Vain aselepoa tarjoamalla saattoi nopeasti nähdä, olivatko ne oikeassa, jotka pitivät kunniallista rauhaa mahdollisena, mistä minä olisin iloinnut, vai odottiko meitä väkivaltarauha, jonka täytyi kannustaa meitä uusiin tekoihin. Aikaa ei meillä ollut hukata, armeija kaipasi voimainlisäystä kotoa.
Ententen täytyi tunnustaa väriä ja meidän oli sen mukaan toimittava. Nyt ei enää ole olemassa mitään epäilyksiä vihollisen todellisista aikeista. Myöntävätkö ne, jotka väsymättä ovat puhuneet ihmiskunnan sovinnollisuudesta ja sopimusrauhasta, nyt vihdoin rehellisesti, että heillä on ollut väärä käsitys vihollisesta ja, vallankumouksen kulusta päättäen, myös yleensä ihmisistä, ettei maailma vielä ole kypsä sellaisille opeille?
Vieläkö uskomme, että entente-valtain työläiset kulkevat käsi kädessä niiden kanssa, jotka ovat uskoneet sopimusrauhaan ihmiskunnan sovintoajatuksen täyttymyksenä?
Saksan kansa oli ollut pitkäaikaisessa hämäryydessä. "Vorwärts kirjoitti helmikuun 5:ntenä 1919, kun hallituksen joukot olivat Bremenissä päässeet voitolle:
"Sosiaalidemokraatteina valitamme suuresti, että on täytynyt ryhtyä väkivaltaan. Luonnollisesti vastustamme kaikkea väkivallan käyttöä. Mutta väkivallan vastustaminen ei ole samaa kuin vastustelematta hyväksyä jokainen vastapuolen väkivallanteko. Rauhanrakkaus voi menestyä vain siellä, missä siihen vastataan samalla tunteella. Se, joka periaatteessa kammoo niin väkivallankäyttöä, ettei ryhdy vastustamaan toisten väkivaltaa, se lopulta lujittaa vastapuolueen väkivaltahallitusta."
"Vorwärts" palasi täten sille kannalle, millä se oli ollut vuoni 1914. Se ilmaisi saman katsantokannan, jota minä koko elämäni olin edustanut. Ei tuota kenellekään iloa käyttää sisäistä tai ulkonaista väkivaltaa. 1914 täytyi meidän tarttua aseisiin taistellaksemme väkivaltaa vastaan, jonka uhreina nyt olemme sortuneet.
Teoria on toista kuin käytäntö.
Presidentti Wilsonin vastaus meidän lokakuun 5:ntenä tekemäämme tarjoukseen saapui Berliiniin lokakuun 9:ntenä, ensin kipinätietona. Sotilaallisessa suhteessa se asetti aselevon ehdoksi miehitettyjen alueiden tyhjentämisen lännessä. Tähän olimme valmistuneet. Nootti jätti tien neuvottelujen jatkamiseen auki.
Prinssi Maxin toivomuksesta matkustin Berliiniin. Olin pitkähkössä keskustelussa hänen kanssaan kahden kesken. Tunsin jo prinssin. Hän oli ollut kaksi kertaa suuressa päämajassa. Olimme kauan keskustelleet ja kuunnelleet toinen toistamme mielenkiinnolla. Paljon yhteistä meillä ei ollut. Varakansleri v. Payer piti häntä nykyään ainoana mahdollisena kanslerina. Minä saatoin taipua tähän. Mielestäni prinssi Max oli prinssinä ja upseerina sopiva uuden ajan aloittaja. Minä luulin, että hän tekisi myönnytyksiä, mutta jarruttaisi myös. Kuuluihan hän vanhaan ruhtinassukuun, joka ajatteli lämmöllä Saksan suuruutta. Hän voisi siten hyödyttää isänmaata sen vaikeimpana aikana. Tämä toivomus ei ole toteutunut.
Prinssi oli keskustelussa esittänyt minulle kyselykaavakkeen, johon oli mahdoton yksityiskohtaisesti vastata, mutta joka osoitti, miten vähän Berliinin herrat tunsivat sodan oikeata luonnetta. Vastasin niin hyvin kuin taisin. Ilmoituksissani pysyin entisellä käsityskannallani. Minusta ei ollut mitään syytä asettua uudelle kannalle. Wilsonin vastaus jätti vielä sijaa toivolle, että saamme rauhan, joka ei meitä tuhoa.
Kahden kesken pyysi prinssi Max minua tekemään pesäeron kenraali v. Bartenwerfferin, eversti Bauerin ja everstiluutnantti Nicolain kanssa. Minun täytyi kysyä, mistä näitä herroja syytettiin. Prinssi Max sanoi, ettei hän oikein tiennyt mistä, hän toisti vain, mitä hänelle oli sanottu. Pyysin, että hän antaisi minulle määrättyjä tietoja; minä tutkisin niitä omantunnontarkasti jo näiden herrojen omankin edun vuoksi. Mitään tietoja ei ylimmälle armeijanjohdolle annettu. Määrättyjä syytöksiä olisin tunnollisesti tutkinut, ilkeämielisten juorujen tai todistamattomien huhujen perusteella en voinut erottaa omantunnontarkkoja, uskollisia miehiä. Tämä pyyntö vaikutti minuun kiusallisesti. Tällaisia huolia oli siis Saksan hallituksella Berliinissä näinä aikoina!
Prinssi tahtoi tiedustella tilannetta muiltakin korkeammilta upseereilta. Mutta ylimmällä armeijanjohdolla yksin oli selvä kuva yleistilanteesta. Jokaisessa armeijassa olivat olosuhteet erilaiset. Yksityisen armeijan asemasta ei voinut tehdä johtopäätöksiä koko rintamaan nähden. En suostunut tähän. Sitäpaitsi kuului vastuunalaisuus yksinomaan kenraalisotamarsalkalle ja minulle. Hänen Majesteettinsa voi minä hetkenä hyvänsä vaatia lausuntoja, mutta ei valtakunnankansleri. Armeija oli vielä keisarillisen sotaherransa johdon alla. Marraskuun alussa, minun erottuani, antoi kaksi armeijankomentajaa lausuntonsa sotakabinetissa, heidän käsityksensä asemasta oli pääasiallisesti sama kuin minun. Eroavaisuudet johtuivat siitä, että heillä armeijanylipäällikköinä oli rajoitettu käsitys yleistilanteesta.
Jos armeija joutuu tappiolle, lausutaan ja kirjoitetaan aina arvosteluja, jotka ovat paikallaan niin kauan kun niissä ei esitetä loppupäätelmiä, joihin arvostelijalla ei ole pätevyyttä. Olosuhteet eri osissa armeijaa meidän pitkillä rintamillamme olivat liian erilaisia, yleistäminen on mahdotonta; jossakin kohdin saadut persoonalliset kokemukset houkuttelevat liian helposti yleistämään. Tämä on yhtä turmiollista kuin tyhjät iskusanat, joilla olemme myrkyttäneet poliittisen elämämme. Tieteessä niitä pidetään puolisivistyksen selvimpinä tunnusmerkkeinä.
Upseerit, jotka luulevat jo etukäteen nähneensä kaiken, olisivat tehneet paremmin, jos olisivat rehellisinä miehinä tulleet ylimmän armeijanjohdon luo, johon he kuitenkin luottivat, ja kertoneet, mikä heitä huolestutti. Sellaisilta miehiltä sain vain harvoja kirjeitä; jos ne ilmaisivat jotain uutta, pyysin herroja luokseni keskustellakseni heidän kanssaan asioista. Niin kutsuin esim. kapteeni Bakhausin 78:nnesta kenttätykistörykmentistä. Hän antoi minulle arvokkaita tietoja.
Nyt oli aika saada lopullinen selvyys siitä, tahtoiko Saksan kansa jatkaa taistelua, jos neuvottelut vihollisen kanssa eivät johtaisi sellaiseen rauhaan, jonka me voisimme hyväksyä. Valmistuksiin oli ryhdyttävä. Sanomalehdistöstä ylin armeijanjohto oli saanut edullisen käsityksen tästä mahdollisuudesta. Lokakuun 5:ntenä pitämänsä puheen jälkeen ei prinssi Max vielä ollut tehnyt mitään toteuttaakseen silloin ilmaisemansa käsityksen tämän tapauksen varalta. Esitin hänelle siksi kysymyksen tässä asiassa. Minun täytyi myös tietää, mille kannalle uusi hallitus asettui idän kysymyksiin nähden voidakseni sen mukaan järjestää ylimmän armeijanjohdon sotilaalliset toimenpiteet.
Yleiskuvaa Venäjän tapahtumista ei uudella ministeristöllä ollut, vain varakansleri v. Payer tunsi ne. En tiennyt, vieläkö samat näkökohdat olivat määrääviä kuin helmikuussa. Tämän kysymyksen suunnattoman tärkeyden tähden pidin lähempää selvittelyä tarpeellisena. Kysyin prinssiltä, miten hallitus arvioi bolshevismin vaaran ja katsottiinko Ukrainaa tulevaisuudessa välttämättömäksi tarveainekysymyksen tähden. Jälkimäisen kysymyksen ratkaisemiseksi tarvittiin tarkkoja tutkimuksia ja neuvotteluja Itävalta-Unkarin kanssa.
Samana päivänä otin osaa sotakabinetin istuntoon.
Kysymyskaavake oli keskustelun pohjana. Minäkin esitin kysymyksiä. Kaikesta keskusteltiin niinkuin yllä olen esittänyt. Erikoisia päätöksiä ei tehty. Myös keskusteltiin herra Walter Rathenaun "Vossische Zeitungissa" julkaisemasta artikkelista "Levée en masse". Sellaiset iskusanat eivät tee minuun erikoista vaikutusta. Olivathan olosuhteet toiset kuin 1870/71. Mutta voimaa ja tarmoa oli nytkin kansassa, se täytyi vain herättää. Oli siis kuitenkin olemassa miehiä, jotka samoin kuin minä uskoivat, että Saksan kansa yhä, huolimatta jättiläismäisistä teoistaan, voisi saada vielä suurempaa aikaan. Vahinko vain, etteivät he ole aikaisemmin tuoneet tätä esiin. Se oli minusta erikoisen huomattavaa ja täytti minut uudella toivolla, että taistelun jatkamisen puolella oli sellaisiakin miehiä, jotka muuten ajattelivat toisin kuin minä.
