"Kuka on sinua suojeleva, kun minä olen mennyt?"
"Jumala on tehnyt sen tähän asti ja on varmaan tekevä sen tästedeskin."
"Mutta poikani?"
"Kuinka tarkoitatte, herra?"
"He rakastavat sinua!"
"Mutta kunnioittavat myös minua!"
"Mutta sinä, Anna, rakastat Åkea!"
"Sisaren rakkaudella."
"Siihen ei hän tyydy."
"Eikö ole tyytynyt tähänkin asti?"
"Mutta kun minä olen poissa…"
"Ei hän ole koskaan lausuva mitään, mikä olisi loukkaus minua kohtaan."
"Eikä myös sietävä, että sinä kuulut jollekin toiselle."
"En mene uudestaan naimisiin. Pyysin teitä herrakseni sovittaakseni poikanne keskenään, karkoittaakseni eripuraisuuden hengen, vetääkseni pojat isänsä luo."
"Oi Anna, Anna!"
"Menette nyt pois luotani, juuri kun sodan liekki syttyy uudelleen; mutta olette itse tehnyt minut asetoveriksenne, opettanut minut puolustamaan linnoitusta, joka oli teille uskottu. Älkää pelätkö, että petän luottamuksenne tai jätän sen toisiin käsiin vaaran ollessa suurimmillaan. Teidän kunnianne on minunkin, ja minä puolustan sitä viimeiseen saakka."
Häntä siunaten nukkui Juhana herra iäiseen elämään. Annalle oli kuolema ainoastaan siirtyminen uuteen elämään; hän uskoi lujasti jälleennäkemiseen, ja hänen kaipauksensa oli sentähden tyyni ja luottavainen. Ensi toimekseen kirjoitti hän poikapuolilleen, ilmoitti heille heidän isänsä kuolemasta ja kehoitti heitä heti rientämään Kalmariin.
He saapuivat viivyttelemättä.
Kun he kuulivat, kuinka kauan hän oli ollut sairaana, kummastelivat he, ettei heitä ollut ennen kutsuttu.
"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän. "Mutta minä pyydän, ettette lue sitä minulle viaksi. Sota uhkasi, ja täällä oli niin paljon kyseltävää ja hommattavaa linnoituksen puolustukseen nähden."
"Ette suinkaan aikone siihen puuttua?" huudahti Maunu. "Herrani on uskonut sen minulle."
"Sallikaa minun auttaa teitä!" pyysi Åke. "Sen tahdon tehdä minäkin!"
"Tämä onminuntyöni", sanoi Anna. "Teillä on toinen, hoitakaamme kukin omamme."
Molemmat vaikenivat, mutta ilmeisesti tyytymättöminä.
Hautajaispäivänä, kun leski ja molemmat pojat ennen kirstunkannen sulkemista olivat kolmenkesken ruumishuoneessa, sanoi Anna heille:
"Rakkaan herrani muiston kautta lupaan, että viimeiseen saakka olen teille harras ja uskollinen sisar ja pyydän, että te puolestanne suotte minulle veljellisen ystävyytenne." Molemmat suutelivat hänen kättään vastaamatta mitään. Hautajaiset vietettiin linnoituksessa suurilla juhlallisuuksilla; pääalttarin alla kirkossa oli muurattu hauta, ja sinne vainaja kätkettiin, kunnes tyynemmän ajan tultua hänet voitaisiin viedä sukuhautaan Göksholmaan.
Molemmilla pojilla oli yhtä ja toista toimitettavaa ennenkuin lähtivät Kalmarin linnasta. Åke halusi ottaa vaarin tärkeistä perhepapereista, ja Maunulla ei ollut lainkaan halua matkustaa ilman häntä.
Anna vapisi ajatellessaan, mitä olisi tuleva; hän tapasi tosin heitä ainoastaan aterioilla, mutta heistä toisen äänettömyys ja synkkä katse puhui tehdystä päätöksestä, kun taasen toisen suruinen ja levoton esiintyminen ikäänkuin varoitti uhkaavasta vaarasta.
Kuinka Anna katuikaan, ettei ollut taivuttanut herraansa poikiensa ollessa läsnä nimittämään hänet seuraajakseen; nyt saattoivat he evätä häneltä tämän oikeuden. Ah, hän tiesi kyllä, että he tavoittelivat sitä ainoastaan saadakseen olla hänen läheisyydessään, suojellakseen ja puolustaakseen häntä.
Mutta tämä ei saanut tapahtua! Heidän täytyi lähteä pois! Hän oli luullut, että he syvästi kunnioittaisivat isänsä mustiinpukeutunutta leskeä; mutta sitä vastoin tahtoivat he suojella häntä, erittäinkin Maunu otti itselleen sen oikeuden.
Upseereja puhutteli hän kuten päällikkö, ja se huomaavaisuus, jota hän heidän läsnäollessaan osoitti Annalle, oli ritarin eikä pojan kunnioitusta.
Kokonaisen viikon olivat he olleet linnassa, eikä lähdöstä puhuttu mitään.
Annan ystävälliset sanat sattuivat kuin kallioon. Maunu herra tiesi kyllä hänen toivomuksensa, mutta oli lujasti päättänyt viedä tahtonsa läpi.
Mutta niin ei saanut käydä; urhoollinen nainen päätti viedä asiansa perille.
Eräänä päivänä sanoi hän heille molemmille, että hän halusi keskustella heidän molempain kanssa.
"Minä en jouda", vastasi Maunu.
"Ja te, Åke herra?"
Tämä punastui. "Minulla on muutamia tärkeitä papereita tarkastettavana läpi", sanoi hän.
"Teillä ei siis ole hetkistäkään uhrata minulle?"
"Ei nyt, kenties toiste."
"Sitten tahdon heti sanoa teille jäähyväiset", sanoi kiihottunut Anna ja nousi ylpeästi.
"Matkustatteko?"
"Huomenna jo!"
"Se ei saa tapahtua!" huudahti Maunu aivan poissa suunniltaan. "Minä kiellän sen!"
"Sitä ette voi, ritari!" Ja hän valmistautui jättämään huoneen.
Åke riensi jälestä. "Kuinka voi meidän läsnäolomme olla teille kiusaksi", sanoi hän. "Mehän pyydämme vain oleskella teidän läheisyydessänne, pitää huolta teistä."
"Mutta sitä juuri en voi sallia!"
"Miksette voisi?" huusi Maunu. "Onko kenties upseerien joukossa joku, jota kohtaan tunnette myötätuntoa, ja pelkäätte meidän…?"
"Vaikene!" huusi Åke. "Kuinka uskallat loukata puhtainta, jalointa naista!"
"Täytyyhän olla jokin syy siihen ilmeiseen vastahakoisuuteen, mitä hän meille osoittaa."
"Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin!"
"Ei, sitä en tiedä."
"Hän näkee, että me molemmat rakastamme häntä."
"Ja hän vihaa meitä!"
"Teet taasen hänelle väärin."
"Totisesti et näytä tuntevan Anna rouvan ajatuksia paremmin kuin minäkään!" vastasi Maunu, ja mustasukkaisuus tuikki hänen silmistään.
"Nyt tiedän, mitä merkitsee seista turvatonna", sanoi Anna rouva. "Mutta tunnette minua vähän, jos luulette, että voitte pelottelemalla muuttaa mieleni. Valitkaa, joko lähdette täältä viivyttelemättä, muuten lähden minä."
"Minä en lähde!" huusi Maunu ja polkaisi vimmastuneena lattiaa. "Isäni kuoltua olen hänen lähin seuraajansa ottamaan linnoituksen päällikkyyden haltuuni, kunnes valtaneuvosto on ehtinyt asiasta päättää."
Anna seisoi tyynenä kohottamatta päätään, muutamat kyynelet vierivät hitaasti pitkin hänen kalpeita poskiaan, mutta ikäänkuin niitä häveten kääntyi hän nopeasti lähteäkseen huoneesta.
"Minä tottelen teitä, Anna", sanoi Åke ja riensi hänen jälkeensä. "Tämä käytöstapa on arvoton, ja minä vannon, etten palaa ennenkuin te sen sallitte."
