Mutta kun kaikki pysyivät vaiti, silloin teki hän seikkaperäisesti selkoa menettelystään arkkipiispaan nähden, aina ensi hetkestä, kun kysymys herätettiin Jaakko herran erosta ja Kustaa Trollen valitsemisesta hänen seuraajakseen. "Muistan aivan hyvin", sanoi hän, "että eräänä päivänä syksyllä 1514, kun oleskelin Upsalassa, tuli tuomiorovasti Kristoffer luokseni tuoden arkkipiispa Jaakolta pyynnön, että kävisin hänen luonansa aterian jälkeen. Menin sitä ennen ja keskustelin hänen armonsa kanssa uutimien takana, kuten hän toivoi. Hän sanoi minulle silloin, että hän vanhuutensa tähden tahtoi erota piispanvirasta ja kysyi ketä pidin parhaimpana sijalle. Minä vastasin heti, etten tiennyt siihen ketään parempaa kuin hänen armonsa itsensä niin kauan kuin Jumala katsoi otolliseksi suoda hänelle elinpäiviä.
"Muutamia viikkoja myöhemmin tuli herra Erik Trolle Tukholmaan ja pyysi minua puoltamaan arkkipiispa Jaakolle ja tuomiokapitulille poikaansa arkkiteininvirkaan. Suostuin heti siihen, sillä tiesin, että Kustaa herra oli arkkipiispalle rakas ja tahdoin sitä paitsi mielelläni täyttää Erik herran toivomuksen. Mutta muutamia kuukausia sen jälkeen tuli tämä jalo herra uudestaan, mukanaan kirjoitus arkkipiispa Jaakolta, joka ilmoitti kapitulin kera päättäneensä valita herra Kustaa Trollen arkkipiispaksi.
"Tämä ei ollut tapahtunut yksissä neuvoin minun kanssani, mutta minä taivuin herrojen toivomukseen, jäsenkirjeluonnoksen, jonka arkkipiispa Jaakko laati pyhälle isälle, hyväksyin ja allekirjoitin minäkin hänen armonsa pyynnöstä ja siten valmistaakseni ilon herra Kustaa Trollelle!"
Kuului hyväksymisen surina kautta kokouksen, avoin, rehellinen selitys oli saavuttanut kaikkien tunnustuksen, jokainen ymmärsi, ettei tässä ollut mitään vilppiä.
Sen jälkeen teki valtionhoitaja selkoa Stäketin läänistä. "Ennenkuin kirjoitin Roomaan", sanoi hän, "oli arkkipiispa Jaakko luvannut minulle, ettei hän jättäisi Kustaa herran haltuun Upsalan tuomiokirkkoa, ei arkkipiispanistuinta eikä mitään muuta, ennenkuin tämä oli vannonut uskollisuutta Ruotsin kruunulle ja minulle. Kuinka tämä lupaus oli pidetty, sen tietää hänen armonsa paraiten ja sen voitte te kaikki todistaa.
"Olin tosin odottanut, että arkkipiispa Kustaa noudattaisi kutsukirjettäni ja saapuisi tänne meille kaikille vakuuttamaan uskollisuuttaan valtakuntaa kohtaan ja vannomaan neuvosvalansa, kuten laissa säädetään. Keitä hänen armollaan on neuvonantajina tai mitä hän tarkoittaa, sitä en tiedä. Mutta tämän kaiken tahdon kirjoittaa paperille, niin ettei kukaan voi väännellä sanojani, kuten äsken on tapahtunut teidän kaikkien kuullen. Jos joku tahtoo levittää minusta arvottomia huhuja tai sanoa, että olen toisin esiintynyt hänen armoonsa nähden, niin on avoin kirjeeni osoittava, että moiset syytökset ovat vääriä."
Nämä yksinkertaiset sanat tekivät syvän vaikutuksen sen saattoi huomata lausunnoista, joita annettiin.
"Hän ei syytä eikä tuomitse ketään!"
"Valtakunnan herrat ja miehet hän asettaa tuomariksi itsensä ja arkkipiispan ylitse."
"He eivät voi muuta kuin ottaa hänen asiansa omakseen."
"Jos he kieltäytyvät, on koko kansa tekevä sen."
"Kuinka arvokkaasti hän puhui!"
"Jalosti ja miehekkäästi, kuten valtionhoitajan tuleekin esiintyä."
"Piispaa on rangaistava."
"Tiehensä hän!"
"Tanskaan, sinne kuuluvat Trollet."
"Siksipä hän onkin Sten herran vihamies."
"Kiitos Stureille!"
"He ovat aina seisseet kansan puolella!"
"Siksipä kansa heitä rakastaakin."
Sten herran luo tunkeutui joukko talonpoikia hartaasti puristaen hänen kättään.
"Jumala siunatkoon!"
"Te olette meidän miehiämme!"
"Tartummeko miekkaan?"
"Kapula kiertämään!"
"Tulemme heti."
"Trollet ovat tanskalaisia!"
"Stäket on revittävä maahan!"
"Tahdomme kernaasti auttaa."
"Kiitos, rakkaat, uskolliset ystävät!" vastasi nuori valtionhoitaja. "Tiedän kyllä, ettette petä minua ettekä isänmaata, kun tulee tosi eteen."
Sten herran luottavainen esiintyminen oli herättänyt vastaavaa luottamusta, sentähden ei hän kohdannutkaan mitään vastarintaa. Arkkipiispan puoluelaiset vetäytyivät arastellen syrjään, ja kun Teljen kokous oli päättynyt ja herrat lähtivät omilleen, oli valtionhoitajalla useimmat heistä puolellaan.
Sten herra palasi Tukholmaan, hän kiitti Jumalaa saavuttamistaan voitoista ja toivoi, että voittaisi siten ilman miekaniskua kaikki vastustajansa; mitä vihollisiin tuli, tiesi hän kyllä, että sota ja vaino oli tulossa.
* * * * *
Esbjörnin tiedonannot olivat kuin sinettinä niille huhuille, joita yleensä oli liikkeessä; tämä uskollinen palvelija ei ollut vielä palannut kotiin, ja oli luultavaa, että hän teki parhaallaan tiedusteluja.
Valtaneuvoston kesken neuvoteltiin, mihin oli ryhdyttävä arkkipiispaa vastaan, mutta tällä oli neuvosten joukossa useita ystäviä, ja he yhtyivät siihen mielipiteeseen, että ankaroita toimenpiteitä oli viivytettävä niin kauan kuin mahdollista, ja Sten herra taipui toistaiseksi siihen.
Varhain eräänä aamuna herätti hänet rähjäinen olento, joka ilmoittamatta astui sisään.
"Esbjörn!" huudahti valtionhoitaja iloisesti.
"Älkää panko pahaksenne tomuista takkiani, herra, olen tehnyt nopean matkan."
"Mistä?"
"Nyköpingistä!"
"Silloin mahtavat olla lepakot liikkeellä!"
"Oletteko kerrotuttanut Kaarinalla noiden hänellä olleiden kirjeiden sisällön?"
"Olen kyllä!"
"Sitten tunnette koko jutun."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Olen oleskellut linnassa lähemmäs kaksi viikkoa."
"Tuntematonna?"
"Tuntematonna ja näkymätönnä; se on muuttunut ammatikseni."
"Ja olet keksinyt…?"
"Sillaikaa kuin Teljessä pidettiin kokousta, oli herra Sten Kristerinpojan luona Kristian kuninkaan kirjuri, hän laati koko suunnitelman ja Pernilla rouva kuunteli ja pisti tuontuostakin sanansa väliin."
"Eikö siellä ollut muita ketään."
"Kyllä, herra Pietari Turenpoika."
"Eikö hän ottanut osaa neuvotteluihin?"
"Hän vastaili ainoastaan Pernilla rouvan kysymyksiin, joko pudistaen päätänsä tai hyväksyvällä katseella. Monta sanaa ei hän vaihtanut."
"Tiedätkö, milloin suunnitelma pannaan toimeen?"
"Heti kun kuningas ehtii tänne. Arkkipiispan asemies, Pietari Juutti, on mennyt kirjurin mukana Kööpenhaminaan, mutta he palaavat laivaston mukana."
Sten Sture hypähti pystyyn ja pukeutui kiireimmiten. "Ehätämme ennen heitä!" sanoi hän.
Lähetettiin noutamaan Jöns Jönsinpoikaa; ryhdyttiin pikaisiin toimiin; kaikki käyttökelpoinen väki asestettiin, ja jo samana päivänä lähti valtionhoitaja taipaleelle ratsumiesparven eturinnassa. Siitä tuli tuima ratsastus, mutta jo seuraavana päivänä olivat he Nyköpingissä.
Valtionhoitaja sanoi miehilleen, että he taistelun jälkeen saavat levätä; nyt oli heti rynnättävä linnaa vastaan. He vastasivat jatkuvin riemuhuudoin.
Ja niin tapahtui ensimäinen hyökkäys; sillä oli sellainen menestys, ettei linnanherra uskaltanut odottaa uutta rynnäkköä, vaan nostatti hatun muurille merkiksi, että hän tahtoi ryhtyä pakkosopimuksen hierontaan.
Sten herra käski sanoa, ettei hän ryhtynyt neuvotteluihin kavaltajan kanssa, ja vaati, että linnanportit heti avattaisiin.
Tämä tapahtui, mutta valtionhoitajan saapuessa sisään ei näkynyt Sten herraa eikä Pernilla rouvaa.
