Rautaa ei ollut niin runsaasti saatavissa kuin hiiltä. Vain suurilla ponnistuksilla voitiin saada valmistetuksi tarvittava määrä terästä, erikoisesti ilmaterästä. Ruotsista tuotimme paljon rautamalmia ja myöskin Potin malmirikkaudet Taka-Kaukasiassa tekivät meille huomattavan palveluksen. Teräksen valmistukseen tarvittiin välttämättömästi myöskin rautaromua. Sitä saimme runsaasti miehitetyiltä alueilta. Saadaksemme vanhaa rautaa kanuunain ja ammuksien teräkseen, oli meidän, kun saarto painoi uhkaavana ja sodan ahdinko oli suuri, uhrattava sotateollisuudellemme monta tehdasrakennusta. Lopulta teräksen valmistus rupesi riittämään. Teräs oli tällöin jaettava esim. kanuunain, ampumatarpeiden ja väkälangan jatkuvaa valmistamista varten, erityisesti oli varattava rautateiden korjauksiin oma osuutensa.
Mitä vakavin merkitys oli yleensä sillä seikalla, että sodankäyntiä varten saatiin, paitsi hiiltä, rautaa ja terästä, käyttöaineita sekä voiteluöljyjä sukellusveneisiin, automobiileihin ja lentokoneisiin. Meidän oli tässä suhteessa turvauduttava Itävalta-Unkariin ja Romaaniaan. Kun Itävalta-Unkari ei voinut hankkia kylliksi öljyä ja kun kaikki yritykset sen tuotannon kartuttamiseksi jäivät tuloksettomiksi, niin sai Romaanian öljy meille sotaan nähden suorastaan ratkaisevan merkityksen. Öljytuotantoa oli Romaania saattanut parantaa, mutta käyttöainekysymys pysyi yhä edelleen hyvin vakavana ja vaikeutti sodankäyntiä sekä elämää Saksassa. Kaukaasian varastot avasivat vuonna 1918 eteemme hyviä mahdollisuuksia. Omaa benzoliteollisuuttamme ei yleisen sotataloutemme kehyksissä voitu myöskään ilman muuta laajentaa. Benzolia ei voinut käyttää sukellusveneissä eikä lentokoneissa. Kun sodan lopulla kuitenkin päätimme antaa lentäjien koneisiin benzoliakin, niin teimme sen yksinomaan bensiinin puutteen vuoksi siitä huolimatta, että tiesimme vähentävämme heidän lentotehoaan ja lisäävämme vaaran uhkaa. Jatkuvasti oli pidettävä silmällä sitä, että varastot riittivät ja että joukkojen tarpeet tyydytettiin. Matka-automobiililiikennettä oli yhä enemmän rajoitettava, samoin täytyi vähentää kuorma-autojen käyttöä rauhallisempina aikoina, jotta uhkaavissa tilanteissa voitaisiin toimia täydellä voimalla. Muuta en voinut armeijalle vaatia.
Öljyn puute kotimaassa oli suuri. Maaseutu ei saanut riittävästi petroleumia talveksi. Maalaisten täytyi viettää pitkät talvi-illat pimeässä. Se oli omiansa vaikuttamaan raskaasti mielialaan. Meidän oloillemme kuvaavaa on, että tästä epäkohdasta puhuttiin niin vähän. Liikennepulan syynä oli pitkän aikaa veturien huono voiteluöljy, joka jähmettyi helposti kylmässä. Yksityinen autoliikenne kotimaassa oli melkein kokonaan seisahduksissa. Koko käyttöainekysymys pysyi edelleen sangen vakavana. Sitä täytyi ehdottomasti mitä huolellisimmin pitää silmällä. Vasta syksyllä 1918 toteutui toiveeni, että armeijasta ja laivastosta pidettäisiin yhtenäisesti huolta. Käyttöaineiden hankinta armeijan ja kotimaan tarpeiksi oli yhtenäistä. Sitä hoiti sotaliikennepäällikkö.
Ylimmän armeijanjohdon toimesta koetettiin yhtämittaa kehittää kaikkia menettelytapoja, jotka käyttöainevastikkeiden valmistuksessa tulivat kysymykseen. Mutta monet luonnolliset vaikeudet haittasivat tapojen toteuttamista ja tekivät ne usein mahdottomiksikin.
Ampumahautasotaan tarvittavia aineita, puuta ja soraa, otettiin entistä enemmän miehitetyiltä alueilta. Kotimaastakin oli niitä vielä saatavissa.
Minä en voinut raaka-ainekysymykseen nähden huolehtia muusta kuin pääasioista. Siihen vaadittiin sitäpaitsi laajaa perehtymistä. Minun täytyikin jatkuvasti olla selvillä asiain kulusta voidakseni tehdä erinäisiä tärkeitä päätöksiä.
Raaka-aineita oli otettava miehitetyiltä alueilta. Se kuului sodan luonteeseen. Lujan järjestelyn avulla saatiin tässä kohden vähitellen paljon aikaan. Ylin armeijanjohto pyysi kummankin kenraalikuvernöörin toimimaan sanottuun suuntaan. Kaikkialla seurattiin olennaisesti samoja periaatteita. On totta, että siitä johtui väestölle rasituksia mutta selvää on myöskin, ettei näitä toimenpiteitä voitu välttää.
Jokainen asiaan perehtynyt myöntää, että me olisimme voineet menetellä monessa tapauksessa käytännöllisemmin. Mutta tässäkin kohden oli viranomaisilla ja yksityisillä ratkaistavanaan uusi tehtävä, jota pitkän sodan vaihtelevat tarpeet olivat omiaan hämmentämään. Mutta kaikista vaatimuksista huolimatta menettelimme me kotimaahan verraten hyvin varovaisesti. Sen täytyi luovuttaa kirkonkellonsa, kun taas Belgia sai ne pitää valtiokansleri kreivi v. Hertlingin Hänen Majesteetilleen tekemästä esityksestä.
Ei yksin armeija, vaan myöskin kotimaa sai miehitetyistä alueista ratkaisevaa apua. Kuten kotimaan sotateollisuus, nieli myöskin miehitettyjen alueiden huolto meiltä väkeä huomattavat määrät. Elossa pysyäksemme oli meidän tehtävä tämä kauppa.
Liittolaisten osuus Saksan raaka-ainehankinnassa tuli siten korvatuksi, että Saksa sotaministeriön toimesta joko valmisti taikka antoi vastikkeeksi sotavarustuksia. Sen käsissä oli myöskin Koillis-Serbiassa sijaitsevien Borin kuparikaivosten hallinto, joista saimme mitä runsainta apua. Ylin armeijanjohto puuttui vain silloin asiaan, kun Bulgaaria tai Turkki vanhaan balkanilaiseen tapaan vitkastelivat liiaksi raaka-aineiden toimittamisessa ja kaipasivat jonkinmoista ravistusta muistutukseksi sitoumustensa suorittamisesta.
Hankittaessa armeijalle raaka-aineita antoi tiede koko mahdillaan sodankäynnille apua. Siitä saakoonkin tiede kiitokset.
Kaikissa kysymyksissä, jotka koskivat voimiemme vahvistamista kotimaassa, olivat eversti Bauer ja majuri v. Harbou minulle voimakkaana tukena. Heidän työnsä oli esimerkiksi kelpaavaa.
Ruokinnalla oli yhtä suuri merkitys, olipa kysymys väestöstä tai armeijasta, miehestä tai hevosesta.
Sotilaan aikaansaannoksiin sotakentällä vaikuttaa tavattomasti ravinto. Se ynnä lomasuhteet määräävät joukkojen mielialan. Sen vuoksi täytyi minun kaikella tarkkuudella seurata ruokintakysymystä.
Saksan kansan mielialan herpaantuminen oli mitä olennaisimmin riippuvainen ravitsemisseikoista. Ruumis ei saanut jokapäiväiseksi ravinnokseen, varsinkaan mitä munanvalkuaisaineeseen ja rasvaan tulee, sitä määrää, joka ruumiillisten ja henkisten voimien ylläpitämiseksi on välttämätön. Laajoissa piireissä oli ruumiin ja sielun vastustusvoima jollakin tavalla lamassa ja synnytti epämiehekkään, hysteerisen mielialan, joka vihollisten harjoittaman propagandan herpaisemana sai monen saksalaisen yhä enemmän vaipumaan epäsotilaalliseen ajatustapaan. Kesällä 1917 tein ensi kerran näistä seikoista tarkkoja huomioita ja kauhistuin. Siinä oli äärettömän heikko kohta. Tämä ilmiö johtui ihmisluonteen olemuksesta. Luja, isänmaallinen tahto saattoi sitä tasoittaa, mutta täydellisesti oli se poistettavissa ainoastaan parempien ravinto-olojen avulla. Ravintoa oli saatava enemmän. Meidän täytyi sitä saada muualta ja pitää huolta käsilläolevien tuotteiden säilymisestä, mutta ennen kaikkea siitä, että tuotanto lisääntyi. Se oli tärkeintä.
Valakian valtaaminen merkitsi tällöin jonkinlaista ratkaisua. Lisäapua oli saatava muilla keinoin. Ylin armeijanjohto huomautti alinomaa, että olkia ja puuainesta oli sopivasti valmistettuna välttämättömästi käytettävä eläinten ja mahdollisesti myöskin ihmisten ravinnoksi, samoin lehdeksiä. Meidän oli kansasta saatava irti kaikki, mitä sodankäyntiin tarvittiin, mutta meidän oli samalla koetettava ottaa luonnosta tieteen avulla, joka tässäkin meitä tuki, kaikki ihmisten ja eläinten ravinnoksi kelpaava, myöskin sellainen, jonka saattoi ruoka-aineeksi muuntaa.
Koettaessamme keksiä keinoja ravintoaineiden mätänemisen ehkäisemiseksi johduimme perunain kuivaamiseen, jota lämpimästi harrastin.
Tuotannon lisääntyminen edellytti keinotekoisten lannoitusaineiden riittävää saantia ja kohtuullisia hintoja.
Ylin armeijanjohto edisti kaikin tavoin edellistä. Se kävi sitä tärkeämmäksi, kuta niukemmaksi tuli luonnollisen lannan saanti sen vuoksi, että karjakanta oli alentunut ja lantarehua puuttui, ja kuta enemmän voimaperäinen maanviljelys voitti alaa. Me tuotimme fosfaatteja miehitetyiltä alueilta Pohjois-Ranskasta ja Belgiasta ja alinomaa teimme valtiokanslerille sekä rahaministeriölle esityksiä, että typpitehtaita (Merseburgissa) laajennettaisiin.
