"He olisivat sen estäneet!" huudahti Anna väristen.
"Olisin ottanut nuoran mukaan ja sitonut heidät. He olisivat saaneet voimattomina katsella, mikä heitä odotti." Hänen silmänsä paloivat, hän värisi kuvitellessaan tuskia, joita oli aikonut valmistaa uhreilleen.
"Aja pois nämä kamalat ajatukset, Turo, ja kiitä Jumalaa siitä, että hän on pelastanut sinut sellaisesta ilkiteosta."
"Niin, mutta… valani!"
"Etkö muista mitään muuta vannoneesi?"
Hän taisteli kovan kamppailun. Rakkaus Outiin ei ollut koskaan ollut voimakkaampi, mutta tämän arvottomuus oli ikäänkuin peittänyt sen rikkakasaan. Mutta tytön reipas esiintyminen ja se vauhti, jolla hän heitti kallisarvoisen koristeen viettelijälleen, oli Turoa miellyttänyt. Hänestä se oli hyvin tehty ja hän tiesi, että se oli Outille suuri uhraus. Mutta erittäinkin jalon linnanrouvan itsesyytökset ja langenneen puolustelut polttivat pois kaiken tomun ja lastut, ja niin leimahti liekki entistään korkeammalle.
Mutta viimeiseen saakka tahtoi hän pitää puoliaan; miehen on arvotonta antaa liian pian myöten. "En lupaa mitään", sanoi hän.
"Mene hänen luoksensa."
"Sen teen."
Ja niin hän menikin, mutta ainoastaan muutamain askelten päähän ovesta. Äsken oli hän kerskaillut voimastaan, nyt piteli jokin häntä takista. Oliko se pelkoa? Oliko Outi tosiaankin saanut puolustajan hänen omasta sydämestään, joka uhkasi kumota kaikki hänen lujat päätöksensä?
Hän tuumi jättää tytön tuskiinsa, ainakin muutamiksi tunneiksi. Mutta silloin muisti hän jättäneensä pyssynsä sinne ylös. Ajatteles, jos tyttö tekisi sillä tuhoja? Ei, hänen täytyi heti mennä sisään. Kun hän avasi oven, makasi Outi lattialla nojaten päätään sohvaan ja nukkuen.
"Hän voi nukkua!" jupisi Turo tyytymätönnä.
No, niinpä hänelläkin oli tilaisuus hieman katsella. Kaikki pyhimykset, kuinka tyttö oli kaunis!
Kenties hän oli itkenyt itsensä nukuksiin, sillä kyynelet kimmelsivät vieläkin silmäluomilla.
Turo rukka, hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka vaarallista oli antautua ilokseen kaunokaista katselemaan; mutta sitä vastoin tunsi hän elävästi, että jokaisen täytyi ihastua Outia nähdessään, ja kun heikkoa naista houkutellaan, ei pidä lukea niin suureksi viaksi, vaikkei hän aina voi seista vastaan; mieshän sen tekee eikä hän.
Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Herättää tyttöä ei hän tahtonut. Äkkiä älysi hän, miten oli seissut siinä katselemassa, ja sen ei Turo katsonut sopivan arvolleen. Pyssy oli ikkunan ääressä, sen saattoi hän kyllä ottaa, mutta silloin Outi kuitenkin käsittäisi, että hän oli ollut huoneessa, ja toisekseen oli… Hyi häpeää, Turo, sinähän ikävöit sovintoa, raukka!
Turo nyökkäsi tyytyväisenä; nyt hän tiesi mitä oli tehtävä.
Hän hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mutta ulkona hän tömisteli ja murisi äänekkäästi; sen jälkeen tempoi hän ovea ennenkuin oli saavinaan sen auki. Se onnistui.
Outi seisoi keskellä lattiaa, täysin valveillaan, ja pelästys kuvastui hänen kasvoillaan.
"Pyssyni!" sanoi hän ikäänkuin selittäen ja edes katsomatta tyttöön.
Mutta samassa tunsi hän käsivarsien kiertyvän sääriensä ympärille jaOuti katsoi ylös häneen ja sanoi rukoillen: "Turo!"
"Anna minun olla!"
"Sano, että annat minulle anteeksi!"
Nyt käsitti Turo, että tyttö pelkäsi henkeään; no, sitä parempi.
"Oletko valmis?" kysyi hän.
"Jos välttämättömästi tahdot!" nyyhkytti Outi.
"Voit kai käsittää, etten voi jättää sinua elämään tämän jälkeen."
"Voisinhan tulla paremmaksi."
"Vieläkös!"
"Ajattelin, että jos veisit minut täältä entiseen kotiini…"
"Sitähän et tahdo!"
Outi puhkesi kyyneltulvaan.
"Siellä ei ole ketään, jota voisit liehitellä."
"Saan kai elää isän tuvassa."
"Voitko viihtyä siellä?"
"Täytyy tietenkin!"
"Sieltä lähtisit pian."
"Sinun ollessasi poissa voisin mennä äitisi luo."
"Mutta jos minä jäisin kotiin?"
Outi katsoi häneen… Olisiko mahdollista, että… "Jos jäisit kotiin, Turo?"
"Voisihan käydä niinkin."
Outi nousi hiljaa kuin kissanpoikanen. Ensin painoi hän huulensa Turon käteen eikä tämä vetänyt sitä pois, mutta ei kuitenkaan ollut niinä miehinäänkään, tuijotti vain kattoon.
Kaikki pyhimykset, kuinka Outia pelotti, mutta täytyi uskaltaa. Ja niin likistäytyi hän pojan turrikkaa vasten ja sanoi rukoillen: "Turo!"
"Mitä niin?"
"Tiedäthän, että voin hoitaa mökkiä."
"Mutta et tahdo!"
"Nyt tahdon. Ja ymmärränkin nyt paremmin kuin ennen, kuinka kaikki on laitettava."
"Nurinkurin!"
"Ennen paloi mieleni pahaan, nyt olen parantunut tykkönään."
"Kunpa siihen olisi uskomista!"
"Pane minut koetteelle, Turo, jätä minut äitisi luo koko talveksi, ypö yksin. Jollei hänellä ole mitään valittamista, silloin kai synti on ajettu pois."
Tämä oli suurempi kieltäytyminen kuin Turo voi toivoakaan, ja se, että Outi ehdotti itse asiaa, osoitti hänen aikeensa vakavuutta, mutta ei sentään sopinut vielä antautua.
Outin silmät etsivät hätääntyneinä Turon silmiä, mutta ne olivat yhä kiinnitetyt kattoon, Outi ymmärsi, ettei hän tahtonut nähdä häntä, ja niin painoi hän rintansa hänen rintaansa vasten ja pani kätensä hänen kaulaansa: "Et ole koskaan ollut minulle niin rakas kuin nyt, ja jos tahtoisit antaa anteeksi…"
Turo ei vastannut mitään, ja hänen käsivartensa riippuivat rentonaan.Mutta ei hän tyrkännyt tyttöä poiskaan.
"Uskon kyllä, että minusta tulisi sinulle hyvä vaimo", sanoi Outi. "Olen nyt suuresti vikapää sinua kohtaan, ja sentähden olet minulle hyvin rakas."
"Sanot vain niin."
"Niin rakas, että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua!"
Ei, sitä ei Outi sietänyt. Äkkiä koetti hän temmata pyssyä Turon kädestä. Minuutin ajan oli epävarmaa, kenen elämä oli kyseessä. Mutta kun Turo vapaasta tahdostaan pani pois pyssyn, vapisi hän ja oli kalpea kuin kuolema.
Mutta jos Outi oli paljon uskaltanut, niin oli nyt kaikki voitettu. Ei ollut epäilystäkään, että Turo rakasti häntä yhtä suuresti, kenties enemmänkin kuin ennen, ja niin kietaisi hän käsivartensa hänen kaulaansa, väänsi vastahakoisen pään itseensä päin ja suuteli häntä.
Ja soturin aseet oli riisuttu. Kuolemaan tuomittu oli päässyt valtiaaksi.
He menivät Annan luo, ja tämän lempeät, mutta vakavat sanat tuottivat Outille katkerimman nöyryytyksen, koska ne pakottivat hänet katsomaan omaan syntiseen sydämeensä ja häpeämään itseään.
Sovittiin, että Outi ei liikkuisi huoneestaan mihinkään; muutamien päivien kuluttua vihittäisiin hänet Turon vaimoksi ja he lähtisivät sitten ensi laivalla.
Mutta yön tultua meni Turo muiden vanginvartijain kera vartioimaan, eikä mitään häiritsevää tapahtunut.
