Sitä ei näyttänyt kukaan ajatelleen.
Syntyi muutamien minuuttien hiljaisuus.
"Kuningas antaa panttivangit!" tuumi herra Lauri Siggenpoika. "Sen voitte tehdä tekin."
"Onko useampia, jotka siihen suostuvat?"
Ensin kuului muutama "jaa", sitten huudettiin miehissä:
"Panttivangit!"
"Ettekö katso näiden joutuvan vaaraan."
"Onhan meillä kuninkaan panttivangit."
"Tosin kyllä!"
Silloin astui nuori asemies Kustaa Erikinpoika (Vaasa) esiin ja notkisti polvensa valtionhoitajan edessä.
"Tiedän tosin, että tässä on vähäinen vaara ja vähäinen kunnia voitettavana, mutta kuitenkin olisi minusta suuri onni, jos minut katsottaisiin kelpoiseksi teidän panttivangiksenne, jalo sukulainen."
"Niin kallisarvoista panttivankia en olisi tahtonut lähettää, mutta tapahtukoon tahtosi, nuori sukulainen."
Nyt astui esiin Lauri Siggenpoika.
"Hyväksyttekö minut?" sanoi hän.
"Sen teen täydellisesti!"
"Ja minut?" lisäsi Yrjänä Siggenpoika.
"Urhea herra ja jalo ritari!"
"Silloin saan kai minäkin mennä mukaan!" virkahti terhakka OlaviRyning hymyillen.
"Pitämään nuorisoa kurissa! Menkää sitten!"
"Silloin täytyy hänellä olla komentosana mukanaan, ja sellaisena minut tunnetaan", tokaisi Pentti Niilonpoika (Färla). "Tiedättehän, Sten herra, että me kuulumme yhteen kuin pata ja kapusta."
Kaikuva nauru palkitsi sutkauksen.
"Kunhan vain ei kauha ammenna liian kuumia suullisia padasta", vastasi valtionhoitaja. "Tanskalaiset panisivat pahakseen, jos polttaisivat kielensä."
"Seis!" huusi Hemming, kun näki useiden lähestyvän. "Nyt on minun vuoroni!"
"Teidän, tohtori?"
"Niin, minä tahdon myös mukaan!"
"Tanskan laivastoon?"
"Minulla on kaksi syytä; ensiksi huvittaa minua muutamia tunteja saada esimakua helvetistä, sitten olen saanut kirjeen eräältä jalosukuiselta rouvalta Kööpenhaminasta; hän tahtoo minua luokseen vierailemaan, mutta kun minulla ei ole siihen halua, luovutan oikeuteni pahimmalle sipuliasyövälle tanskalaiselle, jonka onnistun nuuskimaan tanskalaiselta laivalta."
Salissa kaikui äänekäs nauru.
"Neuvon vain teitä pitämään suunne supussa, tohtori."
"Tahdon pitää siinä vettä."
"Ette suinkaan luullekaan heidän tarjoavan muuta", tuumi PenttiNiilonpoika uteliaana.
"Heidänkö tarjoavan? Ette tunne tanskalaisia, he eivät tarjoa koskaan, ainoastaan ottavat vastaan."
Kuului naurua ja leikinlaskua ylteen ympärinsä.
"Tiedän hyvin, ettei teillä ole mitään pelättävää", sanoi Sten herra sen jälkeen Hemmingille. "Kuitenkin olisin toivonut, ettei kukaan teistä olisi lähtenyt panttivangiksi."
Kokoontuneet sopivat nyt, että lähetettäisiin viestinviejä kuninkaan luo, joka tällä haavaa oli Dalarössä, ilmoittamaan neuvoston päätöksestä. Heti hänen vastauksensa saavuttua olisivat valitut panttivangit valmiit lähtemään. Kuningas vastasi, että hän oli halukkaampi kohtaukseen maajalassa ja määräsi yhtymäpaikaksi Österhanningen kirkon, johon valtionhoitajan oli seuraavana päivänä saavuttava. Tämä suostui heti.
Kungsholmasta oli aluksen lähdettävä viemään ruotsalaisia herroja ja odotettiin tanskalaisten saapuvan. Silloin nähtiin lujasti asestettu alus, joka lähestyi tanskalaisesta laivastosta, ja kun ei saattanut olla epäilystä siitä, keitä se toi mukanaan, ja kohtauksen aika oli pian käsissä, lähti valtionhoitaja pienen seurueensa kera Österhanningeen. Hän odotti kaksi päivää, mutta kuningasta ei kuulunut eikä hänen lähettilästäänkään.
Vilpittömän Sten herran mieleenkään ei juolahtanut, että mitään petosta saattoi olla kysymyksessä; hän ihmetteli vain, mikä mahtoi olla viivykkinä.
Kolmantena päivänä hän päätti matkustaa takaisin Tukholmaan.
Siellä hän sai tiedon, että ruotsalaiset herrat oli otettu tanskalaiselle alukselle ja viety tanskalaiseen laivastoon. Tuuli oli kääntynyt ja käynyt suotuisaksi kuninkaalle, sentähden nostivat he ankkurin, ja laivasto purjehti aavalle merelle matkalla Tanskaan, ja ruotsalaiset saivat seurata mukana.
Djurhaminasta kirjoitti kuningas syyskuun 26 päivänä 1518 suurmestari Albrektille ja Danzigiin, ettei ruotsalaisille, jotka nyt olivat kuninkaan vihollisia, saisi tuoda mitään tavaraa Preussista. Samasta satamasta lähetti hän lokakuun 2 päivänä kirjoituksia Tukholman kaupungille ja koko Ruotsin kansalle, ilmoittaen peruuttavansa äsken päätetyn aselevon sillä verukkeella, ettei Sten herrakaan ollut muka sitä pitänyt.
Muutamia päiviä myöhemmin nostatti hän ankkurin ja purjehti Tanskaan vieden vastoin lupauksiaan mukanaan kuusi ruotsalaista panttivankia.
Niin päättyi Kristian kuninkaan toinen yritys saada Ruotsin kruunu päähänsä.
Vilppiä ja petosta alusta loppuun, häpeämättömiä oikeudenloukkauksia; tämäkin uusi vilpillisyys herätti Ruotsissa aivan rajatonta katkeruutta.
8.
Valtionhoitaja oli vuoden vieriessä voittanut monta kelpo taistelua, ja kun hän joulun aikaan 1519 istui kotonaan Tukholman linnassa, niin lankesi luonnostaan, että Kristinan kera kahden ollessaan he puhuivat siitä, kuinka ihmeellisesti Jumala oli suojellut häntä koko ajan tähän asti.
Tämä tunne ja tietoisuus suojeluksesta ei ainoastaan ollut pitänyt yllä heidän rohkeuttaan, vaan säilytti myös lujana heidän luottamuksensa, kun monilta tahoilta saapui tietoja niistä hämmästyttävistä varustuksista, joita Kristian teki Ruotsin perikadoksi.
Sellaisissa tilaisuuksissa katsoi Kristina rouva herraansa, ja hänen nähdessään lujan tyyneyden tämän katseessa väistyi kaikki pelko hänen sielustaan. Kenties olivat hänen rukouksensa palavammat kuin ennen, mutta silloin täytti sydämen toivo ja luottamus, ja hän antautui täydellisesti Jumalan haltuun, kuten ainoastaan naissielu saattaa tehdä.
Kun sitten joulukynttilät oli sytytetty niin palatsissa kuin matalassa majassakin, kun kellot kutsuivat koolle aikaisena aamuhetkenä ja kansa riensi kirkkoihin suurin joukoin, silloin seisoivat nämä molemmat käsitysten ja katselivat tähtikirkkaalle taivaalle; he puhuivat siitä, kuinka monet niistä, jotka nyt uhkuivat elämänhalua, ennen pitkää tulisivat olemaan raajarikkoja tai vainajia, ja utelivat, miltä kaikki tulisi näyttämään ensi jouluna.
Mutta rajattomassa laupeudessaan pitää Herra hunnun ihmisten silmäin edessä; hän ei saa tietää, mitä piilee tulevaisuuden synkän esiripun takana; toiveet, aikeet, suunnitelmat ovat ihmisen itsensä, mutta niiden menestys tai vastoinkäyminen ei näytä olevan suurinkaan riippuvainen niiden puhtaudesta tai tarkoitusperästä, päinvastoin: parhaat menevät ensin myttyyn, huonojen täytyy päästä ilmoille kantamaan katkeroita hedelmiään! Sentähden näyttää ihmissilmästä elämän meno ihmeelliseltä; tekee mieli kysymään, onko kaiken luhistuttava kasaan ja haihduttava tyhjiin. Mutta Herralla on luotirihma kädessään, ja Hän yksin tietää oikean hetken koota hajonneet osat ja viedä ihmiskuntaa askeleen eteenpäin.
"Tiedät, rakkahin Kristina, kaiken, mikä jää sinun toimitettavaksesi", sanoi valtionhoitaja kalpealle emännälleen, sanottuaan vielä viime kerran hyvästit ja ollessaan nyt hänen kanssansa kahden salakamarissa.
"Tiedän sen!" vastasi Kristina ponnistetulla tyyneydellä.
