"Unhotatte erään tärkeän asian!" sanoi Arvi piispa.
"No?"
"Meidän ihmisten on taisteltava viimeiseen saakka ja luotettavaHerraan."
"Ihmetöiden aika on mennyt."
"Apu siis näyttää teistä ihmeeltä?"
"Niin kyllä!"
"Sitten tapahtuu ihme parhaillaan."
"Selittäkää!"
"Muistatteko nuorta Kustaa Erikinpoikaa, joka teidän kerallanne vietiin Tanskaan?"
"Lahjakas nuorukainen, istuu nyt Kallon linnassa."
"Hän on paennut sieltä!"
"Reippaasti tehty!"
"Lyypekissä on hän kääntynyt viranomaisten puoleen, jotka ovat ottaneet hänet hoiviinsa."
"Onko se mahdollista!"
"Luultavasti on hän nyt Ruotsissa!"
"Miksei hän tullut ennemmin!"
"Miksi taivutitte Tukholman antautumaan?"
"Mitäpä poikasesta on toivoa!"
"Oliko Sten Sture vanhempi?"
"Oi isänmaani!" huudahti Hemming ja pani kätensä ristiin päänsä ylitse. "Jos sinulle vielä olisi pelastus, antaisin siitä ikuisen autuutenikin!"
"Minusta näytätte sen jo menettäneen."
"Ei, jos isänmaani voidaan pelastaa. Kadotus on juuri siinä, kun tietää sen olevan vihollisen kädessä."
"Käänny takaisin, Hemming Gadd!"
"Kautta elävän Jumalan tekisin sen, jos sillä voisin hyödyttää Suomea, synnyinmaatani. Nyt luulen tekeväni enimmän hyötyä, kun pidän huolta siitä, että mieshukka on niin pieni kuin mahdollista."
"Voitteko tehdä sen?"
"Tahdon ainakin koettaa!"
"Sitten emme eroa vihamiehinä", sanoi vanha piispa ojentaen hänelle kätensä.
Tanskalainen päällikkö sanoi kuninkaansa tahdon olevan, että Hemming tohtori kulkisi edellä sotaväen kera; hän tulisi jälestä pienemmän parven keralla ja olisi avullinen, jos niin tarvittiin. Ehdotukseen suostuttiin ilolla; Hemming tahtoi mieluummin olla omana herranaan.
Turusta kävi kulku Raumalle ja Ulvilaan; talonpoikia oli monin paikoin kerääntynyt vastatenään, mutta heidät kukistettiin urhean, mutta turhan ottelun jälkeen. Se oli pikemmin murhaa kuin taistelua.
Vasta Hämeenlinnassa kohdattiin vakavaa vastarintaa. Urhoollinen Åke Yrjänänpoika oli koonnut melkoisen joukon, mutta se oli huonosti asestettu ja pakotettiin urhean vastarinnan jälkeen lähtemään pakosalle. Hemming Gadd tahtoi estää takaa-ajon, mutta samassa saapui von Mehlen jälestä täyttä laukkaa, ja nyt hakattiin maahan kaikki, ketkä yhytettiin.
Se, että Hemming Gadd kulki tanskalaisten etunenässä, ei suomalaisissa herättänyt ainoastaan kummastusta, vaan suurta epävarmuuttakin. He eivät voineet käsittää, että hän oli tullut vihollisena; sentähden syntyi erimielisyyttä kansan kesken, ja vastarinta melkoisesti heikontui.
Tanskalaiset osasivat taitavasti käyttää sitä hyödykseen; vaikkei hän ollutkaan ottanut osaa taisteluun, oli hän kaikessa tapauksessa ollut kilpenä, ja monta kertaa oli tässä sodassa hänen nimeään käytetty sotahuutona.
Niin lähestyttiin Viipuria lähestymistään.
Kappaleen matkan päässä sieltä oli kokoontunut melkoinen sotavoima, tahdottiin estää heidät pääsemästä pitemmälle.
"Vihollinen on vastassamme!" sanoi Mehlen.