Hänen kysymykseensä vastasi palvelija hämillään, että Sten herra oli salaportista paennut raatihuoneelle. Pernilla rouva oli matkoilla.
"Ja kuka jättää linnan minulle?" kysyi ritari.
"Sen olen minä ottanut tehdäkseni", vastasi Pietari Turenpoika, joka vihdoin astui sisään.
"Tekö, Pietari herra?"
Ääni oli niin nuhteleva, että se ajoi häpeän punan ritarin poskille.
"En tiedä, että herra Sten Kristerinpoika olisi todistettu syypääksi petturuuteen", vastasi hän.
"Aiotteko ruveta hänen asiamiehekseen?"
"Hän odottaa teidän herruuttanne raatihuoneella."
"Te, Pietari herra, matkustatte heti Tukholmaan vastaamaan puolestanne."
Valtionhoitaja viittasi Esbjörnille: "Sinä seuraat ritaria!" käski hän.
"Eikö sanani riitä?" puuskahti tämä.
"Petturin sana?"
"Kuka uskaltaa sanoa niin?"
"Teidän ulkomuotonne!"
Ritarin huulilta pääsi epätoivoisen sydämen tuskanhuuto, kun hän syöksyi huoneesta, muutaman minuutin kuluttua lähteäkseen täyttä laukkaa taipaleelle Tukholmaan. Esbjörn seurasi jälestä loitompana.
Pormestari ja raatimiehet tulivat kiireimmiten vakuuttamaan valtionhoitajalle alamaisuuttaan ja kuuliaisuuttaan.
He sanoivat, että linnanpäällikkö kovasti hädissään odotti hänen saapumistaan raatihuoneelle, ja pyysivät, että valtionhoitaja hänen kivulloisuutensa tähden tahtoisi olla armelias häntä kohtaan.
"Hän käyttää sitä väärin!"
"Suurin syy on hänen emäntänsä", rohkeni muuan raatimiehistä sanoa.
"Missä hän on?"
"Poissa, kukaan ei tiedä missä."
Sten herra meni raatihuoneelle; hänen astuessaan sisään syöksähti onneton linnanpäällikkö polvilleen ja purskahti kyyneliin ja nyyhkytyksiin.
"Nouskaa, herra ritari", käski valtionhoitaja, "ja tehkää tili hallituksestanne."
"Sitä minä en voi", vastasi tämä vaivoin nousten; mutta hän näytti niin heikolta ja hoippuvalta, että Sten Sture todellisella osanotolla kehotti häntä jälleen istumaan.
"Tahdotteko kiertelemättä vastata kysymyksiini?"
"Tahdon!"
"Miksi ette saapunut kokoukseen Teljeen?"
"Arkkipiispa kielsi minua."
"Kumpi?"
"Herra Kustaa Trolle."
"Olitte luvannut luovuttaa linnan Tanskan kuninkaalle?"
"Niin!"
"Pakotettuna?"
"Herra Erik Trolle ja viekas Niilo Boonpoika eivät antaneet minulle mitään rauhaa; vuoroon he rukoilivat, vuoroon uhittelivat."
"Ja Pietari Turenpoika."
"Hän ei ole sanonut mitään."
"Ja kuitenkin…?"
"Kuitenkin olen pelännyt häntä enimmän kaikista."
"Miksi?"
"Säälikää minua, sallikaa sen jäädä sanomatta", pyysi ritari tuskitellen. "Se ei koske ketään muita kuin minua."
"Milloin kuningasta odotetaan?"
"Hän ei tule!"
"Saa siis varoituksen?"
"Niin!"
"Keneltä?"
"Emännältäni!"
"Hän on matkustanut Kööpenhaminaan?"
"Ja jääkin sinne."
"Ja jättää teidät pulaan, kärsimään juonittelujensa seuraukset?"
"Olen siihen tyytyväinen, nyt saan toimia kuten hyväksi katson, pelottomasti…" Hän purskahti uudestaan itkuun. "En pahimmallekaan vihamiehelleni toivo, mitä olen saanut kärsiä", nyyhkytti hän.
"Eikö miehellä täydy olla tarmoa viedä tahtonsa läpi?" kysyi valtionhoitaja melkein halveksivasti.
"Ah, herra, naiset voivat olla joko enkeleitä tai paholaisia, teidän osaksenne on tullut edellistä lajia, minun jälkimäistä!… Kuinka te voitte tuomita."
"Teidän on valmistuttava matkalle Tukholmaan, herra ritari."
"Siihen olen heti valmis. Tulen terveeksi heti, kun pääsen sinne. Teidän ja valtaneuvosten läsnäollessa tahdon paljastaa ne kavalat juonittelut, joita Stäketissä ja Ekholmassa harjoitetaan."
"Kutsukaa sitten palvelijanne ja laittautukaa kuntoon."
"Valtionhoitaja kirjoitti Jöns Jönsinpojalle, että sairasta ritaria oli hoidettava mitä huolellisimmin, ja emäntäänsä pyysi hän väliin käymään hänen luonaan. Hän on nähnyt paljon pahaa, mutta nyt halajaa hän hyvää ja sentähden luulen hänelle olevan lohtua sinun näkemisestäsi."
Nähtyään linnanpäällikön lähdön jätti hän linnanisännyyden ritariErik Sparrelle ja lähti heti sen jälkeen Vesteråsiin.
Pikaviestillä oli hän jo edeltäpäin kutsunut rahvaan koolle ja teki pontevin sanoin selkoa siitä, mitä oli tapahtunut.
Taalalaiset pudistelivat päitään; heidän mielestään oli heidän rakas Sten herransa toimittanut kaiken hyvin, ja he kysyivät mitä hän tahtoi heidän tekevän.
"Olkaa valmiit!" vastasi hän. "Vihollinen voi olla oven edessä, milloin vähimmän häntä odotamme."
Sen lupasivat he kättä lyöden, ja niin hän erosi heistä.
Ainoastaan muutamiksi tunneiksi jäi hän Vesteråsiin. Märta rouva oli muuttanut sieltä poikapuoltensa luo Kööpenhaminaan, siellä ei mikään häntä pidättänyt.
Nyt lasketettiin täyttä laukkaa Svartsjöhön, joka oli ainoastaan peninkulman päässä Stäketistä. Ryhdyttiin heti tarpeellisiin toimenpiteihin Stäketin saartamista varten, mutta valtionhoitaja kirjoitti myös tuomiokapitulille Upsalaan ja kehotti sitä taivuttamaan arkkipiispaa heti jättämään kavalat juonittelunsa.
Mutta tuomiokapituli ei suinkaan ollut halukas noudattamaan valtionhoitajan toivomusta. Se teki verukkeita, puolustautui sillä, ettei voinut mitään, ja koetti sillävälin haalia kannattajia arkkipiispalle.
Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. Sten Sture kirjoitti sille ankaran ja uhkaavan kirjeen.
… "Moista en voi sietää kauemmin, ja tahdon nyt vakavasti teille ilmoittaa, että kenen teistä tästedes havaitaan häärivän moisissa vehkeissä, häntä rangaistaan kuten ainakin sitä, joka tahtoo pahaa isänmaalleen."
Mutta tuomiokapituli ei kuitenkaan antanut perään, se piti edelleen arkkipiispan puolta, eikä auttanut edes sekään, että Sten herra lähetti sille jäljennöksen saamastaan paavinkirjeestä, missä hänen pyhyytensä puolusti myöntyväisyyttä ja sovinnollista ratkaisua.
Arvokkaammin esiintyivät muut tuomiokapitulit. Piispa Vincentius Skarassa, Mathias Strengnäsissä, Otto Vesteråsissa ja Arvi Kurki Turussa, kaikki pyysivät kirjallisesti, "että hänen armonsa arkkipiispa jättäisi sikseen sen vastakannan, johon oli ryhtynyt valtakuntaa ja valtionhoitajaa vastaan, eikä panisi kirkkoa, itseään ja papistoaan vaaraan Kristian kuninkaan tähden."
Mutta mikään ei vaikuttanut taipumattomaan Kustaa Trolleen, hän aivan vimmastui siitä, että oli uskallettu moittia hänen toimintaansa, ja päätti mielessään kostaa.
Herra Erik Trolle oleskeli tähän aikaan vanhan Jaakko herran luona Piispan-Arnössä. Hänen innokkaista pyynnöistään kirjoitti tämä valtionhoitajalle ja pyysi häntä liikuttavin sanoin luopumaan piirityksestä ja suostumaan sovinnolliseen ratkaisuun. Oli ilmeistä, että hän oli jälleen tullut siihen ajatukseen, että valtakunta varmimmasti pääsisi rauhaan alistumalla Tanskan kuninkaan valtaan. Erik herra puhui niistä suurista eduista, joita maalle siitä koituisi, eikä isä Johannes enää seissut vanhan arkkipiispan rinnalla.
Mutta valtionhoitaja ei jäänyt vastauksen velkaan; hän kirjoitti muistuttaen muinaisista ajoista, jolloin arkkipiispa Jöns Jönsinpoika vehkeili Kaarle kuningasta vastaan ja vihdoin onnistuikin saamaan Tanskan kuninkaan valtakuntaan. Koituiko se kansan onneksi, ja kuinka paljon verta maksoikaan ennenkuin hänet jälleen ajettiin pois? Ei suinkaan Jaakko herra tahtonut ojentaa kättänsä auttamaan maan viemisessä perikatoon?