"Jos käy mahdolliseksi lyödä tanskalainen sotajoukko Länsi-Göötanmaalla tai Smoolannissa, silloin ei ole mitään vaaraa tarjolla. Mutta jos käy niin, että vihollinen tunkeutuu tänne, tai jos meren puolelta tanskalainen sotajoukko piirittää Tukholman?"
"Silloin me puolustaudumme!"
"Viime tingassa voit etsiä apua Puolasta, sen kuningas on minulle suosiollinen."
"Kyllä muistan sen."
"Mutta yksi täytyy sinun luvata ennen kaikkea pitää mielessäsi."
"Mikä, herra?"
"Älä luota Kristianin lupauksiin, älä seuraa, kuinka hän houkutteleekin."
"Sen lupaan!"
"En ole mitään katkerammin katunut kuin että lähetin hänen käsiinsäHemming Gaddin ja niin monta muuta uskollista isänmaan ystävää."
"Jumala kääntää kyllä kaiken parhain päin."
"Jos vaara uhkaa, niin kirjoita maaseuduille, rahvas on meille uskollinen."
"Sinulle, Sten!"
"Me kaksihan olemme yhtä!"
"Ja sinun tähtesi tahtovat he hyvää minullekin!" vastasi Kristina.
Ja kun he sulkivat toisensa syliinsä, tuntui heistä, ettei heitä voinut erottaa mikään maailmassa, ei kuolemakaan.
"Luota minuun!" sanoi Kristina hyvästellessä.
"Viime hengenvetoon!"
Niin he erosivat.
Lukuisan ratsumiesparvensa eturinnassa kiiti Sten herra pois uljaalla ratsullaan.
Kun Kristina ei enää voinut häntä nähdä, silloin lankesi hän polvilleen taistellen sanomatonta epätoivoa vastaan. Mutta rukous tyynnytti sen, ja hän rukoili palavasti, kunnes usko ja luottamus valoi palsamia kirveleviin haavoihin ja hän taasen saattoi nöyrin mielin sanoa: "Tapahtukoon sinun tahtosi!"
* * * * *
Tammikuussa 1520 tunkeutui vahva sotajoukko, tanskalaisia ja saksalaisia, ranskalaisia ja skotlantilaisia, Smoolantiin ja edelleen Länsi-Göötanmaalle kuninkaan suosikin, asemies Otto Krumpenin johdolla.
Oli kova talvi, niin että kaikki suot ja järvet kannattivat, ja se edisti suuresti heidän marssiaan eteenpäin. Åtranin jäätä pitkin retkeili sotajoukko Länsi-Göötanmaalle ja leiriytyi Kalfin pappilaan.
Tätä mahtavaa sotataitoista ja monissa taisteluissa koeteltua sotajoukkoa vastaan ei Ruotsin valtionhoitajalla ollut antaa muita miehiä kuin ne, jotka olivat taistelleet ja niittäneet voittoja Holavedenin rannalla, Harakerin metsissä ja Brunkevuorella. Nyt kuten aina oli Ruotsin rahvas kuullut kutsua astua aseihin ja rynnätä vihollista vastaan, joka jälleen saaliinhimoisena kävi heidän maansa kimppuun.
Samalla rohkeudella ja luottamuksella, jolla vanha Sten herra kerran pukeutui sotisopaan rajua tanskalaista ritarijoukkoa vastaan, oli nuori Sten Sture lähettänyt viestin rahvaalle, ja samoin kuin silloin paloi vieläkin talonpojan rinnassa rakkaus valtakunnan päämiestä kohtaan.
Kymmenentuhannen talonpojan ja vapaamiehen kera oli Sten herra marssinut läpi Länsi-Göötanmaan Bogesundiin Åsundenin rannalla. Siellä hän lepäili muutamia päiviä odotellen vielä lisää väkeä, mutta samalla pitäen tarkoin silmällä vihollista Kalfin pappilassa.
Åsundenin kaakkoispäässä, pohjoisesta päin laskevan Ätranin rannalla, sijaitsi koko huomattava Bogesundin kaupunki; sieltä meni tie Hallantiin ja ylöspäin Falköpinkiin.
Luonto oli muovannut tänne monia kauniita seutuja koristellen lukemattomat kukkulat ja laaksot havu- ja lehtimetsillä; nyt peitti lumi metsät ja Åsundenin jää levisi tasaisena kenttänä ruotsalaisen talonpoikaisjoukon edessä.
Iloisin ja rohkein mielin ryhtyi Sten herra tärkeihin toimenpiteihinsä.
Hänen ei ollut ainoastaan pidettävä huolta väkensä hyvinvoinnista, vaan myös ryhdyttävä varokeinoihin vihollista vastaan. Hän hakkautti jäävalleja sotajoukkonsa eteen ja kaivatti vallituksia sataman sivustoille, siten estääkseen yllätykset sivuilta ja takaapäin.
Hän tiesi, että sotajoukko, jota vastaan hänen oli taisteltava, oli monin kerroin voimakkaampi, ja siksi hänen tarkoituksensa oli odottaa täällä lisäväkeä.
Hänen uskollinen Esbjörninsä se tavallisesti oli tähystelemässä; hän kiipesi korkeimpiin puihin ja näki siten laajalle yli seudun.
Niinpä ilmoitti hän eräänä päivänä, että tanskalainen ylipäällikkö oli lähtenyt pappilasta ja näytti olevan aikeissa lähteä sisämaahan päin. Joukot olivat liikkeessä ja seurasivat miehissä jälestä.
Tammikuun 19 päivänä varhain aamulla nousi valtionhoitaja itsekin tähystelemään korkeaan tammeen, joka oli lähistöllä; oli tähtikirkas yö, ja hän saattoi nähdä vihollisjoukon, joka järjestäytyi hänen väkeään vastaan ja valmistautui taisteluun.
Hän riensi heti alas antamaan välttämättömät menettelyohjeet, mutta päivän tultua kiipesi hän jälleen puuhun tutustuakseen tarkemmin vihollisen asemaan.
Tanskalaiset keksivät tähystelijät ja alkoivat ammuskella tammea, mutta valtionhoitaja pääsi alas jälleen, ja tammi sai kantaa amputammen nimeä niin kauan kuin seisoi paikoillaan.
Otto Krumpen teki tulisen hyökkäyksen, mutta hänet lyötiin takaisin.
Ulkomaalaiset soturit kummastelivat sitä, että joukko talonpoikia, joilla oli aseinaan ainoastaan keihäitä ja jousia, uskalsi käydä taisteluun heitä vastaan. Ratsumiehiä oli vähän; sellaisen vihollisen voittaminen näytti ylväistä herroista pikku asialta.
Tämän talonpoikaisjoukon entiset voitot olivat osaksi unhotetut, osaksi tunnettiin ne vain korvakuulolta, mutta Sten herra tunsi ne, ja sentähden tämä rakastettu päällikkö iloisella rohkeudella ja lujalla luottamuksella oikean asiansa menestykseen ratsasti sotajoukkonsa edessä järjestäen ja kehotellen. Alku oli ollut hyvä, ja jatko oli Herran avulla oleva samanlainen.
Ja talonpojat katsoivat ylös häneen tuskin huomattava hymy tuimilla kasvoillaan niinkuin päivän säteily vanhojen honkien latvoilla. He näyttivät olevan yhtä vakavia, yhtä uhkaavia kuin ennenkin, mutta kuitenkin oli heidän kasvoillaan omituista kirkkautta.
Sten herra ratsasti raisulla päistäriköllä, joka oli tottunut taistelussa sekä puremaan että potkimaan. Kun nyt nuori päällikkö ratsasti urhojensa eturinnassa, heitähteli eläin levottomasti milloin eteen, milloin taa, ikäänkuin sillä olisi aavistus uhkaavasta onnettomuudesta, mutta ratsastajan varma käsi ohjasti sitä ja pakoitti elukan tottelemaan herransa tahtoa.
Silloin tuli muuan kuula vinkuen tanskalaisten leiristä.
Ällistyneet soturit näkivät Sten herran kaatuvan maahan ratsuineen.Kuula oli sattunut hänen reiteensä, mutta mennyt läpi hevosen.
Hämmästys ja suru valtasi kaikki mielet. Luultiin, että rakastettu herra oli ammuttu kuoliaaksi. Vihollisen luotien vinkuessa ympärinsä vetivät hänen uskolliset ystävänsä hänet esiin hevosen alta. Silloin he näkivät, että hän vielä eli, mutta haava ja kenties vielä enemmän hevosen paino oli tehnyt hänet aivan voimattomaksi.
Hankittiin reki paikalle. Esbjörn, joka aina oli herransa läheisyydessä, pyysi päästä ajamaan, ja hän vei haavoitetun nopeasti turvaan.
Mutta koko sotajoukkoon levisi salamannopeudella tieto siitä, mitä oli tapahtunut, ja samassa oli kadonnut ajatuskin käymisestä taisteluun vihollista vastaan. Sotajoukko hajaantui, suuressa sekamelskassa peräytyivät talonpoikain parvet, jättäen Länsi-Göötanmaan alttiiksi vihollisen säälimättömälle temmellykselle.