Varhain aamulla pyysivät muutamat korkeimmasta päällystöstä Anna rouvaa puhutella. He sanoivat hänelle, että oli odotettavissa kapina; ruotsalainen päällystö oli suurimmaksi osaksi lahjottu, ja nekin, jotka eivät olleet, epäröivät silminnähtävästi.
"Mitä he tahtovat?" kysyi Anna rouva. "Jättää linnoituksen Kristian kuninkaan käsiin."
"Petosta siis!"
"Valitettavasti!"
"Mitä mieltä te olette, jalot herrat?"
"Me voimme käydä taisteluun, uhrata henkemme ja veremme, mutta se on hyödytöntä."
"Parempi kuolla kunnialla kuin elää häpeäkseen", puuttui toinen tulisesti puheeseen.
"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi Anna. "Kuitenkin luulen, että lykkäämme tämän kysymyksen sotaoikeuden istunnon jälkeen; sillävälin voinemme hankkia lähempiä tietoja."
"Juuri silloin on kapina puhkeava!"
"Saksalaiset tulevat estämään tuomion julistamisen."
"Ja varsinkin sen toimeenpanon!"
"Ja te tiedätte tämän!" huudahti Anna.
"Olen juuri äsken saanut tietooni, ettei neljäsosa ruotsalaisista ole halukas täyttämään velvollisuuttaan. Mitä on tehtävä sellaisissa olosuhteissa?" Linnanpäällikön apulainen se näin puhui, ja hänen maahanluotu katseensa ja kiihottunut ulkomuotonsa osoitti, ettei hän itsekään ollut syytön.
"En tiedä", sanoi Anna arvokkaasti, "onko minulla syytä valittaa silmälläpidon puutteellisuutta, sen tutkiminen kuuluu tuleville ajoille. Linnanpäällikkönä olen vastuunalainen niistä toimenpiteistä, joihin ryhdytään, ja toivon, ettei kukaan kiellä minulta sitä kuuliaisuutta, johon minua kohtaan olette velvolliset."
He sanoivat kaikessa alistuvansa hänen tahtoonsa. "Ainoastaan yhden muutoksen haluan ennen annettuihin määräyksiin. Sotaoikeuden piti kokoontua kahdentoista aikaan, nyt tahdon, että se tapahtuu kymmenen aikaan."
"Neljäkymmentä luotettavaa miestä tulee teidän vartioksenne."
"Kiitän teitä, herra eversti, mutta hylkään tarjouksen Sitä vastoin tulee junkeri von Stein koko saksalaisen rykmenttinsä kera olemaan läsnä."
"Mutta ajatelkaa!"
"Se on tahtoni! He sijoittuvat salin itäiselle seinämälle; vastakkaiselle puolelle sijoitetaan kaikki tyytymättömät ja napisevat ruotsalaiset, kuitenkin näkisin mielelläni, että heidän lukunsa olisi melkoista pienempi kuin edellisten."
Viimeksi puhunut heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"Valmistatte oman tuhonne, jalo rouva", sanoi hän "Ottakaa sananne takaisin!"
"Älkää pelätkö minun tähteni, ritari; minä olen Jumalan suojeluksessa! Siis kymmenen aikaan, jalot herrat!" Hän taivutti päätään ja jätti heidät.
"Nyt saavat saksalaiset helpon tehtävän!" sanoi muuan. "He vangitsevat meidät!"
"Anna rouva on viisas nainen, kenties on hän löytänyt keinon."
"Missähän se olisi?"
"Meidän on toteltava määräystä, meitä ei voida nuhdella mistään!"
Levottomina päätöksestä riensivät kaikki asianomaiset ilmoittamaan päällystölle, että sotaoikeus alkaa istuntonsa jo kymmenen aikaan.
Muutos ei miellyttänyt junkeri Steiniä; hänen valmistuksensa eivät vielä olleet aivan valmiit. Mutta kun sanottiin, että koko saksalainen rykmentti tulisi olemaan läsnä, silloin hieroi hän tyytyväisenä käsiään, arvellen että ylivoima oli paras todistus, ja se oli hänen puolellaan.
Sotaoikeuden piti istua juhlasalissa. Anna rouva antoi Turolle muutamia käskyjä, ja kun hän oli täyttänyt ne, meni hän noutamaan Outia, jonka piti myös olla läsnä.
Hänen avattuaan oven Outin huoneeseen heitti tämä häneen voitonriemuisen katseen.
"Sinäpäs kauniisti vartioit!" sanoi tyttö.
"Onko joku ollut täällä?"
"Junkeri itse!"
"Ei suinkaan hän päässyt sisään!"
"Ei, siksipä hän puhui läpi oven."
"Mitä hän tahtoi?"
"Että minun oli peruutettava kaikki, mitä olin sanonut."
"Sinä kieltäydyit?"
"Ei, niin tuhma en ollut!"
"Silloin lupasi hän sinulle viidet vihannat, kahdeksat kauriit."
"Siihen minä en tyytynyt."
"Mitä muuta saattoi hän antaa?"
"Katso oven taa!"
Turo teki niin ja löysi pienen pussin kultarahoja täynnään; ylinnä oli koriste.
"Näetkös nyt!"
"Voi sinua, Outi; ilmiannolla ei ole puijattu junkeria eikä rakastajaa; he ymmärtävät, että sinut on siihen pakoitettu."
"Mutta tämä kai todistaa, että olen alkanut uuden elämän?"
"Minä en tyynny ennenkuin olen nähnyt sen kurjan verta!" huudahtiTuro.
Outi ei uskaltanut sanoa, että junkeri Stein oli tuonut vangilta sen tervehdyksen, että tämä oli antanut anteeksi kaiken ja rakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin; kaikki ne lupaukset, jotka oli antanut, tahtoi hän myös pitää. Outi ei sulkenut korviaan imelältä myrkyltä, mutta hän oli niin pelon valloissa, ettei kiusaus saanut häneen nähden mitään valtaa; sitä paitsi oli voitto hänelle, kun hirveän Turon edessä saattoi kerskailla sillä mitä oli tehnyt.
"Ota mukaasi roska", sanoi Turo, "ja tule heti, sillä meillä ei ole aikaa viivytellä."
Tuomiosalissa oli tehty se muutos, että pöytä oli nyt huoneen lyhemmällä seinällä; linnanrouvan paikka aivan sivuhuoneen oven edessä, sitä lähinnä seisoi Turo palava soihtu kädessään ja molemmin puolin häntä kaksi miestä pertuskoineen. Anna rouvaa lähinnä istui ylin päällystö ja huoneen toisessa päässä aivan yksin junkeri Stein. Saksalainen miehistö täytti huoneesta enemmän kuin puolet ja ruotsalaisia oli tuskin puoltakaan heidän määrästään.
Anna rouva astui sisään ja hänen jälestään Outi, jolle osoitettiin paikka syrjemmässä.
Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti. Ainoastaan junkeri ei ollut näkevinään, kun hän astui sisään, ja sitten teki ainoastaan puolinaisen kumarruksen. Heti sen jälkeen tuotiin vanki sisään.
Mutta silloin meni Turo ja otti avaimen ovesta, josta kaikki olivat tulleet; hän pani sen Annan eteen.
"Ettekö tahdo antaa sitä minulle, jalo rouva?" kysyi junkeri pilkallisesti.
"Mitä varten?"
"Saan sitten avata oven teille, kun lähdette luotamme."
"Lienee vielä epävarmaa, teenkö sen."
Nyt käytiin asiaan.
Outi sai käskyn astua esiin, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän kiinni ilmiannosta, myönsi hän sen.
Junkeri näytti hämmästyneeltä; hän vaihtoi salavihkaisen katseen vangin kanssa ja kysyi sitten: "Eikö teitä ole uudestaan yritetty lahjoa, kaunis Outi?"
"Otettaneenko tämä lukuun?" kysyi Outi. Linnanpäällikkö otti kukkaron, ja kun koriste oli ylimäisenä ja Outi selitti, että se oli hyvin samanlainen kuin se, jonka hän oli heittänyt pois edellisenä päivänä, näytti sanoittakin jokseenkin selvältä, että junkeri oli itse sen antanut. Hän näyttikin hämmentyneeltä, vaikka koetti sitä salata.
Vankia käskettiin vastaamaan.
Hän nousi nopeasti ja meni hymyillen pöydän luo. "En salaa mitään", sanoi hän. "On totta, että kehotin kaunista lasta jättämään jalon rouvansa minun käsiini. Sillä, jalot ritarit ja herrat, tahdoin tehdä pikaisen lopun tästä sodasta ja sentähden jättää linnan kaikkien meidän laillisen herramme ja kuninkaamme käsiin."
"Täällä ei tarvita enempää", huusi päällikkö. "Hänen omat sanansa tuomitsevat hänet!"
