Palvelijat ristivät silmänsä hämmästyksen valtaamina.
"Pian, hankkikaa minulle avain tuonne ylös, tahdon itse lähettää urkkijan takaisin."
Ja kun hänen armonsa oli sen saanut, juoksi hän portaita ylös kurjaan hökkeliin. Mieletönnä kiiruhti hän tarttumaan ruumiiseen, se oli ihmeellisen kevyt, mutta häntäkin värisytti, sillä se ei ollut vielä täysin kylmennyt. Mutta siitä huolimatta otti hän sen mukaansa; aivan hökkelin vieressä oli pieni porras, mikä vei linnankatolle — samaa tietä oli Esbjörn käyttänyt. Hän tarttui ruumiiseen ja heitti sen pois voimakkain käsivarsin. "Tuossa on sinulle pyhäksijulistus, minkä lupasin", jupisi hän, "on oma asiasi, jos se vie sinut helvettiin."
"Mikähän suuri lintu lentää linnan katolta?" kyseltiin leirissä.
"Sanotaan, että piru voi ottaa linnun muodon, kun se ilmestyy palvelijoilleen!" lisäsi toinen.
Mutta ruumis putosi alas tielle, erään vanhan kulkijan lähelle, joka astui reippain askelin eteenpäin. Hänkin oli nähnyt lennon ja pysähtyi nyt osaaottaen ja ihmetellen kummallisen ilmestyksen eteen, mutta heti nähtyään sen olevan ihmisen, nosti hän sen käsivarsilleen ja huolimatta siitä, että se oli kuollut, kantoi hän sen mukanaan aivan kuin olisi se ollut elävä.
Hänen armonsa arkkipiispa oli mennyt takaisin hökkeliin. Uteliaana tarkasteli hän jaettuja muruja, mitkä olivat jälellä hänen edessään, ja hän laski, kuinka monta päivää oli hän laskenut voivansa vielä pitää yllä henkeänsä… Viisiviidettä päivää!
"Niin kurja elämä, eikä sittenkään tahtonut siitä erota!" sanoi hän ja nosti ylös viinipullon toisensa perästä. "Hän oli yksissä tuumin Edilin, tuon lurjuksen kanssa, kaikki tyyni ovat kotoisin minun viinikellaristani!" Kaksi pulloa oli vielä koskematta. "Ahneus, viheliäinen, kurja ahneus!"
Lattialuukun kautta, minkä hän oli keksinyt ja mistä ei arkkipiispalla ollut aavistustakaan, oli vanki saanut tiedon hänen salaisista keskusteluistaan salaliittolaisten kanssa, mutta hänen täytyi olla liitossa jonkun kanssa, sillä paljon oli tullut tunnetuksi käsittämättömällä tavalla. Hän oli syönyt tiedon puusta, siksi pelkäsi hän ilmaista itseänsä. Hän tiesi, että arkkipiispa olisi ottanut hänet hengiltä, yhtä hyvin kuin arkkipiispa itsekin tiesi, että olisi niin tehnyt, jos vanki olisi ilmaissut itsensä.
Arkkipiispa potkaisi kasaan viheliäiset ruokavarat ja heitti pullot läjään, ja kun hän meni ulos, sulki hän oven jälkeensä, mutta avaimen piti hän itse, kenelläkään ei ollut siellä tekemistä.
Eivät asemiehet eivätkä palvelijat uskaltaneet tehdä kysymyksiä, ja niin painui asia vähitellen unhotuksiin.
Mutta pimeän tullen eivät palvelijat mielellään menneet piispan makuukamariin. He vannoivat kuulleensa sipsuttelevia askelia juoksevan edestakaisin siellä ylhäällä ja pullojen kalinaa, kun niitä lyötiin vastakkain.
Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan siitä hänen armolleen.
Oltiin jo elokuun ensi päivässä, eikä vieläkään kuulunut luvattua apulähetystä; silloin tuskastui arkkipiispa, alkoi näyttää huonolta koko apulähetyksen laita.
Mutta toisen päivän illalla syöksyi eräs asemiehistä hänen luoksensa ja ilmoitti että suuri tulenloimu näkyi Tukholmasta päin; oli ilmeistä että se paloi saaristossa, kenties oli tulessa itse pääkaupunkikin.
Silloin kiiruhti arkkipiispa katolle nähdäkseen ikävöidyn näyn, ja kun taivas näytti tulimereltä, loistivat hänen silmänsä ilosta. Hän taputti asemiestä olkapäälle ja hymyili melkeinpä ystävällisesti sanoessaan: "Nyt on piiritys pian lopussa, nyt ovat ystäväni saapuneet Tanskasta saaristoon ja Tukholmaan. Rohkaiskaa nyt vaan mielenne, apu on lähellä; jos olette jotain menettäneet, saatte sen nyt nelinkertaisesti takaisin. Aika on käsissä, jolloin siunaan tätä kansaa terävin kalvoin."
Sellaisin sanoin otti Ruotsin arkkipiispa vastaan tiedon vihollisten tulosta, ja mitä korkeammalle liekit kohosivat sytytetyistä kylistä ja kartanoista, sitä enempi riemuitsi hän mielessään.
Muutamia päiviä myöhemmin saapui Krister Pentinpoika muutamain Tukholman raatimiesten ja porvarien kera Stäketiin; koetettiin vielä kerran saada arkkipiispaa taipumaan.
Tämä otti lähetystön vastaan melkein loukkaavan halveksuvasti ja kysyi mitä he tahtoivat.
Herra Krister Pentinpoika sanoi, "että kalvat olivat paljastettuina molemmin puolin ja pyysi että arkkipiispa Jumalan tähden tahtoisi katsoa omaa parastaan ja säästää kirkkoa, itseään, papistoa, omaa isäänsä sekä kaikkia niitä, jotka hänen kerallaan olivat saattaneet valtakunnalle tämän pahan aikaan, jota eivät kyenneet sovittamaan."
Vielä kerran uudistivat he jo tehdyn tarjouksen ehdolla, että hän kirjoittaisi sedälleen, ettei kuninkaan väen tarvinnut toivoa Stäketistä eikä häneltä mitään, sillä hän ei tahtonut pettää maatansa.
Mutta Kustaa herra nauroi hänelle ja sanoi, "että tanskalaiset olivat hänestä sydämellisesti tervetulleet, hän avaa Stäketin portit seposen selälleen ja osoittaa heille kaikkea kunniaa parhaansa mukaan."
Siten sai Krister herra palata kotiin niine hyvineen. Ratkaisu riippui nyt keihään kärestä.
3.
Elokuun kolmantena päivänä saapui ensimäinen tieto Tukholmaan, että vihollisten laivasto purjehti läpi saariston. Sotajoukon johtajina olivat herra Joachim Trolle, arkkipiispan setä, herra Severin Norrby ja valtionhoitajan velipuoli herra Kaarle Alfinpoika.
Eräs laivoista laski maihin Biskopstunan luona, josta oli lähin matka Stäketiin, aiottiin näet tuotapikaa lähteä sinne. Mutta valtionhoitaja oli saanut aikanaan varoituksen, pieni, urhea joukko oli vihollista vastassa ja pakotti sen peräytymään laivalle. Tämä tapahtui elokuun seitsemäntenä päivänä.
Seuraavana päivänä lähestyivät vihollisten laivat Tukholmaa ja alkoivat purkaa maihin koko miesvoimaansa rynnätäkseen senjälkeen Stäketiin yhtynein voimin.
Sten Sture näki, että nyt oli hetki käsissä, hetki, jolloin maan kohtalo ratkaistaisiin taistelun arvanheitolla. Hän puhui Kristina rouvan kanssa, mitä silloin tehtäisiin, jos ruotsalaisten aseet pettäisivät. Hän oli kyllä lähettänyt sanan arkkipiispalle, mutta hänhän tiesi ennestään, ettei sieltä ollut mitään odotettavissa.
Nuori, rohkea nainen oli tosin kalpea kasvoiltaan, mutta hän sanoi herralleen, ettei tämän pitänyt olla levoton hänen tähtensä. Hän oli niin kauan valmistautunut tätä hetkeä varten, ettei tuntenut yhtään pelkoa. Herransa ja maansa kohtalon jätti hän Jumalan käsiin, ja omissa toimissaan hän lupasi noudattaa tarkoin niitä määräyksiä, mitä oli saanut, ainoatakaan niistä unhottamatta.
Samalla kertaa alistuvasti ja luottavasti sanoivat he jäähyväiset toisilleen, ja sitten meni kumpikin taholleen.
Sten herra kokosi väkensä ja lähti Tukholmasta vihollista vastaan, joka oli noussut maihin Tukholman kaakkoispuolella olevalle niemelle, minkä nimi oli Vädla, Nachan pitäjässä. Valtionhoitajan mukana seurasi nuori Kustaa Erikinpoika. Hän ratsasti Sten herran sivulla sotajoukon etunenässä ja oli esimerkkinä kaikille reippaudessaan ja hartaassa luottamuksessaan Sten herran ja isänmaan oikean asian menestykseen. Häntä katsellessaan muistui mieleen kauan sitten mennyt aika, jolloin vanha Sten herra nuoruuspäivinään taisteli Niilo Sturen rinnalla metsässä Harrakerin luona.