Ja herra Otto Krumpen ja tanskalaiset eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen helposti saavuttamaansa voittoa Bogesundin luona; he seurasivat lakkaamatta pakenevan ruotsalaisen sotajoukon kintereillä.
Mutta paetessa juolahti ruotsalaisten mieleen, että toista oli Sten herra heiltä odottanut; muutamain mielessä välähti vanha miehuus, he häpesivät arkuuttaan ja Tivedenin jäälle pysähtyi suurin osa sotajoukosta. Täällä saivat he viestin Sten herralta.
Esbjörn oli vienyt herransa muutamaan läheiseen taloon, mutta niin pian kuin tämä oli palannut tajuunsa, tahtoi hän heti palata sotajoukkoon, ja tieto siitä, että ruotsalaiset olivat peräytyneet, kannusti siihen sitäkin enemmän.
Heti saatuaan varman tiedon, että he olivat leiriytyneet Tivedenin jäälle, vietätti hän itsensä sinne. Rajattomalla riemulla tervehtivät talonpojat hänet tervetulleeksi, sanoen tekevänsä kaiken mitä hän tahtoi.
Silloin sanoi hän heille, että hän tahtoi ottaa osaa puolustukseen niin paljon kuin voi ja hänen vaarallinen haavansa salli. Hänen käskystään hakattiin murrosaita metsään Ramundabodan luo, ja sotajoukko sijoitettiin sen suojaan.
Kynttilämessun aattona marssitti Otto herra väkensä murrosaitaa vastaan ja ryhtyi hyökkäykseen.
Ranskalaiset ne olivat saaneet rynnäkön tehtäväkseen, ja he kävivät urheasti eteenpäin, mutta saivat sellaisen vastaanoton, että puolet kaatuivat kahden päällikön keralla.
Nyt näytti synkältä tanskalaisten pääsy läpi. Tiveden näytti uhkaavan käydä heille toiseksi Holavedeniksi; tieto siitä, että valtionhoitaja oli mukana, kohotti kaksin verroin ruotsalaisten soturien rohkeutta.
Silloin hiipi muuan ruotsalainen herra kiertoteitä tanskalaisten leiriin; hän oli herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud), joka tahtoi tavata herra Otto Krumpenin. "Kaikki kävi hyvin!" virkahti hän. Mutta Otto herra oli synkällä tuulella. "Minä en pääse täältä voittajana", sanoi hän. "Luoti on tehnyt tehtävänsä ainoastaan puolittain."
"Sitten teen minä toisen puolen."
"Miten voitte sen?"
"Viemällä teidät murrosaidan ympäri."
"Voiko sen tehdä?"
"Olen pitänyt siitä huolen!"
"Silloin on Kristian kuningas pitävä huolen teistä ja jälkeläisistänne aina viimeiseen polveen."
"Siihen luotan, sillä pahoin kävisi minulle, jos palaisin ruotsalaisten luo."
"Sen arvaan!" vastasi Otto herra nauraen.
Ja ruotsalainen ritarismies pukeutui tanskalaiseen ratsumiehen vaippaan ja vei seuraavana yönä koko sotajoukon murrosaidan ympäri.
Ruotsalaisessa leirissä ei kukaan ollut ajatellut kavalluksen mahdollisuutta, ja Sten herra oli viety Örebrohon, hänen uskollinen Esbjörninsä oli hänen mukanaan, ja niin tehtiin tuhansien toiveet tyhjiksi yhdellä ainoalla luihulla kavalluksella.
Mutta hän, joka teki sen, Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud) oli yksi valtaneuvoksista, Vestmanlannin ja Taalainmaan laamanni;seei estänyt häntä vetämästä niin suurta kurjuutta maahansa, ja sentähden olkoon kirottu hänen muistonsa!
Sillävälin oli Sten herran haava tuntuvasti pahentunut; huoli valtakunnasta ei antanutkaan hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä.
Mutta niin kovat kuin tuskat olivatkin, lähti hän kuitenkin Örebrosta Strengnäsiä kohden. Helmikuun 3 päivänä, kynttilämessun päivänä, saapui hän sinne. Täällä sai hän tiedon onnettomasta lopusta Tivedenillä; hän kuuli, että vihollinen herra Erik Abrahaminpojan johdattamana marssi maan sydämeen, ja se koski syvästi hänen isänmaalliseen mieleensä, sillä hän tiesi, mitä nyt oli seuraava.
Tanskalaisystävät, erotettu piispa etunenässä, yhtyisivät vihollisjoukkoon, ja helppo oli nähdä, mikä kohtalo silloin Ruotsia odotti.
Kuolinsairaan valtionhoitajan luona oli useita ylhäisiä herroja, ja heidän kanssaan hän neuvotteli siitä, mitä oli tehtävä.
"Koettakaa, jos se on mahdollista, saada arkkipiispa Kustaan mieli heltymään!" huudahti Sten Sture. "Jos hän kantaa kaunaa minua kohtaan, niin sanokaa hänelle, että minä lähden pian pois, mutta meidän molempain isänmaata uhkaavat suurimmat onnettomuudet, jos se joutuu tanskalaisten käsiin! Jos Ruotsin kansa huomaa, että hän tahtoo maan parasta, saavuttaa hän pian sen luottamuksen ja suosion; kansa nousee taisteluun hänen johdollaan, ja sen avulla hän voi ajaa vihollisen maasta pois."
Strengnäsin piispa Mathias ja Magnus Gren, samannimisen Erik kuninkaan ja Kaarle Knuutinpojan aikoina niin kuuluisan miehen pojanpoika, ottivat käydäkseen arkkipiispa Trollen luona ja esittääkseen asian.
Herrat ajoivat Mälarin jäätä Ekholmaan, ja heidät otettiin hyvin vastaan.
Kukaan ei tiedä, mitä Kustaa herra silloin hautoi mielessään; kenties tahtoi hän vetää nenästä valtionhoitajaa ja hänen kannattajiaan tai myös huvikseen nähdä sen hämmästyksen, minkä hänen sanansa herättivät, sillä hän lausui osanottoisalla, liikutetulla äänellä:
"Jumala antakoon anteeksi niille, jotka ovat saaneet aikaan tämän epäsovun minun ja sukulaiseni välille. Emme olleet niin kaukaisia sukulaisia, että meidän olisi niin tarvinnut loitota toisistamme. Valtakunnan onnettomuus on minulle yhtä raskas kuin hänellekin; kaukana siitä, että tahtoisin auttaa Kristian kuningasta, päinvastoin tahdon kaikin voimin seista häntä vastaan ja mielelläni tehdä valtionhoitajalle uskollisuudenvalani!"
Herrat tiesivät tuskin, saattoivatko uskoa korviaan kuullessaan sellaista puhetta, ja kuitenkin olivat he nyt saaneet tehtäväkseen sanoa valtionhoitajalle, että kaikki epäsopu hänen ja arkkipiispan välillä oli sulanut ja että tämä oli valmis milloin tahansa rupeamaan valtionhoitajan mieheksi.
Mutta seuraavana päivänä sai herra Kustaa Trolle tiedon siitä, kuinka tanskalaisjoukot marssivat yhä syvemmälle maahan, ja kun hänen vanha isänsä syvällä liikutuksella puhui niin tästä kuin kuudenkolmattavuotiaan valtionhoitajan vaarallisesta sairaudesta, silloin hieroi hän mielissään käsiään ja sanoi tyytyväisesti nauraen:
"Nyt minun päiväni alkaa sarastaa; mitä olen kylvänyt aikoja sitten, sen saan nyt vihdoin niittää, talonpoikainen roskajoukko saa herran, joka on pakottava heidät vetojuhtien tavoin vetämään taakkaansa, hengelliset saavat tietää, ketä ovat pistäneet; heidän ja Sturen ystäväin verellä olen pesevä pois sen häväistyksen, jota minä ja koko sukuni olemme saaneet kärsiä pitkät ajat."
Tähän asti kahlehdittu tiikeri aivan hekumoi ajatellessaan kostoa, jonka hän oli suorittava, ja vanha, heikko isä värisi kauhistuksesta katsellessaan julmaa, verenhimoista poikaansa.
Heti arkkipiispan viestin saatuaan tahtoi Sten herra lähteäTukholmaan.
Hevosta valjastettaessa viittasi hän Esbjörnille, joka ei koskaan poistunut hänen luotaan.
Tämä lähestyi lepotuolia, jossa hänen herransa lepäsi ummessa silmin.
"Tietääkö Kristina rouva…?"
"Kyllä, herra!"
"Jollen pääse perille, niin sano…"
Esbjörn kuunteli tarkoin.
"Isän… maa… ennen… kaikkea…"
"Sanon sen."
"Pyydä, ettei hän… anna myöten."
"Sitä ei hän suinkaan tee."
"Tervehdi… lapsiani!"
"Kyllä, kyllä!"
"Viha… miehilleni… annan anteeksi."
"Sen tiedän."
"Kiitos, Esbjörn!"
Tämän kuumat kyyneleet kostuttivat Sten herran käden.
"Sinä… uskoll… linen… palvelija…"
"Joka en saanut antaa henkeäni teidän edestänne!"
"Ole Kristinan tukena!"
"Sen teen!"