Hemming Gadd antoi merkin hyökkäykseen, torvet räikkyivät. Hänen ryntäyksessään oli jotakin hurjaa, mieletöntä. Kammottu hän oli, mutta tahtoi vielä kammotummaksi tulla; tämä oli nyt hänen ainoa maalinsa.
Tönne Erikinpoika oli urhea soturi, mutta hän ei ollut mikään tottunut johtaja; hän ei ymmärtänyt väijyntää eikä äkkiylläköitä, tuskin asettaa riittävää etuvartiotakaan. Hänen pieni sotavoimansa miehitti maantien metsän suojassa.
Mutta von Mehlen, joka heti älysi päättömäksi tehdä äkkirynnäkköä ilman edelläkäypää vakoilua, jakoi heti pienen ratsumiesparvensa. Muutamat vangit saivat lupauksen, että heidät jätetään henkiin sillä ehdolla, että näyttävät tien metsän lävitse.
Tavattiin ainoastaan muutamia harvoja ulkovartiostoja ja surmattiin; von Mehlen onnistui äkkiylläkössään, ja suomalaiset, jotka ensi tunteina olivat seisseet väistymättä hiuskarvan vertaa, joutuivat aivan päättömiksi takaapäin tehdyn odottamattoman hyökkäyksen tähden. Tämä ei ollut enää taistelua, vaan säälimätöntä, mieletöntä murhaamista.
Kuolinkorahdukset, haavoitettujen valitus, voittajain hurjat riemuhuudot ja aseiden kalske muodostivat yhdessä kamalan soiton. Hemming Gaddin korva ei koskaan ennen ollut siihen kiintynyt, nyt se teki niin. Hän näki kuinka urhea Tönne Erikinpoika kääntyi uutta vihollista vastaan, ja omasta turvallisuudestaan välittämättä syöksyi hän sokeasti vihollisten riveihin; nämä sulkeutuivat hänen ympärilleen, ja hurraahuudoin kohosi kymmenkunnan miekkaa antamaan hänelle surmaniskun.
Mutta tämä oli enemmän kuin Hemming saattoi sietää; unhottaen aikeensa, unhottaen asemansa missä oli, kannusti hän ratsuaan murtautuakseen läpi rivien.
Hänet nähdessään väistyivät tanskalaiset tieltä, mutta he saivat pian kokea, että hän tuli heidän vihollisenaan.
"Kurjat tanskalaiskoirat!" huusi hän. "Onko se laitaa, että kymmenen taistelee yhtä vastaan! Mutta kyllä minä näytän teille, mitä kaksi suomalaista voi!"
Hän torjui iskut, jotka suunnattiin Tönne Erikinpojan päähän, hän taisteli vimmatusti niitä vastaan, joiden johtajana oli äsken ollut, ja molemmat urhot seisoivat kokonaisen ruumiskasan keskellä.
"Ottakaa hänet kiinni, mutta säästäkää hänen henkensä", huusi von Mehlen. "Petturi on saava rangaistuksensa; olen ollut varma, että näin kävisi."
Toinen olisi kenties ollut tulos, jos Hemming Gadd olisi jo alusta ottanut suomalaisten asian omakseen. Nyt oli useimmat heistä hakattu maahan, toiset olivat paenneet, ainoastaan pieni miesparvi oli jälellä rakkaan johtajan ympärillä.
Hyvin tähdätty isku käsivarteen sai Hemming Gaddin pudottamaan miekkansa; nauraen antautui hän ilman vastarintaa vangiksi.
Tönne Erikinpoika sai laukauksen sääreensä, joka samalla kertaa kaatoi hevosen maahan, ja samalla oli myös taistelu lopussa.
Molemmat vangit kytkettiin kahleihin; vielä eivät he olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään.
Nyt jäivät he kahden, von Mehlenin ja hänen upseeriensa neuvotellessa keskenään.
Silloin kääntyi Tönne Erikinpoika vankitoveriinsa. "Tahtoisin kiittää sinua", sanoi hän, "mutta pelkään, että pitäisit sitä pilkkana."
"Kiittää minua, mistä?"