Kabinetin istunnon lopussa prinssi Max kiitti minua siitä, että olin tullut. Kenraalisotamarsalkan suostumuksella ilmoitin lyhyessä vastauksessa nimenomaan, että tukisimme uutta hallitusta lojaalisesti.
Kabinetti oli liian kirjava. Sillä oli kyllä sotakabinetin nimi, mutta se ei muistuttanut missään suhteessa vihollistemme sotakabinetteja.
Illalla tuli vielä useita julkisen elämän johtavia henkilöitä hetkeksi luokseni. He kysyivät minulta, oliko ylin armeijanjohto todella aiheuttanut aselepo- ja rauhantarjouksen. Vakuutin erikoisen selvästi, että niin oli tapahtunut, kuten jo olin sanomalehtihaastattelussa lokakuun 9:ntenä antanut ilmoittaa, kun en enää pelännyt siitä koituvan sotilaallista vahinkoa. Tällaisen selityksen olin velvollinen antamaan prinssi Maxin hallitukselle. Mutta virkani ei velvoittanut minua selittämään näille herroille kaikkea sitä, mitä ajattelin ja tunsin.
Vastauksen Wilsonin ensimmäiseen noottiin laativat hallitus ja ylin armeijanjohto yhdessä. Minun onnistui vielä liittää noottiin tiedustelu, asettuvatko Englanti ja Ranska myöskin noiden 14 pykälän kannalle. Vastauksen sisäpoliittiseen puoleen ei ylimmällä armeijanjohdolla ollut mitään osuutta. Se ei nytkään voinut hyväksyä nootin sävyä. Meidän toiminnassamme osoitti sitä paitsi epäarvokasta hätiköimistä kaiken sen hylkäämiseen, jota tähän asti olimme pitäneet pyhänä. Hyvillään saattoi vihollinen katsella, miten me yhä enemmän jouduimme kumouksen tielle.
Kautta koko maailman vaikeni äkkiä puhe sovintorauhasta ja sen ihanteelliset iskusanat. Tätä ei käynyt suuresti ihmetteleminen. Maailman sanomalehdistö totteli vihollisen propagandan pienintäkin viittausta, eikä enää tarvinnut tätä sanaa. Entente oli propagandallaan saavuttanut tarkoituksensa, nyt se voi heittää naamarin pois ja pyrkiä väkivaltarauhaan. Mutta meilläkin käytettiin sopimusrauha-sanaa enää vain arkaillen. Niillä miehillä, jotka tähän asti olivat julistaneet näitä aatteita ja väittäneet oikeus- ja sopimusrauhan toteuttamista hyvin mahdolliseksi ja helposti saavutettavaksi, ei ollut siveellistä voimaa nyt selvin sanoin ilmoittaa, että he olivat erehtyneet vihollisen tarkoitusperistä ja siten johtaneet kansaa harhaan ja samalla myös onnettomuuteen. Osa heistä ei epäsaksalaisessa ajatustavassaan arkaillut puhua Wilsonin 14 pykälään perustuvasta rauhasta, kuin olisi ollut kysymys oikeusrauhasta. Näin alas olimme jo vaipuneet. He yllyttivät räikeästi minua vastaan: minä olin liian hätäisellä aselepotarjouksellani aikaansaanut uuden onnettomuuden, samoin kuin ennen olin ehkäissyt rauhan saavuttamisen kohtuuttomuudellani. Näin he käänsivät kansan ja armeijan vihan minua vastaan. Jos kaikki ne, jotka ennen puhuivat vain sovintorauhasta, olisivat kertoneet sodasta ja tappion kauhuista, jos he olisivat auttaneet minua nostattamaan kansan viimeisiä voimia myöten ja säilyttämään sitä henkisesti sotakuntoisena, niin ei minun nyt olisi tarvinnut pyytää aselepoa. Kerran tämäkin on käyvä selväksi.
Lokakuun 12:ntena lähetettiin toinen nootti Amerikkaan:
Taistelu, joka syyskuun lopulla oli syttynyt länsirintamalla, oli sillä välin jatkunut. Vihollisen valtavien ponnistusten tarkoituksena oli murtaa kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmäin rintama Gentin ja Maubeugen suunnalla ja samoin Saksan kruununprinssin ja v. Gallwitzin armeijaryhmäin sisemmät siivet Argonnien molemmin puolin Charlevillen—Sedanin suunnalla. Sama pyrkimys oli ollut pohjana kaikissa ententen hyökkäyksissä syksystä 1915 lähtien. Tähän asti ne olivat rauenneet vihollisen uupumukseen ja meidän vastustusvoimaamme. Nyt me olimme heikontuneet, ja tuon tuostakin petti toinen tai toinen divisioona. Piileskelijäin lukumäärä rintaman takana kasvoi peloittavasti. Tiedonantotoimistot, joiden tuli valvoa yksityisten joukko-osastojen käytöstä, eivät enää riittäneet. Ne, jotka eturiveissä taistelivat, olivat sankareita. Heitä oli vain alueen laajuuden vuoksi liian harvassa. He tunsivat olevansa yksin. Upseeriin suuntautuivat miesten katseet, hänen hartioilleen kuormittui taistelun paino. Hän sai uskollistensa kanssa aikaan urheuden ihmetöitä. Rykmentin-, brigaadin-, vieläpä divisioonankomentajat upseeriensa ja harvojen sotamiestensä, usein kirjuriensa ja sotilaspalvelijainsa avulla palauttivat henkilökohtaisesti aseman entiselleen. He estivät suuresti ylivoimaisen, vaikkakaan ei enää taisteluintoisen vihollisen murron. Voimme olla ylpeitä noista miehistä, jotka suorittivat sankaritöitä. Mutta meidän mieshukkamme oli suuri. Paras osa jäi veriselle tappotantereelle. Osassa pataljooniamme oli enää vain kaksi komppaniaa. Ylin armeijanjohto lakkautti lomallelaskemisen. Suurten kuljetusvaikeuksien vuoksi täytyi kotimaassa olevien lomallelaskettujen toistaiseksi jäädä sinne. He viivyttelivät siellä kauemmin kuin oli suotavaa. Kohtalokkaina marraskuun päivinä olisi Saksassa saanut olla vain harvoja lomallelaskettuja. Valitettavasti ei asianlaita ollut niin.
Divisioonille voitiin myöntää yhä lyhempi aika lepoa ja sotilastarpeittensa ja vaatetuksensa kuntoonpanemista varten. Hyviä joukkoja käytettiin enemmän kuin epäluotettavia. Siitäkin oli vahingollisia seurauksia. Ne eivät voineet ymmärtää, miksi niiden piti niin usein sulkea aukot. Niiden taisteluinto laimeni. Ponnistukset kävivät yhä suuremmiksi, voimat hupenivat. Oli äärettömän vaikeaa saada aukot täytetyksi ja lujittaa heikkoja kohtia. Yhä useammin sattui, että toisen linjan divisioonia täytyi viedä kiireesti taisteluun ja osastot joutuivat sekaisin.
Johtajien hermojännitys rintamalla kasvoi yhä, mutta raskasta taakkaa kantaessaankin he säilyttivät kyvyn arvostella selkeästi isänmaan hätää ja uljaan sankarimielensä. Sitä ei mikään voinut murtaa.
4:s armeija, joka pysytti oikean sivustansa Yserin varrella Diksmuiden alapuolella ja vasemman sivustansa Armentièresin luona, työnnettiin alituisin taisteluin lokakuun alussa Roulersia ja Meniniä kohti. Syntyi joukko paikallisia kahakoita, jotka eivät johtaneet tulokseen. Lokakuun 14:ntenä vihollinen uudisti hyökkäyksensä. Roulersin suunnalla se pääsi etenemään vielä kaupungin toisellekin puolelle. Myös Kortemark menetettiin. Sitävastoin se Meninin suunnalla jaksoi tunkeutua vain vähän matkaa eteenpäin. Wervickin luona se lyötiin takaisin. Myös lokak. 15:s toi viholliselle paikallisia voittoja, jotka pakottivat armeijan peräytymään linjalle Diksmuide—Torhout—Ingelmunster—Kortrik. 4:nnen armeijan divisioonilla oli vähäinen miesluku. Syynä siihen, ettei vihollinen saanut suurempaa voittoa, saattoi 4:nnen armeijan erinomaisen johdon ohella olla vain se, ettei vastustaja enää tuntenut taistelunhalua. 4:ttä armeijaa komensi yhä vielä kenraali Sixt v. Arnim. Hänen esikunnanpäällikkönsä oli nyt majuri Humser, lahjakas soturiluonne.
4:nnen armeijan tilanne oli sillävälin jännittynyt niin, että ylimmän armeijanjohdon täytyi päättää toistaiseksi siirtää se vihollisesta kauemmaksi ja lyhentää sen rintamaa. Se sai käskyn vetäytyä Hermann-asemiin kanavan taa Eecloon kohdalla ja Lysin taa. Tämän liikkeen kautta luovuttiin Flanderin rannikosta. Sukellusveneiden tukikohta oli sillävälin siirretty muualle. 4:nnen armeijan liikkeitä suoritettiin paraikaa lokakuun 17:ntenä, jolloin minä taas matkustin Berliiniin neuvottelemaan sillävälin saapuneen Wilsonin toisen nootin johdosta.
17:s armeija oli saanut kestää vaikeita päiviä vihollisen murtauduttua lävitse Cambrain luona syyskuun 27:ntenä. Lokakuun 8:nteen asti jatkui kiivaita taisteluja Cambrain kummallakin puolen vaihtelevalla onnella, kaupunki pysyi meidän hallussamme. 2:nen armeija ei taistellut yhtä hyvällä menestyksellä; se työnnettiin lokakuun ensi päivinä yhä enemmän Le Catelet'ta kohti. Bohainia kohti pääsi vihollinen etenemään. Armeija veti mukanaan vaikeissa oloissa taistelevan 18:nnen armeijan oikean sivustan. Lokak. 8:ntena kohtasi sitä jälleen uusi ankara isku Le Catelet'n seudulla ja siitä etelään ja työnsi sitä taas taaksepäin. Ylin armeijanjohto oli pakotettu siirtämään 2:sen armeijan lokakuun 9:nnen vastaisena yönä Hermann-asemiin, siltä kun puuttui reservijoukkoja. Tätä liikettä täytyi 17:nnen armeijan seurata vasemmalla siivellään ja keskustallaan Cambrain ja Valenciennesin puoliväliin asti, jota vastoin sen oikea sivusta toistaiseksi sijoitettiin Douain länsipuolelle lähelle kaupunkia. 18:nnen armeijan täytyi samoin kuin 2:senkin peräytyä Hermann-asemiin. Se voi jättää vasemman siipensä La Fèren luo.
