"He ovat kyllä kestäviä", sanoi eversti. "Täytyyhän olla varattu taudinkohtauksienkin suhteen."
Niin he lähtivät pohjoiseen, aina vain pohjoiseen, kamelilaumojen, kuormastoarmeijain ja kuormitettujen muulilegionain ohi; ahdinko kasvoi päivä päivältä, kunnes juna vihdoin pyörähti eräälle toivottoman näköiselle, täyteen ahdetulle yhdistys-asemalle, jonne kuudet kiskolinjat johtivat yhtaikaa kuusi neljänkymmenen-vaunuista junaa; jossa junat viheltivät, babus'it hikoilivat ja komisariaatti-upseerit kiroilivat aamusta myöhään yöhön, tuulen kuljettaessa silppua rehukuvoista ja tuhansien härkien mölistessä.
"Kiiruhtakaa — teitä jo kaivataan kovasti rajalla", oli sanoma, jolla "Fore and Aft" otettiin vastaan, ja Punaisen ristin vaunuissa olijat lausuivat samat terveiset.
"Ei tuo saakelin tappeleminen mitään olisi", vakuutti eräs husaaripotilas, pää siteissä, ihmettelevälle "Fore and Aft" joukkiolle. "Ei tuo saakelin tappeleminen olisi mitään, vaikka sitäkin saa yllinkyllin. Vaan se saakelin ruoka ja se saakelin ilmanala. Hallaa joka yö, paitsi silloin kun tulee rakeita, ja pistelevä paahde joka päivä, ja vesi löyhkää niin että on läkähtyä. Pääni särkivät kuin munan kuoren; sain keuhkokuumeenkin, ja sisukseni ovat aivan sekaisin. Ei, saakeli, siellä käy huvimatkalla, sen sanon."
"Minkänäköisiä niggerit ovat?" kysyi joku.
"Tuolla kauempana junassa on muutamia vankina. Menkää niitä katsomaan. Ne ovat maansa ylimyksiä. Alempi kansa on koko joukon rumempaa. Jos tahdotte tietää millä he sotivat, niin katsokaa istuimeni alle ja ottakaa esiin pitkä puukko, joka siellä on."
He kaivoivat esiin sen, pitäen ensi kertaa kädessään hirvittävää, luupäistä, kolmikulmaista afgaanien puukkoa. Se oli ainakin yhtä pitkä kuin Lew.
"Tätä asetta te saatte kokea", sanoi husaari heikolla äänellä. "Sillä leikkaa miehen käsivarren hartioita myöden aivan kuin voita vain. Minä halkaisin konnan, joka tuota käytti, mutta on niitä siellä vieläkin. Pistoja he eivät osaa, mutta viiltämään he ovat perhanoita."
Sotamiehet lähtivät kulkemaan kiskoja myöten nähdäkseen afgaanilaisia vankeja. He olivat aivan erinäköisiä kuin mitkään muut, joiden kanssa "Fore and Aft" oli ollut tekemisissä — nuo kookkaat, mustatukkaiset Beni-Israelin ärtyiset pojat. Kun sotamiehet katselivat heitä, syljeksivät afgaanit heille ja mutisivat toisilleen silmät maahan päin.
"Voi taivas! Tuommoisia hävyttömän näköisiä sikoja", sanoi Jakin, ollen saaton jälkijoukossa. "Sanoppas, poikaseni, kuinka ne sinut sieppasivat, ha? Miksi eivät ole sinua hirttäneet, kun olet noin ruma, mitä?"
Pisin vangeista käänsihe, samassa helistäen jalkarautojaan, ja katseli poikaa. "Katsokaas!" huusi hän pushton kielellä tovereilleen. "Ne lähettävät lapsia meitä vastaan. Voi, mitä väkeä, mitä hulluja!"
"Hyvä", sanoi Jakin, nyökäyttäen ilkkuen päätään. "Nyt käytte alas mäkeä. Rahaa saatte, ravintoa saatte — elätte kuin saakelin rajah'itke Marfik. Parempi kestitys se on kuin saada pistin vatsaansa. Terve, vekkuli! Hoida hyvin kaunista naamaasi ja koeta olla iloisen näköinen."
Sotilaat nauroivat ja alkoivat lähteä ensimäiselle marssille, jolloin he saivat tuntea, ettei sotilaan elämä ollutkaan voita ja vehnästä. Heitä pelotti kovasti niggerien suuruus ja villi raakuus, joita niggereitä he nyt olivat oppineet nimittämään pataaneiksi, ja vieläkin enemmän kaikki ne vaikeudet, jotka heitä ympäröivät. Parikymmentä vanhaa sotilasta olisi voinut neuvoa heille, kuinka oli mahdollista saada jotakuinkin mukavaa yöksi, mutta heissä ei ollut yhtään vanhaa sotilasta, ja marssilinjan husaarien kertomusten mukaan "he elivät kuin siat". He saivat kokea kaiken mieltämasentavan kurjuuden, minkä sotakeittiöt, kamelit, huonot teltat ja poikkiselkäiset muulit matkaansaattavat. He tutkivat eläinkuntaa vettä käyttäessään, josta oli seurauksena jokunen punataudin kohtaus.
Kolmen marssin jälkeen hämmästytti heitä hiukan odottamattomaan aikaan leiriin pudonnut taottu rautamöhkäle, joka oli ammuttu jostain varustetusta paikasta seitsemänsadan jalan matkalta ja musersi erään nuotiolla istuvan sotilaan pään. Tämä tapaus riisti heiltä yörauhan ja oli alkuna tarkoin suunniteltuun pommitukseen samalta taholta. Päivällä he eivät nähneet muuta kun savupilven, joka silloin tällöin kohosi kukkuloilta, jota suuntaa marssi kulki. Öillä näkyi kaukaa tulenliekkejä, ja väliin sattui onnettomuuksia, jotka saattoivat koko leirin tulen valtaan pilkkopimeässä tai ainakin jonkun teltan. He kiroilivat minkä jaksoivat ja päättivät yksimielisesti, että tämä oli suurenmoista, mutta ei sotaa.
Sitä se todellakaan ei ollut. Rykmentti ei saattanut pysähtyä eikä ryhtyä kahakkaan maan sissiväen kanssa. Sen tehtävänä oli marssia ja yhtyä skottilaisiin ja gurkhi-joukkoihin, joiden kanssa se muodosti prikaatin. Afgaanit tiesivät sen, ja tiesivät myöskin, ensimäiset koelaukaukset ammuttuaan, että olivat tottumattoman rykmentin kanssa tekemisissä. Sitten he koettivat ahdistaa "Fore and Aft'ia" minkä jaksoivat. Eivät he mitenkään olisi ottaneet samanlaisia vapauksia kuin jokin tottunut rykmentti — kuten esimerkiksi sukkelat, pienikasvuiset gurkhit, joista oli hupaisinta saada maata avonaisella kentällä pimeänä yönä ja tähystellä lymyäviä vihollisiaan — tahi kuten eräät hirvittävät, suuritekoiset, naisten pukuihin puetut ihmiset, joiden saattoi kuulla rukoilevan jumalaansa yövahdin aikana, ja joiden mielenrauhaa ei mikään odottamaton hyökkäys voinut järkyttää, — tahi villit sikhit, jotka marssivat niin hämmästyttävällä huolettomuudella, jaellen mitä hirmuisimpia palkkioita kaikille, jotka koettivat käyttää hyväkseen tätä heidän huolettomuuden-näköisyyttään. Tämä valkorykmentti oli erilainen — aivan erilainen. Se nukkui kuin porsas, ja kuin porsas kohahti se pystyyn, rynnäten joka suunnalle, kun sitä häirittiin. Sen vahdit kulkivat kopinalla, jonka saattoi kuulla neljännespeninkulman päähän, ja ampuivat kaikkea, mikä vain liikahti — aasejansakin — ja minkä he olivat ampuneet, se otettiin kiinni ja asetettiin nousevaan aurinkoon päin muille pelvoksi ja varoitukseksi. Ja missä näkyi kuljeskelevia seuraajia, ne lyötiin maahan ilman muuta. Heidän huutonsa tärisytti valkoihoisia, ja heidän palveluksensa kadottaminen matkaansaattoi paljon vaikeutta ja ikävyyttä.
Siten tuli piiloutunut vihollinen marssi marssilta yhä rohkeammaksi, ja rykmentti kääntelihe ja vääntelihe hyökkäysten tähden, joita se ei voinut kostaa. Huippuunsa nousi ahdistus äkillisen öisen hyökkäyksen jälkeen, joka päättyi usean telttanuoran katkomiseen: telttavaatteet putosivat kokoon ja niiden alla potkivia miehiä pistettiin kuoliaaksi. Se oli suurenmoinen teko, hyvin suunniteltu, ja se turmeli jo ennestään murretut "Fore and Aft'in" hermot. Koko rohkeus, jonka kehittämistä heiltä tähän asti oli vaadittu, oli "kello kahden aamurohkeus"; ja he olivat tähän saakka vain oppineet ampumaan toverejaan ja kadottamaan yörauhansa.
Synkkinä, tyytymättöminä, paleltuneina, vihoissaan, sairaina ja harmaantuneissa ja likaisissa univormuissaan pääsivät he vihdoin yhtymään prikaatiinsa.