"Saatte menetellä siinä kuten haluatte", vastasi Anna. "Minä en väisty siitä, mitä olen sanonut."
"Ja niin lähtee uljas ritari kaunista rouvaa saattamaan", huusi Maunu melkein hurjasti. "Mutta hänellä täytyy olla kaksi saattajaa, ja siksi lähden minä mukaan."
"Ja jätät linnoituksen?" kysäisi veli.
"Ei sitä ole minulle uskottukaan."
"Ei, se on uskottu minulle", sanoi Anna suurella arvokkuudella. "Ja minä ansaitsen teidän loukkauksenne, kun en ole aikoja sitten käyttänyt valtaani. Ritarit, olette minulle haitaksi, ja minä tahdon, että lähdette täältä jo huomenna."
"Minä tottelen", vastasi Åke.
Maunu seisoi epäröiden, seuraavana sekuntina lepäsi hän polvillaanAnnan jaloissa ja huudahti intohimoisesti:
"Tiedätte, että rakastan teitä yli kaiken maailmassa, niin etten voi sietää elämää teitä näkemättä! Oi, sallikaa minun oleskella läheisyydessänne, ja minä vannon, että hautaan salaisuuden syvälle sieluuni, en koskaan puhu siitä sanoin enkä katsein! Oi Anna, ole armollinen!"
"Tarvitsiko teidän lisätä tämä uusi loukkaus entisiin", sanoi Anna ylpeästi, "pakottaaksenne minut käsittämään, että minun on välttämätöntä heti sanoa teille jäähyväiset iäksi?"
"Jollette sano niin", huudahti Maunu kalveten, "niin lähden heti, jos tahdotte."
"Eikö minun ole vapautettava itseni ja teidät kohtauksista, jotka ovat yhtä kiusalliset meille kaikille?"
"Ne eivät tule uudistumaan!" lisäsi Maunu. "Ennen puren kieleni poikki!"
"Sen lupaan minäkin", lisäsi Åke.
"Mitä takeita tarjoatte siitä?"
"Emme tule takaisin ennenkuin te sallitte."
"Tämäkinkäynti on koitunut kiroukseksi! Synnin rangaistus tulee täytäntöön. Meidän, veljesten, täytyy kärsiä samasta toivottomasta rakkaudesta ja meidän sydämemme kääntyvät vihoissaan toisiaan vastaan. Toinen ei suo toiselle teidän näkemistänne. Katsokaa Åkea, hän on aikoja sitten mukautunut teidän tahtoonne, mutta hän ei mene, sillä hän ei uskalla jättää minua teidän kanssanne kahden, vaikka hän tietääkin, ettei se hyödytä minua mitään. Ja jos te suosisitte Åkea hitusenkaan enemmän kuin minua, en vastaa siitä, mitä voisi tapahtua, sillä minä uskon, pelkään, että rakastatte häntä, ja tämä ajatus voi minut tehdä hulluksi."
"Ja te puhutte, että me vielä kerran kohtaisimme", sanoi Anna kalmankalpeana nojaten pöytää vasten. Onni oli hänelle, että hän voi välttää sen rukoilevan, palvovan katseen, jonka Åke upotti häneen. Anna parka, hän luuli jokaisen jäsenensä jähmettyvän, kunnes vihdoin kyynelvirta lievensi sorretun sydämen tuskia.
Molemmat veljekset makasivat polvillaan hänen edessään; kumpikaan ei uskaltanut tulla häntä lähelle, mutta heidän tuskansa puhui selvemmin kuin sanat.
Anna toipui nopeasti. "Annamme yksityisasiain vallata mielemme", sanoi hän. "Sellaisina aikoina kuin nykyiset ovat, tulisi jokaisen ajatella ainoastaan isänmaata." Hän kuivasi nopeasti pois kyyneleensä ja sanoi lempeästi: "Nouskaa, rakkaat ystävät, ja unhottakaa menneet; minä tahdon nyt kuten ennenkin olla teidän uskollinen sisarenne ja sellaisena antaa teille hyvän neuvon, jos sallitte."
Molemmat olivat nousseet, molemmat olivat tarttuneet hänen ojentamaansa käteen, ja molemmat sanoivat aivan kuin yhdestä suusta: "Puhukaa!"
"Isänmaa tarvitsee teitä!"
"Minun haluni ei vedä sinnepäin", sanoi Maunu.
"Minä luulin, että kun kuolema on oven edessä, niin olisi aina halua sitä torjumaan", vastasi Anna vapauttaen hiljaa kätensä.
"Minä lähden sotaan!" sanoi Åke.
"Etsimään kuolemaa?" lisäsi Maunu vilkkaasti. "Sitä ette voine tahtoa, Anna."
"Se, joka menee täyttämään velvollisuuttaan, ei kysyne mitä saattaa kohdata."
Nopea oli se katse, jonka Åke sai, mutta hän ymmärsi sen, sillä iloisina helähtivät sanat, kun hän vastasi:
"Kuinka minä pelkäisin kuolemaa! Nyt olen varma, että te molemmat tulette minua kaipaamaan."
Mutta nyt ei Maunukaan tahtonut jäädä miestä huonommaksi, ja niin päättivät molemmat veljet ottaa osaa taisteluun Kristian kuningasta vastaan. Maunu aikoi lähteä kokoamaan talonpoikaisjoukkoja ja Åke Tukholmaan tarjoamaan Kristina rouvalle palvelustaan.
"Viekää sitten hänelle terveisiä minulta", huudahti Anna vilkkaasti."Sanokaa, että hänen esimerkkinsä kehottaa minua seuraamaan."
* * * * *
Saksalaisten pursiin, jotka olivat purjehtineet ruotsalaiseen saaristoon myymään tavaroitaan, tuli usein uutisia Tanskasta; kertomuksia siitä, että Kristian kuningas laivastoineen pian lähtisi Tukholmaan, liikkui jo hyvät ajat ennen kuin se tapahtui.
Saksalaiset laivurit kertoivat siitä rajattomasta ilosta mikä oli noussut Kööpenhaminassa, kun saatiin viestejä tanskalaisten aseiden menestyksestä Ruotsissa. Sotajoukot olivat voittoisasti retkeilleet kautta maan, valtionhoitaja oli kaatunut, nyt varmaankin oli kuninkaan helppo kukistaa Ruotsi lopullisesti. Huhtikuun ensi päivinä oli jälleen lähetetty suuret tukut kirjeitä ympäri maata ja kaikki olivat tulvehtineet täytenään mitä pyhimpiä vakuutuksia ja runsaimpia lupauksia kuninkaan armosta ja suosiosta. Muuan sellainen kirje saapui Kalmariinkin.
Anna rouva pani sen heti syrjään; kuninkaan uusien lupausten sijaan puhui hän niistä monista, jotka hän oli pettänyt.
Usein nähtiin hänet suuren upseeri- ja sotamies joukon ympäröimänä. Silloin kertoi hän aina jostakin uudesta ilkityöstä, joka oli tehty Ruotsissa, ja varmaa on, ettei Tanskan kuninkaalla ollut toimeliaampaa, vaikutusvaltaisempaa vastustajaa kuin Anna Bjelke.
Mutta kun hän sellaisten seurojen jälkeen palasi hiljaisiin suojiinsa, silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja ikävöi, että toiminnan hetki pian löisi.
Eräänä päivänä oli hän äsken saapuneen purren mukana saanut kirjeenSuomesta ja luki sitä juuri parhaillaan, kun Outi astui sisään.
Sorjalla neitosella oli Kalmarin linnassa väljät tanhuat miellytyshalulleen, ja hän olikin paljon palvonnan esineenä. Tyytyväisyydestä säteilivät hänen mustat silmänsä. Mutta nyt näytti hän kalpealta ja pelokkaalta rientäessään esiin huudahtaen: "Jalo rouva!"
"Mitä on tekeillä?"
"Turo on täällä!"
"Turo! Mistä hän tulee?"
"Suomesta. Isä on kuollut!"
"Niinkö, se on siis syynä liikutukseesi! Hän on ollut Viipurissa?"
