Paitsi halua propagandaan rauhan aikana puuttui meiltä myöskin edellytykset sellaiseen. Meillä ei ollut yleismaailmallista sähkösanomalaitosta omine kaapeli- ja kipinäasemaverkkoineen. Yritykset asian korjaamiseksi eivät olleet vielä toteutuneet. Meillä ei ollut vahvalla kansallisella pohjalla seisovaa johtavaa sanomalehteä, jolla olisi ollut vaikutusta ulkomailla ja merkitystä kotimaassa, sellaista kuin "Times" Englannissa, "Temps" Ranskassa ja "Novoje Vremja" Venäjällä. Kaikki nuo kolme lehteä toimivat itsetietoisen varmoina kansallisella pohjalla. Sanomalehdet, joista ulkomaat saivat välittömästi Saksaa koskevat tietonsa, palvoivat kansainvälisyyttä, asettuivat periaatteellisesti vastustamaan meidän hallitusmuotoamme ja esittivät Saksan ajatustapaa ja olemusta sekä meidän olojamme yksipuolisesti ja väärässä valossa.
Propagandatyössä oli korjattava pitkäaikaisia laiminlyöntejä, nostatettava taistelu kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan ja sitä käytävä kaikella voimalla, jotta piakkoin alettavaksi päätetyn sukellusvenesodan vaikutukset olisivat voimakkaammin tuntuneet. Meidän ei auttanut karttaa tehokkaasti vaikuttavia taistelukeinoja.
Keskustellessani johtavien henkilöiden kanssa huomasin, miten vähän nytkin sodan aikana käsitettiin suuren, joukkoja tenhoavan, elinvoimaisiin ajatuksiin perustuvan kiihoitustyön tarpeellisuutta. Hallitus suhtautui siihen kylmäkiskoisesti ja epäröivästi. Sen olennaista merkitystä se ei tajunnut vieläkään. Se hylättiin siksi, että sitä pidettiin liian suuriäänisenä, vaikka oikean propagandan olemukseen juuri kuuluu, ettei sen olemassaoloa huomaa, se kun toimii äänettömästi. Hallitus, joka varmaankin tunsi kykenemättömyytensä, piti meidän puoleltamme vihollisen propagandaa vastaan suuripiirteisesti ja voimakkaasti tähdättyä vastatyötä jotakuinkin toivottomana yrityksenä. Tällainen ajatustapa tai sanat: "meidän asiamme on oikea, me emme tarvitse mitään asianajajia", ei tietysti vienyt mihinkään tulokseen. Meillä oli täysi syy lopultakin ryhtyä toimeen ei ainoastaan vakavasti puolustautuaksemme, vaan käydäksemme puolustusasemasta hyökkäykseen. Vain siten me saatoimme tehdä viholliselle saman, mitä se teki meille, ja pitää puoliamme valtavassa kansaintaistelussa.
Joutuessani ylimpään armeijanjohtoon huomasin, että asia oli järjestetty sangen heikosti. Se, mitä oli olemassa, ei ansainnut edes järjestön nimeä.
Jätän huomioon ottamatta Erzbergerin toimiston, sillä sen työtä en tunne. Se lakkasi myöhemmin.
Kesällä 1916 ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle, että propagandaa varten muodostettaisiin luja järjestö. Kun oli voitettu monta vastusta, jotka keskittyivät ulkoasiainvirastoon, saatiin heinäkuulla mainitun viraston sotilaallinen toimisto hereille.
Paitsi tätä puhtaasti sotilaallisia tarkoituksia varten ajateltua osastoa oli suunniteltu perustettavaksi samanlaisia laitoksia ulkoasiainvirastosta käsin harjoitettavan taloudellisen ja poliittisen propagandan ajamiseksi. Ainoastaan tällä edellytyksellä oli toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö perustanut sotilaallisen toimiston. Kaikkien kolmen osaston tuli ulkoasiainviraston antamien yhtenäisten ohjeiden mukaisesti harjoittaa laajapiirteistä aktiivista propagandaa, joka puolestaan kävisi hyökkäykseen ententen propagandaa vastaan eikä tyytyisi vain voimattomasti puolustautumaan vihollisten valheyllytystä vastaan. Ulkoasiainviraston poliittisen ja taloudellisen propagandatoimiston työ supistui, ikävä kyllä, asianomaisia aloja koskevan sanomalehti- ja lentokirjastoimiston perustamiseen, joka pääasiassa vain koetti vaikuttaa lehtiin tekemällä oikaisuja, selittämällä poliittisia tapahtumia ja käyttämällä hyväkseen vihollisten heikkouksia. Näin heitettiin kuumalle kivelle vain vesipisara, joka ei saanut mitään aikaan.
Eversti v. Haeften sai vähitellen ulkoasiainviraston sotilaallisen toimiston muodostumaan semmoisenaan suureksi järjestöksi. Se oli ylimmän armeijanjohdon alainen, mutta se sai varansa olennaisesti ulkoasiainvirastolta, jolla sen vuoksi oli oikeus tarkastaa sitä ja antaa sille yhtenäisiä toimintaohjeita. Tätä oikeuttaan ei ulkoasiainvirasto ensinkään käyttänyt.
Eversti v. Haeften on henkisesti tavattoman kehittynyt, tulisesti isänmaataan rakastava upseeri, joka vie ihanteellisen lennokkuuden kannattamalla työkyvyllään läpi kaiken, mihin hän ryhtyy, ja joka kykeni luomaan ja tempaamaan mukaansa työtoverinsa. Se, mitä saatiin aikaan, oli olennaisesti hänen ja hänen apulaistensa työtä.
Sanoin ja kuvin, ennen kaikkea filmin avulla eversti v. Haeften koetti päästä kiinteälle pohjalle puolueettomissa maissa.
Suulliseen propagandatyöhön pantiin kaikkein suurin paino. Tiedon siirtyminen suusta suuhun on paras propagandakeino, sillä se on vaarallisin. Ajatus on valmiina eikä kukaan tiedä, mistä se on lähtöisin.
Kuva- ja filmipropagandaa edistettiin sillä, että perustettiin graafillinen osasto, kuva- ja filmitoimisto, ja myöhemmin Universum-filmiosakeyhtiö. Filmi on kansankasvatuskeino ja sellaisena tahtoi eversti v. Haeften käyttää sitä sodan jälkeenkin. Hänen sotajärjestönsä perustui siihen ajatukseen. Kuvat ja filmit, samoin kuin taulukkojen muotoon laaditut graafilliset esityksetkin, vaikuttavat perusteellisemmin ja kokonaisemmin kuin kirjoitettu sana ja sen vuoksi niillä oli syviin kansankerroksiin tehoisampi vaikutus.
Tämän ohessa harjoitettiin sanomalehti-propagandaa sähkösanoma-, kipinä- ja kirjeenvaihtotoiminnan muodossa, samaa tarkoitusta edistettiin lentolehtisillä ja esitelmillä sekä työskentelyllä puolueettomassa sotalehtimajassa. Eversti v. Haeften koetti ennen kaikkea saada nopeasti välitetyksi tietoja niihin puolueettomien maiden lehtiin, jotka olivat meille vihamielisiä.
Taidepropagandaa edistettiin myöskin. Tässä suhteessa olemme tehneet ehkä liian paljon. Ulkoasiainvirasto piti sitä erittäin tärkeänä ja oli jo aikaisemminkin pitänyt siitä huolta.
Eversti v. Haeftenin järjestöinä toimivat lähetystöjen yhteydessä puolueettomiin maihin, liittolaismaihin samoin kuin idän miehitetyille alueille perustetut sotilaalliset ulkomaan-avustustoimistot, jotka muokkasivat keskustoimistosta saamansa aineiston kunkin maan erikoisuuksia silmälläpitäen ja levittivät sitä edelleen. Ne työskentelivät mitä läheisimmässä yhteistoiminnassa lähettilään kanssa.
Oli aivan selvää, ettei eversti v. Haeften voinut yksin korjata sitä, mitä pitkinä rauhan- ja sodanvuosina oli laiminlyöty, eikä päästä yhtä pitkälle kuin vihollisen propaganda ja sen elähyttämä henki puolueettomissa maissa, puhumattakaan tunkeutumisesta vihollismaihin. Englannin ja Amerikan saariasema teki sen mahdottomaksi. Ranskaan saattoi hyökätä Sveitsin ja Espanjan kautta. Mutta Espanjaan me emme päässeet. Jälelle jäi siis vain kapea Sveitsin raja, joka oli myös ainoa tie Italiaankin päin.
Vain vaivoin saattoi saksalainen propaganda pitää puoliaan. Kaikista ponnistuksista huolimatta sen saavutukset olivat tehtävän laajuuteen katsoen riittämättömät. Me emme päässeet koskettamaan tehokkaasti viholliskansoja. Voimakas, taistelunhaluinen hallitus tukahutti siellä häikäilemättömän väkivaltaisesti kaikki tarmottomuuden ja heikkouden tunteet ja kaikki puheet rauhasta, ennen kaikkea omasta "sopimusrauhasta".
Me emme saavuttaneet olennaisia tuloksia puolueettomissa enempää kuin liittolaismaissakaan.
Me koetimme harjoittaa propagandaa myöskin vihollisen rintamalla. Idässä oli venäläinen itse valmistanut tuhonsa, siellä oli meidän työmme toisarvoista. Lännessä ei kotoinen henki ollut vielä tehnyt vastustajan rintamaa vastaanottavaiseksi, sen vuoksi ei siellä rintamakiihoituskaan, jota tuontuostakin yritimme, voinut menestyä.
Toista olisi ollut, jos valtiokansleri korkean asemansa koko voimalla olisi tukenut lujatahtoisesti eversti v. Haefteniä. Minä tein usein pyynnön, että hän loisi tässä asiassa jotakin kokonaista. Saksalaisen valtakunnan-propagandalaitoksen perustaminen kävi ehdottoman välttämättömäksi. Minä panin sellaiseen sitä enemmän arvoa, kun valtiomiesten tiedonantojen kautta tapahtunut kiihoitustyö oli aina vaikuttanut tehokkaammin. Lordi Northcliffe oli epäilemättä oikeassa päätellessään, että englantilaisen valtiomiehen puhe oli Englannille 20,000 punnan arvoinen, 50,000 punnan, jos saksalaiset sen painattivat, ja 100,000 punnan, jos he eivät siihen vastanneet. Vihollismaiden valtiomiesten tiedonantojen rumputulta ei meidän taholtamme tehokkaasti vastustettu, vielä vähemmin välitettiin meillä sen tukahuttamisesta. Ulkoasiainviraston sotilaallinen toimisto ei voinut tätä taistelua järjestää, siihen kykeni ainoastaan sellainen valtioviranomainen, jolla oli erikoinen arvovalta. Lopulta, elokuussa 1918, ryhdyttiin tässä suhteessa erääseen heikkoon yritykseen ja saatiin aikaan aivan puutteellista. Se tuli sitä paitsi — liian myöhään!