Hintojen säännöstely kuului kotimaan viranomaisille. Sitä haittasivat sisäpoliittiset suhteet. Kun sosialidemokraatit harjoittivat kiihoitusta maaseutua ja agraareja vastaan, jotka panivat köyhän leivälle kalliin hinnan, ja kun elinehdot itsessäänkin olivat vaikeat, ei hallitus uskaltanut kaukonäköisesti määrätä sopivia rajahintoja. Sen vuoksi, että työkustannukset olivat korkeat ja että sodan loputtua kävi välttämättömäksi hankkia kalustoa, eivät maatalouspiirit monin paikoin katsoneet voivansa toimia niillä hinnoilla. Varastot eivät väestölle riittäneet eikä niihin alhaisten hintojen vuoksi päästy oikein käsiksikään. Järjestöt, joiden olisi tullut pitää huolta asiasta, eivät tunteneet alaa eivätkä muutoinkaan tehtäväänsä pystyneet. Niiden toiminta oli usein ärsyttävää ja vieroittavaa. Siten ei yksityinen saanut edes niitä säädettyjä annoksia, jotka täyden elinvoiman ylläpitämiseksi olivat riittämättömät. Maaseutu ja kaupungit turvautuivat tällöin, mikäli siihen pystyivät, omaan apuunsa. Salakauppa ja keinottelu pääsivät vauhtiin. Ennen pitkää ei luisumista tällä pinnalla voinut enää mikään estää.
Omistavat luokat hankkivat itselleen kaikki välttämättömät tarpeensa, vieläpä sen ylikin. Vaikkakaan heidän kulutuksensa ei yleiseen ravitsemiskysymykseen sanottavasti vaikuttanut, oli se kuitenkin omiaan katkeroittamaan.
Laajoilla kansankerroksilla, nimenomaan keskisäädyllä, kiinteäpalkkaisilla virkamiehillä ja upseereilla, oli kovat päivät. Pieni osa lienee kyllä hätäajan koettelemuksissa langennut ja auttanut itseään, mutta suurempi nälkiintyi kirjaimellisesti. Tämä painoi vielä kaiken sen taakan lisänä, mikä keskisäädyllä muutoinkin oli kannettavanaan. Ja kuitenkin tämä sääty, jota joka suhteessa poljettiin, täytti velvollisuutensa — vaikka ikävä kyllä vain ääneti — viimeiseen asti.
Työläisestä pidettiin huolta. Hän järjesti palkkavaatimuksensa, joita usein lakoillakin vietiin perille, salakaupan mukaisiksi. Totta on, että melkoinen osa työväkeäkin sai kokea vaikeuksia. Mutta toisin kuin keskisäädyllä oli sillä yleensä kuitenkin mistä elää.
Salakauppakysymys sai mitä suurimman sisäpoliittisen merkityksen. Sodan kestäessä se yhä kasvoi sitä mukaa kuin sota-ajatukset kotimaassa haihtuivat ja luonnolliset vaistot, joiden vastapainona ei enää ollut mitään, entistä räikeämpinä tunkeutuivat esiin. Salakauppa ja keinottelu pukeutuivat ajan pitkään yhä inhottavampiin muotoihin ja vaikuttivat syillään ja seurauksillaan yhä häiritsevämmin saksalaiseen ajatusmaailmaan. Meidän jyrkkä pakkotaloutemme rajahintoineen oli sortunut. Tuotantoa ei saatu kohoamaan, tulos laski laskemistaan riippuen ulkonaisista olosuhteista, kuten miehisten työvoimien puutteesta, lannoitusaineista ja epäsuotuisista ilmoista. Vaikka ylin armeijanjohto kääntyi useasti valtiokanslerin puoleen pyynnöllä, että hän salakauppaan sekä sen ohella liiallisiin urakoitsijavoittoihin ja työpalkkoihin nähden ryhtyisi sellaisiin toimenpiteisiin kuin sotakykymme säilyttäminen vaati, ei se johtanut mihinkään tuloksiin. Tämä oli ikäänkuin ilveilyä: eikö todellisuudessa juuri siitä, että pelättiin liian korkeita rajahintoja maatalouden alalla, johtunut kaikkien elinehtojemme kallistuminen ja eikö se aivan olennaisesti syventänyt kaupunkien ja maaseudun välistä juopaa? Tyytymättömät ainekset osasivat lyödä rahaa kaikesta. Vihollinen riemuitsi nälkäsaartonsa tuloksista, se saattoi meidät sekä aineelliseen että myöskin sielulliseen hätään.
Minun yksityinen käsitykseni maamme pakkotalousjärjestelmästä oli, että se olisi ollut lakkautettava mitä pikemmin sitä parempi, eräisiin ravintoaineisiin nähden suorastaan viipymättä, ja vapaa kauppa saatettava voimaan. Sen ohessa oli minusta tuiki välttämätöntä, että osuuskunnat ja tuottajayhtymät olisi otettu lujemmin hallituksen apureiksi. Mutta ne eivät, ikävä kyllä, olleet kaikkialla tarpeeksi järjestyneitä. Ennen kaikkea olisi eräiden tuotteiden hintain pitänyt olla parempia ja ne olisi tullut ajoissa määrätä, sillä siten olisi maatalous voinut järjestää suhteensa asiaan. Vastoin sotaelintarvehallituksen kantaakin puolusti tätä käsitystä yli-intendentti, joka oli siinä samaa mieltä. Minusta näyttää siltä, että Englanti alinhintajärjestelmänsä avulla ratkaisi onnellisemmin kysymyksen, sillä sen tuotanto kohosi aivan tavattomasti.
Maamies teki työtä. Erittäinkin suurtilat saivat ratkaisevaa aikaan. Isänmaa tuli jälleen huomaamaan, että, kuten armeija on järjestyksen kulmakivi, niin on maanviljelys meidän taloudellisen, vieläpä poliittisenkin elämämme perus ja pohja. Meidän olisi pitänyt ennen sotaa ottaa se huomioon, sillä silloin olisimme suoriutuneet helpommin monesta pulasta. Valtion ensimmäisiä tehtäviä on nyt laiminlyöntien korjaaminen ja maamiehen velvollisuus voimaperäinen maanviljelys.
Olen usein keskustellut avomielisesti sotaelintarvehallituksen kummankin presidentin, herrojen v. Batockin ja v. Waldowin kanssa. Niin erilaisia kuin he olivatkin, täytti kummankin tietoisuus raskaasta vastuunalaisuudesta, rautainen velvollisuudentunto ja harras isänmaanrakkaus.
Armeija auttoi useasti kotimaataan. Suuria rasituksia kestävien sotamiesten asema ei ollut suinkaan parempi kuin kotonaolijoidenkaan. Armeija ja kansa olivat minun syvimmän vakaumukseni mukaan kaikilla aloilla yhtä. Ylin armeijanjohto toimi aina siinä hengessä. Berliinissä sai joskus kuulla mielipiteen, että armeija ja kansa muodostivat kaksi eri ruumista, joilla kummallakin oli oma vatsansa. Tämä käsitys oli minusta surullisena todistuksena siitä, miten vähän sotaa kotimaassa ymmärrettiin. Raskain sydämin täytyi ylimmän armeijanjohdon useinkin joksikin aikaa vähentää armeijan liha-, leipä-, peruna- ja rasva-annosten, samoin kuin kaura- ja heinäannostenkin määrää. Teimme sen kansaa tukeaksemme ja pysyttääksemme sen sotakykyisenä. Myöskin sotaelintarvehallitus ymmärsi täydellisesti armeijan tarpeet ja se käsitti, että rintamasotilasta oli ennen kaikkea muistettava.
Useinkaan ei sotamiehen ravinto ollut riittävä, vaikka sitä annettiin tarkalleen ne annokset, jotka siihen aikaan olivat voimassa. Ruoka oli liian yksitoikkoista. Kuulin usein ylipäällikköjen valittavan tätä, mutta yksityiskohtia minä en voinut korjata. Kotimaassa ei täytejoukko-osastojen ruokavarat olleet riittävät ja siitä aiheutui ikäviä epäkohtia.
Nautintoaineet kävivät yhä harvinaisemmiksi. Hevoset olivat erikoisen huonossa asemassa. Ne saivat aivan riittämättömästi ruokaa. Vilja-annos oli liian pieni ja korsirehun saanti oli edelleen hyvin vaikeaa.
Sotaintendenttilaitos sai sodan alussa kestää monet vaikeudet, sillä kun oli vain rauhanaikaisiin oloihin perustuva muodollinen perehtymys alaansa. Henkilökuntaakin oli liian vähän. Myöhemmin se mukautui vastuunalaiseen tehtäväänsä. Uhrautuvalla ja alttiilla työllään se on palvellut sekä joukkojen johtoa että rintamasotilasta. Ylimmän armeijanjohdon yhteistyö sotaministeriön hallintodepartementin johtajan, kenraali v. Ovenin, minun liègeläisen taistelutoverini sekä sotaelintarvehallituksen kanssa oli aina sopuisaa. Sitä kannatti molemminpuolinen avuliaisuus. Ennen sotaa tehtyjä laiminlyönnin syntejä — puuttuvaa taloudellista valmistelua ja sitä virhettä, ettei ennen sodan alkua koottu mitään suuria varastoja — ei voinut enää korjata.
Myöhemmin me avustimme kotimaata siten, että luovutimme tavarankuljetukseen, erittäinkin asemilta-ajoon suurkaupungeille kuorma-autoja ja ajokaluja. Me teimme sen, vaikkakin siitä johtui armeijalle vaikeuksia. Sadonkorjuulomia myönnettiin paljon yli säännöllisen määrän. Maan perunanhankintaa edistettiin helpottamalla rautatievaunujen saantia siihen tarkoitukseen.
Miehitetyt alueet huojensivat elintarvekysymystä. Etappitarkastuskunta järjesti niin, että ne pitivät huolen nimenomaan myöskin lihan hankinnasta, ja se johti niiden maataloustoimintaa mahdollisimman ammattimaisesti. Joukot tekivät itse niillä seuduilla, missä ne joutuivat kauemman aikaa viipymään, ahkerasti kylvö- ja elonkorjuutöitä. Mutta jos vaihtoja sattui usein, ei tässä suhteessa paljoakaan aikaansaatu. Vain Romaanian avulla me, Itävalta-Unkari ja Konstantinopoli vuonna 1917 jotenkuten selviydyimme.
Entente oli toimittanut niin, ettei meidän tarvinnut pitää huoltaBelgiasta.
Puolueettomat maat, nimenomaan Tanska, Hollanti ja Sveitsi antoivat meille huomattavia määriä tuotannostaan. Tavarankuljetukseen me käytimme omia saksalaisia järjestöjämme emmekä menetelleet ententen tavoin, joka teetti työtä asianomaisen maan asukkailla, joille se hankki ansiotyötä. Tämä herätti, syystäkö vai syyttä, suurta tyytymättömyyttä ja pahaa verta sekä liittolaisissa että puolueettomissa valtioissa ja myöhemmin myöskin omassa maassa.
Itävalta-Unkarin elintarveolot olivat koko ajan kovin kireät. Unkari oli varustautunut. Se huolehti tosin siitä, että melkoinen osa Itävalta-Unkarin armeijasta sai elintarpeensa, mutta Itävaltaa se ei avustanut. Itävalta näki nälkää. Siellä eivät tshekkiläiset maanviljelijät luovuttaneet mitään köyhemmissä seuduissa asuville saksalaisille. Tämän lisäksi oli Itävallan hallintokoneisto raskasliikkeinen, minkä vuoksi kaikista jyrkistä määräyksistä huolimatta mistään todellisesta hankinnasta ja oikeudenmukaisesta jaosta ei ollut puhettakaan. Minä en koskaan unohda, miten eräs korkea itävaltalainen virkamies pyysi minun apuani Unkarin taivuttamiseksi elintarveasiassa. Itävalta-Unkarin armeija kärsi osittain nälkää, kuten saksalainen Itävaltakin ja nimenomaan Wien.