"Olen kuullut, että teidän oli vaikea tulla", sanoi kenraali. Mutta kun hän sai nähdä sairasvaunut, muuttuivat hänen kasvonsa.
"Tämä on ikävää", sanoi hän itsekseen. "He ovat niin huonoja kuin lampaat." Sitten ääneen everstille: "Pelkään, ettemme nyt tule toimeen ilman teitä. Tarvitsemme kaiken mikä meillä on, muuten olisitte saaneet kymmenen päivää tointuaksenne."
Eversti punoi viiksiään. "Vakuutan teille, sir", sanoi hän, "ettei meitä mitenkään tarvitse säästää. Miehiäni on raastettu ja runneltu heidän saamatta oikein puolustautua. He haluaisivat päästä näkemään, mitä heidän on tehtävä."
"En saata sanoa toivovani paljon Fore and Fit rykmentistä", uskoi kenraali prikaati-majurilleen. "He ovat kadottaneet kaiken ryhtinsä ja kaikesta päättäen näyttävät, kuin olisivat marssineet maan toisilta ääriltä. Enpä ole vielä nähnyt surkeamman näköisiä miehiä."
"Kyllä he siitä kohenevat, kunhan pääsevät vauhtiin. Paraatikiilto on heistä vähän lähtenyt, mutta sen sijaan on heissä ennen pitkää kenttäloistoa", sanoi prikaati-majuri. "Heitä on runneltu eivätkä he sitä vielä ollenkaan tajua."
Eivät kyllä. Kaikki vastoinkäymiset olivat tulleet yhtaikaa, ja julman kovat vastoinkäymiset ja muut sivuseikat olivat tuottaneet tauteja. Sen lisäksi liikkui vielä kova tauti, joka kaatoi terveimmänkin miehen ja vei hänet huutaen hautaan. Pahin kaikesta oli, etteivät heidän upseerinsa tunteneet paremmin seutuja kuin hekään, ja näyttivät sen selvään. "Fore and Aft" oli kokonaan epätyydyttävässä kunnossa, mutta he luottivat siihen, että kaikki kävi hyvin, kun he vain kerran pääsisivät vihollisen kimppuun. Umpimähkään laaksoon päin tähdätyt laukaukset eivät toimittaneet mitään, eikä heillä ollut pistimen käyttöön ollenkaan tilaisuutta. Ehkä se olisi ollut yhdentekevää, sillä pitkäjäseninen afgaani yletti puukolla kahdeksan jalkaa, ja olisi voinut tehdä hyvin helposti kolme englantilaista sotaan kelpaamattomiksi. Rykmentti olisi tahtonut harjoittaa pilkkaan ampumista viholliseen päin — kaikista seitsemästäsadasta pyssystä yhtaikaa. Tämä toivomus osoitti miesten mielentilaa.
Gurkhit kävivät heidän luonaan leirissä ja koettivat murteellisella kasarmi-englannilla sinutella heitä, tarjosivat heille tupakkapiippua ja kestitsivät heitä ravintolassa. Mutta "Fore and Aft'it", jotka eivät oikein tunteneet gurkhien luonnetta, kohtelivat heitä niinkuin he olisivat olleet niggereitä, ja pienikasvuiset kääntyivät takaisin varmojen ystäviensä, ylänköläisten luo ja kertoivat heille ilkkuen: "Valkorykmentti ei kelpaa mihinkään. Äreitä — uh! Likaisia— uh! Hya, ryyppy Johnnylle?" Silloin ylänköläiset olivat lyövinään gurkheja korvalle, kieltäen heitä parjaamasta brittiläistä rykmenttiä; gurkhit vain irvistelivät, sillä ylänköläiset olivat heidän vanhempia veljiään ja saivat pidättää itselleen ystävyyden etuoikeuksia. Jos tavallinen sotamies koskettaakaan gurkhia, saattaa hänen päänsä tulla muserretuksi.
Kolmen päivän perästä toimitti kenraali taistelun kaikkien sotasääntöjen mukaan, ottaen huomioon afgaanien luonnolliset omituisuudet. Vihollinen oli keräytynyt vahvalla joukolla kukkuloille, ja useiden viheriäin lippujen liehunta ilmoitti heille, että heimot olivat liikkeellä tullakseen auttamaan afgaanien säännöllistä joukkoa. Puolitoista eskadroonaa Bengal Lancereja edusti käytettävänä olevaa hevosväkeä, ja kaksi rihlakanuunaa, jotka olivat lainatut eräästä rivistöstä neljänkymmenen peninkulman päästä, saivat täyttää tykistön tehtävää kenraalin käskyn alaisina.
"Jos ne kestävät, jota minä pahoin pelkään he tulevat tekemään, luulenpa saavamme nähdä jalkaväen tappelua, jota sopii katsella", sanoi kenraali.
"Teemme sen oikeaan tyyliin. Joka rykmentti on saatettava leikkiin soittokuntansa puhaltaessa, ja me pidämme hevosväen reservissä."
"Siinäkö koko reservi?" kysyi joku.
"Koko reservi, sillä me aiomme lyödä ne kerrassaan", sanoi kenraali, joka oli hyvin omituinen kenraali eikä uskonut reservistä olevan mitään hyötyä, kun taisteltiin aasialaisia vastaan. Ja todellakin, kun asiaa ajattelee, jos brittiläinen armeija aina olisi odottanut reservijoukkoja kaikenlaisia pikkuseikkoja alkaessaan, olisivat keisarikuntamme rajat seisahtuneet Brightonin äyräille.
Taistelusta piti tulla suurenmoinen.
Kolmen rykmentin tuli hyökätä esiin kolmesta vuorisolasta, kun yläpuolella olevat kukkulat oli saatu hyvin miehitetyiksi, ja yhtyä keskeltä, vasemmalta ja oikealta niinsanottua afgaanilaisarmeijaa vastaan, joka silloin majaili tasapohjaisen laakson alemmassa päässä. Niinmuodoin oli siis kolme laakson sivua englantilaisten hallussa, joten neljäs kuului afgaaneille, jos afgaanit saatiin lyödyiksi, voivat he paeta kallioisille vuorille, joilla majailevien guerilla-heimojen tulet auttoivat heidän pakoaan. Jos he taas voittivat, niin samat heimot tulivat ryntäämään alas auttaakseen puolestaan brittiläisen hävittämistä.
Rihlakanuunain tehtävä oli pommittaa jokaista afgaanilaista pääryntäystä, mikä tehtiin suljetuilla riveillä, ja ratsuväen, jota pidettiin reservinä oikeanpuoleisessa solassa, oli täydentäminen sitä sekasortoa, joka oli seuraava yhdistetyin voimin tehtyä hyökkäystä. Kenraali, istuen kalliolla laakson yläpuolella, katselisi alhaalla käypää taistelua. "Fore and Aft" saisi marssia esiin keskimäisestä solasta, gurkhit vasemmalta ja ylänköläiset oikealta, koska luultiin vihollisen vasemman sivustan vaativan kovinta ahdistusta. Joka päivä ei sattunut, että afgaanilaisvoima kesti paikoillaan avonaisella kentällä, ja kenraali oli päättänyt tehdä sen suhteen paraimpansa.
"Jospa meillä olisi enemmän väkeä", sanoi hän valitellen, "voisimme saartaa nuo luontokappaleet ja hävittää heidät kokonaan. Näin ollen luulen voivamme käydä heidän kimppuunsa vasta pakoon ajaessa. On se vahinko."
"Fore and Aft" oli saanut pitää häiritsemätöntä lepoa viisi vuorokautta ja alkanut punataudista huolimatta vähitellen toipua. Mutta he eivät kuitenkaan olleet hyvillään, sillä he eivät tunteneet tulevaa tehtäväänsä, ja jos olisivat saaneet kuulla, eivät he olisi osanneet sitä toimittaa, ja nuo viisi vuorokautta, joiden aikana vanhat sotilaat olisivat voineet osoittaa heille pelin säännöt, kuluivat jutellessa menneistä vastoinkäymisistä — kuinka se ja se oli vielä aamulla terve ja ennen iltaa kuollut, ja kuinka eräs oli afgaanin puukon iskusta huutaen ja voivotellen heittänyt henkensä. Kuolema oli jotain uutta ja kammottavaa konetyömiesten pojille, joiden isät olivat tavallisesti kuolleet kunniallisesti johonkin tarttuvaan tautiin; ja heidän alituinen keskustelunsa kasarmeissa ei ollut vaikuttanut kauhun vähenemiseen ollenkaan.
Aikaisin aamun koittaessa alkoi torven toitotus, ja "Fore and Aft", täynnä mitä epäedullisinta innostusta, ei malttanut lähtiessään odottaa edes kahvikuppia ja korppua ja palkkioksi tästä sai seistä aseissa kylmässä ilmassa, sillaikaa kun toiset rykmentit hiljalleen valmistautuivat taisteluun. Kaikkihan tietävät, kuinka vaikeaa on vetää housut ylänköläisen jalasta. Mutta vielä vaikeampi on koettaa saada häntä joutumaan, ellei ole saanut hänen päähänsä kiireen välttämättömyyttä.