"Hengestäni!"
"Sitä et saane pitää!"
"Olet minun tähteni menettänyt omasikin."
"Siinä tapahtuu minulle vain oikein." Mutta heidän huomiotaan vaadittiin nyt toisaalle. Tanskalaiset eivät olleet vielä linnoituksen herroina, ja se oli voitettava.
"Voivatko he linnassa puolustautua?" kysyi Hemming.
"Eivät!"
Von Mehlen meni Tönne Erikinpojan luo. "Piiritystä välttääksemme lupaamme, että saatte pitää henkenne. Jollette suostu, ammutaan teidät heti."
"Vaatikaa varmat takeet!" huusi Hemming. "En anna mitään muuta kuin sanani, ja se näyttää minusta enemmän arvoiselta kuin teidän", vastasi herra von Mehlen jokseenkin pisteliäästi.
"Siihen olenkin tyytyväinen", keskeytti Tönne Erikinpoika. "Linnoitus tullaan teille avaamaan."
Oli kaunista nähdä, kuinka miehekkäästi hän kantoi raskaan kohtalonsa. Hänen viittauksestaan avattiin linnanportit.
Kaksi kalpeaa naista seisoi sisäpuolella. Nuorempi heistä päästi huudahduksen nähdessään haavoitetun herransa, jota kaksi sotamiestä kannatti, mutta jonka surullinen muoto osoitti katkerampaa tuskaa kuin haava sai aikaan.
Gunilla rouva katsoi kummissaan Hemming Gaddiin. Vihollisten päällikkö vankina? Mutta vielä merkillisempää oli, että kahleet näyttivät olevan hänen ylpeytensä, että hän kantoi niitä ilolla.
Kun von Mehlen oli saanut selville, että linnan koko puolustusjoukkoon kuului ainoastaan kolmekymmentä miestä, silloin hän melkein katui lempeyttään.
Niin Tönne Erikinpoika kuin tohtori Hemmingkin saivat pitää vapautensa siinä määrin, että he saattoivat liikuskella linnassa ympärinsä, kuitenkin aina vartioituna. Herra von Mehlen sanoi heti kirjoittaneensa kuninkaalle kuullakseen hänen tahtonsa heidän tuomioonsa nähden. Joka päivä aprikoivat äiti ja tytär keskenään, millainenkohan tuomio oli tuleva. Oli aivan kuin raskas ukkospilvi heidän yllänsä; oliko salama iskevä häneen, jota he molemmat pitivät niin rakkaana? Nuori vaimo painautui huolekkaalla pelolla herraansa vasten, ja tämä, joka alistui kohtaloonsa, koetti häntä tyynnyttää ja lohduttaa.
Kukapa ei toivoisi ja uskoisi viimeiseen saakka!
Kun päivä kului toisensa jälkeen, silloin tuntui heistä niin luonnolliselta, että armahdus oli tuleva. Mitä oli Viipurin linnanisäntä tehnyt muuta kuin velvollisuutensa, eikä suinkaan häntä siitä voitu rangaista!
Pahempi oli Hemmingin laita, hän oli tehnyt ilmeisen kavalluksen; mikä kohtalo häntä odotti?
Hän käveli ympäri äänetönnä ja mietteissään, mutta oli ilmeisesti lempeämpi entistään.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun vihollinen valtasi Viipurin, ja vielä ei ollut saapunut vastaus kuninkaalta, mutta sitä odotettiin pelolla ja vavistuksella.
Tönne Erikinpoika oli sanonut Hemming tohtorille, ettei hänellä ollut vähintäkään armon toivoa. Häntä suretti tosin erota vaimostaan ja lapsistaan, mutta hän oli valmis siihen, ja enimmän oli hän levoton jälkeen jää väin tähden; he olivat tähän asti eläneet toiveissaan, mutta jos nyt tuli isku yhtäkkiä…
Voimakkaan miehen täytyi keskeyttää, niin liikutetuksi tuli hänen mielensä ajatellessaan vaimoaan ja lapsiaan.