"Taala… lai… sille…"
"On vietävä viesti?"
"Niin!"
"Se tehdään."
"Kiitettävä… heitä…"
"Heillä on syytä kiittää teitä kaikesta."
Sairas makasi vaiti muutamia minuutteja; pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiaan, ja heikolla äänellä kuiskasi hän: "Ruotsi raukka!"
"Ettekö usko Herran sitä auttavan?"
"Aika… naan, mutta nyt…"
"Onko sen paljon kärsittävä?"
"On… on!"
"Älkää ajatelko sitä, herra!"
Silloin astui huoneeseen palvelija ilmoittaen, että reki oli kunnossa ja hevonen valjaissa.
"Ruotsi ja Kristina…" kuiskasi vielä kerran jalo Sten Sture, ja melkein tainnoksissa kannettiin hänet pihalle rekeen. Matka kävi jäitse. Kulku sujui vinhaan; pian jättivät he taakseen Strengnäsin lähimmät salmet ja saaret ja kääntyivät suuren Björkselän aukealle.
Mutta monet ylhäiset herrat, jotka olivat olleet hänen luonaan viimeiset tunnit Strengnäsissä, seisoivat nyt katsellen poiskiitävää rekeä, useimmat liikutetuin mielin.
"Jalompaa miestä ei ole ollut!" virkkoi herra Magnus Gren pyyhäisten kädellään silmiään.
"Ei ainoallakaan huonolla teolla ole hän tahrannut nimeään", lisäsi toinen.
"Lämpimästi harrasti hän hallitsijalle kuuluvia rauhantehtäviäkin."
"Kansa rakasti häntä suuresti!"
"Ja pontta hänessä oli, ja hän ymmärsikin tehdä mikä oli tarpeen…"
"Minulla on ollut kunnia olla kolme vuotta hänen kanslerinaan", sanoi maisteri Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder). "Ja sen voin sanoa, etten ole koskaan tavannut jalompaa, oikeamielisempää herraa. Minusta tuntuu, kuin olisi hän ollut paljon edellä aikaansa."
Niin puhuivat he hänen ylistyksekseen.
Korkeimman tahto ei ollut, että jalo mies pääsisi vielä Ruotsin pääkaupunkiin. Ajettaessa Björkselän jäätä veti Sten Sture viimeisen henkäyksensä.
Surren veivät hänen miehensä rakastetun herransa ruumiin Tukholmaan hänen uskollisen puolisonsa ja leskensä Kristina Gyllenstjernan luo.
9.
Suuri ja yleinen oli hämmästys ja pelästys, kun levisi tieto Sten herran kuolemasta.
Ensi kertaa oli Ruotsi ilman päällikköä, kun vihollinen oli valtakunnan sydämessä. Se vaikutti kerrassaan lamauttavasti, ei sotakuntoiseen kansaan, vaan isänmaallisen puolueen herrasaineksiin. Tanskalaisystävät kohottivat päätään, mutta isänmaan ystävät hajaantuivat eri puolueihin, vallitsi neuvottomuus, joka kääntyi kaikille tahoille löytämättä mitään mihin tarttua tai turvata.
Sotahalu paloi rahvaan mielessä, mutta mitä voi mahtava virta siellä, missä ei ole ylevää, pontevaa tahtoa näyttämässä sille tietä oikeaan suuntaan.
Herrojen kesken neuvoteltiin vilkkaasti kysymyksestä, mihin oli ryhdyttävä. Valtakunnan puolustus ja valtionhoitajan vaali olivat mitä lähimmässä yhteydessä keskenään. Jälkimäinen sillä hetkellä polttavin. Muutamat sanoivat suoraan, etteivät tahtoneet käydä taisteluun ennenkuin oli määrätty päämies.
Ainoastaan yhdellä oli kylliksi rohkeutta ja tarmoa katsoa vaaraa suoraan silmiin, ja se ainoa oli nainen.
Ihmeteltävällä lujuudella oli Kristina rouva ottanut vastaan tiedon jalon herransa manalle menosta. Kyyneletön oli hänen katkera surunsa, mutta sitä syvempi, ja kuitenkin näytti siltä, kuin vainajan tarmo olisi siirtynyt häneen.
Kun hänen rouvansa ja neitsyensä seisoivat valittaen hänen ympärillään, sanoi hän heille:
"Älkää itkekö ja valittako minun ollessani läsnä, sillä minä en saa itkeä enkä valittaa, vaan ainoastaan toimia!"
Ponnella ja päättäväisyydellä, jonka täytyy herättää kaikkien aikojen ihailua ja joka erittäinkin tänä yleisen sekamelskan ja epätoivon aikana heittää mitä kirkkaimman valon hänen ylitsensä, kokosi hän ympärilleen samanmielisiä miehiä, puhui heidän kanssaan isänmaan hädästä ja elähdytti heitä ponnistuksiin, jotka saavuttivat odottamatonta menestystä.
Jöns Jönsinpoika seisoi uskollisesti hänen rinnallaan, esittäen hänelle, että oli välttämätöntä laittaa kaupungin muurit ja tornit puolustuskuntoon niin pian kuin mahdollista.
Silloin kutsui hän koolle kaupungin porvarit.
He saapuivat linnaan.
Kun mustapukuinen, kalpea nuori nainen astui heidän joukkoonsa, silloin kyyneltyi moni silmä, ja useampi kuin yksi harmaantunut pää kääntyi pois, ettei ilmaisisi omaa heikkouttaan tai syvää osanottoaan häntä kohtaan.
Yksinkertaisin sanoin puhui hän heidän kanssaan uhkaavista vaaroista ja kysyi mitä oli tehtävä.
"Teemme kaiken teidän ja rakkaan Sten herran muiston tähden!" vastasi pormestari juhlallisesti.
"Vannokaa sitten minulle, että teette viholliselle vastarintaa viimeiseen mieheen!" huudahti hän.
Ja he tekivät heti valan.
"Tahdotteko uskoa linnan puolustuksen minulle vai jollekulle muulle?" kysyi hän sen jälkeen.
"Ainoastaan teille!"
"Silloin on meidän molemmin puolin tehtävä velvollisuutemme!"
Sitten neuvoteltiin, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä; ja uhrautuvaisuus oli niin suuri, ettei mitään pidetty mahdottomana niin tärkeän ja tähdellisen asian tähden.
Seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön.
Ei pantu työhön ainoastaan kaikki käsityöläiset, jotka olivat kaupungissa, vaan kauppamiehet, porvarit ja kaikki, jotka pystyivät kantamaan kalkkia ja kiviä, saivat auttaa vointinsa mukaan. Täällä joutui ylhäisinkin käskettäväksi, kunto määräsi etusijan, eikä kukaan vetäytynyt työstä pois.
Ripeydellä ja ponnella, joka saa etsiä vertaistaan, laitettiin kaupunki ja sen muurit ja tornit puolustuskuntoon; joka miehen valtasi halu tehdä voitavansa kaupungin puolustukseksi, ja Kristina rouva osoitti ajattelevaisuudellaan ja määräyksillään, että hän oli täysin kykenevä siihen vaikeaan ja vastuunalaiseen tehtävään, jonka oli ottanut niskoilleen.
Mutta kun häneltä kerran kysyttiin, kuinka hän niin hyvin voi saada selon kaikesta, mitä oli tehtävä, vastasi hän:
"Kuinka minä tietäisin mitään, jollei hän olisi opettanut minua. Kaikki työni on ainoastaan rakastetun herrani tahdon toteuttamista; ainoastaan puutteellisuudet ovat minun osaani."
Vasta illan tultua otti hän oikeuden käydä lastensa luona. Nämä olivat nyttemmin jätetyt palvelijatarten huostaan. Ainoastaan vanhin seurasi äitiään koko päivän ja katsoi usein häneen viisailla kysyvillä lapsensilmillään. Mutta kun ilta tuli, silloin oli hänellä ne kaikki ympärillään.
Silloin ei saanut olla läsnä kukaan muu vieras kuin Kaarina.
Hänen kanssaan puhui hän vainajasta; hänen sylissään saattoi hän itkeä.
Mutta pienokaiset tahtoivat nähdä hänet iloisena kuten muinoin; he kysyivät isäänsä, joka niin usein oli leikkinyt heidän kanssaan, ja kun heille sanottiin, että hän oli mennyt Jumalan luo, tahtoivat he mennä sinne jälestä; hänen luonaan oli parempi olla kuin äidin, joka ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan.
"Onko teillä sydäntä jättää minut yksin tänne?" kysyi Kristina rouva.
"Äiti, voittehan tulla mukaan."
"Mutta jos en saa?"
"Saatte, jos isä kutsuu!"
"Kristina rouvalla oli niin paljon ajateltavaa, mutta minä leikin kanssanne, kun ette vain puhu noin!" lopetti Kaarina jutun.
Näihin hiljaisiin yksityissuojiin oli Esbjörnillä vapaa pääsy; lapset ottivat hänet vastaan ilohuudolla, ja Kristina rouva näki aina mielihyvällä uskollisen palvelijan, joka toi hänelle viime tervehdyksen hänen herraltaan. Tavallisesti toi hän hyviä uutisia mielialasta kaupungissa ja aina osasi hän tehdä ilmoituksensa niin, että ne sisälsivät muistoja joistakin Sten herran toivomuksista, ja ylhäisen rouvan ja halvan palvelijan pyrinnöt kävivät yhteen siinä, että heille oli korkeinta kaikistahänentahtonsa toteuttaminen.