Tanskalaisilla oli taitava johtaja ja he näyttivät itsekin olevan urhoollisia ja rohkeita miehiä; he kävivät alussa kimppuun kolmelta taholta, mutta ruotsalaisista taisteli joka mies kodin ja isänmaan edestä eivätkä he olisi väistyneet vihollisen tieltä, vaikka se olisi ollut kahtavertaa väkevämpi. Linnaan kuuluva karjakartano näytti Kaarle Alfinpojasta olevan helposti saavutettava saalis. Miehet uhittelivat sitä polttamaan, ikäänkuin siten suurenkin kunnian saavuttaakseen. Kaarle Alfinpoika kehotti heitä käymään urhakasti kimppuun, hän itse tahtoi käydä etunenässä. Niin johti hän heidät karjakartanolle.
Juuri tätä osastoa vastaan kääntyi Sten Sture. Palavain eläinten mylvinä ja mölinä, miesten huuto ja kirkuna sekaantui aseiden kalinaan, mutta häpeällinen ilkityö suututti ruotsalaisia enimmän, ja he hakkasivat armotta. Juuri kun Kaarle herran piti mennä pihan poikki, tuli Sten herra niin lähelle, että sai annetuksi hänelle iskun, mutta ei kumminkaan onnistunut tuottamaan hänelle suurempaa vahinkoa.
Taistelu kävi joka tapauksessa tuimaksi, Severin Norrby oli kokenut ja urhea soturi eikä suinkaan tottunut hetimiten väistymään. Hän antoi miestensä muodostaa linnan keskelle pihaa ja vältti siten saamasta vihollista selkäänsä. Mutta Sten Sture ja Hemming Gadd hyökkäsivät linnaan; he olivat molemmatkin kelpo johtajia, ja ruotsalaiset menivät miehissä taisteluun lauluin ja riemuhuudoin, vastarinta murrettiin pian, tanskalaisten täytyi pelastautua pakenemalla, ja onnellinen se, joka ensinnä pääsi piiloon.
Suuri joukko tanskalaisia oli kaatunut, monta sataa hukkui koettaessaan päästä laivoihin, ja vankeja saatiin joukoittain.
Nuori valtionhoitaja oli saavuttanut täydellisen voiton, ja tärkeimpänä seurauksenaan oli tämä voitto tehnyt tyhjäksi Kristian kuninkaan tuuman, että hän lähettämällä arkkipiispalle apua saattaisi tämän pystyväksi taistelemaan valtionhoitajaa vastaan ja senjälkeen valtaisi Ruotsin.
Vanha Hemming hieroi tyytyväisenä käsiään. Tanskalaisviha liekehti yhtä korkealla kuin ennenkin, verileikki miellytti häntä, ja rauhanystäväin pelästynyt ilme osoitti, että isku oli sattunut heihin, mutta porvaristossa, kansassa ja nuoressa aatelistossa oli menestys herättänyt ihailua onnekasta valtionhoitajaa kohtaan ja monin verroin vahvistunein voimin päätettiin rohkeasti käydä lähestyviä vaaroja kohden, voittaa nuoren sankarin keralla tai kuolla!
Tämä oli näkymätön, mutta ei siltä vähemmän todellinen voitto ensi taistelusta.
Menomatkallaan tuhosi tanskalaisten laivasto Ruotsin rannikkoa. Söderköpingiltä kiristettiin paloveroa, Westervik ja Stäkeholma poltettiin, mutta mitään todellista hyötyä ei tästä retkestä ollut kuningas Kristianille.
Voiton jälkeisenä päivänä lähetettiin muutamia vangittuja tanskalaisia Stäketiin tekemään arkkipiispalle selkoa taistelun menosta ja selittämään hänelle, kuinka turhaa oli kaikki jatkuva vastustus.
Mutta asemiehet saivat ensiksi tiedon ja, sillävälin kun tanskalaiset kertoivat heidän herrallensa, keskustelivat he innokkaasti siitä, mitä oli tehtävä, jos hänen armonsa näytti edelleenkin pysyvän vanhoissa mielipiteissään, joka saattaisi heidät kaikki turmioon.
Tanskalaisten mentyä lähtivät he miehissä ankaran herran luo; rohkein sai sanoiksi ja selitti hänelle, kuinka turhanpäiväiseltä oli luottaa tanskalaisten apuun.
Toinen lisäsi, ettei heidän juuri kannattanut yksin taistella Sten Sturea ja koko Ruotsia vastaan. Jos ruotsalaiset olivat kerta voittaneet tanskalaisten sotajoukon, oli Stäketin valloittaminen heille silloin mitätön asia, jos he vain välittivät sen voittamisesta.
Kun piispa yhä edelleen vaikeni, alkoivat useat kiihkeästi pyytää häntä ajoissa vaatimaan loukkaamattomuutta itselleen ja tanskalaisille asemiehilleen ja yhtymään ystävyydessä ruotsalaisiin herroihin.
Mutta ankaran herransa jatkuvan vaikenemisen johdosta yhä rohkeammaksi käynyt asemiesjoukko huusi yhdestä suusta, ettei heillä ollut aikomusta enää panna henkeään vaaranalaiseksi hänen kanssaan ja joutua sotaan koko valtakuntaa vastaan.
Silloin kuohahti Kustaa Trollen sappi, raivo salamoi hänen synkistä silmistään; hän oli hillinnyt itseänsä äärimmilleen saadakseen tietää heidän sydämensä ajatukset, nyt saivat he tietää hänen.
Sattumalta oli hänen luonansa Juhana mestari, joka tuomiokapitulin nimessä johti puolta sotajoukkoa ja muuten vihasi Ruotsia ja ruotsalaisia vähintään yhtä suuresti kuin arkkipiispakin.
Tämän rangaistavaksi jätti hän petturit, jotka olivat uskaltaneet olla eri mieltä hänen kanssaan.
Kaikki ne asemiehet, jotka olivat ilmaisseet aikeensa, pistettiin torniin rautoihin, ja muutamat kidutettiin ja rääkättiin kuoliaiksi, toisille varoitukseksi.
Mutta Juhana mestarille hän sanoi, että tanskalaisten vankien lähetys oli vain konnankoukku valtionhoitajan puolelta. Apujoukkoa ei oltu voitettu, ja hän voisi odottaa sitä joka päivä Stäketiin.
Hän ei kumminkaan luottanut omiin sanoihinsa. Pelko ja tuska kiusasi häntä ja ajoi unen pois hänen makuusijoiltaan.
Oliko se kuvittelua, vai kuuliko hän todellakin naurua ylhäältä vinnihökkelistä? Hän oli aina tuuminut itsekseen, että rotat nakertelivat siellä leivänpaloja, mitkä hän oli jättänyt. Nyt kuuli hän selvästi askelia… Kattoluukku, minkä hän oli sulkenut, kiskaistiin auki ja lyötiin taas kiinni yhä uudestaan. Hänestä tuntui vihdoin koko katto hänen päällänsä olevan täynnä pikku luukkuja, ja minne hän katsoikin hämärässä elokuun yövalossa, luuli hän näkevänsä tuon kauhean pään avonaisine kitoineen, ja hurja nauru kaikui viiltävänä hänen korvissaan.
Kustaa herra nousi kiiruusti ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui. Hän tahtoi itse nähdä, mitä paholaisen kujeita harjoitettiin siellä ylhäällä; aaveita ei hän uskonut eikä hän myöskään ollut pelkuri. Avain oli hänen kirjoituspöydällään, hän otti sen toiseen ja kynttilän toiseen käteensä "En pelkää itse paholaistakaan", jupisi hän ja lähestyi ovea. Samassa silmänräpäyksessä koputti joku sille. "Sisään!" huusi hän.
Mutta kun ei ketään tullut, vetäisi hän itse auki sen. Oliko tämäkin kuvittelua!
Kuollut seisoi ilmielävänä hänen edessään ja kohotti uhkaavasti kätensä.
Mutta kynttilä putosi lattialle ja sammui. Kustaa Trolle vaipui tajutonna lattialle.
Herätessään värisi hän vilusta, hiipi hiljaa vuoteeseensa ja veti peitteen päänsä yli, nukkua ei hän uskaltanut, mutta ei myöskään uskaltanut katsoa ylös. Kun hän vihdoin nukkui rauhattomaan uneen, pelottelivat häntä hirveät unet. Nyt oli hänestä tullut pelkuri.
Seuraavana päivänä oli hän hyvin erilainen, ja kun uusia tietoja saapui Vädlan taistelusta, eivät ne tehneet parempaa vaikutusta.
Nyt alkoi ylpeä, jäykkä mies vihdoinkin taipua, ja hän lähetti sanan Sten herralle, että tahtoisi luovuttaa linnan ja mennä tuomiokirkkoonsa ja jäädä sinne.