Raskaalta tuntui siirtää 2:nen ja 18:s armeija Hermann-asemiin, joiden varustaminen oli vielä kesken. Olin toivonut, että armeijat jaksaisivat kauemmin pysyä Siegfried-asemissa. Tosin oli meidät useissa kohdin St. Quentinin pohjoispuolella tungettu niistä vähitellen pois jo lokakuun alkupäivien taisteluissa, mutta suurimman osan rintamaa olimme kuitenkin säilyttäneet näissä asemissa. Kesken oli myös Hermann-asemien edessä olevan alueen tyhjennystyöt.
Perääntymisliikkeet sujuivat hyvin. Vihollinen hyökkäsi jo lokak. 10:ntenä uusia asemia vastaan, mutta työnnettiin takaisin. Lokak. 11:nenä se saavutti Cambrain koillispuolella taistellessaan 18:tta armeijaa vastaan paikallista menestystä, joka kuitenkin tehtiin mitättömäksi. Seuraavina päivinä lokak. 17:nteen asti oli uusia taisteluja 2:sta ja 18:tta armeijaa vastaan, joista me yleensä suoriuduimme menestyksellä.
4:nnen armeijan siirrosta Lysin taakse seurasi välttämättä myös 6:nnen ja 17:nnen armeijan siirtyminen Schelden taakse Hermann-asemiin. 6:s armeija oli lokak. 17:ntenä vielä Lillen länsipuolella, yöllä 18:tta vasten piti sen luopua kaupungista. Tähän liikkeeseen täytyi kauempana etelässä olevan 17:nnen armeijan oikean siiven ja myöhemmin koko armeijan yhtyä.
Hermann-asemiin perääntyminen edellytti von Boehnin armeijaryhmän lakkauttamista. Se oli käynyt liian kapeaksi eikä voinut enää saada aikaan tarpeellista voimien tasoitusta. 2:nen armeija joutui nyt Ruppreehtin armeijaryhmään, 18:s armeija Saksan kruununprinssin armeijaryhmään. Siellä oli 9:s armeija liittynyt 7:nteen armeijaan. Täälläkään ei selkäpuolen kulkuyhteyden vuoksi ollut tilaa erikoiselle armeijalle. Kenraali v. Carlowitz tuli 2:sen armeijan ylikomentajaksi, jotavastoin kenraali v. der Marwitz sai Verdunin edustalla olevan 5:nnen armeijan. Hänen esikunnanpäällikökseen tuli minun tähänastinen apulaiseni yliluutnantti Wetzell. Kenraali v. Gallwitzille oli muodostettu erikoinen armeijaryhmänkomento. Täälläkin oli osoittautunut haitalliseksi, että armeijanpäällikkyyteen oli yhdistetty armeijaryhmänkomento.
Voimainsäästämisen välttämättömyys pakotti Saksan kruununprinssin armeijaryhmän vielä syyskuun lopulla luopumaan Laffaux'n mutkasta, joka nytkin nieli paljon voimia, ja vetäytymään Oisen—Aisnen kanavan takana oleviin asemiin, joihin me olimme asettuneet 1917, lokakuun 22:sen onnettoman taistelun jälkeen.
Lokakuun 2:sena peräytyivät 7:nnen armeijan vasen sivusta ja 1:sen armeijan oikea sivusta suunnitelman mukaan niihin asemiin, joissa oli oltu ennen toukokuun 27:ntenä 1918 alkanutta rynnäkköä. Valitettavasti antautui vielä ennen tämän liikkeen suoritusta yksi divisioona vastoin kaikkea odotusta taisteluun Fismesin koillispuolella olevilla ylängöillä. 7:nnen armeijan keskusta piti puoliaan Chemin des Damesissa, jota vastaan vihollinen suuntasi hyökkäyksiään tuloksetta.
Puolustustaistelu Champagnessa ja Maasin varrella Argonnien kummallakin puolella kehittyi edullisesti huolimatta vihollisen suunnattomasta ylivoimasta juuri näillä taistelutantereilla. Se oli huomattavasti suurempi kuin molempien pohjoisten armeijaryhmäin rintaman edessä. Täällä osoitti johto erikoista rauhallisuutta ja etevää harkintaa. Vihollinen pääsi vain hitaasti etenemään.
Jatkuvat kiivaat rynnistykset 1:sen armeijan vasenta siipeä ja 3:tta armeijaa vastaan kypsyttivät Saksan kruununprinssin armeijaryhmässä lokakuun alkupäivinä vakaumuksen, että taistelu oli keskeytettävä ja peräydyttävä kauttaaltaan Hunding—Brunhild-asemiin, siis linjalle Laon—Marie—Sissonne—Aisne Rethelistä ylöspäin Grandprèhen asti. Ylin armeijanjohto ei voinut antaa uusia lisävoimia tälle armeijaryhmälle, joka käytteli voimiaan ylen säästeliäästi. Molemmat pohjoiset armeijaryhmät nielivät liian paljon. Ylin armeijanjohto hyväksyi liikkeen, joka suoritettiin suunnitelman mukaisesti lokakuun 13:nteen mennessä.
Saksan kruununprinssin armeijaryhmä aloitti joukkojemme siirron Reimsin edustalla Suippesin takana lokakuun ensimmäisinä päivinä. Lokak. 10:nnen ja 11:nnen välisenä yönä jätettiin koko rintama Chemin des Damesista Argonneihin asti. Sitä ennen oli 3:s armeija torjunut voimakkaat vihollisen hyökkäykset. Lokakuun 13:nnen aamulla seisoivat 7:s, 3:s ja 1:nen armeija puolustusvalmiina uusissa, hyvin varustetuissa asemissa; edessä olevan alueen tyhjentäminen oli jotakuinkin suoritettu. Molempien viimemainittujen armeijain puolustustaistelut syyskuun lopulla ja lokakuun alussa menestyivät täydellisesti, jopa loistavasti, niin että johto ja joukot voivat ylpeydellä muistella niitä. Armeijain ylipäälliköt v. Einem ja v. Mudra ja heidän esikunnanpäällikkönsä v. Klewitz ja Hasse olivat taas tehneet unohtumattoman ansiokasta työtä.
Vihollinen seurasi tuimasti Saksan kruununprinssin perääntyvää armeijaryhmää Oisen ja Aisnen välillä; täällä sukeutui hyvin pian ankaria kamppailuja uusista asemistamme. Aisnen mutkassa Rethelin suunnalla tunkeutui vihollinen varovammin eteenpäin. Sitävastoin se koetti kohta saada haltuunsa Aisnen polvekkeen Vouziersin ja Grandprèn välillä, mikä ei aluksi onnistunut. Amerikkalaisten puserrus 5:ttä armeijaa vastaan Airen laaksossa Maasin länsipuolella oli käynyt ylen vahvaksi. Taistelu laajeni myös Maasin itärannalle. Huolimatta äärettömästä ylivoimastaan päälukuun nähden raukesivat nuorten amerikkalaisten joukkojen rynnistykset; ne kärsivät mitä suurimpia tappioita. Syyskuun 26:ntena saavuttamastaan voitosta ne saivat kiittää vain sitä, että yksi saksalainen reservidivisioona ei tehnyt tehtäväänsä, ja että niiden ryntäys toisessa paikassa kohdistui urhoolliseen, mutta taisteluissa lopen uupuneeseen divisioonaan, joka oli asetettu hyvin pitkälle rintamalle.
Toistaiseksi ei ollut odotettavissa hyökkäystä Michel-asemia ja herttuaAlbrechtin armeijaryhmää vastaan.
Tilanne lokakuun 17:ntenä oli siis sellainen, että me olimme koko rintamalla Maasin länsipuolella perääntyneet selkäasemille. Oikealla sivustalla siirtyminen vielä oli kesken. Erikoisia vaikeuksia tuotti se, että armeija perääntyessään Hermann-, ja Hunding—Brunhild-asemiin menetti joukon laitoksia, jotka edistivät joukkojen mukavuutta. Niin menetimme etenkin syöpäläistenhävitysasemia, mikä vaikutti erittäin häiritsevästi. Ylin armeijanjohto odotti hyökkäyksien jatkumista Gentin ja Maubeugen suunnalla Oisen ja Aisnen välillä ja ylisen Aisnen ja Maasin välillä ja niiden laajenemista Maasin oikealle rannalle. Olin jo valmistautunut siihen, että saisimme kärsiä suurta voimain- ja hermojenkulutusta. Useissa kohdin olimme taistelleet menestyksellä, toisissa oli vihollisen täytynyt tyytyä hyvin vähiin tuloksiin huolimatta suuresta ylivoimastaan. Odotettavissa olevien vastaisten taistelujen tulos riippui ratkaisevasti joukkojen sisäisestä kunnosta. Joka mies täytyi pysyttää rintamalla ja saada todellisen taisteluinnon läpitunkemaksi. Aselepotarjouksen aikaansaama vaikutus ei ollut suotuisa, väsymys sotaan oli kasvanut. Vastapainoksi kaivattiin kotimaasta voimakasta herätystä. Mutta siellä oli kaikki valistustyö seisahtunut. Kuulin paljon valitettavan tätä armeijassa. Kotimaan ja hallituksen täytyi lopultakin ilmaista, oliko niillä vielä halua taisteluun; vain siten voi toivoa armeijan hengen voimistuvan. Ne käskyt ja selitykset, joita Spaasta lähetettiin joukoille, eivät yksin riittäneet. Kotimaan ja armeijan yhteenkuuluvaisuus tuntui noina päivinä selvemmin kuin milloinkaan. Armeija tahtoi saada selvyyttä siitä, mitä se saattoi odottaa kotimaalta.