Mutta sitten Esbjörn leikki pienokaisten kanssa, kunnes ilo nousi korkealle kattoon, eikä hän kuitenkaan koskaan hymyillyt, Esbjörnin kasvoilla oli niin syvä surun piirre, hänen sanottiin muutamissa kuukausissa vanhentuneen kymmenkunnan vuotta. Mutta lasten sydämellinen ilo houkutteli hymyn Kristinan ja Kaarinan huulille, ja tätä hän juuri näytti toivovankin.
Se rajaton luottamus, joka Kristinalle oli näihin molempiin, vei siihen, että Esbjörnille uskottiin vietäväksi tärkeimpiä viestejä ja silmälläpito linnan sisällä linnoitustöiden kestäessä Kaarinalle. Reipas tyttö valvoi, että ne, jotka tarvitsivat ruokaa ja juomaa, saivat sitä linnasta; usein vietti hän koko päivät ulkosalla eikä arastellut olla apuna vointinsa mukaan.
Tuliluikkuja, ruutia, luoteja ja nuolia hankittiin ja pantiin varalle erityisiin paikkoihin.
Kristina rouva esitti porvareille, että oli välttämätöntä valita päällikkö palkatuille pyssymiehille, ja kun tämä oli tapahtunut, kutsui hän nämä linnaan, puhui siitä vastuusta, jonka he olivat ottaneet niskoilleen, kehotti heitä rohkeuteen ja urhoollisuuteen, jakoi lahjoja ja sanoi iloitsevansa niistä urhoollisuuden osoituksista, joita he tulisivat antamaan.
Ja niin suuri oli innostus, että jokainen sanoi mielellään tahtovansa antaa lupauksensa hänelle.
Meripuolelle rakennetun paalulaitoksen puomien edustalle varustettiin lotjia ja asestettuja aluksia. Linnoitustyöt tehtiin lujemmin kuin konsanaan.
Mutta ei siinä kyllin. Kristina rouva päätti ensi avovedellä lähettää tuskin seitsenvuotiaan poikansa, varman vartioston saattamana, viemään kirjettä Puolan kuninkaalle taivuttaakseen hänet ja Danzigin kaupungin auttamaan. Nuoren herran saattajaksi valittiin ennenmainittu Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder), joka äskettäin oli nimitetty Tukholman kirkkoherraksi.
Ja neuvottomille herroille, jotka epäilivät isänmaan menestystä, kirjoitti rohkea nainen kirjeen toisensa jälkeen. Hän kehotti heitä liikuttavin sanoin yksimielisyyteen ja miehuuteen ja esitti, että oli välttämätöntä heti valita valtionhoitaja.
Varmaankin herroja vähän hävetti. Nöyryyttävää oli, kun nainen täten oli heitä miehuullisempi. Ja tämä vei lopulta siihen, että herrat kokoontuivat Eldsundiin Strengnäsin luona kohdatakseen siellä vihollisen. Sinne riensi monia tuhansia rahvaan miehiä, herrasmiehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia.
Sillävälin oli Otto Krumpen tanskalaisine joukkoineen mennyt Tivedeniltä Vesteråsiin, voitonriemuisena ja ylimielisenä kuten onnen suosikit ainakin.
Kun sitten saapui viesti, että ruotsalainen sotajoukko kokoontui Strengnäsiin, lähtivät tanskalaiset heti liikkeelle ja marssivat iloisina heitä vastaan.
Mutta ruotsalaisten herrojen keskuudessa oli neuvottomuus kenties vielä suurempi kuin ennen, kun nyt toiminnan hetki oli käsissä. Mitä lähemmäksi vihollinen tuli, sitä välttämättömämmäksi käsitettiin päämies, mutta mistä sellainen otettaisiin. Aika vaati voimakasta kättä, ja kun hätä on oven edessä, silloin pelkuruus vetäytyy oven taa.
Oli kyllä useita, jotka tahtoivat, mutta ei ketään, joka olisi uskaltanut ottaa niskoilleen vastuunalaisen tehtävän sotajoukon ja valtakunnan eturinnassa. Jokainen vetääntyi syrjään, ja seuraus oli, että koko sotajoukko hajaantui. Talonpojat lähtivät tiehensä harmissaan, mutta suurin osa aatelistosta ratsasti illalla Tynnelsöhön, tanskalaisen sotajoukon parhaallaan rynnätessä Strengnäsiin.
Tämä tapahtui maanantaina helmikuun 20 päivänä. Neuvottelemisen taidossa herrat sitä vastoin olivat verrattomia. Neuvoteltuaan koko yön tulivat he lopulta siihen päätökseen, jonka jokainen jo ennen oli tehnyt itsekseen. Oli ryhdyttävä pakkosopimuksen hierontaan vihollisen kanssa. Jokainen tahtoi säilyttää oman nokkansa, isänmaan asia työnnettiin syrjään.
Otto herra suostui 11 päivän aselepoon, helmikuun 21 päivästä maaliskuun 3 päivään, jollaikaa vihollinen ei polttaisi eikä murhaisi; ryöstämästä ei hän tahtonut eikä voinut heitä kieltää. Tarvitsihan heidän olla jossakin toimessa. Kristina rouva sai joka päivä kirjeitä ja viestejä siitä, mitä tapahtui, mutta ne eivät masentaneet hänen mieltään. Hän tiesi kyllä, että jos ruotsalaisten herrojen sydämissä olisi sykkinyt uskollinen, isänmaallinen sydän, eivät tanskalaiset olisi saaneet sellaista menestystä. Mutta hänellä ja hänen ystävillään olivat vielä valtakunnan tärkeimmät linnoitukset, Nyköping, Stegeborg ja ennen kaikkea Kalmari. Ja herrat Maunu Gren ja Pentti Arendinpoika olivat hänen apunaan ja tukenaan.
Tosin tiesi hän, että Juhana Maununpoika oli jälleen sairastunut, mutta Anna Bjelke eli, ja näinä hajaannuksen päivinä oli kylläkin merkillistä, että kaksi naista oli isänmaallisen puolueen etunenässä ja yksinään pitämässä sitä yllä.
Kristina rouva lähetti poikansa jo maaliskuun ensi päivinä Lyypekkiin ja kirjoitti sinne liikuttavan kirjeen, puhuen siitä suopeudesta ja osanotosta, jota hänen herransa oli kokenut siellä oleskellessaan, ja pyysi, että he hänen muistoaan kunnioittaen tahtoisivat tulla hänen leskensä avuksi taisteluun sen isänmaan puolesta, jota pelastaessaan Sten Sture oli uhrannut henkensä.
Ja niin syvästi vaikutti kirje, niin yleinen oli osanotto Kristina rouvaa kohtaan, että varustettiin laiva viemään sotaväkeä ja elintarpeita Tukholmaan jalon naispäällikön avuksi.
Hän unhotti itsensä kokonaan, naisellinen heikkous oli kadonnut.
Esbjörn oli väsymätön. Hän hankki aina parhaat ja luotettavimmat uutiset, häneltä saatiin ensiksi tietää, että kaikista maanääristä kutsuttiin herroja kokoukseen Upsalaan.
Sitten saapui lähettiläs kutsuen kokoukseen myös Kristinaa ja niitä aatelismiehiä, jotka olivat linnassa.
Neuvottelu, joka tämän johdosta pidettiin, ei ollut pitkä.
"Minä en mene sinne!" sanoi Kristina.
"Me olemme liian harvalukuisia voidaksemme kumota heidän päätöksensä", tuumi Maunu Gren. "Meidän on osoitettava mielipiteemme toiminnassa."
"Toiminnassa, joka pystyy kumoamaan heidän päätöksensä!" lisäsiPentti Arendinpoika.
Suuri oli liike Upsalassa. Arkkipiispa Kustaa Trolle oli saapunut. Hänen viime aikoina melkein tylsä välinpitämättömyytensä oli väistynyt kuumeisen toimeliaisuuden tieltä. Nyt oli toiminnan hetki lyönyt, nyt voisi hän näyttää todellisen mielialansa! Kukaan ei tuntenut sitä oikein, sen tiesi hän.
Sinne saapui myös piispa Mathias, notkeaselkäinen mies, joka Sten herran eläessä oli pitänyt kyntensä piilossa ja ystävällisesti hymyillyt molemminpuolin ja nyt hieroi sovintoa tanskalaisten kanssa.
Saapui Vesteråsin piispa Otto, ja Holger Kaarlonpoika, saapui Erik Abrahaminpoika, ylpeämpänä, häikäilemättömämpänä kuin koskaan, ja sitä tarvitsi hänen olla niiden edessä, jotka, vaikkeivät kenties ajatuksissaan olleet parempia kuin hän, kuitenkaan eivät olleet tehneet mitään tihutöitä.
Sinne tuli myös herra Juhana Arendinpoika, Pentti Gylta, KnutPentinpoika ja Knut Niilonpoika.
