"On, ankara herra!"
"Ja sinä olet yksin maailmassa?"
"Aivan yksin!"
"Jos tahdot minut isäksesi, niin pane kätesi käteeni!" sanoi ihmeidentekijä lempeästi.
Tyttö teki kuten hän käski, mutta palava puna lehahti hänen poskilleen.
"Mene, hautaa isäsi ja valmistaudu sitten seuraamaan minua milloin käsken."
Tyttö suuteli hänen kättään ja riensi pois.
Kuka uskalsi nyt epäillä pyhän miehen voimaa. Eikö Jumala itse ollut rangaissut epäilijää kuolemalla!
Mutta sillaikaa kuin suurin osa väestöstä antautui yhä yltyvään jumaloimiseen, kuiskailtiin hiljaisuudessa inhottavista irstailuista ja juomingeista luostarissa; nuori tyttökin olisi voinut niistä kertoa yhtä ja toista, jollei vala olisi sitonut hänen kieltänsä.
Mutta suurinkin kuuluisuus saattaa aikaa voittaen muuttua vastakohdakseen. Vähitellen näyttäytyi, ettei kaikilla niillä luuvaloisilla, jotka Tezel oli parantanut, ollut niitä vammoja, joita he valittivat, ja muutamat tunnustivat, että heidät oli ostettu olemaan rujoina ja rampoina. Alussa eivät monet tahtoneet uskoa moiseen, mutta ne kävivät yhä useammiksi.
Mutta vielä ei Tezel ollut kylliksi nylkenyt kaupunkia ja sen ympäristöä, hän katsoi olevan enemmänkin otettavaa ja tahtoi sentähden viipyä jonkun aikaa.
Luostari, missä hän oleskeli, oli joutunut hänen tähtensä huonoon maineeseen, sanoivat abbotti ja munkit. Hän sanoi, ettei sillä ollut parempaa mainetta ennestäänkään; mutta koska nyt sen arvo oli pienempi kuin naapuriluostarin, joka oli voittanut monia ystäviä ja kannattajia ankaralla kartusiaanisella suunnallaan, niin tahtoi hän auttaa sistersiinejä lyömään vaaralliset naapurinsa laudalta.
Äkkiä levisi nyt kaupunkiin huhu että sistersiinikirkon Mariankuva itki verikyyneliä; kansa virtaili sinne suurin laumoin, tämä ihme herätti kauhua ja oli enteenä siitä raskaasta Jumalan rangaistuksesta, joka uhkasi piammiten kaupunkia.
Samalla oli anekauppa saanut uutta vauhtia. Tezel harjoitti sitä luostarin pihalla.
Saapui muuankin aatelismies pyytämään synninpäästöä rosvoretkestä, jonka hän aikoi tehdä seuraavana yönä. Tezel sanoi, että se kävi kalliiksi, mutta aatelismies oli valmis siihen ja maksoi sievoisen summan synninpäästöstä. Silloin huudahti Tezel, että hän näki, kuinka sielut liitelivät kiirastulesta ylös taivaaseen ja että häntä ilahutti, kun oli voinut niin monille tuhansille näyttää tien sinne, ennenkuin nyt pian eroaisi heistä.
Isä Johannes ei kaiken tämän hulluuden aikana ollut toimetonna, hän oli kulkenut ympärinsä kaikkialla kaupungissa ja varoittanut antautumasta petoksen uhriksi. Mutta hyvin saattoi hän sanoa: "Kuka kuulee meidän saarnaamme!"
Abbotti siinä luostarissa, jossa hän oleskeli, oli varoittanut häntä julkisesti sekaantumasta Tezelin vehkeihin. Mutta kun kerrottiin, että madonna itki verikyyneliä, silloin ei enää mikään voinut häntä pitää poissa sistersiinien kirkosta.
Se oli ihmisiä täytenään, muutamat makasivat polvillaan, itkivät ja vaikeroivat, toiset jupisivat rukouksia ja tekivät ristinmerkkejä.
Muutamat harvat seisoivat epäillen ja katsoivat ylös Mariankuvaan, jonka silmistä tippuivat harvakseen verikyyneleet. Kuvan edessä seisoi kaksi munkkia, jotka keräilivät ne, myydäkseen niitä sitten uskovaisille suuresta rahasta.
Kiihdyksissään, poissa suunniltaan hävyttömän petoksen tähden ja välittämättä vanhuudestaan tunkeutui Johannes alttarin luo; ennenkuin kukaan ajattelikaan sitä estää, hypähti hän portaita ylös, kosketti kuvaa sormillaan ja huusi äänellä, joka kajahti kautta kirkon: "Se on ainoastaan punaista väriä, ja kaikki tyyni on pelkkää petosta!"
Seurasi sekunniksi haudanhiljaisuus, kuten tuulenhenkäys ennenkuin myrsky purkautuu valloilleen, sitten seurasi hurja, läpitunkeva huuto satojen ihmisten suista, hämmästyksen ja mielipahan nostattamana.
Harvat epäilijät, jotka olivat läsnä, iloitsivat tosin paljastuksesta, mutta heidän lukunsa oli ainoastaan mitätön murto-osa niistä, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin että heidät petettäisiin.
Seurasi vimmainen metakka, ja jolleivät kaupungin viranomaiset olisi siihen sekaantuneet, olisi Johannekselle kenties käynyt pahoin.
Kirkko tyhjennettiin, ja Tezel sai vihjauksen poistua kaupungista.
Mutta yöllä herätettiin hänet sanoen, että muuan ylhäinen herra halusi häntä puhutella.
Hän pukeutui nopeasti ja riensi alas pihalle, jossa hänen sanottiin odottavan.
"Minä se ostin anekirjan aiottua rosvoretkeä varten", virkkoi vieras.
"Tahdotteko vielä yhden?" kysäisi saksalainen.
"En, tahdon ainoastaan tuoda terveiset sokean miehen tyttäreltä!" Ja nopealla otteella heitti hän Tezelin maahan ja antoi niin perinpohjaisen selkäsaunan, ettei miekkonen pystynyt nousemaan pönkilleen.
"Kun aion tehdä tämän uudestaan, ostan teiltä uuden anekirjeen!" sanoi vieras ja lähti.
Syntinen voi töintuskin laahautua pois pihalta; hän vannoi hirveästi kostavansa, mutta seuraavana päivänä nousi hän raskaihin, kolmivaljakon vetämiin vaunuihinsa ja lähti kaupungista.
Niin hurjasti kuin hänen lähettiläänsä, ei itse Arcimboldus tosin menetellyt, mutta Johannes kuuli kerrottavan, että anekirjeitä kaupiteltiin yli koko maan ja että synninpäästöjä ostettiin yksin vainajillekin. Hän ymmärsi siitä, että puijaus pyhimmillä asioilla oli saavuttanut huippunsa.
* * * * *
Arcimboldin, paavin edusmiehen, esiintyminen herätti erittäinkin naisten keskuudessa suurinta hälinää. Muutamia se suuressa määrin loukkasikin.
Näiden viimeksimainittujen joukossa oli Kristina rouvakin, niin omasta kuin neitsyttensä ja piikastensakin puolesta.
Noudattaakseen herransa toivomusta oli hän Tukholman ylhäisimpäin rouvien kera käynyt korkeaa herraa tervehtimässä tämän saavuttua kaupunkiin. Ja silloin oli häntä loukannut muukalaisen häikäilemätön ihailu; mutta kun tämä sitten tuli linnaan, värisi hän silminnähtävästi nähdessään niin paljon nuoruutta ja kauneutta.
Mutta hän unhotti kaikki muut Kaarinan tähden. Tämän kalpeat kasvot ja suruisa katse miellytti häntä enemmän kuin ruusuiset posket ja iloinen hymy. Hän vakuutti Kristina rouvalle, ettei etelässä ollut koskaan kehittynyt sellaista kaunotarta.
Kristina rouva johti keskustelun muihin asioihin ja osoitti selvästi, ettei hänellä ollut halua enempää keskustella tästä aineesta.
Silloin paavin lähettiläs jätti hänet, ja aivan oikein älyten, ettei Kristina rouvan ympäristössä ollut ketään, joka suosi hänen tuumiaan, oli hän olevinaan Kaarinaan nähden välinpitämätön ja omisti ihailunsa hovin nuorille neitsyille. Hänen tummat, salamoivat silmänsä ja miehekäs ryhtinsä yhdessä sen loiston kanssa, joka häntä ympäröi, ei jättänytkään tekemättä vaikutustaan. Suloisointuinen italiankieli, jota monet lukivat, sai hänen kauniista ääntämisestään omituisen viehätyksen. Kun hän puhui aneiden eduista, ei hän lukenut niihin ainoastaan synninpäästön, oikeuden paaston aikanakin syödä maitoruokia ja juustoa y.m., vaan lupasi myös täydellisen synninpäästön kaikista heikkoudensynneistä. Ja samalla lähettiläs teki vihjauksia, jotka ajoivat veret monen neitosen poskille.