Sten herra vastasi, "että hänen olisi pitänyt puhua sillä tavoin ennemmin, niin olisi elänyt moni mies, joka hänen tähtensä on kuollut". Hän lisäsi, "että koska arkkipiispa oli syypää niin monen miehen kuolemaan ja koska hänestä oli tullut murhaaja, ei hän kauempaa ole kelvollinen arkkipiispan virkaan."
Mutta tämä oli rohkeampaa puhetta kuin Kustaa Trolle voi sietää.Kaikkien niiden edessä, jotka olivat tilaisuudessa läsnä, vastasi hän:
"Kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen pyhyytensä paavin suostumuksella. Hän on antanut minulle vallan käyttää niin hengellistä kuin maallistakin miekkaa, eikä sentähden kenenkään sovi nimittää minua murhaajaksi, joskin moni on minun tähteni menettänyt päänsä. Tervehtikää herra Sten Sturea ja sanokaa se hänelle." Ja voimattomassa vihassaan käänsi hän selkänsä lähetille.
Mutta nyt ei enää kukaan kuunnellut hänen puolustuksiaan, kaikkien mielestä samoin kuin valtionhoitajankin olisi hänen pitänyt sellaiset puheensa puhua aikoja sitten.
Välttämätöntä oli kuitenkin ratkaista asia lopullisesti. Arkkipiispan tappio oli pannut piispain ja pappien suut suppuun. He tunsivat tarpeelliseksi alistua sen tahdon alaiseksi, jolla oli korkein valta, eikä siksi näin suotuisaa tilaisuutta sen vallan lujittamiseksi saanut laiminlyödä.
Marraskuun lopussa kutsui valtionhoitaja kokouksen Tukholmaan. Sinne tuli Linköpingin piispa Hannu Brask, Strengnäsin piispa Mathias, Vesteråsin piispa Otto ja Turun Arvid piispa, sitä paitsi Hemming Gadd, suuri joukko ritareita, vapaasukuisia rälssimiehiä, kuparivuorimiehiä, taalalaisia sekä Tukholman pormestari ja raati. Vihdoin saapui myös arkkipiispa Kustaa Trollekin valtionhoitajan suojelusluvalla vastaamaan puolestaan, jos hän ylimalkaan voi puolustaa asiaansa.
Mutta hänen astuessaan suureen kokoussaliin paloi hänen silmissään villi tuli, hän heitti päänsä ylpeästi taapäin ja tarkasteli kokousta aivankuin olisi hän tullut tuomitsemaan eikä tuomittavaksi.
Silloin nousi Sten Sture. Rauhallisin ja arvokkain sanoin puhui hän siitä, kuinka herra Kustaa Trolle jo valtakunnan arkkipiispana Ruotsiin saapuessaan oli osoittanut olevansa maan vihollinen, kuinka hän oli antanut pahoinpidellä kaatuneiden ruotsalaisten ruumiita, ja monta monituista kertaa vastoin annettuja lupauksia rikkonut rauhan, tehdyn aselevon aikana antanut laukaista linnankanuunat mitään pahaa aavistamatonta piiritysjoukkoa vastaan ja saanut siten aikaan suuren mieshukan. Hän oli avoimesti tunnustanut olevansa kuningas Kristianin mies ja siten selvästi näyttänyt toteen petollisen mielenlaatunsa ja osoittanut arvottomuutensa ei ainoastaan olemaan ruotsalaisen kirkon päänä, vaan myöskin yhtenä sen jäsenistä.
Paheksuva nurina kävi läpi kokouksen, kaikkien katseet kiintyivät arkkipiispaan, useimpain uhkaavin ilmein, toisten melkein häveten; tuomiokapituli ei uskaltanut virkkaa mitään hänen puolustuksekseen.
Mutta pappien kuunnellessa syytöksiä kovenivat hänen kasvonpiirteensä ja olivat kuin raudasta valetut. Mitä se häneen kuului, mitä nuo toiset ajattelivat ja tuumivat.
Petturuuden syytöksen heitti hän takaisin valtionhoitajalle, joka oli nostanut aseensa maan oikeata herraa ja kuningasta vastaan.
Omasta puolestaan ei hänen tarvinnut seisoa tämän kokouksen edessä tekemässä tiliä töistään; pyhää sauvaa, minkä hän oli vastaanottanut Pietarin huoneenhaltijalta, ei mikään maallinen herra voi ottaa häneltä, ja herjauksista ei hän välittänyt.
Tuollainen puhe voi ainoastaan lisätä katkeruutta, petturuushan oli kyllin selvä, ja mieliala kiihottui äärimmilleen ivallisesta esiintymisestä yhä enemmän rakastettua valtionhoitajaa kohtaan.
Asia oli siten helposti ratkaistu, ja valtiopäiväin tuomio arkkipiispan asiassa kuului seuraavasti:
"Sen suunnattoman vahingon ja tuhon tähden, jota Stäketin linna on tuottanut Ruotsin asujamille siitä pitäen kuin se rakennettiin, ensin arkkipiispa Jönsin aikaan ottamalla Kristianin valtakuntaan, sitten arkkipiispa Jaakon aikaan ottamalla Hannu kuninkaan ja nyt lopuksi arkkipiispa Kustaan aikaan ottamalla nuoren Kristian kuninkaan, — on Stäketin linna revittävä ja hävitettävä maan tasalle, niin etteivät tämän jälkeen kotimaan kavaltajat saa siellä tyyssijaansa."
Mutta arkkipiispaan nähden langetettiin seuraava tuomio:
"Koska herra Kustaa Trolle on tuottanut muukalaista sotaväkeä synnyinmaansa niskoille ja koska hän on kantanut nurjaa kilpeä herraansa ja päämiestänsä, Ruotsin valtakunnan valtionhoitajaa vastaan, olemme me kaikki yksimielisesti jaa-huudoin ja kohotetuin käsin vannoneet ja luvanneet, ettemme ikipäivinämme tahdo häntä arkkipiispaksi tähän valtakuntaan, mutta hän saakoon nauttia sitä suojeluslupaa, jonka hänelle meidän rakas herramme ja päämiehemme antanut on."
Lisäksi sitoutuivat kaikki läsnäolijat, "koska he olivat kaikki yhdessä liitossa tässä asiassa, keskinäisesti auttamaan ja tukemaan toisiaan siinä tapauksessa, että joku sen johdosta, mitä oli tapahtunut, saattaisi valtakunnan rappioon ja kirkonkiroukseen, milloin ja missä tällaiseen, joko pyhän isän paavin huoneesta tai muilta tahoilta, ryhtyä saatettaisiin."
Kun tuomio siten oli langetettu ja asianmukaisesti kirjaan merkitty, kirjoittivat läsnäolijat nimensä alle, ja valtakunnan leima pantiin siihen lisäksi allekirjoittajain "riippuvain sinettien" kera. Mutta piispa Brask, joka ei ollut tuomioon tyytyväinen, mutta ei uskaltanut kieltäytyäkään, käytti "viekasta pappisjuonta" ja kirjoitti pienelle paperilapulle: "Tähän olin minä pakotettu." Sitten pani hän kenenkään huomaamatta lapun vahasuojuksessa sinetin alle.
Tämä päätös tehtiin 23 marraskuuta 1517.
Siten päättyi tämä merkillinen kokous!
Erinäisiä kirjeitä tämän kokouksen tapauksista ja päätöksistä laadittiin, ja yksi ja toinen osanottajista vei niitä mukanaan kotiseudulleen.
Norrköpingin kaupunkia varten laati valtionhoitaja itse kirjelmän; se alkaa selonteolla kokouksesta, mutta päättyy näin:
"Rakkaat ystävät, kiitän teitä kaikkia hyvin sydämellisesti uskollisuudestanne ja hyväntahtoisuudestanne, jota minulle ja isänmaallenne olette aina osoittaneet, rehellisten ja uskollisten miesten tavoin joka suhteessa toivoen enkä ollenkaan epäillen, ettette tahtoisi tehdä tämän mukaan. Sentähden kehotan minä teitä kaikkia valtakunnan puolesta ja käsken ankarasti kaikkia hankkimaan itselleen hyvät aseet. Jos emme mitenkään saa olla rauhassa tanskalaisilta, niin tahdomme me, kun oikea aika on tullut, käydä heidän kimppuunsa sellaisella voimalla, että he lähinnä Jumalan apua itse mielellään rukoilevat Jumalalta rauhaa."
Päivän hengähdysajan soi Sten herra itselleen; Kristina rouva kokosi hänen ympärilleen muutamia rakkaita ystäviä, joiden kanssa hän voisi keskustella ilman pakkoa äsken tapahtuneista tärkeistä asioista. Niiden joukossa oli myös Kristinan isä, herra Erikki Juhananpoika, joka oli ollut yksi arkkipiispan tuomareista. Muiden muassa oli myöskin Hemming Gadd ja nuori Kustaa Erikinpoika sekä linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika.