Sillävälin jatkettiin piiritystyötä, mutta tahallaan niin hitaasti, että Kustaa herra saisi riittävästi ajatusaikaa. Hän sai vapaasti tulla ja mennä kuten hyväksi näki, mutta ylväs pääpappi sulkeutui linnaan aivan kuin mikäkin vanki, ivaten piirityshommia ja unhottaen Upsalan tuomiokirkon, joka silloin joutui suureen vaaraan. Hiippakunta jäi ilman johtajaa, kaikki joutui tuuliajolle; käskynsä alaisten virkamiesten kanssa ei hän tahtonut neuvotella, eivätkä nämä ilman häntä tahtoneet ryhtyä mihinkään.
Tarkoitus oli silminnähtävästi saada aikaan eripuraisuutta ja kapinaa; rauhanystävät koettivat Sten Sturelle terottaa myöntymisen välttämättömyyttä, mutta hän oli taipumaton. "Niin kauan kuin sekä ylhäiset että alhaiset eivät valitse häntä valtionpäämieheksi", sanoi hän, "on minun velvollisuuteni puolustaa sitä niin koti- kuin ulkomaisiakin vihollisia vastaan, ja minä en katso läpi sormien ketään kavaltajaa, vaikkapa hän olisi arkkipiispakin."
Hänen pontevuutensa ja toimeliaisuutensa hämmästytti vastapuoluetta ja herätti sen kunnioitusta.
Svartsjöhön sijoitettiin pieni sotavoima taitavan päällikön johdolla, sen oli pidettävä tarkoin silmällä Stäketiä ja sen ympäristöä ja erittäinkin katsoa, ettei tanskalaisia veneitä päässyt maihin.
Tukholmassa piti Sten Kristerinpojan asian tulla esille; ja kun Kristina rouva kirjoitti herralleen, että hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana arkkipiispaan nähden, päätti Sten Sture palata sinne. Jos Stäketissä tapahtuisi jotakin tärkeää, oli siitä heti ilmoitettava hänelle.
Esbjörn, jonka tarkkaavaisuus ei koskaan laimentunut, ilmoitti valtionhoitajalle, että herra Erik Trolle oli kaupungissa pitäen tärkeitä neuvotteluja puoluemiestensä kanssa, mutta hän pysyttäytyi varovasti piilossa, otti vastaan vieraita, mutta ei itse vieraillut missään.
Herra Pietari Turenpoika eli aivan erikseen ja liikkui harvoin ulkosalla, vaikka hänellä oli vapautensa.
Herra Niilo Boonpoika sitä vastoin oli alituiseen liikkeellä. "Hän on kuin rotta loukussa", sanoi Esbjörn, "hän etsii aukkoa päästäkseen livistämään, mutta tietää edeltäpäin, ettei sellaista ole."
Sellaisia olivat uskollisen palvelijan ilmoitukset, ja Sten Sture ryhtyi sen jälkeen toimenpiteihinsä.
Kutsuttiin suuri kokous Tukholman raatihuoneelle, kutsuttiin saapuville ei ainoastaan pormestari ja raati, vaan valtaneuvoksetkin.
Samana päivänä kuin kokous oli pidettävä, lähetettiin sana herroille Erik Trollelle, Pietari Turenpojalle ja Niilo Boonpojalle, että he saapuisivat viipymättä.
Ensiksi- ja viimeksi mainittua pidettiin tarkoin silmällä, etteivät he jäisi tulematta; ainoastaan näön vuoksi saivat he pitää vapautensa.
Suuri raatihuoneen sali oli ihmisiä täytenään, kun Erik Trolle astui sisään. Hän valitti sitä, että hänelle oli niin myöhään ilmoitettu kokouksesta, hän olisi voinut olla poissa eikä tilaisuudessa olemaan läsnä… Mutta tyhjien sanojen takaa saattoi havaita sen levottomuuden, jonka vallassa hän oli.
Sillävälin oli Niilo Boonpoika käynyt muutamain neuvosherrojen kimppuun ja kertoi kuiskaillen heille, että hän oli aina ollut Sturein ynseyden esineenä, ja kuitenkin oli hän yhtä hyvä isänmaan ystävä kuin hekin.
Valtionhoitajan saapuminen teki lopun kaikesta yksityiskeskusteluista; herrat asettuivat paikoilleen, ja Sten Kristerinpoika tuotiin sisään.
Kuului tukahutettu kauhun huuto kautta kokouksen; tämä kuiva, kyyristynyt ukko ulkonevine poskiluineen ja syvälle vaipuneine silmineen, saattoiko hän olla kookas, eloisa ja ylpeä aatelismies Sten Kristerinpoika?
Hän nojasi keppiin, mutta jalat vapisivat hänen allansa ja hän voi vain vaivoin pysyä pystyssä. Valtionhoitaja käski heti, että hänelle tuotaisiin tuoli, mutta hän käytti sitä ainoastaan tukenaan.
"Te osoitatte minulle hyvyyttä viimeiseen saakka", sanoi hän kohottaen katseensa Sten Stureen. "Jumala on siunaava teitä siitä, ja ne palavat hiilet, joita olette koonnut pääni päälle, eivät minua enää polta, sillä minä tiedän, että vilpitöntä tunnustustani seuraa anteeksianto ja unhotus… Sentähden en pelkää kuolemaa, vaan kaipaan sitä…" Tässä tukehtui ääni… ei äännähdystäkään kuulunut salista… Kaikki tunsivat syvää sääliä ja odottivat melkein pelolla, mitä oli tapahtuva.
Silloin kohotti Sten Kristerinpoika päänsä ja silmäili kokoontuneita.
Ah, hän tunsi heidät kaikki; hän oli ollut heidän mukanaan monissa iloisissa seuroissa, juonut ja laskenut leikkiä, vehkeillyt ja pilkannut… Nyt loivat he katseensa maahan tai katsoivat pois… Mutta se oli tarpeetonta, hän näki tuskin heitä, niin sieluton oli katse. Mutta se saattoi vielä saada eloa. Kas, kuinka äsken niin raukeat silmät iskevät salamoita! Herra Erik Trolle vääntelehtää tuskissaan, sillä häneen ne ovat tähdätyt.
"Voi teitä petollisuutenne ja kavaluutenne tähden!" sanoi hän ja kohotti uhkaavasti nyrkkinsä.
"Mistä syytätte minua?" kysyi Erik Trolle uhmaten.
"Siitä, että olette houkutellut ja viekoitellut minut oikeasta herrastani ja päälliköstäni… Olin palannut harhateiltäni ja oikealla tolalla, mutta silloin sommiteltiin ja laitettiin kavala suunnitelma."
"Oliko se minusta lähtöisin?" huudahti Erik herra varomattomasti, siten tunnustaen osallisuutensa, ja kun kaikki katsoivat häneen, kalpeni hän pelosta.
"Osaksi oli! Ettekö muista, kuinka viekkaasti te ja hän, viime kertaa vieraillessani arkkipiispan luona Stäketissä, kavaloin juonin neuvoitte minua kerrassaan luopumaan oikeasta päälliköstäni, herra Sten Sturesta, ja liittymään teihin ja teidän kätyreihinne, toimimaan hänen vahingokseen ja turmiokseen… Luullakseni ette voi sitä kieltää?"
"Todistuksia!" huusi Erik Trolle.
"Tässä, omat kirjeenne!" Vapisevin käsin otti hän poveltaan esiin muutamia kirjeitä.
Erik herra päästi huudahduksen ja tahtoi tarttua niihin, mutta se estettiin.
"Sanon teille, jalot herrat ja ritarit", jatkoi Sten Kristerinpoika, "moista petturia kuin herra Kustaa Trolle ei toista ole maassa, hän hengittää ainoastaan vihaa ja kostoa, ja jollette supista hänen valtaansa, lienevät varmaankin huonot ajat tulossa."
"Veli Sten puhuu houreissaan", vastasi herra Erik Trolle leppeällä äänellä, "ja pienestä liekistä tekee hän suuren ja pelottavan tulipalon."
"Seison haudan partaalla, ja silloin ei valehdella!" jatkoi toinen. "Sanon tästä hetkestä irti sen veljeyden ja liiton, jota kerran teille lupasin, ja jos jotakin voisin, tekisin kaikkeni teitä vastaan!… Voi teitä, herra Erik Trolle, teidän viime hetkenänne, silloin tulette kyllä muistamaan vehkeilynne aina Svante herran ensi ajoista tähän päivään; mutta sen sanon teille, että sellaiset muistot ovat teräviä okaita kuolinvuoteella."
Ääni oli heikko ja sammuva, mutta sanat tulivat esiin selvinä ja terävinä kuin miekansäilät, ja moni poski kalpeni silloin, ja herra Erik Trolle taivutti päänsä syvään salatakseen liikutustaan.
Sen jälkeen kysyttiin herra Sten Kristerinpojalta, oliko hän ottanut osaa niihin kokouksiin, joita oli pidetty tohtori Rytingin talossa Pohjoisportilla?
"Tiesin niistä ainoastaan herra Niilo Boonpojalta", vastasi hän.
"Toiselta kavaltajalta!" puuttui herra Sten Sture puheeseen.