Kristinaa kauhistutti se vaikutus, minkä tämä mies saavutti muutamissa tunneissa. Miehet ja naiset ihastuivat häneen.
Hän jakeli suuren joukon arvonimiä hovin herroille; Tukholman pormestarista, joka sattumalta oli läsnä, teki hän paavillisen notaarion; kaksi siviilivirkamiestä sai tohtorindiploomin, ja kuitenkin ehti hän vielä kuiskata nuorille kaunottarille, mihin aikaan hän toivoi heidän itsensä tulevan noutamaan anekirjeitään.
Lähettiläällä oli asiamiehiä ei ainoastaan maaseuduilla, vaan itse pääkaupungissakin. Hän myi itse ainoastaan ylhäisimmille, ja hänen kätyrinsä kulkivat ympärinsä kaduilla ja toreilla, pystyttivät ristinsä, pitivät puheita ja jakoivat synninpäästöjä ja taikaesineitä käteistä maksua vastaan.
Monet eivät enää välittäneet tunnustaa syntejään, olivathan he saaneet ne anteeksi etukäteen. Muuan käsityöläinen, jonka vaimo äkkiä kuoli, kieltäytyi maksamasta muutamia messuja, koska vainaja oli niin äsken ostanut aneet, ettei vielä ollut ehtinyt syntiä tehdä.
Mutta muuan toinen, jolla ei ollut millä maksaa, sanoi, että paavit olivat lurjuksia, sillä he saattoivat pelastaa sieluja kiirastulesta eivätkä tehneet sitä muuten kuin hyvästä maksusta.
Mielet olivat levottomat ja kiihdyksissään, ja papisto ilmoitti asian arkkipiispalle.
Jaakko Ulfinpoika kirjoitti lähettiläälle, että hän katsoi olevan syytä kertoa hänen pyhyydelleen asiain tilasta; mutta Arcimboldus vastasi, että hän oli jo aikeissa lähteä Tukholmasta ja että hän monien ystäväinsä tähden antoi vastustajilleen anteeksi.
Kristina oli varoittanut Kaarinaa Arcimboldukseen nähden, mutta tämä näytti hänelle veitsen, jota kantoi vyöllään, sanoen: "Minulla ei ole mitään pelättävää."
Tähän aikaan tuli kirje isä Johannekselta; hän kirjoitti Kaarinalle, että Pentti eli ja rakasti häntä yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Silloin muuttui suru iloksi. Kaarina heittäytyi rakastetun rouvansa jalkoihin ja pyysi tätä antamaan anteeksi sen välinpitämättömyyden, mitä hän oli ilmaissut; nyt oli epätoivo hälvennyt hänen sielustaan, nyt hän tahtoi elää!
"Ja mieluummin välttää vaaraa kuin mennä sitä vastaan?" sanoiKristina kysyvästi.
"Teen kaiken, mitä tahdotte, jalo rouva."
"Vieraat henkilöt hiipivät linnassa ympäri", jatkoi Kristina. "Esbjörn on ilmoittanut minulle siitä, mutta he sanovat aina olevansa lähetetyt anekirjeiden kaupalle, enkä minä uskalla karkoittaa heitä pois. Ja viimeiseen saakka tahdon varoa huolestuttamasta Sten herraa."
"Teettekö kaiken tämän minun tähteni?" kysyi Kaarina suurimmasti kummissaan.
"Kenenkäs sitten!"
"Milläpä minä olen ansainnut sellaista hyvyyttä."
"Et tiedä, Kaarina, kuinka rakas olet minulle."
"Koetan ansaita sen!" vastasi nuori tyttö itkien ja suudellen Kristinan kättä. "Nyt tuntuu minusta kuin elämäni olisi saanut sellaisen arvon, mitä sillä ei ole koskaan ollut!"
Lähettilään kaikki ponnistukset olivat hyödyttömät. Hänen kätyrinsä vaanivat nuorta tyttöä, mutta eivät saaneet häntä valtaansa.
Lähdön aika lähestyi, ainoastaan muutamia päiviä oli jälellä, eikä hän ollut vielä saanut tyttöä puhutellakaan.
Silloin saapui Esbjörn eräänä päivänä lastenkamariin, jossa Kristina ja Kaarina vaalivat pienokaisia.
Hän pysähtyi ovelle, kuten palvelijoille sopi, odottaen että häntä puhuteltiin.
"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Kristina.
"Kauniin Kaarinan täytyy lähteä pois, jalo rouva!"
"Onko nyt vaara ovella?" kysyi reipas tyttö mennen häntä vastaan.
"Luulen niin!"
"Tiedättekö mitä, minua haluttaisi astua julkean lähettilään silmien eteen ja sanoa hänelle ajatukseni suoraan."
"Se auttanee vähän, hän miettii jotakin rohkeaa kepposta saadakseen teidät valtaansa."
"En lähetä Kaarinaa täältä pois", virkkoi Kristina pontevasti, "sillä en tiedä mikä häntä kohtaisi taipaleella. Jos rakas sisareni Cecilia olisi kaupungissa, veisin itse hänet sinne, koska hän siellä kenties olisi paremmassa turvassa. Nyt täytyy hänen pysyä täällä, ja kehnosti olisi, jollen itse voisi häntä suojella."
"Jos tahdotte, jalo rouva, voin pysyttäytyä piilossa pukuhuoneessa", tuumi Kaarina.
"Tee se, kukaan ei saa tietää siitä mitään, tahdon itse kantaa sinne sinulle ruuankin!"
"Ette tunne noita paholaisen lähettejä!" huudahti Esbjörn. "Jos heillä on jokin syy luulla, että hän on sittenkin täällä, eivät he hellitä ennenkuin ovat saaneet hänet käsiinsä. Hänet viedään heti maasta pois, ja kuka uskaltaa syyttää niin vaikutusvaltaista miestä."
"Olisipa Sten herra kaupungissa!"
"Juuri siksi, että hän on poissa, pitää lähettiläs varansa. Hän aikoo olla tiposen tiessään, ennenkuin valtionhoitaja palaa."
"Siinä hän tekeekin viisaimmin."
"Saanko nyt sanoa teille tuumani."
"Tietysti sinulla on aina tuuma varalla, rehellinen Esbjörn."
"Huomenna tulee hän sanomaan hyvästejä. Olkaa silloin valmis, jalo rouva!"
"Mihin?"
"Siihen, että hän pyytää Kaarinaa teiltä."
"Kuinka hän uskaltaisi?"
"Luulen kyllä uskaltavan."
"Tarkoitatko, että minun on silloin vastattava, että hän on poissa?"
"Matkustanut vanhempainsa luo Vadstenaan."
"Hän ei usko sitä."
"Huomisiltana ajetaan umpinaiset vaunut linnanpihaan. Niitä vartioimassa on muutamia miehiä. Niihin astuu hunnutettu naishenkilö, ja sen jälkeen kiitävät ne Eteläporttia kohden."
"Kuka on nainen?"
"Minä, jalo rouva!"
"Sinä, Esbjörn!" huudahti Kaarina.
"Niin, siinä on pelastus!" lisäsi Kristina. "Olen varma, että lähettiläs sen jälkeen heti lähtee tiehensä."
"Siihen juuri luotankin."
"Saat puvun, jota tavallisesti käytän", sanoi Kaarina. "Annan sinulle mustan hameen riippumaan sen alta, niin et näytä niin pitkältä. Odota silmänräpäys, niin saat kaikki!" Ja hän riensi pois liitelevin askelin.
"Eikö tästä koidu vaaraa sinulle?" kysyi Kristina rouva levottomasti.
"Jumala on auttanut minut monista vaaroista, ja jos hän tahtoo käyttää minua vitsana kädessään, niin kyllä minua tällä kertaa lyöminen miellyttää."
"Ajatteles, että olet yksin monta vastaan."
"Voimalla voin vähän, mutta viekkaudella sitä enemmän."
Kaarina palasi pieni nyytti ja vaippa käsivarrellaan.
"Pituudeltaan luulen sen kyllä menettelevän", sanoi hän, "ja kun vaippa riippuu hartioilla, ei kukaan voi nähdä, miten puku käy."
Esbjörn tarkasti vaatekertaa. "Niitä pikku liivejä ei maksa koetella", sanoi hän. "Tarvitsen ainoastaan hameen ja vaipan."
"Sinun täytyy opetella käymään lyhyin askelin."