"Fore and Aft" odotti, kuten sanottu, ja sotamiehet nojasivat kiväärejään vastaan, kuunnellen tyhjistä vatsoista tulevia kieltoja. Eversti koetti saada autetuksi erehdyksen, niin pian kuin hän oli päässyt selville, että asia ei vielä aivan kohta alkanut, ja onnistui niin hyvin, että kahvi olikin valmista samassa kuin — miehet lähtivät liikkeelle soittokuntansa johtamina. Tälläkin aikaa oli erehdytty ajan suhteen, ja "Fore and Aft" tuli ulos laaksoon kymmenen minuuttia ennen oikeaa aikaa. Niiden soittokunta kääntyi oikealle heti, kun oli päästy aukealle, ja painautui erään kallionkielekkeen juurelle yhä soitellen, rykmentin marssiessa eteenpäin.
Ei ollut hauska näky, mikä aukeni heidän tottumattomien katseittensa eteen, sillä alemman laakson pään täytti taisteluun valmis armeija — oikeita, järjestettyjä, punavormuisia rykmenttejä — siitä ei ollut epäilemistäkään — ampuen Martini-Henri-kuulilla, jotka repivät maata noin sadan jalan päässä etumaisimmasta komppaniasta. Yli tuon röykkelöisen maan tuli rykmentin marssia, ja se alotti tanssiaiset yleisellä ja syvällä kunnianosoituksella vinkuvia lähettejä kohtaan: kumartaen kaikki samalla kertaa, kuin olisivat olleet nuorassa. Ollen ainoastaan puoleksi kykeneviä itsenäiseen ajattelemiseen laukaisivat he patruunan sillä yksinkertaisella tavalla, että panivat kiväärin olkapäätä vasten ja painoivat liipasinta. Kuulat voivat sattua vuorilta katsojiin, mutta varmaankaan ne eivät vahingoittaneet vihollisjoukkoa heidän edessään, pyssyjen rätistessä siihen määrään, että meluun hävisi mahdollisesti annetut komennotkin.
"Hyvä Jumala", sanoi kenraali istuen vuorella muitten yläpuolella. "Tuo rykmentti on tärvellyt kaikki tyyni. Kiirehtikää toisia ja antakaa kanuunain paukkua."
Mutta rihlakanuunat olivat vuoristossa kierrellessään sattumalta yhyttäneet maakyhmyiltä näyttävän ampiaispesän, jota ne lakkaamatta pommittivat kahdeksansadan askeleen päästä, suureksi ikävyydeksi sen asujamille, jotka eivät olleet tottuneet niin hemmetin tarkkoihin aseisiin.
"Fore and Aft" jatkoi matkaansa eteenpäin, mutta lyhyemmin askelin. Missä toiset rykmentit viipyivät, ja miksi nämä niggerit käyttivät Martineja? He asettuivat vaistomaisesti ketjuun, laskeusivat vatsalleen ja laukaisivat kerran umpimähkään, juoksivat muutaman askeleen ja tekivät samoin kuin äsken, kaikki säännönmukaisesti. Ollen tässä järjestyksessä tunsi jokainen olevansa sanomattoman yksin ja läheni toveriaan varmuuden vuoksi.
Sitten naapurin pyssyn pamaus aivan korvan juuressa kiiruhti häntä laukaisemaan niin nopeaan kuin suinkin — taaskin äänen herättämän varmuuden tunteen vuoksi. Seuraukset olivat pikaiset. Viisi yhteislaukausta verhosi rivit paksuun, läpinäkymättömään savuun, ja kuulat alkoivat sattua maahan jo kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä ampujistaan, sillä pistimet painoivat alaspäin piippua ja oikeat käsivarret alkoivat raueta Martinin kovasta potkaisusta. Komppanianpäälliköt tirkistelivät savun vallassa, hermostuneimmat koettivat häätää sitä kypärillään.
"Ylemmäksi ja vasemmalle", huusi eräs komppanianpäällikkö, kunnes ääni vain kähisi enää. "Ei niin! Heretkää ampumasta, ja antaa selvitä hiukan."
Kolme neljä kertaa puhalsivat soittajat komennon, ja kun sitä sitten toteltiin, toivoi "Fore and Aft" näkevänsä vihollisjoukon makaavan luokona edessään. Hiljainen tuuli hajoitti savun näyttäen vihollisen seisovan paikoillaan melkein entisellään. Noin neljänneksen tonnin verran lyijyä oli kaivettu kahdensadan kyynärän päähän heidän eteensä, kuten möyhennetty maanpinta selvään todisti.
Tämä ei suinkaan ollut vihollisista masentavaa. He odottivat tämän hillittömän sekasorron asettumista ja ammuskelivat rauhallisesti paksuinta savupilveä kohti. Eräs "Fore and Aft'ilainen" säikäytti komppaniaansa parkuen kuolintuskissaan, toinen potki ja väänteli maassa, ja kolmas, jolta hammasteltu kuula oli särkenyt alaruumiin, huusi toverejaan lopettamaan hänen tuskansa. Tämmöisiä onnettomuuksia tapahtui, jotka eivät suinkaan huvittaneet katsojaa ja kuulijaa. Savu hälveni hämäräksi autereeksi.
Sitten vihollinen päästi kovan huudon, ja musta osasto erkani pääryhmästä vyöryen yli kentän kauhealla nopeudella. Siinä oli kaikkiaan noin kolmesataa miestä, joiden tuli huutaa, ampua ja lyödä, siinä tapauksessa, että heidän kuolemaan määrätyt toverinsa pääsivät perille. Nämä viisikymmentä ghazia olivat puoleksi sekaisin väkevistä höysteistä ja aivan villejä uskonkiihkosta. Heidän hyökätessään lakkasi brittiläisten tuli, ja siitä syntyneen äänettömyyden kestäessä käskettiin sulkea rivit ja odottaa heitä pistimet ojossa.
Jokainen asianymmärtävä olisi voinut sanoa "Fore and Aft'ille", että ainoa keino torjua ghazia on yhteislaukaus pitkältä matkalta; sillä ihminen, joka aikoo kuolla, joka haluaa kuolla, saavuttaakseen taivaan autuuden kuolemallaan, tappaa, joutuessaan käsikähmään, yhdeksän kertaa kymmenestä toisen, jolla on sanomaton halu saada jäädä elämään. Milloin olisi pitänyt sulkeutua ja marssia eteenpäin, silloin "Fore and Aft" hajosi ja ampua raksutteli, ja milloin piti hajota ja ampua, silloin seistiin rivit suljettuina.
Kun ihminen ajetaan vuoteeltaan puolinukuksissa saamatta ruokaa, on hän aina huonossa mielentilassa. Eikä hänen rohkeutensa lisäänny siitä, että hän näkee kolmesataa kuuden jalan pituista miestä silmät nurin päässä, parta vaahdossa, huulilla kiroukset ja käsissä heiluttaen kolmen jalan pituista puukkoa.
"Fore and Aft" kuuli gurkhien toitottavan liikkeellelähtömarssia, ja vasemmalla piipattivat ylänköläisten pillit. He koettivat pysyä alallaan, vaikka pistimet heiluivat ylös ja alas pitkin linjaa, ikäänkuin heiluvan veneen airot. Silloin he tunsivat, rinta rintaa vastaan ollen, vihollisen hämmästyttävän ruumiinvoiman: kauhealla hätähuudolla päättyi ryntäys, ja puukoniskut tekivät jälkeä, jota on mahdoton kuvata. Miehet turvautuivat toisiinsa ja huitoivat sinne tänne — yhtä usein omaa toveria kuin vihollistakin. Rintama ruhjoutui kuin paperi, ja ne viisikymmentä ghazia tunkeutuivat edelleen, seuralaisten tapellessa menestyksen huumaamina yhtä vimmatusti kuin hekin.
Sitten komennettiin takarivitkin liikkeelle, ja upseerit syöksyivät melskeeseen — yksin. Sillä takarivit olivat kuulleet eturivien huudon, tuskan parkunan ja ulvonnan, ja olivat nähneet mustaa jähmettynyttä verta ja alkaneet pelätä. He eivät tahtoneet seistä vastaan. Taaskin rynnättiin leiriin. Joutukoot upseerit vaikka helvettiin, jos haluavat, mutta itse he tahtoivat päästä puukkojen tieltä.
"Eteenpäin!" kirkuivat upseerit, mutta sotamiehet, kiroillen heitä, vetäytyivät takaisin. Jokainen varasihe naapuriinsa tehden ympärikäännöksen.
Charteris ja Devlin, viimeisen komppanian upseereja, syöksyivät kuolemaan aivan yksin, luullen miesten tulevan perässä.
"Tapoitte minut, sen vietävät", karjaisi Devlin ja kaatui maahan, haavoitettuna hartioilta rintalastaan saakka, ja eräs uusi osasto hänen miehistöään paeten, aina vain paeten, polki hänet jalkoihinsa rientäen samaa vuorisolaa kohti, josta olivat tulleetkin.
"Suukon mä annoin keittiössä ja toisen porstuassa.Poikaset, poikaset, joutukaa!Muille jos suikkaat kuin kyökkärille, niin oletpa vain hukassa,Halle ja, halle ja, halleluja!"
Gurkhit syöksyivät vasemmanpuoleisesta solasta kukkuloiden yli rykmentin hyökkäysmarssin soidessa. Mustat vuorenrinteet olivat täynnä viheriäisiä hämähäkkejä, kun soittajat virittivät riemuiten:
"Aamusella! Puhtehella päivän kirkkahan!Kun Gabriel torveansa soittaa puhtehella!"