Von Mehlen ei oleskellut paljoa Viipurissa, mutta hän palasi jokseenkin usein. Varhain eräänä aamuna sanottiin, että yöllä oli saapunut muuan pikalähetti, ja muutamia tunteja sen jälkeen oli päällikkö palannut.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta kaikki tiesivät, että nyt oli tuomio lankeava.
Luodinhaava oli niin paljon parannut, että Tönne Erikinpoika saattoi ruokasalissa nauttia suuruksensa muun perheen seurassa. Raskain mielin oli jokainen tullut sinne tänään, ja ateria oli juuri alettu; silloin ilmoitettiin päällikkö von Mehlen.
Hän astui heti sen jälkeen sisään.
"Pelkään, että häiritsen", sanoi hän hieman hämillään.
"Sitä ette tee, jos tahdotte ottaa osaa ateriaamme", sanoi Gunilla rouva rakastettavalla kohteliaisuudella. "Se todistaisi myös, että tuotte hyviä sanomia."
"Sitä vähemmän on syytä suostua tarjoukseenne."
Kaikki hypähtivät pystyyn, paitsi Hemming Gadd. Hän istui paikoillaan nakerrellen kananpojan luuta, mutta antaakseen ystävilleen aikaa toipua, sanoi hän hilpeästi von Mehlenille:
"Tuotteko joitakin hyviä terveisiä rakkailta ystäviltä? Oletteko tavannut vanhaa Arvi Kurkea?"
"En!" vastasi von Mehlen hymyillen.
"Ettekö Åke Yrjänänpoikaa, jonka joukon Hämeenlinnan luona löimme maahan?"
"En häntäkään."
"Totta kai hän on saanut vapautensa?"
"Aikoja sitten!"
"Missä hän nyt on?"
"Muutamia kyynäriä maan alla."
"Oletteko murhannut hänet?"
"Kavaltaja vain on saanut rangaistuksensa!"
Hemming hypähti pystyyn.
"Miksi vitkastelette niin kauan minuun nähden!" huudahti hän. "Minä ikävöin pois maailmasta, missä on sellaisia hylkiöitä kuin te ja kuninkaanne."
"Kyllä muistan sananne huomenna teloituksessa!"
"Huomenna siis, vihdoinkin!"
"Kello kahdeksan!"
"Koetan olla täsmällinen!"
"Paremman varmuuden vuoksi saatte viettää yönne vankilassa."
"Samapa se minusta."
Tönne Erikinpojalle ei vielä ollut sanottu sanaakaan. Oliko hän saava armoa?
Nyt kääntyi von Mehlen häneen ja sanoi kunnioittavasti, luoden sääliväisen katseen hänen rinnallaan olevaan naiseen: "Teillä sitä vastoin on vapautenne viime hetkeen saakka."
"Viime?"
"Hänet on siis tuomittu…?"
"Kuolemaan!"
* * * * *
Viipyi tuntikausia ennenkuin Tönne Erikinpoika onnistui herättämään puolisonsa eleille; näytti melkein siltä kuin hän olisi mennyt edeltä valmistamaan herralleen sijaa, mutta niin ei ollut laita.
Tönne oli melkein toivonut sitä; silloin olisivat he säästyneet nuoren vaimon epätoivolta ja surulta.
Vihdoin Hemming Gadd sai hänetkin tyyntymään. Gunillan huulilta ei tullut mitään valitusta, ei mitään vaikeroimista.
Nämä kolme keskustelivat keskenään kuin hyvät ystävät, joista kahden oli lähdettävä pitkälle matkalle. Jälellejäävät tulisivat hekin aikanaan jälestä, kukaan ei tiennyt kuinka pian; he saattoivat tulla pian, saattoivat viipyä kauemmin, mutta oikealla hetkellä he saapuisivat.
Tahtoiko Hemming Gadd vielä kerran koettaa hurmaavan kaunopuheisuutensa voimaa, jollaista ei kenelläkään muulla ollut, vai oliko hänen sielunsa niin vapautunut kaikesta maallisesta, että se riemuitsevalla innostuksella kohotti siipensä lentoon? Varmaa on, ettei hän koskaan ollut puhunut sellaisella lämmöllä, koskaan ei hänen todistelunsa ollut ollut niin selvä ja vakuuttava.
