. Hän tosin oli tottunut sodan vaaroihin eikä suureksi arvostellut sotilaan henkeä, ei omaansa eikä muiden; mutta kovasti häntä kuitenkin pahoitti, että hänen nuori sukulaisensa ja vastainen vävynsä oli joutunut omien, kapinoitsevain talonpoikien raivon uhriksi, hän, joka niin monessa jalossa tappelussa kuninkaan ja isänmaan puolesta oli iloisena pannut henkensä alttiiksi, kuoleman häntä saavuttamatta. Tuo harmaantunut soturi vuodatti vuolaat kyyneleet, istuessaan tuossa linnasalin leimuavan lieden edessä, ainoalla kädellään hellästi hyväillen tyttärensä päätä, joka posket kalpeina ja itkeentyneet silmät suljettuina lepäsi hänen polveansa vasten.
Semmoisena sanattoman tuskan hetkenä Olavi Sverkerinpoika palatessaan astui sisään linnasaliin. Hän seisahtui hetkeksi oven-pieleen, noita kahta ihmistä katsellen. Hänen nähdessään Ebban, joka surussaan oli kahta kauniimpi entistänsä, vilkkui tuo julmuuden ja hekkuman sekainen väre hänen huulillaan, joka teki hänen kasvonsa niin inhottaviksi. Samassa aukaisi Ebba silmänsä ja kohtasi Olavin katseen. Häntä kauhisti sen kavala hehku. Kerrassaan selveni hänelle, ettei Olavi ollut aivan erillänsä Niilo Iivarinpojan kuolemasta. Hänen silmänsä mustenivat, ja huutaa parkaisten vaipui hän alas lattialle isänsä jalkoihin.
Olavi Sverkerinpoika näki tästä hetkestä lähtien päivä päivältä selvemmin että ainoa tunne, jonka hän herätti Ebbassa, oli inho. Ebba koki kyllä osoittaa ulkonaista malttia ja arvokkuutta, hänen tuossa liikkuessaan isänsä läheisyydessä, mustassa surupuvussaan, ylpeänä ja kylmänä kuin kuningatar. Mutta milloin ikinänsä Olavi yritti häntä puhuttelemaan taikka suuntasi silmänsä hänen silmiinsä päin, kohtasi niitä jäädyttävä kylmyys. Sitä paitse huomasi Olavi hänen katseessaan ja olennossaan jotakin, jonka oikeaa tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää, mutta joka hänelle sanoi heidän välillään olevan juovan, jonka yli ei koskaan voinut päästä. Hän oli kuitenkin tätä kaikkea odottanut ja tiesi keinoja sitä vastaan.
Hitaisesti kuluivat päivät tuossa laajojen erämaiden keskellä olevassa linnassa. Olavi Sverkerinpoika hiipi hiljoilleen rehellisen Fincken täydelliseen luottamukseen, ja eräänä päivänä otti hän puheeksi Ebban tulevaisuuden. Ajatellessaan tytärtänsä oli Fincke huolissaan; olihan hän itse vanha, ja levottomana laskisi hän harmaan päänsä hautaan, jos hän tietäisi jättävänsä tyttärensä tänne ilman turvallista tulevaisuutta. Kun sentähden Olavi hänelle ehdoitti saajaksensa sopivan suru-ajan perästä viedä Ebban puolisonansa kotiin, ilostui Fincken sydän.
— Jumala teitä siunatkoon, sanoi hän liikutettuna. Teidän tarjouksenne poistaa raskaan taakan vanhoilta hartioiltani. Että Ebbakin kiitollisuudella siihen suostuisi, sitä en epäile. Mutta vielä on liian aikaista puhua hänelle siitä. Emme saa häiritä häntä hänen surussaan.
He kättelivät, ja asia oli päätetty.
Vanha vaimo, jonka Olavi oli tuonut muassaan vankina, oli pantu erääsen luolaan linnan alle. Paljaat kiviseinät heruivat kosteutta, luolan loukossa oli olkiläjä, pantuna siihen häntä varten, ja hevosloimi oli hänellä peitteenä. Kapeasta aukosta seinässä kuului ulkopuolelta rajun virran pauhu.
Ruosteinen lukko kitisi, ovi aukeni, ja siitä vuotavassa päivän valossa näki hän Olavi Sverkerinpojan astuvan sisään vankeuteen. Se oli ikääskuin harhanäky, sillä oven mentyä kiinni jälleen hänen päivänvalosta sokaistu silmänsä ei voinut mitään eroittaa vankiluolan pimeydessä. Ei Olavikaan ens'aluksi voinut mitään nähdä. Viimein eroitti hän hämärästi vaimon haahmoviivat. Tämä istui oikivuoteellaan kädet ristissä polvillaan ja harmaat hiukset siirollaan kasvoilla.
Hämärässä näytti hän enemmän aaveelta kuin ihmisolennolta, ja aremman miehen kuin Olavi Sverkerinpojan olisi tuntunut täällä kamalalta. Mutta hän kävi lähemmäksi tuota kolkkoa olentoa ja ärjäsi:
— Sinäkö siinä olet, velho?
Liikahtamatta vastasi haahmo vihaisella, melkein sähisevällä äänellä:
— Sinäkö siinä olet, Olavi Perkeleenpoika?
— Minä tulen tarjoomaan sinulle vapautta, sanoi Olavi.
— Vai niin! Mitä rikosta pitää minun sitten: auttaa sinua tekemää? vastasi ivallisesti vaimo, ja hänen silmänsä, jotka yhtä mittaa Olavia tähtäsivät, melkein säikkyivät.
Huolimatta muusta kuin siitä asiasta, jota varten hän oli tullut, jatkoi Olavi:!
— Sinun pitää valmistaa minulle juoma, jolla voin saada sen naisen rakkauden, jota haluan.
— Vai niin! Minun pitää hankkia sulle nuorten naisten rakkautta. Niinkö? Minkähän tähden pitää minun niin? Sentähden että sinä, senkin punainen perkele, olet niin inhoittava, ett'ei kenenkään tytön huulet tahdo hyvällä suudella sinun huuliasi. Mutta ell’en sitä tee, herra ritari, ell’en sitä tee?
— Ell’et sitä tee, niin et koskaan pääse tästä luolasta ulos, sanoiOlavi.
— Mitä se minuun tulee! Taloni olet polttanut, kolme poikaani vaimoineen ja lapsineen, joista kaksi vielä makasi kehdossa, olet hukuttanut liekkeihin, ja neljännen poikani tahdoit hirtättää. Mitä se minuun tulee, vaikka annatkin mun kuolla tähän luolaan!
— Minä annan sinun kuolla nälkään, ja pyöveli tulee luoksesi joka päivä ja ruoskii viheliäisen ruumiisi verille, kunnes henki sinusta lähtee, ell’et tee niinkuin sanon.
— Mitä se minuun tulee? sähisi vaimo. Luuletko sitä tuskaksi? Ei, laupeutta ja sääliä se olisi. Ehk’en silloin näkisi mitä nyt näen enkä kuulisi mitä nyt kuulen: tupa täynnä säkeniä ja savua, liekkien räiskyä, lasten itkua ja parkua, sotamiesten rähinää. Ooh — se ei mene koskaan muististani, ei koskaan. Näen sen ja kuulen sen yöt ja päivät. Ja sinä se olet, sinä, joka olet syypäänä näihin murhiin ja tähän kauheaan paloon, sinä, Olavi Perkeleenpoika.
Vaimo ojensi raivoissaan nyrkkinsä häntä vastaan, nousten polvilleen oljissa. Mutta Olavi kysyi kerta vielä, lyhyesti ja kylmästi:
— Tahdotko!
— Tahdon, huusi vaimo pudistellen nyrkkiänsä, tahdon. Se on kokoova tuskia pääsi päälle ja kipua rintaasi. Sillä kykenenpä antamaan sinulle sen, jota himoot, mutta vaikka hän on nöyrtyvä tahtosi alle, on hän aina sinua vihaava ja inhova. Ja hän itse on äärettömästi kärsivä, kun hänen täytyy olla sinun omanasi. Mutta sitäpä juuri tahdonkin. Kärsimisiä, tuskaa ja kuolemaa teille, teille kaikille, jotka poljette ja murhaatte kansaa, eläen sen hiestä ja verestä.
— Mitä tarvitset sinä juomaasi? kysyi Olavi.
— Etkö luule minulla olevan muassani mitä tarvitsen? — Hän otti povestaan pienen pussin. — Kas tässä, jatkoi hän, tämmöistä ei voi hankkia milloin hyvänsä. Kiukkujuurta ja hulluruohoa, jota on ko’ottu täysikuulla kirkkomaalta, rasvaa kuolleista lapsista, joita on kaivettu maasta uusikuulla, yölepakon siipiä — mistä ottaisit täällä semmoista? Laita mulle puita saadakseni tulta takkaan, pata ja pullo ja tule huomenna juomaasi noutamaan.
Tullessaan seuraavana päivänä tuota juomaa hakemaan, sai Olavi pullon, täynnä ruskeaa nestettä.
— Hyvä, sanoi hän, en päästä sinua vielä ulos. Hyvin luultavaa on että sinä minut petät. Tahdonpa sentähden ensiksi koetella juomaa toiseen.
— Tee se, sanoi vaimo, ja ellet täysin siihen tyydy, niin teen sen väkevämmäksi, niin et voi enää valittaa.
Olavin mentyä ja kun ovi jälleen suljettiin lukolla ja salvalla, nauroi vaimo kimakasti, huutaen hänen perästään:
— Se kyllä vaikuttaa. Helvettiin hän menee, juoman juotuansa, ja pirua hän on rakastava eikä sinua.
Tullessaan tornikamariinsa, lukitsi Olavi oven ja otti avaimen suulta. Lyhyt talvipäivä alkoi jo hämärtää. Takassa paloi tuli. Jakkaralla lieden edessä istui hänen palvelijansa, ulkonäöltään poika, ei vielä täysikasvuinenkaan.
— Gretchen! sanoi Olavi.
Palvelija kääntyi. Hän se todellakin oli.
— Gretchen, toisti hän, lempeällä äänellä puhuen. Tuoppa viiniä. Ollaan iloiset tän'iltana. Ho on ollut tiukalla näinä huolen päivinä.
Gretchen istui istumistaan jakkaralla, nojaten päätänsä käsiin.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Olavi tuikeasti.
— Ajattelen niitä aikoja, jolloin olin vapaana kuin lintu. Se oli elämää!
— Maankuleksijan elämää, niin! Nälissäsi ja kiusaajasi lyömänä kiitit minua polvillasi maaten, kun Turun markkinoilla ostin sinut vapaaksi häneltä.