"Ei, ne asettavat hänet teidän kaikkien ylitsenne", huusi junkeri. "Olemme kyllästyneet hamehallitukseen… Kovin paljon valkoista käy ikäväksi ajanoloon. Kristian kuningas on rehellisesti maksanut siitä, että avaamme portit, ja kysyn teiltä kaikilta, tahdotteko hyvällä taipua siihen, vai onko ryhdyttävä pakkotoimiin?"
"Tiesin, että tulisi niin käymään!" kuiskasi päällikkö Annalle.
Mutta katse, jonka Anna loi häneen, oli melkein uhkaava; siinä ei ollut vähintäkään pelkoa.
"Tehkää päätöksenne pian, jalo rouva; kuten näette, on meillä voiman oikeus puolellamme!"
Ja saksalaiset iskivät kätensä miekkojensa kahvaan ja lähestyivät jupisten, ikäänkuin antaakseen enemmän painoa päällikön sanoille.
"Kärsivällisyyttä, ystäväni!" sanoi tämä. "Tiedätte kai, että kaunottaret ensin empivät ennenkuin taipuvat toiveihimme."
Raakaan sutkaukseen vastattiin raikuvalla naurulla. Mutta Anna Bjelke ei ollut mitään kuullut, hän seisoi näköjään tyynenä ja kylmänä; oikealla kädellään oli hän tarttunut pöydän nurkkaan, leimuava katse kulki yli kokoontuneiden, ja laajentuneet sieraimet ja sulkeutunut suu todisti taistelua, jota hän taisteli.
Ylpeä pää kohosi, ja katse pysähtyi junkeri Steiniin. "Teidät on palkattu taistelemaan Ruotsin asian puolesta", sanoi hän. "Olemmeko rikkoneet sitoumuksemme?"
"Me palvelemme mieluummin Kristian kuningasta", vastasi junkeri häikäilemättä.
"Eikö teidän olisi pitänyt palvella meitä ainakin se aika, josta olette saanut palkan?"
"Joutavia! Ei sellaisia oteta!" Ja junkeri kääntyi väkeensä ikäänkuin tuntisi tarvitsevansa kannatusta. "Olette siis kavaltaja!"
"Niin olen, tätä laitonta hallitusta kohtaan!" huudahti junkeri kieputellen hattuaan.
Saksalaiset hurrasivat.
Kaikki ruotsalaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, he kerääntyivät ympyrään rohkean naisen ympärille. "Puolustamme teitä viimeiseen henkeen ja vereen", huusivat he. "Jos minä olen nostattanut myrskyn, voin sen laannuttaakin", sanoi Anna ottaen soihdun Turon kädestä; hänen viittauksestaan avasi tämä ovet pieneen huoneeseen. "Katsokaa kaikki tänne! Tuolla on linnoituksen ruutivarasto, jos sivallan kerran vain tällä soihdulla, niin olemme kaikki kuoleman omat!"
Ja tämän ensimäisen, ainoan huudahduksen jälkeen seurasi hiljaisuus niin syvä, että olisi luullut kuoleman sinetöineen äsken niin sadattelevat kielet.
"Olen kauan tiennyt, että tällaista tulisi", lisäsi Anna, "ja olen valmistautunut siihen. Nyt sanon teille: alistukaa ja totelkaa, tai minä panen uhkaukseni toimeen!"
Niin vakavalta, niin hirmuiselta näytti hän tällä hetkellä, ettei kukaan epäillyt, että hän aikoi pitää lujasti kiinni sanoistaan, jos tehtäisiin vähäisintäkään vastarintaa.
Kenties arveli junkeri Stein, ettei sen mikä oli peitetty, tarvinnut siltä olla heitetty. Koska hän oli syyllisin, katsoi hän täytyvänsä astua ensi askeleen ja sanoi sentähden teennäisellä alistuvaisuudella:
"Olette voimakkain; minä alistun!"
"Uskollisuudenvala!" käski Anna.
"Mitäs sillä…"
"Sanelkaa se!" käski Anna ankarasti.
Muuan sotapäälliköistä astui saksalaisen sotaväen eteen, ja heidän täytyi tehdä vala.
"Lukekaa sotalait!"
Tapahtui niin, ja silloin kalpeni junkeri, hänen mieleensä juolahti, että asia saattoi päättyä toisin kuin hän oli odottanut.
Mutta ovi oli yhä auki, ja kun Anna väsyi pitelemään soihtua, saiTuro tukea häntä. Kukaan muu ei uskaltanut tarjoutua.
Kun lukeminen oli päättynyt, sanoi Anna tukahutetulla liikutuksella, mutta lujalla äänellä:
"Rikolliset ovat tunnustaneet; nyt langetkoon tuomio!"
"Kuolema!" kuului vastaus.
"Tämä ei voi koskea minua!" huusi Stein pelästyksestä aivan poissa suunniltaan.
"Minä olen ollut ainoastaan hänen välikappaleensa!" huusi Evens."Armoa, armoa, ankara rouva!"
Päällikkö näki, mitä tuskaa Anna kärsi. "Älkää antako myöten", kuiskasi hän. "Saanko puhua puolestanne?"
"Puhukaa!"
Päällikkö meni pöydän ääreen. "Armo käyköön täällä oikeuden edellä",sanoi hän. "Harhaanjohdettuja säälitään, rikolliset rangaistaan.Saksalainen miehistö menköön vapaana, junkeri von Stein ja luutnanttiEvens käykööt kuolemaan!"
Nyt nousi hirveä metakka; molemmat tuomitut syöksyivät sotamiesten luo ja vaativat, että näiden oli suojeltava heitä. Mutta nämä näkivät ainoastaan uhkaavan soihdun, ja kun se nousi liehuen, päättivät soturit itse käydä käsiksi molempiin onnettomiin upseereihin.
Kaksitoista saksalaista upseeria ja kaksi korpraalia marssi muodostamaan vartijapiiriä.
Lähetettiin noutamaan sotapappeja, ja kaikkien ollessa läsnä saivat kuolemaantuomitut ripittäytyä ja ottaa vastaan synninpäästön ja ehtoollisen.
Se oli valtaava hetki, jota ei kukaan läsnäolijoista voinut ikinä unhottaa, ja yhä seisoi Anna soihtu kädessään; kipinä siitä olisi riittänyt tuottamaan heille kaikille kuoleman.
Kaksi ruotsalaista upseeria otti vangit huostaansa, pappi seurasi edeltä ristiinnaulitun kuva kädessään; he seurasivat hänen jälestään.
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, jokainen kuunteli poistuvain askelia. Kaikkien kasvot olivat aivan kuin kivettyneet.
Silloin pamahti ensimäinen laukaus. Oli kuin salama olisi iskenyt kaikkiin läsnäolijoihin. Sitten tuli toinen.
Silloin ojensi Anna soihdun Turolle sammutettavaksi ja pani kätensä ristiin sanoen syvällä liikutuksella: "Nyt ovat he sovittaneet rikoksensa. Jumala antakoon heille anteeksi niinkuin minäkin annan kaikesta sydämestäni!" Sen jälkeen meni hän hitaasti pöydän luo.
Mutta koko miehistö oli langennut polvilleen; useat heistä kuuluivat itkevän ja nyyhkyttävän.
Anna Bjelke löi vasaralla pöytään merkiksi, että hän tahtoi puhua.
"Ne saksalaiset upseerit, jotka ovat vainajia lähinnä, astukoot heidän sijaansa", sanoi hän. "Olkoon se, mitä on tapahtunut, alituisena varoituksena silmienne edessä!"
"Eläköön rouva Anna Bjelke!" huusivat saksalaiset.
"Eläköön rouva Anna Bjelke!" säestivät ruotsalaiset.
"Ja olkoon hän esikuvana, joka kehottaa meitä suuriin sankarillisiin tekoihin!" huudahti päällikkö.
Kokous hajosi, sotamiehet palasivat kasarmeihinsa, kapina oli lopussa.
Mutta niin korkealle nousi Anna Bjelke kansan silmissä, että kaikki sanoivat suuremmaksi kunniaksi palvella häntä kuin urhoollisintakaan sotaherraa, sillä se rohkeus, jota vaaditaan urhoolliselta soturilta, ei ole suurempi kuin mitä hän on osoittanut rohkeassa teossaan.
Huhu siitä, mitä oli tapahtunut Kalmarissa, saapui tanskalaiseen laivastoonkin.
Kuningasta sapetti, mutta mitä se auttoi. Linna seisoi uhkaavana sulettuine portteineen, korkeine muureineen ja torneineen. Ja hänen täytyi purjehtia sieltä pois, suunnaten matkansa Tukholman saaristoon.