Näin ollen ei voitu päästä siihen, että Itävalta-Unkari ja Saksa olisivat kiihoitustyössään toimineet yhdenmukaisesti, kuten ententen taholla niin taitavasti tehtiin. Me pidimme kaikkia niitä asioita, jotka koskivat ainoastaan meitä taikka Itävalta-Unkaria, "sisäisinä", ymmärtämättä, että me muodostimme yhden ruumiin, jonka murskaamiseen vihollinen oli uhkaavasti kohottanut käsivartensa.
Armeijalla ei ollut tukenaan mitään voimakasta, kotimaasta käsin harjoitettua propagandaa. Saksa ei ryhtynyt taisteluun viholliskansojen henkeä vastaan, kun sen armeija vielä oli voitokas sotakentällä.
Syksyllä 1916 armeija sai enää vain vähässä määrin siveellistä tukea kotimaasta. Siitä ei ollut vielä tähän asti aiheutunut epäkohtia. Armeija oli väsynyt ja voimat loppuun kulutettu, mutta sen henki ja mieliala oli hyvä.
Armeijan ja kotimaan välinen yhteys oli läheinen ja molemminpuolinen.
Lomia myönnettiin mahdollisimman paljon. Lomallepääsevien luku ei kohonnut koskaan niin korkealle kuin armeija ja minä olisimme toivoneet. Paitsi sotatilannetta estivät liikenneolot antamasta lomia, niin mielelläni kuin minä olisinkin niitä myöntänyt. Taistelujännityksen ollessa korkeimmillaan täytyi niitä rajoittaa.
Myöskin haavoittuneet ja sairaat toivat kotimaahan tietoja armeijasta ja se puolestaan sai kuulla kotimaan oloista rintamalle saapuvilta täytejoukoilta sekä kotimaasta palaavilta toipuneilta.
Kirje-, sanomalehti- ja pakettilähetysten kulku sujui hyvin eikä sanomalehtien valintaa toimivassa armeijassa ensinkään rajoitettu. Ainoastaan eräiden riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen lehtien ei annettu saapua. Sanomalehtien lähettämistä koskevat rajoitukset olivat muutoin armeijain ylipäällikköjen vallassa. Minä tunnen vain harvoja yksityistapauksia, jolloin tätä oikeutta käytettiin. Armeijaan tuli vielä silloin riittävästi täytevoimaa. Sitä täytyi käyttää ei ainoastaan entisten joukko-osastojen täydentämiseen vaan myöskin, niin vähän suotavaa kuin se olikin, uusien divisioonien luomiseen. Tämä oli välttämätöntä, jotta voitaisiin toimia vapaammin lännessä ja idässä hyökkäykseen varustautuvaa vihollista vastaan. Näin saadut 13 divisioonaa, jotka oli tosin luotu valmiita pataljoonia pienentämällä, saattoivat olla keväällä 1917 taisteluvalmiita.
Ampumahautasodasta oli johtunut, että ne joukot, joilta puuttui erikoista työväkeä, järjestivät itselleen kaikenlaisia taloustyökuntia. Nämä olivat tietysti paikoillaan pysyviä ja niihin kuuluva miehistö jäi paikoilleen, jos divisioonia siirrettiin. Tästä aiheutui kaikenlaista hyvinkin haitallista sekaannusta, joka vaikutti häiritsevästi kaikkeen. Sen johdosta muodostettiin joka divisioonan taloustyökunnan miehistöstä paikoillaan pysyvä talouskomppania. Näin ne joutuivat ei eroamaan entisen joukkonsa yhteydestä. Niiden pataljoonain mieslukua, joihin tämä järjestely eniten oli koskenut, alennettiin uudelleen, vähennys olikin tarpeen, sillä nuoret komppanianpäälliköt eivät kyenneet lähimainkaan valvomaan yli 200 miehen suuruista komppaniaa ja johtamaan sitä taistelussa.
Divisioonat saivat tykistönkomentajan. Sekä kenttä- että raskaan tykistön alalla luotiin paljon uusia joukko-osastoja. Perustettiin erikoinen armeijan kenttätykistö, joka pysyi ulkopuolella divisioonajaon ja jonka tuli taistelurintamalla vahvistaa divisioonan tykistöä. Divisioonain 9 patteria ei riittänyt, vaikka divisioonan rintamaväli olisi ollut vain 2-3 km. Tykistöä tarvittiin hirvittävä määrä.
Joukkojen järjestelyä uusittaessa uusittiin asestustakin.
Ilmasotavälineitä, nimenomaan lentoasestusta, lisättiin edelleen. Ne olivat paisuneet sellaiseksi voimaksi, että kävi välttämättömäksi asettaa ne erikoisen komentavan kenraalin johdon alle, joka puolestaan oli toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikön alainen. Ilmasotavoimien ensimmäinen komentava kenraali oli kenraali v. Höppner. Hän oli armeijan esikunnan päällikkönä sekä joukkojen johtajana tunnettu kyvykkääksi ja hän valvoi voimiensa mukaan näiden tulevaisuuden aseiden kehitystä. Hänen esikuntansa päällikkönä toimi eversti Thomsen, joka siihen asti oli itsenäisesti johtanut ilmataistelutointa. Huolimatta yleisesikunnan ponnistuksista ennen sodan alkua me olimme joutuneet lähtemään sotaan ilmataisteluvälineiden puolesta riittämättömin varustuksin. Saksa ja sen armeija saavat kiittää eversti Thomsenin ja kotimaassa toimivan everstiluutnantti Siegertin suurenmoista luomiskykyä siitä, että meidän ilmasotavoimamme sodan kuluessa edelleen kehittyivät hyvällä menestyksellä. Nyt pantiin pääpaino siihen, että ajolentäjien luku lisääntyi ja että heillä oli käytettävänään hyvä taistelulentokone. Mutta silti ei muita lentokonelajeja lyöty laimin. Myöskin pomminheittäjä-laivueihin kiinnitettiin suurta huomiota.
Ilmalaiva poistettiin armeijan taisteluvälineiden joukosta. Se tarjosi liian suuren tähtäyspinnan. Laivastossa se säilyi vielä.
Puolustusaseita lentäjiä vastaan parannettiin sekä lisättiin ja tämä puolustustoiminta järjestettiin niin hyvin rintamalla kuin kotimaassakin mitä perinpohjaisimmalla tavalla. Siihenkin kului väkeä ja sotatarveaineita, jotka rintama näin ollen menetti.
Ratsuväki kävi ampumahautasodassa aivan hyödyttömäksi. Oli jo ryhdytty ratsuväkirykmenteistä muodostelemaan pataljoonien suuruisia ratsuväkiampujarykmenttejä ja laskemaan hajalle nostoväki- ja maanpuolustuseskadroonia ja tätä menettelyä nyt jatkettiin. Tykistön uudestijärjestelyä ja kuormastoa varten tarvittiin välttämättömästi hevosia. Hevoshukka oli armeijassa aivan tavaton ja puolueettomista maista niitä saatiin vain vähän. Kotimaa ja miehitetyt alueet eivät pystyneet vajausta peittämään. Täytettä tarvittiin monella taholla. Lämminverinen rotumme oli tehnyt hyvin tehtävänsä sodassa, mutta kevyt kylmäverinen hevoslajimme ei ollut kyllin jalostettu eikä riittävästi kehitetty. Raskas rotumme ei kyennyt kestämään sodan rasituksia.
Ylimmän armeijanjohdon täytyi päättää jakaa kolonnat ja kuormastot, jotka siihen asti olivat välittömästi divisiooniin kuuluneet, armeijain kesken ja tehdä ne samalla paikallaan pysyviksi. Rautateitä oli rasitettu liiaksi, kun puolustustaisteluissa yhtämittaa divisioonia hajalle laskettaessa kolonnat ja kuormastot kulkivat divisioonain mukana. Minä pidin syvästi valitettavana, että näin oli pakko tehdä, sillä niiden silmälläpito ja huolto oli divisioonain hallussa parempaa kuin armeijoille ja armeijaryhmille uskottuna.
Asemia rakennettaessa länsirintamalla seurattiin suunnitelmallisesti uusia periaatteita, joiden mukaan kaikki varuslaitokset hajoitettiin syvälle ulottuviin pieniin osiin sekä sovitettiin ulkonaisesti mitä tarkimmin pinnanmuodostuksen mukaan. Niitä tarkastettiin huolellisesti. Idässä asemain luonne saattoi jäädä jotakuinkin entiselleen. Paitsi sitä, että lännessä rakennettiin nuo kaksi suurta strateegista asemajaksoa, oli siellä erikoisesti kaikilla rintamanosilla tehtävä paljon töitä, niinpä etenkin Flanderissa, Arrasista itään ja Verdunin edustalla olevia asemia syvennettiin ja Elsass-Lothringinkin rintamaa vahvistettiin, johon siihen asti ei oltu juuri sanottavasti kajottu. Armeijat ottivat ahkerasti osaa asemien rakentamiseen, sillä sotamies rakensi henkeään suojellakseen. Ne työvoimat, joita kotimaasta saatiin, eivät riittäneet, kun oli suoritettava niin suuria töitä pitkillä rintamilla. Meidän oli sen vuoksi, ikävä kyllä, pakko siirtää joukkojakin asemain rakennustöihin. Tähän käytetty aika meni levolta ja kouluutukselta hukkaan. Oli luonnollista, että noiden kummankin vaatimuksen välillä syntyi ristiriitaa. Armeijat olisivat olleet aina rakennustöissä — ne olivat niitä lähinnä — ja everstiluutnantti Wetzell sekä minä tehostimme sotajoukon harjoituksen tärkeyttä. Monta sovittelua oli tehtävä.
Kun armeija oli kouluutettu vastaisiin suuriin puolustustaisteluihin, laadittiin ohjesäännöksi "Puolustustaistelu". Tässä työssä oli mitä suurimmat ansiot eversti Bauerilla ja kapteeni Geyerillä, joka oli aivan erikoisen hyvin perehtynyt taktillisiin kysymyksiin ja osasi esittää selvästi ajatuksensa.
Puolustusasemat järjestettiin uudelle kannalle, joka oli jyrkkä vastakohta entiselle. Puolustus, joka tähän asti oli keskitetty jäykkiin, yhteenkasattuihin ja helposti havaittaviin linjoihin, järjestettiin nyt laajalle alalle hajoitettuihin, syvälle rintaman sisään ulottuviin muotoihin. Aseman täytyi tietysti taistelun päätyttyä jäädä meidän käsiimme, mutta jalkaväen sotilaan ei tarvinnut enää sanoa: tässä seison ja kaadun, vaan hänellä oli oikeus väistyä vihollisen kovan tulen alta rajoitetulla alalla joka suunnalle. Vastahyökkäyksellä oli menetetty linja takaisin vallattavissa.
Ryhmä, jonka merkitystä useat tarkkanäköiset päälliköt olivat ennen sotaa lujasti tehostaneet, tuli ratkaisevasti perusyksiköksi jalkaväen taisteluryhmityksessä. Aliupseerit saivat ryhmäpäällikköinä taisteluissa yhä tärkeämmän sijan. Taktiikka yksilöllistyi yhä enemmän. Kun upseerien, aliupseerien ja miehistön täytejoukot saivat yhä huonomman kouluutuksen ja kuri sen vuoksi löyhtyi, niin oli uskallettua asettaa korkeampia vaatimuksia alemmille päälliköille ja yksityisille sotamiehille. Monet huomattavat sotilashenkilöt olivatkin seurauksista huolissaan.