"Aika on rientänyt pitkin askelin eteenpäin", huudahti tohtori Hemming. "Siitähän ei ole kuin viisikymmentä vuotta, kun Jöns Pentinpoika johti samanlaista taistelua kuin tämäkin valtakunnan edusmiestä vastaan, joka silloin sattui olemaan kuningas. Silloin pääsi voittajaksi kirkon päämies, ja maallinen majesteetti kadotti sekä kruunun että valtakunnan. Nyt sitä vastoin on ruotsalainen isänmaallisuusintomme saavuttanut sellaisen voiman ja merkityksen, että kun valtionhoitaja puhuu sen puolesta, seisoo koko kansa hänen takanaan yhtenä miehenä. Se sysää pois jokaisen, joka asettuu kansan edistyksen tielle, huolimatta siitä, vaikka se onkin valtakunnan arkkipiispa!"
"Luulen", puuttui herra Erikki Juhananpoika puheeseen, "että äsken voitetun taistelun suurin ja oikein merkitys on siinä, että siitä huokuu syvä kansallishenki, joka luopuu traditsioneistaan ja kunnioituksestaan papillista arvoa kohtaan, kun on kysymyksessä olemassaolon suojeleminen ja itsensä varjeleminen."
"Ketkä miehet ovat vaikuttaneet tämän nopean kehityksen", virkkoi Jöns Jönsinpoika. "Viisikymmentä vuotta sitten, voidaan hyvin sanoa, kantoi Ruotsin kansa vielä orjan kahleita, ja katsokaa nyt kuinka itsetietoisena se kohottaa päätään. Valtionhoitajiaan sen on kiittäminen vapautumisestaan tanskalaisesta ylivallasta. Mutta vielä tärkeämpää on, että kansa on näiltä oppinut ajattelemaan omin päin, että siitä on noussut vapaita, itsenäisiä miehiä. Tämä kallisarvoinen lahja on kulkeva perintönä polvesta polveen, ja kun mitään Stureja ei ole enää olemassa, tulevat heidän kylvämänsä valistuksen ja vapauden siemenet kantamaan siunattuja hedelmiä ikuisiin aikoihin!"
"Älkäämme unhottako sitä, joka teki ensi alun!" puuttui Sten herra puheeseen. "Jollei Engelbrekt olisi urennut oikealle tielle, kuka tietää, olisivatko hänen seuraajansa tehneet sen. Esimerkillä on mahtava vaikutus; kansanmies kulki edeltä, ja seuraajat jatkoivat hänen työtään. Herra kaikkivaltias on ihmeellisesti siunannut kaikkia Sten Sturen toimia; hänestä juontui maamme koko kehitys, ja hänen kylvämänsä kehityksen siemenet ovat kantaneet hedelmän. Rakas isäni ei saanut aikaa kokea muuta kuin sodan vaaroja, ja kun katson taaksepäin, mitä on tämä aika ollut muuta kuin suurta työtä vapauttamiseksemme turmiollisesta unionista Tanskan kanssa; se oli kohdaltaan kiirastuli, jonka oli temmattava maa pimeydestä ja tietämättömyydestä, babylonialainen vankeus, jonka oli pakotettava meidät pyrkimään valoon ja vapauteen. Minusta näyttää, kuin Herran käsi olisi koko ajan suojelevana ojentunut yllemme, ja onneaan saavat kiittää ne, jotka ovat olleet välikappaleina toteuttamassa hänen pyhää tahtoaan!"
Ja niin joivat he illan yhdessä.
Nuori herra Kustaa Erikinpoika kertoi Kristina rouvalle, kuinka urhoollisesti hänen herransa oli menetellyt, kuinka kaikkien silmät olivat luottamuksella tähdätyt häneen ja kuinka hän oli ylhäisten ja alhaisten rakastama.
Ja nämä sanat soivat suloisina Kristinan korvissa, hän tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi, ettei suurempaa onnea voinut tulla ihmisen osaksi. Sitten ajatteli hän, että kenties miekka tulisi lävistämään hänenkin sielunsa, hän tiesi, että koetukset ja kärsimykset olivat välttämättömät, että hän kerran voisi puhdistuneena, koeteltuna sanoa sydämessään:
"Katso, Herran palvelija!"
* * * * *
Kuten päätetty oli, palasi arkkipiispa vahingoittumattomana takaisin linnaansa.
Mutta monta päivää ei viipynyt, ennenkuin valtionhoitaja seurasi jälestä. Nyt oli piiritystä jatkettava suurella voimalla ja vakavuudella.
Tämä oli sitä välttämättömämpää, kun Lundin arkkipiispa, Birger Gunnarinpoika, kehotti kirjeellisesti valtionhoitajaa lakkaamaan piirittämästä Stäketiä, muussa tapauksessa hän paavin lähettiläänä ja Ruotsin kirkon pääpiispana julistaisi hänet kirkonkiroukseen moisesta väkivallanteosta.
Sten herra pani vakavan vastalauseen tätä uhkausta vastaan; Lundin arkkipiispa, joka niin monella tavoin oli riippuvainen Kristian kuninkaasta, ei voinut langettaa tuomiota Ruotsin ja Tanskan välillä.
"Kun ei Tanskan kuningasta ole tunnustettu Ruotsin kuninkaaksi, ei hänen asettamansa arkkipiispakaan voine tulla meidän arkkipiispaksemme", puuttui Hemming Gadd puheeseen. "Sitä paitsi pannajulistus merkitsee vähän enää nykyään."
"Se vetää huomion meihin ja voi viedä siihen, että hänen pyhyytensä paavi tahtoo sekaantua asioihimme."
"Alistuisitteko siihen?"
"En, kautta elävän Jumalan!"
Hemming hymyili tyytyväisenä. "Se vastaus oli kullan arvoinen", sanoi hän. "Tahtoisin olla neljäkymmentä vuotta nuorempi voidakseni vielä kappaleen matkaa seurata teitä elämän tiellä."
"Minun tieni voi päättyä ennenkuin teidän."
"Jumala siitä varjelkoon!"
* * * * *
Mielettömyydessään aikoi Kustaa Trolle tosiaankin edelleen puolustautua Stäketin linnassa. Hän uskoi lujasti, että Tanskasta viipymättä saapuisi uusi avunlähetys.
Mutta hänen väkensä mieliala ei enää ollut sellainen, että hän uhkauksilla ja selityksillä olisi voinut saada heidät tottelemaan.
Tiedämme jo, kuinka Juhana mestari, ankaran herransa käskystä, oli menetellyt asemiehiin nähden.
Saatuaan takaisin vapautensa eivät he olleet tulleet ollenkaan nöyremmiksi, ja kun hänen armonsa sanoi heille tahtonsa olevan, että linnaa puolustettiin viimeiseen mieheen, silloin kieltäytyivät he siitä joka mies ja vaativat melkein uhmaillen, että linna oli luovutettava.
Ja ylimielisyys väistyi pelon tieltä. Kustaa Trolle kuvitteli mielessään, että asemiehet tahtoivat äkkiylläköllä käydä hänen kimppuunsa, kenties riistää hänen henkensäkin.
Hän ei uskaltanut turvautua huolissaan kehenkään, hänellä ei ollut ainoatakaan luotettavaa ystävää tai palvelijaa. Eräänä yönä hiipi hän pahantekijän tavoin linnastaan, vartijan huutoon ei hän tohtinut vastata, ja oli lähellä, ettei häntä ammuttu urkkijana. Rannalla oli pieni vene, hän sen vapautti ja souti eräälle saarelle, joka oli aivan lähellä. Siellä piiloutui hän yöksi vuorenluolaan.
Seuraavana aamuna, kun hänen havaittiin olevan poissa, nousi linnassa suuri hälinä.
"Onkohan hän päättänyt päivänsä?" kyseltiin keskenään.
"Siihen on hän liian arka."
"Kurja!"
"Hän oli koko paholainen!"
"Kenties piru on hänet noutanut."
"Moinen herra!"
"Minä ainakin pyrin Sten herran palvelukseen!"
"Kunpa uskaltaisi!"
"Hänestä puhutaan pelkkää hyvää!"
"Koettakaamme!"
Kenen onni pettää, hänellä ei ole mitään ystäviä; sen sai arkkipiispakin kokea; samat miehet, jotka olivat kumartaneet maahan hänet nähdessään, ivasivat ja pilkkasivat nyt hänen muistoaan.
Koko asemiesparvi lähti leiriin pyytämään, että valtionhoitaja ottaisi linnan haltuunsa. Mutta heillä oli toinenkin nöyrä anomus.
"Mikä niin?"
"Että teidän armonne tahtoisi ottaa meidät palvelukseensa."
Hän lupasi pitää huolen heidän viennistään Tanskaan. "Tanskalaisten tulee pysyä Tanskan palveluksessa", sanoi hän, mutta kysyi lisäksi, missä heidän herransa oli tavattavissa.
Kukaan ei voinut sitä sanoa.
Muuan köyhä kalastaja teki sen.
Hän oli kaivannut venettään ja löytänyt sen pienen saaren rannalta. Siellä puuhaili muuan ihminenkin, joka, kun hän huomasi, että vastakkaisella rannalla liikuskelevat ihmiset olivat hänet keksineet, riensi nopeasti pois.