Kehenkään ei ollut koskenut tapaus Kalmarissa niinkuin Outiin. Jos joku koputti ovelle, hypähti hän ylös, kaikki muinoinen ylimielisyys oli poissa, ja niin Anna rouvaa kuin Turoakin kohtaan oli hän niin alistuvainen, etteivät he enää häntä tunteneet.
Eräänä päivänä laski maihin alus, joka tuli Suomesta ja oli pian palaava sinne.
"Kolmen päivän kuluttua!" sanoi Turo Outille.
"Olen valmis!"
Varhain eräänä aamuna vihittiin heidät kappelissa. Anna rouva oli läsnä; hän oli antanut heille runsaita lahjoja, ja Outi suuteli itkien hänen kättään ja lupasi koettaa parastaan.
"Älä ole liian ankara!" olivat Annan viimeiset sanat Turolle.
Mutta Kalmarin linnassa oli kuri siitä päivin entistään ankarampi, ja usein, kun upseerit istuivat jutellen täysien haarikkain ääressä, puhelivat he siitä merkillisestä päivästä, jona Anna Bjelke rohkeudellaan ja päättäväisyydellään pelasti heidät kaikki joutumasta vihollisen käsiin.
11.
Tanskalainen laivasto purjehti siis Tukholmaan. Eräällä laivoista, pienessä yksinäisessä kapyysissä, istui Hemming Gadd. Pienellä pöydällä hänen edessään oli äsken päätetty kirjoitus, mutta ei hän lukenut, tuijotti vain siihen. Hänen sielunsa ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan kaukana nykyisyydestä.
Kenties muisteli hän niitä lukemattomia kertoja, jotka hän oli seissut urhoollisten soturiensa edessä tai tyyntä, mietteliästä kansaa, johon kukaan ei voinut puhaltaa elämää kuten hän. Isänmaan pelastus vihollisen käsistä oli ollut hänen kaikkien pyrintöjensä maalina, ja kuinka hän olikaan ivalla ja halveksumisella puhunut tästä vihollisesta! Ja nyt oli tapahtunut se kuulumaton, uskomaton, että hän, Hemming Gadd, tanskalaisvihaaja, puhui vihollisen puolesta; tuossa pöydällä hänen edessään oli avoin kirje kotoiselle kansalle, jossa hän selitti, että Tanskan kuningas Kristian oli rehellinen ja oikeamielinen herra, jota Ruotsin ei pitänyt sysätä pois, kun hän tarjosi rauhaa ja unhotusta menneihin nähden. Kirjeen alle oli Hemming Gadd kirjoittanut nimensä. Sama Hemming Gadd, joka niin usein oli heille sanonut: "Älkää koskaan uskoko tanskalaista!"
Luottaisivatko he häneen nytkin, eivätkö he pikemmin uskoisi hänen menettäneen ymmärryksensä? Eivätkö he voineet viitata omaan ja isiensä kokemukseen, mitä oli seurannut joka kerta, kun vihollinen oli päässyt pujahtamaan maahan, ja oliko mitään syytä luulla, että tällä kertaa kävisi paremmin?
"Jos he uskovat minua, ovat he kurjia tuuliviirejä", sanoi hän, "ja ansaitsevat kohtalonsa."
Pernilla rouva oli sanonut hänelle, että hänen kaunopuheisuutensa pystyi kyllä saamaan sen aikaan, jos hän tahtoi sitä käyttää. Hän ei ollut koskaan sitä uskonut, mutta nyt tahtoi hän koettaa; hän puhuisi aivan päinvastaista mitä ajatteli, ja jos he ottivat onkeen, niin silloin totisesti oli ovelalla naisella ollut enemmän ymmärrystä ja ihmistuntemusta kuin hänellä, ja hän saisi ensi kerran elämässään tunnustaa itsensä voitetuksi. Ja voittaja oli nainen, tosin nerokkain maailmassa!
Eikö hän muuten ollutkin tullut siihen vakaumukseen, ettei maksanut vaivaa rimpuilla vasten virtaa? Jos Sten Sture olisi elänyt, olisi se ollut toinen asia, mutta kuka tulisi jatkamaan hänen työtään? Oliko valtakunnan suurmiesten joukossa ketään, joka kelpasi mihinkään? Kuinka he kaikki olivat häntä kohdelleet? Ja eikö hän ollut saanut mitä oivallisimman tilaisuuden kostoon? Nyt täyttyisivät heidän toivomuksensa, he saisivat tanskalaisen hallituksen, ja he saisivat kauhukseen kokea seuraukset.
Kapyysiin astui muuan kuninkaan palvelijoista ja pyysi luvattua kirjoitusta.
Joko mies näytti liian mitättömältä tai ruotsalaisuus otti oikeutensa, mutta vanha leijona syöksyi pystyyn, kohotti karhunkämmenensä ja huusi: "Luikkikaa tiehenne!"
Käsky täytettiin niin siekailematta, että hänen täytyi nauraa sellaiselle pelkurille.
Hurja, kamala oli hänen naurunsa. Hemming oli kerran kuullut niin nauravan erään kavaltajan, joka vietiin mestauslavalle.
Hetkisen kuluttua saapui muuan kuninkaan herroista, mutta hän jätti oven auki näyttääkseen ne asestetut miehet, jotka häntä seurasivat.
Hemming hymyili mielessään; poiskäännetyin silmin viittasi hän pergamenttiin, joka oli pöydällä. Hovimies otti sen ja riensi pois.
Niin oli arpa heitetty!
Hemming Gadd oli kavaltaja! Kulovalkeana oli sellainen puhe leviävä ympäri Ruotsin maan. Ja hän löi nyrkkiä pöytään niin rajusti, että se halkesi, ja sitten tuijotti hän halkeamaan synkin muistelmin ja miettein.
Mutta askel oli otettu, hänen täytyi käydä eteenpäin tiellä, jolle oli lähtenyt. Helluntain aikoihin saapuivat he Tukholman edustalle. Kirje lähetettiin jo saaristosta ruotsalaisiin maakuntiin, ja mukana seurasi kuninkaan kirje, jossa hän lupasi lakien, oikeuksien ja vanhojen hyvien tapojen pyhänä pitämistä, ja rahvas oli kutsuttava Tukholmaan valtiopäiville päättämään ikuisesta rauhasta kolmen valtakunnan kesken. Samalla laskettiin joukko sotaväkeä maihin.
Nyt alkoi Tukholman piiritys, mutta näyttäytyi pian, että se oli miltei yhtä mahdotonta kuin Kalmarinkin valloittaminen. Piiritettiin niin maan kuin merenkin puolelta, mutta jokainen porvari oli ruvennut sotamieheksi, ja yhdessä he muodostivat muurin, joka ainakin tällä haavaa oli läpipääsemätön.
Kristina oli väsymätön, ja urhoollinen puolustusjoukko osoitti mitä suurinta uhrautuvaisuutta. Oli kysymys isänmaasta, kotiliesistä, ja kaikki arvelut väistyivät.
Kuningas oli synkällä tuulella, ja pian näyttäytyi, etteivät kirjeet eivätkä lupaukset pystyneet kehenkään; Hemmingin kirjeet herättivät suuttumusta, kuninkaan naurua.
Silloin koetettiin lahjoa ei ainoastaan herroja, vaan rahvastakin. Erittäinkin ne, jotka olivat Tukholman läheisyydessä, tahtoi kuningas vetää puolelleen. Niin hän itse kuin hänen lähettinsäkin kokosivat Uplannin talonpoikia ympärilleen ja puhuttelivat heitä ystävällisesti, ja kun he tulivat leiriin Tukholman edustalle, kestitettiin heitä, eivätkä he palanneet sieltä koskaan saamatta lahjaksi suolatynnyriä.
Ruotsalaisten herrojen joukosta varsinkin Mathias piispa touhusi innokkaasti kääntääkseen kansan mielen kuninkaan puolelle. Hän ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta, missä saattoi saavuttaa jonkunlaisen hyväntekijän maineen. Kansaa miellytti hänen suopea ja leikkisä luonteensa. Koko hänen oma persoonallisuutensa oli sulanut yhteen ainoaan haluun, hän tahtoi miellyttää ja saada suosiota niin kansalta kuin kuninkaaltakin. Mahdollisesti hän ajanoloon odotti ylennystä, mutta nyt oli hänen ajettava kuninkaan asiaa rahvaan kesken, ja suuresti mielissään oli hän kuullessaan toisten pappien sanovan, ettei kenelläkään ollut niin suurta vaikutusvaltaa kuin hänellä. Turhamainen vanha mies punastui kuin tyttö, kun kuningas taputti häntä olalle ja pyysi häntä tekemään hänen asiansa hyväksi minkä voi.
Käsi sydämellä hän sen lupasi, eikä Kristian kuninkaalla ollut uskollisempaa palvelijaa.