Minun esikunnassani kävi raju aallokko. Minunkin täytyi taistella sisäistä taistelua ja asettua uuden taktiikan puoltajaksi. Kaikkea muutakin, mitä Sommen taistelu oli opettanut tykistön ja lentäjien käyttöön sekä aselajien yhteisvaikutukseen nähden, kosketeltiin uudessa ohjesäännössä. Siitä tuli oppikirja meidän koko armeijallemme ja myöskin liittolaistemme armeijoille, mikäli olosuhteet sillä taholla sallivat. Ilman viimeksimainittua rajoitusta tämä ohjesääntö oli vaarallinen. Siinä esitetyt vaatimukset soveltuivat vain joukoille, joissa vallitsi epäitsekäs tehtäväänsä antautumisen tunne ja oikea kuri, vaikka ensiluokkainen kouluutus olisikin puuttunut.
"Puolustustaistelua" täydensi "Ohjesääntö jalkaväkijoukkojen kouluutuksesta sodassa", joka laadittiin kenraali Fritz v. Belowin armeijan ylikomennossa. Se on todistuksena siitä, että tämä huomattava kenraali oli perehtynyt syvästi meidän jalkaväkemme luonteeseen. Minun esikunnassani syntyi vielä suuri joukko muita ohjesääntöjä, jotka koskivat erikoisaselajien käyttöä ja varusasemien rakentamista. Tämän talven aikana ei vielä saatu tykistön kouluutusohjesääntöä valmiiksi. "Puolustustaistelu" sisälsi sen olennaisimmat kohdat. Sodan aikana oli käynyt ilmi, ettei "Ampumataitoa" voinut heittää nurkkaan, vaan että sitä oli entisestään vielä huomattavasti parannettavakin. Siinä tarkoituksessa jaettiin joukoille suuren päämajan tykistökenraalin toimesta erikoisia tykistöä koskevia ampuma- ja aseteknillisiä kuukausilehtiä.
Armeijassa oli henkinen elämä kaikilla aloilla vilkasta. Me olimme mitä läheisimmässä ajatuksenvaihdossa joukkojen kanssa. Armeija lienee saanut parasta, mitä annettavissa oli.
Paperille kirjoitetut ohjesäännöt eivät yksin saaneet mitään aikaan, niiden tuli muuttua lihaksi ja vereksi sekä upseerissa että sotamiehessä. Me järjestimme Valenciennes'essa oppikurssit ylemmille joukkopäälliköille ja esikuntaupseereille selvittääksemme puolustustaistelussa varteenotettavia näkökohtia. Myöskin Saksan kruununprinssi pani Sedanissa toimeen samanlaiset.
Armeijoissa järjestettiin kaikenlaisia oppikursseja, erittäinkin nuorille upseereille, joista kasvatettiin komppanianpäälliköitä, ja aliupseereille.
Kaikissa aselajeissa pidettiin tärkeimpänä periaatteena mieskurin säilyttämistä ja lujittamista. Ilman sitä ei armeija voi pysyä pystyssä. Sen täytyi nytkin olla monen, joukkojen elämässä ehdottomasti esiintyvän ilmiön vastapainona. Sen vuoksi, että komennuskuntia usein siirreltiin ja yhtämittaa vaihdettiin, kävivät muonitusolot sotakentällä yhä vaikeammiksi. Omaan apuun turvautumisen vaara oli käynyt yhä suuremmaksi. Taju siitä, mikä oli "minun" ja mikä "sinun" alkoi monestikin hälvetä. Vaatetus ja varustukset olivat kuluneet, niiden kunnossapito oli siksi yhä vaikeampaa. Monet seikat, huomattavassa määrässä myöskin valonpuute suojavarustuksissa, vaikuttivat, että ulkoasusta ei enää välitetty. Sotamies tylsistyi. Sota vaikutti pakostakin ihmisiin. Lujat luonteet kovenivat, mutta niitä oli vähän. Suurten joukkojen moraali kärsi, se huononi sitä enemmän, kuta kauemmin sotaa kesti. Ei yksikään ajatteleva sotilas voinut olla sitä huomaamatta. Kaikissa sodissa oli käynyt samoin. Sitä enemmän tarvittiin henkistä tukea kotimaan taholta, jonka tuli puolestaan itse olla vahva, sitä enemmän velvollisuuden tunnon lujittamista ja kuria. Joukkojen kunnon saattoi ulkonaisesti havaita tarkalleen siitä, miten sotilas julkisissa paikoissa esiintyi ja teki kunniaa. Ei kaikki ollut kehuttavaa, mitä silloin sai nähdä.
Jalkaväelle opetettiin uusia taistelumuotoja ja ampumista. Ryhmä- ja komppanianpäällikköjen oppikursseja pantiin toimeen kaikkialla.
Konekiväärimiesten harjoitus järjestettiin laajalle kannalle ja tarkka-ampujaosastoja varten hankittiin erikoinen harjoituspaikka.
Tykistö paransi ampumaharjoituspaikoissaan ampumataitoaan ja kehitti yhteistoimintaansa lentäjien kanssa. Voimien heikennys, joka aiheutui niin monista uudestaanjärjestelyistä, oli korvattava siten, että kaikilla rintaman osilla pantiin toimeen mahdollisimman huolellisia harjoituksia.
Munanheitto-osastot, pionieerit ja tiedustelujoukot saivat myöskin koulu- sekä harjoituspaikkansa, joissa opetettiin näiden aseiden erikoiskäyttöä, mutta myöskin toisten aselajien upseerit saivat siellä opetusta.
Harjoituksia pidettiin lakkaamatta sekä asemissa että rintaman takana olevien joukkojen keskuudessa. Elämä oli samaa, johon rauhan aikana oli totuttu. Kaikkialla koetettiin vakavasti pyrkiä siihen, että armeija harjaantuisi vaikeaan tehtäväänsä ja kykenisi kestämään tappionsa.
Kotimaassa työskenneltiin samanlaisten periaatteiden mukaan. Mutta edellytykset olivat epäsuotuisia, sillä opettajisto oli vanhentunutta. Elinehdot olivat puutteellisia. Täytejoukko-osastot olivat kytketyt liian kiinteästi kotimaahan ja liittyivät vain löyhästi armeijaan. Minun toivomukseni oli aina ollut, että täytejoukkoja, mikäli suinkin mahdollista, harjoitettaisiin rekryyttikasarmeissa rintaman takana. Alkuun päästiin. Myöhemmin saatiin siinä suhteessa vielä enemmän aikaan.
Kaikki päälliköt pyrkivät tietysti siihen, ja se oli minunkin tarkoitukseni, ettei käytännöllinen työ pääsisi uuvuttamaan joukkoja. Kurinkin vuoksi oli ruumiillinen lepo tuiki välttämätön, ja vain riittävästi levättyään kykeni sotamies vähitellen pääsemään vapaaksi raskaista sielullisista vaikutelmista. Hänen asumuksestaan täytyi pitää huolta. Tyhjät parakit eivät kelvanneet virkistyspaikoiksi. Asuntojen kalustus oli otettava maaseudulta. Mutta se ei, ikävä kyllä, aina pysynyt paikoillaan, siirtyessään toisaalle veivät joukot sen mukanaan. Ajanvietteenä oli sotilasmusiikki, jota niin mielellään kuunneltiin, kaikenlaiset liikuntoleikit, elävät kuvat ja muut esitykset sekä kirjastot.
Rauhanaikuisten aliupseerien rivit olivat harvenneet. Suuri osa heistä — kuten upseereistakin — oli kaatunut rintamalla, osa oli asetettu uusiin, uudelleenjärjestelyssä muodostuneihin joukkoihin taikka toimi kotona harjoitusmestareina. Rintamalta täytteeksi otetut eivät kyenneet johtamaan miehistöä eivätkä pitämään siitä huolta. Kurin vahingoksi ampumahautaelämä hävitti arvoerotuksen. Ei voinut välttää sitä, että arvoerotukseen liittyvä arvovalta kärsi siitä. Useimmat aliupseerit toimivat esimerkiksi kelpaavalla tavalla alapäällikköinä taisteluissa ja upseerien luotettavana apuna. He ovat täyttäneet uskollisesti raskaat velvollisuutensa. Isänmaa on heillekin erikoisessa kiitollisuuden velassa.
Upseeri käsitti täydellisesti vakavan tehtävänsä joukkojensa kasvattajana ja opettajana. Sitäkään ei ole helppo oppia. Rauhan aikana upseeri tarvitsi 12-15 vuotta tullakseen komppanianpäälliköksi. Silloin se, minkä perusteella hän kelpasi virkaansa hoitamaan, palvelustehtävien tunteminen, miesten kohtelu, huolenpito alaisistaan, oli mennyt hänessä veriin. Nyt täytyi nuorten miesten vuoden tai parin palvelusajan kuluttua johtaa komppanioja. Useat pystyivät siihen, toisilta puuttui monessa suhteessa edellytyksiä sellaiseen. Sekin taito perustuu taipumukseen, se on kasvatuksen ja luontaisen käytösälyn tulos. Harrastus ja urhoollisuus eivät aina voi sitä korvata. Kotimaassa ja rintamalla tehtiin komppanianpäällikköjen kasvattamiseksi työtä, mutta ne valitukset, joita kokemattomien komppanianpäällikköjen vuoksi saatiin kuulla joukkojen taholta, olivat syvästi oikeutettuja. Tämä oli sangen vakava ilmiö. Oli tarjolla vaara, että upseerin ja sotamiehen välinen erinomainen suhde katoaa.
Tuota hyvää, vaikka niin usein moitittua rauhanaikuista upseeria ei ollut enää, hän lepäsi vihreän nurmen alla. Lyhyenä sotakautena ei voitu kasvattaa sellaista upseeripolvea, joka olisi ominaisuuksiensa puolesta, tietojen perusteellisuudessa ja velvollisuudentunnossa väkeensä nähden vetänyt vertoja upseeristolle, joka oli pitkänä rauhan aikana hankkinut itselleen nämä avut. Loistavampaa tunnustusta, kuin minkä tämä sota antoi, ei meidän armeijajärjestelmämme saattanut saavuttaa. Eräs tunnettu sosialidemokraattinen valtiopäivämies, joka sanomalehden kirjeenvaihtajana kävi Kownossa minua tapaamassa, vakuutti minulle erityisesti, että hänen oli kokonaan täytynyt muuttaa arvostelunsa aktiivisista upseereista. He pitivät erittäin viisaasti huolta sotamiehistä ja antautuivat suurella hartaudella tähän tehtävään. Reserviupseereille se oli vaikeampaa. Minua ilahdutti tämä sattuva, avoin tunnustus.
Näissä oloissa olisi pitänyt suuremmassa määrässä noudattaa sitä menettelyä, että kunnollisia rauhanaikaisia aliupseereja olisi koroitettu upseereiksi. Niin tehtiinkin osittain. Minun entinen rykmentinkirjurini Düsseldorfin ajoilta oli jo syksyllä 1914 päässyt upseeriksi toimivaan rykmenttiin.