Tilanne Bulgaariassa oli parempi, vaikka siellä ei maata viljeltykään juuri uudenaikaisesti, mutta hallintojärjestelmä oli kehno. Armeijan etappi oli huonosti varustettu ja sotaväen elintarvelaitos vanhentuneille periaatteille rakennettu. Usein kärsittiin armeijassa puutetta. Mutta kuitenkin saattoi toivoa, että Bulgaaria loppujen lopuksi kykenisi pitämään itse itsestään huolen.
Turkin elintarvejärjestelmä oli kauttaaltaan mätä, maanviljelys vielä jonkinmoisella alkuasteella, rauta-aura kokonaan tuntematon. Maatalousministeri vapaaherra v. Schorlemer oli koettanut kohottaa Turkin maataloutta, mutta ei tavannut Turkin hallituksessa asiaan todellista ymmärtämystä eikä arvostelukykyä. Pyydettiin moottoriauroja suurien pinta-alojen kyntämiseksi, mutta ei kukaan ajatellut mitään täysin perinpohjaista uudistustyötä, jolla tuotantoa olisi tosiaankin ratkaisevasti voitu kohottaa. Turkki ja erikoisesti Konstantinopoli tarvitsi sen vuoksi apua ja tukea.
Syksyllä 1916 esitettiin ajatus, että perustettaisiin neliliiton keskuselintarvevirasto, joka toimisi Saksan johdolla. Ajatus tuntui houkuttelevalta. Elintarveolot neliliiton valtioissa olivat kuitenkin pohjimmaltaan liian erilaisia. Yhdenmukaisiin elintarvesäännöksiin ei olisi mitenkään päästy. Kaiken lopuksi olisivat kaikki eläneet Saksan kustannuksella. Hyvällä syyllä tuo ajatus hylättiin.
Edellä on monessa kohden viitattu siihen suureen merkitykseen, joka Romaanialla, taikka oikeammin Valakialla, oli sodankäyntiin nähden. Meidän oli nyt hankittava tarpeemme ja tuotava ne kuluttajille. Romaanian ja myöskin Dobrudshan hallinto järjestettiin säännölliselle kannalle. Sen vuoksi, että meillä saksalaisilla Romaanian kukistamisessa oli ollut niin huomattava osuus, koetin minä päästä siihen, että tämä hallinto annettaisiin saksalaisten käsiin. liittolaistemme ominaisuuksiin ja heidän liiketoimintansa laatuun katsoen tämä järjestely antoi parhaat takeet siitä, että meidän sotataloudellisia vaatimuksiamme otettiin jatkuvasti huomioon. Liittolaisemme suostuivat tähän.
Meidän etuihimme ei soveltunut, että Bulgaaria olisi ottanut haltuunsa koko Dobrudshan. Se oli syksyllä 1915 tehdyn sopimuksen mukaan ryhtynyt heti hallitsemaan sitä osaa Dobrudshasta, joka oli alkuaan kuulunut Bulgaarialle ja jonka se vasta toisen Balkanin-sodan jälkeen oli luovuttanut Romaanialle. Se tyytyi toistaiseksi siihen. Jos muu osa Dobrudshaa ja sen mukana Tshernawodan—Konstantsan rataosa olisi luovutettu, olisi se silloisten suhteiden vallitessa merkinnyt samaa kuin että kolmaskin ja samalla viimeinen Keski-Euroopan ja Turkin välinen maailmankauppatie olisi jätetty Bulgaarialle, jonka tarkastuksen alaisia olivat jo Salonikin ja Sofian kautta kulkevat tiet. Meidän ja Turkin väliselle kaupallemme olisi tämä Bulgaarian liikennemonopoli tuottanut vakavia haittoja. Itävalta-Unkarin itsekäs kanta rasitti sitä jo tarpeeksi asti. Itävallan ja Turkin edut Dobrudshaan nähden kävivät yhteen Saksan pyrkimysten kanssa. Siitä huolimatta asettui Wien Bulgaarian kysymysten suhteen, joilla oli meille merkitystä, aina epäselvälle kannalle. Siksipä ei Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennonkaan kannasta ollut varmuutta. Bulgaarian pyrkimykset sotivat eräässä suhteessa minun tarkoituksiani vastaan. Kuitenkin sain tuntea tyydytystä siitä, että kaikki liittolaisemme kannattivat saksalaisen etappihallinnon sijoittamista Dobrudshaan. Se joutui kenraali v. Mackensenin armeijaryhmän komennon alaiseksi ja sen piiri ulottui vanhan romaanialaisen Dobrudshan etelärajalta noin 20 km päässä Tshernawodan—Konstantsan radasta pohjoiseen kulkevaan viivaan. Muu osa jäi 3:nnen bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueeksi ja niin ollen Bulgaarian hallintoon.
Bulgaarialaiset tuottivat hyvinkin pian Dobrudshassa saksalaisille viranomaisille, joiden etunenässä oli kenraali Kurt v. Unger, paljon vaikeuksia. Myöskin ylintä armeijanjohtoa he ahdistelivat. Minä pidin pääni niihin bulgaarialaisten pyyteisiin nähden, jotka tarkoittivat etappialueen hallinnon luovuttamista heidän käsiinsä, ja siinä suhteessa kannattivat minua saksalaiset virastot, jotka uljaasti vastustivat liittolaistemme itsekkäitä menettelytapoja. Maan hallinto tietysti kärsi sellaisesta, mutta kenraali v. Unger ja hänen saksalaiset etappikomendanttinsa huolehtivat siitä, että Konstantsan runsaat öljyvarastot ja myöskin muut etappialueen raaka-aineet saatiin irti ja käytettiin sitten sekä meidän että liittolaistemme etuja vastaavalla tavalla. Maan taloutta hoidettiin niin kuin vaikeat olosuhteet suinkin sallivat. Jos Bulgaarian armeija ei Dobrudshasta saanut sitä elintarvemäärää, minkä maakunnasta olisi voinut saada, niin johtui se yksinomaan tämän armeijan ja Bulgaarian menettelytavoista.
Etappialueen väestö nautti meidän suojelustamme aina sodan loppuun saakka. Tämän alueen eteläisen osan täydellinen luovutus Bulgaarialle Bukarestin rauhan perusteella ei enää ehtinyt toteutua. Kolmannen bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueella olimme pidättäneet itsellemme oikeuden ostaa raaka-aineita. Bulgaarialaiset katsoivat kärsivänsä siitä vahinkoa ja tuottivat meille hyvin paljon vaikeuksia.
Valakian hallinnon järjestämiseen otti Itävalta-Unkari tehokkaasti osaa. Se ei tietystikään ollut mukavaa. Mutta meidän oli siihen suostuttava siitä sangen yksinkertaisesta syystä, että Saksa ei yksin jaksanut kaikkea järjestää. Itävalta-Unkarin hallintoelimet toivat monta kertaa vaikeuksia elämäämme, sillä Itävalta-Unkari pelkäsi, että Saksan vaikutus Romaaniassa lisääntyisi, ja se koetti sen vuoksi omilla keinoillaan saavuttaa kaikenlaisia etuja. Bulgaariakin vaikeutti hallintoa, se kun toimi suorastaan oma- ja mielivaltaisesti. Turkki oli lojaalinen.
Hallinto kulki "sotilashallinnon" nimellä ja oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin ja näin ollen samalla ylimmän armeijanjohdon lainen eikä siis, kuten kenraalikuvernöörit, riippuvainen suorastaan keisarista. Ulkoasiainviraston vaikutusvalta säilyi. Sotilaskuvernööriksi tuli kenraali Tülff v. Tschepe und Weidenbach, joka jo vuoden 1915 alussa oli jonkun aikaa hoitanut silloin miehitettyjen Puolan osien hallintoa, mikäli ne eivät kuuluneet sotatoimialueihin. Hänen esikuntansa päällikkönä oli ensin kenraali v. Bergmann, sittemmin eversti Hentsch, joka Romaanian sotaretkellä oli toiminut ylimajoitusmestarina Mackensenin esikunnassa ja ymmärsi erinomaisesti hallintoteknillisiä ja taloudellisia kysymyksiä.
Saksalaiset ja itävaltalaiset komendantit olivat sotilaskuvernöörin käskynalaisia.
Sotilaskuvernementtiin ei kuulunut koko Valakia, kapea kaistale siitä oli jätetty 9:nnen ja Tonavan-armeijan toiminta-alueeksi. Mutta koko alaa hoidettiin samojen periaatteiden mukaan.
Suurin osa romaanialaisia virkamiehiä ja tuomareja oli pysynyt paikoillaan. Jos heistä joku oli poistunut, voitiin toinen romaanialainen panna tilalle. Hallintotoimet muodostuivat siten yksinkertaisemmiksi kuin aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, ja niillä oli etupäässä taloudellinen luonne. Vain niillä olikin sodankäyntiin nähden merkitystä. Sotilaskuvernöörin esikunta ja erikoisesti tehtävään valitut etappipäälliköt huolehtivat tarpeista.
Kaikenlaisia maanviljelystuotteita, erittäinkin vehnää ja maissia, mutta myöskin herneitä, papuja, luumuja, munia ja viinejä oli ilahduttavan runsaasti saatavissa. Syystöihin käytiin heti käsiksi. Koetettiin kaikin keinoin kannustaa yritteliäisyyttä. Talvivehnän kylvö oli tärkeä, sillä meidän täytyi turvautua Romaanian tuotteisiin ahtaana aikana, Unkarin sato kun valmistui vasta heinäkuussa ja meidän satomme elokuussa. Myöskin vihannesten viljely merkitsi meille paljon ja sitä kehitettiin mahdollisuuden mukaan tuottavaksi. Karjakanta oli sodan vuoksi alentunut. Sitä käytettiin nyt maanviljelyksen hyväksi. Lihan vienti oli sen vuoksi vähänpuoleista.
Hankkiessaan maataloustuotteita oli sotilashallinto yhteistyössä keskusostoyhtiön viranomaisten kanssa, jotka olivat työskennelleet siellä jo ennenkuin Romaania julisti sodan. Yhtiön ei kuitenkaan annettu toimia itsenäisesti.
Öljyvarastot, jotka Romaaniassa joutuivat meidän käsiimme, eivät olleet suuria. Porauslaitteet oli perinpohjin rikottu ja putket sangen taidokkaasti tukittu. Englantilainen eversti Thomsen, joka oli saanut tehtäväkseen estää meitä käyttämästä öljykenttiä, oli suorittanut sen hyvin. Hänen työstään ei entente tosin ratkaisevasti hyötynyt, mutta kuitenkin se vähensi huomattavasti öljynhankintaamme armeijan ja kotimaan tarpeisiin. Hänen ansiotaan osittain on Saksan öljypula. Sotilashallinto kutsui maahan Romaanian öljyteollisuuden erikoistuntijoita ja ryhtyi tarmokkaasti toiseen mitä tärkeimpään tehtäväänsä, öljytuotannon saattamiseen taas kukoistukseen avaamalla suletut putket sekä myöskin tekemällä uusia porauksia ja korjaamalla jalostuslaitoksia sekä panemalla ne jälleen käyntiin. Öljyn saanti lisääntyi, vaikkakin vain hyvin hitaasti.