— Olen katunut sitä sittemmin, katunut katkerasti. Vihoissani ja epätoivossani en silloin tiennyt mitä tein. Mutta mihin elämään olen joutunutkin?
— Olikohan sinun parempi olla maankuleksijana? kysyi Olavi ivaten.
— Oli, olipa niinkin. Kulkea kaupungista kaupunkiin, ehtimiseen olla ulkona Jumalan vapaassa maailmassa ja nähdä uusia ihmisiä, tehdä työtä elatuksekseen, vaikka usein olikin niukkaa, olla toverien parissa, joiden kanssa jaoin ilot ja huolet, niinkuin leivänkin — se oli jotain toista kuin istua täällä vankina ahtaitten, harmaitten muurien takana.
— Olenko sinua siihen pakoittanut? sanoi välittämättä Olavi.
— Ette, mutta te olette viekoitelleet minua kauniilla puheilla ja kullalla.
— Ja sinä noudatit viekoitusta.
— Koska tahdoin päästä kiusaajistani.
— Kas niin, sanoi Olavi ystävällisesti, pian palaamme takaisin Turkuun, ja sieltä saat tulla muassani Tukholmaan. Siiloin tulee toista elämää. Tuo nyt viiniä, ja ollaan iloiset.
Gretchen toi esille viinikannun ja kaksi pikaria kaapista ja asetti ne pöydälle. Olavi tyhjensi pikarin toisensa perästä tuota tulista viiniä, mutta Gretchen vain maisteli vähäsen. Valkea oli palanut pois, ja huoneessa oli hämärää.
Tule tänne ja istu sylissäni, näenhän sinut tuskin, sanoi Olavi, ojentaen käsivartensa kietoaksensa siihen Gretchenin solakan vartalon.
— Jättäkää minut rauhaan, sanoi Gretchen, kaartuen syrjään.
— Pane sitten pari halkoa takkaan, että saamme valoa. Mieli käy raskaaksi istuessa tällä lailla pimeässä juoden. Tiedäthän mielelläni katsovani mustia silmiäsi ja pulskia poskiasi.
— Niin on ehkä ollut, mutta ei ole enää niin, vastasi Gretchen jurosti, käydessään takalle ja paiskatessaan siihen pari vahvaa halkoa. Siitä lähtein kun tulimme tähän linnaan, ette ole olleet entisillänne. Äreä ja kärtyinen olette olleet minulle, aivan suotta, ja ellei tuima talvi ja tuo ääretön erämaa olisi minua kamoittanut, niin olisin paennut tästä pesästä.
Gretchenin puuhatessa takan edessä kaasi Olavi puolet vangitulta vaimolta saamastaan pullosta hänen pikariinsa.
— Ole iloinen nyt, sanoi Olavi, tytön palattua paikalleen. Pian lähdemme Turkuun ja Tukholmaan taas, ja silloin alkaa sinulle isoisempi elämä.
Olavi joi ja käski Gretchenin juoda. Gretchen teki niin. Se neste, jonka Olavi oli kaatanut hänen pikariinsa, vaikutti tuossa paikassa. Tytön silmät väljenivät, posket hehkuivat, huulet hymyilivät, ja sanomattoman autuaallisuuden hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän puhui sekaisia, katkonaisia sanoja, nauroi, heitteli käsiänsä ja kallistihe taaksepäin tuolilla. Sitten nousi hän istumasta ja rupesi kävelemään edes takaisin lattialla.
— Voi kuinka on ihanaa, sanoi hän. Kuinka lämmin ja hyvä on olla! Ooh!
Hän päästi mustasamettisen puhkaröijynsä napeista ja heitti sen seinäpenkille. Hänen kaunis tyttömuotonsa, nuo täyteläiset olkapäät ja pyöreät käsivarret, joita monipoimuinen puku oli kokonaan peittänyt, vapisivat ja värisivät juoman tuottaman huumehduksen vaikuttaessa.
Olavi katseli häntä ahnailla silmillä, hänen tuossa seisoessaan takkavalkean punaisessa, välähtelevässä valossa.
— Ritari, sanoi tyttö ikääskuin puoleksi hänelle, puoleksi itselleen, te olette kaunis. Minä seuraan teitä ja palvelen teitä kaiken ikääni, mutta miten pääsen teidän luoksenne — — — enhän minä pääse — —
Olavi lähestyi häntä ja sulki hänet syliinsä. Tytön silmät ummistuivat, ja pelkoa osoittaen lankesi hän polvilleen Olavin eteen, Mutta tämä nosti hänet ylös.
— Ei niin, sanoi Olavi Sverkerinpoika, ei, tule minun syliini.
Hän vei hänet penkille ja pani polvilleen. Silmät ammoillaan tuijotti tyttö häneen silloin, ojensi sitten, torjuen häntä pois ja kauhistuksesta väristen, kätensä eteenpäin ja käänsi silmänsä toisaalle. Olavi painui hänen ylitsensä ja suuteli intohimon kuumentamilla huulilla hänen alastomia hartioitansa.
— Ai, miksi puritte minua! kuiskasi tyttö, pyyhkäisten kädellään tuon suudelman sijaa. Se on merkki, perkeleen merkki. Tunnen miten se polttaa. Näen hampaitten punaiset arvet. Olen nyt ruumiinani sieluineni teidän.
Tytön pää painui hänen olkapäätänsä vasten, silmät menivät umpeen ja povi kuohuili. Oli kuin olisi hän sikeästi nukkunut. Mutta hänen kasvoissaan oli sama hehkuja autuaallisuuden ilmaus kuin äskenkin, suu liikkui ja katkonaisia lauseita tulvaili hänen huuliltaan. Olavi ei ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, ja hänen silmänsä hehkuivat himoa.
— Ylös, ylös! puhui hän katkonaisesti kuin unennäkijä. Niin on kepeä kiitää ilman halki — hengähtäkäämme hetkinen kirkontornissa — — tahdonpa vääntää vaskea kelloista ja viskata ilmaan — ettei sieluni tule lähemmälle Jumalan valtakuntaa — kuin vaski kelloa — — ooh — kuinka menee — kauvas pois maiden ja metsien poikki — oi kuinka täällä on paljon ihmisiä — soittoa ja tanssia — — — hyi noita hirveitä noita-akkoja — — minä pelkään — — niin, herra mestari, minä luovun Kristuksesta — — — ja kasteesta — ei koskaan rukoilla — kyllä, kyllä, kyllä minä tanssin — näin — selkä selkää vasten — mestari istuu pöydän alla — hän pelaa pitkällä hännällään — kaikki kimaltaa kullalta ja jalokiviltä — kaikki hyppii ja heiluu ———ah! —
Tyttö vaikeni. Hänen jäsenensä kangistuivat, posket kalpenivat ja vaahtoa valui umpeen-pusertuneilta, sinisiltä huulilta. Kuin kuolleena makasi hän Olavin sylissä; raskas hengitys vain ilmaisi hänen elävän.
Olavi kantoi hänet hänen vuoteellensa, koettaen sitten häntä herättää. Mutta se oli mahdotonta. Hän nosti hänen käsivarttansa; se vaipui raskaana alas. Ikääskuin lyijypaino oli laskeutunut hänen jäsenilleen ja aistimilleen.
Kun Olavi ei saanut häntä hereille, heitti hän peitteen hänen päällensä.
Juoma oli liian heikko, sanoi hän, hornan hymyllä katsellessaan tainnoksissa makaavaa tyttöä; se vaikutti voimakkaasti, mutta liian vähäksi aikaa.
Seuraavana päivänä sai hän tuolta vanhalta vaimolta pullon uudelleen täytettynä.
— Nyt on juoma voimakkaampaa, lausui vaimo turmiollisesti hymyillen.
— Hyvä, sanoi Olavi lyhyesti, pisti pullon taskuunsa ja oli lähtemäisillään.
— Milloin päästät minut pois? kysyi vaimo.
Olavi oli tullut ovelle.
— En koskaan!
— Mutta lupasithan?
— Lupaus noita-akalle, sanoi pilkallisesti Olavi.
Tuossa paikassa oli hän poissa.
Vaimo vanhus ryntäsi ovelle ja löi nyrkkiänsä siihen. Raudoitetut lankut tuskin kajahtivat hänen iskuistaan. Ulko-elämästä ei tunkenut ääntäkään vankiluolan sisään, joka oli pitkän, puoleksi maanalaisen käytävän päässä. Virran alituinen kohina vain kuului tähän haudan hiljaisuuteen.
Vaimo huutaa kirkaisi.
— Niin ollos kirottu, Olavi Perkeleenpoika, perheinesi päivinesi! Onnettomuus on vainova sinua niinkuin susi vainoo saalistansa, ja kuolonhetkesi on tuleva sinun vähimmin sitä luullessasi. Ha, ha, ha, luulit pettäneesi minut, mutta itseppä petyit. Juoma, jota nyt sait, oli myrkkyä. Kun himosi hurmaamana syleilet naista, jota mielesi tekee, niin pidätpä, kuin pidätkin, käsissäsi kuollutta ruumista.
Niilo oli, — kuten näimme, — yrittäessään miehinensä rynnätä tuohon kartanoon, johon joukko nuijamiehiä oli turvautunut, saanut nuolen nahkaansa, Vaikka haava ei ollut vallan haitallinen, hän ei edes ollut kerjennyt nousta ylös; niin äkkipikainen oli hänen väkensä pako ja talonpoikain rynnäkkö ollut. Voimatta tehdä mitään vastarintaa, oli hän ynnä muiden haavoittuneiden kanssa joutunut vangiksi.
Talonpoikain voittoriemu oli rajuinen.
— Avantoon vangit! huudettiin kaikkialta ja heti ryhdyttiin toimeen.
Haavoittuneet vangit hinattiin läheisen lahdelman rantaan, reikä hakattiin jäähän, ja he pistettiin sinne toinen toisensa perästä. Kun he kuolemantuskissaan epätoivon voimalla tarttuivat kiinni jäänsyrjään, hakkasivat miehet heiltä kädet poikki ja naiset löivät heitä kiuluilla päähän.
Kun kaikki muut vangit oli hukutettu, vedettiin Niilokin avannolle osaansa saamaan. Jotkut talonpojat näkyivät epäröivän, käytettäisiinkö: tuommoista menetystapaa aatelismiehen surmaksi, mutta heidän johtajansa sanoi pilkallisesti:
— Jos kellenkään on hukuttaminen parhaiksi, niin juuri näille herroille aatelismiehille se sitä on. Toiset toimittavat vain heidän käskyjänsä ja ovat paljoa vähemmän syypäät kansan kurjuuteen kuin herransa. Kun saisimme pistää kaikki nuo kansan kiusaajain sikiöt jään alle, silloin vasta voisimme saada heiltä rauhaa. Mutta tulee kai heidänkin hetkensä kerta. Kas niin, jään alle mies!