Kun komppanianpäälliköt olivat riittämättömästi kouluutettuja ja kun heillä nimenomaan kasarmipalveluksessa ei ollut tarpeeksi kokemusta, joutui nyt pataljoonanpäällikkö enemmän kuin rauhan aikana etualalle. Mutta pataljoonanpäällikköinä oli hyvin usein reserviupseereja, joilla ei tietystikään kasarmipalveluksessa ollut mitään syvempiä tietoja, vaikkakin heillä korkeamman ikänsä vuoksi oli varmempi vaikutusvalta. Näiltäkin jo korkeampaan ikään ehtineiltä herroilta sota vaati aivan erikoisen paljon, he kun puolustusotteluissa alinomaa joutuivat etumaisille linjoille. Heidänkin terveyttänsä ja hermojansa kysyttiin sanomattomasti. Johtajina taistelussa reserviupseerit, kuten vakinaiset pataljoonanpäällikötkin, saavuttivat erinomaisia tuloksia.
Rykmentinpäällikköjen tehtävät olivat mitä monipuolisimpia ja vaikeimpia. Heidän oli kaikkialla välittömästi vastattava joukoistaan ja tehtävä ylemmälle päällystölle tili jokaisen osastonsa yksilön esiintymisestä ja mielenlaadusta, menestyksestä ja vastoinkäymisestä, voitosta ja häviöstä. Päällikön persoonallisuus, hänen harrastuksensa sekä kykynsä kuvastuivat hänen joukkonsa ja erityisesti hänen upseerikuntansa ulkonaisessa esiintymisessä ja sisäisessä luonteessa. Hänen täytyi valaa oma henkensä upseereihin ja miehistöön. Hän oli näiden esikuva ja selkänoja, uskollinen neuvonantaja ja ystävä niin hyvin levon kuin taistelunkin aikana.
Ampumahautasodassa hänen oli sangen vaikea vaikuttaa joukkoihin ja upseerikuntaan, mutta lopulta hän sai kuitenkin painetuksi leimansa näihin. Kun rykmentinpäälliköitä haavoittumisen vuoksi joutui paljon pois palveluksesta, tapahtui vaihdoksia usein. Usein he eivät ehtineet päästä kehittämään keskinäisiä luottamuksellisia suhteita rykmentin piirissä. Toiselta puolen oli päälliköitä, jotka pysyivät paikallaan hyvinkin kauan, melkein koko sodan ajan. Oli sellaisiakin, joiden täytyi raskaiden taistelujen vuoksi täydelleen uudistaa joukkonsa kolme jopa neljäkin kertaa. Ihmisen kestettäväksi sellainen taakka oli liian raskas. Hävisihän joka kerta palanen heidän sydäntään.
Lähinnä rykmentinpäällikköä oli divisioonanpäällikkö astunut huomattavimmin etualalle, kuten rauhan aikana komentava kenraali oli ollut etualalla. Kun joukkoja asemataistelussa usein siirreltiin, ei armeijaosastoryhmityksiä oltu voitu pysyttää eheinä, vaikka ylin armeijanjohto sitä koettikin. Kokonaisuus kärsi siitä. Divisioonat muodostuivat joka suhteessa yhä itsenäisemmiksi, minkä vuoksi divisioonanpäällikkö sai yhä suuremman merkityksen. Hänen virkatoimistoonsa kerääntyivät kaikki langat sekä ylhäältä että alhaalta, sekä taistelunjohtoa että harjoitusta ja hallintoa koskevissa kysymyksissä. Hänestä tuli joukon kasvattaja. Divisioonanpäällikön vaali vaati mitä suurinta huolta.
Esikuntaupseeri oli erikoisasemassa. Hänen tehtävänsä kävi sitä vaikeammaksi kuta enemmän sodankäynnin teknillinen puoli kehittyi. Silloin ei se enää riittänyt, että oli hankkinut kaikkia aseita ja niiden käyttöä koskevat yleistiedot. Hänen oli kehityttävä hyväksi tykkimieheksi ja sen lisäksi hänen täytyi pystyä arvostelemaan hyvin lentäjäin käyttöä, tiedustelulaitosta, kuormastokysymystä ja tuhansia muita seikkoja sekä pitämään huolta samalla sellaisista yksityiskohdista, joiden ratkaisemiseen päälliköllä ei ollut aikaa. Käskyt, joiden luonnos hänen oli laadittava, kävivät yhä monimutkaisemmiksi ja pitemmiksi, vaikkakin pyrittiin lyhytsanaisuuteen. Kuta enemmän sodankäynnissämme teknillinen puoli edistyi, sitä suurempia taidon ja tiedon näytteitä niistä, ikävä kyllä, tuli. Muu ei auttanut, kun kaiken täytyi sujua. Asioiden monipuolisuudesta johtui, että esikuntaupseerien käsiin oli sijoitettava paljon. Täytyi pitää myös sitä vaatimusta pystyssä, ettei muiden virastojen itsenäisyys sen kautta joutunut kärsimään eikä päällikönkään persoona jäänyt syrjään. Kumpaakaan en minä ole voinut koskaan hyväksyä.
Päällikkö pysyi päällikkönä. Hän oli joukkojensa vastuunalainen kasvattaja ja ohjaaja, hän ei voinut niitä liiaksi usein tarkastaa. Esikuntaupseeri oli hänen neuvonantajansa ja apulaisensa sekä vastuussa siitä, että koneisto kävi hankauksitta, ja että kaikki sujui. Kummankin tehtävät olivat erilaisia. Kummallekin riitti runsaasti itsenäistä toimintaa. Molemmat saivat yhdessä huolehtia joukoista. Divisioonan esikuntaupseerilla ei sen lisäksi ollut mitään omaa vastuuta. Armeijaosaston ja armeijan esikunnanpäälliköiden vastuunalaisuus oli niin suuri kuin sotilaselämässä suinkin on mahdollista. Jokaiselta esikuntaupseerilta vaadittiin harkintakykyä ja uutteraa työtä.
Esikuntaupseerien valinta ja kasvattaminen oli vaikeinta. Minä otin tällaisiksi vain upseereja, jotka olivat perehtyneet rintamapalvelukseen. Rauhanaikaista seikkaperäistä kouluutusta eivät pystyneet korvaamaan sodassa saadut kokemukset eikä se opetus, jota Sedanissa annettiin esikuntaupseereille erikoisilla opetuskursseilla. Ylimmälle armeijanjohdolle saapui kyllä valituksia armeijasta, nimenomaan heidän nuoruutensa vuoksi, mutta yleensä pidettiin heitä arvossa. Esikunta tarvitsi paljon upseereja ja ne otettiin joukoista. Minun täytyi ottaa nuorempia herroja, joten joukot eivät menettäneet liiaksi niitä upseerejaan, jotka soveltuivat päälliköiksi. Olen tavannut heidän joukossaan monta etevää, suoraa ja miehekästä luonnetta, jotka ovat olleet selvillä tehtävistään ja hoitaneet niitä taitavasti. Edellä mainitsemani sosialidemokraattien johtomies huomautti minulle, että hän, vastoin aikaisempaa mielipidettään, pitää nyt esikuntaupseeria sodankäynnin sieluna. Niin olikin laita.
Sodan jälkeen on minulle sanottu, ettei yleisesikunta persoonallisista syistä ollut minulle antanut oikeita tietoja, vaan oli esittänyt aseman aina liian edullisessa valossa. Tämä väite ei ole todenmukainen ja se halventaa yleisesikuntaa, jolle armeija on niin sanomattoman suuressa kiitollisuuden velassa.
Minä en kiinnittänyt erikoista huomiota esikuntaupseeriin, vaan aina upseereihin, sillä he minun käsitykseni mukaan muodostivat armeijan selkärangan. Eräässä lokakuulla 1918 kirjoitetussa kehotusohjeessa, joka on viimeisiä minun laatimiani, minä katsoin upseereille kuuluvan ottaa ratkaisevasti osaa maan uudestiluomiseen.
Meidän upseerimme ovat täyttäneet velvollisuutensa. Sitä todistaa selvästi suuri mieshukka heidän keskuudessaan. Siitä, että useat upseerit olivat liian kokemattomia, ei voida heitä syyttää, se johtui kokonaan ja yksinomaan sodan olosuhteista sekä äärettömistä menetyksistä. Nämä kokemattomatkin upseerit osasivat käydä urheasti kuolemaan. Taistelussa, hädässä ja vaarassa sotilas turvautui aina upseeriinsa, vaikkapa tämä olisikin ollut aivan nuori ihmislapsi, ja luotti häneen. Joskaan eivät upseerit löytäneet aina oikeata käytöksen sävyä suhteessaan alaisiinsa ja vaikka jotkut siinä suhteessa tekivät pahoja virheitäkin, niin ei se seikka silti yleensä koske upseerikunnan esiintymistä. Olot eivät voineet sodassa olla muunlaiset kuin ne olivat. Pitkänä asemasotakautena oli alempien päällikköjen holhoaminen saanut arveluttavasti sijaa. Se oli erittäin surkuteltava epäkohta, joka sai voimaa monista käytettävissä olevista puhelinyhteyksistä ja osaksi myöskin alempien virastojen kokemattomuudesta. Jokainen päällikkö tarvitsi toiminnalleen tilaa. Minä koetin aina sekä komentovirastoissa että yleisesikunnassa vaikuttaa siihen, ettei tässä kohden sallittaisi mitään rajoituksia, jotka ovat sodan luonteen vastaisia.
Armeijan kehittäminen puolustussotaan tuotti ylimmälle armeijanjohdolle sanomattoman runsaasti työtä. Minulle tuotti tyydytystä se, että länsirintaman ylikomennot hyväksyivät meidän toimenpiteemme. Tammikuun lopulla 1917 ei luonnollisestikaan vielä ollut mitään saatu loppuun suoritetuksi. Uusien joukkojen luonti ja vanhojen järjestely uudelle kannalle oli vielä käynnissä. Armeija alkoi vahvistua, mutta se kävi hitaasti. Joukot olivat kärsineet liian raskaita vaurioita. Uusien ohjesääntöjen periaatteet oli tajuttu, mutta ne eivät olleet vielä muuttuneet joukkojen yhteisomaisuudeksi. Sotatarvehankinnassa oltiin vieläkin takapajulla. Jännitys länsirintamalla ei kaikista vaivoista ja uupumattomasta työstä huolimatta ollut vielä olennaisesti vähentynyt.
Itärintamallakin ja Romaaniassa työskenneltiin uutterasti samojen periaatteiden mukaan kuin lännessäkin. Itärintaman ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tehtäväksi oli annettu muuttaa niitä sotanäyttämön vaatimusten mukaan. Yleensä oli muuten joukkojen tila siellä sama kuin lännessäkin.
Itävalta-Unkarin armeijassa edistettiin sotilasopetustyötä. Se pääsi kuitenkin vain hitaasti suurempaan vauhtiin.