Kuulijain täytyi seurata hänen ajatuksenlentoaan, yhtyä hänen maailmankatsomukseensa, mutta ei heidän siltä tarvinnut tuntea lyöneensä laimin omia asioitaan, sillä hän viittasi heitä korkeimpaan, tärkeimpään.
Isänmaasta hän puhui, sen valoisasta vastaisuudesta; tietäjän katsein näki hän tulevaisuuteen, ja tulevaisuuden arvoituksia ratkaistessaan sanoi hän milloin Tönnelle, milloin hänen puolisolleen tai Gunilla rouvalle:
"Sanokaa minun sanoneen; tulemme vielä kerran siitä iloitsemaan!"
"Puhutte niinkuin emme eroaisikaan", sanoi Tönne.
"Sitä emme teekään; näkyvät muodot häipyvät, mutta henki, ainoa todellinen, elää ennallaan."
"Sekoitatte siis nykyisen ja tulevan elämän yhteen; missä on erotus?"
"Sitä ei olekaan!"
"Eikö tämä maa ole surun laakso?"
"Mutta se voi olla taivaskin!"
"Niin, se on totta!"
"Ja helvetti!"
"Monelle on se sellainen!"
"No niin; siinä näkymättömässä maailmassa, joka meitä ympäröi, on niin taivaansa kuin helvettinsäkin, mutta älkäämme etsikö niitä ylhäältä älkäämme alhaalta, vaan kaikkialta, missä olemme! Ja tästä näkymättömästä maailmasta, joka meitä ympäröi, kuiskaillaan neuvoja meidän korvaamme. Riippuu itsestämme, hylkäämmekö neuvot vai kuulemme niitä."
"Tahdotteko tulla sellaiseksi neuvonantajaksi?"
"En, kiitos, mutta on niin äärettömän monta, jotka riippuvat kiinni maailmassa ja sen hyörinässä tai joilla on ystäviä huolehdittavana. Nämä jättävät vähitellen tilaa toisille, ja niin menee elämä menoaan ikuisessa vuorovaikutuksessa."
Keskustelun katkaisi vartija, joka saapui Hemming tohtoria noutamaan.
Tämän poskilla häivahti puna. Hän meni Gunilla rouvan luo, puristi kunnioittavasti hänen kättään ja kiitti osoitetusta hyväntahtoisuudesta.
Molemmat puolisot sulki hän syliinsä. "He eivät ole nyt kaksi, vaan yksi!" sanoi hän.
Sen jälkeen poistui hän nopeasti huoneesta. Tönne puhui puolisonsa ja anoppinsa kera perheen asioista ja teki kaiken minkä voi pitääkseen rohkeutta yllä. Lujalla luottamuksella polvistuivat he rukoukseen; he kutsuivat sotapapin antamaan synninpäästön ja ehtoollisen neljän aikaan aamulla.
Hän tuli heidän luokseen Hemming Gaddin vankihuoneesta, missä oli viettänyt koko yön. "Minulla oli enemmän opittavaa häneltä kuin hänellä minulta", sanoi hän. Pappi jäi heidän luokseen viimeiseen saakka. Mutta eron hetkenä, silloin petti mielentyyneys, Tönne herra suuteli vielä kerran melkein elotonta puolisoaan huulille, syleili anoppiaan ja riensi pois. Hemming Gadd kohtasi hänet iloisin kasvoin. "Jos minulla olisi vaali vapaana", sanoi hän, "niin en kieltäytyisi siitä onnesta, joka nyt minulle tarjotaan."
Molemmat menivät miehinä kuolemaan; he menivät todistamaan siitä hallitussuunnasta, joka nyt oli Ruotsissa vallalla.
13.
Kustaa Trolle palasi Ekholmaan kuninkaan ollessa matkalla Kööpenhaminaan; virkaansa ei hän välittänyt astua ennenkuin kruunauksen jälkeen.