Useiden hädän ahdistamain ja meille ynseäin wieniläisten mielestä ei sadon saanti eikä öljytuotannon kuntoonpano käynyt kyllin nopeasti. Niinpä helmikuussa 1917 saapui siitä valituksia Wienistä ja samaa toitotettiin minulle Berliinistäkin päin. Hetkisen epäilin, tehtiinkö työtä tosiaan asianmukaisella tavalla. Kownossa saamieni omien kokemusten nojalla saatoin kuitenkin käsittää, mitä vaikeuksia Romaaniassa oli voitettava, enkä sen vuoksi antanut johtaa itseäni harhaan. Huhtikuussa sitten valitukset vaimenivatkin ja hallinto sai osakseen yleistä tunnustusta.
Dobrudshan ja Valakian tuotteista koottujen varastojen jako tapahtui liittolaisten kesken erikoisten sopimusten pohjalla. Öljynjako ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä vastoin Valakian maataloustuotteiden jako oli väsyttävimpiä tehtäviä, mitä kenraalimajoitusmestari kenraali Hahndorffin osalle oli tullut, joka varsin harkintakykyisenä ja sotatalouselämän aloihin laajasti perehtyneenä miehenä näytti näihinkin kysymyksiin erityisesti soveltuvan. Bulgaaria ei ollut Romaanian varastojen jaossa osallisena, se sai Dobrudshan sadon. Turkille tuli ainoastaan vähäinen määrä, sillä sille oli luvattu etukäteen suurehkoja Dobrudshassa olevia varastoja. Oli siis varsinaisesti kysymys Saksan ja Itävalta-Unkarin, tai oikeammin ainoastaan Itävallan, välisestä sopimuksesta. Itävallan edustajat esittivät tavattomia vaatimuksia. Me otimme oppia heistä ja menettelimme samoin. Katkeran kiistan perästä oli kultainen keskitie tässäkin tapauksessa ainoa sovintoon johtava ja lopulta molempia puolia tyydyttävä ratkaisu. Neuvotteluihin ei tietysti kutsuttu meidän sotaelintarvevirastomme edustajia ja heidän kanssaan jo ennakolta asioista perusteellisesti keskusteltu. Ainoastaan erikoisen kireissä tapauksissa täytyi ylimmäisen armeijanjohdon päättää.
Viljan, öljyn y.m. viennissä voitiin yleensä ruveta jälleen käyttämään niitä liikereittejä, joita myöten ennen Romaanian sodanjulistusta Valakian tuotteita oli kuljetettu. Sen vuoksi pantiin Romaanian rautatiet uudelleen kuntoon ja se vaati oman aikansa. Tonavalla pantiin laivaliike heti käyntiin. Itävalta-Unkari piti Tonavaa yksinomaisena valta-alueenaan. Eversti v. Oldershausen hankki meidän etujemme mukaisen ratkaisun. Saksalaisen Tonavan-laivayhtiön Baierin Lloydin, toiminta laajeni.
Meidän kulkulaitoksemme ovat aina olleet tehtävänsä tasalla. Kun odotettiin kasvavaa öljyn vientiä, niin lisättiin sen mukaisesti tankkivaunujen ja -pursien rakentamista. Ploestista Giurgiuhun rakennettiin putkijohto. Sellaistahan ei vielä rauhan aikana ollut täydellisessä muodossa olemassa.
Kuten aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, niin täälläkin saksalainen sotilashallinto ja muut virastot, joille Valakian hallinto oli uskottu, olivat selvillä siitä, että niiden tehtävällä oli ratkaiseva merkitys sodankäynnissä, mutta samalla ne käsittivät, että meidän työmme, kuten me kaikki toivoimme, hyödyttäisi rauhan aikaakin.
Saksan kansa on kotona ja sotakentällä näiden neljän pitkän sotavuoden aikana saanut kestää ja kärsiä sanomattoman paljon. Sota on syvältä raastanut ja vahingoittanut kansan tunne-elämää ja koko kansanmoraalia.
Kuristus- ja nälkäsaarto sekä vihollisen kiihoitustyö, joiden vaikutukset liittyivät mitä kiinteimmin taisteluun, jota käytiin saksalaista rotua ja saksalaista henkeä vastaan, painoivat raskaasti ja ahdistivat meitä sitä tukahduttavammin, kuta kauemmin sotaa kesti ja niitä jatkui. Saarto vaikutti. Kotimaassa kiihoitustyö tapasi suotuisan maaperän, se suuntautui nyt välittömästi rintamasotilaaseen, joka hänkin oli käynyt vastaanottavaiseksi. Saarto ja kiihoitustyö alkoivat vähitellen järkyttää meidän henkistä sotakuntoisuuttamme ja horjuttaa uskoamme lopulliseen voittoon. Oikeutettu rauhankaipuu pukeutui muotoihin, jotka hipoivat heikkoutta, pirstoivat kansaamme ja painoivat armeijan hengen masennuksiin.
Tässä maaperässä itivät myrkylliset kasvit. Monesta katosi kokonaan saksalaistunne ja isänmaan-ajatus. Heidän oma minänsä astui etualalle. Kaikenlainen sotakeinottelu, poliittinenkin, joka käytti hyväkseen valtion hätää ja hallituksen heikkoutta persoonallisia sekä poliittisia etuja saavuttaakseen, pääsi yhä enemmän ja enemmän valtaan. Henkinen sotakuntoisuutemme kärsi äärettömiä vaurioita. Me menetimme uskon omaan itseemme.
Vallankumousajatus, jonka levittämisestä vihollisen kiihoitus ja bolshevismi pitivät huolta, tunkeutui valmiiksi muokattuun saksalaiseen sieluntilaan ja valloitti riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen avulla alaa armeijassa ja laivastossa. Harhaopit vetivät pian puoleensa syviä rivejä. Saksan kansa sekä kotona että rintamalla sai kuoliniskun.
Kun tulin ylimajoitusmestariksi, oli tämä kehitys alullaan Saksan kansassa, mutta sen luonnetta ja suuntaa ei saattanut selvästi nähdä. Järkkymättömän varmaa oli vain, että me emme saaneet jäädä siihen nähden toimettomiksi.
Nälkäsaartoa vastaan oli tällöin jotakin tehty, olimme sen murtaneet Romaaniassa. Kukaan ei tietänyt, löytäisimmekö siihen vielä toista tilaisuutta ja miten sitä käyttäisimme hyväksemme.
Vihollisen kiihoitustyöhön me tuijotimme kuin kaniini käärmeeseen. Se toimi erinomaisen suurpiirteisesti ja taitavasti, voimakkain ja laajoihin kansankerroksiin pystyvin ajatuksin, sodankäyntitapojen kanssa täydessä sopusoinnussa ja käyttäen häikäilemättä kaikkia keinoja.
Saksan kansa, joka ei vielä ollut oppinut tuntemaan vaikenemisen taitoa ja arvoa, oli itse hyljättävässä avosydämisyydessään kirjoitustensa, puheittensa ja toimintansa avulla osoittanut tien, jota vihollinen saattoi hyväkseen käyttää.
Se oli itse ruvennut puhumaan "preussilaisesta militarismista", vaikka juuri tämä "preussilainen militarismi", epäitsekkään velvollisuudentunnon henki, yksilön mukautuminen valtioajatukseen, oli luonut Preussin ja hankkinut Saksalle sen loistavan kehityksen. Se merkitsi samaa kuin viimeksimainittu. Militarismin ulkonaisia muotoja pidettiin sen olemuksena eikä tajuttu siitä pulppuavaa kansallista voimaa. Sen sijaan, että sitä vastaan taisteltiin, olisi pitänyt sitä henkevöittää. Korkeat hallintoviranomaisetkin lausuivat minulle tämän sanan sodan aikana moittivalla sävyllä. Saattoiko silloin närkästyä siitä, että monikin luuli tekevänsä hyvän työn vastustaessaan "militarismia", vaikka ei osannutkaan määritellä tätä käsitettä? Useat kyllä tiesivätkin, mitä he tällä taistelulla tarkoittivat: se koski arvovaltaa!
Entente oli tästä "preussilaisen militarismin" voimasta hyvästi selvillä. Se tiesi kyllä, minkä vuoksi se sitä vastaan taisteli. Se tiesi myöskin, mitä teki, lietsoessaan Saksassa vihantulta upseerikuntaa ja kaiken lopuksi valtiovallan haltijaa vastaan. Se oli päämäärästään selvillä, kun se nimenomaan Etelä-Saksassa harjoitti yllytystä Preussia vastaan, kun se kiihoitti mieliä keisaria, valtakunnan yhteyden edustajaa, ja Saksan kruununprinssiä vastaan, ja se lupasi Saksan kansalle kultavuoria siinä tapauksessa, että se syöksisi vallasta keisarihuoneen ja muut hallitsijasukunsa.
Myöhemmin kajosi vihollisen kiihoitus minunkin persoonaani. Kansassa ja sotajoukossa oli herätettävä epäluuloa ylimmän armeijanjohdon toimintaan, usko sodan voitokkaaseen loppuun oli saatava järkkymään ja juuritetuksi luottamus siihen mieheen, joka koki lujasti vastustaa ententen pyyteitä.
Vihollisen onnistui meidän kansanvaltaisiin mielipiteisiimme nojautumalla aikaansaada se, että meidän hallitusmuotomme yksinvaltaisena joutui huonoon huutoon Saksassa ja kaikkialla maailmassa, vaikka keisarillamme ei ollut samaa valtaa kuin Yhdysvaltain presidentillä, ja vaikka vaalioikeus valtiopäiville, siis valtakunnan määräävään kansaneduskuntaan, oli kansanvaltaisempi kuin monessa muussa maassa.
Vihollinen pyrki yllytyksellään yhä selvemmin päämäärään, jonka tarkoituksena oli saada Saksan valtakunnan yhtenäisyys järkkymään, erottaa Saksa hallitsijahuoneestaan ja hallitsijasuvut sekä hallitukset kansasta: siis poliittiseen kumoukseen.
Se tiesi, miten epäpoliittisesti ja epäsotaisesti ajattelevaan, suuressa hädässä elävään Saksan kansaan vaikuttaisivat sanat "sopimusrauha", "aseistariisuminen sodan jälkeen", "kansainliitto" ja muut sellaiset. Tämä seurasi vain liian herkästi, tietoisena taikka tiedottomasti itseään pettäen, näitä houkuttelevia ja kuitenkin niin kavalia ilvekuvia.
Tällöin lankesi tietenkin hedelmälliseen maaperään se kiihoitusväite, että Saksan suunnitelmat maailmanherruuden saavuttamiseksi olivat rikkoneet rauhan ja nyt olivat sen esteenä.