"Niin, mutta…"
"Mitä on tapahtunut?"
"Turo tahtoo, että minun on mentävä hänen kanssaan naimisiin."
"Olethan luvannut sen!"
"Silloin, mutta nyt…"
"Tahdotko pettää lupauksesi?"
"Tahdon vain lykätä sen täyttämisen."
"Onko mielesi kiintynyt johonkin toiseen?"
"Ah, kuinka voitte luulla…"
"Minulla ei ole ollut aikaa valvoa sinua viime kuukausina, sinä olet nyt kyllin vahva tehdäksesi sen itse."
"Minä en ole tehnyt mitään pahaa!" sanoi Outi itkien.
"Toivotaan!"
Outi heittäytyi Anna rouvan jalkoihin ja suuteli hänen hamettaan. "Jalo rouva", sanoi hän, "taivuttakaa hänet antamaan minun olla vapaana vielä vuosikauden."
"Mistä syystä?"
"En tahdo erota teistä!"
"Onko tämä todellinen syysi!"
"Vakuutan sen!"
"Pyydä sitten Turoa tulemaan tänne!"
"Pyhä neitsyt siunatkoon teitä!" Ja hän riensi nopeasti huoneesta, mutta palasi hetkisen kuluttua Turon kanssa.
Turosta oli paisunut suuri ja väkevä merimies, joka uhkui elämää ja terveyttä.
"Totisesti, Turo, tuskin tunnen sinua", huudahti kummastunut Anna hänet nähdessään.
"Te, jalo rouva, minut veditte ylös unteloisuudestani", sanoi hän. "Ja jos minusta on tullut jotakin, on se tapahtunut teidän avullanne, enkä koskaan lakkaa teitä siunaamasta."
Sanoissa oli niin paljon sydämellisyyttä, että Anna oli vakuutettu, etteivät ne olleet opetettuja, ja kuitenkin ihmetytti häntä suuresti, missä Turo oli niin sievistynyt sanoiltaan ja käytökseltään.
Hänen kysymykseensä vastasi mies olleensa kolme viikkoa kotonaan ennenkuin äskettäin oli erään laivurin mukana tullut Ruotsiin.
"Mitä sinulla oli niin kauan kotipuolellasi tehtävää?" kysyi Anna.
"Hautasin Outin kunniallisen isäukon ja laitoin kaiken kuntoon hänen tuloaan varten."
"Luuletko itse tulevasi siellä maanäärillä viihtymään?"
"Tuskinpa kauan, mutta silloin lähden jälleen merille."
"Kuinkas hän silloin?"
"Jää tietysti mökille! Mummo ikävystyy yksin."
Sanat kuulostivat kovilta ja ankarilta, ja katse, jolla hän katseliOutia, muistutti haukkaa, joka pitelee varpusta kynsissään.
Outi kääntyi pois ja itki.
"Oletteko jo riidelleet?"
"Hän on kuin pursi ilman peräsintä, nyt saa hän tutustua kompassiin."
Anna rouva antoi Outille muutamia tehtäviä suoritettavaksi, ja vasta tämän mentyä käski hän nuoren merimiehen kertoa mitä tiesi hänen äitinsä ja sisarensa kodista; kaikki mikä oli yhteydessä Viipurin kanssa, oli hänelle rakasta.
Sitten kysyi hän, tiesikö Turo mitään mielialasta Suomessa, ja Turo kertoi elävyydellä, ja lämmöllä, että suomalaisiin kansanmiehiin sai huoletta luottaa; mutta oli siellä herrojakin, jotka olivat kunnon miehiä. "Teidän oma lankonne, jalo herra Tönne Erikinpoika, on ruotsalainen sielultaan ja mieleltään", sanoi hän.
"Oletko kuullut mitään herra vainajani vävystä, jalosta ÅkeYrjänänpojasta?"
"Kuulin hänen sanovan talonpojille, että niin totta kuin herra Sten Sture oli jalo ja ylevämielinen herra, suuri toimissaan, niin varmasti tahtoi hänkin taistella henkeen ja vereen hänen oikean asiansa puolesta."
"Sitä odotinkin!"
"Sentähden kansa häntä rakastaa, ja äitini, joka talvikorvalla oli Turun puolella, kertoi, kuinka piispa on kehottanut, että jokaisen on pysyttävä uskollisena esivallalle, joka jo niin kauan on maata parhaimmiten hoivannut."
"Et usko, Turo, kuinka sanasi lohduttavat ja ilahuttavat minua; mielelläni olisin nähnyt, että olisit tahtonut jäädä tämän rauhattomuuden ajaksi linnoitukseen; luotettava palvelija on suuri aarre, eikä minulla ole sellaista ainoatakaan."
"Sen sanotte Outin tähden!"
"Sanon sen omastakin puolestani, Turo."
Turo näytti sangen epäilevältä. "On kai sama, tapahtuuko se muutamia kuukausia ennemmin vai myöhemmin", jupisi hän.
"Samalla voisit pitää silmällä Outiakin, ja niin oppisi hän tottelemaan; olen viime aikoina ollut vähän tekemisissä hänen kanssaan."
"Tiedän, että hän rakastaa minua", sanoi Turo. "Hän ei ole minulle uskoton enempää kuin minäkään hänelle; mutta en tahdo, että toiset näkevät häntä; tosin on hän kaunis, mutta ainoastaan minulle!"
Siinä puuskahti villi esiin; kuinka vähän miekkonen tunsikaan Outia!Anna rouva katui, että oli pyytänyt häntä lykkäämään häitä ja muistiEsbjörnin neuvon naittaa heidät niin pian kuin mahdollista jalähettää heidät takaisin kotiin.
Mutta sitten ajatteli hän sitä hyötyä, mitä Turo tekisi hänelle. Ja niin kehotti hän häntä tekemään tuttavuutta niiden saksalaisten kanssa, joita oli linnoituksessa. "Kenties teen siinä väärin, mutta epäilen heitä", sanoi hän. "En ole kuitenkaan uskaltanut puhua tästä kenellekään ennenkuin nyt sinulle."
Turo selitti heti olevansa halukas; hänelle näytti olevan mieliin saamansa luottamus, ja hän pyysi, ettei Anna mitenkään osoittaisi häntä tuntevansa nähdessään hänet miehistön kesken. "Täytyy varoa herättämästä heidän epäluulojaan", sanoi hän.
Kun Outi kuuli emännältään tehdystä sopimuksesta, ei se juuri näyttänyt häntä ilahuttavan. "Nyt varmaankin hän rupeaa urkkimaan minua", sanoi hän. "Mutta se on turhaa vaivaa, minä olen yhtä viisas kuin hänkin!"
Toukokuu oli alullaan. Lumet ja jäät olivat lähteneet, meriliike oli vapaa. Tornista tähysteltiin, eikö laivastoa näkyisi etelästä päin.
Eräänä aamuna ilmoitettiin, että se yöllä oli tullut Kalmarinlahteen.Mutta se oli laskenut ankkurinsa eikä tiedetty mistä syystä.
Eräänä päivänä antoi Turo Anna rouvalle merkin, että hänellä oli jotakin tärkeää sanottavaa. Anna oli itse ollut päällystön kanssa linnanportilla katsomassa, että kaikki oli hyvin sulettuna; sieltä palattuaan viittasi hän Turon seuraamaan.
Huoneeseen tultuaan sanoi Turo hänelle: "Olette oikeassa, täällä on kapina tekeillä!"
"Keiden kesken?"
"Saksalaisten!"
"Mitä he valittavat?"
"Sitä, että heillä on nainen päällikkönä."
"Ja ruotsalaiset?"
"Ovat tyynet — toistaiseksi."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Kaikki riippuu siitä, miten kapinahankkeet menestyvät."
"Siinä olet oikeassa!" sanoi Anna rouva hieman katkerasti. "Mutta minä olen ollut varuillani, ja nyt tarvitsen sinun apuasi."
"Mitä minun on tehtävä?"
Anna rouva avasi oven viereiseen pienempään huoneeseen. "Hanki työaseita ja murra täällä auki lattia; mutta sen täytyy käydä pian."