Uutinen arkkipiispan katoamisesta oli jo ehtinyt levitä, ja luonnollinen johtopäätös oli, että mahdollisesti juuri hän oli etsinyt tyyssijansa saarelta.
Katkeruus kansan kesken oli yleinen, kunnioitus hänen virkaansa kohtaan oli kadonnut, heillä oli kova halu saada miekkonen käsiinsä.
Hankittiin vene ja siihen tuppautui niin useita, että se oli vajoamaisillaan. Onneksi pääsi se perille; joka mies taittoi seipään käteensä ja niin hajosivat he ympäri saaren etsimään.
He löysivät hänet vihdoin; aivan kuin metsänpeto istui hän kyyristyneenä parin kiven väliin, ja mulkoili heihin silmin, jotka paloivat kuin tuliset hiilet.
He aivan ällistyivät hänet nähdessään ja vilkuivat ihmeissään ja epäröiden toisiinsa.
"Nyt ei hän liene vaarallinen. Menkäämme lähemmäksi." Ja he lähestyivät muutamia askelia.
"Hän näyttää voivan vaikka purrakin!"
"Hiokaamme vähän hänen hampaitaan!"
"Tuollaiset suden silmät!"
"Pistäkäämme ne puhki!" He menivät yhä lähemmäksi.
Ja Kustaa Trollen valtasi sanomaton pelko, hän luuli viimeisen hetkensä tulleen.
"Tuletkos esiin sieltä!" huudettiin joukosta. He olivat unhottaneet hänen korkean säätynsä ja papillisen arvonsa ja näkivät ainoastaan villipedon.
Sillävälin oli Sten herralle ilmoitettu, että piispan pakopaikka oli keksitty ja että talonpojat luultavasti itse tulisivat istumaan oikeutta. Nopeasti riensi hän paikalle muutamani miesten seuraamana ja joutui parahiksi estämään aiottua tihutyötä.
"Mitä ajattelette, rakkaat ystävät", sanoi hän talonpojille. "Tahdotteko ehättää lain edelle ja ruveta tuomareiksi; onko nyt maassa tapa sellainen?"
He vetäytyivät häpeissään syrjään, mutta jupisivat keskenään, että jolleivät he olisi niin kauan vitkastelleet, olisi nyt asia ratkaistu aikoja sitten.
Mutta Sten herra sanoi kohteliaasti, että jos hänen armonsa tahtoi seurata häntä ja hänen miehiään, pääsisi hän täydessä turvassa takaisin.
Tässä ei ollut varaa valita, hänen oli vihattua valtionhoitajaa kiittäminen hengestään. Ja sanomatta sanaakaan, luomatta katsettakaan viholliseensa luikki hän rannalle ja istuutui veneeseen.
Mutta rahvas nimitti saarta siitä pitäen piispansaareksi.
Sten herra virkkoi taipaleella, että hänen armonsa saattoi tarvita varmaa suojaa ja kysyi sentähden, mihin luostariin hän halusi itsensä vietävän.
"Vesteråsiin!" oli vastaus.
Muutamia tunteja täytyi hänen kuitenkin odottaa leirissä; hän pyysi päästä yksin, mutta ensin täytyi hänen allekirjoittaa sitoumus, jossa hän luopui kirkostaan ja arkkipiispuudestaan, ja tämän hän vahvisti sinetillään.
Sen jälkeen vietiin hänet varmasti vartioituna Vesteråsiin; kukaan hänen asemiehistään ei pyytänyt päästä häntä seuraamaan, eikä hän luottanut kenenkään, ei kysynyt ketään; kaikki hänen ajatuksensa ja toivomuksensa kohdistuivat vihaan ja kostoon; sitä hän hautoi katkeroituneessa mielessään päivin ja öin.
4.
Piispan-Arnöhön oli tullut rakas ja kaivattu vieras. Vanha Jaakko herra näki olevansa vanhojen ystäviensä ja ihailijainsa hylkäämä, sentähden oli isä Johannes sitä tervetulleempi. Hurskaista, iäkkäistä kasvoista loisti sellainen rauha, sellainen tyyni, tasainen mieli, jota mitkään elämän myrskyt eivät voineet kukistaa; ne murtuivat sitä vasten kuin kallioseinää vasten.
Oli omituista isä Johannekselle, että hän tuli yhä iloisemmaksi ja melkeinpä voimakkaammaksikin vuosien mukana. Hänen Herransa työ kävi hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja hän oli onnellinen saadessaan vaikuttaa sen puolesta. Hänen viettämänsä liikkuvainen, yksinkertainen elämä, se hellyys ja ystävyys, joka säteili häntä kohtaan kaikkien silmistä, lämmitti ja ikäänkuin toi uutta elinvoimaa vanhaan sydämeen.
"Missä olet ollut niin kauan, karkuri!" virkkoi hänen armonsa häntä syleillen.
"Maailma on suuri, ja minun luuni alkavat väsyä", vastasi Johannes.
"Ainoastaanalkavat, kun minun ovat upiuupuneet jo aikoja sitten! Jos minulla olisi sinun voimasi, en olisi epätietoinen, mitä minun on tehtävä."
"Ei teidän ole oltava nytkään, vaan vaikutettava niin kauan kuin voimanne sallivat."
"Tiedätkö, mitä tarkoitan?"
"Luullakseni petollista huoneenhaltijaa."
"Nyt käytät kovia sanoja."
"Minun täytyy."
"Tapasi ei ole tuomita ankarasti."
"Minua on siis uskottava, kun sen teen."
"Palaamme toiste asiaan!"
Seuraavana päivänä sai hänen armonsa muutamia kirjeitä, ja nämä kädessään tuli hän Johanneksen luo.
"Roskaväki loukkaa tuomiokapitulin jäseniä", sanoi hän kiihdyksissään. "Jumalanpalvelusta ei enää pidetä pyhänä."
"Upsalassa?" kysyi Johannes.
"Minun vanhassa, kunniakkaassa hiippakunnassani!"
"Juuri herättääkseen kansan mielissä vanhan kunnioituksen tahtoo Sten herra taivuttaa tuomiokapitulin uuteen vaaliin."
"Neuvon Sten herraa sekaantumaan hengellisiin ja kirkollisiin vaaleihin niin vähän kuin mahdollista."
"Mutta Kustaa herrahan on itse luopunut virastaan, silloin täytyy kai asettaa joku toinen."
"Luopuminen ei merkitse mitään ilman paavin vahvistusta, varsinkaan kun sen ei voi katsoa tapahtuneen ilman väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa; sen on Linköpingin Hannu piispa valtionhoitajalle kirjoittanut."
"Jäikö Sten herra vastauksen velkaan?"
"Sitä hän ei jää koskaan. Hän vastasi, ettei pyhä isämme paavi ja kirkon laki voi sietää sellaisia kirkon esimiehiä, jotka sen sijaan, että olisivat maallikoille esikuvana, harjoittavat ilmeistä kavallusta, erittäinkin omaa isänmaataan vastaan."
"Minusta se ajatus on Sten herralle kunniaksi, vaikkei se oikein hyvin sovellu roomalaisen kirkon periaatteihin."
"Totisesti en sittenkään ota uskoakseni, Johannes, että sinäkin olisit kiintynyt uuden ajan aatteihin."
"Sen vaikuttaa uusi arkkipiispa."
"Kuinka niin?"
"Eikö hän tule Roomasta!"
"Entä sitten?"
"Ja sen häpeälliset tavat ja käsitteet hänellä on."
"Johannes! Hän on minun ystäväni!"
"Se hän ei ole ollut koskaan."
"Todista vastakohta!"
"Todistakaa hänen ystävyytensä!"
Jaakko herra tuumi kotvan. "Minulla on siitä monia todistuksia", sanoi hän. "Muistathan, että minulla oli syytä tyytymättömyyteen rouva Bontiin nähden."
"Niin, kyllä muistan!"
"Hän on vapauttanut minut hänestä."
"Millä tavoin?"
"Hän teki omalla vastuullaan hänet Vårfrubergan luostarin abbedissaksi."
"Hän on siis siellä?"
"Luultavasti vihitty jo aikoja sitten, kosken ole kuullut hänestä mitään."
"Teidän pitäisi toki tiedustella."
"Miksi niin?"
"Hän on seurannut teitä niin kauan."
"Ja kiusannut ja kiduttanut minua."
"Luulin teillä olevan vanhaa syytä."
"Sen olen jo moneen kertaan sovittanut."
"Mutta ette unhottanut, luulen. Lähettäkää viesti Vårfrubergaan ja toivottakaa hänelle onnea."
"Kuka tietää, miten se käsitettäisiin?"
"Voittehan lähettää muutamia pyhäinjäännöksiä luostariin."
Hänen armonsa ei ollut oikein halukas. "Tuskin tiedän, miksi taivun mielesi mukaan", sanoi hän. "Kai siksi, että pysyisin sovussa rippi-isäni kanssa."