Todellisuudessa ei Saksan hallituksella ole Bismarckin jälkeisenä aikana ollut yleensä muuta suurta ulkopoliittista päämäärää kuin rauhan säilyttäminen. Se ehkä pyrki laajentamaan Saksan siirtomaa-alueita. Se tuskin ajatteli maailmanpolitiikkaa ja se kulki hapuillen Bagdadin tietä. Yhä enemmän ulospäin suuntautuvassa ja tosiolojen yläpuolelle kohoutuvassa elämässämme me arvioimme vuosien 1870/71 jälkeen voimamme liian suuriksi emmekä osanneet antaa vastustajillemme sitä merkitystä, joka niille kuului. Me pyrimme levitteleimään yli maapallon, olematta vielä lujasti kiinni Euroopan kamarassa. Kun Saksan kansa oli hankkinut itselleen valtakunnanmaat, Elsass-Lothringin, ja pystyttänyt Saksan valtakunnan, oli se kylläinen. Oli käynyt välttämättömäksi laajentaa sen siirtomaa-alueita ja lujittaa sen tehoisuutta maapallolla lisäämällä sen tuotteiden markkinapaikkoja. Vaikka tämä olikin ainoastaan valtakeinoilla saavutettavissa, pyrki se yhtäläisiin oikeuksiin vain rauhallisen kilpailun avulla. Kauppapyyteissään ja poliittisten opinkappaleiden sokaisemana se ei käsittänyt, että toisten, maailmanherroina elävien kansojen oli näitä kahta seikkaa vaikea erottaa.
Rauhan säilyttäminen oli suuri päämäärä. Kuten puolustussotamme oli ainoastaan hyökkäyksellä voitettavissa, saatoimme me ylläpitää rauhaa vain seuraamalla selvää, lujaa ja varmojen suuntaviivojen mukaista politiikkaa. Mutta sellaista ei ollut Saksan politiikka. Se ilmeni äkkipäisenä ja töykeänä. Meille vihamieliset kansat käyttivät tätä hyväkseen yhtyäkseen meitä vastaan. Nekin, jotka siihen asti olivat olleet eripuraisia keskenään, liittyivät yhteen meitä vastaan. Toiselta puolen osoitimme me epävarmuutta ja horjuvaisuutta. Silläkään emme hankkineet itsellemme yhtään ystävää.
Monet saksalaiset alkoivat tuntea huolta ja ilmaisivat usein jyrkässä muodossa pelkonsa joka suhteessa. He esittivät päinvastoin kuin hallitus sangen laajakantoisia ajatuksia. Mutta ne olivat vain yksityisiä mielipiteitä, joille ei meillä annettu mitään muuta merkitystä, kuten kaikki muut kansat olisivat tehneet. Sodan aikana eivät asiat ole tässä suhteessa muuttuneet. Ententen hallitusten ja kansojen sotapyyteet olivat aina paljoa laajakantoisempia kuin yksityisten saksalaisten unelmat. Me tunnemme sen nyt veressämme.
Maailmanherruussuunnitelmat edellyttävät voimakasta kansallistuntoa. Huolimatta valtakunnan perustamisesta vuonna 1871 me emme ole siihen päässeet, hallitus ei ole Bismarckin jälkeisenä aikana sitä kehittänyt edelleen. Päinvastoin se meistä katosi samassa suhteessa kuin tahdonvoimamme heikkeni. Sen lisäksi me olimme ajatustavaltamme jääneet liian paljon liittovaltiomaiselle kannalle ja meitä vaivasi sisäpoliittisesti suuri pirstoutuneisuus. Kansallistuntoa vailla olevina me astuimme liian aikaisin maailmaan emmekä vieraille vaikutuksille alttiissa maailmankansalaismielessämme osanneet sovittaa yhteen kansallista ja kansainvälistä katsantotapaa, yhtä vähän kuin kotimaahan ja maailmaan kohdistuvia etujamme.
Eivät Saksan hallituksen maailmanherruussuunnitelmat taikka sen natsionalismi ole ennen v. 1914 olleet rauhaa uhkaamassa eikä v. 1914 jälkeen sitä estämässä, kuten vihollistemme propaganda on väittänyt. Se ei ole tahtonutkaan puhua totta, se on vain halunnut järkyttää Saksan kansan yhtenäisyyttä ja sotakuntoisuutta sekä levittää ajatuksia, jotka vihollisen kannalta ovat olleet edullisia.
Lopuksi tuli iskusanaksi kansojen itsemääräämisoikeus. Näennäisesti siinä on houkutteleva oikeudenmukaisuuden probleemi, joka ei kuitenkaan ole ilman väkivaltaa ratkaistavissa, jos kansallisuudet asuvat sekaisin, kuten niin lukemattomissa tapauksissa on laita. Tuo iskusana koski enemmän Itävalta-Unkaria kuin meitä, mutta se sattui syvästi meihinkin sellaisena, miksi pelko ja viha sen tulkitsivat, ja oli sattuva meihin kuolettavasti sen sisällön vuoksi, minkä saksalaiset miehet vihollisen edessä antoivat sille.
Lopuksi — ratkaisevasti vuoden 1918 alusta — ryhdyttiin valtiollisen vallankumouksen ohella harjoittamaan kiihoitustyötä yhteiskunnallisen mullistuksen aikaansaamiseksi. Selitettiin, että kymmenentuhatta ylempisäätyistä oli työväestön kustannuksella aikaansaanut sodan ja että Saksan voitto olisi sen onnettomuus.
Vihollisen kiihoitustyöllä ja bolshevismilla, joka pyrkii yleismaailmalliseen vallankumoukseen, oli kummallakin Saksassa sama päämäärä. Englanti antoi Kiinalle ooppiumin, viholliset meille vallankumouksen ja — me otimme vastaan myrkyn sekä levitimme sitä edelleen muille, kuten kiinalaiset ooppiumia.
Samalla kuin entente vaikutti kiihoitustyöllään yhä valtavammin Saksan kansaan, Saksan armeijaan ja laivastoon, osasi se omissa maissaan ja omissa sotajoukoissaan pitää yllä sodanhalua sekä vaikuttaa meille epäedullisella tavalla puolueettomiin valtioihin.
Sodan syy, Belgian kauhut, vankien pahoinpitely, meidän poliittinen moraalittomuutemme ja kavaluutemme, valheellisuutemme ja preussiläis-saksalainen häikäilemättömyytemme, mielivaltamme sekä Saksan kansan orjuutus olivat taitavasti keksittyjä ja sangen tehokkaita kiihoitussanoja, joita vihollisemme käydessään meitä vastaan valhesotaansa levittivät koko maailmalle. Sen ohessa oli tietysti iskusanoilla demokratian taistelusta militarismia, yksinvaltiutta ja junkkareita vastaan, kamppailusta sivistyksen ja pienten kansojen vapauden puolesta sekä muilla samanlaisilla ihannoivaan asuun puetuilla lauselmilla tavaton vaikutus ihmisiin, joilta puuttui selvänäköisyyttä. Maailman julkinen mielipide oli kokonaan niiden lumoissa. Niinpä esim. amerikkalaiselle sotilaalle tämä sota merkitsi ristiretkeä meitä vastaan.
Puolueettomat maat muodostivat jonkinlaisen henkisen saarron meitä vastaan. Puolueettomien kansojen sielu oli meiltä suljettu. Me emme osanneet sitä avata. Me yksin teimme väärin. Mitä entente teki, oli siveellisesti oikeutettua ja luonnollista. Saksa tyrannisoi maailmaa, vain ententen politiikka oli pyrkimyksiltään tosi siveellistä, se takasi maailman onnen ja vapauden. Me kadotimme puolueettomissa maissa, joiden silmät nyt avautuvat, kaiken luoton, mutta vihollistemme luotto kohosi äärettömiin. Luonnollisesti oli meillä ystäviäkin, mutta niillä ei ollut vaikutusvaltaa.
Samalla tavalla työskenneltiin liittolaisvalloissakin. Saksa oli eristettävä liittolaisistaan.
Kiihoitustyö oli Englannin vanha ja voimakas taistelukeino. Itä-Intian kauppaseura oli Intian valloituksen aikana saavuttanut sillä loistavia tuloksia. Se oli muodostunut Englannissa kouluksi. Englanti oli ainoa maa, joka oli jo kauan selvin tarkoituksin käyttänyt oikein suurpiirteisesti tätä politiikan ja sodankäynnin apukeinoa kansallisen, maailmaakaartavan politiikkansa palveluksessa.
"Nykyisin on Englannin toimena, ja on ollut jo vuosikausia, uhata vieraita valtoja vallankumouksella", sanoi Bismarck jo kuusikymmentä vuotta sitten. Hän ajatteli silloin Canningin joulukuun 12 päivänä 1826 pitämää puhetta, jossa pääministeri julkisessa alahuoneen istunnossa lausui uhkauksen, että Englannin käytettävissä on "Aioluksen tuulipussi" ja että se koska tahansa voi päästää irralleen vallankumouksen voimat. "Jos me", hän lausui, "joudumme sotaan, näemme me lippujemme alle kokoontuvan jokaisen vihollismaamme kaikki levottomat ja kaikki tyytymättömät ainekset, olkoon heidän tyytymättömyytensä sitten oikeutettua tai ei."
Jo ennen sotaa olivat tarkat havaintojentekijät huomanneet selvästi nykyisten vihollistemme kiihoitustyön. Se aloitettiin suunnitelman mukaisesti jo silloin meitä vastaan. Sitä saattoivat Englanti ja Ranska ensi sijassa kiittää politiikkansa saavutuksista, kun se taas meiltä maailman mielipiteessä kaivoi pohjan jalkojen alta. Sen tuloksia olivat tsaarin aseistariisumisehdotukset, jotka rakentuivat kokonaan laajojen kansalaispiiriemme arvostelukyvyttömään herkkäuskoisuuteen. Bernhardin kirjan levittäminen englantilaiseen maailmaan kuuluu myöskin siihen. Olisi ollut parempi, ettei sitä olisi kirjoitettu. Reuterin kautta oli yhteytemme muuhun maailmaan katkaistava. Nykyisten entente-maiden vaikutus maailman sanomalehdistöön näytti jääneen valtiolliselta johdoltamme huomaamatta, vaikka kyllä usein siihen vaaraan viitattiin, samoin kuin ranskalaisen kulttuuripiirinkin vaikutus mielipiteeseen puolueettomien maiden pääkaupungeissa.
Myöskin maailman vapaamuurariosastot olivat jo kauan Englannin johdolla tehneet työtä, käyttäen kaikkea sitä kammottavaa vaikutusta, mikä tällä salaliitoista mahtavimmalla on, anglosaksilaisen ja siten meihin nähden kansainvälisen politiikan hyväksi. Ainoastaan Preussin vapaamuurariosastot lienevät pysyneet tästä työstä erossa.
Kaikkialle vihollismaihin oli perustettu vahvoja kiihoitusjärjestöjä, joita johtivat kokeneet valtiomiehet ja poliitikot. Yhtenäisen johdon alaisina ne työskentelivät joka paikassa yhtynein voimin selvien suuntaviivojen mukaan, käyttäen suunnattomia rahasummia. Niillä oli haaraosastonsa puolueettomissa maissa ja ne pääsivät sielläkin ententelle ominaisella häikäilemättömyydellä tarkoitustensa perille. Erityiset järjestöt työskentelivät kansallisten pyrkimysten herättämiseksi, niin ainakin Puolassa ja lättiläisten keskuudessa, epäilemättä myöskin kaksoismonarkian kansallisuuksien, nimenomaan tshekkien ja eteläslaavien keskuudessa.