Turo katsoi häneen kummissaan. "Mitä varten?"
"Alla on ruutikellari!"
"Ja te tahdotte?"
"Pelkäätkö, Turo?"
"En enempää kuin tekään!" vastasi Turo ihaillen. "Silloin olemme yksimieliset! Kas tässä avain huoneeseen, sinä vastaat siitä minulle."
"Luottakaa minuun!"
"Asia jää meidän kesken!"
"Tietysti!"
"Outi ei saa tietää mitään."
"Ei saakaan", vastasi Turo. Mutta Anna muisti kauan jälkeenpäin, että hän oli huomannut ihmeellisen ilmeen Turon kasvoilla tämän sanoessa: "Ei saakaan."
Samana päivänä alkoi jo työ.
Sen jälkeen pysyi ovi sulettuna, ja Turolla oli avain huostassaan, mutta kukaan ei tiennyt, oliko suomalaisella merimiehellä mitään työtä linnassa.
Ei viipynyt monta päivää, ennenkuin nähtiin muutamain tanskalaisten laivojen lähestyvän. Ne heittivät ankkurin muutamain askelten päähän linnoituksesta. Kuninkaan laiva oli joukossa, ja hänen sanottiin olevan laivalla.
Toukokuun 10 päivänä nostettiin rauhanlippu ja heti sen jälkeen saapui viestintuoja pyytäen kuninkaan lähettiläälle pääsyä kaupunkiin.
Anna rouva kielsi sen.
Silloin pyysi lähettiläs keskustella päällikön kanssa.
"Voinhan minäkin lähettää lähettilään", sanoi urhea nainen eräälle upseereistaan. "Menkää ja ottakaa puolestani vastaan kuninkaan viesti; tuokaa minulle se sitten."
Se oli sellainen kuin oli odotettukin.
"Hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, Tanskan kuningas Kristian II, kehotti jaloa rouvaa Anna Bjelkeä heti luovuttamaan kaupungin ja linnoituksen lailliselle herralleen ja kuninkaalleen."
"Tulkoon hän ja ottakoon sen!" vastasi Anna rouva.
Tämän ylpeän vastauksen kera täytyi lähettilään palata kuninkaansa luo.
Tämä joutui vihan vimmoihin; mutta mitä eivät mahtisanat voineet, voi kenties viekkaus saada aikaan; sentähden tahtoi hän odottaa muutamia viikkoja.
Kaksi päivää myöhemmin saatiin kiinni saksalainen sotamies, joka tahtoi hiipiä linnoituksesta pois; siitä saattoi huomata, että linnoituksen puolustusväen ja tanskalaisten välillä oli jotakin yhteyttä. Sotamiehen kulettamat kirjeet olivat kaikki kirjoitetut salakirjaimin, mutta osoitetut laivojen päälliköille ja yksi niistä kuninkaalle. Vartiat vahvistettiin tämän jälkeen kaksin kerroin ja heiltä vaadittiin suurinta valppautta.
Linnassa vallitsi kolkko alakuloisuus; päällystö ja miehistö oli jakautunut kahteen puolueeseen. Arvossapidetyimmät ruotsalaisesta päällystöstä kuuluivat Anna Bjelke puolelle, mutta suuri joukko horjui. Ruotsalaiset olivat ylipäätään ruotsinmielisiä, saksalaiset taasen päällystöineen miehistöineen tanskanmielisiä; nämä ne hankitsivat kavallusta, mutta koettivat edeltäpäin kaikin mahdollisin keinoin vetää ruotsalaiset puolelleen.
Sillävälin oli Turo melkein päättänyt työnsä.
Mutta sen aikana oli hän päässyt varmuuteen, joka melkein kauhistutti häntä itseään.
Rakkaus Outiin täytti koko hänen sielunsa, hän saattoi olla vihainen ja torailla tytölle, mutta hän olisi vaikka tuhat kertaa antanut henkensä hänet pelastaakseen. Miellytyshalu, jota Outi aina osoitti, kalvoi ja nakersi Turon mieltä, mutta hän ei luullut voivan sen toisin ollakaan, sellaisia olivat kenties kaikki naiset luonnoltaan. Hän ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiotaan muihin naisiin ja sentähden tahtoi hän viedä Outin mukanaan, niin ettei kukaan muu näkisi hänen kauneuttaan. Mutta nyt olosuhteet pakottivat viipymään täällä ja sentähden täytyi ryhtyä toimenpiteihin.
Nämä olivat oikeastaan siinä, että hän päivittäin kävi eri aikoinaOutin luona.
Outi asui pienessä tornikamarissa Anna rouvan makuuhuoneen yläpuolella, ja puhetorven kautta saattoi tämä kutsua häntä milloin tahtoi.
Täällä oli hän siis melkein aina tavattavissa, mutta Turo huomasi pian, että hänen käyntinsä siellä herättivät Outissa eräänlaista levottomuutta; tyttö sanoi, että hänen hyvä maineensa kärsisi niistä, ja vaikkei hän säästänyt hyväilyjään, tahtoi hän kuitenkin niin pian kuin mahdollista päästä vieraastaan.
Jollei Turo olisi ollut mielettömästi rakastunut, olisi hänessä varmaan ennenkin herännyt epäluuloja.
Ensi aihe siihen oli miehen hansikas, jonka hän löysi huoneesta; huomaamatta otti hän sen ja pisti taskuunsa, mutta hän tunsi sellaista tuskaa kuin kuolema olisi kouristanut hänen sydäntään.
Siitä huolimatta ei hän ilmaissut mitään, nauroi vain ja laski leikkiä kuten tavallisesti, vieläpä enemmänkin!
Koskaan ei Outi ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta, niin houkuttelevalta. Nyt oli hän varma siitä, että tyttö petti häntä, ja hän olisi saattanut itkeä verta sentähden, sillä hän rakasti häntä yhtä mielettömästi kuin ennenkin.
Mutta kenen oli hansikas?
Siitä täytyi hänen hankkia tieto.
Hän puhui siitä eräälle sotamiehelle ja tämä otti hansikkaan, piti sitä ylhäällä ilmassa, kysyen kuka oli sen kadottanut.
Turo hämmästyi suuresti, kun näki erään nuoren upseerin, tanskalaisen syntyjään, tempaavan sen kysyen: "Mistä olet löytänyt sen?"
"Täältä pihalta!" vastasi sotamies.
Kuinka mielellään olisikaan Turo taistellut hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta, mutta ensin täytyi hänen päästä varmuuteen.
Nyt hän vakoili.
Ja seuraavana päivänä meni hän heti kilpakosijansa jälestä Outin kamariin.
Upseeria ei näkynyt. Turo ymmärsi, että Outi oli kätkenyt hänet. Niinpä oli jäätävä odottamaan, ja turhaan sanoi Outi, että huoneessa oli oltava hiljaa, sillä Anna rouva oli makuukamarissaan, turhaan valitti hän päänsärkyä ja pyysi sulhastaan lähtemään tiehensä. Turo vastasi, että niin kauan kuin Outi oli sairas, tahtoi hän tehdä hänelle seuraa.
Silloin tuumi Outi, että raitis ilma tekisi hänelle hyvää, ja niin veti hän Turon ulos mukanaan.
Sinä päivänä oli Turo lyönyt työnsä laimin melkein tykkönään, ja niin uskaliasta kuin se olikin, täytyi hänen ryhtyä työhön yöllä.
Hän oli juuri alkanut, kun hän kuuli ääniä viereisestä suuresta juhlasalista.
"Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi naurava naisääni. Se oliOutin.
"Se oli hyvä keksintö", vakuutti rakastunut tanskalainen "Outi, et tiedä, mitä kärsin seistessäni sulettuna pukuhuoneeseen."
"Entä minä sitten!"
"Sinä et rakasta Turoa?"
"Minä vihaan häntä!"
"Mutta karkoita sitten hänet pois."
"Sitä en uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi!"
"Sitten teen minä sen!"
"Jos voitte!"
"Mitä annat silloin?"
"Meillä karhu ensin ammutaan, sitten vasta nyletään!" vastasi Outi nauraen.