Kenraali v. Below oli ottanut hoitaakseen myöskin Bulgaarian armeijan. Mutta bulgaarialaisten kieli ja kansallistunne olivat meille outoja. Vain työläästi pääsimme eteenpäin, sillä bulgaarialaiset vainusivat kaikkialla saksalaisten holhousta. Bulgaarian armeijan ryhti rupesi kuitenkin lujittumaan, vaikkakaan sen oman ylikomennon taholta ei tehty mitään tehokasta armeijan kehittämiseksi.
Turkin armeijassa teki vakavaa työtä vain Liman pasha. Galitsiassa ja Romaaniassa olevia turkkilaisia joukkoja kouluutettiin saksalaisen mallin mukaan eikä työ suinkaan mennyt hukkaan. Ne tekivät siellä tehtävänsä tyydyttävästi, mutta muilla taistelurintamilla ne eivät pystyneet samaan.
Ylin armeijanjohto oli koettanut tehdä kaikkensa sotakoneiston vahvistamiseksi. Yritys puolalaisen armeijan muodostamiseksi, jonka kautta armeija vahvistuisi myöskin miesluvun puolesta ja poistaisi siinäkin suhteessa vihollisen ylivoiman, kärsi valitettavasti kuitenkin haaksirikon.
Oli luonnollista, että neliliitto halusi käyttää hyväkseen sodassa Puolan asekuntoisia voimia, me kun olimme vapauttaneet tämän maan Venäjän ikeestä. Minä olin asiaa jo aikaisemmin ajatellut ja lopulta edistänytkin puolalaisen legionan värväystä. Tämä työ ei tahtonut kuitenkaan oikein edistyä. Puolalaisen, etenkin Galitsian puolalaisista muodostetun legionan kokoonpanossa ei mikään muuttunut. Venäjän puolalaiset pysyttäytyivät kokonaan syrjässä. Sodan ensi vaiheissa Puola laski pääsevänsä itsenäiseksi Venäjän avulla. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh oli eräässä julistuksessaan antanut lupauksen kuningaskunnan uudistamisesta sen entisissä rajoissa Venäjän tsaarin valtikan alaisena, ja tämä manifesti oli epäilemättä tehnyt syvän vaikutuksen kaikkiin puolalaisiin. Nyt oli sotatilanne täydellisesti muuttunut. He saattoivat nyt ajatella kansansa itsenäisyyttä vain siinä tapauksessa, että he yhteistoiminnassa keskusvaltojen kanssa, jos suinkin mahdollista, nujertaisivat Venäjän. Tähän oli meidän sotilaallisista syistä pyrittävä. Minusta näytti mahdolliselta, että Puola antaisi poikiaan työhön maan irroittamiseksi Venäjästä. Sen edut olivat tässä, kuten oikeastaan monessa muussakin kohden, samat kuin keskusvaltojenkin.
Kun minä elok. 29:ntenä tulin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi, sain käsiini valtiokanslerin ja parooni v. Burianin, kaksoismonarkian yhteisen ulkoministerin, välisen sopimuksen, joka oli tehty Wienissä elok. 11:ntenä. Siinä Saksa ja Itävalta-Unkari sitoutuivat yhteisesti perustamaan itsenäisen Puolan kuningaskunnan, josta oli tuleva perinnöllinen monarkia perustuslakeineen ja omine armeijoineen, jonka johto oli oleva yhtenäinen ja Saksan käsissä. Tämän kansallisen valtion perustamishanke aiottiin mahdollisimman pian julistaa kummankin monarkian taholta, valtion luominen oli tapahtuva myöhemmin. Tähän Puolaan oli ajateltu kuuluvaksi myöskin Vilno ja sen rajat aiottiin ulottaa, mikäli se rauhansopimuksessa oli saavutettavissa, mahdollisimman kauaksi itään.
Tämä Puola oli joutuva kummankin keisarikunnan yhteiseen liittoon ja sen ulkopolitiikka ohjattava sen mukaisesti.
Molemmat vallat antoivat vakuutuksen siitä, että niiden tähänastisten puolalaisten alueiden omistus jää voimaan, ja ne keskustelivat sellaisesta rajansiirtelystä, joka Venäjän-Puolan alueella niiden omien rajojen sotilaallisen turvallisuuden vuoksi oli välttämätön. Rajan siirron piti ehdottomasti supistua vain sotilaallisesti välttämättömään. Herra v. Bethmann oli syksyllä 1914 ja vuonna 1915 useampaan kertaan kysellyt minun ajatustani rajaviivasta.
Puolan taloudelliseen tulevaisuuteen nähden mielipiteet hajaantuivat.Herra v. Bethmann suunnitteli tulliliittoa Saksan kanssa. ParooniBurianin mielestä tämä olisi ollut liian pitkälle menevä toimenpide.Hän puolsi sitä, että Puolalla olisi oma tullialueensa.
Molemmin puolin oltiin sitä mieltä, että tulli- ja liikennerajoja, jotka vielä erottivat Saksan ja Itävalta-Unkarin alueen toisistaan, oli koetettava supistaa mahdollisimman vähiin.
Siltä varalta, että Venäjän kanssa olisi syntynyt erikoisrauha, mikä kuitenkin näytti sangen vähän todennäköiseltä, ei sopimuksiin ollut pantu mitään rajoittavia määräyksiä.
On selvää, ja herra v. Bethmannin sekä parooni v. Burianin luonne viittaa siihen, että nämä sopimukset olivat syntyneet sangen pitkien neuvottelujen perästä, joiden alkukohta palautunee aina vuoteen 1915.
Huhtikuun 5:ntenä 1916 oli valtiokansleri joka tapauksessa selittänyt, että Puolan kysymys on esillä ja että Saksan sekä Itävalta-Unkarin oli päästävä siinä ratkaisuun.
Varsovan kenraalikuvernööri oli niinikään pohtinut kysymystä puolalaisen armeijan luomisesta ja tullut erittäin suotuisiin tuloksiin.
Puolan kuningaskunnan perustaminen ja oman armeijan luominen sille oli siis johtavien valtiomiesten sopimusten mukaan varma asia. Puolan kenraalikuvernööri ei pitänyt tämän armeijan muodostamista ainoastaan mahdollisena, vaan tekemiensä huomioiden pohjalla sangen lupaavanakin. Tavattoman jännittynyt sotatilanne vaati nelihitolta mitä kiireellisintä voimasuhteiden tasoitusta. Ylimmän armeijanjohdon velvollisuutena oli saada kysymys puolalaisen sotajoukon muodostamisesta ratkaisuun. Kaikki vitkastelu olisi merkinnyt virheen tekoa, sillä olihan kysymys Saksan kansan voitosta tai tappiosta, sen kuolemasta tai elämästä. Miten myöhemmin kävisi, olisi myöhemmän ajan huoli. Sotatilanne, jossa syyskuun alussa elimme, oli paljastanut hyvin selvästi meitä uhkaavat vaarat.
Aivan kohta pidettiin Puolan kysymyksestä Plessissä, jonne oli kutsuttu politiikasta ja sodankäynnistä vastuunalaisia Saksan ja Itävalta-Unkarin viranomaisia, ja sitä paitsi kenraali von Beseler, sarja neuvotteluja, joissa minun osalleni oli merkitsevää vain Puolan armeijan asia sodankäynnin voimien lisänä.
Kenraali v. Beseler pysyi toivorikkaana, vaikka kenraali v. Conrad varoittikin vakavasti kaikesta optimismista. Kenraali v. Beseler piti täyden onnistumisen ehtona sitä, että kuningaskunta julistetaan ja että Puolaan järjestetään yhtenäinen hallinto, liittämällä Lublinin kenraalikuvernöörikunta Varsovan kenraalikuvernöörikuntaan. Vasta sitten puolalaiset uskoisivat, että keskusvallat tarkoittaisivat totta puolalaisten suunnitelmien toteuttamisella. Ehdotuksella oli minun käsitykseni mukaan sisäinen oikeutuksensa. Harrastaen puolalaisen sotajoukon muodostamista minä vastoin parooni Buriania hyvin lämpimästi kannatin tätä yhdistämistä. Johtavat valtiomiehet eivät päässeet mitenkään yksimielisyyteen. Parooni Burianille merkitsivät kaksoismonarkian pyyteet ja sisäisten vaikeuksien pelko enemmän kuin yhteisen sodankäynnin edut. Saksan ylimmän armeijanjohdon ja kenraali v. Beselerin puoltama suunnitelma kummankin kenraalikuvernöörikunnan yhdistämisestä meni myttyyn. Mutta siitä huolimatta luuli kenraali v. Beseler voivansa muodostaa armeijan, jos keskusvallat antaisivat julistuksen Puolan kuningaskunnan perustamisesta. Hän ehdotti aluksi neljän tai viiden divisioonan muodostamista. Puolalaisen legionan oli määrä olla sen runkona. Hän toivoi voivansa asettaa nämä divisioonat huhtikuussa 1917 ylimmän armeijanjohdon käytettäviksi ja muodostaa myöhemmin vielä uusia. Paljonhan siinä ei ollut, mutta lisästä oli toiveita. Sota saattoi kestää vielä vuosikausia. Kaikki voimien lisäykset, mitkä suinkin olivat mahdollisia, oli otettava vastaan. Sotatilanne pakotti meidät yhtymään kenraali v. Beselerin ehdotuksiin. Ylin armeijanjohto kulki sitä tietä, jota näytti voivan päästä eteenpäin.
Valtakunnan hallitus ryhtyi nyt toteuttamaan herra v. Bethmannin ja parooni Burianin ohjelmaa Puolan kuningaskunnan luomiseksi, kun me taas aloimme neuvotella kenraali v. Beselerin ja Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa puolalaisen armeijan muodostamisesta.
Alivaltiosihteeri Wahnschaffe pyysi minun esittämään ministeri v. Löbellille käsitykseni puolalaisen armeijan luomisen välttämättömyydestä. Seurasin hänen toivomustaan ja perustelin mielipidettäni, jonka mukaan oli välttämättä luotava puolalainen armeija, yksityiskirjeessä sillä, että sota vaati ankarasti lisäväkeä.
En ole yksityiskohtaisesti selvillä siitä, mitä Berliinissä tapahtui. Valtakunnankansleri ja kenraali v. Beseler puolsivat siellä hartaasti puolalaisen armeijan muodostamista ja Puolan kuningaskunnan perustamista. Puolan kuningaskunnan luomista vastaan esitettiin kuitenkin useilla tahoilla Saksaa vakavia epäilyksiä. Heti levisi Berliinistä käsin huhuja, että minä olin suunnitelman luoja. Minä pyysin useaan kertaan hallitusta tekemään selkoa tapausten kulusta, mutta pyynnöistäni huolimatta ei yksikään valtiomies, ikävä kyllä, selittänyt asiaa kaikin puolin. Kuten sukellussotakysymyksessäkin, samoin nyt syksyllä 1916 sekoitettiin ylin armeijanjohto, joka ei itse antanut siihen aihetta, toisen kerran poliittiseen riitaan, vieläpä harhaanjohtavalla tavalla. Oliko ihme, oliko muuta kuin inhimillistä, että minä näiden seikkojen vuoksi tunsin suorastaan loukkaantumista ja kyllästystä? Kaikki herrat, jotka ovat minun kanssani tehneet työtä, tietävät, että minä olin valmis avoimeen keskusteluun, kuuntelin mielelläni vastaperusteluja, mutta vaadin tinkimätöntä suoruutta.