"Minä en ole kavaltaja!" huudahti herra Niilo Boonpoika ja tunkeutui Sten Kristerinpojan luo. "Voi olla hyvä isänmaan ystävä ja kuitenkin yhdessä hyvien ystäväin kanssa toivoo nykyisyyden vaihtuvan johonkin parempaan. Luulen, että monet yhtyvät minuun."
Niilo Boonpoika oli tottunut käyttämään kiemurtelevia korulauseita ja odotti äänekkäitä suosionosoituksia; vaikka tämä olikin monille tilinteon päivä, ei kuitenkaan kukaan tahtonut asettua syypääksi todistetun rinnalle… Kyllä, muuan teki sen!
Kävi kohahdus kautta kokouksen, kun Pietari Turenpoika asettui Niilo herran rinnalle.
Mutta Sten Kristerinpoika kääntyi tähän viimeksimainittuun: "Millainen on tuleva hallituksesta, jossa monet tahdot riuhtovat ristiin, sen olette te ja minä ja monet muut osoittaneet sillä levottomuudella, jonka olemme saaneet maassa aikaan! Mutta vähän saavutitte kokouksellanne Pohjoisportilla, vainaja asettui tiellenne!"
Niilo Boonpoika karahti punaiseksi ja salissa tuli hiljaista; huhu kummallisesta tapauksesta oli saapunut kaikkien korviin.
Silloin pyysi Pietari Turenpoika sanan vuoroa. Hän tunnusti ottaneensa osaa salaliittoon, ei katsonut herra Sten Sturea täysikelpoiseksi suureen ja tähdelliseen tehtäväänsä, hänen mielestään oli kuningasvalta Ruotsin ainoa pelastus, ja kun ei ollut miehiä, joiden väliltä valita, oli unioni jälleen saatettava kuntoon ja Kristian toinen tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi.
Hänen miehekäs puheensa vaikutti jossakin määrin. Silloin nousi StenSture ja virkkoi:
"Onko meidän kutsuttava kansa koolle vielä kerran kuullaksemme sen mieltä, vai tiedämmekö jo sen? On vielä sellaisia, jotka muistavat tanskalaisen hallituksen, ja he eivät toivo sitä takaisin."
"Jos kerran valtionhoitajan vaali on vahvistettu enemmistön tahdolla ja toisten myöntymyksellä, niin häntä on pidettävä arvossa ja toteltava, hänellä on oikeuden miekka kädessään rangaistakseen petosta, eikä hän saa osoittaa armoa rikolliselle, vaikkapa tämä seisoisikin yhteiskunnan ylimmillä portailla. Tämän nojalla vaadin, että herra Erik Trolle heti vangitaan; valtaneuvosto tuomitkoon hänelle sitten sen rangaistuksen minkä hän ansaitsee!"
Vanha ritari pani kätensä silmilleen, hän itki eikä hänellä ollut sanaakaan puolustuksekseen.
Hieman neuvoteltuaan hyväksyi valtaneuvosto valtionhoitajan vaatimuksen.
Herra Sten Kristerinpoika oli vietävä takaisin vankeuteensa.
"Olen totisesti siellä onnellisempi kuin muualla", huudahti syvästi murtunut mies. "Taivaan enkeli käy väliin luonani ja suo minun luoda katseen autuasten asunnoihin."
Valtionhoitaja otti uudestaan sananvuoron.
"Herra Pietari Turenpoika on itse tunnustanut tienneensä salaliitosta, hän on lausunut mielipiteitä, jotka eivät suinkaan sovi uskolliselle alamaiselle, ja velvollisuuteni mukaisesti täytyy minun selittää hänet arvottomaksi siihen tärkeään päällikön asemaan, jossa hän on, ja vaatia häneltä Stäkeholman avaimet. En voi muuta, kuinka suuresti se minua surettaakin!"
Herrojen mielestä oli tämä hyvin ankaraa, ja Pietari herralta kysyttiin, eikö hän tahtonut lausua mitään puolustuksekseen.
"En voi", sanoi hän. "Valtionhoitajan sijassa olisin menetellyt kuten hän."
Tuomio siis vahvistettiin.
Nyt oli jälellä vain Niilo Boonpoika, mutta tämä oli valtionhoitajan mielestä liian merkityksetön mies, ja kun hänellä ei ollut mitään läänitystä hallussaan, ei maksanut vaivaa tuomita häntä mihinkään rangaistukseen.
Mutta Niilo Boonpoika ei epäröinyt puhuessaan; valtionhoitaja oli sanonut häntä petturiksi ja kavaltajaksi, ja tämä suretti häntä katkerasti: kaikki ilo elämässä oli häneltä mennyttä, jollei niin jalo herra tahtonut jälleen olla hänelle suosiollinen; koskaan ei hän tekisi itseään siihen arvottomaksi.
"Tapahtunut olkoon siis unhotettu", vastasi valtionhoitaja ojentaen hänelle kätensä.
Niin oli tämä asia ratkaistu. Herra Erik Trolle joutui lievään vankeuteen Tukholman linnaan ja pyysi ainoana suosiona, että jos tuli joitakin kirjeitä hänen rakkaalta emännältään, niin ne annettaisiin hänelle. Kun Sten Sture lupasi sen, näytti hän aivan onnelliselta, arvellen, että se tyyneys ja hiljaisuus, missä hän sai elää, olisi kyllä hänelle hyödyllinen. Kirjeillä ja esityksillä tahtoi hän tehdä voitavansa vaikuttaakseen arkkipiispaankin.
Herra Pietari Turenpoika oli saanut pitää vapautensa, mutta hän oli aivan kuin kadonnut; luultavasti oli hän matkustanut, kukaan ei tiennyt mihin.
Ainoa, joka tätä kysyi, oli Sten Kristerinpoika, vieläpä sellaisella levottomuudella, kuin se olisi ollut hänelle aivan sydämenasia; mutta jos joku kysyi syytä, vastasi hän vain: "Älkää kysykö sitä minulta."
Upsalasta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että tuomiokapitulin keskuudessa oli syntynyt kiihkeitä puoluetaisteluja. Eivät kaikki pitäneet arkkipiispan puolta, muutamat olivat luopuneet hänestä, ja tämä vei äärimäiseen erimielisyyteen papillisista toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Se oli mennyt niin pitkälle, että jumalanpalvelukset lyötiin laimin ja messut jätettiin pitämättä rahvaanmiesten suureksi suuttumukseksi.
Sten Sture oli epätietoinen siitä, mitä oli tehtävä. "Jos kansa ei saanut hengellistä lohdutusta ja mielenylennystä, oli tämä omansa yllyttämään kapinaan."
"Kirjoita Jaakko herralle!" pyysi Kristina rouva.
"Olenhan tehnyt sen moneen kertaan?"
"Mutta saamatta vastausta."
"Samoin kävisi nytkin!"
Molemmat istuivat mietteissään muutamia minuutteja.
"Minä tiedän keinon!" huudahti Kristina.
"No?"
"Puhuit kerran eräästä sormuksesta."
"Sormuksesta?"
"Jonka olit saanut hänen armoltaan."
"Niin, se on totta."
"Vielä kai se on sinulla?"
"Luullakseni on."
"Etsi se, rakkahin ystävä!"
"Mitä varten?"
"Oletko unhottanut, että hän lupasi suostua mihin pyyntöön tahansa, kun lähettäisit sen hänelle?" kysyi Kristina nuhtelevalla äänellä.
"Mitä minun tarvitsee muistaa, kun sinä teet sen!" virkkoi Sten lemmekkäästi.
"Nyt on se avaava tien hänelle."
"Nainen on paljon viisaampi ja kekseliäämpi kuin mies."
"Hänen muistinsa on sydämessä."
"Sentähden noudatan neuvoasi. Lähetän Esbjörnin sormuksen kera; saadaanpas nähdä, mitä hän vastaa, kun pyydän häntä kohdata."
"Hänen täytyy suostua."
Sten herra kirjoitti kirjeen ja pani sormuksen siihen.; Esbjörn satuloi rivakan ratsunsa, ja kiitävää vauhtia riensi hän sen jälkeen Piispan-Arnöhön.
Sten herra odotti kärsimättömästi hänen paluutaan. Hän viipyi poissa neljä päivää; hänen armonsa oli ollut vaikea tehdä päätöstään. Vihdoin määräsi hän, että kohtaus tapahtuisi seuraavana päivänä Granin pappilassa. Jaakko herra tahtoi ottaa muutamia pappismiehiä mukaansa ja kehotti valtionhoitajaa ottamaan muutamia valtaneuvoksia mukaansa.
"Jumala suokoon menestystä!" sanoi Kristina erotessa.
"Jollei tällä tiellä, niin muilla keinoin!" vastasi hänen herransa."Nyt täytyy ratkaisun tulla."
Vanha arkkipiispa otti Sten herran vastaan kaikin ystävällisyyden osoituksin; sanoi häntä rakkaaksi pojakseen ja vakuutti ikävöineensä häntä nähdä, ainoastaan heikko terveys oli estänyt pyytämästä aikoja sitten häntä tulemaan.
Sormuksesta hän ei maininnut mitään, ja kun vihdoin tuli puheeksi syy kohtaukseen, silloin oli hän kovasti hämillään ja sanoi, että häntä suretti, kun ei voinut täyttää kaikkien toivomuksia kuten tahtoi.
Nuori valtionhoitaja pyysi häntä kohteliaasti kiinnittämään huomionsa ainoastaan siihen, mikä kirkon ja uskonnon tähden oli äärimäisen tärkeää.