Mutta hän, joka seinän takana kuunteli, mitä hänestä puhuttiin, ei saanut ilmaista läsnäoloaan; Anna rouvalle antamansa lupaus sitoi hänen kielensä, mutta raivosta mykistyneenä puristi hän kätensä nyrkkiin ja vannoi, että kosto oli tuleva sitä hirmuisemmaksi. Nyt kuiskailivat he keskenään.
He olivat istuutuneet penkille, josta Turon erotti ainoastaan ohut lautaseinä, ja kun hän kuunteli tarkoin, saattoi hän kuulla jokaisen sanan, joka sanottiin. "Oletko tehnyt päätöksesi?" kysyi nuori mies. "Älkää pyytäkö sitä minulta."
"Ajattele suurta summaa!"
"Anna rouva ei antaisi kuunaan anteeksi."
"Kuka hänestä välittää, kaunis hupakkoni, hän ei pääse kuun kuuluviin eikä päivän näkyviin."
"Kuinka se käy päinsä?"
"Lasket öiseen aikaan junkerin ja hänen miehensä makuukamariin, he vievät hänet pois kaikessa hiljaisuudessa, valtaavat avaimet linnoitukseen, joka heti avataan kuninkaalle."
"Tietääkö hän siitä?"
"Kyllä, hän kiittäisi itse sinua siitä, mitä teet, jos tapaisitte toisenne."
"Niin korkea herra!"
"Joka pitää kauniista naisista. Mutta minä en tahdo, että hän näkee sinut."
"Miksi et?"
"Sinä kuulut minulle etkä kenellekään muulle."
"Päästäkää minut, herra!"
"Vien sinut Tanskaan."
"Minua halveksitaan siellä."
"Ei, kun olet rikas. Ostat suuren talon rahoilla, jotka saat, ja siellä saat ottaa vastaan monia hienoja junkereja, mutta et rakastaa ketään muuta kuin minua. Lupaatko sen?"
"Kunpa ensin olisi siellä!"
"Se riippuu sinusta."
"Mistä tiedän, nukkuuko hän?"
"Voit auttaa hänet siihen."
"Millä tavoin?"
"Unijuomalla."
"Ei, sitä en tahdo!"
Syntyi tuokion hiljaisuus. "Kas tässä", sanoi nuori mies, "mitä olen tuonut kauniille ruusulleni."
"Oh, eihän minulle sovi tuollainen."
"Ei täällä, mutta Tanskassa."
"Niin, niin, siellä tahdon kantaa tätä kallisarvoista koristetta! Ah, kunpa jo olisin siellä!"
"Mutta kiitä minua silloin?"
Nyt ei puhuttu mitään, mutta hiki helmeili Turon otsalla, hänen täytyi purra hampaitaan yhteen voidakseen olla huutamatta, ja hän tarvitsi kaiken lujan tahdonvoimansa, jottei syöksähtänyt sisään ottaakseen molemmat rikolliset hengiltä.
Mutta kuitenkaan ei hän liikahtanut paikaltaan.
"Kuului aivan kuin huokaus!" kuiskasi Outi ja tempautui rakastajansa käsivarsilta.
"Täällä ei ole ketään, kuten hyvin näet."
Toukokuun yö oli kyllin valoisa, että saattoi erottaa kaikki esineet huoneessa.
"Minua pelottaa!"
"Mikä?"
"Jos Turo tietäisi…"
"Älä välitä hänestä, sinä kauneista kaunein, vaan sano sen sijaan, milloin tulee se onnellinen päivä, jolloin saan viedä sinut täältä?"
"Mistä minä sen tiedän?"
"Se riippuu sinusta."
"Onko unipulveri vaarallinen?"
"Ei vähintäkään."
"Voisin sekoittaa sen iltajuomaan?"
"Juuri niin!"
"Antakaa se sitten minulle."
"Saat huomenna sen."
"Mutta sitten en enää tahdo kohdata rouvaani."
"Sitä ei sinun tarvitsekaan."
Nyt alkoi Outi itkeä ja nyyhkyttää.
"Mikä sinua vaivaa, Outi?"
"Miksi kiusaatte minua niin kovin?"
"Eikö kunkin täydy jotakin tehdä saavuttaakseen onnensa?"
"Mutta tämä on suuri synti!"
"Tahdotko mieluummin palata Turon mukana Suomen metsiin?"
"En, en!"
"Paina sitten sanani hyvin mieleesi, Outi."
"Onko sitten vielä jotakin?"
"Ketä tahdot mieluummin palvella, Anna rouvaa vai minua, kaunis, kukoistava Outini?"
"Sinua tietysti!"
"No, silloin tiedät, mitä sinun on tehtävä."
"Annettava hänelle unipulveria iltajuomassa?"
"Ja sitten pidettävä ovi auki junkerille."
"Niin, se oli totta."
"Siinä onkin kaikki."
"Päästäkää minut nyt!" sanoi Outi. "Anna rouva voisi kutsua minua."
"Etkö ole koskaan ollut ulkosalla näin myöhään?"
"Minäkö? Minuahan on pidetty niin kovilla." Ja he nauroivat molemmat ja hiipivät hiljaisin askelin ulos huoneesta.
Mutta Turo seisoi kauan, kauan paikoillaan. Hän kuunteli ikäänkuin voisi vielä kuulla heidän puheensa, ja väliin värisi hän aivan kuin kovassa horkassa.
Vihdoin palattuaan tajuunsa meni hän huoneeseen, jossa he olivat olleet. Hän istuutui samalle paikalle, missä he olivat istuneet, ja pysyi siellä liikkumatonna useita tunteja. Ne tuskat, joita hän oli kärsinyt, tahtoi hän valmistaa Outille ja hänen rakastajalleen, ja hän mietti miettimistään, kuinka hän voisi tehdä ne niin katkeriksi kuin mahdollista.
Äkkiä muisti hän, että luvattu työ ei ollut vielä valmis, ja palasi takaisin huoneeseen. Tähän asti oli hän työskennellyt niin hiljaa kuin mahdollista, nyt unhotti hän kaiken varovaisuuden, hänen ainoa ajatuksensa oli, että se tulisi valmiiksi. Onneksi ei kukaan pannut huomiota hänen synnyttämäänsä lautojen ryskeeseen, ja muutamain tuntien levottoman työn jälkeen oli kaikki valmiina. Lattia oli auki enemmän kuin puoleksi ja alhaalla syvyydessä olivat täydet ruutitynnyrit.
Turo hymyili mieliteoissaan niitä kohden. Hän tuumi tuokion ja hyppäsi sitten nopeasti sinne alas. Hän oli huomannut siellä pienen nassakan, ja sen tahtoi hän saada.
Kun hän avasi sen, ei siinä näkynyt olevan paljon ruutia, mutta sentään aivan kylliksi tarkoitukseen, mihin hän sitä tarvitsi. Hän sitoi nassakan lujasti selkäänsä, tarttui molemmin käsin köyteen, jonka toisen pään oli sitonut ylhäällä kiinni pilariin, ja kiipesi sitä myöten ylös. Oli jo aivan valoisaa, aamu käsissä. Hän sulki työhuoneensa, ottipa avaimen juhlasalistakin, etteivät rikolliset sinne enää pääsisi.
Joutuin riensi hän omaan huoneeseensa piilottaakseen tuomansa aarteen.
Oli vielä liian aikaista lähteä Anna rouvan luo, täytyi odottaa.
Nukkua ei hän voinut, itkeä ja valittaa naisten tapaan ei hän tahtonut, vaikka olisi ollut siihen haluakin, ja niin vaipui hän vielä kerran sellaiseen horrosmaiseen tilaan, jossa ei luule mitään ajattelevansa ja sieluntoiminta kuitenkin jatkuu lakkaamatta.
Äkkiä hypähti hän pystyyn; nyt täytyi olla aika mennä Anna rouvan luo.
Silloin huomasi hän tämän kävelevän edestakaisin valleilla. Hänellä oli mukana muutamia palvelijattariaan, niiden joukossa Outikin.
Turo oli edeltäpäin ajatellut, että Outi saattoi huoneeseensa kuulla, mitä Anna rouvan makuuhuoneessa sanottiin ja tämä täytyi estää.