Niilo oli kaiken tämän metelin kestäessä osoittanut jäykkyyttä kuolemalle. Hän ei ollut vankien joukossa nähnyt uskollista Pekkaansa, ja tämä seikka häntä ilahutti. Pekka oli seisonut hänen vieressään portin edessä ja, vähää ennenkun hän itse haavoittui, saanut nuolen hartiaansa. Hän varmaankin makasi kuolleena tappelupaikalla, tuo kunnon poika.
Nyt muuan nuori nainen tunkesi joukosta läpi, huutaen:
— Vartokaa taivaan tähden! Isä, älkää tappako nuorta herraa! Hän minut pelasti sotamiesten käsistä Turussa, kun autimme Ilkkaa pakenemaan linnasta. Ettekö häntä tunne?
Paavo Palaisen osasto se oli, johon Niilo oli törmännyt, ja tuo nuori tyttö oli Kreeta Palainen, Niinkuin lukuisa joukko muitakin naisia oli seurannut isiään taikka miehiään, niin oli hänkin seurannut isäänsä ollakseen hänen luonansa taistelussa kotoa ja kontua varten. Kauhistuen tuota hirveää murhaamista oli hän silmät poispäin seisonut kappaleen matkaa taampana, kunnes hän isänsä sanoja kuullessaan kääntyi ja heti tunsi pelastajansa, joka juuri silloin katsoi ylöspäin, kääntäen päänsä hänen puolelleen.
Niilokin tunsi hänet ja hänen isänsä, saman miehen, jota hän oli puhutellut Turun markkinoilla.
Joukko vetäytyi vähitellen syrjään, asian nähtävästi tullessa uudelle tolalle, Kreeta astui esiin, otti vänrikkiä kädestä ja sanoi:
— Olkaa huoletta, hyvä herra, ei kenkään tee teille pahaa. Eikös niin, isä?
— Tietysti ei, vastasi Palainen. Todellakin vahingoksi sattui hän juuri olemaan sama mies. Hoida häntä nyt sinä ja laita että hänen haavansa sidotaan. Käykää mukaan, kunnon herra! sanoi hän sitten Niilolle, ottaen karvalakin päästänsä. Haavanne minua pahoittaa.
Nojaten Kreetaan palasi Niilo tupaan. Hänen haarniskansa riisuttiin ja nuoli vedettiin pois. Huomattiin silloin ett’ei tämä ollut vioittanut mitään arempia paikkoja. Haava sidottiin minkä kyettiin, Niilo melkein väkisin pantiin makaamaan talonväen ainoaan sänkyyn, ja Kreeta asettui pään puolelle ollakseen aina saapuvilla huolineen hoitoineen.
Paavo Palainen väkineen viipyi vielä muutamia päiviä tuossa talossa, jossa he niin hyvällä menestyksellä olivat pitäneet puoliansa sotamiesten rynnäkköä vastaan. Palainen oli lähettänyt hiihtäjän Mikkelin tienoille, saadaksensa tietää missä nuijajoukon päävoima oleskeli, ja odotteli nyt tänään palajamista, enneukuin mihinkään muuhun tahtoi ryhtyä.
Niiloa hoiti Kreeta. Verenvuoto oli ollut kova, mutta haavat näkyivät olevan hyvänluontoiset ja alkoivat parata. Ensimmältä hän kummeksi, kun Olavi Sverkerinpoikaa ei kuulunut; mutta pian hänelle selkeni että häntä ja hänen miehiään oli petetty. Nyt oivalsi hän Olavinlinnan pihalla saamansa varoituksen, ja tämä vahvisti hänen varomistaan, Koska häntä tiedettiin varoittaa, niin tiedettiin kai myös hänen henkensä olevan vaarassa, Olavi Sverkerinpoika tahtoi saattaa hänet tieltänsä pois, se oli selvää. Mutta miksi? Tuonko yhtymisen tähden Turun linnassa? Vaiko, — Niiloa hirvitti kauheasti tämä ajatus, — vaiko Ebba Fincken tähden? Nuo himoavaiset silmät, joilla Olavi ehtimiseen katseli hänen morsiantaan, olivat taasen hänen sielunsa nähtävissä eivätkä enää antaneet arvelemiselle sijaa. Hän tiesi nyt Olavin tarkoitukset.
Kylmä hiki oli hänen otsallaan, ja levotonna väänteli hän vuoteellaan. Kuka nyt suojelisi hänen morsiantaan? Täällä hän makasi yksinään kaukaisessa metsäpirtissä, Olavinlinnassa luultiin häntä kuolleeksi, ja Olavi Sverkerinpoika voi huoletta harjoittaa vehkeitään, joita toteuttaaksensa hän ei kammoisi kavaluutta eikä väkivaltaa — siitä oli Niilo vakuutettu.
Silloin ajatteli hän tuota salaperäistä varoitusta. Ei kenkään muu kuin Gretchen ollut sitä antanut, Olavi oli häntä houkutellut kullalla ja lupauksilla; hän oli jättänyt mustalaisjoukon ja sitten seurannut viekoittelijaansa Olavinlinnaan — niin asian laita aivan varmaankin oli. Tuo ajatus, että kuitenkin oli olemassa joku, joka hänen sijastaan suojellen pitäisi hänen morsiantansa silmällä, vaikkapa tämä joku olikin heikko ja halveksittu nainen, tuo ajatus häntä jälleen rauhoitti. Koska Gretchen oli häntä varoittanut, niin hän varmaankin tuiki oivalsi Olavin tarkoitukset. Gretchen saattoi siten olla varoillaan.
Eräänä iltana palasi tiedustelemaan lähetty hiihtäjä takaisin. Hän ei suinkaan tuonut hyviä uutisia nuijamiehille. Talonpojat olivat joka taholla tulleet tappiolle, ja sunnuntaina tammikuun 23 p:nä oli heidän päävoimansa Mikkelin pappilassa joutunut sotaväen saarroksiin. Vaikka paljoa vähäväkisemmät, olivat talonpojat ison aikaa pitäneet puoliansa. Viimein ampuivat sotamiehet pappilan talon-rakennuksiin tulinuolilla, joissa oli palavat pallit tervatuista pohtimista. Palamaisillaan kun olivat huoneisin, ryhtyivät piiritetyt välipuheisin, ja nyt sovittiin, että he antautuisivat vangiksi sillä ehdolla, että heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tuskinpa aseettomat talonpojat olivat poistuneet turvatusta asemastaan, ennenkun he hakattiin kuoliaaksi viimeiseen mieheen saakka. Fincken nostamat talonpojat, jotka olivat yhtyneet sotaväkeen, hävittivät ja ryöstivät sitten kaikkialla taloissa, olivatpa nämä ystävän tai vihollisen omia. Monista kylistä oli jälellä ainoastaan suitsevat tuhkaläjät, ja ken vain pakoon pystyi, piiloutui metsiin. Joka haaralle oli lähetetty hevosväen parvia etsimään ja tappamaan kapinoitsijoita, missä ikinä näitä vain tulisi näkyviin.
Semmoinen oli sanansaattajan kamala kertomus.
Palaisella ja hänen väellään nyt ei ollut muu neuvona kuin hätä-hätää lähteä kotiin Pohjanmaalle. Niinpä tehtiinkin heti lähtöä, ja talon oma väki pakeni metsään, vieden mukanaan kalliimmat tavaransa.
Nyt oli kysymys mitä tehtäisiin Niilolle. Jättää hänet tuohon tyhjään taloon olisi ollut jättämistä varman kuoleman suuhun. Haavakipeänä kun oli, olisi hän heille esteeksi pakomatkalla, ja aika oli täperällä. Hän otettiin kuitenkin mukaan, ja kun väsymys tuli, sai hän istua tolppakelkalla, jota Palainen veti ja Kreeta lykkäsi.
Niilolle tuotti tämä pako uutta huolta. Hän tuli vieläkin edemmäksi pois omaisistaan, voimatta saada heille mitään tietoa että vielä oli hengissä. Ei hän kuitenkaan vallan epätoivossa ollut. Kerran tämäkin loppuisi, ja siiloin Olavi herra saisi vastata hänelle töistään.
Yöt päivät, pakkasessa ja pyryssä, matkustettiin. Ko’otut elatusvarat uhkasivat loppua, ja kaikkialla oli maa hävitettyä ja talot poltettuina taikka autioina. Koska pelättiin jonkun sotaväenosaston heitä ajavan takaa, joudutettiin pakoa. Välin oli, näet, yksi, välin toinen ollut näkevinään sotamiehen haamoittavan heidän takanaan kaukaa puiden välistä, mutta heidän seisahtaessaan valmistamaan puolustusta, ei mitään vihollista näkynytkään. Paavo Palainenkin kerran luuli itse näkevänsä vihollisia ja seisahutti taasen joukon. Mutta mitään vihollista ei tullut. Oikein se heistä kävi kamalalle. Se tuntui kummittavalta, ja heidän taika-uskoinen mielikuvituksensa luuli näkevänsä hukutettujen sotamiesten haahmojen sillä tavoin vaeltavan heidän perästänsä puiden välissä.
Äärettömän vaivaloisen matkan kuljettuansa, pakolaiset viimeinkin eräänä iltana myöhään eheinä saapuivat Ilmajoelle. He eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä pitäjälle, vaan pysähtyivät autioon torppaan, ja Palainen muutaman miehen kanssa lähti, kukin hiipien eri teitä, kirkonkylään kuulustelemaan miten asiain laita oli. Toiset jäivät torppaan ja hankkivat itselleen paloviinaa läheisestä talosta..
Päivän koitossa lähestyessään kirkonkylää, tapasi Palainen toverineen joukottain ihmisiä, joilla oli sama tie kuin heillä. He puhuttelivat muutamia ja saivat tietää, että Aabraham Melkiorinpoika hyvästi varustetun ratsuparven kanssa oli hajoitetun nuijajoukon jälkiä palannut takaisin voutikuntaansa. Kaikkialla oli hän kutsuttanut rahvaan kokoon ja muistuttanut sitä siitä kovasta rangaistuksesta, jonka se ottamallansa osaa kapinaan muka saattaisi koko seudulle. Klaus Fleming oli nyt tulossa sotajoukkoineen, sanoi hän, ja oli verisesti kostava kaikille syyllisille. Mutta hän, Aabraham Melkiorinpoika, tiesi muka kuitenkin että talonpoikia olivat viekoitelleet muutamat rettelöitsijät, että heitä jopa vastoin tahtoansakin oli toisten vallalla pakoitettu yhtymään kapinajoukkoon. Näille voi hän muka vakuuttaa anteeksisaamista, kunhan he vain jättäisivät houkuttelijat hänen haltuunsa. Elleivät päin vastoin sitä tekisi, saisivat syyttää itseään. Silloin ei olisi armahtamista toivominen.