"Tiedätte, kunnianarvoisa isä", sanoi hän, "että jumalanpalvelukset jätetään pitämättä, kirkot pidetään suljettuina, ja ripille ja herranehtoolliselle täytyy kansan mennä maalaiskirkkoihin. Sairaista ja kuolevista ei pidetä lukua!… Mistä tämä kaikki johtuu", lisäsi hän kasvavalla liikutuksella, "jollei siitä, että olette vastoin lupaustanne jättänyt kirkon asiat miehen käsiin, jota ei sido vala, velvollisuus eikä omatunto ja joka sentähden huolettomasti lyö laimin ne pyhät velvollisuudet ja sen kallisarvoisen luottamuksen, minkä olette hänelle antanut."
"Tunnette minut huonosti, jos luulette minun toimineen muuten kuin parhaimmassa tarkoituksessa", vastasi vanhus. "On mahdollista, että olen voinut erehtyä, mutta kuitenkin on luultavampaa, että näette vaaroja ja juonia siellä, missä sellaisia ei ole lainkaan."
"Siitä voimme heti saada varmuuden. Tuomiorovasti Kristoffer voinee ilmoittaa, ovatko minun tiedonantoni oikeita vai liioiteltuja."
Puhuteltu näytti joutuvan kysymyksestä hämilleen; hän änkytti, yski ja virkkoi vihdoin, "ettei kertomuksiin ja huhuihin aina ole luottamista".
"Tahdotteko sillä sanoa, ettei kirkkoja pidetä suljettuina?"
"Valitettava väärinkäsitys, joka on johtunut hänen armonsa arkkipiispan poissaolosta, on syynä siihen."
"Pidetäänkö messuja ja esirukouksia?"
"Onnettomuudeksi ei!"
"Siinä kuulette, teidän armonne! Mitä tähän asti olette vuosikymmenien kuluessa rakentanut, sitä tahdotte nyt olla mukana repimässä maahan… Ei sentään, se on mahdotonta, ette voi tuhota omaa elämäntyötänne."
"En voi nyt enää mitään."
"Teidän armonne voi kaiken! Herra Kustaa Trolle ei ole vielä vannonut uskollisuutta kruunulle ja minulle, häntä ei voida siis asettaa virkaan. Olette edelleen Ruotsin arkkipiispa, rukoilen teidän armoanne pyhän lupauksenne tähden valvomaan ja suojelemaan Ruotsin kirkkoa isänmaan onneksi ja menestykseksi; teidän omien kunniakkaiden muistojenne nimessä: älkää seisko neuvotonna ja epäröivänä näin tärkeänä hetkenä, matkustakaa Upsalaan, asettukaa jälleen paikalle, jota teidän ei olisi pitänyt koskaan jättää, astukaa Herran temppeliin, ja saarnatkaa hänen sanaansa! Teitä ei ole koskaan tervehditty sellaisella riemulla kuin mikä teitä silloin odottaa."
Äänessä oli terästä, hänen puheessaan nuorekasta innostusta, ja vanhaJaakko Ulfinpoika tuijotti häneen hämmästyneenä ja ihastuneena.
"En matkusta nyt heti", sanoi hän. "Mutta lupaan tehdä sen viime hetkessä."
"Se ei viivy kauan. Vielä kerran lupaan kirjoittaa herra Kustaa Trollelle ja sanoa hänelle, että jos hän heti tahtoo palata tuomiokirkkoonsa ja muuten käyttäytyä kuten oikean arkkipiispan tulee ja sopii, silloin tahdon hänet pitää kunnioitettavana isänäni ja kristillisenä herranani mutta jollei niin tapahdu, ilmivihollisenani, jota minun kirkon ja isänmaan tähden täytyy vastustaa."
Niin erosi hän arkkipiispasta, lujasti ja vilpittömäsi tahtoen säilyttää rauhaa pyrkimällä Kustaa Trollen kanssa sovintoon.
Mutta jos rauha täytyi rikkoa, niin tiesi hän, että Ruotsin rahvas rakkaudella ja luottamuksella seisoi hänen apunaan vaikkapa jouduttaisiin otteluun uuden arkkipiispankin kanssa.
Vanhuksen oli vaikea käsittää, ettei tämä mies ollut ensimäinen Sten Sture, jonka hän oli nähnyt edessään Granin pappilassa. Näin terhakasti oli hänenkin tapansa esiintyä. Mutta että lapsesta, pojasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan, oli voinut tulla sellainen mies, sitä ei hän ollut odottanut, ja jollei hän itse olisi nähnyt ja kuullut, ei hän olisi lainkaan uskonut sitä.
Lupauksensa oli hän — kenties ajattelematta — antanut mutta hänen oli se pidettävä. Isä Johanneskin oli saanut sen, ja tämä saattoi ilmestyä minä päivänä tahansa ja kysyä kuinka hän oli pysynyt siinä lujana… Missähän hän nyt mahtoi majailla, itsepäinen, jäyhä mies, joka mieluummin söi köyhien kanssa laihaa leipää kuin eli hyviä päiviä hänen armonsa arkkipiispan luona.
Väliin tapasi korkea herra itsensä mietiskelemästä etteiköhän isä Johannes itse asiassa elänyt onnellisempaa suruttomampaa elämää kuin hän itse. Silloin kaipasi hän häntä kaksin verroin, ikäänkuin siten saisi tilaisuuden ottaa osaa hänen onneensa.
Tähän aikaan päätti Sten Kristerinpoika surullisen elämänsä. Kristina rouva ilmoitti tästä kirjeessä herralleen "Hän sai lohdutusta läsnäolostani", kirjoitti hän, "mutta oli iloinen täältä päästessään; hartaasti oli hän pyytänyt ettei Sten herra soimaisi häntä siitä, mitä hän oli rikkonut ja itse oli hän kaikesta sydämestään antanut anteeksi vihamiehilleen. Olen kirjoittanut Pernilla rouvalle hänen herransa kuolemasta", lisäsi Kristina rouva; "se voi koitua hänelle herätykseksi, ja juuri sentähden toivon, ettei rakas herrani paheksu menettelyäni."
Vastaukseksi viimeiseen kirjeeseensä, jonka valtionhoitaja kirjoitti herra Kustaa Trollelle, kirjoitti tämä, että hän tahtoi määrätä yhtymispäivän Sten herran kanssa.
Kokous määrättiin pidettäväksi Arbogassa, mihin hän sanoi tahtovansa tulla. Jaakko Ulfinpoikakin aikoi sinne, sanottiin, jollei pakkanen kovin yltynyt. Kokous oli pidettävä vuoden 1517 alussa, mutta monet ihmettelivät, mitä arkkipiispa mahtoi tarkoittaa, kun tahtoi määrätä päivän Sten herran kanssa.
Kun kokous oli koolla eikä arkkipiispoista näkynyt kumpaakaan, tuli tämä puheeksi.
Monet kysyivät Sten Sturelta mitä hän arveli. "Minulle on salavihkaa sanottu", vastasi hän, "että Kustaa herra aikoi tuoda tänne niin paljon väkeä mukanaan, että jollen suostuisi ottamaan kuningasta valtakuntaan vastoin kansan tahtoa, niin hän tarttuisi apureineen kurkkuuni ja veisi minut Tanskaan, Halmstadin herrainkokoukseen, joka pidetään kynttilä messun aikoihin, ja siellä Kustaa herra luovuttaisi valtakunnan, minut ja teidät kaikki Kristian kuninkaan käsiin. Mutta tämän, rakkaat ystävät, olen estänyt antamalla hänen tietää, että juoni oli paljastettu, ja tahdon tulevaisuudessakin kaikkivaltiaan Jumalan ja kaikkien valtakunnan pyhien suojeluspyhimysten avulla suojella teitä ja koko Ruotsin rahvasta, ettei hän nyt eikä vastedes saa tätä aiettaan toteutumaan."
"Olisitte antanut hänen tulla!".
"Olisimme antaneet hänelle kolauksen!"
"Hengissä ei hän olisi päässyt täältä."
"Ei hän eivätkä hänen puoluelaisensa!"
"Siitä olisi tullut verinen leikki."
"Joka olisi antanut Stäketin käsiimme."
"Kokouksesta olisi koitunut alku sisäiseen kansalaissotaan", huudahti Sten herra. "Syy olisi lykätty meidän niskoillemme, ja ne, jotka nyt ovat epävarmoja, mille puolelle kääntyisivät, olisivat asettuneet vastaamme. Rakkaat ystävät, meidän on meneteltävä varovaisesti ollaksemme aina varmat voitosta, ei koskaan annettava aseita vastustajaimme käsiin, ei koskaan lyötävä itseämme! Sinä päivänä, jona valtaneuvoston suostumuksella käymme maan vihollisia vastaan, tulemme näyttämään, että kärsivällisyyttä voi seurata voima käydä vihollisen kimppuun, niin että siitä koituu meille voitto, herättämättä paheksumista."
Useimmat myönsivät Sten herran olevan oikeassa, mutta päätettiin, että Stäketin piiritystä oli jatkettava, ja jotta koetettaisiin viimeiseen saakka, pyydettiin valtionhoitajaa vielä kerran koettamaan saada aikaan persoonallinen neuvottelu arkkipiispan kanssa, luonnollisesti tarkoituksella saada hänet hyvällä luovuttamaan Stäketin linnan; ja palaamaan Upsalaan ja kirkkoon, kuten hänen velvollisuutensa oli.