Gurkhien ensimäinen komppania kompasteli irtonaisissa kivissä. Eturivit seisahtuivat hetkeksi tarkastellakseen laaksoa ja sitoakseen tiukempaan kengännauhojaan. Heidän huuliltaan lähti vieno tyytyväisyyden huoahdus pitkin rivistöä, ja oli kuin maisema olisi hymyillyt, sillä tuolla alhaalla oli vihollinen, ja sitä kohdatakseen olivat gurkhit kiirehtineet. Siellä oli paljon vihollisia. Siellä saattoi olla hauska. Pienikasvuiset miehet tarttuivat kovemminkukriis'iinja vakoilivat odottavaisina upseerejaan, kuten metsäkoira vahtii ja odottaa, kunnes kivi heitetään sen haettavaksi. Gurkhien alue vietti vähitellen laaksoon päin, ja heillä oli oivallinen näköala kaiken ylitse mitä tapahtui. He istuutuivat kiville odottamaan, sillä heidän upseerinsa eivät aikoneet kuluttaa voimia mennäkseen torjumaan ghazien hyökkäystä viidensadan askeleen päähän. Antaa valkoisten hoitaa itsensä.
"Hi! Yi!" huudahti subadar-majuri hikoillen äärettömästi. "Saakelin hassuja nuo, kun seisovat rivit suljettuina. Nyt ei ole aika sulkea rivejä, nyt on yhteislaukausten vuoro. Äh!"
Hämmästyksissään, mielenkiinnolla ja halveksien katselivat gurkhit "Fore and Aft'in" peräytymistä, jaellen heille runsaassa määrässä kirouksia ja neuvoja.
"Ne juoksevat! Valkoihoiset juoksevat! Eversti sahib, emmekö mekin saisi vähän pöhäistä?" murahti Runbir Thappa, senior-jemadaari.
Mutta eversti ei ollut kuulevinaankaan. "Antaa juukelien saada hiukan", sanoi hän äkeissään. "Se on niille kohtuullista. Hetken kuluttua ne kai saadaan kääntymään takaisin." Hän katseli kenttää kiikarillaan ja huomasi upseerin miekan kimaltelevan.
"Nehän lyövät miekkansa lappeella — saakelin arvannostajat! Miten ghazit niitä kurittavat!" sanoi hän.
"Fore and Aft" veti paetessaan upseerit mukaansa. Vuorisolan ahtauden vuoksi täytyi joukkion yhtyä suljetuiksi riveiksi, ja takarivit ampuivat jonkunlaisen epävarman yhteislaukauksen. Ghazit vetäytyivät takaisin, sillä he eivät olleet varmoja, ettei vuorisolassa ollut reservijoukkoja kätkössä. Sitäpaitsi ei ollut koskaan viisasta ajaa valkoihoisia kovin kauan. He kääntyivät takaisin kuin sudet piilopaikkoihinsa, tyytyväisinä teurastukseensa ja pysähtyen ainoastaan viimeistääkseen haavoitettuja.
Neljännespeninkulman oli "Fore and Aft" peräytynyt ja nyt, vuorisolaan sullottuna, vapisi vammoistaan, raadeltuna ja pelon masentamana, kun upseerit, raivoissaan sotamiesten uppiniskaisuudesta, pieksivät heitä miekkansa päällä ja terällä.
"Takaisin! Takaisin, sen konnat — senkin akat! Oikealle — komppanian rivistöön, pian — koirat!" kirkui eversti, ja alemmat upseerit kiroilivat ääneen. Mutta rykmentti halusi päästä — päästä vaikka mihin noiden armottomien puukkojen tienoilta. Se horjui milloin sinne, milloin tänne, huutaen ja parkuen, mutta gurkhit oikealta sivustalta ampuivat laukauksen toisensa jälkeen kaukana oleviin ghazeihin päin, jotka palasivat omien joukkojensa luo.
Vaikka "Fore and Aft'in" soittokuntaa varjeli tulelta kallionkieleke, jonka juurelle se oli asettunut, lähti se kuitenkin ensi hyökkäyksen aikana pakoon. Jakin ja Lew olisivat myös paenneet, mutta heidän lyhyet säärensä jättivät heidät viisikymmentä kyynärää jäljemmäksi muita, ja samaan aikaan, kun soittokunta sekaantui rykmenttiin, he huomasivat kauhukseen, että heidän piti yksin puolustautua paraimpansa mukaan.
"Mennään takaisin tuonne kalliolle", huusi Jakin. "Sieltä eivät näe meitä."
Ja he saapuivat jälleen paikalle, jossa soittokunnan soittokoneet olivat sikin sokin; heidän sydämensä löi pakahtuakseen.
"Tämä vasta on meiltä kaunista", sanoi Jakin, heittäytyen pitkäkseen maahan. "Saakelin kaunista brittiläiseltä jalkaväeltä! Nuo saatanat! Ne jättivät meidät kahden! Mitäs nyt?"
Lew sai käsiinsä jäljelle jätetyn vesipullon, joka tietysti oli täynnä ravintolan rommia, ja joi, että oli läkähtyä.
"Juo", sanoi hän lyhyesti. "Parin kolmen minuutin päästä ne palaavat, saat nähdä."
Jakin joi, mutta rykmenttiä ei näkynyt eikä kuulunut. He saattoivat kuulla epäselvää melua pakopuolelta laaksoa, nähden kuinka miehet kääntyivät takaisin ja kiirehtivät askeleitaan, gurkhien heitä ampuessa.
"Me ainoat olemme jäljellä koko soittokunnasta, ja meidät ne lopettavat niin varmaan kuin tässä makaan", sanoi Jakin.
"Minä tahdon kuolla sankarina", sanoi Lew leveällä äänellä, koettaen pientä rumpalimiekkaansa. Rommi oli noussut hänen päähänsä kuten Jakininkin.
"Seis! Minä tiedän jotain parempaa kuin tappeleminen", sanoi Jakin, jonka päähän pisti viisas ja nopea ajatus, rommin vaikutuksesta. "Puhalletaan noille saakelin huonoille takaisinpaluusoitto. Pataanin vietävät ovat jo kaukana. Tule, Lew! Ei se tee mitään. Ota sinä huilu ja anna minulle rumpu. Vanha marssi, ja minkä keuhkosi kestävät! Tuolla näkyy muutamia meikäläisiä palaavan takaisin! Nouse ylös, juopunut kuhnus. Oikealle — mars!"
Hän pani rumpalihihnan olkapäilleen, pisti huilun Lewin käteen, ja molemmat pojat marssivat kallioisesta piilopaikastaan aukealle kentälle, virittäen tavattoman epäpuhtaasti "Brittiläisten krenatöörien" ensi sävelet.
Lewin sanojen mukaan oli muutamia "Fore and Aft'eja" verkalleen ja häpeissään kääntynyt takaisin lyöntien ja haukkumisten pakottamina; heidän punaiset nuttunsa loistivat kaukaa laakson toisesta päästä, ja heidän takanaan aaltoilivat pistimet. Mutta näiden runneltujen rivien ja vihollisen rivien välillä, jotka afgaanien epäilevään tapaan pelkäsivät äkillisen peräytymisen merkitsevän viekkautta ja sentähden jättivät etenemättä, oli puolen peninkulman laajuinen aukea, jota kaatuneet vain kirjailivat.
Sävel nousi täyteen vauhtiin, pojat liikkuivat rinnatusten, ja Jakin löi rumpua minkä jaksoi. Yksi ainoa huilu kuului kovin ohuelta ja säälittävän kimakalta, mutta ääni kantoi kauas, aina gurkheille saakka.
"Tulkaapas vain, sen koirat", mutisi Jakin itsekseen. "Pitääkö meidän tässä iankaiken soittaa?"
Lew tähysteli suoraan eteensä ja kulki jäykempänä kuin koskaan ennen paraatissakaan.
Ja pahasti pilkaten kaukana olevaa joukkiota piipatti ja rämisi vanha rintamajoukon nuotti:
"Toisist' on Alexander,toisista Herkules,ja Hektor ja Lysandersuuressa mainehess'!"
Kaukaa kuului gurkhien kättenpaukutus, ja loitolla huusivat vuoristolaiset, mutta ei laukaustakaan ammuttu brittiläisten eikä afgaanien puolelta. Nuo pienet punaiset pilkut liikkuvat eteenpäin aivan yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa.
"Mut' nimelle ei vertaaole maissa mainehentuon tur-rum-rum-pum-tur-rumkrenatöörin brittien!"
"Fore and Aft'in" miehiä alkoi kokoontua yhä tiheämpään kentälle johtavan aukon edustalle. Vuorella ollut kenraali oli vallan sanatonna pelkästä raivosta. Vihollinen vaan ei liikahtanut. Päivä paistoi korkealla katsellen poikasia.
"Luoteja eivät nähneetnuo vanhat urohot,ei tieneet ruudin voimaa,"
"Nyt ne tulevat!" sanoi Jakin. "Jatka, jatka, Lew!"
"mi kaataa kontiot!"