Koottiin muutamia todella kallisarvoisia kirkkokoristeita ja pyhiä esineitä, ja muuan uskottu palvelija lähetettiin viemään niitä Vårfrubergaan. Kalleudet oli vietävä abbedissalle asetettaviksi luostariin; hänelle itselleen lähetti hänen armonsa tervehdyksensä.
"Toivon, ettei hän vain tämän jälkeen kunnioita minua käynnillään", sanoi hän melkein katuen.
"Sitä en luule hänen tekevän."
Palvelijan lähdettyä näytti siltä, kuin isä Johannes olisi tullut tyynemmäksi; hän ei antanut enää mitään teräviä vastauksia, ja suurin sopusointu näytti palaavan.
"Onko sinulla tuttavia Saksassa?" kysyi vanhus Johannekselta.
"Ei tietääkseni."
"Täällä on kotvan aikaa odottanut sinua muuan kirje."
"Kirje minulle, mistä sitten?"
"Luullakseni Baselista."
"Siellä ei minua tuntene kukaan."
Piispa otti esille suuren kirjeen, jonka jätti Johannekselle.
"Tätä en ymmärrä", sanoi hän ja poistui lukeakseen sen rauhassa.
Mutta muutamia tunteja myöhemmin palasi hän ja kysyi, tahtoiko hänen armonsa ottaa hänet vastaan.
"Nykyään ei minua enää estä mikään!" vastasi tämä surumielisesti hymyillen.
Mutta Johanneksen kasvot loistivat ilosta.
"Niin onnellisena en ole nähnyt sinua koskaan ennen, rakas ystävä, mitä on tapahtunut?"
"Jumala on kuullut palvelijansa rukouksen!"
"Kirje, jonka sait?"
"Ilmoittaa minulle siitä!" Ja nyt kertoi hän karanneesta vadstenalaisveljestä, joka kävi hänen puheillaan hänen armonsa luona, jota hän neuvoi pakenemaan vieraille maille ja josta hän sittemmin ei ollut kuullut vähintäkään. "Luulin, että hän oli kuollut tai vankilassa", lisäsi Johannes.
"Mutta nyt kirjoittaa hän minulle ja kysyy, olenko löytänyt hänen rakkaan Kaarinansa, jota hän sanoo ajattelevansa öin ja päivin."
"Pappi!"
"Niin, se näyttää oudolta!"
"Missä hän oleskelee?"
"Zürichissä, yhdessä Zwinglin kanssa. Hän kirjoittaa, että vasta tältä mieheltä on hän oppinut ymmärryksellä lukemaan Jumalan pyhää sanaa. Hän kertoo laajasti hänen opistaan, joka ei kuulu paljoakaan eroavan tohtori Martti Lutherin opista. Luenko?"
"Kuulen mielelläni."
Johannes luki uskonvoimaa uhkuvan kirjeen. Se päättyi näin:
"Lopuksi täytyy minun kertoa teille, että Octenbachin nunnat Zürichissä ovat anoneet neuvostolta vapautumista luostarilupauksestaan. Hallitus, joka luuli, että he kaipasivat mukavampaa elämää, hyväksyi monia vapauksia, jotka luostarisäännöt olivat tähän asti kieltäneet. Mutta he vastasivat, etteivät he pyytäneet mitään myönnytyksiä ruumiilleen; heidän sieluilleen oli tultava avuksi ja kevennettävä heidän omiatuntojaan, Jumalan laupeuden tähden oli heitä pidettävä viattomina vankeina ja vapautettava heidät.
Olen tämän johdosta puhunut Zwinglin kanssa avioliitosta, ja hän on sanonut, ettei missään paikassa pyhiä kirjoja ole pappeja kielletty menemästä naimisiin, ja läsnäolollaan Kaanaan häissä on Kristus pyhittänyt ja vahvistanut jokaisen sellaisen liiton.
En voi kirjoittaa teille, kunnianarvoisa isä, mitä silloin tunsin. Jos Zwingli menee naimisiin, voin minäkin tehdä sen. Olen tosin karkoitettuna isänmaastani, mutta olen varma, että Kaarina tahtoo tulla tänne luokseni.
Kautta kaiken, mikä teille on rakasta, rukoilen, että tahdotte antaa minulle tietoja hänestä; riutuuko hän vielä luostarissa? Huntua ei hän kuitenkaan ole vielä ottanut, sen hän lupasi, ja olen varma, ettei hän petä sanaansa. Sanokaa hänelle tuhannet terveiset ja ottakaa itse vastaan nöyrät terveiseni.
Teille kiitollinen ja kuuliainenPentti Pentinpoika.
Osoitteeni on: tohtori Zwingli, Zürich."
Johannes taittoi kirjeen laskoksilleen, mutta kun hän kohotti katseensa, hämmästytti häntä se mielenkuohu, joka kuvastui arkkipiispan kasvoilla. Hänen poskillaan paloi heleä puna, ja rinta kohoili kiihkeästi. "Mikä teitä vaivaa, herra?"
"Selibaatti lakkautettu. Se on mahdotonta!"
"Jumala suokoon, että siihen tultaisiin!"
"Toivotko sitä, Johannes?"
"Ettekö te ole koskaan toivonut?"
Muutamia suuria kyyneliä vierähti vanhan ylipapin poskille, ne olivat nyt yhtä kalpeat kuin ennenkin.
"Jos tämä olisi tapahtunut viitisenkymmentä vuotta sitten", sanoi hän, "en totisesti olisi kauaksi aikaa jäänyt Ruotsin kirkon pääpiispaksi, mutta kuinka paljon onnellisempi sitä vastoin olisin ollut!" Hän kätki päänsä käsiinsä ja vaipui ajatuksiinsa.
Samoin teki isä Johanneskin, hän tunsi ihmeellistä mielenkiintoa niihin uusiin ajatuksiin, jotka raivasivat tietään kautta maailman. Ne olivat kuin valonsäteet pimeässä yössä, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että oli saanut elää niin kauan, että oli nähnyt valon tulevan.
Piispa, vanha, itsekäs, ajatteli etupäässä mitä hän itse oli menettänyt. Toisessa sijassa aprikoi hän, missä määrin kirkko menettäisi arvoaan, jos uudet aatteet pääsisivät vallalle. "Tiedätkös, Johannes, olen iloinen päästessäni pois kaikesta tästä. Se päättyy huonosti!"
"Minun uskoni on, että se vie hyvään!"
"Se järkyttää kirkon perustuksia."
"Silloin ei se ole rakennettu raamatun opille."
"Minä pidän enemmän Erasmuksesta", jatkoi piispa melkein itsekseen. "Hän harrasti vain vanhojen kielten tuntemista; se oli tosin alku, mutta hän ei pyrkinyt koskaan pitemmälle."
"Silloin on hänen työnsä täytetty, toiset ovat jatkaneet ja menneet pitemmälle."
"Luther on kääntänyt uuden testamentin."
"Joku toinen on sen tuova meillekin."
"Toivon, ettei se tapahdu."
"Miksi?"
"Koska se sytyttäisi kuin tuli."
"Ja puhdistaisi kuonan kullasta."
"Kenties joutuisi rahvaankin käsiin."
"Silloin tulee jokaisesta oma pappinsa!"
"Ja ihmiset eivät anna johtaa itseään kuten nyt, tarkoitat kai? Tunnet vähän maailmaa, jos luulet, että valistus on tekevä ihmiset paremmiksi. Ei, huonommiksi, paljon huonommiksi, se on vakaumukseni."
"Mihin sen perustatte?"
"Kokemukseen! Kaikilla pettureilla on hyvät päät; anna heille valistusta, niin he käyttävät lahjojaan ihmiskunnan turmioksi."
"Opettakaa heitä oikein lukemaan ja ymmärtämään pyhää kirjaa, niin se on tuleva heille ensin pakkopaidaksi ja sitten pelastukseksi ja lohdutukseksi."
"Sinäkin tahtoisit luoda uudestaan koko maailmanjärjestyksen."
"Jospa voisin!"
"Mutta sitä et voi sinä eikä kukaan muu, sentähden ei ole päästettävä näkyviin enemmän valoa kuin heikkonäköiset voivat sietää. Minä estän sen."
"Te, herra?"
Hänen armonsa hymyili ivallisesti. "Sanotaan, että Strengnäsin piispaMathias on aiottu arkkipiispaksi. Puhun hänelle asiasta."
"Mutta valtionhoitajan tarkoitus on toinen, ja sen hyväksi vaikuttamaan olen saapunut tänne."
"Pitäisikö minun palata Upsalaan?"
"Niin, ja ottaa takaisin virkanne."
"Tehdä herra Kustaa Trolle vihamiehekseni?"
"Mitä teidän tarvitsee häntä pelätä?"
"Hänellä on Kristian kuningas takanaan!"
"Sten herra pitää hänet kyllä poissa."
"Jos hänvoi!"
"Kun jokainen tekee velvollisuutensa, silloin pitää Jumala huolen lopusta."
"Mikä sinun velvollisuutesi on?"