Sten herra lupasi noudattaa kokouksen päätöstä.
Kokouksen vielä jatkuessa saapui tieto, että Kristian kuningas oli syysmyöhällä Lyypekin satamassa anastanut muutaman ruotsalaisen laivan, joka oli ollut tavaralastissa. Laiva oli viety Kööpenhaminaan ja miehistö oli vangittu.
Uutinen herätti suunnatonta huomiota; nyt ei enää saattanut olla kysymystäkään ennen päätetystä kokouksesta Halmstadissa. Kun Kristian kuningas ei ollut pitänyt nimenomaan päätettyä aselepoa, ei saatettu luottaa hänen muihinkaan vakuutuksiinsa, ja äänekkäästi sanottiin, etteivät ruotsalaiset koskaan tahtoneet ottaa häntä herrakseen ja kuninkaakseen.
Sten herran rinnalla nähtiin koko kokouksen ajan hieno-, melkein hentopiirteinen nuorukainen. Se oli hänen emäntänsä sisarenpoika, herra Kustaa Erikinpoika (Vaasa) Hänen nuori sydämensä sykki lämpimästi isänmaalle, ja hän paloi halusta taistella sen vapauden ja itsenäisyyden puolesta; nähtiin hyvin, että oli odotettavissa taistelu Stäketin edustalla, ja hänen oli nyt veistettävä ensimäiset oppilaslastunsa valtionhoitajan johdolla.
* * * * *
Kaikesta, mitä tapahtui kokouksessa, sai arkkipiispa tiedon urkkijoiltaan. Hän kuohui kiukusta; häntä liikutti vähät, mitä herra Erik Trollen täytyi kärsiä hänen tähtensä, hänet saattoi kostonvimmaan se häväistys, joka isän vangitseminen oli hänelle, arkkipiispalle. Viha ja mielipuolisuus ovat toisiaan hyvin lähellä, ja on luultavaa, ettei ihminen, joka antautuu edellisen valtoihin, ole täydessä järjessään.
Hiljaisena, arvoituksellisena sulkeutui hän Stäketiin, jossa hän kulki kalpein kasvoin ja mustin tuumin, odottaen joka päivä saavansa Tanskasta ja Kristian kuninkaalta varman viestin, että verinen leikki oli alkava.
Arbogan kokous oli päättynyt, ja hän ihmetteli, mihin nyt aiottiin ryhtyä.
Silloin ilmoitettiin, että useita ruotsalaisia herroja kokouksen päätöksen johdosta pyysi päästä hänen puheilleen.
Hän antoi heidän odottaa jokseenkin kauan, ennenkuin alentui ottamaan heidät vastaan.
He olivat Hemming Gadd, Niilo Eskilinpoika ja Magnus Gren muutamain valtaneuvosten keralla.
Niilo herra sai ensin sanoiksi ja pyysi hänen armoaan ajattelemaan, mitä rauhattomuutta hän sai maassa aikaan. Stäketin linnan piirityksestä saisi Kristian kuningas tervetulleen aiheen alottaa sodan ja tunkeutua maahan, samoin kuin tapahtui muinoin, kun arkkipiispa Jöns avasi tien vanhalle Kristian kuninkaalle ja arkkipiispa Jaakko Hannu kuninkaalle.
Ylpeä ylipappi ojentautui koko pituuteensa. "En ota mitään neuvoja vastaan", sanoi hän, "enkä minä vastaa toimenpiteistäni kenellekään."
"Jos teidän armonne katsoo sen oikeudekseen", virkkoi Hemming pisteliäästi, "niin lienee meilläkin oikeus menetellä teihin nähden samoin kuin suureen edeltäjäänne, Jöns arkkipiispaan."
"Pianpahan nähdään, kenen käsivarsi ulottuu pitemmälle!" virkkoi vihastunut piispa jälleen.
"Kieltäydytte siis mukautumasta valtaneuvoston ja herrainkokouksen päätöksiin?"
"En luovu Stäketin linnasta niin kauan kuin sydän on ehjä rinnassani!"
Näin sanoen käänsi arkkipiispa herroille ylpeästi selkänsä ja poistui huoneesta.
Mutta tuskin olivat nämä lähteneet linnasta, ennenkuin hän käski, että tykit oli laukaistava heidän jälkeensä. Jos johonkin heistä olisi sattunut, olisi hän nähnyt sen mielellään.
Ennenkuin viikko oli päättynyt päähän, kuuli hän Tukholmasta, että hänen menettelynsä oli herättänyt paljon paheksumista. Muuan mies arkkipiispan omista puoluelaisista oli otettu vangiksi sentähden, että hän oli koettanut yllyttää rahvasta, ja hän oli avoimesti tunnustanut, että se oli tapahtunut arkkipiispan käskystä.
Mutta kun sitten saapui uusia tietoja, että valtionhoitaja kokosi väkeä Keski-Ruotsin kauppakaupungeista aikoen rynnätä Stäketiä vastaan, silloin veti arkkipiispa korvansa luimuun ja lähetti viestin, että tahtoi keskustella Sten herran kanssa.
Keskustelun oli tapahduttava linnan edustalla. Mutta vaikka arkkipiispalla oli suurilukuinen parvi seurueenaan, vaati hän panttivankia. Kuusi nuorta aatelismiestä lähti sentähden linnaan, niiden joukossa nuori Kustaa Erikinpoika, ja arkkipiispa käski, että jos häntä uhkasi pieninkään vaara, oli nuoret aatelismiehet heti hirtettävä linnanmuurien edustalle rangaistukseksi rikotusta suojelusluvasta.
Hyvällä syyllä luuli valtionhoitaja, että pääpappi oli muuttanut mieltänsä nähtyään, että oli tosi edessä, ja hyvässä luottamuksessa hän sentähden lähti kohtauspaikalle ja häntä seuraavain herrojen ollessa läsnä uudisti ennen tekemänsä tarjoukset.
Lieneekö Sten Sturen yksinkertainen esiintyminen, ja se vilkas into, jolla hän teki ehdotuksensa melkein koko maan toivomukseksi, kiihottanut arkkipiispan vastustushalua, vai lieneekö hän pienen piiritys joukon nähdessään ajatellut, ettei tämä voinut mitään, kaikessa tapauksessa hän, kun Sten herra oli lakannut puhumasta, mittaili häntä tapansa mukaan päästä jalkoihin ja virkkoi halveksivasti:
"Olen äskettäin saanut kirjeen Kristian kuninkaalta, joka ankarasti kieltää minua luovuttamasta linnaa teille, Sten herra, vaan käskee sen varaamaan Tanskan kruunulle. Kuninkaallisella valallaan on hänen majesteettinsa luvannut minulle apua vapunpäivän aikaan."
"Onko tämä teidän vastauksenne?" huudahti katkeroitunut valtionhoitaja, hämmästyneenä moisesta rohkeudesta.
"Voin vastata toisinkin kielin", vastasi ylimielinen pappisvaltias ja vilkaisi ylpeydellä linnantykkeihin.
"Muistakaa, että se kysyy maanmiesten verta!"
"Jos ne asettuvat minua vastaan, saavat he syyttää itseään, samoin kuin tekin, Sten herra… Ja nyt Jumalan haltuun!"
Ja niin palasi hän takaisin linnaansa ja hieroi tyytyväisenä käsiään, kun oli yksinkertaista valtionhoitajaa jälleen pitänyt narrinaan.
Mutta kun hän kysyi panttivankeja ja hänelle sanottiin, että nuoret miehet oli päästetty vapaiksi samalla hetkellä kuin hän palasi linnaan, niin hän vihastui rajattomasti.
"Olisivatpa he olleet täällä, eivät he olisi päässeet pois koskaan!" huudahti hän.
On itsestään selvää, että Sten Sturen sydän paisui harmista. Hemming Gadd tuumi, että jollei nyt kärsivällisyys ollut saavuttanut äärimäisiä rajojaan, oli sitä nimitettävä peloksi. Nuori soturiparvi paloi halusta alkamaan piiritystä, ja koolle kutsuttu sotaneuvosto päätti, että se oli alotettava jo samana yönä.
Linnan edustalle oli rakennettu kokonainen joukko ulkovarustuksia, joita sanottiin "kiistanokiksi"; nämä olivat oivallisena suojana sisälläolijoille.
Arkkipiispa sai varoituksen, ja linnanväki oli paikoillaan.
Luultavasti tämä oli syynä hyökkäyksen epäonnistumiseen; talonpojat hakattiin armotta maahan, ja kaatuneet, joita ei voitu yön aikana kulettaa pois, ryösti aamulla linnanväki ja ne saivat maata alastomina maassa "koirien, korppien ja sikojen raadeltavina kuin muutkin sieluttomat elukat." Vasta seuraavan yön pimeällä onnistui Sten Sturen väen noutaa ruumiit ja viedä ne kirkkomaahan haudattaviksi.
Tämä julmuus nostatti jos mahdollista vielä enemmän katkeruutta arkkipiispaa kohtaan.
Hänessä ja hänen väessään piti rohkeutta yllä kuningas Kristianilta odotettavan apuväen toivo, eikä hänen armonsa lakannutkaan koskaan siitä puhumasta.
"Pääsiäiseksi", sanoi hän tuontuostakin, "saamme apua ystäviltäni ja sukulaisiltani Tanskasta, sitä älkää epäilkö, tanskalaisystävät."