Valtiokansleri antoi vielä minun nähtäväkseni Puolan kuningaskunnan perustamista koskevan julistuksen tekstin.
Julistus itsessään oli epäselvä. Esitin sen mielipiteenäni.
Marraskuun 5:nnen julistus kuningaskunnan perustamisesta, samoin kuin kaikki toimenpiteet puolalaisen armeijan muodostamiseksi, olivat iskuja ilmaan. Meille selvisi aivan pian, että kenraali v. Conrad oli arvostellut olosuhteita oikein. Toiveet, että puolalaiset joukot vahvistaisivat armeijaamme, minun oli pakko lopullisesti jättää. Kenraali v. Beselerkin huomasi nyt erehtyneensä. Kysymys puolalaisen armeijan perustamisesta oli siten mennyt kokonaan myttyyn. Silloin tällöin ilmoille tullutta ajatusta, että oli muodostettava kansallinen puolalainen joukko, edustivat kenraali v. Beseler ja Itävalta-Unkarin hallitus, mutta ylin armeijanjohto asettui tästä alkaen siihen nähden kielteiselle kannalle. Sen mielestä Puolan epäselvän suhtautumisen vuoksi saattoi sen asestamisesta nyt koitua vaara, jonka torjumiseen ylimmällä armeijanjohdolla oli yhtä suuri velvollisuus kuin aikaisemmin yritykseen saada täältä sotavoiman lisäystä.
Näissä tuloksettomissa neuvotteluissa meni sanomattoman paljon aikaa ja voimia hukkaan ja niissä oli vain mielenkiintoista se itsepäisyys, millä Itävalta-Unkarin valtiomiehet ajoivat meidän etujamme vastaan kohdistuvia tarkoituksiaan Puolassa.
Puolalaisen armeijan luominen raukesi poliittisista syistä. Puola näytti mieluummin tahtovan saavuttaa tarkoituksensa ententen avulla, asettumalla Saksan ja Itävalta-Unkarin vastustajaksi. Puolalla oli tarpeeksi väkeä, vaikka se antoikin työmiehiä Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Väkikysymys ei tässä mielessä ole armeijan muodostamista koskevassa asiassa näytellyt ylipäänsä mitään osaa. Oli selvää, että me edelleenkin koetimme saada Puolasta mahdollisimman paljon työvoimia ja käyttää maata sotatehtävissä hyväksemme.
Jos nyt Puolan ja meidän itäalueittemme olosuhteet yhdistetään tähän Puolan kuningaskunnan perustamista tarkoittavaan yritykseen, niin ammutaan yli maalin. Ilman Puolan kuningaskunnan julistamista ja puolalaisen armeijan muodostamisyritystäkin olisi näihin ilmiöihin johduttu, niihin oli syynä yksinomaan historialliset olosuhteet, puolalaisten luja kansallistunto ja saksalaisten ja puolalaisten välillä ennestään vallinnut vastakkaisuus.
Neuvoteltaessa Puolan kuningaskunnan perustamisesta ja puolalaisen armeijan luomisesta koskettelimme myöskin erikoisrauhan mahdollisuutta Venäjän kanssa. Esitettiin, mitä luonnollisia vaikeuksia niiden pyrkimysten vuoksi syntyisi, joita keskusvalloilla oli Puolaan nähden. Erikoisrauha Venäjän kanssa on aina Saksan kansan ajatuselämässä näytellyt erikoista osaa. Sain jo syksyllä 1914 "taatun" ilmoituksen kreivi Witten oleskelusta Berliinissä. Se oli tietenkin houretta. Englanti ja Ranska pitivät liian lujasti käsissään Venäjää. Stürmer oli jo kauan ollut Venäjällä pääministerinä. Alettiin taaskin puhua rauhan mahdollisuuksista hänen myötävaikutuksellaan. Tietysti olisi minustakin rauha Venäjän kanssa ollut koko joukon mieluisampi kuin koko puolalainen armeija ja etenkin Puolan kuningaskunta, jota minä syntyperäisenä posenilaisena sydämeni sisimmässä vastustin. Puolan armeija saattoi merkitä meille vain muutamia divisioonia, jotka sen kevennyksen rinnalla, minkä Venäjän luopuminen Saksan vihollisista olisi tuonut, eivät olisi merkinneet mitään. Laskutehtävä oli sangen helppo. Siihen ei kannata tuhlata sanaakaan. Heikko kohta oli siinä, että tässäkin tapauksessa toiveista ja toivomuksista oli vielä pitkä matka rauhaan, eivätkä diplomaatitkaan ja valtakunnan hallitus päässeet toiveita ja toivomuksia pitemmälle. He tunsivat kai itsekin, ettei asiassa ollut mitään pohjaa, muutoinhan he eivät olisi esittäneet Puolan-ohjelmaa, joka oli niin jyrkästi tähdätty Venäjää vastaan. Nytkään ei päästy sellaisia rauhaa koskevia mietteitä pitemmälle, joita milloin hyvänsä saattoi hautoa. Ei ollut puhettakaan minkäänmoisesta mahdollisuudesta, johon olisi voitu tarttua, jotta olisi päästy edes yleensä yhteyteen Stürmerin kanssa, yhtä vähän kuin mistään Stürmerin etäisimmästäkään yrityksestä. Ei kukaan uskonut rauhan mahdollisuuteen Venäjän kanssa. Sotatilanne syys- ja lokakuussa ei ollut siihen sopiva, vaikkakin ententen täytyi jo lokakuussa huomata, ettei suuri rynnäkkö syksyllä 1916 tulisi onnistumaan. Lokakuun 21:senä viittasi valtakunnankansleri siihen, ettei siihen aikaan ollut olemassa mitään toiveitakaan erikoisrauhasta Venäjän kanssa. Venäjä oli muka niin riippuvainen Englannista.
* * * * *
Jotta voisin hankkia ylimmälle armeijanjohdolle välttämättömän perustan sodan jatkamiseen ja vahvistaa sotakoneistoa, oli minun käytävä muokkaamaan laajaa ja syvää työmaata. Minä en tietystikään voinut itse olla kaikkialla auraa ohjaamassa enkä kylvämässä. Missä huomasin kykeneviä yhteistyön suorittajia ja yhtä vakavaa suhdetta sotaan, siellä kohosi hyvä kylvö, mutta paikoitellen orasti se heikosti eikä pelto kantanut mitään hedelmää. Ilmestyipä rikkaruohoakin ja se tukahdutti sen, mikä siihen asti oli rehoittanut.
Inhimillisten laskelmien mukaan oli meidän puolustustaistelujemme painopiste vuonna 1917 oleva lännessä, jos kohta idässäkin vielä oteltaisün kuumasti. Välitön yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa ei enää ollut siinä määrin tarpeen vaatima kuin Romaanian sotaretken aikana, päällystön järjestely kun oli itärintamalla sen jälkeen tehty yksinkertaisemmaksi. Ylin armeijanjohto kuului nyt länsirintamalle. Minä ehdotin uudeksi päämajaksemme Spaata taikka Kreuznachia. Spaa hyljättiin, Kreuznach oli erittäin sopiva, sen ohi kun kulki useita rintamalle johtavia lennätinlinjoja. Sikäläiset hotellit ja vieraskodit olivat majapaikoiksi sopivia. Annettiin määräys, että Kreuznach, Münster am Stein ja Bingen oli varustettava päämajaa varten, muuton laskettiin voivan tapahtua helmikuun loppupuoliskolla. Toistaiseksi pidettiin sekin mahdollisuus avoinna, että palattaisiin Plessiin takaisin.
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento asettui Badeniin Wienin lähelle.
Helmikuun 1:senä 1917 alkoi sukellussota. Kävi pian ilmi, ettei tarvittu erikoisia suojatoimenpiteitä Hollantia eikä Tanskaa vastaan. Tähän tehtävään varatut esikunnat ja joukot vapautuivat siirtymään länsirintamalle.
Lännessä oli otettava laskelmissa lukuun, että englantilaiset jatkaisivat hyökkäystään Sommen taistelukentällä ja laajentaisivat sitä ehkä pohjoiseen päin. Oli mahdollista, että sitä seuraisi ranskalaisten hyökkäys Royen ja Noyonin välillä, mutta todennäköisempää, että Ranska rynnistäisi, kuten syksyllä 1915, Soissonsin—Reimsin—Argonnen rintamaamme vastaan. Entente olisi käyttänyt strateegisesti hyväkseen hyökkäyksiään puristamalla meidän Ranskaan tunkeutuvan kaaremme kumpaakin sivustaa, kaari kun tarjosi suotuisia mahdollisuuksia. Ei saattanut arvata, minkä rintaman osan ranskalaiset erikoisesti valitsisivat rynnistyksensä kohteeksi. Silloin saattoi heidän sivuhyökkäyksensä Royen tienoilla myöskin olla mahdollinen. Tiedustelut viittasivat myöskin Lothringin rintamaan ja Sundgauhun, missä asemiemme järjestelytyö ei vielä ollut mitenkään merkittävämmin edistynyt. Me tunsimme siellä aina jonkinmoista epävarmuuden tunnetta, sillä siinä seudussa olivat paikalliset yritykset milloin tahansa mahdollisia ja me saimme vain vaivalla sinne vahviketta.
Myöskin Verduniin viittasivat välistä tiedonannot. Siellä pystyi ranskalainen aina hyökkäämään. Lopuksi puhuttiin englantilaisten hyökkäysrintaman pitentymisestä pohjoiseen, joten rintamassamme ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota emme olleet pakotetut varustamaan sitkeän puolustuksen varalta. Asema oli epäselvä.
Ei ollut epäilemistäkään, etteivätkö taistelut Isonzon rintamalla tulisi jatkumaan. Trieste pysyi Italian pyrkimysten määränä. Makedoniassa ja Vardarin varrella olivat hyökkäykset enemmän kuin todennäköisiä, Turkissa — samoin kuin Palestiinassa ja Bagdadia vastaan saattoi niitä varmasti odottaa.
Idässä pidin luultavana hyökkäystä erityisesti rintaman eteläosaa, Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Venäläisten äkillinen hyökkäys Mitaun suunnalla tammikuun lopulla oli pelästyttänyt itärintaman ylipäällikköä ja myöskin meitä; se saatiin juuri ja juuri pysähtymään, kun kiireesti koottiin reservit.
Milloin suuri rynnistys oli alkava, sitä ei vielä osattu arvata. Idässä sitä tuskin saattoi odottaa ennen huhtikuuta. Venäläisten suuri kevätrynnäkkö 1916 oli alkanut maaliskuussa ja ilmasuhteet sekä keli olivat sitä pahasti haitanneet. Niin varhainen uusinto ei ollut varsin todennäköistä, oli mahdollista, että ententekin lännessä viivyttäisi siihen saakka hyökkäystään. Asema Sommella oli niin kireä, että meidän täytyi pitää mahdollisena rynnistyksen alkamista jo aikaisemmin.