Uusien asemien takana olevan seudun tyhjentämistä jatkettiin innokkaasti. Kuljetustilanne rautateillä oli edelleen hyvin jännittävä. Suunnattomat määrät sotatarpeita oli vietävä pois. Tämä vaatisi viikkoja ja kuukausia. Erikoista painoa panin ratojen ja siltojen perinpohjaisen hävittämisen valmisteluihin, ne kun suoranaisesti vaikuttivat sotaliikkeisiin. Kaikki omat varastot oli vietävä Saksaan asti. Keskustelin usein esikunnanpäällikköjen kanssa tyhjentämis- ja hävittämisseikoista. Asukkaita säästimme niin paljon kuin suinkin, kuten olemme aina tehneet. Tästä ovat maan asukkaat antaneet todistuksia. Tosin he pyysivät, ettei heidän tarvitsisi julkisesti todistaa meidän hyväksemme. He pelkäsivät Pariisissa vallitsevaa mielialaa. Myöskin puolueeton komissioni lähti Brüsselistä rintamalle, se kertoi meidän huolenpidostamme, mutta myös vihollisen tykistön ja lentäjien hävityksistä. — Se, mitä asujamisto sai kärsiä, johtui sotatilanteesta, ei meidän sodankäynnistämme, joka oli tahratonta. Mutta entente tarvitsi syytöksiä meitä vastaan johtaakseen Wilsonia yhä enemmän omien päämääriensä piiriin.
Kauempana takana varustettiin innokkaasti Antwerpenin—Maasin asemia.Pitkin Saksan rajaa tutkitutin uuden peräytymislinjan.
Italian rintamalla oli rauhallista. Puhuttiin tulossa olevasta ententen hyökkäyksestä. Se herätti hyvin suurta huolta; itävalta-unkarilaiset joukot Serbiassa olivat taistelleet sangen huonosti.
Balkanilla olivat olot kehittyneet yhä meille epäedullisesti; Bulgaaria oli antautunut ympärysvalloille.
Sukellusveneiden tukikohta, joka oli ollut Cattarossa, siirrettiinPolaan.
Serbiassa oli kenraali v. Kövesc tullut Unkaria suojaavien joukkojen päälliköksi. Hänen komennossaan olivat ne joukot, jotka olivat Albaniasta perääntyneet kenraali v. Pflanzer-Baltinin johdolla Montenegroon sekä Moravan varrella olevat keskusvaltain joukot. Viimeksimainitut kuuluivat 11:nnen armeijan ylikomennon alle, jonka johtajana oli kenraali v. Steuben. Kenraali v. Kövescillä oli vaikea tehtävä. Itävalta-unkarilaiset joukot eivät olleet taistelukuntoisia, saksalaisissa joukoissa oli vain vanhempia ikäluokkia, ja niissä oli pieni miesluku. Alppijoukko oli taistelujen uuvuttama.
Itävalta-unkarilaisten joukkojen tuli Moravan laaksossa Nishin eteläpuolella suojata saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten divisioonain kerääntymistä rintamaan. Ne eivät taistelleet hyvin. Lokakuun 12:ntena oli joukkojen keskityskohhta siirrettävä taaksepäin kaupungin pohjoispuolella oleville kukkuloille. Jatkuva perääntyminen saattoi käydä välttämättömäksi. Lokakuun §6:ntena olimme jo Aleksinacin pohjoispuolella olevilla harjuilla Moravan kummallakin puolella. Ne saksalaiset joukot, jotka olivat perääntyneet Mitrovitsan kautta, olivat läntisen Moravan pohjoispuolella päässeet yhtymään.
Sofian kautta peräytyneet joukko-osastot olivat edelleen siirtyneet Lom-Palankaan, siirtyäkseen täältä Tonavan yli. Ranskalaiset divisioonat seurasivat kintereillä. Ne saapuivat Tonavalle lokak. 17:nnen tienoilla. Levottomuus Romaaniassa kasvoi.
Scholtzin ylikomento oli siirretty Romaaniaan. Sen tuli kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin määräysten mukaan suojella Tonavaa. Kaukaasiasta ja Ukrainasta lähetetyt apujoukot olivat tulossa.
Asema Serbiassa ja Tonavalla ei siis ollut turvattu, mutta ei vielä myöskään luhistumaisillaan.
Adrianopolin luona ja Maritsan alajuoksulla oli jo englantilaisia joukkoja. Turkkilainen rajavartiasto oli siellä erittäin heikko. Konstantinopolissa olevat saksalaiset joukot ja virastot valmistuivat lähtemään laivoilla kaupungista Odessaan, jos entente hyökkäisi.
Tätä sotilaallista yleistilannetta oli minun pidettävä silmällä määrätessäni asenteeni Wilsonin toiseen noottiin.
Vastatessaan meidän toiseen noottiimme ei Wilson antanut meille mitään; hän ei myöskään sanonut, asettuiko entente noiden 14 pykälän kannalle. Hän vaati sukellussodan lopettamista, esitti meidän sodankäyntimme länsirintamalla kansainvälistä oikeutta loukkaavaksi ja sekaantui jälleen epäselvin sanoin syvälle meidän sisäpoliittiseen elämäämme. Minkäänlainen epätietoisuus vihollistemme tarkoituksista ja Clemenceaun ja Lloyd Georgen vaikutuksen määräävyydestä ei enää ollut mahdollinen. Wilson ei halunnut vastustaa Ranskan ja Englannin pitkälle meneviä vaatimuksia. Me olimme raskaan ratkaisun edessä. Meidän oli nyt selvästi ja yksinkertaisesti päättäminen, tahdoimmeko antautua ententen armoille tai pitikö hallituksen nostattaa kansa viimeiseen epätoivon kamppailuun. Meidän täytyi vastata noottiin arvokkaasti ja lujasti, meidän oli vielä kerran tehostettava rehellistä pyrkimystämme aselepoon, mutta samalla oli meidän lämpimästi puolustettava urhoollisen armeijamme kunniaa. Sukellussodan tarjoamaa asetta emme saaneet heittää kädestämme. Sillä olisimme jo astuneet antautumisen tielle.
Nootin johdosta neuvoteltiin sotakabinetin istunnossa lokakuun 17:ntenä Berliinissä. Eversti Heye ja minä olimme läsnä. Olin pyytänyt myös kenraali Hoffmannin saapumaan sinne. Rintamalla taisteli 18:s armeija tänä päivänä ankaraa taistelua.
Valtakunnankansleri asetti jälleen eri kysymyksiä ja esitti aluksi minuun kääntyen suunnilleen seuraavaa: Wilsonilta oli saapunut uusi nootti, joka sisälsi lisäyksiä hänen vaatimuksiinsa. Wilson oli ilmeisesti ulkoapäin tulevien vaikutusten johdosta joutunut vaikeaan asemaan. Hän näytti toivovan, että me suostuisimme jatkamaan neuvotteluja ja toivoi meidän voittavan sotaan-yllyttäjien vastustuksen. Ennenkuin noottiin voitiin vastata oli selvitettävä, mitä Saksan sotilaallinen asema vaati.
Minulla oli toinen käsitys vihollistemme ajatustavasta. Minä näin nyt yksinomaan vihollisen tuhoamishalun uhkaavan meitä.
Niihin moniin kysymyksiin, joita minulle tehtiin, asetuin periaatteessa seuraavalle kannalle:
"Minulle on jo aikaisemmin esitetty joukko kysymyksiä, joihin on aivan mahdotonta vastata tarkalleen. Sota ei ole matemaattinen tehtävä. Sodassa tulee eteemme joukoittain todennäköisyyksiä ja epätodennäköisyyksiä. Kukaan ei tiedä, mitä lopulta tapahtuu. Kun me elokuussa 1914 tulimme Itä-Preussiin ja annoimme määräykset Tannenbergin taisteluun, ei kukaan tiennyt, kuinka kävisi, marssisiko Rennenkampf vai ei. Hän ei marssinut, ja voitto saavutettiin. Sodankäynti riippuu sotaonnesta. Ehkä Saksakin saa sen takaisin.
"Voin sanoa teille vain vakaumukseni. Vastuunalaisuuden siitä, mitä sanon, kannan ja olen sitä kantanut neljä pitkää, raskasta vuotta."
Lähemmin punnittiin kysymystä, voisiko siirtämällä kaikki divisioonat idästä länteen, tai ainakin osan niistä, vahvistaa länsirintaman niin lujaksi, että se voisi kestää pitemmän ajan. Tätä varten täytyi minun tietää, mitä ylin armeijanjohto saattoi saada idästä. Hallituksen oli siksi vastattava minun kysymyksiini bolshevismin vaarasta ja Ukrainan merkityksestä meille. Jos hallituksen kanta oli toinen kuin helmikuussa, niin täytyi sen ilmaista se. Meillä oli nyt idässä — Venäjällä ja Romaaniassa — 26 divisioonaa, joissa oli vain 35 vuotta vanhempia ikäluokkia. Pataljoonain miesluku oli pieni. Liettuassa oli siihen aikaan yksi sotamies 18 neliökilometriä kohti. Sitä vastoin oli lännessä 185 divisioonaa. Useita oli täytynyt hajoittaa. Ne divisioonat, jotka oli äskettäin tuotu idästä länteen, eivät olleet uusissa oloissa tehneet tehtäväänsä hyvin. Kuulin niistä hyvin epäedullisia arvosteluja. Huolimatta suuresta väenpuutteesta otettiin idän joukoista saatu lisäys usein sangen vastahakoisesti vastaan. Se toi mukanaan huonoa henkeä ja vaikutti haitallisesti tovereihin. Kenraali Hoffmannin kertomusten mukaan olivat ne viettelykset, joiden alaisina idän joukot olivat, juutalaiskauppiaiden harjoittaman lahjomistoiminnan ja bolshevikkipropagandan vuoksi — jälkimäistä levisi myös kotimaasta käsin — turmelleet näiden henkeä. Kuinka syvältä maaperää oli muokattu, selvisi vasta marraskuun alussa. Kenraalin käsitys idässä olleiden divisioonain käyttökelpoisuudesta vastasi minun saamiani kokemuksia. Näiden divisioonain avulla emme sotatilanteessa saisi aikaan sellaista muutosta, että vihollinen taipuisi rauhaan. Niillä ei ollut sitä taistelutarmoa, jota lännessä tarvittiin. Kaikkiin idän tehtäviin, myös neuvostojoukkojen hyökkäyksen torjumiseen, näyttivät ne tähän aikaan vielä olevan täysin kykeneviä.