Pääsiäinen tuli, mutta apua ei kuulunut; silloin odotti piispa etelätuulta, jonka mukana saapuisi kuningas Kristian; hän oli luvannut korvata jokaisen vahingon, mitä kärsittäisiin taistelussa hänen puolestaan.
Sillävälin jatkettiin piiritystä, mutta ulkovarustukset olivat niin vahvat, ettei oltu onnistuttu valtaamaan ainoatakaan niistä.
Eräänä päivänä, jolloin oli taas tehty ryntäys, ja useita linnanväestä oli kaatunut, näki Esbjörn kaatuneiden joukossa vanhan Edilin.
"Nyt pääsee hän tuolla ylhäällä kiusanhengestään", ajatteli hän, "jollei kenties joudu vieläkin pahemman kanssa tekemisiin."
Mutta hän sai muuta ajattelemista; venhe lähestyi maata etelästä päin, ja piti koettaa siepata sen tuomiset.
Mutta venemies oli sukkela liikkeiltään ja hän pääsi pakoon linnaan.
Hän toi mukanaan tärkeitä kirjeitä arkkipiispalle, ja heti senjälkeen istui tämä sulkeutuneena salakamariinsa niitä lukien.
Lundin piispalta Gunnarinpojalta oli tullut pitkä kirjelmä. Hän kirjoitti, että koskei Kustaa herra kai ollut saanut pitkiin aikoihin tietoja Kööpenhaminasta, tahtoi hän kertoa mikä siihen oli syynä.
Kuningasta oli kohdannut kauhea suru, josta hänen ei luultu hengissä suoriutuvan; koko hänen mielensäkin on muuttunut, ja mitä siitä seurasi, sitä ei tiedetty. "Olettehan kaiketikin kuullut", kirjoitti piispa, "kuinka hän melkeinpä mielettömästi rakasti kaunista Dyvekaa." Norjan arkkipiispa Erik Walkendorf, joka oli tutustuttanut hänet tähän, koetti kaikella kaunopuheisuudellaan saada kuningasta naimisensa jälkeen luopumaan naisesta, mutta hän oli puhunut kuuroille korville.
Kuiskailtiin, että kaunis syntinen, joka äitinsä pakotuksesta oli ruvennut kuninkaan jalkavaimoksi, oli kääntynyt arkkipiispan puoleen ja pyytänyt häntä vapauttamaan hänet siteestä, mikä saattoi hänet kansan vihoihin ja mitä hän itse inhosi. Piispa oli ainoana keinona neuvonut häntä menemään naimisiin. Mutta ei löytyisi monta miestä, joka uskaltaisi panna itsensä alttiiksi kostolle, mikä kohtaisi sitä, joka uskaltaisi ulottaa kätensä kuninkaan omaisuuteen; sen oli hän myöskin peittelemättä sanonut hänelle.
Dyveka oli myöntänyt hänen olevan oikeassa, mutta lisännyt, että hän luuli kumminkin löytyvän yhden sellaisen.
Runsaiden kyynelten vuotaessa oli hän ilmaissut, että hänen äitinsä pitäisi jäädä tietämättömäksi aikeesta, tämä ei koskaan suostuisi siihen. 'En edes tiedä kuka pappi rohkenisi uhmata kuninkaan vihaa vihkimällä minut jonkun toisen kanssa', oli hän sanonut.
'Jos olin kyllin ajattelematon näyttäessäni teidät hänelle', oli Walkendorf sanonut, 'hyvitän sen niin hyvin kuin voin täyttämällä toivomuksenne.'
Kööpenhaminan linnanpäällikkö herra Torben Oxe, nuori, komea herra ja kuninkaan lähin mies, oli monien muiden muassa rakastunut kauniiseen tyttöön ja pyytänyt hänen kättään ja omaisuuttaan.
On epätietoista, oliko se täyttä totta, koskapa hän epäröi, kun tyttö ilmaisi hänelle suunnitelmansa. Tämä pettymys koski häneen syvästi, sillä hän oli todellakin mieltynyt nuoreen ritariin; ritari ei kumminkaan tahtonut erota hänestä, vaan puhui sukulaisuussuhteistaan ja menetti aikaa. Hän sanoi tälle, että niin pian kuin kuningas oli matkustanut pois, antaisivat he vihkiä itsensä.
Pettyikö tyttö hänen lupaustensa suhteen, en tiedä, mutta on luultavaa, että ritari on sen nojalla käyttäytynyt liian vapaasti, mikä koski häneen kipeästi, sillä käydessään uudelleen arkkipiispan luona oli hän sanonut, että mieltymys, mitä hän oli tuntenut Torben Oxea kohtaan, oli muuttunut inhoksi, eikä hän tiennyt enää mitään pelastuksen keinoa.
Kunnianarvoisa isä oli kehottanut häntä kärsivällisyyteen ja sanonut, että kuolema irroittaa kaikki kahleet.
Muutamia päiviä senjälkeen levisi kuin kulovalkea läpi Kööpenhaminan tieto Dyvekan kuolemasta. Hänet oli nähty ulkona edellisenä päivänä, ei epäilystäkään, ettei hän olisi saanut myrkkyä. Piispa yksin uskoi hänen itsensä ottaneen sitä. Hän meni äidin luo ja kertoi tälle tyttären käynneistä hänen luonaan sekä tälle viimeiseksi sanomansa sanat.
'Silloin olette te syypää hänen kuolemaansa', huudahti epätoivoinen nainen, mutta kumminkin oli hän pyytänyt piispaa salaamaan kuninkaalta, mitä oli hänelle uskonut. Piispa ei nähnyt siinä mitään vaaraa ja suostui siis.
Kuninkaan suru oli ensi päivinä melkein mieletöntä, sitten heräsi kostonhimo, ja hän puhui siitä Sigbritin kanssa.
Tämä viittasi hänelle Torben Oxoen.
Oli vaikeata houkutella häntä tunnustamaan, mutta kuningas teki sen itse.
Ystävyyden naamariin kätkeytyneenä houkutteli hän Torbenin uskomaan itselleen rakkautensa kauniiseen tyttöön, tämä ei kertonut aiotusta avioliittosuunnitelmasta, mutta sen sijaan sanoi hän, että Dyvekan kylmyys oli saattanut hänet epätoivoon.
Johtopäätös oli helppo tehdä, ja Torben Oxea syytettiin valtaneuvoston edessä siitä, että hän oli tahtonut käyttää väkivaltaa Dyvekaa vastaan. Herrat vapauttivat linnanpäällikön ainoan kuulustelun jälkeen. Silloin raivostui kuningas.
'Olisipa minulla ollut yhtä monta ystävää neuvostossa kuin Torbenilla', sanoi hän, 'olisi tuomio ollut toisenlainen, mutta vaikkapa hänellä olisikin paksu kaula kuin härällä, katkeaa se sittenkin.' Sitten muodosti hän oikeuden kahdestatoista talonpojasta, jotka kirjallisesti selittivät, etteivät he tuominneet Torben Oxenia, vaan että hänen omat tekonsa tuomitsivat hänet.
Ylhäiset sukulaiset polvistuivat, kuningatar kaikkine rouvineen ja neitosineen rukoili armoa, kuningas oli ja jäi leppymättömäksi, ja tuomio pantiin täytäntöön.
Sigbrit rouva sanoi heltiämättä, että piispa Erik Walkendorf oli varsinainen syyllinen hänen tyttärensä kuolemaan.
Kuningas synkkeni hänet nähdessään, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin häntä vastaan.
"Sellainen on asema", kirjoitti piispa Gunnar, "kukaan ei voi tietää, mitä tästä seuraa; melkein koko päivät viettää hänen armonsa Sigbrit rouvan luona. Tiedämme, ettei tämä ole ruotsinmielinen, ja siksi onkin uskottavaa, että kun ensimäinen kiihkein suru on mennyt ohitse, kuningas suuremmalla voimalla käy sotaan käsiksi."
"Viivytys naisen tähden", jupisi herra Kustaa Trolle ja hymyili ylenkatseellisesti.
Hän asetti mietteissään kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti. Hänen oma asemansa alkoi näyttää hänestä epävarmalta, mutta perään ei hän tahtonut antaa; piiritystyö edistyi äärettömän hitaasti; apua voi tulla minä päivänä tahansa, ei, perään ei hän anna.
Mutta päivä kului toisensa jälkeen eikä mitään apua tullut. Keskikesä oli jo käsissä, piiritys kävi yhä ankarammaksi. Palavat sytykkeet olivat jo kerran vähällä sytyttää linnan. Kustaa herra ei ollut mikään sankari, ja nyt lähetti hän sanan leiriin ja pyysi saada puhutella valtionhoitajaa.
Tämä oli sillä hetkellä Tukholmassa, mutta luvattiin lähettää sana hänelle.
Samaan aikaan tuli Kööpenhaminasta kirje, jossa ilmoitettiin, että nyt lähti tanskalainen laivasto liikkeelle Tukholmaa kohden.
Sillävälin kiiruhti Sten herra muutamien neuvosherrain seuraamana leiriin Stäketin edustalle. Hän antoi nostaa hatun suojavallille ja odotti arkkipiispaa linnasta. Sinä päivänä oli oikea herran ilma tuulineen ja sateineen, mutta sittenkin seisoi Sten herra ja toiset herrat ja odottivat kokonaista kaksi tuntia, mutta mitään arkkipiispaa ei kuulunut. Herroilla ei ollut rihman vertaa kuivaa ruumiillaan, kun vihdoinkin muutamia palvelijoita tuli linnasta.