Ruotsalaisten herrojen joukossa olivat nämä ylhäisimmät; luku ei ollut suuri, mutta se ei estänyt heitä esiintymästä valtaneuvoston nimessä ja sen vallalla.
Sitä paitsi saapuivat herra Otto Krumpen ja Knut Alfinpoika, mukanaan joukko sotaväkeä, voidakseen, jos niin tarvittiin, antaa tarpeellista painoa niille päätöksille, jotka oli tehtävä; katsottiin sitä paitsi edulliseksi pitää alituiseen ruotsalaisten herrojen silmien edessä vieraan kuninkaan mahtavuus ja sotaonni.
Ikäänkuin se ei olisi kylliksi tepsinyt, näytti Otto herra kuninkaansa valtakirjan "osoittaa suopeutta ja ystävyyttä kaikille niille, jotka tahtoivat taipua ystävälliseen sopimukseen".
Kuinka he kumarsivat maahan hänen edessään! Herra Kustaa Trolle esiintyi ensi kertaa puhujana. "Saattaa hyvin nähdä edeltäpäin", sanoi hän, "että vaikkapa Kristian kuningas saataisiinkin vielä kerran peräytymään, niin ei se paljoakaan auttaisi. Tanskan kuninkaat ovat nyt jo pian viidenkymmenen vuoden aikana osoittaneet, etteivät he koskaan aio luopua Ruotsin kruunusta. Jolleivät Sturet olisi yllyttäneet Ruotsin kansaa kapinaan, niin olisi valtakunnalla ollut alituinen rauha. Nämä pohjoismaiset valtakunnat ovat aivan kuin luonnon määräämät yhden ainoan pään hallittaviksi; sama kieli ja samat tavat osoittivat, että ne kuuluivat samaan heimoon. Ja eivätkö näiden kolmen valtakunnan kansat ole sukulaisuuden ja avioliittojen kautta niin kietoutuneet ja sitoutuneet yhteen, että itse verisiteetkin vaativat niiden yhdistymistä? Ja niin kauan kuin ne pysyvät yhtenä ruumiina, katselee koko Europa niitä pelolla. Vanhempien aikojen kronikat osoittavat, että he ovat taltuttaneet itse ylpeän Roomankin."
"Mikä meitä estää säilyttämästä samaa vaikutusvaltaa!" huudahtiHolger Kaarlonpoika.
"Ei mikään! Mutta valtakunnalla täytyy olla kuningas, ja kun Ruotsin vanha kuningassuku on nyt kuollut sukupuuttoon, ei ketään ruotsalaista aatelismiestä voitaisi ilman kateutta ja epäsopua korottaa tälle kunniasijalle."
Kuului hyväksymisen murinaa.
"Kuningas Kristian", jatkoi Kustaa herra, "on vanhan ruhtinaallisen suvun jälkeläinen. Ruotsalaisten kuninkaiden haaravesana voisi hänellä tavallaan olla oikeuskin valtakuntaan. Voisihan hänet hyväksyä ehdoilla ja varata itselleen kaikki mahdolliset takeet."
Kuulijat tuskin tunsivat Kustaa herraa; missä oli nyt entinen ankaruus, hän puhui sellaisella lempeydellä ja sovinnollisuudella kaikkia kohtaan, ettei kukaan ollut sitä odottanut.
Tanskan kuninkaan asiaa ei olisi voitu ajaa onnellisemmalla tavalla. Ruotsalaisten urhoollisuutta ja suurta arvoa oli imarreltu, samalla kuin toiselta puolen oli esitetty kaikki pysyvän rauhan kultaiset hedelmät.
Innostus oli vilkas ja yleinen. Monet, jotka tähän asti olivat tunteneet ynseyttä, alkoivat luottaa häneen.
Lisäksi saapui tieto, että Simon junkeri, kreivi von der Lippe, marssi läpi Smålannin ja Itä-Göötanmaan tuoden tanskalaisen sotajoukon avuksi 1,500 ratsumiestä, kaikki valioväkeä.
Niistäkin, jotka olivat taipuvaisia kallistumaan Kristinan puolelle, näytti suorastaan mahdottomalta ajatella Ruotsin valtakunnan ylläpitämistä.
Enempää neuvottelematta jättivät läsnäolijat arkkipiispa Kustaan ja yllämainittujen herrojen tehtäväksi hieroa sovintoa Otto Krumpenin ja muiden tanskalaisten sotapäällikköjen kanssa.
Nämä puolestaan olivat pelkkää ystävyyttä, he lupasivat, mitä pyydettiin, lupasivat yhdeksät hyvät ja kahdeksat kauniit.
Ja kokoontuneet ruotsalaiset herrat lupasivat omasta ja Ruotsin valtakunnan puolesta Kristian kuninkaalle uskollisuutta ja alamaisuutta. Hän olisi tästedes oleva Ruotsin kuningas.
Ei tiedetä varmaan, oliko kuningas määrännyt, mitä lupauksia he saivat antaa, mutta varmaa on, että paljon luvattiin. Kristian kuninkaan oli hallittava valtakuntaa Ruotsin lain ja vanhan ja hyvän tavan mukaan neuvoston avulla, pidettävä voimassa kaikkien hengellisten ja maallisten herrojen erioikeudet ja vapaudet, samoin pidettävä voimassa ja noudatettava kaikkia sopimuksia, jotka oli tehty kolmen valtion kesken. Kaikki linnat ja läänit oli jätettävä neuvoston huostaan, nekin, jotka kuninkaalla jo olivat hallussaan, mitään raskaampaa veroa ei säädettäisi neuvoston ja aateliston suostumuksetta, vieläpä hänen armonsa laupiaasti antaisi jokaiselle takaisin ne tilukset, mitkä tässä taistelussa oli menetetty. Luja ja ikuinen rauha oli vallitseva kolmen valtakunnan kesken, ja kaikki vangit oli molemmin puolin päästettävä vapaiksi.
Tanskalaiset herrat allekirjoittivat kirjeensä Upsalassa maaliskuun 6 päivänä 1520.
Ovelasti oli kirje laadittu pyydystämään etujaan etsiviä herroja. Aatelisto saattoi sillä vallalla, joka täten annettiin sen käsiin, saada takaisin muinaisen merkityksensä, kun Albrekt kuningas jätti linnat ja hallitusvallan neuvosherrojen käsiin.
On sangen merkillistä, ettei kukaan näistä herroista ajatellut, kuinka turhia kaikki sopimukset tässä suhteessa olivat olleet ja kuinka monet kerrat moiset laskut olivat rauenneet tyhjiin. Mutta menneet ajat eivät olleet näille herroille mitään opettaneet.
Kun Kristian kuningas sai tiedon Upsalassa tehdystä sopimuksesta, hyväksyi hän sen sellaisenaan. Ennen kuukauden loppua tulvehti valtakunta täytenään kuninkaan armollisia ja suosiollisia kirjeitä. Niitä saivat yksityiset miehetkin, eivät ainoastaan aateliset, vaan talonpojatkin. Kukaan muu kuningas ei ole lähettänyt niin paljon kirjeitä yhdellä kertaa, ja kirjeet pystyivät paremmin kuin miekka. Suurin osa rahvaasta alistui, sillä eiväthän he tienneet mitään keinoa.
Mutta vuoristossa, Taalainmaassa ja Vermlannissa, ei siihen oltu halukkaita. Arkkipiispan lähettiläät eivät sieltä paljoakaan hyötyneet "kuninkaankirjeineen"; töintuskin saatiin rahvas antamaan ensin sellainen selitys, että tahdottiin muutamia kuukausia ajatusaikaa, sitten vastaus, että jos koko Ruotsi alistui ennen ensi heinäkuun 29 päivää, niin hekin kenties seurasivat esimerkkiä.
Mutta taalalaiset tahtoivat mieluummin jatkaa sotaa, ja värendiläiset eivät voineet tehdä päätöstään. Mutta sillävälin tekivät virdalaiset erikoisrauhan blekingiläisten kanssa ja päättivät puolustaa maataan väkivaltaa vastaan.
Kuitenkin oli tärkeintä kaikista voittaa Kristina rouva ja hänen kanssaan Tukholma.
Mieluimmin tahdottiin tehdä se ilman miekan iskua.
Niin tanskalaiset kuin ruotsalaisetkin herrat päättivät lähteä pääkaupunkia kohden päästäkseen puheisiin hänen ja häntä kannattavain miesten kanssa.
Spångaan saavuttuaan jättivät he sotajoukon siihen, ja arkkipiispa lähetti erään Upsalan professorin, mestari Henrik Sledormin, ja kanslerinsa, Mathias piispan Tukholmaan viemään kirjeitä Kristina rouvalle ja kaikille korkeille herroille.
Molemmat miehet lähtivät taipaleelle, kenties eivät niinkään pelkäämättä, mitä tulisivat kohtaamaan.
Kun he saapuivat Norrmalmiin, oli ulompi silta vedetty ylös, niin etteivät he voineet päästä kaupunkiin. Kahdenvaiheilla katselivat he toisiaan, tietämättä mihin ryhtyisivät.
Silloin kajahti "seis"-huuto heitä vastaan.