"Sitä tahdon harjoitella. Tahdotteko nyt ottaa nämä kaikki takaisin ja antaa minulle kamarinne avaimen; pukeudun siellä ja lähden sieltä matkalle."
"Jumala palkitkoon sinulle, mitä olet tehnyt hyväkseni", sanoiKaarina antaen hänelle sen.
"Tiedän kyllä, kuka on tehnyt enemmän minun hyväkseni", vastasiEsbjörn ja katsoi ylös Sten Sturen kuvaan, joka riippui seinällä.
Sovittiin siitä, että muuan vanha palvelijatar, joka oli hyvin kiintynyt Kaarinaan, seuraisi Esbjörniä portaita alas vaunujen luo ja hyvästellessään ilmaisisi surunsa.
"Olkaa varma, että meitä tähystelevät silmät kaikista nurkista ja loukoista", sanoi Esbjörn. "Tunnen vanhastaan munkkien ja pirujen juonet."
Niin jätti hän heidät, ja Kaarina riensi järjestämään majoittumistaan pukuhuoneeseen.
"Mitä sinä aiot siellä askarrella?" kysyi Kristina rouva osanottavasti.
"Luen Pentin rakasta kirjettä", vastasi hän.
"Aiotko vastata siihen?"
"Se ei ole minulle."
"Etkö luule, että se ilahuttaisi häntä?"
"Kyllä, mutta hän on pappi, ja minä luulen, että hänen ajatuksensa ovat syntisiä."
Tällöin vierivät kyyneleet poskia pitkin, ja nähtyään, ettei voinut niitä pidättää, pani hän molemmat kätensä silmilleen ja itki hiljaa.
Kristina veti hänet syliinsä ja kuiskasi: "Puhdas ja viaton rakkaus ei voi olla Jumalalle epämieluinen, ja olen varma siitä, että jos Pentin kirje olisi sisältänyt jotakin paheksuttavaa, ei isä Johannes olisi lähettänyt sitä sinulle."
Kaarina katsoi Kristinan silmiin aivan kuin olisi nähnyt avoimen taivaan.
"Tulihan sekin ajatus mieleeni", sanoi hän, "mutta olen luullut, että se oli kiusaus."
"Olen puhunut siitä Sten herran kanssa, kaikkina aikoina ei ole ollut kielletty pappien meno naimisiin."
"Ja nyt hän luulee…"
"Että kielto voidaan lakkauttaa; sillä Jumalan laissa ei sitä ole säädetty."
Kaarina painoi käsiään rintaansa vasten, hän luuli sen pakahtuvan ilosta. "Nyt tiedän, mitä kirjoitan hänelle", sanoi hän. "Jos hän on varma siitä, ettei se ole synti, tahdon mielelläni tulla hänen vaimokseen; jollei, tiedän, että pääsemme taivaassa yhteen, sillä täällä maan päällä en tahdo kuulua kenellekään muulle kuin hänelle."
Ja niin otti kaunis Kaarina pukukammion haltuunsa, ja joka kerta, kun Kristina tuli sinne sisälle, näytti hänestä kuin koko huone olisi ollut täynnä auringon valoa, niin säteilivät Kaarinan kauniit silmät.
Mutta seuraavana päivänä ilmoitettiin paavin lähettiläs Angelus Arcimboldus, hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja pyysi, että hänet otettaisiin heti vastaan.
Kristina oli valmistunut ja otti hänet vastaan juhlasalissa rouviensa ja neitsyttensä ympäröimänä.
Tämä näytti olevan vastoin hänen laskujaan, mutta kauan ei hän ollut ymmällä, ja tavallisella rohkeudellaan virkkoi hän kaikkien kuullen vaikkakin kääntyneenä Kristinaan:
"Tiedättekös, jalo rouva, että tällä hetkellä luulen olevani siirtynyt etelään!"
"En ymmärrä syytä siihen."
"Olette itse auringonkukka, ansiokas nostettavaksi keisarin povelle, ja täällä kaikkinaisia kukkia, joita ansaitsee tavoitella ja voittaa."
"Ne viihtyvät parhaiten siinä maaperässä, joka ne on kasvattanut."
"Kuitenkin kaipaanyhtä, ja sanon sen suoraan, kauneinta kaikista.Miksi ette ole hänen sallinut tulla näkyviini, ei kai pelosta?"
"Minkä pelosta?" kysyi Kristina kummissaan.
"En tahdo lausua sellaista, mikä olisi minulle aivan liian imartelevaa."
Harmin puna lehahti Kristinan poskille, mutta hän hillitsi itsensä.
"En voikaan jättää teitä siihen uskoon. Kaarina ei ole enää täällä."
"Sitten pyydän, että lähetätte häntä noutamaan."
"Mitä varten?" kysäisi loukattu nainen ja katsoi hävytöntä terävästi silmiin.
"Hänelle on aiottu suuri ja suunnaton armo: teillä ei ole mitään aihetta estää häntä saamasta sitä!" huudahti kiihottunut lähettiläs.
"Hänen on silloin saatava jonkun toisen kautta, eikä minun, sillä kuten olen jo sanonut teidän armollenne, ette voi tavata häntä täällä."
Ääni oli niin tyyni, sanat niin päättäväiset, ettei mies voinut toivoakaan saavansa häntä taipumaan.
Mutta himo oli valtavampi kuin hänen ymmärryksensä. "Miksi tahdotte häntä estää!" huudahti hän. "Ettekö tiedä, että minun valtani on rajaton, voin korottaa hänet pyhimykseksi ja voin vaivuttaa hänet tomuun. Minulle, aneiden jakajalle, ei ole olemassa mitään syntiä; vaikkapa olisin vietellyt itsensä pyhän neitsyt Marian, saisin sen kyllä anteeksi!"
Kristina oli noussut ja koko hänen naisseuransa hänen mukanaan. Inho ja syvä paheksuminen oli luettavana kaikkien heidän kasvoillaan.
"Olen jo sanonut teille, ettei hän ole täällä tavattavissa!" virkkoi syvästi loukattu nainen. "Ja toivon teille muuten onnellista matkaa."
Kumartaen poistui hän koko hovinsa keralla.
Arcimboldus luultavasti katui äkkipikaisuudessa päästämäänsä lausetta ja käsitti menneensä liian pitkälle, mutta siltä ei hän aikonut luopua toiveistaan, kaunis tyttö oli tuleva hänen omakseen, maksoi mitä maksoi; vastustus vain kiihotti häntä, ja hän oli kyllä löytävä keinoja.
Mutta kun Kristina rouva oli yksin rouviensa ja neitsyttensä kanssa, virkkoi hän:
"Tämäkin sanoo itseään Herran palvelijaksi!"
Millä levottomuudella odottikaan hän nuoren suojattinsa kera tulevaa yötä.
Esbjörn oli oikeassa, kaikista nurkista ja loukoista kiilui väijyviä silmiä. Muuan lähettilään kätyri oli kolkuttanut Kaarinan huoneen ovelle ja käskenyt häntä avaamaan, kaikkialla linnassa oli piilossa hänen tovereitaan. Linnanpäällikkö tiesi sen, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä mihinkään heitä vastaan; he olivat kerta kaikkiaan kirkon suojeluksessa.
Tarvittiin Esbjörnin peloton rohkeus antautuakseen alttiiksi siihen vaaraan, joka uhkasi siinä tapauksessa, että hänet keksittiin.
Mutta rohkeutta seuraa tavallisesti oma menestyksensä. Esbjörn pääsi koskematonna vaunuihin, ja ne ajoivat sen jälkeen pois täyttä laukkaa.
Muuatta tuntia myöhemmin pyysi Jöns Jönsinpoika puhutella rouvaKristinaa.
"Olkaa nyt huoletta, jalo rouva", sanoi hän. "Haukat ovat poissa, linna on puhdistettu ja suljettu."
"Ovatko he lähteneet?"
"Kaikki tyyni! Näyttää siltä, kuin ne olisivat valmistelleet täksi yöksi jotakin rohkeaa tepposta ja aikoneet sen jälkeen heti lähteä; muuten en voi selittää sitä, että he niin pian olivat valmiit. Rahavaunut lähtivät jo aamulla."
"Kuinka kauan Esbjörnillä oli aikaa jätättää?"
"Tuskin puolta tuntia."
"Jumala häntä suojelkoon!"
"Ja palkitkoon hylkiöt ansionsa mukaan."
"Se on hirveä toivomus."
"Mutta oikeuden mukainen!"
6.
Sten herra oli ollut Upsalassa neuvotellakseen arkkipiispan kanssa, eikä tämä ollut koskaan ennen ollut niin ystävällinen ja myötämielinen häntä kohtaan.
"Minun silmäni olivat sokaistut", sanoi hän. "Mutta koetan Herran avulla korjata ne vammat, jotka olen saanut aikaan."