Yleinen tilanne pakotti meidät lykkäämään taistelun lännessä niin pitkälle kuin suinkin, jotta sukellussota ennättäisi ratkaisevasti vaikuttaa. Myöskin taktilliset seikat ja niiden lisäksi ampumatarpeiden puute puhuivat sen puolesta.
Samaan aikaan oli meidän rintamanlyhennyksellä päästävä edullisempaan voimainryhmitykseen ja varattava itsellemme suuremmat reservit. Belgiassa ja Ranskassa oli meillä 154 divisioonaa noin 190:tä osittain tuntuvasti vahvempaa divisioonaa vastassa, mikä oli pitkällä rintamallamme sangen epäedullinen voimasuhde. Oli pyrittävä myöskin siihen, että rintaman osia säilytettäisiin mahdollisimman kauan vihollisen suurrynnistyksiltä, ja estettävä vastustajaa käymästä niiden kimppuun vahvoin voimin. Sen kautta samalla saavutettiin asemia, joihin heikommat ja taistelun kuluessa uupuneet divisioonat voitiin asettaa.
Nämä näkökohdat, jotka liittyivät mitä läheisimmin sukellussodan aloittamiseen, johtivat päätökseen, että peräydyttäisiin Ranskaan pistäytyvästä rintamamme kaaresta Siegfried-asemiin, joiden piti olla maaliskuun alussa puolustuskunnossa, ja uusien asemiemme edustalla toimitettaisiin suunnitelmallisesti 15 km levyisellä alalla valmisteltu hävitys.
Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli laatinut päiväkirjan muotoon ohjelman tyhjennys- ja hävittämistöistä käyttäen ohjelmasta salanimeä 'Alberich' ja jakanut sen viiden viikon osalle. Me saatoimme — jos vihollisen hyökkäys teki sen välttämättömäksi — keskeyttää tämän työn koska tahansa ja lähteä liikkeelle. Pääasia oli välttää taistelua; samalla tuli pitää huolta siitä, että koko meidän varastomme — paitsi rakennetuissa asemissamme kiinni oleva — sekä sotatarveraaka-aineet kuljetettiin pois. Vihdoin vielä oli hävitettävä kulkutiet, asumukset ja kaivot, jotta vaikeutettaisiin vihollisen asettumista lähiaikoina vahvoin voimin uusien asemiemme edustalle. Kaivojen myrkyttäminen oli kielletty.
Rintaman siirtoa koskevan päätöksen tekeminen oli äärettömän vaikea. Sehän merkitsi meidän heikkoutemme tunnustamista, minkä luonnollisesti täytyi vaikuttaa viholliseen innostavasti ja meihin lamauttavasti. Mutta kun se oli sotilaallisesti välttämätöntä, ei ollut valitsemisen varaa. Päätös oli toteutettava. Kenraali v. Kuhl ja minä neuvottelimme asian toteuttamisesta yhtämittaa. Kenraalisotamarsalkka ja hänen Majesteettinsa antoivat suostumuksensa. Helmikuun 4:ntenä annettiin käsky, että Alberich oli suunnitelman mukaisesti pantava täytäntöön. Ensimmäinen Alberich-päivä oli helmikuun 9:s. Peräytymisen tuli alkaa maaliskuun 16:ntena, mutta se voitiin, jos vihollinen painostaisi, aloittaa koska tahansa aikaisemminkin. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin, puhumattakaan suuresta varastojen menetyksestä, suuri osa hävitystoimintaan perustuvasta tehosta mennyt hukkaan. Samaan aikaan sai everstiluutnantti Nicolai ohjeet vihollisen harhaan viemisestä erikoisten ilmoitusten avulla, jotka oli sen tietoon saatettava. Hänen ja eversti v. Haeftenin oli pidettävä huoli siitä, ettei oman maan eikä puolueettomien maiden sanomalehdistö saattaisi julkisuuteen mitään huomiota herättävää. Minä ilmoitin valtiokanslerille henkilökohtaisesti aikeistamme.
Alberich-työt kehittyivät järjestelmän mukaisesti. Ne onnistuivat täydellisesti. Tyhjennetyltä alueelta otettiin talteen paljon taideaarteita ja maasotaa koskevien Haagin määräysten mukaisesti vietiin säilytettäviksi alueelle, jota pidimme miehitettynä. Syvästi surkuteltavaa oli, että paljon asukkaitten omaisuutta ja tavaraa turmeltui, mutta se ei ollut autettavissa. Suuri osa asukkaista siirrettiin itään, ainoastaan vähäinen osa jätettiin paikoilleen erinäisille paikkakunnille, kuten Noyoniin, Hamiin, Nesleen, muutaman päivän muonamäärällä varustettuna. Toisaalta ei viholliselle saanut antaa vähääkään työ- ja puolustuskykyistä väkeä lisävoimaksi, toisaalta tuli sille jättää mahdollisimman paljon ruokittavia.
Englantilaisella Sommen-rintamalla ei taistelutoiminta ollut koskaan kokonaan tauonnut. Maaliskuun alussa lisääntyivät merkit, joista voi päättää taistelun Sommen pohjoispuolella alkavan uudelleen. Myös Royen eteläpuolella tulivat ranskalaisten hyökkäysaikeet yhä selvemmin näkyviin. Aiheutuivatko nämä molemmat meidän toimistamme, täytyy jättää ratkaisematta. Sotajoukon paikallisjohtajien hermot joutuivat kovaan koetukseen, kun heidän kaikesta huolimatta oli odotettava, kunnes alkuaan siirron aloittamiseen määrätty aika oli saapunut. Ihan täydellisesti ei tätä voitukaan toteuttaa, sillä pohjoisessa tehtiin pienempiä rintamasiirtoja noin 11:nnestä, etelässä noin 13:nnesta päivästä lähtien, jotta voitaisiin välttää vihollisen yhä todennäköisemmäksi käynyt hyökkäysyritys.
Suuri peräytymisliike alkoi sitten suunnitelmanmukaisesti maaliskuun 16:ntena ja se tehtiin yhtäpäätä muutamin suurin siirroin. Ylin armeijanjohto piti yleensä tärkeänä, että vältettiin taistelua ja että sotajoukoilla oli tilaisuus järjestää Siegfrid-asemat, ennenkuin vihollinen saapuisi ylivoimaisena niiden edustalle. Paikoittain olivat varaväkenä olleet divisioonat sijoitetut uusiin asemiin; toisin paikoin täytyi vihollista vastassa seisseiden joukkojen jäädä yhä edelleen rintamalle.
Ainoastaan St. Quentinin eteläpuolella tuli hyökätä vihollisen kimppuun, kun oli kuljettu Sommen ja Crozat-kanavan yli. Niin tehtiinkin, mutta hyökkäystä ei toimitettu kyllin tarmokkaasti. Sen seuraukset eivät olleet silmiinpistävät. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä ja me ylimmässä armeijanjohdossa olevat olimme harkinneet, olisiko mahdollista tehdä vastahyökkäys koko Siegfrid-rintamalla. Me olisimme tahtoneet mielellämme korvata huomattavalla taktillisella menestyksellä sen, että olimme peräytymisemme muodossa tunnustaneet heikkoutemme. Voimasuhteet ja sotajoukkojen tila tekivät kuitenkin mahdottomaksi asettaa taistelukentälle, josta tiet oli hävitetty, niin suuria voimia, että menestys olisi ollut varma. Väkisinkin täytyi ylimmän armeijanjohdon jättää suuri vastahyökkäys tekemättä.
Ententen joukot seurasivat perääntyvän armeijamme kintereillä. Peräytymistämme ne koettivat väittää suureksi menestykseksi itselleen. Sanomalehdistössä oli kuitenkin niin tehokkaasti ja taitavasti valmistettu maaperää, ettei tämä niille onnistunut. Todellisuudessa ne eivät olleet saavuttaneet mitään sotilaallista menestystä. Ne eivät olleet myöskään estäneet tyhjentämis- ja hävittämistöitämme, mistä saamme kiittää liikkeelle panemiamme tietoja. Koko siirto on johtajain ja sotilaiden loistava teko ja todistaa Saksan armeijan yleisesikunnan huolellista ja kaukonäköistä toimintaa.
Me seisoimme nyt lujemmissa asemissa ja rivimme olivat suljetummat. Tähänastiset asemamme olivat olleet liian venytetyt. Vihollinen huomasi, että sen taktilliset toimenpiteet oli tehty tyhjiksi.
Entiseen suuntaan se ei enää voinut hyökätä. Alue, jonka läpi olimme kulkeneet, oli tullut tyhjäksi ruokavaroista. Jotta siinä voitaisiin käydä sotaa, oli se ensin saatava kuntoon. Jotta siltä käsin voitaisiin hyökätä, oli ensin äärettömän paljon rakennettava. Siksi asettuikin vihollinen suhteellisesti vähäisin voimin uuden rintamamme eteen. Me saatoimme puolestamme nyt divisioonia erottamalla ohentaa rintamaamme. Se, mitä me Alberich-siirrolla ja Siegfrid-asemiin asettumisella olimme tarkoittaneet, oli täydellisesti saavutettu. Ja Siegfrid-rintama on kestänyt kauan. Peräytymisestämme olemme saaneet täyden korvauksen! Kaikki johtajat toivoivat, että Saksan armeijalla olisi ollut hyvin paljon tällaisia betonisuojuksisia Siegfrid-asemia; sodankäynti vuonna 1918 olisi silloin ollut paljon helpompaa. Mutta niiden rakentamiseen ei saatu työvoimia. Hyvien varustuksien voima väheni myöhemmin myös siitä syystä, että tankit kulkivat leveimpienkin esteiden yli.
Meidän täytyi tyytyä siihen, että entente näiden erittäin tehokkaiden hävitysten ja asukkaitten siirron vuoksi nimitti meitä taas hunneiksi ja pani meitä vastaan liikkeelle koko kiihoitusvarastonsa. Se sai tehdä niinkuin se halusi. Me olimme toimineet sotalakien nojalla, mutta emme tehneet hävitystyötä edes siinä mittakaavassa kuin tehtiin Yhdysvaltain kansalaissodassa. Peräytyessämme 1914 Puolassa me olimme säästäneet maata hävitykseltä. Silloin kiinnitin kaikki toivoni ainoastaan rautateitten hävittämiseen, kun välimatkat olivat suuret. Täällä, missä matkat olivat lyhyet, täytyi maata kohdella kovakouraisemmin. Siellä voimme me jättää vihollismaan asukkaat rauhaan, täällä tekivät inhimillisyys ja hätäpuolustus asukkaiden siirron tarpeelliseksi. Olisiko meidän pitänyt jättää heidät tuhon omiksi hävitetylle seudulle? Kaikki toimenpiteemme määräsi sodan välttämätön pakko. Muutoin noudatettiin niin suurta inhimillisyyttä kuin suinkin oli mahdollista. Me olimme liian suuria, tehdäksemme pahaatarkoittavilla toimenpiteillä ja epäoikeutetulla ankaruudella toisten onnettomuuden vielä suuremmaksi. Niin ei ollut laita vain täällä, niin oli laita kaikkialla. Ainoastaan milloin sotilaallinen turvallisuutemme niin vaati, kuten esim. vakoilun estämisessä, menettelimme me ankarasti.