Kapinoitsijat olivat tyytyväiset, kun niin hyvällä hinnalla pääsivät kaikesta edesvastauksesta; ja muuanna iltana Ilkka ja muut johtajat, ollessaan neuvottelemassa eräässä talossa, pantiin kiinni ja sidottiin, eikä yksikään yrittänyt heitä puolustamaan. He vietiin Aabraham Melkiorinpojan luo, joka, kirkonkylässä oleskellen, oli kuuluttanut että he nyt saisivat rangaistuksensa.
Samassa kun Palainen toverineen, suru ja epätoivo sydämessään, jouduttivat kulkuaan, kuului aamun hiljaisuudessa juhlallinen kellonsoitto Ilmajoen kirkon tornista. Heidän perille päästyään, oli lukuisa rahvasjoukko, miehiä, naisia ja lapsia, kokoontunut. Huhu tuosta tapahtuvasta mestauksesta oli heidät yhteen ajanut. Hevosmiehet ratsastivat, Aabraham Melkiorinpoika etupäässä, kahdessa rivissä ja täysissä aseissa, vavahtaen väistyvien väkijoukkojen läpi, ylös kirkkomäelle, jossa he muodostivat neliskulman, jonka sisäpuolelle mestauspölkky asetettiin; ja nyt tuotiin vangit paikalle. Kädet selän taakse sidottuina, mutta päät ylpeästi pystyssä ja vihasta hehkuvin silmin kävivät he tuon vahvan komennuskunnan välitse, joka oli heidän kuolinvahtinaan.
Mestauspölkky oli asetettu niin, että tuo kauhea toimitus näkyisi kaikille. Päästyänsä ylös lavalle ja pyövelin astuessa piilu olalla kuolemaantuomittujen luo, kääntyi Ilkka kerran ympärinsä, luoden silmänsä joukkoon. Katkeran halveksimisen ilmaus levisi hänen umpeen-pusertuneille huulilleen, ja näytti siltä kuin aikoisi hän lausua jotakin. Mutta silloin pyöveli kätyrineen astui esille; he tarttuivat häntä hartioihin ja paiskasivat hänet maahan. Pyövelin kätyrit päästivät vangin siteet ja pitivät, vyöryttäen häntä maassa, hänen käsiään ja jalkojaan ojennettuina. Pyöveli nyt, voimakkaasti mäkäisten kirveen-hamaralla, musersi ensiksi molemmat jalat alhaalta ylöspäin ja sitten samalla tavoin molemmat käsivarret. Ensimäisestä iskusta Ilkka äkkiä nytkähti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta. Mutta seuraavista lyönneistä hän ei näkynyt olevan millänsäkään. Katseli vain kylmästi kansaan ja tavan takaa pilkallisesti pyöveliin. Mutta yhteen-pusertuneiden huulien välistä valui veristä vaahtoa. Sitten vedettiin tuolla tavoin teloitettu ruumis mestauspölkylle, ja tuossa tuokiossa oli pyövelin kirves katkaissut Ilkan Jaakon pään. Sen perästä mestattiin Pentti Piri ja Yrjö Kontsas. Ainoastaan Pentti Pouttu vietiin pois mestauspaikalta. Hän oli lähetettävä Turun linnaan.
Sitten kuulutti Aabraham Melkiorinpoika julistajalla yleisen anteeksi-antamuksen kaikille kapinassa osallisille ja käski samassa talonpoikien tehdä uutta uskollisuusvalaa. Siitä hajaantui vähitellen väkijoukko, alakuloisena ja ikääskuin tainnoksissaan kauhistuksesta.
Viha, raivo ja epätoivo sydämissään kiirehtivät Palainen ja hänen seuralaisensa, jotka olivat piileskelleet ihmisjoukossa, pois surmapaikalta. Tämäkö sitten oli heidän palkkansa, jotka olivat tahtoneet uhrata kaikki saattaakseen kansaa saamaan voittoa sortajistaan? Mutta vielä ei ollut leikki lopussa. Vielä oli Pohjanmaalla miehiä olemassa, jotka tietäisivät kostaa, ja kostoa huusi Ilkan ja muiden veri. Kerta vielä muka niittäisivät talonpojat ja sotamiehet voimiansa, ja voi Flemingiä, kun koko kansa yhtenä miehenä häntä vastustaisi.
Nämä ja monet tunteet kuohuvina rinnoissaan riensivät Palainen ja hänen seuralaisensa torppaan jääneiden miesten luo, vakavasti aikoen heti lähteä liikkeelle pohjoseen päin, saattaaksensa Perä-Pohjan rahvasta, joka tähän asti oli pysynyt aloillaan, nousemaan ja auttamaan veljiänsä.
Täll’aikaa oli Niilo, jota ryyppäävien miesten rähinä ja riekkuna kiusasi, kovassa levon tarpeessa tuon vaivaloisen matkan perästä ollen, käynyt ulos pirtistä ja etsinyt itselleen rauhallisemman lepopaikan torpan saunasta, jossa hän löysi vähän vanhoja olkia ja kasasi ne kokoon nurkkaan. Tälle vuoteelle ojensi hän sitten väsyneet jäsenensä ja nukkui ensi kertaa, kolme yötä yhteen menoon. Hänen unensa oli tainnoksen tapaista horrosta, sillä talvipäivän puolihämärä ei saanut häntä heräämään. Oli jo ilta jälleen hänen herätessään. Siinä vihdoin hänen oljilla maatessaan, alkoivat hänen ajatuksensa harhailia sinne tänne. Ne samosivat aluksi lapsuuden-kotiin Porkkolassa ja pysähtyivät viimein tuolla kaukana Olavinlinnassa synkkien erämaiden sisässä, jossa hänen morsiamensa nyt itki hänen kuolemaansa. Katkeran yksinäisyyden tunne valtasi hänet, tuossa hänen maatessaan kylmässä, pimeässä pirtissä. Ovi oli lähtenyt hakasistaan, ja ovensuusta näki hän torpan ikkuna-aukon antamassa valossa, miten lumi laskeutui maahan suurina sirpaleina, tasaisesti ja tiheästi, ikääskuin olisi sen haluttanut haudata valkoisen vaippansa alle maailman kaiken kauhistuksen ja elämän kaiken kurjuuden. Hän ajatteli miten myöskin hänen uskollinen Pekkansa nyt makasi kuolleena, kankeana kylmän lumen alla tuolla kaukana Savossa. Monessa kovassa ottelussa olivat he yhdessä olleet, ja monta, monta kertaa Pekka iloisella luonnollaan ja järkähtämättömällä jäykkyydellään oli saanut hänen unohtamaan hetken vaivat ja haikeat ajatukset.
Silloin näki hän mustan haamun varovaisesti hiipivän torpan ympäri ja heittävän urkkivan silmäyksen ikkuna-aukosta sisään, jonka jälkeen se heti peräytyi pois. Niilo luuli sen olevan jonkun seurueesta eikä sen enempää siitä piitannut. Mutta silloin kuuli hän lumen kitisevän saunan ulkopuolella, haamu vilahti oven ohitse, ja varsin tuttu, hyväluontoinen, sydämellinen ääni kuului:
— Hyvää iltaa, Niilo herra! Mitäs kuuluu?
Haamu oli väsyksissä, luullakseni, pitkästä marssista Niilo tietysti ei ole ollenkaan kaivannut Pekkaa, sillä niin helkkarin sievä siippa on ollut passaamassa.
Sisään matalasta ovesta kämpi, kun kämpikin, Pekka ihka elävänä, ja ellei saunassa olisi ollut pilkkoisen pimeä, niin olisi Niilo tuosta leveästä naurusuusta, tuosta tyytyväisestä pystynenästä ja noista rehellisistä vesisinisistä silmistä nähnyt, että tässä todellakin seisoi Pekka itse eikä hänen haahmonsa.
— Pekka! huudahti Niilo iloisesti hämmästyen.
— Niin, Pekka juuri eikä kukaan muu, ei vainajana, vaan terveenä kuin tervatynnyri, kuten näetten, vaikka vähän nälissään. Mutta ettehän, mitään näe täällä pimeässä. Saatuani nuolen nahkaani ja nähdessäni Teidän kaatuvan, kumarsin minä nostaakseni Teidät ylös. Mutta silloin lensivät pakenevat sotamiehet minua vastaan moisella vauhdilla, että pyörähdin monta kertaa ympäri kuin palli mäenrinnettä alas ja putosin aidan taakse syvään lumikinokseen. Sain kai siinä aika kolauksen. Päätäni pyörrytti, ja kyllä siinä hetken aikaa meni, ennenkun pystyin kömpimään jaloilleni jälleen. Ei niin elävätä näkynyt. Ryömin varovasti pitkin aidan-vierustaa läheiselle metsätöyrylle, ja sieltä näin miten he toivat Teidät takaisin järven-rannasta. Kaikesta näin ett’ei Teille tahdottu tehdä mitään pahaa, ja siitä tietysti oli kovasti iloissani. Mutta ei tiedä miten käy, tuumasin minä, ja sentähden venystelin siinä talon läheisyydessä, ja sitten olen aina matkan päässä seurannut tänne saakka. Mutta ylös nyt. Aabraham Melkiorinpoika on pannut kiinni ja mestattanut talonpoikain päälliköt Ilmajoen kirkolla ja teloittanut heidät. Saadessaan sen nyt tietää, nuo talonpoikanne aivan varmaan raivostuvat, ja Teidän saattaa käydä hullusti. Siksi pitää meidän pian täältä pois.
Niilo huomasi uhkaavan vaaran, ja nuo molemmat miehet riensivät täyttä jalkaa tiehensä torpasta. Mutta jo olikin aika täpärällä, sillä he olivat tuskin ennättäneet metsän-reunaan ja poikenneet tieltä pensastoon, kun jo näkivät ihmisiä kekäleet käsissä törmäävän ulos torpasta. Juopuneet talonpojat olivat palanneilta tovereiltaan saaneet tietää johtajien kohtalon ja tahtoivat kostaa.