"Fore and Aft" hyökkäsi ulos solasta. Mitä upseerit silloin olivat sanoneet miehilleen saadessaan heidät häpeämään ja nöyrtymään, ei koskaan ole tullut ilmi; sillä upseerit enemmän kuin sotamiehetkään eivät siitä puhuneet.
"Ne tulevat uudestaan!" huusi eräs afgaanien pappi. "Älkää tappako poikia! Ottakaa heidät elävinä, niin käännytämme heidät omaan uskoomme."
Mutta ensi laukaus oli ammuttu, ja Lew kaatui kasvoilleen. Jakin seisoi vielä hetkisen, pyörähti ympäri ja vaipui maahan, kun "Fore and Aft" marssi esille upseerien kiroillessa häpeän ja nöyryytyksen tunne sydämessään.
Ainakin puolet miehistä olivat nähneet poikien kaatuvan, mutta eivät räpäyttäneet silmääkään. Eivätkä he virkkaneet niin sanaa. He kiirehtivät suoraan yli avoimen kentän ampumatta ollenkaan.
"Tämä", sanoi gurkhien eversti hiljaa, "on oikeaa hyökkäystä, noin se onkin tehtävä. Joutukaa, poikani."
"Ulu-lu-lu-lu!" huusivat gurkhit ja ryntäsivät alas kukriis-aseitten — noiden hirvittävien gurkhilaispuukkojen iloisesti kalahdellessa.
Oikealta puolelta ei tehty hyökkäystä. Ylänköläiset, hurskaasti antaen sielunsa Jumalan haltuun (sillä kuolleelle ihmiselle on yhdentekevää, onko hän ammuttu rajasodassa vai Waterloossa), hajaantuivat ketjuun ja ampuivat tapansa mukaan, se on ilman seisausta ja ilman kiihkoa, sillä aikaa kuin rihlakanuunat, jotka vihdoinkin olivat lakanneet ampumasta ylempänä mainittua kaiveluttavaa röykkiötä, kiidättivät kuulan toisensa jälkeen vuorella häilyvän lipun ympärille kokoontuneeseen parveen.
"Lähteä ryntäämään on onneton välttämättömyys", tuumaili ylänköläisten oikeanpuoleisen komppanian lipunkantaja.
"Se panee aina miehet kiroilemaan, mutta luulen, että täytyy rynnätä, jos nuo mustat saatanat vielä jäävät paikoilleen. Stewart, mies, ammuthan aurinkoa vasten naamaa, se ei suinkaan ole milläänkään hallituksen ampumavaroista. Ainakin jalkaa alemmaksi ja paljon verkempään! Mitä englantilaiset hommaavat? Kovin hiljaista näkyy keskustassa olevan. Pakenevatko ne taaskin?"
Englantilaiset eivät paenneet. He hakkasivat ja pistelivät ja tappelivat, sillä vaikka valkoihoinen harvoin on lammasturkkiin tahi paksuun nuttuun puetun afgaanin veroinen mitä kestävyyteen tulee, kykenee hän kuitenkin saamaan paljon aikaan molemmista pyssyn päistä, kun monta valkoihoista tunkee takaapäin ja sydämessä on erityinen kostoninto. "Fore and Aft" jätti ampumisen siksi, kunnes kuula saattoi tunkea viiden tahi kuuden miehen läpi, ja afgaanien eturivit alkoivat horjua yhteislaukauksista. Sitten he valitsivat miehensä ja masensivat ne kokonaan huutaen, kallistellen, nahkavöitten naristessa jännitettyä ruumista vastaan, ja saivat ensi kerran nähdä, ettei ahdistettu afgaani ole likimainkaan niin pelottava kuin päällekarkaava. Sen asian vanhat sotilaat kyllä olisivat tienneet heille kertoa.
Mutta vanhoja sotilaita ei heidän riveissään ollut.
Gurkhien teräs piti leikissä pahinta ääntä — oli kuin olisi hakannut lihaa pölkyn päässä — heidän oli käsketty ottaa kukriis mukaansa, jota he käyttivät kernaammin kuin pistintä; ja he tiesivät hyvin, kuinka afgaanit vihasivat puolikuun muotoista puukon terää.
Kun afgaanit horjuivat, alkoivat viheriät liput vuorilla liikkua, rohkaistakseen heitä viimeiseen yritykseen. Mutta se ei ollut viisaasti tehty. Oikeanpuoliseen solaan sijoitetut keihäsmiehet olivat käyneet levottomiksi ja lähettäneet kolmeen kertaan ainoan upseerinsa tiedustelemaan asiain kehittymistä. Kolmannella kerralla hän palasi kuulan haava polvessa, kiroillen tavattomasti hindustaniksi, ja selitti, että kaikki on hyvin. Silloin eskadroona kiersi ylänköläisten oikeanpuolitse, keihäslippujen ilkeästi tuulessa vinkuessa, ja hyökkäsi jäännöksen kimppuun juuri silloin, kun sen sotasääntöjen mukaan olisi pitänyt odottaa, kunnes vihollinen näyttäisi vielä varmempia horjumisen merkkejä.
Mutta se oli oivallinen ja hyvin toimitettu hyökkäys, ja se päättyi siten, että ratsuväki havaitsi joutuneensa sen solan suulle, josta afgaani oli aikonut peräytyä; ja aukon kautta, jonka keihäät olivat aikaansaaneet, hyökkäsi nyt kaksi ylänköläis-komppaniaa, jota kenraali ei ollut ajatellutkaan. Uusi käänne oli erinomainen. Se leikkasi vihollisen asemaltaan, aivan kuin sieni irroitetaan kalliosta, ja saarti hänet tulen keskeen tuolle armottomalle kentälle. Ja kuten kylpijä kuljettaa pesusientä kylpyammeessa, samoin ajettiin afgaaneja, kunnes he jakautuivat pieniin osastoihin, joita oli paljon vaikeampi pidellä kuin suurta joukkoa.
"Kas vain!" virkkoi kenraali. "Kaikki on käynyt suunnitelmani mukaan.Nyt olemme irroittaneet ne asemiltaan ja nyt lyömme ne pirstaleiksi."
Kenraali ei ollut uskaltanut toivoakaan muuta kuin suoranaista iskemistä, nojautuen käytettävänä olevan voiman suuruuteen; mutta miehille, jotka kestävät tahi kaatuvat samoine erehdyksineen kuin vastustajansa, on annettava anteeksi, jos he voivat muuttaa sattuman tarkoitukseksi. Lahtaaminen kävi edelleen oivallisesti. Afgaanit alkoivat paeta — paeta kuin ahdistetut sudet, jotka murahtaen puraisevat yli olkansa. Punaiset keihäät laskeutuivat aina kaksittain ja kolmittain, ja keihään varsi kirposi huudolla ilmaan, kuten masto katkee myrskyisellä merellä, sotamiesten ratsastaessa eteenpäin ja vetäessä kärjet luokseen. Keihäsmiehet pysyttelivät saaliinsa ja jyrkkien kallioiden välissä, sillä jokainen joka saattoi koetti päästä tästä kuoleman laaksosta. Ylänköläiset antoivat pakolaisten juosta kaksisataa kyynärää ja löivät heidät sitten kokonaan huutaen ja mylvien ennenkuin he olivat päässeet vuorien suojaan. Gurkhit seurasivat samaa esimerkkiä; mutta "Fore and Aft" tappoi omalla tavallaan, sillä he olivat ahdistaneet suuren joukon pistimiensä ja kallionseinämän väliin, ja pyssyjen tuli poltti paksut nutut.
"Me emme saa kiinni heitä kaikkia, kapteeni sahib", läähätti eräs keihäsväestön ressaidar. "Koettakaamme karbiineilla. Keihäs menettelee kyllä, mutta se vie aikaa."
He koettivat karbiineilla, ja vihollinen alkoi hävitä — pakeni sadoittain vuorille, kun oli enää parisenkymmentä kuulaa, millä heitä pidättää. Vuorilla olevat rihlakanuunat heittivät ampumisen — ampumavarat olivat lopussa — ja kenraali noitui, sillä pyssyjen tuli ei saanut pakenemista ehkäistyksi. Jo hyvän aikaa ennen viimeisten yhteislaukausten lakkaamista näkyi kantajia hoivaamassa haavoittuneita. Taistelu oli päättynyt, ja jos uusia voimia olisi ollut, ei afgaaneista olisi ollut ainoatakaan maan päällä. Näin ollen oli afgaaneja kaatunut sadoittain, eikä missään ollut ruumiita niin paljon kuin "Fore and Aft'in" liikkumilla.
Mutta rykmentti ei yhtynyt ylänköläisten hurraahuutoihin eikä se ryhtynyt gurkhien omituiseen tanssiin ruumiiden ympärillä. Katselivat vain alta kulmien everstiinsä, nojaten pyssyänsä vasten ja läähättäen.
"Menkää takaisin leiriin! Ettekö ole jo yhdeksi päiväksi kyllin häväisseet itseänne! Menkää hoitamaan haavoitettuja. Siinä on teille kylliksi", sanoi eversti. Kuitenkin oli "Fore and Aft" viimeisen tunnin kuluessa tehnyt minkä kuolevainen päällikkö saattoi vaatia. He olivat kärsineet suuria vaurioita, sillä he eivät tietäneet kuinka heidän oikein tuli menetellä, mutta he olivat käyttäytyneet mainiosti, ja siinä heidän palkintonsa.