Meidän sulkumme bolshevikkeja vastaan oli jo nyt hyvin ohut ja tuskin enää riittävä. Kenraali Hoffmann ja minä ilmoitimme bolshevismivaaran hyvin suureksi ja pidimme tätä rajaketjua välttämättömänä.
Hallitus semmoisenaan ei näyttänyt asettuvan millekään varmalle periaatteelliselle kannalle bolshevismiin nähden. Se ei nytkään lausunut mielipidettään selvästi ja määrätysti. Se oli valtakunnan sotaoikeuden presidentin kenraali v. Lynckerin vastalauseesta huolimatta vapauttanut Liebknechtin kuritushuoneesta; se oli edelleen pelkkänä katselijana, kun herra Joffe Berliinissä jakeli rahoja ja kirjasia ja valmisti vallankumousta. Meidän varoituksemme, myös rajamaiden ylikomennon, olivat kaikuneet kuuroille korville. Kenraali Hoffmann näyttää suhteensa kautta herra Solfiin näinä päivinä saaneen avatuksi vihdoinkin muutamain hallituksen jäsenten silmät. Enemmistösosialistit puolueena tunnustivat bolshevismin suuren vaaran. Mutta kun "Vorwärts" toisaalta varoitti siitä, edisti se sitä toisaalta pysyvästi arvovaltaa vastaan tähdätyillä hyökkäyksillään ja luokkavihan lietsonnallaan. Lokakuun lopulla karkoitettiin Joffe lopultakin. Näin jouduimme uudelleen sotatilaan Venäjän kanssa. Suojaustoimenpiteiden välttämättömyys bolshevikkeja vastaan sai tämän vuoksi vankan perustan.
Istunnossa viittasin myös itärintaman ylipäällikön alueen äärettömään sotataloudelliseen merkitykseen.
Kysymystä, oliko Ukraina tyhjennettävä, ei voitu ratkaista, kun ei mihinkään alustaviin keskusteluihin ollut vielä ryhdytty. Kädenkäänteessä ei tätä kysymystä juuri käynyt päättäminen. Kreivi Roedern oli valmis jättämään Ukrainan. Siviiliväestö hyötyi siitä liian vähän.
Valtiosihteeri Solf tehosti Ukrainan suurta merkitystä, hän tahtoi pitää sen miehitettynä inhimillisyyssyistäkin. Tässä minä asetin määrääväksi: mitä Saksan hyöty vaatii?
Valtiosihteeri v. Waldow ei luonut asiaan suurempaa selvyyttä. Mutta selvyyteen meidän lopultakin täytyi päästä. Minä tein valtakunnankanslerille pyynnön, että kysymys otettaisiin perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Ylin armeijanjohto lähetti yksissä neuvoin hallituksen kanssa joukkoja Ukrainaan, koska se piti tätä sisimmästä vakaumuksestaan välttämättömänä ei yksin bolshevismivaaran, vaan myös neliliiton elintarvehankinnan vuoksi. Itävalta-Unkari oli kesän yli pysytellyt hengissä Ukrainan avulla. Meille Ukraina oli antanut karjaa, hevosia ja useita raaka-ainelajeja, joskaan ei viljaa niin paljoa kuin olimme toivoneet. Sotaa käytiin vielä; Romaaniassa oli tullut täydellinen kato. Varhaispuinnin avulla olimme jälleen eläneet etukäteisviljalla. Me ja muut neliliiton valtiot voimme ainoastaan Ukrainasta saada ne elintarvelisäykset, jotka meille oli ehdottomasti tarpeen. Ilman niitä me olisimme keväällä 1919 joutuneet pahaan pulaan. Hallitus ei enää syksyllä 1918 tutkinut kysymystä, mikä arvo Ukrainalla on. Jos me nyt olisimme ryhtyneet tyhjentämään maata, mikä olisi vaatinut hyvin pitkän ajan, niin olisimme vähitellen saaneet kokoon kymmenen divisioonaa, jotka eivät olleet taistelukuntoisia. Edut eivät olisi korvanneet haittoja, joita tämän kautta olisimme hankkineet itsellemme.
Olen vakuutettu, ettei idässä käytetyissä joukoissa ollut yhtään miestä liikaa.
Neuvottelussa ryhdyimme nyt selvittämään tärkeintä kysymystä: mitä voi ja tahtoo kotimaa uhrata armeijan hyväksi? Tästä riippui kaikki muu. Olin toivonut, että hallituksen keskuudessa oltaisiin selvillä tästä. Mutta niin ei ollut laita. Uusi sotaministeri antoi minulle parempia toiveita varaväkikysymyksessä kuin minulla tähän asti oli ollut. Hän uskoi voitavan saada 60,000 miestä. En voinut tarkastaa, oliko luku paikkansapitävä. Minuun teki erittäin syvän vaikutuksen, että käytettäväkseni annettiin heti 60,000-70,000 miestä kotimaan sotavoimista. Miksi ei niitä annettu aikaisemmin? Sanoin: jos nyt saan luvatun lisävoiman, niin katson luottamuksella tulevaisuuteen. Mutta sen täytyy tapahtua pian. Ministeri lupasi olla hukkaamatta päivääkään.
Siirryin sitten esityksessäni armeijassa ja kotimaassa vallitsevaan henkeen ja mielialaan, lausuin siitä samaa, mitä niin usein tässä teoksessa olen maininnut. Tehostin sitä, että sotajoukko juuri nyt tarvitsi tukea.
Valtakunnankanslerin toivomuksesta tuli kolmen läsnäolevan parlamentaarisen valtiosihteerin lausua mielipiteensä mielialasta.
Valtiosihteeri Gröber ei vastannut välittömästi tähän kysymykseen.
Valtiosihteeri Scheidemann teki mielipiteestään selkoa hyvin vakavasti. Hän oli kyllä valmis uskomaan, että voimme saada liikekannalle vielä satojatuhansia miehiä, mutta petytään, jos luullaan noiden satojentuhansien parantavan armeijan henkeä. "Työmiehet tulevat yhä enemmän siihen sanomaan: mieluummin kauhea loppu kuin loppumaton kauhu". Valtiosihteeri Scheidemann selitti tämän niin valitettavan mielialan johtuvan elintarvepulasta, jonka hän yhdisti vaunujen puutteeseen. Lupasin heti ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin tämän puutteen poistamiseksi, mikäli se minulle oli mahdollista. Muuten sisälsi hänen lausuntonsa raskaan syytöksen hallitustamme vastaan. Se oli antanut 1914 vuoden hengen kokonaan turmeltua. Valtiosihteeri Scheidemannin sanat sisälsivät sen politiikan vararikkotuomion, jota valtiokansleri ja enemmistöpuolueet sisäpolitiikassaan olivat noudattaneet.
Valtiosihteeri Haussmann uskoi, että vetoaminen kansaan vaikuttaisi voimakkaasti.
Valtiosihteeri Erzberger oli poissa. Hän oli näinä päivinä menettänyt poikansa, joka myös tahtoi palvella isänmaatansa.
Varakansleri v. Payer ei pitänyt mielialaa niin huolestuttavana kuin valtiosihteeri Scheidemann; hän lausui aivan minun mielipiteitteni mukaisesti jokseenkin seuraavaa:
"Kun Wilsonin toinen nootti saapui, luhistui mieliala kokonaan, ja havaittiin, että oli kysymys elämästä, mutta tämäkin mieliala vaihtui toiseksi. Huomattiin, että meidät aiottiin kansakuntana ennen kaikkea taloudellisestikin tuhota. Nyt harkitsee jokainen, onko meidän sitä siedettävä. Jos me sanomme ihmisille: on vieläkin yksi mahdollisuus, jos kestätte loppuun asti. Mutta jos ette kykene enää paria viikkoa kestämään, niin saatte valmistua siihen, että Saksa puolittain pyyhkäistään pois kansakuntien joukosta. Teidät kuormitetaan sotakorvauksilla, jotka musertavat meidät — silloin voisi ehkä saada kansan vielä nousemaan.
"Jos meidän onnistuu laatia nootti, josta kansa tulee vakuutetuksi, että vaikka olemmekin vaikeassa asemassa, emme saa heittää kirvestä kaivoon — silloin ei vielä kaikki ole hukassa."
Valtiosihteeri Friedberg puhui samaan suuntaan ja arveli: "Joka tapauksessa on toimittava nopeasti."
Täyteväen ohella oli vielä kysymys henkisestä joustavuudesta, ja siitä riippui kaikki; miksi herrat, jotka tämän tunsivat, eivät ole aikaisemmin siihen vedonneet? Tämä on minulle selvittämätön, onneton arvoitus.
Suuresta sotilaallisesta tilanteesta en voinut sanoa mitään uutta.Toistin länsirintamasta lokakuun 10:ntenä antamani lausunnon:"Länsirintaman murtumista pidän mahdollisena, mutta en todennäköisenä.Jos vetoatte omaantuntooni, voin ainoastaan vastata: en pelkää sitä."
Muutos pahempaan päin oli aina mahdollinen. Mitään yllätystä eivät viime taistelut olleet tuoneet. Rintama ei kestänyt paremmin eikä huonommin kuin tähän asti. Meidän joukkomme suorittivat sen, mitä ylin armeijanjohto oli niiltä odottanut. Mutta minusta näytti vihollisen hyökkäysvoima vähenevän.