He huiskuttivat valkoliinaa merkiksi, että tulivat rauhallisilla asioilla.
Raatimies, joka piti vahtia, meni lähemmäksi ja kysyi:
"Mitä tahdotte täältä?"
"Tuomme kirjeitä!" sanoivat he.
"Kenelle?"
"Jalolle Kristina rouvalle", vastasi kansleri.
"Ja herra Magnus Grenille", lisäsi mestari Henrik.
"Ja monille muille", jatkoi edellinen.
"Tunnetteko sisällön?"
Lähettiläät katsoivat epäröiden toisiinsa; he eivät tienneet, mikä vastaus heidän oli annettava.
"Jollette tahdo vastata, niin laittautukaa tiehenne!"
"Me tunnemme sisällön."
"Sanokaa sitten se."
"Mutta kirjeet…"
"Sisältö, tai korjatkaa luunne!"
Upsalan professori sai sanoiksi. "Sisältö on", sanoi hän, "että joukko ruotsalaisia herroja haluaa ja pyytää, että jalo Kristina rouva, herra Magnus Gren ja muut ritarit ja herrat, jotka ovat linnassa ja kaupungissa, tahtoisivat tulla heitä kohtaamaan Spångaan, neuvottelemaan niistä tärkeistä asioista, jotka ovat jokaisen rehellisen miehen sydämellä."
Raatimies kutsui luokseen kaksi miestä, jotka seisoivat hieman loitompana. Näiden kanssa hän neuvotteli hiljaa ja kääntyi sitten vieraihin.
"Ilmoitan teidät Kristina rouvalle", sanoi hän. "Riippuu hänestä, saatteko tulla kaupunkiin vai ettekö!" Näin sanoen hän lähti.
Mutta toinen paikalle kutsutuista miehistä oli Esbjörn, ja hän meni lähemmäksi.
"Sangen uskaliasta tulla tänne", sanoi hän.
"Kuinka niin?"
"Muistattekos niitä, kuutta herraa, panttivankeja, jotka Kristian kuningas vilpillisesti vei mukanaan?"
"He olivat hänen alamaisiaan."
"Ovatko he lukon takana?"
"Jos ovat olleet hänelle tottelemattomat."
"Silloin saatte kytkeä ja kahlehtia koko Ruotsin, sillä ainoastaan lurjukset alistuvat hänen tahtoonsa."
Heillä oli hyvää aikaa jutella. Odotus kesti niin kauan, että kansleri virkkoi professorille tyytymätönnä:
"Ihmettelen, aikovatko he antaa meille mitään vastausta!"
Samassa pamahti laukaus Helgeandholmasta, ja kun molemmat miehet pelästyneinä katsoivat sinne päin, huomasivat he, kuinka muureilta suunnattiin serpentiinejä ja hakapyssyjä heitä kohden.
Miehet heittäytyivät suulleen maahan.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyivät he.
"Herra Maunu Gren lähettää teille tervehdyksensä!"
"Mutta vastaus?"
"Tahdotteko vielä toisen?"
"Eikö muuta vastausta annetakaan?"
"Tykinkuuliako tahdotte?"
"Auttakaa meidät pois täältä!"
"Menkää ja viekää terveisiä linnasta ja kaupungista herra Krumpenille ja tanskalaisille herroille, että jos ne tähän asti ovat tavanneet ainoastaan sellaisia miehiä, jotka ovat käyttäytyneet kuten heikot naiset, niin täältä löytävät he naisen, joka toimii kuten mies!"
"Kuinka pääsemme täältä?"
"Juoskaa minkä käpälistä lähtee!"
"Mutta jos he ampuvat meitä?"
"Juoskaa sittenkin!"
Ja he juoksivat suinpäin tiehensä; kappaleen matkan päässä odottivat heidän hevosensa; he heittäytyivät niiden selkään ja riensivät huimaa vauhtia Spångaan kertomaan retkensä tuloksista.
Kevät teki tuloaan, jäät lähtivät tavattoman nopeasti, ja sen jälkeen ei ollut ajattelemistakaan Tukholman piirittämistä ennenkuin laivasto saapuisi Tanskasta; mutta kun nyt tuli tuntuva puute elintarpeista ja oli siis vaikea pitää väkeä koossa, sijoitettiin tanskalaisesta sotajoukosta osa Upsalan tienoille, toinen Vesteråsiin ja kolmas Strengnäsiin. Entinen Sturein ystävä, piispa Mathias, oli väsymätön vaikuttamaan Kristian kuninkaan puolesta ikäänkuin odottaisi palkakseen suuria läänityksiä. Hän alentui yhdessä tanskalaisten herrojen kanssa kiertelemään ympäri Södermanlantia, pitämään puheita kansalle ja hieromaan sovintoa Kristian kuninkaan puolesta. Näissä puuhissa hyöri hän koko paastoajan päästään.
Sillävälin kirjoitteli Kristina rouva eri maakuntiin. Ja mihin hänen kirjeensä saapuivat, siellä hiottiin kirveitä ja tahkottiin tapparoita. Nyt ei auttanut kuhnailla, tanskalaiset olivat maassa ja heidät oli ajettava pois. Talonpojat olivat sen tehneet ennenkin, he sen saattoivat tehdä jälleen.
Puolasta ei Kristina ollut saanut apua; sen kuningas, Sigismund, oli liitossa Kristian kuninkaan kanssa, ja tämä viimeksimainittu piti Kristina rouvan ulkomaalaisen avun etsinnän niin vaarallisena, että hankki paavilta pannajulistuksen Pietari maisterille, joka oli ollut nuoren Sturen matkatoverina. Sitä vastoin oli maassa siellä ja täällä oikeinajattelevia miehiä, herrojakin, jotka kokosivat rahvaan miehiä ja lähettivät useita kertoja Tukholmaan tervetullutta apua.
Mutta sitäkään ennen, vaikka näytti mitä synkimmältä, ei Kristina koskaan kadottanut rohkeuttaan. Hän neuvotteli usein päällikköjensä kanssa, mutta linnan ja kaupungin luovuttamisesta ei koskaan puhuttu sanaakaan. Kaikki rouvansa ja neitsyensä oli hän lähettänyt koteihinsa, ainoastaan Kaarina oli jälellä, sillä rohkea tyttö oli itse pyytänyt jakaa vaarat hänen kanssansa. Heitä molempia valvoi alituiseen Esbjörn; häntä oli mahdoton saada enää lähtemään kaupungista, hän tahtoi aina olla saapusalla ikäänkuin olisi varustautunut uhraamaan henkensä, jos jompaakumpaa heistä uhattaisiin.
Upsalan tienoilta saapui tieto, että talonpojat olivat siellä kärsineet katkeran tappion. Urheasti olivat he ensin ajaneet tanskalaiset peräytymään. Mutta kun talonpojilla ei ollut tarpeellista johtoa, joka olisi heidät pitänyt koossa, hajaantuivat ne. Silloin tanskalaiset kävivät kiivaasti kimppuun; osa talonpojista hakattiin maahan, muuan joukko, joka oli turvautunut erääseen tiilivajaan, poltettiin, osa hukkui Fyrisjokeen.
Niin päättyi tappelu Upsalan luona. Mutta menetetty tappelu ei saanut ruotsalaisia toivottomiksi. Talonpojat joutuivat aivan raivoihinsa, he liittyivät pieniin joukkoihin, muutamia satoja kuhunkin.
Väestössä oli herännyt epäluulo ja viha pappeja kohtaan, joka purkautui ilmoille. Toisena pääsiäispäivänä tunkeutui muuan parvi Vesteråsin tuomiokirkkoon, ja siellä ottivat he Otto piispan alttarilta ja veivät linnaan säilöön. Jos he olisivat saaneet herra Kustaa Trollen käsiinsä, olisivat hänen päivänsä olleet luetut. Mutta varovainen herra aavisti, kuinka vähän häntä suosittiin, ja sentähden piti hän suuren aseellisen vartioston ympärillään.
Mutta Jaakko Ulfinpoika, vanha piispa Arnon kartanossa, eikö hänkin ollut osoittautunut Sten herran vihamieheksi; eikö hän ollut toiminut häntä vastaan valtionhoitajan vaalissa ja eikö juuri hän toimittanut Kustaa herraa virkaan?
Ja joukko lähti Arnöhön aikoen viedä Jaakko herran Tukholmaan Kristinan tuomittavaksi. Vanha pääpappi oli juuri laatimassa kirjettä Kristian kuninkaalle, kun talonpoikaisjoukko lappautui pihaan. Pergamentti sujahti nopeasti näkyvistä, ja kun hänen pelästyneet palvelijansa tulivat ilmoittamaan hänelle, että johtajat pyysivät puhutella hänen armoaan, meni hän heti ystävällisesti heitä vastaan.
Mutta talonpojat olivat siksi kiihtyneessä mielentilassa, ettei tämä vaikuttanut heihin mitään, ja he sanoivat hänelle muitta mutkitta, että aikoivat ottaa hänet vangikseen ja kysyivät, tahtoiko hän seurata hyvällä, muuten vietäisiin hänet väkisin.
"Mihin?" kysyi hänen armonsa.
"Tukholmaan!"