Nopein askelin riensi hän torniin ja pikku portaita ylös Avain oli ovessa, mutta hänet valtasi samassa vastustamaton halu vilaista hieman huoneeseen.
Hän astui sisälle niin varovasti kuin konsanaan viattoman naisen pyhättöön. Outi rakasti koreutta, ja kaikessa hänen ympärillään havaitsi merkkejä siitä: pikku vuoteessa, jonka valkoiset uutimet olivat tiiviisti suletut, ikkunaverhoissa, kehyksissä, jossa oli hänen koruompeluksensa. Ainoastaan muuan seikka oli epäjärjestyksessä. Puku, jota hän oli edellisenä päivänä pitänyt, makasi puoleksi lattialla, puoleksi tuolilla, huolimattomasti tai halveksivasti heitettynä pois.
"Siitä kyllä voit päästä, mutta et synnistäsi", jupisi Turo tallaten sitä jaloillaan.
Sitten istuutui hän tuolille, jota Outi tavallisesti käytti. Kehyksessä oli Outin käsiliina ja hän suuteli sitä; oli kuin hän tahtoisi ottaa jäähyväiset rakkaimmilta muistoiltaan. Mutta samassa hän hypähti pystyyn, kirosi kurjaa heikkouttaan ja riensi ulos, sulki oven ja otti avaimen.
Silloin kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät portaita ylös;Outi hyräili hiljaa.
Kuinka hän hätkähti! Mutta hän tiesi heti mitä hänen oli tehtävä.
"Sinä, Turo!" sanoi Outi hämillään hänet nähdessään.
"Ihmetteletkö sitä?"
"Olen kaivannutkin sinua", sanoi Outi mielistellen ja ojensi suunsa hänelle.
Tyttö oli säteilevän kaunis. Pienet, valkoiset hampaat loistivat puoleksi suljettujen, uhkeain punahuulien välitse, ja silmissä oli kostea loiste.
Kiusaus oli kova. Hän olisi tahtonut puristaa hänet syliinsä, nauttia kyllikseen hänen petollisista suudelmistaan ja hyväilyistään ja sitten syöksyä hänen kanssaan mereen. Mutta se olisi ollut liian pieni kosto, ja kuinka olisi hän silloin täyttänyt lupauksensa Annalle.
"No?" sanoi Outi hieman kärsimättömästi.
"Sinä olet likainen, pese itsesi ensin, jos voit", kuului ankara vastaus, ja niin tyrkkäsi Turo hänet jokseenkin tylysti luotaan.
"Likainen! Minä? Se ei ole totta." Ja hän juoksi kuin pyrytuuli portaita ylöspäin.
Turo seisoi odottaen alhaalla.
"Avain!" huusi Outi. "Turo, oletko ottanut avaimen?"
"Kyllä se on itselläsi!"
"Ei, muistan hyvin…"
"Etkö luule minun nähneen, että käyntini ovat sinulle hyvin vähän tervetulleita, ja sentähden siis…"
"Mutta kun sanon sinulle, etten ole sitä ottanut!" Outi etsi kärsimättömästi lattialta.
"Sitten olet antanut sen jollekin toiselle."
Turo lähti alaspäin.
Ensimäiseltä palvelijattarelta, jonka tapasi, kysyi hän, olikoAnnalla aikaa päästää hänet puheilleen.
Palvelijatar meni heti kysymään.
Mielen herkkätuntoisuus on usein riippumaton yhteiskunnallisesta asemasta ja kasvatuksesta, usein voi se oli synnynnäinen tai riippuva loukatusta turhamaisuudesta Ei ilmaise mielellään sen vikoja ja heikkouksia, ketä hellii lähimpänään.
Turo tunsi selvään sen nöyryytyksen, joka kohtasi häntä itseään, jopa hänen kansaansakin sen rikoksen tähden, minkä Outi oli tekemäisillään, ja vaikka hän olikin lujasti päättänyt rangaista, ei hän siltä kärsinyt vähemmän.
Epävarmoin askelin hän sentähden meni Anna rouvan luo.
"Mitä nyt, Turo?", kysäisi tämä pelästyneenä hänet nähdessään.
"Ah, eipä juuri mitään."
"Oletko sairas?"
"En tietääkseni!"
"Onko jotakin tapahtunut?"
"Näkyykö se naamastani?"
"Kyllä! Et ole sama tänään kuin eilen, sen täytyy olla jotakin hirveää!"
"Niin se onkin!"
Anna meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen. "Sano minulle kaikki!" virkkoi hän lempeästi.
Turo loi nopean katseen häneen, mutta se osanotto, joka loisti jalon naisen silmistä, näytti tekevän hänelle enemmän kipeää kuin hyvää, ja hän vetäytyi arasti loitommalle sanoen: "Outi!"
Anna rouva viittasi ikäänkuin varoittaen ylöspäin.
Silloin Turo pani hymyillen avaimen pöydälle.
"Onko se hänen?"
"On!"
"Sinä olet sulkenut hänet ulos?"
"Älkää antako sitä takaisin."
"Mitä hän on tehnyt?"
"Kavaltanut teidät!"
"Se ei ole mahdollista!"
"Huonolle naiselle on kaikki mahdollista."
"Huono hän ei ole!"
"Kevytmielinen sitten, ja se on pahempaa."
"Onko sinulla todisteita?"
Turo pani kätensä silmilleen ja nyyhkytti, itkeä hän ei voinut.
"Jätä hänet sitten!"
"Pitäisittekö te hänet sen jälkeen?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta jos hän olisi tahtonut kavaltaa teidät?"
"Minut?"
"Teidät ja linnan vihollisen käsiin."
"Houritko, Turo?"
"Soisipa Jumala, että hourisin!"
"Se ei voi olla totta!"
"Ja kuitenkin se on!"
Ja nyt kertoi Turo niin lievin sanoin kuin mahdollista, mitä me jo tiedämme.
Anna Bjelke tiesi tuskin, uskoiko omia korviaan. Turo jätti hänelle niin juhlasalin kuin sisemmänkin huoneen avaimet.
"Ethän ole puhunut tästä asiasta kenellekään muille kuin minulle?" kysyi Anna rouva.
"En suinkaan."
"Sitten saat olla ainoa uskottuni."
"Yhdellä ehdolla!"
"No?"
"Ensin lupaus."
"Tietämättä mitä lupaan?"
"Voitte kai ymmärtää, ettei se koske teitä."
"Mutta Outia!"
"Ettekö ole luvannut hänet minulle?"
"Turo, on rikoksellista kostaa itse!"
"Lupaan, ettei hänelle käy pahemmin kuin minullekaan", sanoi Turo tyynnyttäen.
"Tahdot viedä hänet täältä?"
"Se on aikeeni!"
"Pakottaa hänet kuuliaisuuteen?"
"Jollei hän taivu vapaasta tahdostaan!"
"Kuinka suuresti sinun täytyy häntä rakastaa!" sanoi Anna rouva lämpimästi. "Suostun mielelläni, kun vain lupaat, ettet kohtele häntä ylen ankarasti."
"Ettekö te tahdo hänelle mitään kostoa?"
"Jumala on pelastanut minut sinun kauttasi."
"Mutta hän on…"
"Hänen tähtensä sinäkin palvelet minua."
"Tahdon ajaa teidän asiaanne häntäkin vastaan", sanoi Turo hymyillen.
"Mitä meidän on mielestäsi tehtävä?"
"Ennen kaikkea vangittava rikolliset."
"Sen täytyy tapahtua salassa!"
"Jättäkää se minun huostaani!"
Anna seisoi kotvan ajatuksissaan. "Luulen välttämättömäksi, että ajamme asian loppuun niin pian kuin mahdollista."
"Se onkin parasta!"
"Sanoit, että saksalaisten päällikkö, junkeri Stein, on kapinan johtaja?"
"Tanskalainen sanoi niin, ja se käy yksiin koko miehistön todistuksen kanssa."
"Tanskalainen on vangittava."
"Tietenkin. Mutta sen täytyy tapahtua hissukseen, muuten tanskalaiset nousevat vastarintaan."