Piispa Jöns Antinpoika seurasi häntä. Tämä mies, joka alhaisesta yhteiskunnallisesta asemasta tietojensa ja terävän päänsä avulla oli kohonnut piispan paikkaan, sai kuninkaaltaan luottamustehtävän, joka pani hänen oveluutensa aika kovalle koetteelle. Oli näet todistettava kuninkaan laillinen oikeus Ruotsin kruunuun.
Yhdessä Kustaa Trollen kanssa oli riidanalainen kysymys ratkaistava, ja Ekholman piti arkkipiispa soveliaimpana neuvottelupaikkana. Siellä tapaammekin molemmat miehet kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun.
"Hänen armonsa ei tahdo tietää mistään kuninkaanvaalista", virkkoiKustaa Trolle.
"Ei tietysti, sillä se olisi ristiriidassa hänen aikeittensa kanssa tähän maahan nähden."
"Miksei sitä voisi julistaa valloitetuksi?"
"Kuningas tietää samoinkuin koko väestökin, ettei sitä ole otettu aseilla."
"Mutta se voidaan kiertää."
"Sitä mieltä olen minäkin; kuningas astuu vain oikeuksiinsa, jotka häneltä kauan on väärin evätty."
"Minkä nojalla?"
"Perinnön, tietysti!"
"Oivallista! Siten Oldenburgin suku on ikuisiksi ajoiksi varmaRuotsin kruunusta ja jatkuvat riidat ovat mahdottomat."
"Me voimme nojata pyhän Erikin lakiin. Hannu kuninkaan poikana onKristian kuningas sen mukaan oikeutettu perintöön."
"Se on totta."
"Mutta hänellä on oikeus valtakuntaan Ruotsin lakikirjankin mukaan, joka sisältää, että jos kuninkaalla on poika, joka pystyy hallitsemaan, niin hän on lähin seuraajaksi. Se on mielestäni kyllin selvää."
"Kuningas on kutsunut valtiokokouksen, tämä on sille vakavasti esitettävä."
Ja Kustaa Trolle hieroi tyytyväisenä käsiään. "Tässä kaikki mitä tarvitaan!" sanoi hän. "Voimme täydellä varmuudella sanoa, että olemme pelin voittaneet."
"Sitä epäilen vielä."
"Millä nojalla?"
"Me uskomme, mitä toivomme, mutta toiset tahtovat päinvastaista."
"Nämä toiset on raivattava pois!"
"Kunpa luku ei olisi niin suuri!"
"He ovat kuningasvallan tiellä!"
Niin punottiin juoni Ekholmassa. Ja Jöns Antinpoika ryhtyi kovalla innolla laatimaan todistelua, joka oli esitettävä Ruotsin valtaneuvostolle.
Arkkipiispa odotti kärsimättömästi Didrik Slagheckiä, joka oli mennyt kuninkaan mukana Tanskaan, mutta luvannut tulla Ruotsiin muutamia päiviä ennen kuningasta, tuoden tietoja. Vihdoin hän tulikin, mutta aivan pökerryksissään väkevästä oluesta, jota oli kulautellut joka talossa tien varrella.
Vasta seuraavana päivänä puolipäivän aikaan tuli hän jotakuinkin tolkulleen. Päättäen hymyilevistä kasvoista, joilla arkkipiispa otti maisterin vastaan, ei hänen armonsa näyttänyt panevan tapausta kovinkaan pahakseen. Muutaman minuutin kuluttua istuivat he rinnatusten tuttavallisesti keskustellen.
"Sigbrit rouvasta tuuma on lähtöisin…"
"Millainen se on?"
"Hän vihaa aatelia!"
"Olen kuullut sen."
"Se on kuningasvallan tiellä ja on sentähden tuhottava sukupuuttoon."
"Minkä nojalla?"
"Heitä on syytettävä!"
"Kenen?"
"Teidän armonne!"
"Minun?"
"Olette kuninkaan ystävä, kukaan ei tiedä paremmin kuin te, ketkä ovat hänen ja teidän salaisia vastustajia ja vihollisia."