Tukholmaan palattuaan, kun hän sai tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, puuskahti valtionhoitaja: "Minun täytyy kiittää Jumalaa, etten ollut täällä, sillä paavin lähettiläälle olisi käynyt huonosti, mitä hänestä sitten olisi seurannutkaan."
Sittemmin saapui viestejä, että lähetystö oli melkein suoraan lähtenyt maasta. Arcimboldus oli pienen seurueen kera poikennut Vadstenaan ja vieraillut luostarissa muutamia tunteja, kukaan ei tiennyt kertoa enempää.
Puolisentoista viikkoa sen jälkeen palasi Esbjörn takaisin. Hän oli houkutellut takaa-ajajansa harhapolulle metsään, näreikköjen ja rämeiden keskelle.
"Minun oli vaikea osata sieltä pois", sanoi hän, "ja toivoin, etteivät he koskaan olisi voineet sitä tehdä; mutta jos meidän Herramme auttoi minua, niin auttoi heitä itse piru. Kauniin Kaarinan kirjava hame, jonka jätin sinne, oli heidän ainoa saaliinsa, mutta se sai myös heidät siihen uskoon, että hän oli joutunut metsänpetojen uhriksi."
"Et ole enää palvelijani", sanoi Sten herra, "vaan asemieheni, tahdon nimittää sinut siksi kaikkien asemiesteni ollessa läsnä."
"Palvelija voi hyödyttää herraansa enemmän kuin asemies", vastasiEsbjörn. "Antakaa vain jäädä ennalleen. Minä en sovi muuhun."
Ja hänen tahtonsa tapahtui.
Tähän aikaan saapui Sten herralle useita kirjeitä kaikista maan ääristä. Kaikkialla ilmeni suurta alttiutta ja uhrautuvaisuutta uhkaavaan sotaan nähden. Kansa ei pelännyt taistelua, se päinvastoin ikävöi koettamaan käsivoimiaan vanhaa verivihollista vastaan. Ja Hemming Gadd retkeili alamaassa päin, hän sytytti monet untelot miehet ja lietsoi isänmaanrakkautta, niin että liekit leimahtelivat taivaalle.
Sten Sture oli antanut Tukholman linnan päällikölle määräyksensä linnan puolustukseen nähden, hän oli sanonut Kristinalle, mitä tämän oli tehtävä, ja valmistautui nyt lähtemään Vesteråsiin, jossa hän kohtaisi sotajoukkonsa.
Muutamia päiviä ennen lähtöä ilmoitettiin Kristina rouvalle, että muuan tiiviisti hunnutettu nainen pyysi salaista keskustelua hänen kanssaan.
Sten herra oli läsnä, ja Kristina loi kysyvän silmäyksen häneen.
"Ota vastaan hänet, Kristina, hän kenties tarvitsee meitä", vastasiSten.
Kun Kristina oli tullut huoneeseen, johon vieras oli viety, kummastutti häntä tämän ylpeä ryhti katujanpuvun alla. Puvun yllä oli paksu, musta huntu, joka teki tuntemisen mahdottomaksi.
"Rouva Kristina Gyllenstjerna!" sanoi vieras.
"Tunnetteko minut?"
"Tunnen!" Hän tarttui kädellään tuolinselustaan ikäänkuin pysyttäytyäkseen pystyssä.
Kristina tarttui toiseen käteen. "Tulkaa tänne istumaan", sanoi hän vieden vieraan leposohvaan. "Jollette tahdo sanoa minulle nimeänne, niin ilmaiskaa ainakin huolenne; olisin iloinen, jos voisin niitä lieventää."
Vieras purskahti niin rajuun itkuun, että värisi aivan kuin kouristuksen käsissä.
"Mitä voin tehdä hyväksenne?" kysyi Kristina osanotolla.
"Päästäkää huntu!" kuului melkein käskevä vastaus. Se oli kiinnitetty niskaan suurella neulalla, ja Kristina täytti hänen toivomuksensa.
Huntu putosi alas. "Tunnetko vielä minut?" kysyi vieras melkein uhmaavalla ryhdillä.
Kristina tuijotti hämmästyneenä häneen. "Rouva Kirsti Gyllenstjerna!" huudahti hän.
"Miksi et käänny pois minusta. Sellaiseen olen nyttemmin tottunut."
"Rakkahin sukulainen… yllätys… odotin niin vähän näkeväni teidät… uskokaa, että sydämeni vuotaa verta ajatellessani suruja, joita olette saanut kestää. Tuletteko tapaamaan herraanne?"
"Sitäkin varten!"
"Menen heti kutsumaan Sten herraa."
"Ei vielä, tarvitsen hieman toipua."
"Sallikaa minun sitten ottaa teidät hoitooni. Levätkää muutamia tunteja vuoteella tuolla sisällä, se on vahvistava teitä keskusteluun valtionhoitajan kanssa. Jos tahdotte, voidaan se jättää huomiseen."
Ja hän vei hänet naisparvelle ja sai hänet levolle. Rouva rukalle oli käynyt harvinaiseksi osanottavain käsien vaalinta; hän tunsi sen johdosta niin suurta mielihyvää, että hän epäröimättä jättäytyi Kristinan ja Kaarinan käsiin.
Hän oli siinä määrin tylsynyt, ettei hän enää tuntenut Kaarinaa.
Melkein tainnoksissaan nautti hän muutamia viiniin kastettuja öylättejä ja vaipui sen jälkeen syvään uneen.
"Ja tämä on kaunis Kirsti Gyllenstjerna!" ajatteli Kristina katsellen kalpeita, lopen laihtuneita kasvoja, joille surut olivat painaneet vanhuuden leiman. "Oi Jumala, kuinka katoava ja arvoton on maallinen kauneus!"
"Tuskin häntä enää tunnen!" kuiskasi Kaarina rouvalleen.
"Tahdotko ottaa hänet hoitoosi?"
"Teen sen parhaan vointini mukaan."
Ja Kristina rouva riensi rakkaan herransa luo ilmoittamaan kuka vieras oli.
Kirsti rouva nukkui raskaasti, ja Kaarina istui vuoteen ääressä ja muisti niin elävästi mitä oli taannoisena vuonna elänyt Ekholmassa ja kuinka kummalliselta ja oikukkaalta ylhäinen rouva oli silloin hänestä tuntunut.
Mutta hetken kuluttua alkoi nukkuva levottomasti liikahdella; hän näytti uneksivan, ja huulet liikkuivat ikäänkuin hän tahtoisi puhua.
Kaarina siveli hänen otsaansa etikalla ja antoi hänen hengittää sen tuoksua.
"Kiitos!" kuiskasivat vaaleat huulet, ja sen jälkeen nukkui hän uudestaan.
Ja Kaarina antoi ajatustensa liidellä yli vetten ja maiden, sydämensä rakastetun luo.
"Pentti!"
Sairas se huudahti:
"Penttini!"
"Hänen? Houriiko hän?"
"Älä lähde luotani!"
Kaarina tuijotti pelästyneenä häneen.
Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että sennimisiä oli useitakin. "Mitä saattoi olla yhteistä ylhäisen rouvan ja halvan luostariveljen välillä?" Hän tahtoi karkoittaa pois hassut ajatukset, mutta ne olivat vallanneet hänet niin, että hän oli näkevinään heissä yhtäläisyyttäkin.
Hän katseli tutkivasti nukkuvaa, ja yhtäläisyys pisti yhä enemmän silmään. Sehän oli hulluutta, hän houraili hänkin. Ja hän riensi ikkunan luo ja katseli ulos haihduttaakseen kuvittelut, jotka hämmensivät hänen ymmärryksensä.
Niin istui hän pitkän hetken ja koetti olla ajattelematta mitään.
"Olenko nukkunut?"
Taivaan vallat, äänikin muistutti Pentin ääntä!
"Olette, jalo rouva!"
"Kauanko?"
"Lähes nelisen tuntia."
"Olen nähnyt unta!"
"Silloin ette ole nukkunut tyynesti!"
"Kyllä, nukkuu tyynesti uneksiessaan siitä, jota rakastaa!"
Kirsti rouva oli puhunut melkein avaamatta silmiään.
"Olen hyvin janoissani!"
Kaarina vei pikarin hänen huulilleen. "Kristina rouva on valmistanut teille tämän virvoitusjuoman", sanoi hän.
"Kiitos!"
Kaarina pani pois pikarin.
"Missä on Kristina rouva?"
"Tahdotteko, että menen häntä noutamaan?"
"Ei vielä! Täällä on niin pimeä!"
Kaarina veti syrjään raskaat uutimet, ja nyt virtaili huhtikuun päiväpaiste huoneeseen.
Mutta silloin sattuivat Kirsti rouvan silmät Kaarinaan, ja niistä loisti hämmästys ja kauhu.