"Ei, Turo, vaan avoimesti ja rehellisesti."
"Kuka on tuleva ilmiantajaksi?"
"Outi!"
Turo katsoi häneen suu selällään.
"Outi?" toisti hän.
"Eikö hän ole oikea?"
"Kyllä, mutta…"
"Sinä epäilet, ettei hän suostu."
"En, jos minä saan hänet pakottaa siihen."
"Tee se sitten heti, tunnin kuluttua kutsun päällystö kokoon."
"Siihen sen kyllä teen", vastasi Turo ja otti avaimen takaisin."Tuolla ylhäällä voimme puhua kahdenkesken."
Outi luulotteli tosiaankin, että hänen uusi rakastajansa oli ottanut avaimen, ja hän oli juuri lähdössä häntä etsimään, kun muuan kyökkipoika tuli juosten hänen luoksensa. Hän sanoi löytäneensä avaimen.
Outi tempaisi sen häneltä ja riensi huoneeseensa, mutta heti oli Turokin hänen jälessään. "Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi hän.
Turon muoto, mutta kenties vielä enemmän omantuntonsa nuhteleva ääni sai Outin kauhusta jähmettymään. Hän tiesi, että Turon oli mahdoton tietää mitään, ja kuitenkin oli tämä toistanut ensi sanat, jotka hän oli lausunut astuttuaan juhlasaliin.
Hän kalpeni, hämmästys ja pelko vei häneltä rohkeuden kieltää totuutta.
"Kerro kaikki eilisiltainen!" käski Turo.
"Se ei ole mitään!" rohkaisi Outi itsensä vastaamaan.
Silloin sieppasi Turo esiin ampuma-aseen.
"Turo!" huusi Outi.
"Kerro!"
Outi heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa itkien ja rukoillen.
"Kerro kaikki!" sanoi Turo.
Outi katsoi häneen; hänen kasvoillaan ei kuvastunut mitään armoa, ei mitään sääliä. Mutta kuinka paljon hän tiesi?
Täytyi alottaa.
Mutta heti ensi sanoissaan poikkesi hän totuudesta.
Silloin kohotti Turo aseensa. Muutaman kerran sanoi hän myös sanasen ilmaistakseen, että oli kuullut kaiken.
Tarkkuudella, joka osoitti, kuinka tapaus oli tulikirjaimin syöpynyt hänen omaan sieluunsa, pakotti hän kertomaan kaiken jättämättä pois vähintäkään, täytyipä Outin ottaa esiin koristuskin ja näyttää hänelle. Kenties sai hän nyt jo maksaa ne tuskat, jotka Turo oli saanut kärsiä. Hän oli vuoroin tulipunainen, vuoroin kalmankalpea, ja kauhistunut katse harhaili ympäri huonetta ikäänkuin pelastusta etsien. Mutta Turo ei jättänyt häntä näkyvistään, ja väliin häiläytti hän asettaan ikäänkuin muistuttaakseen, että Outi oli hänen vallassaan.
Vihdoin oli tunnustus tehty. Turo oli yhtä kiihottunut kuin rikollinen nainenkin, joka lepäsi hänen jaloissaan sulaen kyyneliin.
"Lue nyt viimeinen rukouksesi!" sanoi hän.
Outi kirkaisi. "En tahdo kuolla!" Mutta kun ase kohosi, ryömi hän polvilleen ja huusi kaikilta pyhimyksiltä apua ja armoa.
Silloin aukeni ovi ja Anna rouva astui sisään kahden asemiehensä keralla.
Outi päästi valitushuudon, mutta hän ei uskaltanut, ei voinut nousta.Hän ainoastaan peitti kasvonsa.
"Nouse ylös, onneton!" käski Anna, mutta hänen syvässä vakavuudessaan ilmeni suru, joka koski syntiseen kovemmin kuin ankarimmatkaan nuhteet olisivat koskeneet.
"Armoa!" kykeni hän vain sanomaan.
"Hän ei sitä ansaitse!" vastasi Turo.
"Hänen rikoksensa ansaitsee kuoleman!" sanoi toinen asemiehistä.
"Armoa, armoa!"
"Mitä tahdot tehdä sitä ansaitaksesi?"
"Kaiken, kaiken!" puuskahti Outi ja tarttui Anna rouvan hameeseen, jota hän suuteli kerta toisensa jälkeen.
"Elämä on sinulle hyvin rakas!"
"Niin, yli kaiken muun."
"Mikset ajatellut sitä ennenkuin oli liian myöhäistä?" kysyi jalo rouva.
"Hän kiusasi niin kovin!"
Anna rouva osoitti pihalle. "Mitä näet tuolla?" kysyi hän.
"Upseereja ja sotamiehiä!" huudahti Outi kauhuissaan.
"Sinun on heti seurattava minua sinne ja kaikkien läsnäollessa syytettävä sitä, joka on tahtonut houkutella sinut mustimpaan uskottomuuteen, katalimpaan kavallukseen."
Outi seisoi vavisten, äärimäisen kauhun kuvana. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan. Hänen tuskainen katseensa kiintyi Anna rouvaan, ja hän vaipui ristissä käsin polvilleen.
"Jaa vai ei! Valitse!"
"Saanko sitten jäädä henkiin?"
"Sitä en tiedä. Mutta ainakin toistaiseksi."
"Minä seuraan!" sanoi hän ja nousi. "Mutta minä jään tänne ylös", vastasi Turo. "Ja tiedäthän, Outi, ennaltaan, että ammun jokaisen otuksen silmänkantamista. Huomaa nyt tarkoin, jos et puhu niin ääneen, että kuulen jokaisen sanan, tai pienimmässäkään määrin poikkeat totuudesta, niin luoti pyssystäni lävistää sydämesi, niin totta kuin kadun, ettei se ole jo ennen sitä tehnyt."
Vanha uhma palasi takaisin, hän heitti Turoon taisteluun vaativan katseen, mutta kääntyi heti Anna rouvan puoleen ja sanoi nöyrästi: "Tulette olemaan tyytyväinen, jalo rouva!"
Alhaalla pihalla puhuttiin yleisesti, mitä syytä mahtoi olla niin äkilliseen kutsuun; olikohan saapunut jokin uusi viesti Kristian kuninkaalta ja aikoiko Anna rouva suostua antautumaan.
Saksalaiset tuumivat, että se kai hänelle olisikin viisainta. Kukaan ei tiennyt mitä muuten saattoi tapahtua.
Nuori tanskalainen upseeri, luutnantti Evens, kuiskaili salavihkaan junkeri Steinille, ja molemmat nauroivat ääneensä, että asia nyttemmin kernaasti sai mennä menojaan.
Ruotsalaisten kesken olivat mielipiteet ristiriitaiset; mutta pahoin näytti heistä kaikista olevan, jos Anna rouva olisi korkeamman päällystön kanssa keskustelematta tehnyt niin tärkeän päätöksen.
Anna rouvan astuttua ulos portaille, tervehdittiin häntä tavan mukaan rummunpärrytyksellä. Ylhäisimmät herrat menivät häntä vastaan, ja näiden seuraamana nousi hän pienelle lavalle, joka oli pystytetty keskelle pihaa ja jolta hän saattoi nähdä kaikkien ylitse.
Outi seurasi häntä, mutta pysähtyi maahan.
"Mitähän nyt on tuleva!" kuiskailtiin.
Annan surullinen, vakava katse suuntautui pitkäksi aikaa läsnäolijoihin, ja he olivat ehtineet asettua täydelliseen hiljaisuuteen ennenkuin hän alotti: "Mitä minulla on teille sanottavaa, on niin surettavaa, että sanat tuskin tahtovat tulla huuliltani, ja kuitenkin täytyy sen tapahtua; olisin arvoton siihen korkeaan paikkaan, joka on hallussani, jos arkuudesta tai pelosta salaisin sitä, minkä olen velvollinen ilmaisemaan ja rankaisemaan."
"Meillä on kavaltajia joukossamme!"
Syntyi yleinen surina.
"Kavaltajia? Missä, missä he ovat."