Oli kyllä toisiakin, jotka eivät tahtoneet olla häntä huonompia; huomattavimmat niistä olivat Skaran piispa Vincentius ja herrat Ture Jönsinpoika ja Erik Abrahaminpoika.
Mutta vapaussota jatkui yhä Kalmarin läänissä, Itä-Göötanmaalla,Vestmanlannissa ja Nerikessä. Siellä taisteli Niilo Eskilinpoika(Banér), kunnon herra ja isänmaan ystävä; hyvin linnoitetussaGöksholmassa valmistauduttiin vakavaan vastarintaan. Örebro oli myösvarmoissa käsissä.
Kuningas sai pian kokea, kuinka tyhjiä kaikki hänen toiveensa olivat olleet. Vihamielinen liike häntä vastaan levisi yhä enemmän. Vesteråsin linnan vouti lujitti linnoituksia minkä ehti. Itä-Göötan talonpoikia, jotka piirittivät Linköpingin piispantaloa, johtivat Sven Höök ja Pietari Smed, molemmat kelpo miehiä.
Maunu Erikinpoika lähti Vesteråsista urhean parven kera ryntäysretkelle Strengnäsiä vastaan. Erik Abrahaminpoika sai siitä tiedon, ja hän riensi ilmoittamaan kuninkaalle, että Vesteråsin linna oli jätetty melkein oman onnensa nojaan ja sen kimppuun oli heti käytävä.
Lähetettiin joukko aluksia ja veneitä, varustettuina miehin ja pyssyin, purjehtimaan Vesteråsiin Erik herran johdolla. Varustukset oli tehty niin hissukseen, ettei kukaan tiennyt minne matka piti, ennenkuin he jo olivat ulapalla. Myöhään yöllä saapui pieni laivasto määräpaikkaansa; siellä ei vaaraa aavistettukaan ennenkuin laukaukset jyrisivät linnanporttien edustalla. Se oli täydellinen äkkiyllätys, ja rynnäkkö menestyi siis toiveiden mukaan. Kohta sen jälkeen lähetettiin muuan joukko kotiinpalaavaa vanhaa Maunu Erikinpoikaa vastaan; hänetkin saatiin äkkiylläköllä vangiksi ja lähetettiin leiriin.
Kuninkaan ilo oli ylenpalttisen suuri, ja hän ilmoitti heti Tukholman porvaristolle saavuttamastaan voitosta. Mutta ei se täällä hänen asiaansa yhtään edistänyt. Porvarit näyttäytyivät yhtä rohkeina kaupungin muureilla, tehtiinpä melkein päivittäin uloskarkauksiakin suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä. Ja tämä ärsytti kuningasta äärimmilleen; siinä hänen käsityksensä mukaan piili julkeutta ja ivaa, mikä kiihdytti hänet aivan mielipuolisuutta lähentelevään raivoon.
Ja lisäksi saapui alituiseen viestejä, kuinka miehuullisena rahvas pysyi kaikkialla. Ei edes syrjäisessä Suomessakaan saavuttanut Kristian kuningas sitä menestystä mitä oli odottanut; vanha stureystävä Arvi Kurki, Tönne Erikinpoika (Anna Bjelken lanko) ja herra Åke Yrjänänpoika kannattivat kaikin voimin urhakkaa Kristina rouvaa; he olivat päättäneet kestää tai kaatua taistelussa oikean asian puolesta.
Asema pysyi edelleen samana aina elokuuhun, elintarpeiden puute kävi leirissä tuntuvammaksi päivä päivältä, sillä makeilullakaan ei kansaa saatu muonavaroja tuomaan. Eikä muutosta näyttänyt pian olevan toivottavissakaan, ja talven tullen täytyisi kuninkaan luopua piirityksestä ja häpeissään palata Tanskaan, saavuttamatta mitään paljonmaksavilla varustuksillaan.
Katkerin mielin kiroili hän niitä, jotka olivat neuvoneet häntä ryhtymään tähän sotaretkeen. Mutta silloin astui Didrik maisteri ja neuvoi häntä yrittämään toista tietä perille. Pernilla rouva ja itse Sigbritkin olivat kirjoittaneet ja neuvoneet lähettämään tohtori Hemmingin Tukholmaan. Jos muutamia ruotsalaisia herroja lähetettäisiin kaupunkiin, ei heitä voitu siellä olla ottamatta vastaan ja hyvällä asiantuntemuksellaan pääsisivät he parempiin tuloksiin kuin rauhanhierojat.
Kuningas kutsutti Hemming piispan luoksensa, ja tämä tuli hetkisen kuluttua.
"Olette sanonut, että tahdotte palvella minua?"
"Niin, teidän armonne."
"Todistakaa se!"
"Millä tavoin?"
"Taivuttakaa heidät antautumaan."
Hemming seisoi hetken mietteissään. "Teen parastani", sanoi hän.
"Milloin olette valmis?"
"Milloin käskette!"
"Huomenna siis!"
"Vaikka huomenna, teidän armonne!"
Hemming Gadd lähti, ja kuningas lähetti sanan Mathiaalle ja Erik Ryningille, että he samassa tarkoituksessa saapuisivat kaupunkiin, mutta puhemiehenä olisi Hemming Gadd. "Jos hän epäonnistuu", huusi kuningas, "niin lähetän hänen päänsä Pernilla rouvalle, joka pääsee siitä käsittämään, kuinka vähän arvoinen papin kaunopuheisuus on!"
Huomenna pyysivät kolme yllämainittua herraa pääsyä kaupunkiin. Siihen suostuttiin heti. Sillä Kristina rouva tuumi, etteivät ne viestit, joita Hemming Gadd toi, voineet olla muita kuin hyviä, ja sentähden ikävöi hän niitä kuulla.
Mutta kun kaupunkiin levisi tieto, että Hemming piispa oli tulossa, silloin tunsivat kaikki ikäänkuin tuulahduksen muinaisista, onnellisista ajoista.
Varmasti tuli hän auttamaan sorrettua kaupunkia! Kaikki, ketkä elivät ja hengittivät, riensivät häntä vastaan. Muutamia upseereja ja useita porvareita oli tulijaa vastassa kaupungin portilla, ja katseluhaluisena väkijoukko muodosti kunniakujan aina linnaan saakka, mutta he eivät nähneet ketään muita kuin Hemmingin.
"Kuinka hän punoittaa!"
"Ja tuijottaa eteensä!"
"Eikä näe meitä ensinkään!" kuiskailtiin.
Mitä hän itse vaistomaisesti tunsi, sitä ei hän perustellut. Mutta vältti katsoa kehenkään, ettei hänen tarvinnut tervehtiä; vastoin tahtoaan tunsi hän kiusautuvansa, hän ei voinut päästä oikeaan oloonsa. Mutta jollei se heti käynyt, niin odottakoothan vain, kunnes hän ehti luoda jäänsä ja näyttää mitä kantoi kilvessään. Silloin kaikki kimmastuvat häneen, silloin on hän taasen keskellä taistelua, ja sitten — sitten olisi osoitettava, kuinka oikeassa hän oli väitteissään ja kuinka vähän he ymmärsivät omia etujaan.
He saapuivat linnaan.
Suureen saliin oli kokoontunut viitisenkymmentä kaupungin ylhäisimmistä herroista, ja kaikista etumaisena seisoi jalo rouva Kristina Gyllenstjerna. Tämä tuli häntä vastaan ja hän seisoi kasvotusten ystävävainajansa lesken kanssa. Hän tunsi tämän katseen kiintyvän itseensä, mutta ei vastannut siihen, kumarsi vain syvään hänelle ja sitten kaikille läsnäolijoille.
Ilma tuntui raskaalta ja painostavalta; jokainen aavisti mitä oli tuleva, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan, se kuului Hemming Gaddille. Mutta tämä haparoi sanojaan, ensi kertaa elämässään; hänen oli vaikea tämän naisen ja näiden miesten edessä puhua ulkopuolelta hampaitaan, tarjoten kahdeksankymmenvuotiaan huulin isänmaalleen juudassuudelman, ja siksi hän epäröi.
"On jo kaksi vuotta siitä", sanoi hän, "kun toisten panttivankien mukana lähdin täältä Tanskaan; toista on nähdä jokin asia etäältä, toista läheltä. Kristian kuningas on lempeä ja armollinen herra, hän sanoo olevansa Ruotsin laillinen kuningas, ja tästä laillisesta oikeudestaan ei hän aio luopua koskaan, ja varmaa ja totta on, että Ruotsi hänen valtikkansa alla kulkisi kunniakasta ja onnellista aikaa kohden!" Kristina tuijotti häneen, aivan kuin ei tahtoisi uskoa omia korviaan.
"Ja te, elektus, sanotte tämän!"