Neuvottelut Wilsonin kanssa eivät tähän mennessä olleet johtaneet mihinkään tulokseen. Me olimme joka suhteessa vapaat tekemään päätöksiä, voimme jatkaa neuvotteluja tai katkaista ne. Kumpaankin suuntaan oli meillä vapaat kädet. Onko rikos varustautua taisteluun, kun mitä vilpittömimmin tahtoo rauhaa eikä saa sitä? Onko rikos luopua sovinnosta, johon rehellisesti on pyrkinyt, jos vastustaja vaatii enemmän kuin voidaan antaa? Onko miltään taholta moitittu Trotskia epälojaalisesta menettelystä, kun hän helmikuun alussa ei allekirjoittanut rauhaa? Meidän rehellistä rauhanrakkauttamme ei kukaan voinut epäillä. Toisaalta oli meillä täysi oikeus puolustaa elämäämme ja kunniaamme viimeiseen asti. Hallitus oli Saksan kansaa kohtaan velvollinen käyttämään kaikkia keinoja, jottei sen esiintyminen rehellisesti toivottuun sopimukseen ententen kanssa pyrittäessä olisi liian ponnetonta. Tämä oli yksinkertaisin järjen vaatimus; mitä voimakkaampia me sotilaallisesti olimme, sitä paremmat edellytykset meillä oli neuvotteluihin.
Lisäksi muuttui nyt taistelun jatkaminen velvollisuudeksi, jos emme tahtoneet antautua vihollisen armoille, jolta emme enää voineet odottaa mitään. Toiminta voi parantaa asemaamme, ei missään tapauksessa huonontaa. Sotajoukon parhaat ainekset, hyvin suuri osa kansaa odotti tätä.
Saksan kansa voi ja tahtoi suurimmaksi osaksi uhrata vielä viimeiset voimansa armeijalle. Hallituksen velvollisuus oli muuttaa tämä tahto teoiksi. Näin ajattelin ja ilmaisin ajatukseni. Puhuin samaan tapaan kuin valtakunnankansleri lokakuun 5:ntenä ja asetin harkinnanalaiseksi kansanedustaja Ebertin, sosiaalidemokraattisen puolueen johtajan asettamisen johtavaan asemaan, jotta kansan vastustuskyky kohoaisi hänen vaikutuksestaan ja sodankäynti siten saisi uusia voimia. Yksissä neuvoin amiraali Scheerin kanssa pidin sukellussodasta luopumista mahdottomana. Se jäyti tuntuvasti koko ajan Englannin voimia. Pahemmin ei voisi heikkouttaan tunnustaa kuin heittämällä vihollisen käskystä aseen pois kädestään. Se nostaisi varmasti vihollisen ahneuden rajattomiin.
Valtiosihteeri Solf syytti minua nyt kannanmuutoksesta. Hämmästyin, sillä olihan hallituskin tahtonut jatkaa taistelua äärimäisessä tapauksessa. Ja jos minä nyt puhuin luottavaisemmin kuin ennen, niin voi valtiosihteeri vain iloita siitä, että saatoin arvostella tilannetta edullisemmaksi, se kun teki hänelle neuvottelut helpommaksi. Sitäpaitsi en ajatellut neuvottelujen keskeyttämistä heti, vaadin vain selvyyttä ajatuksiimme ja lopulliseen päämäärään nähden. Keskitin lausuntoni vielä kerran seuraaviin sanoihin:
"Yhä edelleen olen sitä mieltä, että meidän täytyy koettaa päästä aseleponeuvotteluihin, jos se suinkin on mahdollista. Mutta me saamme hyväksyä vain sellaiset aselepoehdot, jotka sallivat meidän järjestyksessä viedä pois joukkomme vallatulta alueelta. Tähän tarvitaan vähintään kaksi kolme kuukautta. Myöskään emme saa suostua mihinkään, mikä tekisi sotatoimien aloittamisen uudelleen mahdottomaksi. Nootin pohjalla täytyy olettaa, että juuri tämä on vihollisen tarkoitus. Ehtojen tarkoitus on tehdä meidät taistelukyvyttömiksi. Ennenkuin antaudumme mihinkään selvittelyihin, täytyy vihollisen ilmaista, mitkä sen ehdot oikeastaan ovat. Me emme tahdo tuota pikaa keskeyttää keskusteluja Wilsonin kanssa. Meidän täytyy päinvastoin esittää kysymys: sanokaa kerrankin, mitä meidän on tehtävä! Mutta jos haluatte loukata meidän kansallista kunniaamme, tehdä meidät taisteluun kykenemättömiksi, silloin vastaamme tietysti: ei! Tällä en luovu tähänastisesta kannastani."
Koskettelin sitten vielä niitä hävityksiä, joita me ententen tietojen mukaan peräytyessämme teimme.
"Olemme tunnollisesti tehneet kaikkemme rajoittaaksemme hävitykset siihen määrään, mitä sotilaalliset edut vaativat. Talojen jättäminen hävittämättä ei ole puolustettavaa. Majapaikoista koituu viholliselle suurta apua. Myöhemmin on vihollinen kuitenkin hävittänyt talot. Lillessä jätimme sähkövalon, vesijohdon, raitiotien ehjiksi, mutta hävitimme sähkölennättimen, puhelimen ja rautatien. Pahimpia ovat englantilaiset kanuunat ja lentäjät.
"Armeija ei ole edesvastuussa yksityisistä raaoista henkilöistä. Minä taistelen sellaista raakuutta vastaan. Pyydän tehostamaan tätä Wilsonille lähetettävässä nootissa, sillä armeijalla on oikeus siihen."
Tähän päättyi istunto. Valtiosihteerit Gröber ja Haussmann, jotka istuivat vieressäni, ilmaisivat ilonsa siitä, että olin rohkaissut heitä. Täynnä luottamusta lähdin takaisin Spaahan.
Istunnossa oli myös ollut puhetta katastroofista, jota ylin armeijanjohto muka oli syyskuun lopulla ja lokakuun alussa ennustellut. Kun muistin tässä yhteydessä valtiosihteeri Solfin väitteen, että olin muuttanut kantani, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran puhua majuri vapaaherra v. dem Buschen kanssa hänen selonteostaan lokakuun alussa. Nytkään hän ei voinut muuta kuin viitata muistiinpanoihinsa. Ei myöskään eversti v. Haeften milloinkaan ole puhunut siihen suuntaan.
Mieliala Berliinissä pysyi korkealla lokakuun 19:nnen keskipäivään asti. Silloin tuli käänne. En tunne tapahtumia lähemmin. Miksi valtiosihteerit, jotka olivat 17:ntenä puhuneet niin suurella luottamuksella, eivät vaatineet ryhtymistä toimeen? Tiesiväthän he, mistä oli kysymys! Ja kun valtiosihteeri Konrad Haussmann toukokuun 12:ntena 1919 myrskyisten suosionosoitusten keskeyttämänä lausui: "Jos meidän armeijamme, jos meidän työläisemme marraskuun 5:ntenä ja 9:ntenä olisivat tienneet, että rauha näyttäisi sellaiselta, niin armeijamme ei olisi heittänyt aseitaan, se olisi kestänyt loppuun asti" jää tämäkin minulle taas aivan käsittämättömäksi. Mitä tapahtui, oli odotettavissa lokakuun 17:ntenä. Tämä pysyy historian järkkymättömänä tosiasiana. Me olimme varoittaneet antautumisesta. Eihän tarvinnut muuta kuin asettua todellisuuden pohjalle. Täytyi vain lakata pettämästä itseään ja kansaa, täytyi tehdä päätös toimintaan ryhtymisestä, niinkuin ylin armeijanjohto oli tehnyt.
Lokak. 20:ntenä meille lähetettiin Spaahan uuden vastauksen luonnos. Sukellussodasta luovuttiin, astuttiin antautumisen tielle, joka vei kaikkiin onnettomiin seurauksiin. Kenraalisotamarsalkka ja minä viittasimme vielä tähän ja kohotimme vielä kerran varoittavan äänemme. Ehdotimme vetoamista kansaan. Me torjuimme kaiken osallisuuden tähän luonnokseen. Sotakabinetti oli kiihtynyt tästä. Syytä siihen en tiedä. Me olimme miehiä, joilla oli omat mielipiteet, ja kuljimme sitä tietä, jota pidimme oikeana ja jota aina olimme seuranneet.
Vastaus Wilsonille lähetettiin lokakuun 20:ntenä. Sukellussota uhrattiin. Tämä myönnytys Wilsonille koski mitä kipeimmin sotajoukkoon, etupäässä meriväkeen. Mielialan masennus meriväen kesken oli varmaan suunnaton. Kabinetti oli heittänyt kirveensä kaivoon.
Mikään ei muuttunut, vaikka valtakunnankansleri lokakuun 22:sena selitti: "Se, joka rehellisesti asettuu sopimusrauhan pohjalle, se on samalla sitoutunut siihen, ettei taistelutta taivu väkivaltaiseen rauhaan. Hallitus, joka ei tätä oivalla, ansaitsisi taistelevan ja työtätekevän kansan halveksimisen." Nämäkin sanat jäivät pelkiksi sanoiksi. Ei tehty mitään mielialan kohottamiseksi kotimaassa ja armeijassa. Prinssi Max lausui oman ja työtoveriensa tuomion.
Ainoastaan sotaministeri teki työtä täyteväen hankkimiseksi. Mutta tämäkin raukesi tyhjiin, osa täyteväestä ei enää tahtonut lähteä rintamalle. Hallitus taipui!
Lokakuun 23:ntena ja 24:ntenä saapui Wilsonin vastaus. Se oli oikea vastaus meidän ponnettomuuteemme. Hän lausui nyt selvästi, että aselepoehdot saattoivat olla vain sellaiset, että ne tekivät mahdottomaksi sotatoimien aloittamisen uudelleen Saksan puolelta ja että ne antoivat liittoutuneille valloille rajattoman vallan määrätä Saksan hallituksen hyväksymän rauhan yksityiskohdatkin. Tämän jälkeen ei minun mielestäni kukaan saanut epäillä, että nyt täytyi tapella. Uskoin varmasti lokakuun 17:nnen istunnossa saamieni vaikutelmain perusteella, että kansa taipuisi siihen, vaikkakin jälleen kalliita päiviä oli kulunut hukkaan.