"Mikä teitä vaivaa?" huudahti Kaarina pelästyneenä.
"Mene, mene?" Ja hän pani kädet silmilleen.
Mutta Kaarina ei ollut halukas menemään.
"Ettekö tunne minua, Kirsti rouva?" sanoi hän mennen häntä lähemmäksi.
"Kyllä tunnen sinut?"
"Koskaan en ole tehnyt teille mitään pahaa."
Ei mitään vastausta. Hän piti yhä kätensä kasvoillaan.
"On toinen kysymys, voitteko te sanoa samaa."
"Sinä olet ottanut hänet minulta. Sinun tähtesi on hän pettänyt kaikki lupauksensa."
"Kenestä puhutte?" kysyi Kaarina tuskin kuuluvasti.
Ei vastausta.
"Pentistäkö?"
Kirsti rouva nyökäytti päätänsä hyväksymisen merkiksi.
"Mitä hän on teille? Te ette ole mitään hänelle, mutta jos olette syypää hänen kärsimyksiinsä, silloin tahdon rukoilla pyhää neitsyttä, että saatte niittää hedelmät siitä, te julma, sydämetön nainen."
Kirsti rouva ojentautui ikäänkuin noustakseen, mutta vaipui parkaisten tiedotonna paikoilleen.
Kaarina katseli häntä pelästyneenä.
"Hän on kuollut", sanoi hän.
Kristina oli kuullut huudon ja riensi huoneeseen.
"Mitä nyt, Kaarina!"
Tämä ei voinut vastata, vaan viittasi ainoastaan elottomaan Kirsti rouvaan.
"Pyhä Jumalan äiti, mistä tämä?"
"Minä olen syypää!"
"Sinä, Kaarina?"
"Hän sanoi, että olen ottanut Pentin häneltä. Paitsi minua on siis joku toinenkin, jota hän rakastaa."
Hänen sanoissaan ja kasvoillaan kuvastui niin lohduton epätoivo, ettäKristina rouvan täytyi ensin huolehtia hänestä.
"Mieletön! Eikö sitten voi olla muita siteitä?" Ja kun hän samalla loi katseen Kirsti rouvaan, lisäsi hän melkein tietämättään: "Ajatteles Kaarina, jos hän on Pentin äiti!"
"Hänen äitinsä!"
"Etkö näe yhteyttä heidän välillään?"
"Ja jos nyt olen surmannut hänet?"
"Hän on ainoastaan vaipunut tainnoksiin."
"Pyhä Jumalan äiti, auta minua herättämään hänet eloon!" Ja nuori tyttö vaali häntä mitä hellimmin; oli aivan kuin hänen oma elämänsä riippuisi toisen elpymisestä.
Kun vihdoin elonväri palasi kalmankalpeille kasvoille, kuiskasiKristina.
"Älä ilmaise kenellekään, mitä sanoin, se oli ainoastaan arvelua, mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan."
"Antaa hänen pitää salaisuutensa, tämän jälkeen en sitä tarvitse."
Sairas avasi silmänsä.
Hänen katseensa harhaili Kristinasta Kaarinaan. Hän koetti nousta."Auttakaa minut pystyyn!" sanoi hän.
"Pyydän teitä, rakas sukulainen, levätkää paikoillanne!" sanoiKristina.
"Iäisen sielunrauhani tähden, auttakaa minut pystyyn!"
"Mihin aiotte?"
"Pystyyn, ainoastaan pystyyn!"
Kristinan ja Kaarinan avulla ja omalla lujalla tahdonvoimallaan hän pääsi todellakin pystyyn.
"Päästäkää minut nyt!"
"Ette voi pysyä pystyssä omin voimin!"
"Kyllä, kyllä!"
Heidän täytyi taipua hänen tahtoonsa.
"Katsokaas! Herra auttaa minua!" sanoi hän. "Hän katsoo armossaan minun syntisraukan puoleen!"
Näin sanoen vaipui hän hiljaa polvilleen Kaarinan eteen.
He tahtoivat nostaa hänet. Hän tarttui Kaarinan käteen.
"Niinkuin nyt lepään jalkojesi edessä, niin olen äsken maannut hänen jaloissaan!" sanoi hän. "Hän on antanut anteeksi sen, että synnytin hänet maailmaan voimatta antaa hänelle kunniallista nimeä; hän on antanut anteeksi sen, että vilpillä ja juonittelulla pakotin hänet papilliselle uralle, ja Jumala on kääntänyt sen minulle rangaistukseksi, sillä oma poikani on kieltänyt minulta synninpäästön, hän on langettanut oman pääni päälle sen kirouksen, jonka olisi ollut kohdattava häntä, kun hän rikkoi papinvalan. Oi, minä olen kärsinyt kamalasti! Hän on armotta pakottanut minut tunnustamaan kaikki syntini. Enkä minä saa hänen siunaustaan ennenkuin sinä annat anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt sinulle, ei ennenkuin sanot minua äidiksi. Sillä hän sanoo, ettei avioliitto teidän välillänne ole enää rikos, ja kaikki ne kurjat sukuluulot, jotka ovat täyttäneet sieluni, ovat puhalletut pois, kuin akanat tuuleen! Oi, sano, sano, että annat anteeksi!"
"Jalo rouva…"
"Sano minua äidiksi!"
"Äiti!" virkkoi Kaarina ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen."Oi, Jumala, onko tämä unta!"
"Pentti, Pentti!" huudahti onneton. "Kuuletko, hän antaa minulle anteeksi!"
Nyt hän vihdoin salli, että hänet vietiin takaisin vuoteeseen, mutta hän piti Kaarinan käden lujasti sulettuna omaansa. Se näytti hänestä olevan ikäänkuin vahvistus rakkaan poikansa anteeksiannolle.
Hän uinahti tuokion, mutta äkkiä sävähti hän valveille, ja vetiKaarinan itseään vasten.
"Sormus!" kuiskasi hän.
"Jonka olen saanut häneltä?"
"Niin, juuri se."
Kaarina kantoi sitä nauhassa kaulassaan; nyt hän otti sen ja antoi hänelle.
Kirsti rouva pani sen tytön vasempaan käteen. "Nyt olen kihlannut sinut pojalleni", sanoi hän. "Rakas lapsi, sano, että tahdot pysyä hänelle uskollisena!"
"Elämässä ja kuolemassa!" vastasi Kaarina liikutettuna.
Kristina oli lähettänyt sanan lääkärille ja ilmoittanut herralleen. Nämä molemmat astuivat yhtaikaa sairaan luo. Edellinen tunnusteli hänen valtimoaan, mutta kun hän ei sanonut olevan itsellään mitään kipuja, ei lääkäri tiennyt mitä määrätä.
"Antaa hänen mennä!" sanoi Kirsti rouva.
Sen jälkeen tarttui hän Sten herran käteen ja tahtoi viedä sen huulilleen.
Sten suuteli hänen kättänsä virkkaen osanottavasti: "Mitä haluatte minulta, jalo rouva?"
"Olen tehnyt pahaa teillekin!"
"Sen annan sydämestäni anteeksi."
"Mutta herrani ja isäntäni?"
"Tahdotteko, että noudan hänet heti?"
"Tunnin kuluttua; minun täytyy hieman tointua."
Sten herra riensi torniin, jossa Erik herralla oli asuntonsa.
Hän oli sinne hankkinut joukon oppineita teoksia, ja se tyyneys, missä hän eli, antoi hänelle tilaisuuden tutkia niitä sydämensä halusta.
Sten herran nähdessään tuli hän hieman ymmälle. "Ettehän vain tulle ottamaan minulta näitä rakkaita ystäviäni?" kysyi hän viitaten kirjoihinsa.
"En suinkaan, ja minua ilahuttaa suuresti, että olette, löytänyt puuhaa, joka teitä huvittaa."
"Huvittaa suurestikin, sen voin vakuuttaa teille, ja jos vain rakas emäntäni…"
"Tulen tuomaan terveisiä häneltä."
"Ei, todellakin!" Ja hän sysäsi kirjat luotaan. "Tuleeko hän pian kotiin?"
"Hän on tullut!"
"Ekholmaan?"
"Ei, hän on täällä!"
"Täällä?" toisti hän. "Tukholmassa?"
"Täällä linnassa, Kristina rouvan luona."
Erik herra näytti siltä, kuin tuskin uskoisi korviaan. Sangen nöyrästi lisäsi hän: "Sallitte kai hänen käydä luonani?"
"Tahdon heti viedä teidät hänen luoksensa."
"Todellakin! Minä pukeudun heti ja siistiydyn."
"Sitä teidän ei tarvitse, Erik herra; Kirsti rouva on sairas!"