Sillä välin kuin aloite sotanäyttämöllä oli meidän käsissämme melkein viimeiseen asti, kävi vihollinen jo alusta alkaen henkistä sotaa hyökäten pitkin linjaa suletussa täysirintamassa, ja se sai apujoukkoja puolueettomissa maissa olevista karkulaisista, mutta, ikävä kyllä, se löysi tukea itse saksalaisesta isänmaastammekin.
Yleisen kiihoitustyön johto Englannissa oli lordi Beaverbrookin käsissä, ja hänellä oli kolme johtajaa käytettävänään, joista lordi Northcliffe hoiti asioita vihollismaissa, Kipling kotona sekä siirtomaissa ja lordi Rothermere puolueettomissa valtioissa. Englannin toiminta kohdistui pääasiallisesti poliittiseen ja taloudelliseen propagandaan, kun taas sotilaallinen ja kulttuuripropaganda olivat Ranskan oikeaa erikoisalaa. Tässä ilmenee samalla tyypillisessä muodossa vihollistemme ajatuskanta. Amerikka, joka alkuaan auttoi vain rahallisesti — ententen koko kiihoitustyökuluista se otti osalleen 50 % —, astui myöhemmin myöskin aktiiviseen toimintaan.
Italia, Belgia ja muut liittolaiset toimivat Amerikan antamilla runsailla varoilla niinikään sangen uutterasti.
Yhä selvemmäksi kävi, että Amerikan ja Englannin kiihoitustyö pyrki lopullisesti saamaan aikaan Saksassa sisäisen vallankumouksen.
Lloyd George tiesi, mitä teki, esittäessään sodan päätyttyä lordi Northcliffelle Englannin kiitokset tämän harjoittamasta kiihoitustyöstä. Northcliffe oli mestari joukkosuggestionin aikaansaannissa.
Me huomasimme vähitellen vihollisen propagandan käyvän sekä suullisesti että kirjallisesti meidän kimppuumme puolueettomien valtojen alueilta käsin, nimenomaan maarajojemme yli Hollannista ja Sveitsistä, mutta myöskin Itävalta-Unkarista päin, vieläpä omasta maastammekin, lopuksi ilmasta, ja se teki sen niin taitavasti sekä laajassa mitassa, että monet eivät kohta osanneet erottaa vihollisen yllytystä omasta tunne-elämästään. Kiihoitus koski meihin sitä tuntuvammin, kun me emme voineet sotia suurilla, vaan hyvillä pataljoonilla. Joukon suuruuden arvo on sodassa eittämätön, ilman sotilaita ei yleensä mikään taistelu ole mahdollinen. Mutta joukon paljous ei yksinään ratkaise, vaan henki, joka niitä elähdyttää. Niin on laita kansan elämässä ja samoin sotakentälläkin. Me taistelimme maailmaa vastaan ja saatoimme sen tehdä hyvällä omallatunnolla, niin kauan kuin olimme henkisesti sotakuntoisia. Niin kauan saatoimme myöskin toivoa voittoa eikä meidän tarvinnut — mikä merkitsi samaa — taipua vihollisten tuhoamistahtoon. Kun henkinen sotakuntomme herpautui, muuttui kaikki täydelleen. Me emme taistelleet enää viimeiseen veripisaraan asti. Useat saksalaiset eivät tahtoneet enää kuolla isänmaansa puolesta.
Sisäisen mielialan rikkominen, joka vaikutti sotakuntoisuuteemme: taistelu kotoista rintamaa ja armeijan henkeä vastaan oli joka tapauksessa pääasiallisin keino, jolla entente tahtoi meidät kukistaa, kun se oli jättänyt sotilaallisen voiton toiveet.
Muuan tarkkanäköinen ententen politikoitsija lausui keväällä 1918:
"Nykyään on Lontoossa ja Pariisissa ententen johtavien valtiomiesten piirissä se käsitys yleisenä ja määräävänä, ettei Saksan armeijaa länsirintamalla saada koskaan puhtaasti sotilaallisin keinoin voitetuksi. Mutta siitä huolimatta jokainen käsittää, että entente tulee voittamaan ja että se tapahtuu Saksan ja keskusvaltojen sisäisten olojen vuoksi, jotka johtavat keisariuden kukistumiseen. Viimeistään syksyllä tänä vuonna puhkeaa Saksassa vallankumous. Me olemme täysin selvillä siitä, että Saksassa on vaikutusvaltaisia voimia, jotka eivät pidä mitään pahempana kuin Ludendorffin sotilaallista voittoa."
Se kävi yhteen niiden sanojen kanssa, jotka valtiopäiväin edustajaStröbel, "Vorwärtsin" johtava kirjailija, oli vuonna 1915 lausunut:"Minä tunnustan aivan suoraan, että valtakunnan täydellinen voitto eivastaisi sosialidemokratian etuja."
Minä en tahtoisi näitä sanoja kirjoittaa ja päästää leviämään maailmalle. Mutta totuus pysyy totena, ja nämä sanat ovat totta.
Valtiokansleri oli vastuussa kotimaan mielialasta. Mielellään ylin armeijanjohto olisi välittömästi antanut tietoja kansalle. Mutta se kääntyi aina velvollisuutensa mukaisesti valtiokanslerin puoleen ja pyysi häntä toimimaan.
Hänen oli poistettava syy nurjaan mielialaan, jota, ikävä kyllä, hyvinkin oikeutetuista syistä kansassa ilmeni, ja koetettava ehkäistä sotataloudessa esiintyvät rikkomukset ja epäkohdat. Ne herättivät arveluttavilla seurauksillaan luonnollisesti suurta tyytymättömyyttä ja heikensivät mitä laajimpien kansankerroksien siveellistä ryhtiä tavalla, joka vahingoitti arvaamattomasti sotakuntoisuuttamme. Voiton- ja nautinnonhimo sekä omat persoonalliset pyyteet tukahduttivat kaikki jalot pyrkimykset, mutta hätäkin vaikutti tylsistyttävästi. Vihollista vastassa ampumahaudassa seisovat sotamiehet saivat pelätä, että toiset riistävät heidän entiset toimensa ja ammattinsa. Vain syvällä surulla saattaa katsoa taaksepäin siihen, miten saksalainen totuuden ja rehellisyyden tunto, tahraton persoonallinen puhtaus ja kaiken alistaminen isänmaata palvelemaan hävisivät ja sijaan tuli jotakin aivan muuta, saksalaiselle vierasta. Elämän korkeimmaksi laiksi tuli oma hyvinvointi.
Valtiokanslerin olisi ollut sanottava Saksan kansalle, mihin se oli menossa, hänen olisi ollut selvitettävä sille sen aseman koko suuri vakavuus. Hallituksen olisi pitänyt yhä uudelleen ja uudelleen selittää kansalle, mistä oli kysymys, että vain voitetulta viholliselta oli saatavissa siedettävä rauha, että muussa tapauksessa saisimme alistua väkivaltarauhaan. Ainoastaan voitto oli suojeleva meidät siltä ja tuova mukanaan siedettävän rauhan.
Poliittinen ja henkinen kypsymättömyytemme sekä arvostelukyvyttömyytemme, jotka estivät meitä tuntemasta iskusanojen ja suurisanaisten lupausten onttoutta, tuottivat meille tuhon. Olin aina elänyt siinä toivossa, että Saksan kansa pystyisi selviytymään korulauseiden, iskusanojen ja valtiollisen valheellisuuden pauloista ja arvostelemaan asioita karun todellisuuden pohjalta. Olen pettynyt. Korulauseet ja iskusanat sekä rikollinen houkuttelu kuvitelmilla pääsivät aina sitä suurempaan valtaan, kuta kiihkeämmäksi sisäpoliittisen taistelun palo kasvoi ja kuta enemmän eri kansankerrosten ja kaupunkien ja maaseudun välinen juopa syveni. Puolueet ja niiden tarkoitusperät merkitsivät pian enemmän kuin isänmaa. Porvariston suuri lauma kulki monipäisyydessään, rikkiviisaudessaan ja hillittömyydessään omia teitään ja pysyttelihe henkisessä ylevämmyydessään, raukkamaisessa eristäytymisessään ja luonteettomuudessaan asioista erossa. Siltäkin puuttui isänmaallista vastuunalaisuuden tunnetta. Se ei ajatellut, miten äärettömän vahingolliseksi tämä muodostui sekä maalle että sille itselleen. Porvaristo ei tehnyt mitään syvien kansankerrosten kurittomuuden ja löyhämielisyyden, enempää kuin riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen myyräntyönkään vastapainoksi. On kauhistuttavan synkkää, että muutoin terveesti ajattelevat saksalaiset antoivat mihinkään ryhtymättä hädän päivänä päänsä hämmentyä ja riistää itseltään sen, minkä vuoksi olivat siihen saakka eläneet. Porvaristokin on siten syypää isänmaamme rappioon.
Siihen perustaan, jolle uljas armeijamme oli rakennettu, syntyi syviä halkeamia. Lähde, josta piti pulputa sotajoukkoa uudistavaa voimaa, samentui.
Sodanaikaiset valtiokanslerimme eivät ole tehneet mitään vaurioita korjatakseen ja kansaa valistaakseen. Heillä ei ollut mitään luovia ajatuksia, he eivät ole koonneet ja johtaneet kansaa kuten suuret diktaattorit Clemenceau, Lloyd George ja Wilson. Ne tulokset, joita ylin armeijanjohto saavutti harjoittamalla isänmaallista valistustyötä ja ulottamalla ulkomailla harjoitetun propagandan myöskin kotimaahan, olivat vain vähäisiä muruja. Saksan kansan sielu jäi ohjaajaa ja johtajaa vaille kaikenlaisten vaikutusten ryöpytessä sen yli. Maailmaa tuntemattomana ja soaistuna se tavoitteli haavekuvia, joita ei voinut saada kiinni. Sen vuoksi olikin hyvin ymmärrettävää, että se liittyi niihin, jotka joko kohtalokkaassa tietämättömyydessään tahi kirouksen ansainneessa rikollisessa tarkoituksessa asettivat sen silmien eteen sen, mitä se hartaasti ikävöi, eikä ymmärtänyt niitä miehiä, jotka tuon vaarallisen tien tajusivat ja jotka tulevaisuudestamme syvästi huolehtien ja isiemme maata pyhästi rakastaen yhä uudelleen ja uudelleen vaativat siltä äärimmäisiä ponnistuksia. Oli syvästi kohtalokasta, että näistä miehistä hyvin pian tehtiin "sotakiihkoilijoita", vaikka hekin halusivat hartaasti rauhaa.