Lännessä kehittyivät tapahtumat tästä päivästä alkaen seuraavaan tapaan:
4:s armeija sai suoritetuksi perääntymisensä Hermann-asemiin ollen mitä lähimmässä kosketuksessa ja alituisissa taisteluissa jäljessä seuraavan vihollisen kanssa. Brügge, Thielt, Kortrik tyhjennettiin lokak. 19:ntenä. Lokak. 20:ntenä taisteltiin Lysin varrella, vastustaja sai Deinzen luona haltuunsa joen itärannan. Ankarasti puristaen Lysin ja Schelden välillä se koetti työntää meidät pois Lysiltä. Lokak. 25:ntenä kehittyivät ottelut jälleen suuremmaksi taisteluksi, jossa vihollinen Scheldeen päin Gentin—Oudenaarden suunnalla pääsi hitaasti etenemään. Taistelu levisi Lysin ja Schelden välissä ottaen piiriinsä myöskin 6:nnen armeijan. 6:s ja 7:s armeija olivat lokak. 17:ntenä luovuttaneet Lillen ja Douain, ja 4:nnen armeijan yhteydessä pysyen perääntyneet Deulen kanavan taakse Avelgemin—Tournain ja Valenciennesin suunnalle. Vihollinen lähestyi lokak. 20:ntenä näitä kaupunkeja. Siviiliasukkaat ottivat jälleen osaa taisteluihin.
17:nnen armeijan eteläinen siipi, 2:nen ja 18:s armeija taistelivat ankaria taisteluja. Vihollinen hyökkäsi kiivaasti lokak. 17:ntenä ja 18:ntena Le Cateaun ja Oisen välillä. Olimme pakotetut siirtämään rintaman Sambren—Oise-kanavan taakse Landreciesin lounaispuolella olevalta seudulta Oiseen asti. Lokak. 10:ntenä sattuneen pysähdyksen jälkeen laajenivat vihollisen hyökkäykset lokak. 20:nnestä alkaen pohjoiseen päin. Vihollinen tunkeutui Solesmesin ja Le Cateaun kautta Landreciesiin päin. Taistelut tulivat meille kalliiksi. Joukot eivät taistelleet joka paikassa hyvin. Toiset taas saivat aikaan ihmeitä. Aina sama ilmiö.
Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli toistaiseksi jättänyt 18:nnen armeijan vasemman siiven Oise-virran varrelle La Fèreen asti. Vihollisen yritykset kulkea Oise-virran yli torjuttiin. Lokak. 20:ntenä asetuttiin Hermann-asemiin Oisen ja Serren välillä. Vihollinen hyökkäsi kiivaasti niitä vastaan. Täälläkin kehittyi nyt ankaria taisteluita.
7:ttä ja 1:stä armeijaa vastaan tehtiin rynnäkkö Serren ja Aisnen välillä. Ne pitivät yleensä kaikkialla hyvin puolensa. Lokak. 25:ntenä ne löivät verisesti takaisin vihollisen suuren hyökkäyksen.
Aisnen varrella Vouziersin—Grandprèn linjalle asti, Airen laaksossa ja Maasin vasemmalla rannalla olevilla harjanteilla ahdisti vihollinen edelleen ankarasti. Kamppailut olivat sitkeitä ja voimiakuluttavia, mutta eivät johtaneet mihinkään olennaiseen rintamamme muutokseen. Ne laajenivat, kuten ennenkin, Maasin itärannalle, ilman että asema täälläkään muuttui. Täältä kaakkoon Sveitsin rajalle asti vallitsi rintamalla hiljaisuus.
Lokak. 25:nnen iltana oli länsirintamalla ankara jännitys. Taistelu ulottui Hollannin rajalta Verduniin asti. Armeija ei saanut kotimaasta mitään. Ei mitään rohkaisua kuulunut. Oli ihme, että se taisteli niin urhoollisesti.
Tyhjentämistoimenpiteet jatkuivat. Kuljetustilanne rautateillä oli erittäin vaikea.
Antwerpen—Maas-asemien rakentaminen edistyi hitaasti. Niihin alettiin tuoda aseita. Ylimmän armeijanjohdon oli tarpeen vaatiessa siirrettävä rintama sinne marraskuun alussa lyhentääkseen vieläkin puolustuslinjaa. Tietysti oli tästä vihollisellekin etua. Ratojen hävitysten tähden täytyi vihollisen hyökkäyksen pohjoisessa heiketä. Nyt pidimme luultavana sen hyökkäystä Lothringeniin.
Italiassa alkoi italialaisten hyökkäys lokak. 24:ntenä. Se suuntautui aluksi vuoristorintamaa vastaan. Vasta 26:nnesta alkaen se kohdistui koko voimallaan Piaven rintamaan. 25:nnen iltana ei ollut vielä mitään merkittävää tapahtunut. Itävalta-Unkarin rintama kesti vielä. Pidin kuitenkin luultavana, että Itävalta-Unkari tekisi pian rauhan. Baierin sotaministeriön kanssa sovittiin lähimmistä suojaustoimenpiteistä Tirolin rajalla.
Serbiassa oli kenraali v. Kövescin pakko antaa joukkojensa peräytyäTonavan taakse. Tonavaa pitkin kulkevalla Romaanian rajalla ja Serethintoisella puolella Romaanian armeijan kohdalla ei asema ollut muuttunut.Tilanne siellä oli aivan häilyvä.
Saksan kansan innostuksen leimahdus olisi joka tapauksessa parantanut asemaamme. Kuinka kauan me olisimme jaksaneet taistella, sitä ei tiedä. Vihollisen psyykeä emme voineet tarkoin tuntea. Helposti ei suurta kansaa murskata, jos se vain on lujasti yksimielinen. Sen oli Ranska 1870/71 ja myös buurit kamppailussaan Englantia vastaan osoittaneet! Winston Churchill arvostelee ententen sotatilannetta "Sunday Pictorialissa" tammikuun 12:ntenä 1919 seuraavasti:
"Pieni lisä vielä, ja sukellussota kauppalaivastoa vastaan olisi pakottanut meidät nälkäkeinoin ehdottomaan antautumiseen, sen sijaan että se toi Amerikan liittolaiseksemme…
"Samaa kilpajuoksua se oli loppuun asti. Mutta lopulla suoriuduimme onnellisesti, kun koko kansakunta teki järkkymättä yhteistyötä…
"Mitä enemmän saamme tietoja kamppailusta, sitä selvemmin huomaamme, miten pienen, ohuen hiuskarvan varassa voittomme oli." —
Kenraalisotamarsalkka ja minä esitimme mielipiteemme Hänen Majesteetilleen lokakuun 25:ntenä Berliinissä, jonne taas olimme lähteneet. Meidän täytyi jatkaa taistelua. Siviilikabinetin uusi päällikkö v. Delbrück oli läsnä. Hän oli, vaikkakin pidättyi ilmaisemasta omia mielipiteitään, kokonaan prinssi Maxin kannalla. Hämmästykseksemme huomasimme, ettei hänkään tiennyt, että me jo elokuun puolivälissä olimme valtakunnankanslerille puhuneet rauhasta. Hänen Majesteettinsa ei ryhtynyt mihinkään ratkaisuun, mutta hän osoitti minua kohtaan täyttä luottamusta. Hän neuvoi kenraalisotamarsalkkaa ja minua kääntymään valtakunnankanslerin puoleen. Tämä oli sairaana. Valtiosihteeri v. Payer otti meidät vastaan ja amiraali Scheer kello 9 illalla. Edellisen persoonallinen suhtautuminen oli torjuvaa, päinvastoin kuin aikaisemmissa neuvotteluissa. Hän tiesi kai, että kabinetti vaati minun eroani, minä kun vaadin, että taistelua oli jatkettava! Saapuvilla oli myös sotaministeri, joka ei valtiopäivillä eikä hallituksessa ollut asettunut keisaria ja sotajoukkoa puolustamaan; muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää paikkansa. Hetki muodostui erittäin surulliseksi; kävi ilmi, ettei hallitus tahtonut enää jatkaa sotaa. Sen mielestä oli kaikesta luovuttava. Kuuliko se jo marraskuun 9:nnen päivän vallankumouksen humun? Toivoiko se voivansa pelastaa siitä isänmaan ulospäin tapahtuvalla antautumisellaan? Puhuin vakavasti ja liikutettuna. Varoitin antautumasta vihollisen tuhoamishalun uhriksi, varoitin asettamasta toivoa Wilsoniin.
Varoitin kotimaan bolshevismista ja kiihoituksesta upseeristoa vastaan, joka nyt juuri levisi suuresti. Se oli Venäjälläkin tullut ratkaisevaksi käännekohdaksi.
Varoitin järkyttämästä Hänen Majesteettinsa arvovaltaa armeijassa. Hänen Majesteettinsa oli ylin sotapäällikkömme; armeija näki hänessä korkeimpansa. Me olimme vannoneet hänelle uskollisuutta. Näiden arvioimattomien tekijäin merkitystä ei saanut vähäksyä. Ne olivat meillä lihassa ja veressä ja yhdistivät meidät lujasti keisariin. Mikä koskisi keisaria, se koskisi myös armeijan koossapysymistä.
Oli äärettömän lyhytnäköistä horjuttaa upseeriston ja korkeimman sotapäällikön asemaa nyt, kun armeija oli joutunut suureen ja vakavaan koetukseen. Se oli ankarin isku järjestystä vastaan sotajoukossa ja valtiossa aikana, jolloin armeijan tuli olla valtiollisen järjestyksen vartiana. Tämä on myöhemmin höllentänyt kuria armeijassa paljon enemmän kuin Reinin vasemmalla puolella olevien maiden liian hätäinen tyhjentäminen, mihin alistuimme.
Samaan suuntaan puhuin marraskuun alussa muutamille sosiaalidemokraattisen puolueen johtajille. Hekään eivät voineet ymmärtää, mitä keisari merkitsi armeijalle, ei ainoastaan meille vanhoille upseereille, vaan jokaiselle rivissä olevalle sotamiehelle. Useat esimerkit ovat marraskuun 9:nnen jälkeen vahvistaneet minun käsitystäni.
Varakansleri v. Payerin kanssa en ryhtynyt puheisiin siitä, mitä oli aamupäivällä sattunut valtiopäivillä ja koski ylintä armeijanjohtoa. Olin saanut siitä vain ilmoituksen, jota en voinut ymmärtää. Lokak. 24:nnen iltana, vähää ennen lähtöäni Spaasta, sain seuraavan kenraalisotamarsalkan jo allekirjoittaman päiväkäskyn armeijalle kolmannen Wilson-nootin johdosta. Se vastasi suuressa päämajassa vallitsevaa käsitystä. Oli välttämätöntä, että ylin armeijanjohto, joka ei voinut hyväksyä hallituksen kantaa, ilmaisisi asenteensa tähän noottiin estääkseen sen hajoittavaa vaikutusta sotajoukkoon. Sähkösanoma armeijalle kuului:
"Tiedonanto kaikille joukoille.