"Hänellä on tapana usein voida pahoin", vastasi Erik herra ja nyökäytti hymyillen päätänsä. "Tiedättekös, minua melkein huvittaa, että hän on säilyttänyt vanhat tapansa."
Ja puhellessaan suori hän tukkaansa ja laittoi kaulaliinaansa, unhottaen että valtionhoitaja oli saapuvilla.
"Pelkään, että sairaus on vakavaa laatua", lisäsi Sten herra, joka katsoi täytyvän valmistaa häntä.
"Ah, sitä minä en usko! Vieraasta voi vain näyttää siltä. Kaikessa tapauksessa otan mukaani erään lääkesekoituksen, jonka olen itse valmistanut ja josta hän pitää paljon." Hän etsi käsiin pikku pullosen, jonka kätki takkinsa alle. "Nyt olen valmis! Jumala auttakoon minua, tämä oli odottamaton ilo."
Sten herra vei hänet naisparvelle.
Kristina rouva tuli heitä vastaan.
"Teitä odottaa suuri suru, herra ritari", sanoi hän ojentaen osanottavasti kätensä.
Erik herra suuteli sitä ritarillisella kohteliaisuudella. "Ei suinkaan se liene niin vaarallista", sanoi hän hymyillen. "Hän on usein näyttänyt kuolinsairaalta kaikista muista paitsi minusta."
"Älkää pettäkö itseänne turhilla toiveilla, tässä tuskin on sijaa toivolle."
"Pyhä neitsyt, tehän aivan säikyttelette minua!" Ja nopein askelin meni hän Kristinan rinnalla sairashuoneeseen.
Siellä oli kaikki ennallaan. Kirsti rouva makasi silmät puoliummessa, ei tiennyt nukkuiko hän vai oliko valveilla. Kaarina oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sairas piteli yhä hänen kättään.
Erik herra pysähtyi ovelle. Oliko tämä Kirsti rouva, hänen kaunis, säteilevä emäntänsä? Hän ei tuntenut häntä.
Melkein hätääntyneenä käänsi hän katseensa Kristina rouvaan. "Onko tämä tosiaankin emäntäni?" kysyi hän.
Samassa avasi sairas silmänsä.
"Erik!" sanoi hän.
"Ei epäilystäkään enää!"
Hän riensi hänen luoksensa.
"Kirsti, rakastettu Kirstini!"
Mutta sairas työnsi hänet hiljaa luotansa.
"Ei ennen kuin olen saanut sinulta anteeksi", sanoi hän.
"Mitä minulla on anteeksiannettavaa? Kas tässä, rakkahin, minulla on mukanani sinun oma mikstuuripullosi, ota siitä lusikallinen, se vahvistaa sinua!" Pullo vapisi hänen kädessään.
"Jätä kaikki moiset, minun viime hetkeni on käsissä."
"Miksi huolestutat itseäsi ja minua sellaisilla ajatuksilla. Sinun on tultava terveeksi jälleen ja…"
"Ei, Erik, minä kuolen, mutta ensin täytyy minun tehdä sinulle tunnustus."
"Sinulla ei ole mitään tunnustettavaa enkä minä tahdo tietää mitään…"
"Oi Jumalani!" huokasi sairas. Nyt vasta päästi hän Kaarinan käden ja ojensi molemmat käsivartensa puolisoaan kohden. "Kaiken sen rakkauden nimessä, mitä olette osoittanut minulle, herra, rukoilen teitä kuulemaan minua!"
Erik herra katsoi huolissaan, melkein peloissaan sairaaseen vaimoonsa; kenties tunsi hän nyt, että kaikki ne kauniit harhaluulot, joilla hän tähän asti oli hurmannut itseään, tulisivat kerta kaikkiaan luhistumaan. Jos hän oli pettänyt itseään, miksei toinen antanut hänen pysyä onnellisessa uskossaan? Mutta sairas katsoi yhä rukoillen häneen. Hän ei ollut koskaan kieltäytynyt täyttämästä tämän toivomuksia, kuinka voisi hän nyt tehdä sen? Ja niin polvistui hän vuoteen viereen ja sanoi väristen:
"Olen valmis!"
"Jättäkää meidät kahden!" kuiskasi Kirsti rouva.
Mitä näillä kahdella oli sanottavaa toisilleen, sen tietäköön yksin hän, joka sydämet ja munaskuut tutkii ja näkee salatuimmatkin asiat.
Kolme tuntia he olivat häiritsemättä.
Sen jälkeen tuli Erik herra ulos ja pyysi Kaarinaa menemään Kirsti rouvan luo.
Mutta kun Kaarina oli mennyt, heittäytyi Erik herra tuolille ja purskahti hillittömään itkuun.
Kristina puhui lohduttavia sanoja, mutta Erik herra puristi vain hänen kättänsä.
Kun puuska oli asettunut hieman, sanoi hän nyyhkyttäen: "Kaiken, kaiken voin kestää, en vain menettää häntä. Uskotteko hänen kuolevan?"
"Hän itse uskoo niin?" vastasi Kristina hiljaa.
"Hän voi pettyä. Ah, Kristina rouva, kun vain saan pitää hänet, en halua, en toivo muuta mitään. Ette voi aavistaa, kuinka suuresti rakastan kaunista, ylpeää, ihanaa Kirstiäni!"
"Teidän sananne vakuuttavat minut siitä, jalo herra; ja tahdomme tehdä hänen hyväkseen kaiken, mikä ihmisen voimissa on."
"Luuletteko", lisäsi hän hämillään, "että Sten herra sallii minun jäädä tänne?"
"Kyllä, sillä se tyynnyttää sairasta. Tuomme kirjanne tänne alas."
"Vähät kirjoista, kun saan olla hänen luonaan."
Erik herra osoitti Kaarinaa kohtaan melkein isällistä huomaavaisuutta, erittäinkin sairashuoneessa; oli ilmeistä, että Kirsti rouva oli puhunut tytön suhteesta poikaansa, ja Erik herra tahtoi ikäänkuin vahvistaa sen.
Yhdessä vaalivat he sairasta, ja oli liikuttavaa nähdä, millä hellällä huolenpidolla Erik herra tarkkasi tautia. Hänen lääkärikirjansa tuotiin pian alas, hän piti neuvotteluja lääkärin kanssa, mutta päivä päivältä alenivat hänen toiveensa, ja eräänä päivänä tuli hän Kristina rouvan luo ja sanoi kyynelten tukehduttamalla äänellä.
"Nyt käsitän, että hän kuolee!"
"Hän näyttää niin tyyneltä ja onnelliselta!"
"Ja miten hyvä hän on! Mitä hyvänsä laitankin, ottaa hän vastaväitteittä. Sitä ei hän ole tehnyt koskaan ennen."
"Hän on sangen kiitollinen teitä kohtaan."
"Mistäpä hänellä on syytä minua kiittää! Minulla sitä vastoin… Tiedättekö, Kristina rouva, mihin tautiin hän kuolee?" lisäsi hän melkein epätoivoissaan.
"Hänet surmaa kenties surunsa?"
"Hänen sydämensä on murtunut! Kaikki kirjani puhuvat siinä yhteen!"
Kymmenentenä päivänä vaipui hän tosiaankin kuolonuneen.
Ketään pappia ei kutsuttu.
"Olen ripittänyt itseni niille, joita vastaan olen rikkonut", sanoi hän. "Kun he ovat antaneet anteeksi, uskallan toivoa, että Jumalakin laupeudessaan tekee sen. Pappeja en usko!"
Painaen päänsä Erik herran olkaa vasten hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Anna meille meidän syntimme anteeksi!"
Oli odotettu, että jälkeenjääneen puolison suru olisi hillitön, mutta niin ei tapahtunut, hän itki harvoin, puhui tuskin vainajasta, mutta saattoi istua tunnin toisensa jälkeen aivan liikahtamatta samalla paikalla ja pitämättä väliä mistään mitä tapahtui.
Hautajaisten jälkeen, jotka vietettiin kaikella sillä loistolla, minkä vainajan sääty vaati, sanoi Erik herra, että ruumis oli vietävä Ekholman perhehautaan. "Sinne ovat minun — hänen tyttärensäkin kerran koottavat", lisäsi hän.
Silloin esitti Kristina rouva herransa määräyksen, että oli Erik herran vapaassa vallassa seurata itse mukana ja jäädä Ekholmaan poikansa, Kustaa herran luo.
"Kiittäkää häntä!" vastasi hän liikutettuna. "Sten herra menettelee totisesti ritarillisemmin meitä kohtaan kuin me olemme menetelleet häntä vastaan."
Ja niin lähti hän matkalle.
7.
Häpeä Vädlan tappion tähden ja harmi sen johdosta, ettei ollut voittanut ruotsalaisia, poltti kuin tuli Kristian kuninkaan mieltä.