Peräytymisliikkeestämme odotin maaliskuun lopulla olevan strateegisena seurauksena, että englantilaisten hyökkäyskohta siirtyisi pohjoiseen. Missä hyökkäys tulisi tapahtumaan, sitä ei varmuudella voinut sanoa. Mahdollista oli, että se tapahtuisi Arrasin luona. 3:s armeija oli helmikuun keskipalkoilla 1917 niillä paikoin Champagnessa, missä syyskuussa 1915 oli taisteltu, ryhtynyt paikalliseen yritykseen, joka tarkoitti siirtymistä edullisempiin asemiin. Siirtyminen oli onnistunut. Sotasaaliin joukossa oli tammikuun 29:ntenä annettu Ranskan 2:sen jalkaväkidivisioonan päiväkäsky, joka viittasi ilmeisesti siihen, että huhtikuussa oli odotettavissa ranskalaisten suurhyökkäys Aisnen varrella. Tämä oli erittäin tärkeä tieto. Tästä lähtien kiinnitettiin vähän huomiota ilmoituksiin, joissa puhuttiin Lothringenissa ja Sundgaussa tapahtuvista hyökkäyksistä.
Suurien työvoimiensa avulla oli ententen onnistunut muodostaa sekä Verdunin rintama-alueesta että suuresta osasta muuta rintamaansa hyökkäyskenttä, johon oli hankittu riittävästi kuljetuslaitteita ja sotatarvelaitoksia. Sen vuoksi se saattoi siirtyä hyvin pian eri tahoilla rintamaa hyökkäämään tarvitsematta ilmaista tarkoituksiaan suurten valmistustöiden kautta. Vaikka lentäjämme ottivat valokuvia vihollisen asemain rakentelusta ja varustustöistä ja näin saatuja tietoja tarkistettiin jatkuvasti uusilla lentoretkillä, saatoimme me olla selvillä vihollisen aikeista vain yleisin piirtein.
Ranskalaisten rintama Vaillysta Aisnen varrelta aina Argonneihin saakka oli erittäin hyvin varustettu, jonka vuoksi siellä ei tarvittu mitään töitä hyökkäyksen varalta. Mitä töitä oli tehty Chemin des Damesin eteläpuolella, sen saimme nähdä hyökkäyksemme aikana vuonna 1918. Työ näyttää tehdyn jo 1915-16; ehkä aikoivat ranskalaiset käydä v. 1916 tällä taholla hyökkäykseen, mutta sen esti saksalaisten hyökkäys Verduniä vastaan.
Asema länsirintamallamme oli lujittunut; mutta Sommen taistelun ja Verdunin luona käytyjen kamppailujen aiheuttama painostus tuntui yhä mielialassa ja lisäsi jännitystä, joka luonnollisesti liittyy jokaiseen puolustukseen ja kuluttaa hermoja.
Päällystön järjestely oli saatu paremmaksi.
Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään kuuluivat 4:s, 6:s, 1:nen ja 2:nen armeija ja oli se sijoitettu Kanaalin ja La Fèren välille.
Sen jatkona oli Verdunin itäpuolelle, Orneen asti ulottuva Saksan kruununprinssin armeijaryhmä — 7:s, 3:s, 5:s armeija, joiden jälkeen seurasi kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin armeijaryhmä, josta oli luovutettu 4:s armeija Sixt v. Arminille — armeijaosastot C, A., B. —; sen esikunnanpäällikkönä oli kenraali Krafft v. Dellmensingen. Tämän armeijaryhmän perustamisesta olivat olot Elsass-Lothringenin rintamalla tulleet huomattavasti paremmalle kannalle.
Arrasin ja Laonin välillä toimeenpannun rintamanlyhennyksen johdosta vapautui sieltä 1:sen armeijan ylikomento. Se siirrettiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmään Reimsin molemmin puolin, 7:nnen ja 3:nnen armeijan väliin. Sellainen armeijan ylikomennon poistaminen ja siirtäminen on pitkällinen tehtävä, se kun vaatii samalla muutoksia armeijan etappijärjestelyyn. Sitä ei voida tehdä käden käänteessä, jos tahdotaan välttää hyvin suuria häiriöitä. Minä toivoin, että armeijan ylijohto päämajoineen voitaisiin sijoittaa Retheliin, ennenkuin ranskalaisten hyökkäys Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan alkoi.
Armeija oli Alberich-siirron avulla saanut vielä lisäksi kaksi kuukautta aikaa lepoon ja sotilaalliseen valmistautumiseen. Voimat olivat kyllä suuressa määrin palanneet, mutta kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmässä oli vielä väsyneitä divisioonia.
Sotilaallinen harjoitustyö oli saatu kohoamaan. Vasta muodostetut osastot oli jo osaksi sijoitettu rauhallisille rintamille, osaksi niitä paraikaa saatettiin sijoituskuntoon. Romaaniasta oli Belgiaan saapunut divisioonia. Ylin armeijanjohto oli myös vaihtanut länsirintamalla olevia vähemmin taistelukykyisiä joukkoja itärintamalta tuotuihin taistelukuntoisiin joukkoihin, vaikka tämä rintama siten heikkeni.
Asemain rakentamista joudutettiin. Kun oli peräydytty Siegfried-asemille, siirrettiin sieltä vapautuneet työvoimat niiden rintamain taa, joilla hyökkäystä voitiin odottaa. Nyt täytyi siellä kiireesti täydentää selkäpuolella olevia asemavarustuksia. Sotavälinevarustukset olivat parantuneet. Ampumatarvevarastojen runsaus johtui etupäässä kulutuksen vähentymisestä viime kuukausina. Reservivarasto oli saatu kokoon ja se oli jonkunlaisena turvana, elleivät taistelut idässä ja lännessä tulisi hyvin pitkällisiksi. Hindenburg-ohjelma alkoi näyttää tehoaan. Ampumatarpeiden jatkuva saanti rintamalle oli taattu.
Italian rintamalla oli hiljaista. Makedoniassa oli helmi- ja maaliskuussa ententen paikalliset hyökkäykset Monastirin luona ja Cernan mutkassa verisesti torjuttu.
Turkin Aasian-sotanäyttämöillä olivat taistelut alkaneet heti sodankäyntiin sopivan vuodenajan tultua. Englantilaiset olivat saaneet valmiiksi varustelunsa ja kävivät hyökkäykseen. Eversti v. Kressin ansio on, että hyökkäys, jonka englantilaiset tekivät Palestiinassa Gazaa vastaan, epäonnistui.
Mesopotamiassa kävi hyvin pian ilmi, että Irak-alueella toimiva turkkilainen armeija ei ollut vastustuskykyinen. Kut-el-Amara antautui helmikuun 25:ntenä. Jo maaliskuun 11:ntenä valtasivat englantilaiset Bagdadin. Se oli Turkille raskas tappio. Turkin oli tämän vuoksi pakko tyhjentää myös persialainen raja-alueensa. Näitten tapausten vuoksi pyysi Enver, että Saksan ylin armeijanjohto antaisi hänen käytettäväkseen saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja saksalaisen retkikunnan, jotta hän voisi valloittaa takaisin Bagdadin. Tämän toimenpiteen valmisteluun kului useita kuukausia. Etappijärjestelmän tuli olla valmiina, ennenkuin joukot lähtivät liikkeelle. Amanustunnelin avaaminen leveäraiteisliikenteelle tammikuussa 1917 ja mahdollisuus voida avata Taurus-tunneli syksyyn mennessä kapearaiteisliikenteelle paransivat kulkuyhteyttä Vähässä Aasiassa. Enverin suunnitteleman yrityksen toteuttaminen näytti mahdolliselta. Me voisimme ehkä pienten saksalaisten pataljoonain avulla saada suuria turkkilaisia joukkoja uudestaan taisteluun ja pakottaa Englannin siirtämään Irakiin huomattavia sotavoimia. Ylin armeijanjohto suostui — vaikkakaan ei hyvillään — Enverin pyyntöön. Kenraali v. Falkenhayn tuli Enverin toivomuksesta armeijaryhmän päälliköksi. Sotaministeriö ryhtyi muodostamaan pientä Aasiaan lähetettävää joukkoa.
Idässä oli tapahtunut suuri muutos. Maaliskuussa kukisti ententen kannattama vallankumous tsaarin. Vahvasti sosialistinen hallitus otti vallan käsiinsä. Epätietoista on, mistä syistä entente kannatti vallankumousta. Huomasiko se edessään voimakkaan kansanliikkeen, jota se ei voinut estää, ja siksi liittyi siihen, vai oliko tsaari sisäisten mullistusten pelosta alkanut suosia rauhaa, minkä vuoksi hänet oli syrjäytettävä? Vai oliko vielä muita syitä? Varmaa vain on, että entente toivoi vallankumouksesta menestystä sodankäynnille, ainakin se tahtoi pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Siksi se toimi epäröimättä. Tsaarin, joka ententen mieliksi oli aloittanut sodan, piti kukistua. Tässä ilmeni suunnaton tahdon voima, joka ei säikähtänyt mitään, kun sota oli saatettava voittoon isänmaan onneksi. Entente olisi toiminut, vaikka Stürmer vuonna 1916 todella olisi suosinut rauhaa.
Vallankumouksen puhkeaminen paljasti täydelleen Venäjän olojen räikeyden. Kansassa ja sotajoukossa vallitsi mädännäisyys; muutoin olisi vallankumous ollut mahdoton. Sielläkin oli sotajoukko osa kansasta, kuten meillä; sielläkin olivat sotajoukko ja kansa yhtä. Kuinka usein olinkaan toivonut Venäjän vallankumouksen puhkeamista, jotta sotilaallinen asemamme olisi käynyt helpommaksi; aina oli se jäänyt pelkäksi haaveeksi. Nyt se oli tapahtunut ja tuli kuitenkin yllätyksenä. Suunnaton paino putosi hartioiltani. En pitänyt silloin mahdollisena, että Venäjän tapahtumat pääsisivät kalvamaan meidänkin voimiamme.
Oli mahdoton ollenkaan arvioida, missä määrin idässä tulisi tapahtumaan jännityksen laukeamista; hyökkäysmahdollisuudetkin piti yhä edelleen ottaa huomioon, mutta siitä huolimatta vallankumous, jonka kautta Venäjän sotakykyisyys väheni, merkitsi ententen voimain heikontumista ja helpotti suuresti meidän vaikeaa asemaamme. Ylin armeijanjohto tunsi helpotusta lähinnä sen kautta, että idässä säästyi sotajoukkoja ja ampumatarpeita. Ryhdyttiin myös suuremmassa määrässä kuin ennen vaihtamaan länsirintaman väsyneitä divisioonia itärintaman voimakkaampiin joukkoihin.
Venäjän armeijassa käyntiin pantavan propagandan avulla oli saatava voimakas rauhankaipuu herätetyksi.