"Mihin vie vastarinta muuhun kuin maan perinpohjaiseen köyhtymiseen? Kuka teille tulee apuun? Hansakaupungit, Puolan kuningas, Venäjän suuriruhtinas, kenties Saksan keisarikin ovat valmiit ojentamaan Tanskan kuninkaalle auttavan käden kurittamaan hänen kapinallisia alamaisiaan. Paavi antaa pannajulistuksen toisensa jälkeen, ja, mikä merkitsee kaikista enimmän, maan omat lapset, tarkoitan nyt suurmiehiä, ovat suurimmaksi osaksi yksimieliset, että valtikka on jätettävä Kristian kuninkaalle. Mitä vastarinta sitten enää auttaa? Se ärsyttää vain kuninkaan mieltä, pitkittää sekasortoa ja tekee kurjuuden suuremmaksi kuin se jo on."
Monet läsnäolijoista myönsivät hiljaisuudessa, että hän oli oikeassa, mutta he vaikenivat.
Kristinan mielessä oli hämmästys väistynyt vihastuksen ja inhon tieltä; suuttumuksen puna paloi hänen poskillaan, kun hän sanoi: "En ikinä uskonut, että teistä voisi tulla maankavaltaja!"
Näin sanoen hän käänsi kuninkaan puhemiehille selkänsä ja laitatti pois koko lähetystön.
Hemming Gadd lähti kaupungin raastupaan, joka oli ihmisiä täpötäytenään.
"Vapautta elämään ja toimintaan, rauhaa vihollisiin nähden, unhotusta ja sovitusta, kas, siinä mitä minulla on teille tarjottavaa!" huudahti hän heille. "Oletteko Tanskan kuninkaan mies?"
"Ilvehdittekö kanssamme?"
"Ettekö tule viemään meitä sotaan tanskalaisia vastaan?" kysyi muuan työmies, joka ovelta oli nähnyt rotevan, tarmokkaan vanhuksen.
"Pikemmin kuulostaa hän aikovan taivuttaa niskamme tanskalaisen ikeen alle", huusi muuan taalalainen.
"Sellainen ei ole hänen tapaistaan."
"Hän, tanskalaisten tulisin vihamies!"
"Niin, niin, minä tappelin hänen johdollaan Itä-Göötanmaalla."
"Olisittepas kuulleet, kun hän puhui Lyypekissä!"
"Minun isäukkoni oli mukana Kalmarissa, kun Hannu kuningas hirtätti joka toisen porvarin, mutta silloin tuli piispa, ja koko tanskalaisjoukkue lähti tiehensä, ja niin puhui hän talonpojille, kuinka heidän oli taisteltava viimeiseen mieheen, ja hän sanoi sumeilematta antavansa henkensä Ruotsin puolesta, ja niin hurrattiin oikein hartiavoimin urhoolliselle piispalle."
"Hurratkaamme hänelle!"
Ja he hurrasivat minkä jaksoivat, ja turhaan koetti hän saada suunvuoroa; hänen täytyi kuulla loppumattomiin omia urotöitään; ne pistivät kuin terävät okaat hänen sydämeensä, mutta peräytyä hän ei tahtonut.
Hän odotti, kunnes myrsky oli ehtinyt hieman laantua ja huusi sitten:"Tahdotteko kuulla minua?"
"Kyllä, kyllä!" huudettiin kaikilta tahoilta.
"Tahdotteko saada loppuun tämän ainaisen sodan?"
"Tahdomme kyllä!"
"Eikö jokainen tahtoisi rauhassa ja levossa palata ammattiinsa?" kysyi piispa.
"Kyllä, kyllä!"
"Suolaa olisi aina saatava."
"Niin olisi."
"Kankaita halvemmalla."
"Paljon halvemmalla!"
"Rikkaat eivät saisi sortaa köyhiä."
"Sama oikeus kaikille!" huusi muuan.
"Sitä ei hän voi!" tokaisi toinen.
"Kenties, jos tahdotte taipua erääseen ehtoon."
"Mihin, mihin?"
"Vähät herättää, vaikka sen sanonkin, olette sellaisia härkäpäitä, ettette koskaan tule järkiinne."
"Ehto, ehto!"
"Olen sanonut teille, mitä etuja se tuottaa."
"Me suostumme siihen!"
"Niin, niin!"
"Mikä ehto on?"
"Sopimus vihollisen kanssa!"
Ensin haudan hiljaisuus, sitten syntyi ökä ja metakka, aivan kuin hornan henget olisivat päässeet valloilleen, Esbjörnin palvelija, Pietari Perjantai, sai käsiinsä jyrkeän rautakangen ja kimmahutti sen sellaisella vauhdilla Hemming Gaddia kohden, että tämä oli vähällä saada surmaniskun.
"Hän on kavaltaja!"
"Heittäkäämme hänet yli muurin!"
Porvareilla oli täysi työ pelastaessaan vanhaa miestä kansan raivolta, mutta niin vähän hän pelkäsi, että tahtoi mennä ulos väkijoukkoon. Heidän vastarintansa huvitti häntä, ja hän tahtoi nähdä, eikö lopulta saisi heitä taipumaan.
Mutta porvarien ynseys oli yhtä suuri, vaikkei yhtä äänekäs. He sanoivat hänelle suoraan, ettei sovinnonhieronnasta voinut koitua mitään; he olivat vakuutetut, ettei Kristian kuningas voinut vallata kaupunkia rynnäköllä, ja avata portteja eivät he aikoneet koskaan.
Hän pyysi heitä heti ajattelemaan asiaa, heidän ei tarvinnut heti tehdä päätöstään.
Hän sai yösijan muutaman suurporvarin luona ja hänelle ja hänen ystävilleen terotti hän yön kuluessa etuja, mitkä oli yhtymisestä Tanskan kanssa. Tanskalaisesta hallituksesta tulisivat herrat enimmän kärsimään, siitä saatiin olla varmat, sillä Kristian kuningas ei voi sietää, että hänen alamaisensa kantavat päätään korkeammalla häntä itseään.
Mutta kun porvarit aamupuoleen palasivat koteihinsa, tuumivat he keskenään: "Vanha Hemming on kyllä oikeassa. Antaa kuninkaan tulla ja herrojen saada hänestä kyllikseen; eihän hänen sitten tarvitse talossa vanheta."
Mathias piispa ei hänkään puolestaan ollut toimetonna. Kaikki kaupungissa oleskelevat korkeat herrat ja aatelismiehet oli hän koonnut ympärilleen, monet heistä olivat salaisuudessa suopeita hänen asialleen, mutta vastahakoisimmatkin olivat uteliaita kuulemaan mitä hänellä oli sanottavaa.
"Tuumikaahan oikein asiaa", sanoi hän, "ja silloin näette, ettei tässä menetä mitään, vaan voittaa kaiken. Tästedes ette tule ainoastaan nimellisesti olemaan 'valtakunnan herroja', vaan myös asiallisesti! Kristian kuninkaalla ei ole aikaa eikä halua huolehtia maan hallinnosta; se jää teidän asiaksenne, jalot herrat!"
Ja jalot herrat katsoivat myhäillen toisiinsa. Sitähän he juuri tahtoivat.
"Sentähden ei hän ainoastaan aio vahvistaa kaikkia niitä erivapauksia, jotka teillä jo on, vaan myöntää uusiakin! Pyytäkää, hyvät herrat, mitä tahdotte, ja jos on kuninkaan vallassa, niin hän heti suostuu siihen."
"Mutta hänellä on julma mieli sanotaan."
"Jos niin on, sitä vähemmän on syytä panna hänen kärsivällisyyttään koetteelle; kuinka kauan luulette tämän tilan voivan jatkua, jalot herrat?"
"Mutta Kristina rouva…"
"Hän on sangen ponteva ja sitkeä, mutta ymmärtää vähät maan parhaasta."
"Hän ei suostu koskaan!"
"Hänen täytyy!"
"Porvarit ja kauppamiehet tottelevat häntä."
"Luulenpa, että Hemming Gadd tekee tyhjäksi hänen vaikutuksensa heihin."
"Mutta jos linnanrouva kieltäytyy?"
"Valitsisitte joukostanne muutamia, jotka esittäisivät hänelle välttämättömyyden antaa myöten…"
Herrat neuvottelivat keskenään, mutta kukaan ei ollut oikein halukas ottamaan tehtävää suorittaakseen. Läsnäoleva herra Erik Juhananpoika (Vaasa), panttivankina Tanskaan viedyn Kustaa Erikinpojan isä, sai vihdoin sanoiksi:
"Kristina rouvan lähimpänä sukulaisena kuuluu minulle puhuminen tästä asiasta; teen sen ja toivon voivani tuoda teille onnellisen vastauksen."