Sigbrit rouva oli tavallisella oveluudellaan johtanut hänen surunsa uomaan, jossa se joutui tehokkaimmin palvelemaan hänen tuumiaan. Sodan kauhuista löytäisi kuningas unhotuksen ja sota veisi hänet siihen maaliin, jota hän nyt ennen muuta tavoitteli: Ruotsin valloitukseen.
Kun hän Dyvekan kuoltua heittäytyi melkein mielettömään epätoivoon, silloin Sigbrit unhotti oman surunsa näyttääkseen kuninkaalle tulevaisuudenkuvan, joka alituiseen kajasti hänen omiin silmiinsä.
Ja molemmat aivan hekumoivat kuvitteluissaan, että murha ja veri, tuli, palo ja häväistys hukuttaisi kansan, jota he rajattomasti vihasivat sen sotaisen sankariuden ja kuolemanhalveksumisen tähden.
Kristian kuningas ei enää välittänyt salata, mikä oli ollut Tanskan kuninkaiden tarkoituksena aina siitä päivin kuin, Oldenburgilaiset nousivat valtaistuimelle. Heidän suurten uhraustensa päämaalina oli ollut panna Ruotsi maakuntana Tanskan vallan alle.
Kesäkuun 16 päivänä 1518 nousi Kristian kuningas laivaan, ja hänen laivastonsa oli hyvin miehitetty tykkiväellä ja saksalaisilla palkkasotureilla, jotka enimmäkseen olivat irtainta roistoväkeä. Joukko tanskalaisia ritareita ja herroja seurasi mukana.
Kotvan ennen juhannusta purjehti laivasto Tukholman saaristoon. Laivat laskivat maihin kaupungin pohjoispuolella, mutta kun joukot olivat ehtineet järjestyä, marssitti kuningas ne ensin Brunkevuorelle ja sitten Södermalmiin, johon hän leiriytyi ja valmistautui hyökkäykseen.
Sten Sture oli viime aikoina ryhtynyt suurisuuntaisiin puolustusvarustuksiin, Tukholman linnoituksia oli lujitettu, ja miesten mielet paloivat innosta koettaa voimiaan vihollisen kanssa; koskaan eivät he olleet olleet varmemmat voitosta.
Valtionhoitaja johti itse pääjoukkoa. Hemming Gadd oli vestmanlantilaisten ja taalalaisten eturinnassa, ja nuori asemies Kustaa Erikinpoika kantoi Ruotsin lippua.
Tukholman linnassa piti Jöns Jönsinpoika kaikkea tarkoin silmällä, ja Kristina rouva oli valmis neitsyineen ja palvelijoineen ottamaan huostaansa sairaat ja haavoittuneet. Kaikki odottivat, kaikki olivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä rakkaan isänmaan vapauden ja itsenäisyyden puolesta.
Ollakseen varmempi menestyksestä tahtoi kuningas toimia varovaisesti, ja niin käski hän hyökätä Eteläportin äärimäistä tornia vastaan.
Hemming Gadd johti puolustusta, eikä kalliokaan seiso lujempana kuin ruotsalaiset tällöin seisoivat.
Tanskalaiset menettivät paljon väkeä, mutta eivät voittaneet maata tuuman leveydeltäkään.
Hyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja vielä seuraavinakin, mutta samalla tuloksella. Kaupunki puolustautui pontevasti, eikä valtionhoitaja kuitenkaan ollut mukana, hän oli lähtenyt Brännkyrkaan.
Siellä oli hän Örbyn tiluksille rakennuttanut nelisnurkkaisen vallituksen, jota ympäröivät syvät kaivannot; nämä oli peitetty kuusenhavuilla, ja sisäpuolelle olivat ruotsalaiset talonpoikaisjoukot sijoitetut. Pienoinen osasto sai käskyn tehdä uhkaavia liikkeitä vihollisen selän takana, mutta sen lähestyessä vetäytyä takaisin ja siten houkutella sen jälkeensä.
Toisen pienehkön ryhmän kera lähti Sten herra Teljeen pitääkseen rannikon selvänä.
Kun tanskalaiset havaitsivat kaikki muut hankkeensa hyödyttömiksi, lähtivät he Brännkyrkaan suurella parvella ratsain ja jalkaisin.
On luultavaa, että kuninkaan päätökseen vaikutti sekin, että hän pelkäsi hyökkäystä selkäänsä.
Hänen vakoilijansa olivat ilmoittaneet hänelle, mihin suuri osa ruotsalaista sotajoukkoa oli sijoitettu, ja häntä halutti yllättää heidät.
Sentähden lähti tanskalainen sotajoukko liikkeelle keskellä yötä ja marssi niin hiljaa kuin voi.
Hyökkäyksen oli tapahduttava heinäkuun 22 päivänä.
Kuningas löysi väelleen hyvän aseman Brännkyrkan luota, ja kun luultiin, että ruotsalaiset olivat valmistumattomat, puhallettiin hyökkäykseen.
Sten Sture oli saanut varoituksen ja riensi täyttä laukkaa leiriin.
Silloin kohtasi hän ryntäävän vihollisen. Tosin oli ruotsalaisten parvi pieni luvultaan, mutta sotahalu ja rohkeus leimusi kaikkien sydämissä; nuori valtionhoitaja ryntäsi eteenpäin kuin sankari, ja sankareita seurasi hänen jälestään. Vimmatusti kävi pieni parvi tanskalaisten kimppuun lyöden ja pistäen.
Mutta Kristian kuningas oli sanonut, että tänään oli hänen niitettävä voitto, ja kiroten uhkasi hän itse hakata pään poikki siltä, joka käänsi viholliselle selkänsä, mutta lupasi kultaa ja kunniaa niille, jotka löivät maahan nämä kurjat ruotsalaiset, jotka pettivät lailliselle herralleen ja kuninkaalleen vannomansa valat.
Itse osoitti hän tavatonta urhoollisuutta, ja hänen henkensä elähytti hänen miehiäänkin.
Talonpoikaisjoukko oli rynnännyt ulos vallituksistaan; se taisteli sellaisella tyynellä rohkeudella, joka aikaa saatuaan käy voitokkaana taistelusta. Kaksi kertaa kävivät ruotsalaiset kimppuun ja kaksi kertaa lyötiin heidät takaisin. Näytti melkein siltä, kuin tanskalaiset voittaisivat; he jo riemuitsivat voitostaan ja se teki heidät rohkeammiksi. Silloin huomasi Sten Sture, kuinka tanskalaisten rivit erosivat toisistaan, ja kerallaan pieni parvi rohkeimpia miehiään hän tunkeutui heidän väliinsä. Ruotsalaisten säilät välähtelivät kuin salamat, kuka ajatteli omaa elämäänsä, kun oli kysymys voitosta tai kaatumisesta? Nyt näyttäytyi mikä ero on soturilla, joka taistelee pyhimpien oikeuksien puolesta, ja palkkalaisella, joka ainoastaan kurjaa voittoa tavoittelee. Kuninkaan palkkasoturit eivät voineet seista ruotsalaisia vastaan, ja pian syntyi yleinen pako. Maa melkein virtaili verta, ja harvat pääsivät pakoon.
Ja min oli taistelu jatkunut aamusta iltaan.
Kuningas miehineen ratsasti pakoon minkä kavioista kerkesi urheasti ryntääväin ruotsalaisten edestä, joita johti valtionhoitaja itse. Mutta hätäisessä paossaan eivät edelliset huomanneet, että maa alkoi antaa perään kavioiden alla, ennenkuin he olivat keskellä rämeikköä. Monet heistä vajosivat rimpinevaan.
Takaa-ajajat välttivät vaaran. Valtionhoitaja pysähdytti väkensä ja kokosi riveihin.
Tämä oli toinen voitto, minkä Sten Sture oli saavuttanut maalleen. Kun hän ja hänen miehensä marssivat Tukholmaan vankeineen, silloin oli riemu ja innostus yhtä suuri linnassa kuin matalassa majassakin; jos moni silmä olikin sammunut, hervonnut moni käsivarsi, joka aamulla uhkui elämää ja voimaa, niin oli uhri kannettu isänmaan alttarille; oli oikeus itkeä ja kaivata hiljaisuudessa, mutta samalla oli kiitettävä ja ylistettävä Jumalaa, joka oli auttanut hädän hetkenä.
Ja kirkot täyttyivät rukoilevain joukoista, ylistyslaulut nousivat pilviin, yksi ainoa halleluja, kiitos ja ylistys helkkyi kaikissa rinnoissa, houkutteli kyyneleet kaikkiin silmiin. Mutta kun jumalanpalvelus oli lopussa, silloin ystävät ja sukulaiset etsivät toisiaan, silloin pudistivat tutut ja tuntemattomat toistensa kättä ja puhuivat siitä, mitä oli tapahtunut.