Wilson sanoo vastauksessaan ehdottavansa liittolaisilleen aseleponeuvotteluihin ryhtymistä. Mutta aselepo tekisi Saksan sotilaallisesti niin turvattomaksi, ettei se enää kykenisi tarttumaan aseisiin. Rauhasta hän suostuisi neuvottelemaan Saksan kanssa ainoastaan, jos Saksa taipuisi täydelleen liittolaisten vaatimuksiin maan sisäistä järjestystä koskevissa kysymyksissä; päinvastaisessa tapauksessa oli Saksan ehdottomasti antauduttava.
Wilsonin vastaus vaatii sotilaallista antautumista. Siksi me sotamiehet emme voi hyväksyä sitä. Se osoittaa, että vihollistemme tuhoamishalu, joka 1914 sai sodan syttymään, yhä vielä on sama. Se osoittaa edelleen, että kun vihollisillamme on kielellänsä sana "oikeusrauha" niin tahdotaan pettää meidät ja murtaa meidän vastustuskykymme. Sentähden voi Wilsonin vastaus olla meille sotilaille vaan kehoituksena jatkamaan vastarintaa viimeisin voimin. Kun viholliset huomaavat, ettei Saksan rintamaa voida murtaa kaikista uhreista huolimatta, taipuvat ne rauhaan, joka turvaa Saksan tulevaisuuden nimenomaan kansan syville riveille.
Rintamalla lokakuun 24:nnen illalla klo 10.
v. Hindenburg."
Minä olin ollut niin kiinni työssä, että majuri, jonka toimena oli laatia sähkösanoma, siihen nähden, että pian oli lähdettävä junalle, vei sen ensin kenraalisotamarsalkalle ja sitten vasta minulle. Muuten sain allekirjoittaa asiakirjat ennenkuin kenraalisotamarsalkka ne varmensi. Käskykirje ei ollut sopusoinnussa lokakuun 20:ntenä Wilsonille lähetetyn vastauksen kanssa. Hämmästyneenä kysyin majurilta, oliko käskykirjeen tarkoitus todella hallituksen katsantokannan mukainen. Hän vastasi minulle myöntävästi. Tiedonanto oli muka niiden selitysten mukainen, joita ulkoasiainvirastossa eversti v. Haeften ja salaneuvos v. Stumm olivat antaneet sanomalehdistön edustajille. Tunsin taas iloisten toiveiden heräävän ja kirjoitin nyt minäkin nimeni alle. Myöhemmin kävi ilmi, että otaksuma sähkösanoman sisällön yhtäpitäväisyydestä hallituksen kannan kanssa ei ollutkaan oikea. Eversti Heye esti tiedonannon pääsemisen julkisuuteen. Kownosta, jossa vallankumoukselliset järjestöt jo siihen aikaan kontrolloivat puhelinyhteyttä, pääsi julistus riippumattomien sosialidemokraattien tietoon ja sitä tietä valtiopäiville. Sitäpaitsi se joutui kuten tavallista sanomalehdistön edustajain tietoon. Valtiopäiväin keskusteluissa keskipäivällä lokak. 25:ntenä purkautui suuttumuksen myrsky ylintä armeijanjohtoa vastaan. Hallitus ei nostanut sormeaankaan sen puolustukseksi, vaikka sillä vielä tällä hetkellä oli arvovaltaa valtavan suuressa sotajoukossa. Minä sain vasta myöhään 25:nnen illalla tiedon tästä tapahtumasta. Muuten olisin neuvotellut siitä varakansleri v. Payerin kanssa. Myöhemmin esitettiin käskykirjeen syntymishistoria kokonaisuudessaan hallitukselle. Sillävälin oli tosiasiain vääristely saavuttanut tarkoituksensa; minä olin saanut eroni.
Neuvottelu sisäasiainvirastossa lokak. 25:ntenä kesti 1 1/2-2 tuntia. Eteisessä odottivat minua kenraali v. Winterfeldt ja eversti v. Haeften. Syvän mielenliikutuksen vallassa kykenin sanomaan heille ainoastaan: "ei ole mitään toivoa enää, Saksa on hukassa!" Nämäkin herrat olivat järkytettyjä.
Saksan lokakuun 27:ntenä päivätyssä nootissa myönnyimme antautumiseen.
Lokak. 26:nnen aamulla klo 8 kirjoitin vielä edellisen illan mielialassa erohakemukseni. Lähdin siitä, että eilisessä keskustelussani varakansleri v. Payerin kanssa olin tullut vakaumukseen, ettei hallitus enää innostuisi toimimaan. Hänen Majesteettinsa, isänmaa ja armeija joutuivat tämän kautta huojuvaan asemaan. Minua pidettiin sodan pitkittäjänä, hallituksen suhteessa herra Wilsoniin oli minun eroni nyttemmin vain helpotuksena Saksalle. Siksi pyysin Hänen Majesteettiaan armossa suostumaan minun erooni.
Kenraalisotamarsalkka tuli 26:nnen aamulla klo 9 kuten tavallista luokseni. Olin työntänyt erohakemukseni syrjään, koska olin päättänyt ilmoittaa siitä hänelle vasta sitten kun erohakemus jo oli Hänen Majesteetillaan. Kenraalisotamarsalkka tiesi itse mitä hän päätti, en tahtonut vaikuttaa häneen. Mutta hän näki paperini. Sen muoto herätti hänen huomiotaan. Hän pyysi, etten lähettäisi sitä. Minun piti jäädä. En saisi nyt jättää keisaria ja sotajoukkoa. Pitkän sisäisen taistelun jälkeen myönnyin. Tulin vakuutetuksi, että minun täytyi pysyä paikallani, ja ehdotin kenraalisotamarsalkalle, että yritettäisiin vielä kerran puhua prinssi Maxin kanssa. Tämä ei ottanut meitä vastaan. Hän oli vielä sairaana. Odottaessani tietoa tästä eversti v. Haeften ilmoitti, että hallitus oli saanut Hänen Majesteettinsa erottamaan minut, ulkonaisena syynä oli käytetty yllämainittua armeijan päiväkäskyä. Hänen Majesteettinsa kutsuttaisi minut heti Bellevuen linnaan. Minua ei hämmästyttänyt enää mikään, eikä minulla ollut mitään epätietoisuutta itseni suhteen. Kun vielä keskustelin eversti v. Haeftenin kanssa, kutsuttiin meidät äkkiä hänen Majesteettinsa luokse näin omituiseen aikaan.
Matkalla yleisesikunnan talosta Bellevuen linnaan kerroin kenraalisotamarsalkalle, mitä juuri olin kuullut. Myöhemmin sain tietää, että prinssi Max oli Hänen Majesteetilleen ilmoittanut ministeristön eroavan siinä tapauksessa, että minä jäisin paikalleni.
Edelliseen päivään verraten oli keisari kuin muuttunut toiseksi, hän puhui vain minuun kääntyen etupäässä 24:nnen iltana päivätystä armeijan päiväkäskystä. Seuraavat hetket olivat elämäni katkerimpia. Sanoin Hänen Majesteetilleen kunnioittavalla tavalla, että olin surukseni huomannut kadottaneeni hänen luottamuksensa ja pyysin siksi alamaisimmasti eroani. Hänen Majesteettinsa suostui siihen.
Ajoin takaisin yksin. Hänen Majesteettiaan en nähnyt enää tämän jälkeen. Palattuani yleisesikunnan taloon sanoin upseereille, m.m. eversti v. Haeftenille syvän surun valtaamana, että meillä kahden viikon kuluttua ei enää olisi keisaria. Hekin olivat siitä selvillä. Marraskuun 9:ntenä olivat Saksa ja Preussi tasavaltoja.
Kenraalisotamarsalkka tuli vielä hetkeksi luokseni, huoneeseeni. Näytin hänelle vain erohakemustani, jonka lähettämisen hän kolme tuntia sitten oli ehkäissyt. Tämän jälkeen erosimme.
Jätin heti toimeni. Lähetin erohakemuksen, jonka aamulla olin kirjoittanut; nyt olisi minun täytynyt laatia se toiseen sanamuotoon.
Lokak. 26:nnen illalla matkustin takaisin Spaahan sanoakseni jäähyväiset virkatovereilleni, joiden kanssa pitkien vuosien kuluessa olin jakanut ilot ja surut, ja järjestääkseni yksityiset asiani.
Päivällä lokak. 27:ntenä olin suuressa päämajassa, iltapäivällä otin jäähyväiset. Olin liikutettu. Minusta oli järkyttävää jättää upseerit ja armeija tänä vaikeana hetkenä. Mutta käsitykseni suhteestani upseerina kaikkein korkeimpaan päällikkööni pakotti minut toimimaan niinkuin tein, niin äärettömän vaikeata kuin se minulle olikin.
Sotilaselämässäni olen kulkenut vain yhtä tietä, velvollisuuden suoraa tietä. Vain yksi suuri ajatus on toimintaani ohjannut, rakkaus isänmaahan, armeijaan ja perinnölliseen hallitsijasukuun. Niitä varten olin näinä viimeisinä neljänä vuotenakin elänyt. Yksinomaisena pyrkimyksenäni oli murtaa vihollisen tuhoamishalu ja turvata Saksan tulevaisuus vihollisen uusilta hyökkäyksiltä.
Lokakuun 27:ntenä päätin Spaassa täysissä miehuuden voimissa sotilasurani, joka oli antanut minulle äärettömän toiminta-alan, mutta myös tuonut kannettavakseni niin suuren vastuunalaisuuden, että sellainen on tullut vain harvojen ihmisten osaksi.
Illalla lähdin Spaasta. Aachenissa menin ensimmäiseen sotilasasuntooni. Muistelin Liègeä. Siellä olin tulikokeeni kestänyt, enkä senjälkeen ollut muuttunut. Lihakseni jännittyivät. Palasin kotimaahani.