Muuan nuori ja virkeä lipunkantaja, joka oli alkanut kuvitella olevansa sankari, ojensi vesileilinsä eräälle ylänköläiselle, jonka kieli oli aivan mustana janosta. "Minä en juo konnien kanssa yhdestä", vastasi nuorukainen käheästi ja kääntyen erään gurkhin puoleen kysyi: "Hyvä Johnny! Juomavettä onko?" Gurkhi myhähti ja ojensi pullonsa. "Fore and Aft" ei hiiskunut sanaakaan.
He palasivat leiriin, kun taistelukenttä oli hiukan puhdistettu ja siivottu, ja kenraali, joka hengessä näki olevansa kolmen kuukauden päästä aateloitu, oli ainoa olento, joka heitä kiitteli. Eversti oli vallan masentunut ja upseerit vihoissaan ja synkällä mielellä.
"No mutta", sanoi kenraali, "nehän ovat vasta-alkavia, eikä ollut niin kummallista, että ne joutuivat hiukan epäjärjestykseen ja vetäytyivät takaisin".
"Voi sun pyhä Pirketta!" virkahti eräs nuorempi upseeri. "Vetäytyä takaisin epäjärjestyksessä! Sehän oli kiireintä pakenemista."
"Mutta nehän tulivat takaisin, kuten tiedämme", hyvitteli kenraali, everstin tuhkanharmaat kasvot vastassaan, "ja tekivät sen minkä koskaan saattoi toivoa. Käyttäytyivät erittäin kauniisti. Minä katselin niitä. Ei siitä maksa pahoitella, eversti. Niinkuin eräs saksalainen kenraali lausui miehistään, heitä piti ensin vähän karaista, siinä kaikki." Itsekseen hän ajatteli: "Nyt ne ovat verissään, voin antaa heille tärkeämpääkin tointa. On hyväkin, että ovat saaneet hiukan mitä saivat. Se opettaa heitä enemmän kuin puolen tusinaa pyssykahakoita, oppivat — myöhemmin — olemaan yksin ja puremaan. Eversti parkaa vain käy sääliksi."
Koko iltapäivän tuikki ja loisti heliografi kalliolla, lähettääkseen hyvän sanoman eräälle vuorelle neljänkymmenen peninkulman päähän. Ja illalla saapui tomuinen, hiostunut, helläjalkainen ja eksynyt sanomalehden kirjeenvaihtaja, joka oli ollut mukana erään kylärähjän polttamisessa ja lukenut sanoman jo kaukana, noituen kohtaloaan.
"Antakaa nyt kuitenkin yksityisseikat — niin tarkoin kuin suinkin, olkaa hyvä. Ensi kertaa tulen näin myöhään tämän retken aikana", sanoi kirjeenvaihtaja kenraalille; ja kenraali mitä kernaimmin kertoi, kuinka ahdistettu armeija oli lyöty ja hävitetty, josta oli kiittäminen kenraalin urhoollisuutta, sotataitoa, viisautta ja neuvokkuutta.
Mutta jotkut kertovat, ja niiden joukossa gurkhit, jotka olivat katselleet vuorilta, että voitto saatiin Jakinin ja Lewin ansiosta, joiden ruumiit kannettiin juuri paraiksi, kun piti täyttää kahta aukkoa kaatuneille kaivetun yhteisen haudan toisessa päässä, Jagai-vuoren juurella.
Hänen oma aviovaimonsa.
Shakespeare kertoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle tallaa liian raskaasti. Varminta on, ettei rupea ollenkaan polkemaan toukkia — ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia, jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla on mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan kasvoissa ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän tuli toiseen shikarrien jääkärirykmenttiin. Shikarrien rykmentti on ylpeätä väkeä, ja täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa — pitää osata soittaa banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa, taikka näytellä — ollakseen heille mieliksi.
Toukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä ja työnsi lastuja irti portinpatsaista kärryillään. Tämäkin kävi yksitoikkoiseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän repi rikki biljardikankaan, oleskeli paljon yksikseen ja kirjoitti mammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta oli paheita, joita shikarrit eivät hyväksyneet ja jotka he päättivät poistaa. Jokainen tietää, kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat nuorempia eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä eikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se on harmillista. Oli kerran mies — mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.
Shikarris-jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon, ja hän kärsi kaikki valittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän punastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen ja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä edelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei tarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikein ymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauan saanut odottaa omaa komppaniaa, ja tuommoinen seikka saattaa aina miehen katkeraksi. Paitsi sitä hän oli rakastunut, ja se teki asian vielä pahemmaksi.
Eräänä päivänä, kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei ollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli tuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja nyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan ja sanoi tyynellä naisellisella äänellään: — "Se oli aika hyvä kuje; mutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan sittenkuin sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka sinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten, kun sinä olet kuolleena ja haudattuna." Toukka ei ollut ollenkaan suutuksissaan, ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin luutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen suuntaan ja sanoi: "Asia on sovittu, lapsukainen." Toukka pyysi upseereja todistamaan, että veto oli lyöty, ja jatkoi sitten lempeästi hymyillen erään kirjan lukemista.
Kaksi kuukautta kului, ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa, joka rupesi hiukan kiemurtelemaan, kun kuuma aika oli lähestymässä. Minä jo mainitsin, että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta tässä asiassa oli se, että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan luutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui ja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat upseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämä kaksi rakastavaista kuitenkin menivät kihloihin.
Vanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan, kun samaan aikaan sai sekä oman komppanian että tytön, että unohti kiusata Toukkaa. Morsian oli sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä vähän rahaakin. Hänestä ei muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.
Eräänä iltana, juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo, paitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli lakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja kapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on vallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa erinomaisia ominaisuuksia, ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa miestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahinaa pimeässä ja väsynyt, heikko ääni lausui:
"Missä minun mieheni on?"
Minä en ollenkaan tahdo saattaa shikarris-rykmentin moraalia epäluulon alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti ylös ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa. Ehkä he pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta. Hän selitti sen jälestäpäin.
Sitten ääni huudahti: — "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin ja ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän tiedämme lähimmäisemme elämästä — joka muutoin ei muita koskekaan — ettemme ollenkaan hämmästy, kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin se oli anteeksi annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölyisissä kengissään ja harmaa matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hiukset mustat ja silmät suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikein kävi sääliksi. Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen, että hän ei jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan kirjeet olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman kultansa oma aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle milloinkaan anteeksi? Tämä ei ollut oikein naisten tapaan sanottu. Se oli liian suoraan menemistä asiaan.
Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat silmäkulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä kukaan virkkanut sanaakaan.
Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta hän änkytti kuitenkin: — "Se on helvetin vale! Minulla ei eläissäni ole ollut vaimoa!" — "Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule klubihuoneeseen. Meidän täytyy saada tämä selville." Ja hän huokasi itsekseen, sillä hän oli tottunut luottamaan shikarreihinsa.
Me menimme etuhuoneeseen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me näimme, kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme, väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille, kuinka vanhin luutnantti oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma-ajallaan kahdeksantoista kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme ja hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti vaaleni ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksimainittua mitä pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.
Minä en koskaan unohda, mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli silmät auki, ja me näimme, että he jo olivat lausuneet tuomionsa vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta. Yksi majureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten naista. Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin olisi katsellut näytelmää. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman luutnantin koira ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään kuin minulla olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen vanhimman luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet miestä hirtettävän, mutta vielä paljon hauskempaa. Viimein nainen sanoi, että vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty kirjaimet F.M. Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme arvelimme, että nythän asia oli vallan selvä. Mutta eräs poikamies-majureista sanoi hyvin kohteliaasti: — "Minä otaksun, että teidän vihkimätodistuksenne olisi kumminkin enemmän vakuuttava."
Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä ylenkatsoi majuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteetillisella äänellä: — "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni — minun laillisesti vihityn mieheni — lukea se ääneensä — jos hän uskaltaa!"
Katsojien keskuudessa syntyi suhinaa ja miehet vilkaisivat toisiinsa, kun vanhin luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti paperin. Me katsoa tuijotimme häneen arvellen, että jokohan nyt oli tulossa jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli kuiva, mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi häneltä helpotuksen huokaus ja hän huusi naiselle: — "Sinä peijakkaan veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta, ja paperiin oli kirjoitettu: — "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka, olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalla luutnantille ja että vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun 23:nnelta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."
Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneeseen ja se löysi hänet istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa, irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin, ja shikarrit pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein, että me muut, paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan noloissamme, kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan se on ihmisluonto. Toukan näyttelijäkyvystä ei ollut kuin yksi ajatus. Se oli niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla. Kun useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen selville, miksei hän ennen ollut kertonut näyttelijänerostaan, sanoi hän tyynesti: "Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli kotona tapana näytellä sisareni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen kanssa näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä iltana. Muutoin minusta se ei ollut oikein sopivaa pilaa. Sillä se olisi voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä tulen kanssa, ei pilallakaan.
Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teatteriseuran johtajaksi, ja kun vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti, lahjoitti Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli hyvä Toukka, shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä oli, että hänet ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on asemalla kaksi "vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna matkustavaisten päät pyörälle.
Wee Willie Winkie.