Jos silloin sanottiin, että sen tai tämän naapurivaimon isä, mies, veli, tai poika oli mennyt manalle, silloin pantiin toimeen nopea keräys; moni leskenropo silloin pantiin lippaaseen, niiden, jotka olivat menettäneet kaiken, täytyi saada osa niiltä, jotka eivät olleet menettäneet mitään, ja niin saatiin lohdutustakin surunmaljaan; sillä paras lievennys, kun sydän suree, on toisilta saatu osanotto — se vuodattaa palsamia sydämeen ja kuivaa kyyneleet.
Ja Kristina rouva kulki ympäri kuin lohdutuksen enkeli; hän teki hyvää kaikille, ja kaikki häntä siunasivat.
Mutta jos tulevaisuus häämötti iloisin toivein valtionhoitajalle ja hänen uskollisille ystävilleen, niin oli Kristian kuningas sitä synkempi mieleltään. Harmi ja katkeruus kiehui hänen mielessään, kun hän kirkkaana kesäiltana ratsasti pois sotakentältä ja etsi suojaa linnoitetussa leirissään. Vaikkei hän voinut siellä mitään toimittaa, jäi hän kuitenkin joksikin aikaa sinne paikoilleen, kenties toivoen, että joku petturi avaisi hänelle tien. Niin kulutti hän turhaan kuutisen viikkoa; Tukholman piiritys oli koitunut hänelle uudeksi häpeäksi, ja nyt täytyi hänen siitä luopua.
Hänen väkensä nousi jälleen laivoihin, mutta se tapahtui niin vähäisellä huolellisuudella, että leiri samalla jäi aivan turvattomaksi.
Sten Sture käytti tilaisuutta hyväkseen, teki pikaisen hyökkäyksen kaupungista, kaasi suuren joukon vihollisia, ajoi toiset mereen ja sai kolmesataa vankia.
Loput kuninkaan väestä juoksivat päätäpahkaa laivoihin, mutta silloin nousi niin kova vastatuuli, ettei hän uskaltanut lähteä merille, vaan hänen täytyi jäädä saaristoon. Mutta elintarpeiden puute laivastossa kävi yhä tuntuvammaksi, ja joukko miehiä lähetettiin maihin ryöstämään.
Nämä retkeilivät aina Upsalaan saakka hävittäen ja polttaen; mutta joukko talonpoikia lyöttäytyi yhteen tuhoten rosvoparven, ja ne, jotka pääsivät elossa, palasivat kiireimmiten kuninkaan luo laivastoon.
Vastatuuli yhä jatkui, mitään ruokatavaroita ei ollut odotettavissamaista, ja viimeinen villitys näytti käyvän ensimäistä pahemmaksi.Suuri joukko saksalaista palkkaväkeä karkasi laivastosta ja tarjoutuiSten herran palvelukseen. Nälänhätä ahdisti yhä ankarammin.
Synkin otsin kulki kuningas laivalla edestakaisin; kukaan ei tahtonut häntä puhutella, eikä hän puhutellut ketään muuten kuin vihaisin ja uhkaavin sanoin.
Eräänä aamuna hän nukkui pitempään kuin tavallisesti; mutta kun hän vihdoin nousi, oli hänen katseensa leppeämpi ja hän oli puheliaampi kuin tavallisesti. Hän käski heti pystyttämään rauhanlipun, hän tahtoi ryhtyä neuvotteluihin Sten herran kanssa.
Lähettiläs palasi vakuuttaen, ettei valtionhoitaja toivonut mitään hartaammin. Kun hän oli kuullut, että laivastolla oli puute elintarpeista, tahtoi hän lähettää niin suuren varaston kuin voi hankkia.
Mutta Kristian ei ymmärtänyt, että hyvänsuopeudella saattoi olla muukin syy kuin pelko, ja heti alkoi hän rehennellä ja vaati, että hänet oli otettava Ruotsin kuninkaaksi tai maksettava vuotuinen korvaussumma. Herra Kustaa Trollen oli saatava vapautensa ja vahingonkorvausta.
Mutta valtionhoitaja vastasi, ettei hän sellaisilla ehdoilla voinut ryhtyä neuvotteluihin.
Silloin kosketti Kristian kuningas toista kieltä, hän tahtoi neuvotella ystävällisesti Sten herran kanssa ja tehdä ikuisen rauhan valtioiden välillä; sentähden oli sovittava Uus-Varbergissa heinäkuussa 1519 pidettävästä unionikokouksesta, mihin paavin lähettiläs ja hansakaupunkien asiamiehet ottaisivat osaa välittäjinä. Lisäksi oli aselevon heti alettava ja jatkuttava Varbergin kokoukseen saakka tai, jos siitä ei tulisi mitään, edelleen vielä vuosikausi, jollaikaa ei asetettaisi mitään esteitä Ruotsin ja hansakaupunkien väliselle kaupalle.
Nämä olivat kaikki hyväksyttäviä ehtoja, ja Sten herra ilmoitti olevansa halukas neuvottelemaan kuninkaan kanssa.
Taasen ei kuulunut mitään muutamiin päiviin, mutta sitten lähetti kuningas uudestaan lähettilään Tukholmaan pyytämään, että Sten herra tahtoisi persoonallisesti saapua tanskalaiselle laivastolle, silloin saataisiin tilaisuus suullisesti keskustella keskenään.
Panttivankeina tahtoi kuningas lähettää muutamia ritareita ja aatelismiehiä.
Sten herra sanoi olevansa taipuvainen siihen, mutta hänen täytyi ensin kuulla valtaneuvoston mieltä.
Neuvokset kutsuttiin koolle linnaan, samoin pormestari ja raati, monia ritareita ja korkeita herroja.
Valtionhoitaja ilmoitti heille kuninkaan ehdotukset, ne näyttivät hänestä niin hyviltä, että hän arveli täytyvän osoittaa myöntyväisyyttä hänen armonsa toivomuksiin, ja Sten herra oli sentähden taipuvainen lähtemään laivastoon.
Mutta nyt kohtasi häntä vastarinta, jollaista hän ei ollut odottanut
"Ette saa lähteä sinne!" huusivat useat.
"Se olisi mieletöntä!"
"Kuka voi luottaa kurjaan kuninkaaseen!"
"Milloin on hän pitänyt sanansa!"
Sellaista vastustusta ei Sten herra ollut koskaan saanut osakseen. Herrat huusivat kilvan, ja hän sai töintuskin sananvuoroa. Vihdoin se onnistui.
"Täytyyhän jokaisella ihmisellä olla hyviäkin puolia", sanoi hän. "Ja se luottamus, jota osoitan Kristian kuninkaalle saapumisellani, on herättävä luottamusta hänessäkin."
"Iskekää sitten ensin miekka rintaani, sillä muilla ehdoin ette pääse täältä", huusi Hemming Gadd.
"Tekin, tohtori, sitä en odottanut!"
"Enkö ole sanonut, että juutit ja juuttaat ovat samaa maata, ja kuningas on tanskalaisista pahin."
"Mutta minä en ole sitä uskonut."
"Paha kyllä!"
"Ajatelkaa, herra", virkkoi Erik Juhananpoika, "jos teitä kohtaisi jokin onnettomuus!"
"Emme salli hänen mennä."
"Emme, emme!"
Mutta nyt kuohahti Sten herran mieli. "Onhan minulla toki vapaa tahtoni!" sanoi hän harmissaan.
"Ei Ruotsin valtionhoitajana!"
"Ette saa päästää häntä!" huusi Hemming Gadd. "En suostu koskaan siihen."
Näin sanoen Hemming tohtori poistui salista, ja Sten Sture uteli tahtomattaankin, mihin hän oli mennyt. "Oli paha, että hän meni, hänen tähtensä yksin olisin voinut antaa myöten." Hän alkoi käsittää olevansa liian itsepäinen, mutta ylpeys käski häntä pysymään aikeessaan.
Silloin tunsi hän pehmeän käsivarren pistäytyvän kainaloonsa, ja tuttu rakas ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Rakas Sten, minun tähteni!"
"Isä!" säesti lapsenääni, ja lämpimät lapsenhuulet painuivat vasten hänen kättänsä.
Nyt oli vastakynsi taipunut. Luoden lemmekkään katseen Kristinaan irroittautui hän hänestä ja meni kokoontuneita lähemmäksi, virkkaen vilkkaasti:
"Ettekö tahdo, että suostun kuninkaan kutsuun?"
"Emme!" kajahti kautta salin.
"No, hyvä; en tee sitä sitten; määrätkää nyt itse, minkä vastauksen annamme."