Mutta uhriksi valittu mies oli onnekseen turvassa.
Pekka, joka nyt oli talonpojan-pukimissa, hankki pian semmoiset Niilollekin; ja sitten lähdettiin Korsholmaan päin. Kaikkialla kuohui rahvaan mielessä viha. Huhu Savossa tapahtuneista verisaunoista oli jo herättänyt vihaa Perä-Pohjan väestössä, joka tähän asti oli pysynyt kapinasta irrallaan, ja se julmuus, jota Aabraham Melkiorinpoika harjoitti Ilkkaa ja muita johtajia kohtaan, sai raivon kukkuroilleen. Uusi kapina oli tulossa ja odotti vain johtajaansa puhjetaksensa ilmi-tuleen.
Eheinä saapuivat Niilo ja Pekka Korsholman linnaan, jossa AabrahamMelkiorinpoikaa heidän tulonsa kovasti hämmästytti. Muutaman viikon saiNiilo täällä levähtää ja virkistää voimiansa. Sitten hän tahtoi rientääOlavinlinnaan, jossa nyt surtiin hänen kuolemaansa.
Sanomia tuli tuon tuostakin talonpoikain vihastuneesta mieli-alasta, mutta Aabraham Melkiorinpoika ei niistä paljoa piitannut. Hän eleli iloisesti upseerineen Korsholmassa, ylpeillen palautettua herruuttansa voutikunnassaan ja talonpoikain nöyrtymistä. Kapinan johtajien ankaran rangaistuksen kautta luuli hän ainiaaksi masentaneensa talonpoikain halun uusiin yrityksiin. Komean linnansakin ruokapöytä paisui karjan ja metsän paraimpia antimia, ja suuret hopeamaljat täytettiin ehtimiseen kukkuroilleen oluella ja viinillä. Myöhäiseen yöhön saakka kesti juomingit ja loppuivat vasta kun ei kenkään enää jaksanut kättänsä nostaa.
Niilo yksinään ei ollut noissa mässäyksissä osallisna.
— No, herra Niilo Iivarinpoika, huusi hänelle paikaltaan pitkän pöydän toisesta päästä Aabraham Melkiorinpoika, kun Niilo ensi iltana jo aikaisin astui ylös poistuaksensa. Miksi ette juo ja iloitse? Olisihan se tarpeen, luulen mä, pitkän matkamme perästä.
— Ei, herra vouti, vastasi Niilo. Kaikki tuo kurjuus, kaikki tuo nälkä ja epätoivo, jota olen nähnyt matkallani, vaikuttavat ett’en saata nähdä tätä ruo'an ja juoman ylöllisyyttä.
— Ellei haavaanne ja uupumustanne olisi, luulisin Teidän lellistyneen, Niilo herra, sanoi Aabraham, huulilla hymy, jonka alkava humala teki hervottomaksi. Mutta kyllä tiedän tarvitsevanne lepoa ja sallin sentähden että poistutte seurastamme.
Salin yläpuolella olevassa huoneessaan maaten, kuuli Niilo kauvas aamupuoleen saakka rähiseviä lauluja, melua, huutoa ja naurua, kunnes kaikki sitten jälleen vähitellen vaikeni. Hetken aikaa vain kuuli hän vielä palvelijain raskaat askeleet, nämä kun kantoivat päihtyneitä herrojaan makuulle ja sammuttelivat piipuissaan jo liekuttavia vahakynttilöitä salissa.
Eräänä päivänä tuli sananlennättäjä Perä-Pohjasta, ilmoittaen että sikäläinen rahvas oli noussut kapinaan. Aabraham Melkiorinpoika lähti silloin, Niilo ja neljättäkymmentä huovia seurassaan, Pohjoseen päin, vakaasti luullen että jo hänen läsnä-olonsakin kapinan tukehuttaisi kehdossaan. Oli jo pimeä, ja nuo monta rekeä lähestyi Kokkolan pitäjän kirkkoa, kun niitä yhtäkkiä metsäisessä alanteessa ympäröitsi joukko talonpoikia, jotka tässä olivat väijyneet. Talonpojat kävivät kuni raivoissaan ajajien kimppuun, jotka näin äkkinäisten hyökkääjäin käsissä eivät nimeksikään pystyneet puolustukseen.
Aabraham Melkiorinpoika, jonka parissa Niilo ajoi, oli puettuna oivalliseen sudennahka-turkkiin, ja tästä tuli kumpasenkin pelastus. Talonpoikain johtaja tahtoi, näet, valloittaa turkin, ennenkun muut ehtisivät hänen edellensä. Hän tempasi sen siis voudilta pois ja pukeutui itse siihen. Mutta törmäävät talonpojat, jotka yön pimeydessä eivät eroittaneet hänen kasvojaan, karkasivat hänen kimppuunsa, luullen häntä voudiksi; ja tässä metelissä pääsivät Aabraham ja Niilo pujahtamaan tiehensä. Pekkakin, joka heillä oli ajomiehenä ollut, pääsi paikalta ja tuli heidän seuraansa. He hiipivät pensastoon ja olivat pian turvassa. Koska seutu oli heille ihan outoa, täytyi heidän kuitenkin hetken päästä pyrkiä maantielle takaisin. Tappelupaikalla oli nyt hiljaista. Talonpojat olivat menneet tiehensä saaliineen, ja ainoastaan heikkoa hälinää kuului heidän jäljistään. Pakolaiset uskalsivat lähemmälle hyökkäyspaikkaa, johon nouseva kuu heitti vaaleaa valoansa. Verisiä, ihan paljaiksi ryöstettyjä ruumiita makasi tiellä ja kinoksilla.
— Hiljaa, mitä se on? sanoi yht’äkkiä Pekka, pidättäen toisia kahta; tuolla liikkuu jotakin!
Piilostaan pensaan takana näkivät he silloin, miten moni noista alastomista ruumiista alkoi nousta jaloilleen. He lukivat kolme, kuus, kymmenen.
Nousevan kuun valaisemaan taivaan-rantaan kuvastui läheiseltä kunnaalta kirkonkylän tummat, yhteen-paattuneet talorakennukset. Nuo alastomat haamut rupesivat toinen toisensa perästä, syvässä lumessa, joka paikka paikoin ulottui heille suolivyöhön saakka, pyrkimään sinne päin, sikäli kun, näet, taipuivat ja pakkanen puri heidän jäseniinsä.
Se oli kamalaa nähdä, ja se kauhistutti noita kolmea miestä. Mikä kohtalo oli noiden onnettomien haavoitettujen ja puoleksi paleltuneiden omana oleva, heidän saapuessaan kylään, jossa viholliset ehkä paraikaa viettivät riemuvoittoaan?
Alakuloisina pyrkivät nuo kolme pakolaista eteläänpäin, alati tien-viertä pitäen. Pari kolme virstaa he kahlasivat lumessa, kunnes heidän väsymyksen vallassa täytyi etsiä talo, jonka asukkaat kohtelivat heitä ystävällisesti ja antoivat yösijaa. Pekan valpas silmä näki kuitenkin pian ett'ei kaikki ollut aivan säntillään. Vouti oli jo pannut pitkälleen talonväen sänkyyn ja heti nukkunut sikeään uneen. Isäntä käski nyt Niilonkin, joka Pekan kanssa istui lämmittelemässä takan edessä, panna maata voudin viereen. Niilo oli juuri niin tekemäisillään, mutta Pekka tarttui tylysti hänen käsivarteensa sanoen:
— Ei se sovi että sinä panet maata herrani viereen. Ylös uunille!Siellä on liiankin hyvä sinulle ja minulle.
Niilo noudatti tätä viittausta, ja he menivät maata uunille, josta he vaaran sattuessa helpommin pääsisivät pujahtamaan ulos ovesta. Sitten vähitellen hiljeni pirtissä. Niilokin nukkui, väsyneenä kun oli kovin. Mutta Pekka ei päästänyt unta valloilleen, vaan piti korvansa ja silmänsä auki.
Tunti oli tuskin kulunut, kun tuvan asukkaat, kolme miestä ja kaksi naista, alkoivat hiljaa puhua keskenään. He tunsivat tuon koko Pohjanmaassa katkerasti vihatun voudin näöltään ja neuvottelivat nyt mitä hänelle tehtäisiin. Lopulta päättivät että toinen naisista lähtisi naapuritaloon kutsumaan pari miestä avuksi, ja sitten aamulla panisivat he voudin seuralaisineen kiinni. Vaimo pukeutuikin pimeässä öiselle matkalleen ja suori hiljaa pirtistä ulos, jonka perästä toiset menivät levolle.
Mutta Pekka, heidän tasaisista, raskaista henkäyksistään huomattuaan että he kaikki nukkuivat, herätti Niilon. Hiljaa hiipivät molemmat sitten alas uunilta ja ovesta ulos.
— Ei, sanoi Pekka, heidän eheinä päästyään tiehensä, piru tässä enää marssikoon pitkin metsiä. Koska moukat eivät suo meille yösijaa rauhassa, niin saavat he ainakin antaa meille hevoset.
Tekemättä mitään melua veti hän pihalla seisovan re’en kauvas tielle. Sitten meni hän talliin ja toi sieltä hevosen, ja hetken päästä olivat he matkalla hyvää ravia etelään päin.
— Hei vain, sanoi Pekka, mätkähyttäen monin kerroin jatketuilla ohjaksilla, nyt ajamme kuin herrat oikein tupsusuitsilla.
He ajoivat umpimähkään, tuntematta tietä. Alati etelään päin, se oli matkan määrä, ja ennen päivän nousua olivat he jo sen alueen ulkopuolella, johon kapina tähän asti oli levinnyt. Sitten ajoivat he Pirkkalaan päin, jossa he nyt luulivat Flemingin sotajoukkoineen majailevan. He eivät kuitenkaan kauvas ehtineet, ennenkun tapasivat Flemingin, joka retkeili Pohjanmaahan kukistamaan uudestaan syttynyttä kapinaa, josta hän oli saanut pikaiset tiedot.
Kapina, jota valmisti ja johti herttuan asettama vouti, oli levinnyt nopeaa. Ilkan vanhat sotatoverit olivat riemulla tarttuneet aseisin, ja osan ruotsalaisestakin väestöstä oli vouti saanut yhtymään nuijajoukkoon. Oulusta oli otettu tykkejä, kiväriä ja ruutia, ja Kyrössä pitämästänsä leiristä lähti tuo viidettä tuhatta miestä pitävä talonpoikainen sotajoukko helmikuun 23 p:nä illalla liikkeelle, törmätäkseen Flemingiä vastaan, joka tuhannen viidensadan hevosmiehensä kanssa samaan aikaan oli saapunut Ilmajoelle.