Hänen nimensä oli oikeastaan Percival William Williams, mutta hän löysi kerran tuon toisen nimen eräästä lastenkirjasta ja se oli hänen oikean ristimänimensä loppu. Hänen äitinsäayah(naispalvelija) sanoi häntä Willie-Babaksi, mutta koska Willie ei milloinkaan välittänyt hitustakaan siitä, mitä tämäayahsanoi, niinayahinviisaus ei muuttanut asiata.
Hänen isänsä oli eversti 195:nnessä rykmentissä, ja heti kun Wee Willie Winkie oli ennättänyt kyllin vanhaksi ymmärtääkseen sotilaskomentoa, niin eversti Williams asetti hänet sellaisen komennon alaiseksi. Tätä poikaa ei voitu millään muulla lailla hallita. Kun hän oli ollut siivosti koko viikon, hän sai palkinnon hyvästä käytöksestä; ja kun hän oli paha poika, otettiin hyväkäytösmerkki häneltä pois. Tavallisesti hän oli pahana poikana, sillä Intiassa on pienille kuusivuotiaille niin kovin paljon tilaisuuksia vallattomuuksiin.
Lapset eivät tavallisesti suvaitse tuttavallisuuksia vierailta, ja Wee Willie Winkie oli hyvin tarkka lapsi siinä suhteessa. Kerran hän suostui tekemään tuttavuutta ja suvaitsi armollisesti jättää kaikki ujostelemiset. Hän mieltyi ensi näkemältä luutnantti Brandikseen 195:nnestä rykmentistä. Wee Willie Winkie astui varmana sisään kantaen hyväkäytösmerkkiä, jonka hän oli saanut, kun malttoi olla ajamatta kanoja ympäri pihaa. Hän katseli vakavasti Brandista ainakin kymmenen minuuttia ja lausui sitten mielipiteensä hänestä.
"Minä pidän sinusta", sanoi hän hitaasti vetäen tuolinsa lähemmäksiBrandista. "Minä pidän sinusta. Minä annan sinulle nimeksi Liinakkosinun tukkasi tähden. Ethän sinä pahastu, kun minä aion sanoa sinuaLiinakoksi? Se on näetkös sinun tukkasi tähden, ymmälläthän."
Tämä oli juuri omituisimpia Wee Willie Winkien omituisuuksia. Hänellä oli tapana katsella vierasta vähän aikaa ja sitten hän aivan odottamatta ja selittämättä antoi hänelle nimen. Ja se nimi pysyi. Ei mikään sotilaskuri saanut Wee Willie Winkietä luopumaan tästä tavastaan. Hän kadotti hyväkäytösmerkkinsä, kun hän sanoi komisaarion rouvaa Pobsiksi; mutta eivät mitkään everstin ponnistukset saaneet asemalaisia jättämään tätä liikanimeä ja Mrs Collen sai olla Mrs "Pobs" koko ajan kun hän asui asemalla. Ja niin Brandis sai nimekseen "Liinakko", ja rykmentin kunnioitus kohosi siitä syystä häntä kohtaan.
Jos Wee Willie Winkie erityisesti suosi jotakuta henkilöä, niin tuota onnellista silloin kadehtivat sekä upseeristo että sotamiehet. Ja heidän kadehtimiseensa ei ollut syynä mikään ulkonainen omanvoiton pyynti. "Everstin poikaa" ihailtiin kokonaan hänen omien hyvien ominaisuuksiensa tähden. Ja Wee Willie Winkie ei kuitenkaan ollut ollenkaan viehättävä. Hänen kasvonsa olivat aina pisamissa, jalat aina naarmuja täynnä, ja vaikka hänen äitinsä melkein kyynelsilmin sitä koetti vastustaa, oli hän kärttänyt kunnes sai pitkät keltaiset kiharansa leikatuiksi lyhyeksi sotilastapaan. "Minä tahdon tukkani samanlaiseksi kuin kelsantti Tummilinkin", sanoi Wee Willie Winkie, ja kun kerran isä suostui, niin tämä uhri toimitettiin.
Kolme viikkoa sen jälkeen kuin hänen nuori sydämensä oli ihastunut luutnantti Brandikseen — jota tästälähin sanomme lyhyyden vuoksi Liinakoksi — Wee Willie Winkie tuli tietämään kummallisia asioita, jotka olivat vallan ulkopuolella hänen käsityspiiriänsä.
Liinakko palkitsi hänen suosionsa vastarakkaudella. Liinakko oli antanut hänen viisi hurmaavan ihanaa minuuttia kantaa hänen omaa raskasta miekkaansa, joka oli juuri yhtä pitkä kuin Wee Willie Winkie. Liinakko oli luvannut hänelle koiranpenikan ja Liinakko oli sallinut hänen katsella tuota ihmeellistä komentoa, kun Liinakon partaa ajettiin. Ja tämän kaiken lisäksi Liinakko oli sanonut, että hänkin, Wee Willie Winkie, kerran kohoaisi tuonlaisen kiiltävän veitsilaatikon, hopeaisen saippuarasian ja hopeapäisen "sylkiharjan" (kuten Wee Willie Winkie sitä nimitti) omistajaksi. Paitsi hänen isäänsä, jolla oli valta antaa ja ottaa hyväkäytösmerkki aivan mielensä mukaan, ei varmaan ollut ainoatakaan miestä puoleksikaan niin viisasta, väkevää ja urhoollista kuin Liinakko, jonka rinnassa Afganistanin ja Egyptin mitalit kiilsivät. Minkätähden sitten Liinakko oli niin miehuuttoman pehmeä, että meni suutelemaan — oikein hurjasti suutelemaan — "suurta tyttöä", Miss Allardyceä? Aamulla ratsastaessaan Wee Willie Winkie oli nähnyt Liinakon tekevän niin, ja ollen näet gentlemanni oli hän heti kääntynyt ympäri ja ratsastanut tallirengin luo, ettei tallirengin pitänyt nähdä.
Tavallisissa olosuhteissa olisi hän heti kertonut koko jutun isälleen, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli semmoinen seikka, josta ensin oli puhuttava Liinakon kanssa.
"Liinakko", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle aikaisin eräänä aamuna — "minun täytyy tavata sinut, Liinakko!"
"Tule sisään, nuori herra", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä aamiaista koirineen. "Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?"
Wee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen päivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.
"Minä en ole tehnyt mitään pahaa", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja koettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä kuuman paraadin jälkeen.
Hän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin, ja silmät vilkkuivat kupin laidan yläpuolella, kun hän kysyi: — "Minä sen sanon, Liinakko, onko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?"
"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit suudella?"
"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua, ellen minä estä häntä.Jollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuliAllaldycen isoa tyttöä eilisaamuna kanavan luona?"
Liinakon sydän sykähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet kaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa. Oli olemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuri Allardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan ennenkuin ensi kuussa, ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian paljon.
"Minä näin sinut", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. "Mutta tallilenki ei nähnyt. Minä huusin hänelle, Hut ja o."
"No, että sinulla nyt sentään oli sen verran järkeä, sinä pikku elävä", huusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään, puoleksi harmissaan. "Ja kuinkahan monelle jo olet kertonut siitä?"
"En kellekään. Ethän sinäkään keltonut, kun minä koetin latsastaa puhvelilla ja kun minun latsuhevoseni lampaantui; ja minä ajattelin, että sinä et tahtoisi että minä keltoisin."
"Winkie", huudahti Liinakko innokkaasti, pudistaen pikku kättä, "sinä olet paras poika maailmassa. Kuuleppas nyt, sinä et voi ymmärtää kaikkia näitä asioita. Jonakin päivänä — kuinka kummassa minä selitän tämän sinulle! — minä aion naida Miss Allardycen, ja sitten hänestä tulee Mrs Liinakko, kuten sinä sanoisit. Jos sinun nuoren järkesi kannalta tuntuu niin sopimattomalta suudella isoja tyttöjä, niin mene vaan ja kerro siitä isällesi."
"Kuinka sinun silloin käy?" kysyi Wee Willie Winkie, joka oli varmasti vakuutettu siitä, että isänsä oli kaikkivaltias.
"Minulle tulee siitä harmia", sanoi Liinakko koettaen viimeisenä keinonaan luoda rukoilevan katseen olosuhteiden määrääjään.
"No sitten minä en kello", sanoi Wee Willie Winkie urhoollisesti. "Mutta minun isäni sanoo, että on miehuutonta aina suudella, ja minä en luullut, että sinä tekisit niin, Liinakko?"
"En minä suutelekaan aina, sinä veitikka. Silloin tällöin vain, ja kun sinä kasvat suureksi, niin teet samalla lailla. Sinun isäsi tarkoitti vain, ettei se sovellu pikku pojille."
"Ahaa!" sanoi Wee Willie Winkie, jolle asia nyt kävi vallan selväksi."Se on samalla lailla kuin sylkihaljankin laita?"
"Aivan", vastasi Liinakko vakavasti.
"Mutta minä luulen, etten minä milloinkaan viitsi suudella isoja tyttöjä enkä ketään, paitsi äitiä. Ja häntä minun täytyy suudella, ymmälläthän."
Nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Wee Willie Winkie vihdoinkin lopetti.
"Pidätkö sinä paljon siitä isosta tytöstä, Liinakko?"
"Hyvin paljon", sanoi Liinakko.