"Laittaudu pois täältä!" kuiskasi junkeri kalveten.
Mutta juuri kun luutnantti kääntyi, laskivat molemmat asemiehet, jotka olivat seuranneet Anna rouvaa, kätensä hänen olalleen ja sanoivat: "Pysykää paikoillanne!"
Hän ei sen jälkeen liikuttanut ainoaakaan jäsentään.
"Kuka on syyttäjä?" kysyi junkeri ivallisesti.
Outin käskettiin nousta lavan portaille, ja hän totteli heti.
"Hameväkeä taas!" lisäsi junkeri.
"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin kaikilta tahoilta.
"Puhu!" käski Anna Bjelke.
Mutta pelästys oli lamauttanut Outin kielen, hän heitti Anna rouvaan tylsän katseen. Oli niin hiljaista, että hän kuuli selvään pyssynlukon nopsauksen. Hän katsoi ylös, ja silloin tuli eloa hänen silmiinsä ja liikkeihinsä.
"Minä olen syyttäjä", huudahti hän vihlaisevalla äänellä, "ja häntä, junkeri Evensiä, minä syytän siitä, että hän houkutellen ja lahjuksin on taivutellut minua kavaltamaan jalon rouva Anna Bjelken!"
Nyt nousi yleinen hälinä. Luutnantin ällistys oli silminnähtävä, ja asemiesten käytös antoi lisäpontta syytökselle.
"Sinä valehtelet, mieletön!" huusi hän.
"Tahdotko kieltää?" huusi Outi, nyt tosiaankin kiihdyksissään. "Tiedätte hyvin te, hänen toverinsa, oliko hän yötä asunnossaan. Minun luonani hän oli juhlasalissa, siellä houkutteli hän minut lupaamaan, että tänä yönä antaisin unijuoman jalolle rouvalleni ja sitten antaisin vihollisten viedä hänet pois."
"Kuolema kavaltajalle!"
"Ampukaa hänet!"
"Ei, hirttäkää hänet!"
"Niin, hirttäkäämme hänet!"
Vaivoin saatiin tyyneys joltisestikin palaamaan. Outi loi katseen torniin.
"Edelleen!"
Nyt oli Outi vauhdissaan, hänestä tuntui, kuin olisi hän valittu uhriksi, ja mitä suuremmaksi hän kuvaisi rikostoverinsa syyn, sitä paremmin puhdistaisi hän itsensä. Nyt hän ymmärsi mitä Turo oli tarkoittanut.
"Kun tunnustin tietäväni, missä linnoituksen avaimia säilytettiin, kerjäsi ja rukoili hän minua, että antaisin ne hänelle."
"Mitä varten?"
"Yleisen hälinän vallitessa oli portit avattava Tanskan kuninkaalle."
"Hyvin keksitty!" nauroi junkeri von Stein. "Oliko kuninkaallekin ilmoitettu etukäteen?"
"Kyllä, herra, juuri te olitte ilmoittanut. Sen näkee kyllä vääristyneistä kasvoistannekin!"
"Kaikki on keksittyä valhetta!" huusi Evens. "Onko teillä mitä todistuksia?"
"Sinä unhotat syntirahat!" huusi Outi ja heitti koristeen niin varmalla kädellä, että se lensi hänelle vasten kasvoja. Kun ne vääristyivät tuskasta, tervehdittiin raakaa tekoa riemuhuudolla.
Syntyi taistelu siitä, kuka sen sieppaisi, junkeri sen vihdoin sai.
Hänen käskettiin antamaan se pois, mutta hän vastasi, että sodassa pitää kukin saaliinsa, eikä hän aikonut antaa pois omaansa.
Hänen sotamiehensä jupisivat hyväksyen, mutta ruotsalaisten joukosta kuului paheksumisen murinaa.
Anna Bjelke piti päällystön kanssa lyhyen neuvottelun; kaikki olivat yksimieliset siitä, että rikollinen oli heti vangittava. Ja Anna rouva meni lavan reunalle sanoen kuuluvalla ja selvällä äänellä:
"Junker von Stein, käskekää heti vangita syytetty." Tämä katsoi ylös linnanrouvaan, raivo kiehui hänen sisällään, mutta hän ei ollut valmistautunut mihinkään toimenpiteihin. Rouvan tyyni ryhti herätti epäluuloa, että mahdollisesti ruotsalaisten pyssyt olivat ladattuina. Ja niin pani hän melkein halveksivasti toimeen annetun määräyksen. Hän taputti nauraen vankia olalle ja kuiskasi hänelle lohduttavia sanoja.
Saksalaiset sotamiehet näyttivät pitävän tapausta suoranaisena loukkauksena; se ei ollut kapinaa, lupaava alku siihen.
Kun vanki oli viety pois, kutsui linnanrouva päällystön istumaan sotaoikeutta seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, sen jälkeen poistui hän lavalta.
Outi seurasi jälestä ja piti hyvänään kaiken sen ylistyksen, mitä hänelle tuhlattiin sen rohkeuden ja varmuuden vuoksi, millä hän oli esiintynyt ja pelottomasti ilmaissut totuuden.
Mutta linnaan päästyään riensi Outi portaita ylös huoneeseensa, jossa hän äsken oli nähnyt Turon. Mutta tämä oli jo poissa.
Viisaus sanoi hänelle, että hänen oli pysyttävä täällä, ja hän teki niin. Hän otti esiin pienen peilinsirusen ja opettelihe kauneimman ja viattomimman ilmeen minkä voi.
Turo odotti Anna rouvaa tämän huoneessa.
"He päästävät hänet tänä yönä karkaamaan", sanoi hän, "jollemme ryhdy varokeinoihin."
"Mitä tahdot tehdä?"
"Vartioida itse."
"Sinua tarvitaan muualla!"
Turo seisoi tuumaillen. "Päivän aikaan ei meillä ole mitään pelättävää", sanoi hän. "Ja tottapahan yön tultua aina keino keksitään."
"Ja Outi?"
"Hän on mennyt huoneeseensa."
"Hän teki hyvin asiansa."
"Pelosta!"
"Hän ei ole ilkeä!"
"E-ei!"
"Tiedätkös, minä kadun erästä asiaa."
"Hm!"
"Että olen antanut hänet sinun valtaasi!"
"Siitä on myöhä puhua!"
"Anna anteeksi hänelle, Turo!"
Turo pudisti päätänsä.
"Hän on nuori ja turhamainen, kiusaus oli hänelle voittamaton, hän lankesi, mutta nousi jälleen."
"Olen vannonut."
"Mitä?"
"Heidän molempain täytyy kuolla."
"Tahdotko ottaa sellaisen synnin omalletunnollesi?"
"Minä seuraan itse mukana?"
"Oletko kristitty, Turo?"
"Onhan minut ristitty."
"Mutta tiedät niin vähän siitä, mitä siihen sisältyy."
"Silmä silmästä, hammas hampaasta!"
"Ei, Turo, antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan."
"Minä en voi!"
"Voit, jos tahdot!"
"En tahdokaan!"
"Muistatko, ettei hän tahtonut tulla kihlatuksesi."
"Muistanenhan tuon!"
"Sinä et voinut elää ilman häntä."
"En voi sitä nytkään!"
"Ota sitten hänet huostaasi, kuin olisi hän osa sinusta, korjaa mitä minä olen lyönyt laimin; sellainen rakkaus kuin sinun voi kaiken mitä vain vakavasti tahtoo."
"Hän on pirun juonia täynnään!"
"Aja sitten ne ulos; valloita rakkaudellasi hänen sydämensä."
Turon kasvot hieman kirkastuivat: "Saanko viedä hänet mukanani kotiin?"
"Tietysti saat, ensi laivalla."
Turo vaikeni kotvan. "Minun aikeeni oli", sanoi hän, "panna heidät molemmat pieneen veneeseen; minä itse olisin ollut soutumies; kun olisimme päässeet loitommalle vesille, olisin ensin näyttänyt heille pientä ruutinassakkaa mukanani. Sitten olisin iskenyt tulta ja leikkinyt heidän kanssaan hetkisen, kuten kissa hiiren kanssa, kunnes lopulta…"