"Kun olen ensin saanut herra Jaakko Ulfinpojan täyttämään omansa, lähden alamaahan päin. Tiedätte, että maassa on liikkeessä paavin anekauppias seurueineen, ja minä aion mennä häntä vastaan."
"Mitä aiot?"
"Jos he levittävät harhaluuloja kansan keskuuteen, tahdon valistaa niin monta kuin voin."
"Kukaan ei usko sinua!"
"Kyllä, jos puhun Herran innoittamana."
"Odota, kunnes kaupustelijat tulevat tänne."
"Minulla ei ole aikaa", vastasi Johannes viitaten kauniiseen harmaaseen päähänsä.
Vårfrubergaan lähetetty viesti viipyi kauan ennenkuin palasi. Hänen armonsa ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotaan, mutta Johannes kiinnitti sitä enemmän, vaikka hän melkein arvasi syyn.
Vihdoin eräänä päivänä tuli vanha Jaakko herra melkoisesti kiihdyksissään vanhan ystävänsä luo, sanoen: "Lähettiläs on tosin palannut Vårfrubergasta, mutta hän puhuu niin kummia, etten minä voi siihen panna luottamusta."
"Lähetittehän luotettavan palvelijan?"
"Hän sanoo, että Beat… että entinen abbedissa on kadonnut, hän tapasi uuden."
"Eikö hän tehnyt mitään kysymyksiä?"
Hänen armonsa heittäytyi penkille, tarttui kelloon ja soitti kiihkeästi.
Muuan palvelija astui sisään.
"Kutsu Anselmo tänne."
Tämä tuli heti.
"Kerro alusta alkaen!" käski ylipappi.
"Minä en sanonut heti, mistä tulin", alotti palvelija. "Sanoin ainoastaan tuovani lahjoja luostarille. Minut vietiin refektoriumiin, ja abbedissa tuli heti minua vastaan. Ääni oli aivan vieras, ja minä kysäisin rouva Bontia."
"Miksette jatka…?"
"Hm, hän vastasi niin kummallisesti."
"Kerro se?"
"Se kurja nainen ei ole koskaan ollut Vårfrubergan abbedissana."
"Oliko siinä kaikki?"
"Minä väitin, että hänet oli ainakin aiottu siksi ja että toin luostarille kalliita lahjoja hänen armoltaan, herra Jaakko Ulfinpojalta."
"Sitä ei sinun pitänyt sanoa!" puuttui tämä puheeseen.
"Tahdoin häntä pehmittää, ja se tepsikin. Katseltuaan kyllikseen kallisarvoisia lahjoja sanoi hän: 'Vie hänen armolleen luostarin nöyrät kiitokset ja sano hänelle, että siunattu äitimme katosi täältä jo kolme kuukautta sitten. En tiedä otettiinko hänet elävänä ylös taivaaseen, sillä kukaan ei ole nähnyt sitä, mutta luultavaa se on'."
"Oliko siinä kaikki?"
"Sellaista lirumlarua hän vain lasketteli. Mutta minä kyselin luostarin ulkopuolella."
"Tiesikö kukaan mitään?"
"Kolmet, neljät silmät olivat nähneet hengellisen äidin lähtevän useain palvelijain kera luostarista. Palvelijat olivat palanneet, mutta hän ei kuunaan."
"Eivätkö palvelijat kertoneet mitään?"
"He olivat ensi päivänä saavuttuaan kertoneet, että he tulivat Stäketistä, että rouva Bonti oli puhjennut karkeisiin solvauksiin arkkipiispaa kohtaan ja että hänet sen jälkeen oli pistetty vankeuteen. Asemiehet olivat arvelleet, ettei hän sieltä pääsisi hengissä. Muutamia päiviä myöhemmin olivat he peruuttaneet kaiken ja sanoneet, etteivät tienneet eivätkä olleet kuulleet kerrassaan mitään."
Huoneessa oli haudanhiljaisuus. Jaakko herra istui suorana kalpein poskin, mutta koko hänen olemuksessaan huomasi hiljaisen väristyksen.
Johannes katseli häntä tarkkaavaisesti. "Jätä meidät Anselmo!"
Palvelija meni.
Tuli jälleen muutamien minuuttien hiljaisuus.
"Tahdotteko, herra, että rukoilemme hänen sielunsa puolesta?"
"Luulet siis, että hän on kuollut?"
"Tiedän sen!"
"Etkä ole sanonut mitään?"
"Teitä piti valmistaa."
"Kuoliko hän ilman synninpäästöä?"
"Pelkään niin."
"Sano minulle kaikki!"
"Oletteko kyllin vahva sitä kuulemaan?"
"Se on sitten jotakin kamalaa?"
"Niin, herra!"
"Ja syyllinen?"
"Herra Kustaa Trolle!"
"Oletko varma siitä?"
"Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen."
Jaakko Ulfinpoika taisteli kovaa taistelua. "Epävarmuus surmaisi minut", sanoi hän. "Kerro kaikki."
Ja isä Johannes kertoi, kuinka hän oli ollut taipaleella leiriin; sattumalta oli hän tullut kohottaneeksi katseensa Stäketiin ja huomannut katolla erään henkilön; hän oli nähnyt tämän heittävän jotakin alas, ja tämä outo esine oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Kun hän kauhukseen oli nähnyt, että se oli ihminen, oli hän uudestaan kohottanut katseensa linnankatolle ja silloin selvästi tuntenut jälleen Kustaa herran, joka oli kurottautunut kaidepuun ylitse, mutta heti vetäytynyt takaisin, nähtyään että häntä tarkasteltiin.
Jaakko Ulfinpoika tuijotti eteensä aivan kuin olisi nähnyt kummituksen, hän värisi kuin kouristuksen käsissä.
"Ette kestä, herra."
"Kyllä, kyllä, tahdon tietää kaiken!"
"Kun nostin vainajan käsivarsilleni, olivat jäsenet vielä pehmeät."
"Kamalaa, kamalaa!"
"Hän oli kuollut vain hetkinen sitten."
"Tunsitteko hänet heti?"
"En, hän oli vain nahkaa ja luuta."
"Onko hän tappanut hänet nälkään?"
"Siltä näyttää!"
"Kirous hänelle!"
"En tuntenut, kuten sanottu, heti vainajaa, mutta kannoin taakkani leiriin saadakseni sen lasketuksi vihittyyn maahan. Pyhänhengentalolta kutsuttiin muutamia palvelijattaria pesemään vainajaa ja panemaan hänet kirstuun. He jättivät minulle kaksi kirjettä, jotka hänellä olivat olleet povellaan. Niissä luki: 'Rouva Bontille!' Silloin tunsin hänet. Niin, tosiaankin se oli hän, mutta kuinka muuttuneena! Hänet haudattiin pieneen kirkkotarhaan ja minä toimitin pienet maahanpaniaiset."
"Johannes!" Piispa nojasi häneen, ja vanha mies itki kuin lapsi.
"Keneltä kirjeet olivat?"
"Herra Kustaa Trollelta."
"Miltä ajoilta?"
"Toinen oli kirjoitettu 1490, toinen 1501, mutta molemmissa puhuttiin niistä suurista taivaallisista aarteista, jotka hän saisi palkakseen niistä maallisista lahjoista, jotka lähettäisi Kustaa herralle."
"Hän varasti minulta?"
"Sentähden, että Kustaa herra oli luvannut hänelle pyhimyssäteikön; ilmeisesti mies on käyttänyt häntä tarkoituksiinsa, ja nyt on hän saanut palkintonsa."
"Ansion mukaan, Johannes!"
"Herra olkoon kiitetty, kun rangaistus alkoi täällä alhaalla! Kenties on se avannut hänen silmänsä."
"Missä ovat kirjeet?"
"Minä lähetin ne herra Kustaa Trollelle!"
"Mikset antanut niitä minulle?"
"Silloin olisitte antanut kiihtyneiden tunteittenne johtaa toimianne, ja kirjeet olisivat alinomaa antaneet niille uutta ravintoa. Nyt sitä vastoin olette vapaa!"
Mutta Jaakko Ulfinpoika oli aivan kuin ukkosen iskemä; hän saattoi istua kokonaisia tunteja hiljaa ja liikkumatonna samalla paikalla, vaipuneena muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja etteivät nämä juuri olleet iloisinta laatua, sen näki kalpeista surullisista kasvoista.
Isä Johannes odotti kärsivällisesti, että hän vapautuisi tästä tylsyyden tilasta, puhui väliin ystävällisiä, lohduttavia sanoja.
Valtionhoitajalta saapui arkkipiispalle kirje, jossa kysyttiin eikö viimeinen hetki jo ollut käsissä.
Taistelu oli lyhyt! "Minä matkustan takaisin Upsalaan ja ryhdyn uudestaan arkkipiispan virkaani", huudahti Jaakko Ulfinpoika suurella ponnella. "Mikä seuraus on, en tiedä, jätän sen Jumalan haltuun."
"Silloin käy kaikki parhain päin", vastasi Johannes.