Saksan kansaa halkova puoluekiihko ja sen sielulliset muutokset kuvastuivat tarkalleen sodanaikuisessa sanomalehdistössä. Vain osa sanomalehdistöä pysyi itselleen uskollisena. Toinen osa joko ihanteellisuudesta, puoluepoliittisista syistä taikka puhtaasti kauppaetujensa vuoksi piti varmana tosiasiana maailmanparannusta, josta sopimusrauhan puoltajat olivat saaneet keppihevosen, ja luopui vuonna 1914 edustamistaan ajatuksista. Lopuksi oli sellaisiakin lehtiä, jotka häpesivät syksyllä 1914 julkilausumiaan mielipiteitä ja kaikkia suotuisasta rauhasta esittämiään ajatuksia. Niistä tuntui tuskalliselta, jos noihin miehekkäihin tunteisiin viitattiin. Ne saivat saksalaisen itsensä kyllästymään tämän sodan aikana isänmaahansa ja tekivät kaikkensa horjuttaakseen uskoa Saksan voimaan. Niihin sekaantuivat valtiollista arvovaltaamme ja järjestystä vastaan kohdistetut sotahuudot, joihin liittyi kehoitus nousta taisteluun yhteiskuntajärjestyksemme kukistamiseksi. Tunsin syvää tuskaa isänmaani tähden, kun havaitsin tämän käänteen. Nämä olivat ylen vakavia viittauksia, jotka tuli ottaa huomioon, jos tahdottiin säästää sodankäyntiä raskailta vaurioilta, tässä oli varoitusmerkki Saksan kansan ja samalla sen armeijankin sielullisesta sotakuntoisuudesta. Tämä, kuten moni muukin seikka käsitettiin selvästi vihollismaissa, missä niiden perusteella tehtiin vain mieluisia johtopäätöksiä.
Elokuussa 1914 koko sanomalehdistö oli täydestä vakaumuksestaan asettunut puolustussodan kannalle ja lausunut kauniita, uljaita sanoja siitä, että sota oli välttämättömästi käytävä loppuun. Myöhemmin, ikävä kyllä, tapahtui siinä suhteessa eräällä taholla muutos. Siellä ei tajuttu, ettei puolustussotammekaan voinut päättyä sopimusrauhaan, vaan ainoastaan hävitä tai joutua sietämättömien ehtojen uhriksi. Kuten hallituksessa ja kansassa, oli myöskin tässä osassa sanomalehdistöä se mielipide vahvempi, että vihollisen kanssa oli tehtävä sopimus, kuin se, että vihollinen oli voitettava, mikä asetti niin raskaita vaatimuksia jo muutenkin hätääkärsivälle kansalle. Monet eniten levinneet lehdet asettuivat uuden, kansojen yhteisymmärrykseen perustuvan maailmankatsomuksen airueiksi. Ne kävivät kiivaasti niiden kimppuun, jotka eivät tahtoneet uskoa vihollisen rauhanharrastuksiin, mutta ne eivät kuitenkaan tahtoneet heikontaa omaa taisteluvoimaa, ennenkuin nuo harrastukset ilmenisivät moitteettomina. Sen vuoksi niistä oli välttämätöntä, että miekka oli terävä ja miekkaa pitelevä käsivarsi niin vahva kuin mahdollista.
Tämän kysymyksen yhteydessä levitettiin vielä erästä toistakin ajatusta. Sotaa ei voitaisi puhtaasti sotilaallisin keinoin ratkaista, s.o. lopettaa asevoimalla. Epäilemättä sodanjohto oli yhteistyössä hallituksen kanssa syventääkseen sotilaallisten saavutusten vaikutusta. Mutta laumojen oli sanottava viimeinen sana. Siitä ei ollut epäilystäkään. Niinkö vähän tiedettiin tosiaankin vihollisen tuhoamiskiihkosta, eikö tunnettu Lloyd Georgen ja Clemenceaun henkeä ja puheita? Miksi vielä taisteltaisiin, kun se ei kuitenkaan ole tarpeen sodan voittamiseen tai häviön estämiseen? Eikö sitten ensinkään ajateltu, mitä sotamies tunsi, jonka kotiaskareistaan, vaimonsa ja lastensa luota ja hyvästä ansiopaikastaan täytyi lähteä hätään ja vaaraan, jos se kuitenkin oli hyödytöntä ja jos hän siten asetti oman ja perheensä tulevaisuuden vaaralle alttiiksi? Eikö voitu ymmärtää sotamiestä, joka pimeässä yössä yksin alituisen hengenvaaran alaisena pyrki yli liejuisen umpihetteikön eteenpäin, missä häntä odotti helvetti, taikka jonka täytyi vielä tänään taistella ja ehkä kuollakin, vaikka huomenna koitti kauan ikävöity loma? Keksittiin maailmaa onnellistuttavia aatteita, kauas tulevaisuuteen leijailivat ajatukset ja kova nykyhetken todellisuus unohdettiin. Ei muistettu, millainen sielunhätä mahtoi olla sotilaalla, jonka oli uhrattava elämänsä.
Me ajattelimme jos jotakin. Meidän oli ajateltava vain sotaa.
Sanomalehdistökin oli vailla yhtenäistä johtoa, joka vihollisten taholla oli niin mallikelpoinen. Ilman johtoa saattoi siitä helposti kehittyä ei ainoastaan kelvoton, vaan sodankäynnille suorastaan vahingollinen ase. Se seikka, ettei siitä puhtaasti sotilaallisissa kysymyksissä sellaista tullut, vaan että se tunnustusta ansaitsevalla tavalla suostui sille annettuihin kehoituksiin, osoittaa, että se olisi ollut valmis alistumaan varman, kummankinpuoliseen luottamukseen perustuvan ohjauksen alaiseksi. Tosin oli yksinäisiä poikkiteloin asettuvia päitä. Sanomalehdistö suostui minun pyynnöstäni käsittelemään sotilaallisia asioita tietyltä näkökannalta. Siitä voin tässä lausua sille kiitokseni. Mutta ymmärrettävä pyrkimys tyydyttää lukijoiden uutisnälkää johti useinkin siihen, että puhtaasti sotilaallista laatua olevia tiedonantoja, jotka hyödyttivät yksinomaan vihollisten kiihoituspyrkimyksiä, joutui vihamielisten taikka puolueettomien lehtien kautta Saksan sanomalehdistöön. Kun sen lisäksi eräs osa sanomalehdistöämme suosi sitä tapaa, että tiedonannoille annettiin hälyyttävä muoto tai otsake, niin eivät vihollisemme voineet itselleen parempia kiihoitustyönsä edistäjiä toivoakaan. En ollenkaan tahdo pitää tuollaisia hairahduksia ilkeämielisyydestä tai sensatsioninhalusta johtuvina. Yleensä oli siinä suhteessa puutteellisella käsityskyvyllä huomattava osuus, usein myöskin erittäin vaikeilla olosuhteilla, joihin oli jouduttu, toimituksille kun kertyi ylenmäärin työtä sen vuoksi, että joukko perehtyneitä voimia joutui pois lehtien palveluksesta.
Saamieni vaikutusten nojalla pyysin joulukuulla 1916 valtiokanslerin järjestämään kanslerinvirastoon oman välittömän valvontansa alaisen osaston, jonka tuli johtaa yhtenäisesti koko valtakunnan sanomalehdistöä sen kaikilla aloilla. Minä olen aina pitänyt onnettomana järjestelynä sitä, että tuo johto tapahtui ulkoasiainviraston kautta. Tämä virasto pääsi sen kautta vaikuttamaan sisäpolitiikkaan, joka oli mieluummin pidettävä siitä erossa. Tietysti oli tämänkin viraston etuja edustettava ja otettava huomioon, mutta ratkaisevan ja kaikista aloista huolehtivan johdon tuli kuulua vain valtiokanslerille, jonka alle valtiosäännön mukaan kaikkien poliittisten alojen ja niiden sovittelun tuli kuulua. Minä luovutin marraskuun alussa 1916 valtiokanslerin toivomuksesta hänen käytettäväkseen everstiluutnantti Deutelmoserin toivossa, että tämän nimityksen kautta salaneuvos Hammannin erottua syntyisi jotakin kokonaista. Tehtävä, jonka everstiluutnantti sai, ei vastannut minun toiveitani. Minä olin vaatimuksissani pyrkinyt yksityiskohtaisesti siihen, että siiviliviranomaisten hoidossa olevien sanomalehtijaostojen johto joutuisi arvovaltaisen, välittömästi valtiokanslerin alaisen henkilön käsiin, että tämän toimisto olisi mitä läheisimmässä yhteistyössä sotasanomalehtiviraston ja amiraaliesikunnan sanomalehtiosaston kanssa, että ulkoministeriön sanomalehtiosaston toiminta rajoitettaisiin ulkopoliittisiin kysymyksiin sekä että sen sijaan tämän osaston työtä, mitä tulee vihollismaiden, puolueettomien ja liittolaisten lehtiin, syvennettäisiin, ja lopuksi, että sanomalehdistön taloudellisia etuja edustettaisiin ja edistettäisiin määrätyn keskustoimiston toimesta.
Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg hylkäsi nämä vaatimukset.
Sanomalehdistön saattaminen yhtenäisen johdon alaiseksi olisi ollut keino, jonka kautta Saksan kansassa olisi voitu herättää jälleen eheä mieliala ja poistaa siitä kaikki hajoittava. Valistustyön, jonka tuli olla tehokkaampaa, olisi täytynyt välittömämmin vaikuttaa, kuten vihollisten yllytys meihin vaikutti. Valtiomiesten ja johtavien henkien vapaan sanan sekä suullisen propagandan olisi täytynyt olla tässä lisänä. Jokaiselle saksalaiselle, oli hän sitten mies tai nainen, olisi pitänyt joka päivä toitottaa, mitä menetetty sota merkitsi isänmaalle. Kuvien ja filmien olisi pitänyt julistaa samaa. Vaarojen kuvaaminen olisi tehnyt toisen vaikutuksen kuin kaikenlaisten sotavoittojen harkitseminen, kuin sopimusrauhaa koskevat puheet ja kirjoitukset. Ja mikä oli yhtä tärkeää: se olisi suojellut meitä suuresta vaarasta ja vaikuttanut rauhan hyväksi. Minä yritinkin sitä — mutta herätin paljon pahaa verta.
Saksin, Württembergin ja Badenin sanomalehdistö oli erikoisasemassa, mutta se koki päästä yhteistyöhön meidän kanssamme. Baierin lehdet kulkivat, kuta kauemmaksi tultiin, sitä enemmän joka suhteessa omia teitään.
Yhteyttä sanomalehdistön kanssa vaikeutti muuten huomattavasti se, ettei sillä ollut mitään yhtenäistä edustusta. Sen järjestöt olivat yhtä hämäriä kuin vastaavien valtakunnan virkamiesten järjestöt. Me jouduimme tekemisiin "sanomalehdistön valiokunnan" kanssa, jonka muodostivat Berliinin lehtien edustajat, ja Saksan sanomalehtien kustantajaliiton sekä Saksan sanomalehdistön valtakuntaliiton kanssa. Nämäkään järjestöt eivät olleet keskenään yksimielisiä. Toimittajat vetivät yhtä köyttä, kustantajat yhtä j.n.e., mikä osoitti niiden erimielisyyttä. Minä pidin tätä valitettavana, sillä sen kautta estyi julkisen mielipiteemme voimakas, yhtenäinen kokoomus. Olen aina arvioinut hyvin suureksi sanomalehdistön vaikutuksen, enkä ainoastaan pääkaupungin, vaan myöskin maaseudun lehtien.
Sanomalehdistön edustajat olivat aina, mikäli virkani salli, tervetulleita luokseni.