Kaikki kiittivät Erik herraa; oli kuin hän olisi nostanut raskaan kuorman heidän hartioiltaan.
Mutta Mathias piispa tuumi mielessään päässeensä arkkipiispanvirkaa melkoista lähemmäksi; kuningas tuskin voi olla antamatta sitä hänelle sen loistavan menestyksen jälkeen, mikä kaikesta päättäen lähetystöllä tulisi olemaan.
* * * * *
Kristina parka; kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut! Hän näki, mihin jouduttaisiin, mutta kuitenkin hylkäsi hän inholla antautumisajatuksen. Oliko hänen, kaikkien niiden lupausten jälkeen, joita oli antanut rakastetulle herralleen, annettava myöten, ojennettava kätensä valtakunnan viholliselle? Ja oliko hänen petettävä kansa, joka taisteli ja kesti kaiken? Ah, kuinka hän ajatteli huolissaan, mutta mitään enkeliä ei tullut taivaasta häntä pelastamaan, hän ei löytänyt mitään keinoa. Hänen sydämessään oli yö, yö hänen ympärillään, mistä oli ensi valon säde tuleva?
Silloin sanottiin hänelle, että Cecilia rouva, hänen rakas sisarensa, ja tämän herra, Erik Juhananpoika, olivat tulleet häntä tapaamaan.
Nämä molemmat olivat Kristinan parhaita ystäviä, ja hän riensi heitä vastaan toivoen saavansa lohdutusta ja apua.
Cecilia rouva oli aina poikansa poisviennistä ollut vaipuneena syvään suruun; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei enää koskaan saisi nähdä Kustaa poikaansa. Mutta tänään hämmästytti Kristinaa hänen ulkonäkönsä; näytti kuin hänessä olisi herännyt uusia elämän toiveita.
"Rakkahin Kristina!" sanoi hän ja syleili häntä. "Sinä voit antaa minulle elämän tai kuoleman!"
"Minä?" kysyi tämä kummissaan.
"Cecilia päästää tunteensa juoksemaan järjen edelle", puuttui hänen herransa puheeseen.
Kristina katsoi kysyvästi molempiin.
Nyt tuntui Erik herrankin vaikealta tuoda ilmoille asiaansa.
Cecilia näki sen ja sai sanoiksi:
"Kuningas tahtoo antaa takaisin Kustaani", sanoi hän, "se riippuu nyt vain sinusta."
"Minusta!"
"Rakkahin sukulaiseni!" puuttui Erik herra puheeseen. "Minulla on tuotavana teille surullinen uutinen."
"Se että petollisuus yhä levenee."
"Älkää sanoko sitä siksi. Se on pelkkää huolehtimista teidän ja maan hyvästä."
"Pyydän teitä, sukulaiseni, älkää ottako minua lukuun."
"Te olette ainoa, joka enää seisoo vastaan."
"Ovatko kaikki myöntyneet?"
"Kaikki poikkeuksetta taipuvat sovintoon."
"Tekin?"
Erik herra pääsi vahtaamasta. Tukholman pormestari ja raati pyrki kiireimmiten jalon rouva Kristina Gyllenstjernan puheille.
"Menkää", sanoi ritari, "me odotamme täällä."
"He puhuvat kyllä teidänkin puolestanne", vastasi Kristina jäätävän tyynesti ja poistui huoneesta.
Niin he tekivätkin. Liikuttavin sanoin esittivät he hänelle antautumisen välttämättömyyden; niin kovina aikoina ei ollut mitään muuta keinoa. Kaikki kaupungin varat olivat lopussa, nälkäkuolema olisi jatkuvan piirityksen varma seuraus.
Lohdutellen lisäsivät he, että oli Sten Sture vanhempikin taipunut pakkosopimukseen; vasta sen jälkeen saattoi hän oikein lujittaa valtansa, kun herrat olivat päässeet käsittämään, mihin tanskalainen hallitus ajanoloon vei.
Kristina rouva olisi voinut osoittaa heille heidän omien sanojensa ristiriidan, mutta se ei nyt enää maksanut vaivaa; sentähden vaikeni hän yhä ja kuunteli ainoastaan tarkkaavaisesti heidän esitystään. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän:
"Annan kahden tunnin kuluttua vastaukseni."
Hän seisoi liikahtamatta, kunnes lähetystö oli mennyt, ja lähetystön jäsenet tunsivatkin, että he jättivät Kristinan eikä tämä heitä.
Kun hän palasi sukulaistensa luo, näkivät nämä hänen kasvoistaan mitä ulkona oli tapahtunut.
"Olethan sairas, Kristina!" huudahti Cecilia rouva.
"Sanoisit pikemmin kuollut!"
"Kärsitkö suuresti?"
"Voivatko kuolleet kärsiä? Kaikki tuntuu minussa kuolleelta!"
Cecilia tahtoi sulkea hänet syliinsä.
"Älä koske minua, se lisää vain tuskaa", sanoi hän. "Puhukaamme siitä, mitä on tehtävä."
Erik herra sanoi, että Kristinan oli linnan päällikköjen ja kaupungin maistraatin kera lähetettävä kirje, jossa tunnustaisivat Kristianin kuninkaaksi ja luovuttaisivat Tukholman linnan hänelle eliniäkseen ja sen jälkeen neuvostolle. Tämä avoin kirje olisi muutamain siihen valittujen mukana toimitettava kuninkaalle, ja lähetystön oli kuninkaan lähettiläiden kanssa mentävä laivastoon niin pian kuin mahdollista.
Kristina otti vastaan määräykset ja toimi sokeasti niiden mukaan.
Hänen sielunsa oli menettänyt kaiken harrastuksensa, nyt teki hän ainoastaan mitä muut tahtoivat.
Kirje kirjoitettiin, mutta kun tanskalaiset ja ruotsalaiset lähettiläät lähtivät kaupungista, silloin vallitsi haudan hiljaisuus töllisteleväin joukkojen keskuudessa; oli kuin uteliaisuuden esineenä olisi läheiset hautajaiset, ja Ruotsin vapautta he menivät hautaamaan.
Kristian kuningas oli yhtä hämmästynyt kuin iloinen; vanha HemmingGadd oli sentään merkillinen mies; häntä saattoi käyttää.
Jo seuraavana päivänä, syyskuun 5 päivänä 1520, allekirjoitettiin sopimus Kristian kuninkaan ja Tukholman kaupungin ynnä Kristina rouvan välillä.
Sanoin ja kättä lyöden, kirjein ja sinetein, valoin ja sitoumuksin tehtiin nyt sovinto ja rauha. Kuningas lupasi täyden unhotuksen kaikkiin menneihin nähden ja sitoutui kirjallisesti antamaan anteeksi kaikille niille, jotka olivat taistelleet Kristian I:ä, Hannu kuningasta ja häntä itseään vastaan. Samoin oli kaikki vangit päästettävä vapaiksi ja Kristina rouvalle luvattiin suuria läänityksiä.
Seuraavana aamuna, syyskuun 7 päivänä, tahtoi kuningas saapua kaupunkiin, jolloin Kristina rouvan yhdessä pormestarin, raadin ja väestön kera oli otettava hänet vastaan ja luovutettava hänelle linna ja kaupunki.
Määrätyllä hetkellä hän saapuikin; nyt oli kuninkaan mielessä pelkkää päiväpaistetta, ja suurilla juhlallisuuksilla hänet otettiin vastaan. Linnaan saavuttua teki hän lyhyen vierailun Kristina rouvan luo ja tämä luovutti omin käsin hänelle linnan avaimet. Hän hymyili kohteliaasti linnanrouvalle ottaessaan ne, mutta tämän marmorikasvoissa ei liikahtanut ainoakaan lihas, ja siitä saattoi kuningas päättää hänen sydämensäkin ajatukset.
Kaupungin raatimiesten joukossa oli muuan nimeltään Gorius Holsti; tämän luona oli kuningas asunut nuorena Tukholmassa vieraillessaan ja usein oleskellessaan linnasta poissa isäänsä peläten. Gorius Holsti oli nyt kaikessa alamaisuudessa ilmoittanut pitäneensä huolen juhla-ateriasta siihen tapaan kuinprinssiKristian muinen tahtoi, ja hän anoi, että kuningas tahtoisi pitää sen hyvänään.
Tämä suostui heti; nyt ei hänen tarvinnut kutsua pöytäänsä muita kuin ketkä häntä miellyttivät, ja niiden joukkoon eivät ylhäiset ruotsalaiset herrat kuuluneet.
Ovela Gorius Holsti oli kuninkaan lähimpänä pöytänaapurina; häntä nipisti hän korvasta ja lupasi tehdä hänestä kaupungin pormestarin. Kun kuningas tyhjensi ensimäisen lasinsa, julisti torvien toitotus palaavaa rauhaa koko kaupungille, mutta ruotsalaiset herrat olivat aika ihmeissään, kun heidät melkein järjestään oli jätetty juhlasta pois.