Kyrön ja Ilmajoen väliseen metsään olivat talonpojat tehneet lujan etusorroksen, siinä värinäksensä sotaväen tuloa. Mutta talonpoikain taistelu-into oli niin kiihkeä, ett’eivät malttaneetkaan pysyä tässä edullisessa asemassa, vaan riensivät juoksumarssia alas Ilmajoen tasangolle, karataksensa heti Flemingin ja hänen huoviensa kimppuun. Helmikuun 24 pnä aamulla sai talonpoikain sotajoukko vihatun vihollisen näkyviinsä, kuljettuaan yöllä juoksujalkaa ja tykkejä muassaan vieden puoli kuudetta penikulmaa. Heidän aikomuksensa oli ollut kerjetä perille yön aikana, äkki-arvaamatta karata Flemingiläisten kimppuun ja tappaa heidät, mutta hankaluus noiden raskaiden tykkien kuljettamisessa oli vaikuttanut viipymyksen.
Flemingin rauhan-tarjoukseen suostuen, muuttivat Pietarsaaren, Vöyrin ja Kokkolan ruotsalaiset talonpojat hänen puolelleen; mutta suomalaiset hylkäsivät ilkkuen kaikki rauhan-tarjoukset, kehuen tappelevansa viimeiseen veripisaraan asti Kaarlo herttuan puolesta, joka muka oli kutsunut heitä aseisin Flemingiä vastaan. Lopuksi laukaisivat he ikääskuin vastaukseksi Flemingin uusiin kehoituksiin, tykkinsä hänen etujoukkoansa vastaan, niin että muutamia ratsumiehiä kaatui. Nyt käski Fleming väkensä ryhtyä rynnäkköön, ja tiheissä riveissä syöksi hänen hyvin varustettu hevosväkensä talonpoikain kimppuun. Siitä tuli verinen tappelu. Kirveillään ja nuijillaan pitivät talonpojat miehuullisesti puoliansa sotaväkeä vastaan, ja moni huovi siinä pyörähti otsa halkaistuna hevosen seljästä. Miehuutta ja jäykkyyttä kuolemassa oli yltäkyllin talonpojissa, heidän siinä tapellessaan omalla pellonsaralla. Mutta nyt kuten ennenkin puuttuivat he yhteistä johtoa. Vouti pysyttelihe muiden herttuan lähettilästen kanssa taampana, ja aikoja ennen tappelun loputtua oli hän jo lähtenyt tiehensä hyvään turvaan.
Talonpoikain urhoollisuudesta ei ollut mitään hyötyä. Erinomaisten aseittansa ja hevostensa ketteryyden avulla pääsivät ratsumiehet pääsemistään voitolle. Kuolleita ruumiita makasi kasottain tantereita ja joka haaralle pakeni parvittain talonpoikia, ratsumiehet kintereissään.
Metsän rinteessä Santavuoren juurella oli palamassa talo. Tätä käytti kylkisuojana pieni parvi talonpoikia, jotka läheisen riihen peitossa tekivät hurjaa vastarintaa parille kymmenelle ratsumiehelle, jotka turhaan ponnistivat voimiansa ajaaksensa talonpojat pois heidän asemastaan. Fleming huomasi tämän ja lähetti Niilon, joka vielä potevalta haavaltaan ei ollut päässyt tappeluun, tarjoomaan talonpojille pakkosovintoa. Pekka perässään nelisti Niilo paikalle. Mutta hän tuli liian myöhään. Muutamat ratsumiehet olivat kiertäneet paikan ja hyökänneet talonpoikain kimppuun takaapäin. Kirves ilmassa itseään paraikaa puolustaessaan uudestaan ryntääviä huovia vastaan, sai talonpoikaisparven päällikkö peitsen hartioihinsa ja kaatui suinpäin. Saatuaan samallaisia iskuja takaa kaatui samassa hänen lähimmät miehensä, ja toiset hakattiin maahan hetken aikaa tapeltuaan.
Niilon saapuessa siihen oli jo kaikki lopussa. Tappelun kestäessä oli valkea palavasta talosta tarttunut puoleksi maahan-poljettuun aitaan ja tätä pitkin kiemuroinnut kiinni riiheen, jonka toinen puolisko nyt oli liekkien vallassa.
— Pekka, huusi Niilo, katsoppas, ehkä siellä on joitakin haavoitettuja riihessä. Jos on, niin ota ne ulos.
Pekka hyppäsi hevosen-seljästä ja kävi sisään palavaan riiheen. Hetken päästä tuli hän takaisin, kantaen nuorta naista.
Se oli Kreeta Palainen. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat verissä, ja kuolleen ruumiin kaltaisena makasi hän Pekan käsivarsilla.
Pekka laski hänet maahan, ruveten Niilon kanssa hieromaan nuoren tytön suonia ja ohimoita lumella. Hetken mentyä avasi hän silmänsä.
— Katsokaa!, Niilo herra, hän elää! huudahti Pekka iloisena, ja luulenpa hänen totta maar’ olevankin ihka eheänä.
Niinpä tosiaan olikin. Tyttö oli kokenut auttaa haavoittuneita, ja näiden verta oli hänen päällensä pirskoittanut. Nähdessään viimein isänsä puhki-pistettynä kaatuvan maahan, oli hän kauhistuneena ja peloissaan säntännyt palavan riihen sisään, tietämättä mitä teki.
Urhoollisen, viimeiseen mieheen kaatuneen talonpoikais-parven päällikkö oli hänen isänsä, Paavo Palainen, ja palava talo, jota Paavo puolusti viimeiseen henkäykseensä saakka, oli hänen oma talonsa, hänen iso-isänsä iso-isän erämaahan raivaama talo.
Se kauhea suru, jonka Olavinlinnaan tuotu tieto Niilo Iivarinpojan kuolemasta oli saattanut Ebballe, oli kuitenkin vähitellen lauhtumistaan lauhtunut, ja sen sijaan oli tullut väsymystä, ja haluttomuutta. Tuo sanoma hänen sulhasensa kuolemasta oli ikääskuin katkaissut kaikki ne siteet, jotka vielä kiinnittivät häntä elämään. Hiljaisuus ja yksinäisyys tuossa erämaan linnassa vaikuttivat vieläkin, että hän vaipumistaan vaipui tuohon tylsyyteen, joka aina seuraa sielun pauhaavia myrskyjä. Aivan kuin unissa-kävijä istui hän aterioillakin, ja hänen pitkinä iltapuhteina linnasalissa värttinätä väännellessään, vaipuivat kädet ehtimiseen hervottomina polville, ja lanka luiskahti hänen sormistaan.
Tämä hänen tyttärensä tila kovasti huoletti Götrik Fincke vanhusta, ja enemmänkin vielä hän huolistui, kun Olavi eräänä päivänä ilmoitti, että hänen nyt oli lähteminen takaisin Turkuun. Olavi oli tällä huolien aikana niin kokonaan saanut Fincken luottamuksen, että tämä piti häntä ystävänään, omana poikanaan, jonka seuraa hän välttämättömästi tarvitsi. Ebbankin alkuperäinen, kova vastamielisyys Olavia kohtaan oli lauhtunut; hän useimmiten ei edes näkynyt huomaavan häntä.
Olavi kohteli nöyrästi sekä hänen isäänsä että häntä itseään, osoitti myötätuntoisuutta heille ja kiitteli kovasti Niiloa, jonka kuolemaa hän muka haikeasti valitti ja suri. Ja tämä vaikutti Ebban suruiseen mieleen. Olavin seuratapa oli ritarillisempi ja kauniimpi kuin muiden linnassa oleskelevien aatelismiesten, ja hänen kertomuksensa huvista ja maailman mahtavien elämästä joskus hetkeksi huvittelivat Ebbaa.
— Herra Götrik, sanoi Olavi, kun Fincke haikerteli hänen lähtöänsä, ettekö voi Tekin tulla Turkuun. Kapina on nyt kukistettu, ja Savossa ei ole yhtäkään, joka tahtoisi mennä siihen leikkiin toistamiseen. Teitä ei tällä haavaa välttämättömästi tarvita täällä. Matkasta olisi neitsyt Ebballe lievitystä ja huvia, ja Turussa hänen surunsa sitten vähitellen haihtuisi.
Fincken mielestä oli tämä ehdoitus hyvä. Hän myöskin tahtoi tavata Flemingiä, neuvotellakseen, miten menetettäisiin niiden talonpoikain kanssa, jotka olivat kapinoinneet ja joita hän puolestansa tahtoi säästää minkä mahdollista oli.
— Arvelen kuitenkin, lausui Olavi, että nyt olisi paras puhutella neitsyt Ebbaa hänen kihlauksestaan.
— Eiköhän se virittäisi uudestaan hänen suruansa? muistutti Fincke.
— Ehkä se ens’ aluksi tuntuisi hänestä katkeralta, sanoi Olavi, mutta se veisi hänen ajatuksensa toiselle suunnalle ja tulisi siten lievitykseksi hänen synkälle surullensa. Sillä jos niin tulee olemaan kuin nyt on, sairastuu hänen sielunsa, ja hän voi joutua mielenvikaan.
— Aivan niin, Te olette oikeassa, myönsi Fincke huolissaan, Minäkin olen kauvan pelännyt hänen tilaansa enkä ole tietänyt mitä tehdä. Tämä on kyllä parasta, eikä asia parane sillä että se heitetään toistaiseksi, Raskasta se on minulle. Kuitenkin näen että se on lapselleni hyväksi, ja minä sen teen. Hyvin paljon kuitenkin antaisin, ettei minun tarvitsisi nähdä hänen suruansa.
Fincken astuessa sisään Ebban huoneesen, seisoi Ebba akkunanloukossa katsoen ulospäin, Ebba ei ollut huomaavinansa hänen tuloansa eikä edes kääntynyt hänen puoleensa, hänen epäröiden kysyessänsä.
— Mitä sinä katselet, lapseni?
Hän ei saanut mitään vastausta. Mutta hän ei sitä tarvinnutkaan. Aina siitä päivästä lähtien, kun Niilo ratsasti ulos sotamiesten kanssa, oli Fincke usein nähnyt hänen seisovan siinä ikkunassa ja katselevan sitä paikkaa, missä tie poikkesi ja Niilo oli kadonnut hänen näkyvistään.
— Sinä kuihdut täällä yksinäisyydessä, rakas lapseni, jatkoi Fincke, astuen hänen luoksensa. Vanhaa isääsi pahoittaa, kun täytyy nähdä sinun tuommoisena. Etkö tahdo hänen tähtensä kokea tulla iloiseksi jälleen?