"Enemmän kuin Bellistä taikka Butcha-koilasta taikka minusta?"
"Vallan eri tavalla", sanoi Liinakko. "Jonkun ajan perästä Miss Allardyce on oleva minun omani, mutta sinä kasvat suureksi ja tulet komentamaan rykmenttiä ja — kaikenmoisia asioita. Se on vallan eri asia, näetkös."
"Hyvä", sanoi Wee Willie Winkie nousten ylös. "Koska sinä pidät siitä isosta tytöstä, niin minä en kello siitä kenellekään. Minun täytyy nyt mennä."
Liinakko nousi ja saattoi pikku vierastaan ovelle lausuen vielä: — "Sinä olet kaikkein paras pikku poika, Winkie. Minäpä kerron sinulle jotain. Kolmenkymmenen päivän perästä tästä lukien saat siitä kertoa, jos tahdot — ja kenelle vain tahdot."
Siten Brandiksen ja Miss Allardycen kihlauksen salassapysyminen riippui pienen lapsen lupauksesta. Liinakko, joka tunsi Wee Willie Winkien mielipiteet totuudesta, oli vallan levollinen, sillä hän tiesi, ettei poika riko lupaustaan. Wee Willie Winkie rupesi osoittamaan erityistä ja tavatonta huomiota Miss Allardyceä kohtaan ja hänellä oli tapana verkalleen ja miettivänä kiertää tuon hämmästyneen nuoren neidin ympäri, vakavasti tarkastaen häntä vilkuttamatta silmiään. Hän koetti saada selville, mistä syystä Liinakko oli suudellut häntä. Eihän hän ollut läheskään niin sievä kuin Willien äiti. Mutta toiselta kannalta nähden hän oli Liinakon omaisuus ja tuli kohta olemaan vallan hänen omansa. Siitä syystä Willie piti kohtuullisena, että hän kohteli tyttöä yhtä suurella kunnioituksella kuin itse Liinakon isoa miekkaa taikka kiiltävää pistolia.
Tieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus, teki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon ajalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati "leirivalkean" — kuten hän itse sitä nimitti — puutarhan pohjukkaan. Kuinka hän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin heinäsuovaan ja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton ja nopea oli rangaistus — hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun lisäksi vielä annettiin kolme päivää kotiarestia — ei saanut liikkua muualla kuin rakennuksessa ja verannalla — ja vielä päälle päätteeksi isäkään ei läsnäolollaan häntä ilahduttanut tällä ajalla.
Hän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa, ojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti sotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään lastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli iltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.
"Minä olen alestissa", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, "ja minä en saa puhua sinulle".
Hyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle — se ei ollut kielletty — ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.
"Minnekä sinä menet?" huusi Wee Willie Winkie.
"Joen poikki", vastasi Miss Allardyce ja ratsasti edelleen.
Tätä maakuntaa, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajoitti pohjoisessa virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina ikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki, ja hän oli saanut selville, että Liinakkokaan — tuo melkein kaikkivaltias Liinakko — ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella puolella. Wee Willie Winkielle oli kerran luettu suuresta sinikantisesta kirjasta kertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista — hyvin ihmeellinen kertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisiä vastaan, kunnes eräs Tuhkimo niminen henkilö ne voitti. Siitä saakka hän oli otaksunut, että joen takana noilla mustilla ja purppuranhohtavilla vuorilla asui peikkoja, ja totta oli, että jokainen sanoi siellä olevan pahoja ihmisiä. Hänen omassa kodissaankin peitettiin ikkunoiden alaosat vihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat ihmiset saisivat vapaasti katsella sisään, niin ne ampuisivat rauhallisiin asuinhuoneisiin ja mukaviin makuukammioihin. Varmaan virran takana, johon koko maailma päättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja heidän alueelleen oli majuri Allardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus, menemäisillään. Mitä Liinakko sanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle? Jos peikot ryöstäisivät hänet kuten ennen Tuhkimon kuninkaantyttären? Hän oli vaikka millä keinolla palautettava takaisin.
Talossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä ankaraa suuttumista ja sitten — karkasi arestistaan. Tämä oli vallan tavaton rikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä ja mustana puutarhan polulle hänen mennessään talliin ratsuansa pyytämään. Hänestä tuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko suuri maailma olisi seissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien tottelemattomuutta. Uninen tallirenki auttoi hänet satulaan, ja koska tämä yksi suuri rikos oli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi, sanoi Wee Willie Winkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi hevosen kapealle polulle, jossa se tuontuostakin polki kukkalavojen pehmeätä multaa.
Hevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka erotti hänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin ja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.
Mutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle juoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen halki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen ratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti kanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena ja yhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi afgaanien alueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän pitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen. Liinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt häntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne näyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.
Wee Willie Winkie oli tuskin ennättänyt noille vieraille vuorille, kun hän huomasi tytön ratsun astuvan harhaan ja kompastuvan pahasti. Miss Allardyce pääsi irti siitä, mutta hänen nilkkansa nyrjähti pahoin, niin ettei hän voinut seistä. Kun hän nyt näin oli näyttänyt uskallustaan, rupesi hän itkemään katkerasti ja hämmästyi samassa nähdessään valkoisen, avosilmäisen lapsen khaki-takissa melkein läkähtyneellä poniratsulla.
"Oletko sinä kovin pahasti loukkaantunut?" kirkui Wee Willie Winkie heti, päästyään pyssynkantaman päähän. "Sinun ei pitäisi olla täällä."
"En tiedä", sanoi Miss Allardyce surkeasti, eikä ollut huomaavinaan moitetta. "Hyvä Jumala, lapsi, mitä sinä täällä teet?"
"Sinä sanoit meneväsi villan poikki", läähätti Wee Willie Winkie hypäten alas poninsa selästä. "Eikä kukaan — ei Liinakkokaan — saa mennä villan yli, ja minä latsastin sinun pelässäsi niin kovasti, mutta sinä et seisahtunut ja nyt sinä olet loukannut itsesi ja Liinakko suuttuu minuun ja — minä olen kalannut alestistani! Minä olen kalannut alestistani!"
Tuleva 195:nnen rykmentin eversti istui maahan ja itkeä nyyhkytti.Huolimatta tuskasta nilkassaan oli tyttö liikutettu.
"Oletko sinä ratsastanut koko matkan kanttoonasta saakka, pikku mies?Minkätähden?"
"Sinähän olet Liinakon omaisuutta. Liinakko sanoi sen minulle!" valitti Wee Willie Winkie onnettomana. "Minä näin hänen suutelevan sinua; ja hän sanoi pitävänsä sinusta enemmän kuin Bellistä taikka Butcha-koilasta taikka minusta. Ja siitä syystä minä tulin. Sinun täytyy nyt nousta ylös ja tulla takaisin. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne. Tämä on paha paikka, ja minä olen kalannut alestistani."
"Minä en voi liikahtaa, Winkie", sanoi Miss Allardyce valittaen. "Minä olen loukannut jalkani. Mitä minun pitää tehdä?"
Hän oli purskahtamaisillaan itkuun, ja tuo rohkaisi Wee Willie Winkietä, jota oli kasvatettu pitämään kyyneleitä mitä suurimpana miehuuttomuuden merkkinä. Vaikka voihan sentään sallia miehenkin masentuvan, jos hän sattuu olemaan niin suuri syyllinen kuin Wee Willie Winkie.
"Winkie", sanoi Miss Allardyce, "kun sinä olet hiukan levähtänyt, niin ratsasta takaisin ja käske heitä lähettämään joku tänne minua noutamaan. Minuun koskee niin hirveästi."
Lapsi istui hiljaa hetkisen, ja Miss Allardyce sulki silmänsä; hän oli melkein pyörtyä tuskasta. Hän havahtui äkkiä siitä, että Wee Willie Winkie heitti ohjakset poninsa niskalle ja päästi sen irralleen, lyödä huimaisten sitä piiskallaan. Pieni eläin nelisti kanttoonaan päin.
"Voi Winkie! Mitä sinä teet?"
"Hst!" sanoi Wee Willie Winkie. "Tuolla tulee mies — se on noita pahoja miehiä. Minun täytyy jäädä sinun luoksesi. Isä sanoo, että miehen aina täytyy suojella tyttöjä. Jack juoksee nyt kotiin, ja sitten he tulevat tänne meitä hakemaan. Siitä syystä minä päästin sen menemään."
Ei ainoastaan yksi, vaan pari kolme miestä ilmestyi kallion särmän takaa, ja Wee Willie Winkien sydän alkoi sykähdellä, sillä juuri samalla lailla peikot olivat tulleet ryöstämään ja kiusaamaan Tuhkimon sielua. Tuolla lailla ne olivat leikkineet Tuhkimon puutarhassa, Wee Willie Winkie oli nähnyt kuvan siitä, ja tuolla lailla ne olivat peljästyttäneet kuninkaantyttären imettäjää. Hän kuuli, kuinka he puhelivat keskenään, ja ilokseen hän tunsi sekasikiö koiran Pushton, joka oli ollut eräällä nykyjään palveluksesta erotetulla tallirengillä hänen kotonaan. Miehet, jotka tuolla lailla puhuvat, eivät voi olla pahoja peikkoja. Ne ovat luultavasti vain alkuasukkaita.