Ylin armeijanjohto oli kosketuksissa sanomalehtien kanssa sotasanomalehtiviraston välityksellä. Se oli lokakuussa 1915 muodostettu erinäisistä sodan alussa sijais-yleisesikunnan yhteyteen syntyneistä osastoista, joiden työnä oli koti- ja ulkomaisten lehtien seuraaminen ja sensuuri. Siihen liittyi sitten vuonna 1917 isänmaallisesta valistustyöstä huolehtiva järjestö.
Sotasanomalehtivirastoon liittyivät valtakunnan sekä Preussin tärkeimmät siviilialat välityselimien avulla. Sen rinnalla oli meriesikunnan sanomalehtiosasto. Sotasanomalehtivirasto oli lakkaamatta mitä läheisimmässä yhteistyössä kaikkien näiden virastojen kanssa.
Saksan sanomalehtiin nähden pysyi sotasanomalehtivirasto annettujen ohjeiden mukaisesti kaikesta poliittisesta vaikutuksesta erossa. Kaikki päinvastaiset väitteet ovat vääriä, niinpä sekin, että se ajoi ylimmän armeijanjohdon erikoispolitiikkaa.
Sotasanomalehtiviraston aseman tärkeys johtui tiukasta järjestyneisyydestä, sen henkilökunnasta sekä siitä, että sen perustaminen oli aiheutunut yhtenäisen, koko valtakuntaa käsittävän järjestön puutteesta. Sen tunsi myöskin sanomalehdistö. Sen tyytymättömyyden tunne ei kohdistunutkaan niin paljon sotasanomalehtivirastoon kuin kaikkiin muihin virallisiin lehtitoimistoihin, jotka olivat kiinteää järjestöä ja johtoa vailla.
Se seikka, että valtiopäivillä tehtiin useasti epäoikeutettuja syytöksiä tätä virastoa vastaan, saa selityksensä melkein yksinomaan siitä, ettei tunnettu sen toiminta-aluetta. Ne osoittavat vain, miten tuiki mahdottomiksi oli tehty ylimmän armeijanjohdon ponnistukset yrittää käsilläolevilla keinoilla kohottaa sotakuntoisuuttamme. Sotasanomalehtivirasto oli olemassa ja arvostelu saattoi virastoon nähden asettua kielteiselle kannalle. Mutta syytä ei tutkittu ja lyötiin laimin vaatia minun kanssani suuren valtakuntajärjestön perustamista.
Neuvotteluista, joita kahdesti viikossa pidettiin Berliinin sanomalehdistön ja Berliinissä edustettujen maaseutulehtien kanssa ja joihin paitsi sotasanomalehtivirastoa ottivat osaa myöskin meriesikunnan ja kaikkien valtakunnan virastojen edustajat, oli hyötyä vain osalle sanomalehdistöä. Sen vuoksi oli valtakunnan virastojen edustajilla syytä tarpeen tullen pitää esitelmiä maaseutulehtien edustajille eri osissa valtakuntaa.
Sotasanomalehtiviraston tärkeänä tehtävänä oli myöskin puolueettomien ja meidän kanssamme sotaakäyvien valtojen sanomalehdistön seuraaminen.
Sotakentällä olivat armeijanlehdet saaneet yhä suuremman merkityksen. Siitä, että ne saivat aineistoa, huolehti toimivan armeijan yleisesikunnan kenttäsanomalehtitoimisto, jonka tehtävänä oli samalla antaa kotimaan pienemmille ja keskikokoisille lehdille tietoja yksityisten upseerien ja miehistön rintamalla suorittamista erikoisista sankaritöistä.
Miehitetyssä Ranskassa ja vankileireissä vaikutti "Gazette d'Ardennes" huomattavalla tavalla ja saavutti luotettavuutensa sekä oikeudenmukaisuutensa kautta arvoa ja kunnioitusta vihollisenkin taholla. Hyvän maineen saavutti myöskin sotaministeriön johdon alainen, venäjänkielellä painettu "Venäläinen Tiedonantaja".
Suurten saksalaisten päivälehtien sotakirjeenvaihtajat kokoontuivat lännessä ja idässä sotasanomalehdistön majoihin ja saivat, mikäli sotilaallinen asema salli, yksilöllisen vapautensa säilyttäen tutustua mahdollisimman nopeasti ja seikkaperäisesti uusimpiin tapahtumiin. He ottivat osaa joukkojen ja esikuntien elämään, mikäli se kävi päinsä. Heidän rinnallaan oli kuuluisia sotakirjailijoita, jotka kuvasivat sodankäyntiä ylemmältä näkökannalta.
Sotasanomalehtiviraston ylisensuuritoimiston tuli pitää huolta lehtien yhtenäisestä sotilaallisesta tarkastuksesta kotimaassa ja valvoa, että ylimmän armeijanjohdon antamia sensuurimääräyksiä yhdenmukaisesti noudatettiin. Samassa tarkoituksessa se oli kosketuksissa miehitetyille alueille perustettujen sanomalehtihoitokuntien kanssa. Liittolaisten sanomalehdistön sotilaallisten johtovirastojen kanssa se toimi johdonmukaisesti kussakin tapauksessa samaa järjestelmää seuraten.
Ylimmän armeijanjohdon sensuurimääräykset ulottuivat kaikkeen, mikä saattoi vahingoittaa sodankäyntiä. Mutta ne rajoittuivat myöskin siihen. Sitä paitsi ylisensuuritoimisto välitti valtakunnan viranomaisilta saapuvat ohjeet kotimaan sotilaskäskynhaltijoille. Tämä herätti ikäviä väärinkäsityksiä ja perusteettomia luuloja. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että sotilaskäskynhaltijat julkaisivat noita ylisensuuritoimiston yksinkertaisesti heille edelleenlähettämiä sensuuriohjeita ylimmän armeijanjohdon antamina, mikä luonnollisesti teki meihin nähden epäedullisen vaikutuksen. Sanomalehtitarkastuksen toimittaminen ei ollut ylisensuuritoimiston, vaan yksinkertaisesti sotilaskäskynhaltijain asia. Ylisotilaskäskynhaltijalle (sotaministerille) ylisensuuritoimisto antoi tämän pyynnöstä lausuntonsa ja ilmoitti seikoista, jotka sen käsityksen mukaan kaipasivat hänen valvontaansa. Ylimmällä armeijanjohdolla ei siis ollut mahdollisuutta kajota välittömästi mihinkään lehteen, se saattoi ainoastaan huomauttaa valtakunnan hallitukselle, erittäinkin sotaministeriölle, kiireellisissä tapauksissa välittömästi sijaiskenraalikomennoille jos se arveli jonkin lehden suunnan vahingoittavan sodankäyntiä.
Laillisesti ei valtiollista sensuuria ollut olemassa. Oli erehdys, ettei sitä ollut, ja se oli omiaan johtamaan harhaan. Hallitus itse kääntyikin usein ylisensuuritoimiston puoleen pyytäen, että se julkaisisi sellaisen tai tällaisen määräyksen. Päästyäni asiain kulusta selville, panin vastalauseeni sellaista sotilassensuurin käyttöä vastaan ja estin sen. Ei ollut onnellista, että ylisensuuritoimisto joutui ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Se oli sodan ensi aikojen oloissa luotu yleisesikunnan avuksi, ja siitä kehittynyt. Sensuuri herättää tietysti aina vastenmielisyyttä ja vastenmielisyyden täytyi ilmetä sitä äänekkäämmin, kuta enemmän rauhan harrastukset mielipiteissä voittivat alaa ja sisäpoliittiset virtaukset tunsivat olevansa rajoituksiin sidottuja. Ylin armeijanjohto kärsi siitä suuresti. Kun syksyllä 1916 ylisotilaskäskynhaltija määrättiin kaikkien kotimaisten sotilasviranomaisten esimieheksi, helpotti se jossakin määrin ulkonaisesti minun asemaani sanomalehdistöön nähden. Mutta, ikävä kyllä, ei sotaministeri vuonna 1917 suostunut ottamaan huostaansa ylisensuuritoimistoa.
Liittolaistemme sanomalehdistö oli kiinteämmin hallitusten vallassa kuin meidän. Mutta Bulgaariassa ja Turkissa ei sillä ollut sitä merkitystä kuin Saksassa ja Itävalta-Unkarissa. Liittolaismaissa oli vallalla ankara valtiollinenkin sensuuri.
Itävalta-Unkarissa ei hallitus ryhtynyt mitenkään kohottamaan sotaista mieltä eikä kokoamaan kansojaan toimintaan. Lopullisesti olemassaolostaan taistellessaan eivät kaksoismonarkian hallitukset kyenneet mitenkään johtamaan kansojaan.
Bulgaarialaisten ja turkkilaisten mieliala tuli julkisuudessa vähän näkyviin, Bulgaariassa kuitenkin tuntuvasti enemmän kuin Turkissa. Hallitus ei Bulgaariassakaan ryhtynyt ohjaamaan kansaa.
Erityisesti kiusallista oli tietenkin huomata, miten vähän tunnustusta Saksa sai yleensä osakseen liittolaistemme lehdissä. Meidän Niebelung-uskollisuutemme ei tosiaankaan ollut mikään tyhjä sana. Vieraassa maassa vuodatettu veri olisi ansainnut ainakin tunnustusta. Minä tein useita ehdotuksia liittolaistemme armeijanjohdoille. Lopulta onnistui everstiluutnantti Nicolain saada aikaan määrättyjä sopimuksia ainakin sotilaallisten tiedonantojen ottamisesta neliliiton sanomalehtiin. Näin epäkohdat osittain poistuivat. Liittolaistemme sanomalehdistön edustajain tekemien matkojen piti myöskin vaikuttaa valaisevasti, mutta ne eivät muuttaneet paljon asiain tilaa.
Tälläkään alalla ei hallituksemme toiminut tehokkaasti. Sen olisi täytynyt pitää huolta suuripiirteisestä tiedonantotyöstä liittolaismaissa ja hankkia siten sodanjälkeiseksikin ajaksi isänmaallemme hyötyä.
Vähitellen järjesti ulkomaista propagandaa varten asetettu sotilaallinen toimisto haaratoimistoja liittolaismaihin.
Hyvän propagandan täytyy kulkea paljon edellä varsinaisten poliittisten tapausten kehitystä. Sen tulee olla maaperän muokkaajana politiikalle ja muovata maailman yleistä mielipidettä ilman että tämä on siitä tietoinen. Ennenkuin poliittiset päämäärät siirretään teoiksi, on tärkeätä, että maailma saadaan uskomaan niiden välttämättömyyteen ja siveelliseen oikeutukseen. Sen, mihin pyritään, täytyy syntyä psykologisena seuraamuksena, ikäänkuin itsestään. Me emme ole käyttäneet ulospäin suunnattua propagandaa, tuskin sitä tunsimmekaan, vaikkakin sisäänpäin erinäisiin henkilöihin nähden työskentelimme hyvinkin taitavasti. Meidän valtiolliset päämäärämme ja päätöksemme, jotka tulivat maailman tietoon äkkiä ja odottamatta, tekivät töykeän ja puuskamaisen vaikutuksen. Suuripiirteisen ja kaukonäköisen propagandan avulla olisi sellainen voitu mainiosti välttää.