— Mitäpä voin minä iloita? sanoi Ebba hiljaa, katsomatta taaksensa.
— Olethan nuori. Onhan koko elämä sinulle avoinna kaikkine iloineen. —
— Elämässä on ainoastaan suruja, isäni.
— Älä sano niin, sillä silloin puhut sinä vastaan totuutta ja puhut syntiä. Kuka pääsee kärsimyksittä ja koetuksitta. Katso minua. Minä olen ollut voimakas ja terve mies: silloin jouduin voimieni päivinä raajarikoksi, ja nyt olen vanhaksi tullut. Vaimoni kuoli minulta aikaisin. Etkö usko että se oli kova koetus? Vanhin tyttäreni lähti kotoa, sinun vielä pienenä ollessasi. Tyhjältä tuntui isän sydämelle, hänen lähtiessään talosta. Ja mitkä luulet tunteeni olleen, nähdessäni sen kodin, joka oli ollut isäni oma, jossa olin syntynyt ja jossa olin elänyt miehuuteni ja onneni päivät, häviävän ja poroksi palavan? Nyt kun nuori sukulaiseni Niilo, josta sinulle oli tuleva rakas ja uskollinen isäntä, sai surmansa, oli sydämeni pakahtua. Ja nyt suru nähdä sinun kärsivän. Se ahdistaa minua kovemmin kuin sanoa voin. Niin, rakas lapsukaiseni, surua meillä on aina elämässä, mutta niin on Herran tahto, ja sen alle tulee meidän kaikkein taipua. Koska minä, harmaapäinen mies, niin voin tehdä valittamatta, miksikä et tahdo sinä sitä tehdä, sinä, joka vielä voit niin paljon odottaa elämältä?
Ebba oli nojautunut isän rintaa vasten, kietonut kätensä hänen kaulansa ympäri ja purskahtanut itkuun. Ensi kertaa pitkistä ajoista hän jälleen itki, ja kyyneleet lievittivät hänen tuskiansa. Isä vanhuksen sanat olivat hiljaisena nuhteena tunkeuneet hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui ikääskuin olisi hän tehnyt pahoin häntä vastaan, ikääskuin tulisi hänen jotain hyvittää. Se oli, surusta huolimatta, ensimäinen tunne, joka Niilon kuolon-sanoman jälkeen oli hänet vallannut, ja hän tarttui siihen kiinni ikääskuin tempovaisesti, vaistomaisesti.
— Pian lähdemme tästä linnasta, jatkoi Fincke, ja matkustamme Turkuun. Siellä sinä kyllä taasen virkistyt ja koet olla iloinen. Etkö tahdo niin?
— Tahdon, isä! kuiskasi Ebba innollisesti, katsoen ylös itkustaan.
— Ja tahdotko tehdä isällesi ainoan lohdutuksen ja ilon, joka hänellä enää voi olla tässä elämässä?
— Tahdon tehdä kaikki mitä Te tahdotte, isä, kaikki, kaikki! Tehän olette ainoa, jonka hyväksi minun nyt on eläminen.
Hän painoi isäänsä kovasti itseään vasten, ikääskuin pelkäisi hän että joku tahtoi ottaa hänet pois.
— Minä päivänä hyvänsä voi tapahtua että kuolen, ja silloin olet sinä yksinäsi maailmassa, jatkoi Fincke, silitellen hänen hiuksiaan. Minä en voisi huoletta kohdata sitä hetkeä, jolloin minut kutsutaan täältä pois, jos en tietäisi että sinä tulet hyvin toimeen ja olet turvassa kaikelta hädältä ja vaaralta. Sillä sinä, nuorin lapseni, aikaisin kuolleen äitisi kuva, olet ollut koko iloni ja riemuni.
— Niinkuin tahdot, isä, niin tahdon tehdä. Minulle on se yhdentekevää.Suurempaa tuskaa, kuin mitä kärsin, ei kenkään voi minulle saattaa.
— Olavi Sverkerinpoika on pyytänyt sinua puolisoksensa, ja minä olen antanut hänelle lupaukseni.
— Hänkö?
Ebba nytkähti ikääskuin peljästyksestä,
— Niin, hän. Hänen kanssaan on sinun tulevaisuutesi turvattu. Minun tähteni, rakas, kallihin lapseni.
Hetkisen aikaa hiljaa sisässänsä kamppailtuaan, sanoi Ebba kuuliaisesti:
— Ainoastaan sinun tähtesi, isä. Minun elämäni ei kuitenkaan tule pitkäksi. Minua hivuttaa, hivuttaa täällä sydämessä. Oh! Mutta siitä kyllä pian tulee loppu. Minun käy raskaaksi sinua totella, isä, mutta en tahdo koskaan, en koskaan, kieltää sinulta mitään.
Hänen kätensä vapisivat, hänen kasvonsa hehkuivat, ja kuumeen-palavilta tuntui Finckelle hänen huulensa, kun hän siunaten painoi niille suudelman.
Fincke meni noutamaan Olavia. Askeleet tuntuivat hänelle raskailta, sillä hän näki kuinka tämä asia kovasti koski tyttären sieluun, eikä hän edes kokenut itseltään salata että Ebba katkerasti syytti häntä sydämessään. Mutta hän huomasi nyt entistä paremmin että se oli välttämätöntä, että täällä oli pikainen apu tarpeen, jos ei hänen lapsensa olisi vaipuva mielettömyyden yöhön.
Fincken jälleen astuessa Olavi ritarin kanssa Ebban huoneesen, seisoi Ebba yhä samassa paikassa, ikääskuin syvästi miettien. Heidän tullessaan sisään, nosti hän hitaisesti päätään. Hänen kasvonsa oli kalpeat, mutta samassa vakavat ja melkein kunnioitusta käskevät.
— Tahdot siis ottaa puolisoksi ritari Olavi Sverkerinpojan, kuten äsken lupasit? kysyi Fincke mielenliikutuksesta hieman vapisevalla äänellä.
— Niin, koska niin tahdot, isäni. Sydäntäni en kuitenkaan voi antaa. Se on sulhais-vainajani oma.
— Aika on kyllä lievittävä suruasi, lausui Fincke hellästi.
— Ei, sitä se ei koskaan voi, vastasi Ebba suruisesti. Ja nyt tahdon olla yksinäni hetken, jatkoi hän.
He poistuivat jälleen. Olavi Sverkerinpoika oli siis saavuttanut tarkoituksensa, ja hän riemuitsi sydämessään. Tosin hän selvästi näki ett’ei hän voinut toivoa mitään rakkautta Ebban puolelta. Mutta tämä ei häntä masentanut, päin vastoin vain kiihdytti hänen himoansa. Tämän uppiniskaisen vastustuksen hän kyllä kerran kukistaisi.
Siinä päätettiin sitten että kihlaus vietettäisiin juhlallisesti heidän tullessaan Turkuun, jossa piispa sille antaisi kirkon siunauksen ja purkamattoman pyhyyden. Sitten pidettäisiin häät syksyllä ja Ebba seuraisi Olavia Tukholmaan.
Muutaman päivän perästä oli Götrik Fincke tyttärensä ja Olavin kanssa sekä osa hänen väkeänsä valmiina lähtemään matkalle Flemingin luo Turkuun.
Se Olavin sotamiehistä, jonka oli ollut vartioiminen vangittua talonpoikais-vaimoa, kysyi mitä hän nyt tälle tekisi.
— Annappas tänne, sanoi Olavi, otti avaimen ja viskasi sen ilkkuisesti nauraen virtaan.
Tuntia myöhemmin ratsastivat ritarit seurueineen rumpujen päristessä ja torvien soidessa ulos linnasta.
Kapina Pohjanmaalla oli taasen kukistettu, kansa nöyryytetty ja saatettu sanattomaan, värisevään kuuliaisuuteen, ja Fleming lähti sotajoukkoineen Pohjanmaalta valmistaakseen Etelä-Suomen ratkaisevaa taistelua Kaarlo herttuaa vastaan, jonka osallisuutta vasta kukistetussa kapinassa hän ei hetkeäkään epäillyt.
Jos Fleming jo ennenkin oli luottanut voimaansa, teki hän sitä vielä enemmän nyt, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä mitään kapinallisia liikkeitä Suomessa. Rahvaan tappio oli ollut niin suuri ja hävitys niin lavea, että kinastuksen halu kyllä oli haihtunut pitkiksi ajoiksi. Hän oli kukistanut kapinan voimakkaalla kädellä: nyt saattoi hän, noudattaen omaa mieltänsä ja piispan uusia, kirjallisia kehoituksia, osoittaa lempeyttä. Mitään rangaistuksia hän ei ollut voitetuille antanut, vaan ainoastaan ankarasti nuhdellut talonpoikia ja myöskin papistoa, joka ei ollut käyttänyt vaikutusvoimaansa heidän laittoman yrityksensä ehkäisemiseksi.
Fleming tiesi varsin hyvin että, vaikka olikin vastustus masennettu, viha kuitenkin kyti häntä vastaan Suomen talonpoikien rinnassa ja että he luottivat Kaarlo herttuaan. Mutta nyt oli hän kääntävä voimansa herttuaa vastaan, kurittava hänet ja opettava hänelle ett’ei hän suotta saanut tavoitella Ruotsin valtakunnan kuningas-kruunua.
Niilo oli saanut luvan lähteä Olavinlinnaan. Yöt päivät hän ratsasti, uskollinen Pekka seurassaan, samaa tietä kuin sotajoukko oli kulkenut retkellään Pohjanmaahan Hämeestä. Tuon sisällisen sodan jälkiä näkyi kaikkialla. Talot olivat palaneet, ladot ja aitat tyhjinä, taudit ja nälkä vallitsi. Vanhat miehet, joita he tapasivat noissa melkein väkityhjissä taloissa, valittivat etteivät koskaan, niin monta ja kovaa onnettomuutta kuin maa olikin kestänyt, olleet nähneet niin sanomatonta kurjuutta. Monta kertaa oli noilla molemmilla ratsastajilla hankala saada ravintoa itselleen ja hevosilleen. Tämä kansan kärsimys kovasti pahoitti Niiloa. Hän oli tuon monivaiheisen kapinan aikana nähnyt monta vihan ja julmuuden ilmausta kansassa, mutta myöskin monta jalouden ja rehellisyyden, eikä hän saattanut salata itseltään tuota tunnetta, että se kärsi syyttömästi. Hiljaisena ja alakuloisena ollen, antoi hän hevosen käydä miten tahtoi eikä näkynyt huomaavan mitään ympärillänsä.