Seuraavana päivänä toi Tukholman porvaristo kuninkaalle kirjallisen uskollisuudenlupauksensa.
Kuningas asui yhä edelleen raatimiehen luona. Hän arveli ehtivänsä kyllä muuttaa linnaan vielä sittenkin, kun hänet oli kruunattu, ja ensin aikoi hän pikimiten käydä Kööpenhaminassa.
Leiristä tuotiin sana, että Vesteråsin vanha linnanpäällikkö anoi hartaasti armoa.
"Sen saa hän ansionsa mukaan, huomenna jo", vastasi kuningas hymyillen.
Ja niin pystytettiin hänen käskystään hirsipuu Suurtorille, ja vanha mies, joka oli sattunut joutumaan kuninkaan vangiksi, vietiin sinne ja paloiteltiin neljään osaan, jotka ripustettiin teiliin.
"Hän varmaankin on pahoin rikkonut", kuiski kansa keskenään.
Mutta korkeat herrat arvelivat, että pitkällinen vastarinta oli syynä kuninkaan ärtyneeseen mielentilaan, ja he sopivat, että oli kaikin noudatettava hänen toivomuksiaan.
"He aikovat pitää minua narrinaan", ärisi kuningas, "mutta ennen pitkää opetan heille muuta."
Herra Kustaa Trolle ja Didrik maisteri olivat hänen ainoat uskottunsa; heidän kanssaan oli hänellä pitkiä salaisia neuvotteluja. Mielellään kuuli hän heidän ehdotuksiaan, mutta mihinkään päätökseen ei hän päässyt. "Siihen on kyllä aikaa, kunhan palaan Tanskasta", sanoi hän. "Hän neuvottelee Sigbrit rouvan kanssa", kuiskasi maisteri Kustaa herralle.
"Ymmärtääkö naisväki moista?"
"Hän ymmärtää mitä vaan!"
Arkkipiispan toivomuksesta täytettiin muutamia avoimia virkoja, ja Mathias piispa sai tehtäväkseen mennä sisämaahan toimittamaan rahvasta saapuville siksi kuin kuningas tuli takaisin.
Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa; mutta ne tärkeät palvelukset, jotka hän arveli jo tehneensä, oikeuttivat hänet vastaavaan palkintoon, ja tätä ei hän voinut olla ennen lähtöään sanomatta kuninkaalle.
"Ettekö luule minun sitä ajatelleen", vastasi kuningas nauraen. "Katsokaa vain, että olette täällä Tukholmassa, kun tulen takaisin, ja minä lupaan, että palkka nousee yli rohkeimpainkin toiveidenne, niin suuret kuin ansionne ovatkin!"
"Uskallanko kysyä…"
"Ei, piispa, salaisuuttani ette saa tietää ennen aikojaan!"
Niin täytyi Mathias piispan lähteä aprikoiden mielessään, mitä läänityksiä vaatisi, jos kuningas antaisi vapauden valita.
Sen jälkeen kutsuttiin puheille Hemming Gadd.
Kristian kuningas vihasi tätä miestä, mutta hän ihaili häntä myös. Hemmingin ansio oli, että Tukholma nyt oli hänen vallassaan, ja sitä suurta tehoa, joka hänen kaunopuheisuudellaan oli ruotsalaisiin, tahtoi kuningas edelleenkin käyttää.
Hemming Gadd astui kuninkaan huoneeseen tyynenä, tutkimatonna kuten tavallisesti.
"Olette tehnyt minulle palveluksen", sanoi kuningas. Kumarrus oli hänen vastauksensa. "Mitä tahdotte palkaksi?"
"Olen jo saanut sen."
"En ole antanut teille mitään!"
"Muut ovat antaneet."
"Ketkä muut?"
"Ruotsalaiset herrat."
"Millainen palkka se on?"
"Pelko, jonka näen heidän kasvoillaan."
"Mitä he pelkäävät?"
"Luultavasti Vesteråsin päällikön kohtaloa."
Kuningas hätkähti. Tiesikö sitten tämä mies, mitä hän ei ollut uskonut kenellekään?
"Hän sai mitä oli teoillaan ansainnut."
"Niin, hänellä oli ruotsalainen mieli!"
"Ja siksi arvelette…"
"Arvelen, että jos sellaista saattoi tapahtua tuoreessa puussa, mitä silloin tapahtuukaan kuivassa."
"Ettekö pelkää mitään omasta puolestanne?"
"Olen liian vanha pelkäämään."
"Olette aina ollut Tanskan vihollinen?"
"Niin olen!"
"Olette kenties vieläkin?"
"Enkö palvele teidän armoanne?"
"Mutta ette rakkaudesta!"
"Hm."
"Voisitte yhtä hyvin kääntää aseenne minua vastaan!" huudahti kuningas.
"Sitä en kiellä!"
Kristian meni häntä vastaan ankarin uhkaavin katsein. "Varokaa itseänne!" tiuskaisi hän.
Mutta nyt leimahti Hemminginkin mieli; kuulustelu ei häntä miellyttänyt, ja sentähden kohtasi hän kuninkaan uhkaavan katseen ja vastasi samaan sävyyn: "Kuolemaa en pelkää, mitä minulla silloin on pelättävää, herra kuningas?"
"Minun vihani!"
"Teidän isänne ei voinut minua vahingoittaa, luullakseni ette voi tekään!"
"Heitätän teidät vankeuteen."
"Siten menetätte palvelijan, josta voi olla teille hyötyä!"
"Mutta sitten…"
"Sitten murskataan työkalu, jota ei enää tarvita."
"Juuri niin!"
"Siihen olen valmis!"
"Teidän on matkustettava Suomeen!" Kumarrus.
"Kukistamaan kapinallisia."
"Mikäli suinkin voin!"
"Mutta minä lähetän urkkijoita jälkeenne."
"Kuten teidän armonne näkee hyväksi!"
"Ylipäällikkyys on teidän, mutta minun luottamusmieheni pitävät huolen rikollisten rankaisemisesta."
"Siihen olen tyytyväinen."
"Milloin tahdotte lähteä."
"Heti!"
"Ettekö tahdo sanoa kenellekään jäähyväisiä?"
"En!"
"Ette Kristina Gyllenstjernallekaan?"
"Me molemmat mieluimmin vältämme toisiamme!"
"Miksi niin?"
"Hän on sanonut minua kavaltajaksi!"
"Ja se haavoitti!"
"Totuus usein tekee niin!"
"Aikanaan kyllä kostan puolestanne!"
Hemming jupisi jotakin vastaan ja kysyi sitten, milloin matkalle on lähdettävä.
"Huomenna!" kuului vastaus.
Mutta kuningas ei sittenkään antanut hänelle lähtömerkkiä; hän näytti tuumiskelevan jotakin. Hemming seisoi odottaen.
"Aiotteko Suomesta mennä Tanskaan?"
"Jollen jää Suomeen."
"Mistä syystä?"
"Minulle on ennustettu niin!"
"Uskotteko moista?" kysyi kuningas levottomuudella, joka osoitti, että asia persoonallisesti koski häneen.
"Uskon, teidän armonne."
"Minulle on myös ennustettu."
"Niin tehdään kaikille suurille miehille."
"Minut muka karkoitetaan valtakunnastani!"
"Sitä ette usko!"
"Se on keksitty vain ilkeydestä."
"Aivan varmaan, teidän armonne!" Vihdoin sai Hemming mennä. Ja kun laiva oli miehitetty ja valmis, nousi hän siihen ja lähti purjehtimaan.
12.
Suomeen ei vielä ollut saapunut sanomaa hallituksen vaihdoksestaRuotsissa, kun Hemming Gadd tanskalaisten joukkojen kera laski maihinTurkuun.
Täällä ei oltu lainkaan valmistuttu vastarintaan, ja helppo oli sentähden valloittaa kaupunki ja vangita linnanpäällikkö ynnä vanha, kunnon Arvi Kurki.
Niilo von Mehlen oli Kristian kuninkaan uskottu palvelija, hän oli laivojen päällikkö ja hänen oli valvottava herransa käskyjen toteuttamista.
Kaupungin valtaamisen jälkeen riensi Hemming kohtaamaan vanhaa piispaa.
Hänet otettiin kylmästi vastaan.
"Tätä olin odottanutkin", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun nyt selittää syyt tekoihini."
Arvi Kurki nyökkäsi myöntävästi.
Nyt selitti Hemming, miten epätoivoinen asema oli. Hän ei ollut nähnyt mitään pelastusta, parempi silloin ajoissa alistua.