"Kristina rouva saa sitten määrätä."
Ei auttanut muu kuin lähteminen. Hänen armonsa tahtoi käyttää vaunujaan ja siihen suostuttiin. Hänelle osoitettiin kaikkea kohteliaisuutta, ja suuren talonpoikaissaattueen keskellä vietiin hänet Tukholmaan.
Kaupunginportilla jätettiin hänet vartiota johtavalle raatimiehelle vietäväksi linnaan, ja talonpojat palasivat takaisin ryhtyäkseen uuteen partioretkeen.
Tukholmassa päätettiin lähettää joukko miehiä Mathias piispaa ja hänen seuruettaan vastaan. Neuvoteltiin, kuka oli tuleva pienen joukon johtajaksi.
"Jollen minä olisi niin halpa-arvoinen!" sanoi Esbjörn.
"Minä teen sinut asemiehekseni!" vastasi Kristina rouva.
"Silloin muutan nimenikin", sanoi Esbjörn. "Otan nimekseni JuhanaTerve, ja luulenpa, että se parantaa kaikki mielentuskatkin."
Kaksi muuta asemiestä, Gunnar Galle ja Lassi Göthe, oli tuleva mukaan, ja Esbjörn valitsi omin päin muutaman palvelijan nimeltään Pietari Perjantai. Tämä oli vähää ennen ollut hänen mukanaan, kun hän vartioston kera saattoi Jaakko Ulfinpoikaa Gripsholmaan, missä vanhus halusi viettää loput päivänsä.
Ja niin lähti hän matkalle pienen parvensa keralla. Saatujen tietojen mukaan piti piispan ja hänen väkensä olla Teljen läheisyydessä, ja sen retkeilijät pian havaitsivatkin todeksi. Sillä ojanreunoilla istui äitejä imulapset sylissään, kuolleita ja haavoitettuja makasi vierekkäin ja elävät pilkistelivät metsien reunoista ja katosivat nopeasti peläten vihollisen heidät keksivän.
Pieni kylä oli tavattoman tiheästi rakennettu ja asuttu, mutta joka tuvan ulkopuolella oli kasoittain särettyjä talouskaluja ja sisältä kuului huutoja ja melua. Aavistettiin niin vähän mitään äkkiylläkköä, ettei vihollisen väestä huomannut kukaan lähestyvää parvea.
Esbjörn komensi heti pysähtymään ja laskeutumaan ratsailta, väki sai vetäytyä läheisen kirkon taa ja olla näyttäytymättä ennenkuin annettiin merkki hyökkäykseen.
Hänen ratsumiesvaippansa muistutti suuresti tanskalaisten käyttämää, ja hän saattoi sentähden ilman keksimisen pelkoa heittäytyä maahan erään keski-ikäisen naisen luo, joka istui liikkumatonna aito varressa tuijottaen pieniin tupiin, joista melu kuului.
"Ovatko he ajaneet teidät sieltä pois?" kysyi hän hiljaa.
"Tiedättehän sen", jupisi vaimo hiljaa.
"En tule sieltä."
Vaimo tuijotti vain tupiin.
"Onko teillä siellä ketä?"
"Molemmat lapseni."
"Tyttöjä?"
"Niin!"
"Kauniita?"
"Nuoria ja kauniita!" Äiti parka väänteli käsiään epätoivoissaan.
"Onko piispa siellä?"
"Ei, mutta tanskalainen kapteeni."
"Missäs piispa on?"
"Pappilassa!"
"Milloin tulivat he tänne?"
"Eilen illalla."
"Ja ajoivat teidät kotoanne."
"Niin, sillä miehet kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta ja alamaisuutta."
"Silloin syntyi taistelu?"
"Niin!"
"Mutta en näe lainkaan kaatuneita tanskalaisia."
"He ovat vieneet ne kaikki pois ja haudanneet."
"Mutta te ette ole haudanneet omia miehiänne?"
"He kielsivät sen! Mieheni makaa kaatuneena tuolla notkelmassa. Siihen kerääntyvät kärpäset ja paarmat päiväpaisteessa, mutta minä en saa niitä ajaa pois. Jospa vain uskaltaisin!"
"Pelkäättekö henkeänne?"
"Tytöt voivat tarvita minua. Elsa ja Pirkitta parka! Kuulkaas, kuinka muukalaiset elämöivät!"
"Odottakaahan, vielä siitä tulee pahempaakin! Kun näette minun ryntäävän taloon miehineni, niin tulkaa perästä niin monta kuin teitä on."
"Varokaa, heitä on paljon!"
"Kylläpähän pian vähenevät!"
Esbjörn hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Miesjoukko jaettiin kolmeen parveen, neljätoista kuhunkin, ja asemiehet saivat kukin osastonsa.
Esbjörn näytti tuvan, mihin hän hyökkäisi, toisten oli otettava osalleen reunimmaiset molemmin puolin, ja sitten oli puhdistus jatkuva talosta taloon.
Luultavasti saisivat he ahdistamatta tehdä hyökkäyksensä, mutta vahti oli asetettava joka ovelle ulkopuolisten vihollisten varalta ja hänen oli heti kaadettava se, ken aikoi hyökätä.
He lähestyivät kuulumattomin askelin; samassa kuului merkkitoitotus loitompaa.
Tanskalaisten päitä pisti esiin kaikista ovista; samassa komennettiin hyökkäykseen. Tuvanovien eteen koetettiin tehdä varustuksia, ja Esbjörn huomasi, että siinä tuvassa, johon hän hyökkäsi, oli vihollisten luku kolminkertainen hänen miehiinsä verraten.
Sen parempi; vimmatun tavoin löi hän kelpo miekallaan eteensä ja kupeelle kummallekin. Oli kuin tahtoisi hän tanskalaisten verellä sammuttaa sen surun ja kaipauksen, joka paloi hänen sydämessään! Hän oli puolestaan vakuutettu, että Sten Sturen kuolemaan oli petoksellakin osansa, ja tämän muiston leimahtaessa hänen mielessään jatkoi hän yhä vimmatummin veristä työtään.
Huutoja ja ulvontaa, aselevon vaatimuksia, jotka kajahtelivat hänen ympärillään, niitä ei hän kuullut. Verisen miekan, jonka hän tempasi yhden kaatuneen vihollisensa ruumiista, upotti hän heti toiseen.
Ahtaaseen huoneeseen tuli pian tilaa viljalta, hän sai kavuta yli ruumiskasojen, ja elävät, jotka eivät päässeet ulos, piiloutuivat ruumiskasojen alle pelastaakseen henkensä.
Perinnä huoneessa seisoi kaksi kalpeaa naisolentoa. He näyttivät tuskin päässeen lapsuusiästään, ja kuitenkin kuvastui heidän kasvoillaan kauhu ja kammo, joka saattoi kuulua ainoastaan kypsyneemmän iän kokemuksiin. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin olisivat tahtoneet kaatua samalla surmaniskulla.
Mutta kun Esbjörn seisoi heidän edessään, kääntyi hän ympäri. Kaikki viholliset olivat poissa tai kaatuneet.
Hänen omasta väestään oli ainoastaan Pietari Perjantai paikalla.
"Sotamiehet?" kysäisi Esbjörn.
"He tappelevat ulkona!"
"Tulkaa", sanoi hän molemmille lapsille. "Vien teidät äitinne luo!"
Hän kietaisi käsivartensa heidän molempain ympärille ja kantoi heidät ulos tuvasta. Perjantai raivasi tietä.
Ulkona taisteltiin hirmuisesti, mutta Perjantai kulki yhä edellä jaEsbjörn seurasi jälestä kantamuksineen.
Silloin huomasi hän edessään piispa Mathiaan; tämä piti pyssyä kädessään, ja kun Esbjörnin molemmat kädet olivat puolitajuttomain lasten ympärillä, oli hänet helppo kaataa.
Laukaus pamahti ja sankari kaatui!
Mutta samassa syöksyi nainen esiin, tempasi molemmat lapset ja riensi pois niiden keralla.
Perjantai polvistui kuoliaaksi ammutun viereen ja koetti tyrehyttää verenvuotoa.
Silloin lähestyi piispa, hän oli mielestään hoitanut asiansa hyvin; hän kosketti jalallaan kaatunutta ja kysyi:
"Mikä mies on nimeltään, olen nähnyt hänet ennenkin?"
Esbjörn avasi silmänsä. "Juhana Terve", vastasi hän huoaten syvään.
Ja hänen päivänsä olivat päättyneet.
10.
Suuria tapauksia on tapahtunut Kalmarin linnassa viimeksi siellä oltuamme.
Rehellinen Juhana Maununpoika oli vaipunut kuolemaan.
Puolison ja tyttären hellyydellä oli Anna häntä vaalinut; kumpikaan pojista ei ollut saapuvilla; Juhana herra sanoi, että heidän näyttäytymisensä häiritsisi vain sitä sopusointuista rauhaa, mitä hän tunsi ollessaan yksin Annan kanssa. Oliko se mustasukkaisuuden tunnetta, pelkäsikö hän, että joku kääntäisi Annan ajatukset pois hänestä? Anna oli käynyt hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja jos hän nyt rakasti elämää, teki hän niin Annan tähden.