Pekka oli muuttumatta sama iloinen vekkuli kuin ennenkin.
— Tiedättekös, herra vänrikki, sanoi hän äkki-arvaamatta, heidän iltahämärässä kerran lumimyrskyssä ratsastaessaan jään poikki, minun tekisi mieleni luopua koko tästä siunatusta sotaelämästä.
Kun Niilo ei vastannut, jatkoi Pekka.
— Niin, olen tuumannut että olisi paljo viisaampaa minulta asettua asumaan Kaurajärven torppaan ja auttaa isää ja äitiä, jotka jo kallistuvat vanhuuteen päin. Mutta, jatkoi hän kynsien korvan taustaan, ajattelenpa että halla tulee ja viepi pois koko sadon, eikä silloin totta maar’ ole hupaista olla talonpoikana. — Mutta, lausui hän taas hetken päästä, Niilon yhä ollessa vaiti, sitten ajattelen miten sodassa voi menettää kätensä ja jalkansa, jopa pääosakin, eikä silloin taas ole oikein hupaista olla sotamiehenäkään.
— Ajatellessani sitten Kreeta tyttöstä tuolla Pohjanmaalla — jutteli hän edelleen — hänen sinisiä silmiään, punaisia poskiaan ja kullanpuhdasta sydäntään, silloin olen ihan varma siitä että on parempi pitää raajansa tallella. Pää tietysti heti lentää aivan paikaltaan, hänen katsellessaan toista silmiin.
— Mutta… mutta — hän katsoi herraansa niin onnettomalta näyttäen, että tämän täytyi nauraa — jos hän ei minusta huoli, silloin kuitenkin menen sotaan ja annan hakata käteni ja jalkani poikki.
— Pekka kulta, sanoi Niilo hymyillen, voit olla huoleti. Kreeta sinusta kyllä pitää, senhän kaikki näkivät.
— Todellakin? Niinkö luulette, sanoi Pekka ihastuneena, ja hänen leveä naamansa loisti kuin kiiltävä kattila.
— Luota sinä siihen vain, toisti Niilo. Ja kun me saamme Porkkolan kartanon raketuksi uudestaan ja Ebba tulee emännäkseni, niin saa Kreeta tulla ja ruveta hänen kamarineitsyekseen. Jos sitten olet yhtä kelpo kosiomiehenä kuin sotamiehenä, niin teetpä, kuin teetkin, hänestä kunnon torpparivaimon ennen vuoden mentyä umpeen.
— Herran Jee, sitäkö sanotte! huusi Pekka niin ihastuksissaan, että hänen hevosensa oli peljästyksestä pillastua. Ja kaunis Ebba neiti teidän rouvananne! Semmoisia hienoja ja hentoja rouvia ei kai ole monta. En ensinkään ihmettele että olette alla päin ja ikävöitte häntä. Mutta teidän pitäisi kuitenkin tanssia ilosta, koska nyt olette matkalla morsiamenne luo, te, joka jo olitte viettämäisillänne häitä kiiskisten kanssa jään alla. Eivät kaikki tule takaisin, joita on itketty vainajina. Eivätkä kaikki kuolleet tule semmoiseen taivaasen, johon te nyt nahjustatte nulkutellen, kun pitäisi ajaa hyvää ravia.
Niilo olikin todella, mietteissään ollessaan, antanut hevosen juoksun käydä hiljaiseksi hölkäksi eikä edes huomannut että lumimyrsky pieksi heitä silmiin. Hän kannusti nyt hevostansa, ja loppupuoli matkaa jään poikki kävi hyvää ravia. Toisella puolen järveä tulivat he metsän sisään, jossa oli suojaa myrskyltä. Mutta sen sijaan pimeni pimenemistään. Kuitenkin olivat he pian tulossa kirkonkylään ja ratsastivat siis reippaasti eteenpäin. Metsä harveni vähitellen, ja siellä täällä, rupesi valkeita näkymään. Vielä hetkisen ratsastettuaan, saapuivat he eräälle talolle, johon Niilo päätti poiketa yöksi.
Se oli pitäjän pappila. Pieni ja mitätön vaikka oli, erosi se kuitenkin tavallisista talonpoikain taloista sen kautta, että siinä oli muurattu takanpiippu ja pienillä neliskulmaisilla lasiruuduilla varustetut ikkunat toisessa tuvassa. Niinkuin talonpoikainkain pirteissä, oli kuitenkin toisessa tuvassa lykättävät luukut ikkunoissa.
Pappi, vanha, horjuva ukko, tervehti Niiloa ystävällisesti.
— Nyt on kosolta matkustavia tähän aikaan, sanoi hän, kun Niilo oli istunut punamaalattuun pöytään ja vanha palvelusnainen pannut esille kaksi hopeatuopillista olutta; muuten ei näe täällä vieraita puoleen vuoteen. Toispäivänä poikkesi matalaan talooni herra Götrik Fincke seurueineen, matkalla Turkuun.
— Götrik Fincke! huudahti Niilo, ja tuoppi oli pudota hänen kädestään.Ja minä juuri olen matkalla hänen luoksensa.
Pappi toisti puheensa, ja Niilo kuuli sykkivin sydämin että Ebba oli heidän muassaan. Ellei olisi ollut niin myöhäinen ilta eikä hevoset vallan väsyksissään, olisi hän heti jälleen lähtenyt matkalle Turkuun päin. Hänen täytyi nyt malttaa huomen-aamuksi.
Tietysti tuli puheeksi tuo vasta kukistettu, kauhea kapina.
— Minä olen rauhan palvelija, vanha pappi lausui, ja vihaan kaikkea riitaa. En liioin saata hyväksyä että talonpojat ovat nousseet esivaltaa ja laillista järjestystä vastaan. Ja mitä olisi siitä syntynyt, jos he olisivat voittaneet? Kaikkinainen laki ja järjestys olisi joutunut sorrolle ja maa vajonnut sanomattomaan kurjuuteen. Mutta en kuitenkaan saata olla lausumatta että Klaus Fleming on pitänyt liian kovaa komentoa tässä maassa.
— Hänen on siihen ollut täytymys, sanoi Niilo. Hän tietää että herttua pyrkii sulkemaan kuningas Sigismundia valtakunnasta pois. Kuningas on Puolanmaassa, ja Klaus Flemingin tehtävänä on pitää hänelle valtakuntaa avoinna. Eikä myöskään Flemingin ankaruus yksinään ole synnyttänyt kapinaa. Siihen ovat syynä myöskin herttuan lähetysmiehet.
— Niin, sanoi pappi arvelevaisesti, niistä ei ole ollut puutetta. Minä pidän laillisen kuninkaan puolta, sillä tiedän ja uskon kaiken esivallan olevan Jumalalta. Vehkeileminen laillista kuningasta vastaan on sentähden rikos, joka kohtaa syyllisen päätä, niinkuin raamatun historia meille opettaa että Absalon sai rangaistuksensa, koska oli luopunut kuninkaastaan ja isästään. Mutta että Götrik Finckenkin seurassa olisi valtionkavaltajia, sitä en olisi uskonut.
— Mitä sanottekaan? huusi Niilo kalveten. Pappi nousi paikaltaan käyden kirstulle, josta hän otti yhteen-käärityn paperin. Tämä oli sinetitön kirje, ja pappi ojensi sen Niilolle.
— Lukekaa, sanoi hän. Tämän paperin löysin minä vällyistä yötuvassa, jossa Götrik Fincke ja Olavi Sverkerinpoika olivat nukkuneet.
Niilo otti kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Se oli Olavi Sverkerinpojalta Kaarlo herttualle ja teki selkoa Savonpuolisista tapauksista. Olavinlinnassa oli, kirjoitti Olavi, linnan isännyys nyt jätetty eräälle hänen uskotullensa Götrik Fincken poissa-olon ajaksi, ja jos herttua kesällä tulisi Suomen puolelle sotajoukon kanssa, niin jätettäisiin linna ilman miekan-iskutta hänen haltuunsa — Klaus Fleming, niinkuin Götrik Finckekin, luottivat ehdottomasti häneen, Olavi Sverkerinpoikaan. Hän saisi, Flemingin johtaessa Suomen sotaväkeä ja laivastoa, ihan varmaan Turun linnan osaksensa, ja herttuan tullessa hän avaisi portit tälle. Kunhan keitä tuo vanha Turun linna olisi herttuan hallussa, silloin olisi myöskin Klaus Flemingin valta Suomessa masennettu. Talonpojat nousisivat uudestaan kapinaan, ja ne suomalaiset herrat, jotka ainoastaan pakosta olivat yhtyneet Flemingiläisiin, menisivät herttuan puolelle. Götrik Finckestä luuli hän voivansa vastata. Hänelle oli nimittäin luvattu Fincken tytär puolisoksi, ja tämä muka kyllä vaikuttaisi että Fincke kävisi heidän puolelleen. Filippus Kernin kautta, joka saattaisi tämän kirjeen herttuan käsiin, voisi herttua lähettää rahoja, kirjeitä ja valtakirjoja. Kirje päättyi ikuisen uskollisuuden lupaukseen ja odotetun palkinnon tähtäilemiseen.
Niilo oli siten saanut lisää vakuutusta entiseen luuloonsa, että, näet, Olavi Sverkerinpoika oli kavaltaja. Hänellä oli todistus käsissään. Nuoren vänrikin veri rupesi kuohumaan niin hävyttömän ilkeyden johdosta. Hän oli oppinut pitämään Fleming vanhusta uskollisuuden, rehellisyyden ja oikeuden ainoana turvana näinä kurjuuden aikoina. Hänelle tehty petos ei ollut ainoastaan kuninkaan asian, vaan myöskin kaiken hyvän ja pyhän kavaltamista. Se oli hänestä yhtä alhaista, yhtä hyljättävää kuin oman vanhan isänsä kavaltaminen. Mitä kirjeessä puhuttiin hänen morsiamestansa, ei häntä huolettanut. Hän oli varma siitä että tämä oli valheen vehkeitä, jotka hänelle vieläkin osoittivat Olavin luonteen koko kauhistavan pahuuden. Mutta tässä puheessa piili kuitenkin uhkaus ja vaara, jotka olivat torjuttavat. Samaten oli vaara Flemingille ja kuninkaan asialle etukynnessä. Ehkä oli maanpetto niin pitkälle levinnyt, että se minä hetkenä hyvänsä voi puhjeta ilmituleen. Pian aukenisi meri. Silloin voisi herttua viipymättä saapua laivoineen ja kaikki olla auttamatta hukassa.