Nyt ei häntä enää mikään pidättänyt täällä. Jönköpingin lähistöllä oli luostari, joka ankarien, vakavain tapojensa tähden suuresti lähenteli kartusiaaneja. Johanneksella oli heidän joukossaan monia hyviä ystäviä ja häntä oli usein pyydetty tulemaan sinne. Hänelle oli kirjoitettu, että sistersiiniluostari, joka oli kappaleen matkan päässä sieltä, oli luovutettu asuinpaikaksi paavin lähettiläille. Jos hän pitäisi kiirettä, joutuisi hän näkemään ja arvostelemaan omin silmin.
Arkkipiispa ei mielellään suostunut eroon, eikä hän sallinut, että Johannes taivaltaisi niin pitkän matkan jalkaisin; hevoisin ja ajoneuvoin hänen oli matkustettava, saipa hänen armonsa hänet ottamaan palvelijankin seuralaisekseen.
Ja niin isä Johannes matkusti ja asettui asumaan luostariin.
5.
Jönköpingissä oli kaupungin koko väestö liikkeellä, se paavillisen lähetystön osasto, jota odotettiin, oli aivan kaupungin edustalla. Sistersiiniluostarista lähtivät munkit liikkeelle juhlallisessa kulkueessa ristein ja liehuvin lipuin. Kaikki kirkonkellot soivat, kansa oli innostuksesta poissa suunniltaan; nyt tulivat he saamaan anteeksi kaikki syntinsä.
Kaupungin portilla kohdattiin paavin lähettilään Arcimboldin komissario Johan Tezel, useita ulkomaalaisia seurasi jälestä, mutta hänen edessään kannettiin punaista ristiä, jossa oli paavin vaakuna, ja paavillista anebullaa samettityynyllä.
Suunnattoman kansanjoukon ympäröimänä taivalsi Tezel seurueineen luostarikirkkoon, jossa risti asetettiin kuoriin; töllistelevälle, tietämättömälle joukolle vakuutti hän; että sillä oli sama voima ja teho kuin Kristuksen omalla ristillä.
Muuan hänen seuralaisistaan kuiskasi läheisimmille, että "jos he oikein yksivakaisesti katselivat ristiä, saattoivat he nähdä siitä Kristuksen veren hiljaa vuotavan."
Ristin punainen väri, jos sitä katsoi silmää räpäyttämättä, saattoi herkkäuskoiset helposti tuudittaa sellaiseen harhanäköön, ja innostus ei pian tiennyt mitään rajoja.
Messun ja rukouksen jälkeen lähti juhlakulkue kirkosta torille, ja siellä alkoi anekauppa. Synnit sai anteeksi kuudesta ja kymmenestä taalarista, ja myyjäin ympärillä oli tungos niin suuri, että monet tallattiin jalkoihin. Silloin huusi Tezel heille: "Antakaa rikkaiden ja ylhäisaatelisten tulla ensiksi, te muut saatte sitten synninpäästön huokeammalla."
Ja kaupan käydessä huutelivat kaupustelijat ostajille:
"Kun raha kirstuun kilahtaa, taivaaseen sielu vilahtaa."
Mutta kun anekirjeiden suuri joukko oli huvennut, silloin vetääntyivät kaupanvälittäjät luostariin, luvaten tulla uudestaan seuraavana päivänä, mutta luostarissa juotiin ja pidettiin iloa koko yö aina valoisaan päivään.
Seuraavana päivänä alkoi sama näytelmä. Nytkin huusivat kaupustelijat köyhille, jotka hekin tahtoivat tunkeilla luullulle lohdutuksen lähteelle: "Hyvät ihmiset, älkää tunkeilko niin tuimasti, antakaa ensin tulla niiden, joilla on rahaa; ne, joilla ei ole, saavat sitten päästökirjan." Anekirjeet olivat rikkaille kirjoitetut pergamentille, köyhille paperille. Kaikesta saattoi saada synninpäästön, vieläpä tekemättömistäkin synneistä jo edeltäpäin.
Koko kaupungin väestö aaltoili kuin kuohuva meri; helposti saatava synninpäästö antoi hyvän aiheen päästämään himot vapaasti valloilleen; kun pelastus oli niin mukavasti saatavissa, oli pidettävä varansa.
Isä Johannes hämmästyi näkemänsä johdosta; tosin koetti hän puhua järkeä yhdelle ja toiselle, mutta he näyttivät hänelle anekirjojaan ja arvelivat siten vapautuneensa synneistään. Turhaan sanoi hän, että kristitty, joka elää Jumalalle otollista elämää saa anteeksiannon ja sovituksen ilman kaikkia anekirjeitä. Se oli puhetta kuuroille korville, kukaan ei häntä kuunnellut.
Tosin oli viisaita ja ajatteleviakin miehiä, mutta nämä arvelivat, että oli parasta antaa hurmauksen mennä menoaan; kukaan ei voinut sitä kuitenkaan hillitä.
Kun anekauppa ei enää käynyt niin vilkkaasti, silloin otettiin pyhäinjäännökset esille, ja ne menivät heti kuin kuumille kiville. Jokaiseen niistä liittyi todistus, että ne olivat oikeita; ne olivat, sanottiin, käyneet läpi tulikoetuksensa ja niillä oli ihmeitä tekevä voima. Onnellinen se, joka oli kyllin rikas voidakseen ostaa muutaman sellaisen. Mutta kalliita ne olivat, ja monet myivät kalleimpansa hankkiakseen niin verrattoman aarteen.
Kun kerrottiin, että enin osa pyhäinjäännöksistä oli mennyttä, hyökättiin luostariin aivan rynnäköllä, jotta saataisiin jälelläolevat, joista maksettiin satumaisia summia. Kahden päivän kuluttua oli niitä jälleen saatavissa yhtä paljon kuin ennenkin, Roomasta oli saapunut uusi lähetys ja siinäkin olivat kaikki esineet todistetut oikeaperäisiksi.
Tähän aikaan kertoi muuan veljistä Johannekselle, että kaupungissa oli tehty hirveä varkaus. Useissa paikoin oli kuolleet kaivettu haudoistaan kirkkotarhassa ja viety pois.
Ei tietty, kuka tihutyön oli tehnyt, mutta ihmeellisiä huhuja oli liikkeellä.
Sillä välin retkeili Tezel palvelijoineen kautta kaupungin. Hänen edellään kannettiin ristiä, ja hän pani kätensä kaikkien sairaiden ja raajarikkojen päälle, jotka kohtasi, ja he tulivat heti terveiksi.
"Kas, kas", huusi kansa ympärillä, "hän tekee ihmeitä kuten Kristus!"
Ja he kantoivat häntä käsillään.
Eräänä päivänä tuli muuan nuori talonpoikaistyttö taluttaen vanhaa, sokeaa isäänsä; hän polvistui ihmeidentekijän eteen ja pyysi, että hänen isänsä saisi näkönsä jälleen.
Tezel oli katsovinaan sairaan silmiin, mutta hän katsoi kuitenkin enemmän kauniiseen neitoon.
"Isälläsi ei ole uskoa", sanoi hän.
"Tiedän vain, että hän on sokea", vastasi tyttö itkien, "eikä hän voi enää tehdä työtä."
"Enkö tiennyt, ettei hän voi mitään!" jupisi sokea kääntyen lähteäkseen.
"Tahdon todistaa sinulle vastakohdan hurskaan tyttäresi tähden", vastasi Tezel. "Kautta Marian, tulkoon hän luostariin, ja minä annan avun hänen sairaalle isälleen; ja huomenna tähän aikaan on hän itse ilmoittava teille, kuinka ukon on käynyt."
Kuka ihmettelee, vaikka seuraavana päivänä kansanjoukko oli vieläkin taajempi. Tezel ja hänen apurinsa saapuivat, he tekivät ihmeitään kuten tavallisesti, mutta siihen ei kiinnitetty niin suurta huomiota. Kaikki odottivat tyttöä.
"Tuolla hän tulee!" huusivat useat.
Tezel ei kohottanut päätänsä; hän sanoi vain hymähtäen: "Epäilijät!"
Tyttö lähestyi vitkaan, hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet ja hän katsoi alas maahan.
Tultuaan ihmeidentekijän luo, lankesi hän jälleen polvilleen ja koetti puhua, mutta kyynelet tukehduttivat äänen.
Ihmeidentekijän kasvot värähtelivät, ja kun hänen kärsimättömyytensä alkoi tarttua ympäröiviinkin, kumartui hän ja jupisi muutamia sanoja pannen kätensä tytön päähän.
Tämä nousi nopeasti ja sanoi verrattain varmalla äänellä: "Isäni sai näkönsä jälleen!"
Joukko päästi rajattoman riemuhuudon.
Tezel antoi heille merkin vaieta. "Tytöllä näyttää olevan enemmänkin sanottavaa."
Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.
"Mutta hän kuoli kohta sen jälkeen", jatkoi tyttö. "Sillä hänellä ei ollut uskoa."
"Onko hän kuollut?" kysyi Tezel teennäisellä hämmästyksellä.