Sanoma, minkä he toivat herraltaan sisälsi, "ettei linnan luovutuksella ollut kiirettä, kuukauteen, tahi kuuteen viikkoon ei tulisi kysymystäkään mistään pakkosopimuksesta, niin suurta levottomuutta oli kuninkaan kirje linnassa herättänyt".
Sillä tavoin leikitteli arkkipiispa valtakunnan päämiehen kanssa, ja kun paha aina saavuttaa jossakin määrin menestystä, niin onnistui hän pitämään vireillä asemiestensä rohkeutta ja toiveita, vaikkakin muuan itsessään vähäpätöinen tapaus oli vähällä saattaa heidän luottamuksensa häpeään.
Tiedämme, että Esbjörn oli nähnyt vanhan Edilin ruumiin ja että tämä näky vei hetkeksi hänen ajatuksensa ylhäällä tornissa olevaan noitaan, jonka hän ensin oli vähällä säikyttää kuoliaaksi ja joka sitten tervehti hänen käyntejään ilolla, osaksi rahojen ja herkkujen tähden, joita hän toi muassaan, osaksi sentähden, että hän toi hänelle tietoja asemasta alhaalla.
Aukko lattiassa, minkä Esbjörn tavallisella terävällä katseellaan oli keksinyt, soi hänelle mieluista ajanvietettä.
Hän tunsi siksi hyvin vanhat olosuhteet, että voi vaikeudetta tottua uusiin. Julma tuska, mitä hän kärsi, oli muuttanut hänen mielipiteensä, ja kun hän kuuli Kustaa Trollen lausuvan halveksien ja pilkalla mielipiteensä Jaakko herrasta, jota hänen kumminkin oli kiittäminen nykyisestä suuruudestaan, muuttui hänen muinoinen ihailunsa inhoksi, ja jollei hän olisi pelännyt henkensä tähden, olisi hän kyllä sanonut sen hänelle.
Hänen ainoana nautintonaan oli nyt ravita sappeaan kuuntelemalla häntä. Basiliski ei tarkastele uhriaan terävämmin eikä himoitse ahneemmin kostoa.
Vanha Edil ei lyönyt koskaan laimin kantaa hänelle päivittäin parasta ruokaa, sillä hän maksoi hyvin, ja vaikkakin hän ihmetteli, että hänellä niin hyvin riitti rahat, piti hän ne kuitenkin hyvänään. Vaikkapa paholainen itse olisi kantanut ne hänelle, välitti hän vähät siitä, ne kävivät hyvin kaupaksi, ja se oli pääasia.
Mutta eräänä päivänä oli Edil poissa. "Vanha rähjä on syönyt liiaksi, kiitos rahojeni", ajatteli hän. "Hän on sairas."
Kaikkien ahneiden tavoin oli hän kätkenyt erittäinkin viiniä, leipää ja kakkuja.
Muutaman päivän oli hän mielellään ilman Ediliä, pianhan tämä tulisi terveeksi jälleen.
Mutta viikot kuluivat eikä hän tullut. Silloin iski hänen mieleensä, että tämä oli kuollut. Viini- ja leipävarat eivät olleet vielä lopussa, mutta pitkälle ne eivät voisi riittää; hänen täytyi säästää.
Niin suuri oli hänen pelkonsa arkkipiispaa kohtaan, ettei hän uskaltanut ilmaista tälle itseään.
Siksi jakoi hän ruokavaransa moneen osaan, mutta kun hän ajatteli, että niiden kerran loputtua täytyisi hänen ilman pelastusta kuolla, silloin jakoi hän taas. Hänen pitäisi syödä ainoastaan niin paljon, että voi pysyä hengissä.
Laukaukset vihollisten leiristä kaikuivat kuin musiikki hänen korvissaan, jonakin päivänä saapuisi vapahdus, silloin kertoisi hän, mitä oli kärsinyt ja mitä oli saanut tietoonsa. Niin alkoi uusi ruokajärjestys; alussa varsinkin oli se vaikeaa, mutta rouva Bonti eli entisillä lihoillaan ja ne riittivät hänelle koko kauaksi.
Enimmät ajat makasi hän suullaan lattialla ja katseli alas siepaten joka sanan minkä kuuli.
Jonkun ajan perästä saattoi tapahtua, että hän äkkipäätä nukahti, ja herätessään löysi hän ihmeekseen itsensä samasta paikasta.
Mutta sitten älysi hän sen sangen mukavaksi, varsinkin kun nälkä ei tuntunut silloin niin kaivelevan, ja oli merkillistä miten jano sammui hänen oikein katsellessaan piispan iltajuomaa tuolla alhaalla.
Mutta eräänä päivänä meni hänen päänsä aivan sekaisin. Pikari, joka seisoi pöydällä, kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi sen lähenevän hänen huuliaan, ja että hän ulottuisi siihen, kunhan vaan kurotti päätään. Ketään ei ollut huoneessa, sen näki hän selvästi.
Samassa teki hän voimakkaan ponnistuksen… se onnistui… pikari, missä se oli?… Niin, tuolla… Hän kallisti päätään… Kauhea kuva irvisti häntä vastaan sieltä… Hän tahtoi huutaa, mutta sanat tarttuivat kiinni, suulaki oli niin kuiva, ja sitten kuuli hän askelia ja tahtoi vetäytyä takaisin… Mahdotonta!… Yksi ainoa kauhunhuuto, ja hänen kurjuutensa oli loppunut tässä maailmassa. Mutta sisäänastuja ei ollut arkkipiispa, vaan eräs hänen asemiehistään. Hän oli kuullut huudon, se kiinnitti hänen huomiotaan, ja näky, mikä häntä kohtasi, sai hänet päistikkaa syöksymään ovelle.
Ei epäilystäkään, ettei itse piru ollut arkkipiispan makuukamarissa.
Hänen armonsa oli sillä hetkellä keskustelemassa linnanpuolustuksesta, joten asemiesjoukko tohti miehissä lähteä makuukamariin katsomaan hirveää näkyä.
Ja hirveä se olikin, moni kääntyi pois ensi silmäyksellä, rohkeimmat jäivät ja tarkastelivat kauhulla mustanruskeita, sisäänpainuneita kasvoja, joiden teräviä, ulkonevia luita peitti pitkälle riippuva nahka, nipottavina ulkonevia, loisteettomia, tuijottavia silmiä ja takkuista harmaata tukkaa, mikä osaksi oli riipuksissa; suu oli jäänyt selälleen ja kivettynyt kauhunhuutoon, antaen mitä kiihkeimmän pelästyksen leiman elottomille kasvoille.
Useimmat asemiehistä olivat nähneet rouva Bontin, mutta ainoankaan mieleen ei juolahtanut, että se olisi hän.
"Itse ilmetty paholainen!"
"Hornasta tullut!"
"Paha tunnusmerkki!"
"Nyt alkaa rangaistus!"
"Kristus auttakoon meitä!"
Siten he keskenään kuiskailivat.
Kuka ilmoittaisi piispalle?
Kukaan ei tahtonut.
"Vanhin?"
"En, en, ennemmin pois täältä!"
"Nuorin?"
"Hän lyö minut kuoliaaksi!"
"Hänen palvelijansa sanokoon sen hänelle."
Asemiehet lähtivät pois, mutta pysyttelivät lähistöllä sopiakseen sen jälkeen, oliko heidän lähdettävä linnasta vaiko jäätävä edelleen.
Palvelija ilmoitti hänen armolleen, joka sanoi tämän kadottaneen järkensä, mutta lähti siitä huolimatta heti makuukamariin nähdäkseen mikä oli hätänä.
Hänenkin kovaa luontoaan näytti näky järkyttävän, varsinkin kun hän ei voinut käsittää, miten se oli sinne tullut. "Voi sitä, joka on tämän minulle tehnyt!" huusi hän. "Hänen päänsä naulaan tuonne, missä tuo nyt on! Tikapuut pian tänne!"
Ne tuotiin, ja palvelija kiiruhti ylös ottaakseen alas kauhean pään.
Mutta yrittäessään tarttua siihen päästi hän kauhean huudon.
"Heittiö!"
"Teidän armonne, se on vielä aivan lämmin ja ruumis on siinä mukana."
"Hän on hullu, heti alas! Ulos ja pieksäkää häntä, niin ettei hän liikuta jäsentäkään."
Eräs toinen palvelija kiiruhti käskemättä ylös. Hän käänsi heti kohta kalpeat kasvot arkkipiispaan: "Ankara herra, ruumis on sen mukana."
"Mahdotonta", huudahti piispa ja polki lattiaa, "näkisinhän silloin sen."
Nyt selitti palvelija, että onneton on voinut tulla ylhäältä alas, siellä oli aukko.
Nyt kalpeni arkkipiispa vuorostaan, hän muisti vihdoin, että muuatta ihmistä oli pidetty vankina tuolla ylhäällä, ja hän oli saanut kuolla nälkään.
Hän mietti hetkisen.
"Vihollisten lähetti, joka on urkkinut minua", sanoi hän, "mutta jonka herra on lyönyt kuoliaaksi. Siinä näette, millainen rangaistus odottaa vastustajiani!"