"Tosin kyllä, mutta…"
"Kaiken on käytävä laillisesti ja oikeudenmukaisesti, kuningas on yhtä kristillinen herra kuin teidän armonnekin eikä tahdo kenellekään vääryyttä tapahtuvan."
"Paha on vain rangaistava."
"Juuri niin. Nyt näen, kuinka oikein ymmärrätte häntä."
"On meneteltävä varovaisesti."
"Äärimäisen varovaisesti!"
"Ei uskottava kenellekään tarkoituksiaan."
"Ne on säilytettävä meidän kolmen kesken, kuninkaan, teidän armonne ja minun!"
Niinkuin metsänpeto kyyristyy kokoon ennenkuin ottaa vauhdin ja syöksyy saaliinsa kimppuun, niin kyyristyi myös Kustaa Trolle mielikuvituksessaan nauttien kostosta, jonka oli paneva toimeen. Mitäpä hänellä oli pelättävää astuessaan esiin syyttäjänä; hänellä oli maalinsa silmiensä edessä ja keinoista välitti hän viisi. "Olkoon siis menneeksi!" sanoi hän.
"Kuningas käskee lisäksi sanoa teidän armollenne, ettei hän kanna kaunaa ketään ihmistä kohtaan; hän tahtoo ainoastaan tehdä mikä oikein on ja valtakunnalle hyödyksi. Jos hän jossakin hairahtuu, ei se ole hänen syynsä, vaan niiden, jotka ovat häntä huonosti neuvoneet."
"Siitä tunnen hänen hurskaan mielensä. Olen pelottomasti toimittava saamani tehtävän ja syyttävä vihollisiamme."
"Sen jälkeen alkaa minun tehtäväni", sanoi Didrik nauraen. "Ja kautta sieluni en räpäytä silmäänikään, kun on vietävä uhrit sille oikeuden alttarille, jonka pystytämme." Ja neuvotteluja jatkettiin pienimpiä erityisseikkojaan myöten; kun laitetaan juhlaa, niin ohjelma laaditaan edeltäpäin.
Kun sitten Odensen piispa tuli hänkin mukaan, kysyi maisteri melkoisen hämillään, mitä nimiä arkkipiispa tahtoi pantavaksi listalle.
Jöns Antinpoika arveli, etteiköhän suurinta huomiota ollut kiinnitettävä henkilöihin, jotka olivat vaarallisia järjestyksen ylläpidolle.
Kustaa Trolle vastasi, ettei hän ollut koskaan ajatellut toisin.
Silloin veti Didrik Slagheck esiin listan ja luki siitä: "Herra ErikAbrahaminpoika (Lejonhufvud)."
"Hän, joka on Tanskan uskollisin ystävä!" huudahti arkkipiispa kummissaan.
"Kuningas ei voi sietää häntä."
"Se on toinen asia." Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.
Ja Kustaa Trolle avasi listansa ja luki siitä: "Strengnäsin piispaMathias."
"Hän, joka nyt ratsastaa maassa ympäri ja menestyksellä puhuu kuninkaan puolesta!"
"Hän on ennen ollut Sturein ystävä, ja minä olen vannonut, että hänen on kuoltava!"
Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.
Sitten luki Didrik Slagheck kaikkien kahdentoista valtaneuvoksen nimet, alkaen herra Erik Juhananpoika Vaasasta. Kuitenkin tahtoi hyvä kuningas, jottei kukaan luulisi hänen rankaisevan isää siitä, että poika oli vastoin sanaansa ja lupauksiaan paennut vankeudesta, armosta ja suosiosta Erik herralle suoda henkensä.
"Luullakseni ovat nämä kaksitoista vaikutusvaltaisia miehiä ja kuninkaan vihollisia?" kysyi Jöns Antinpoika.
"He kuuluvat maan etevimpiin sukuihin ja sentähden on heidät raivattava pois!"
Nimet lueteltiin ja kirjoitettiin. "Skaran piispa Vincentius!" virkkoi arkkipiispa. "Hänkin?"
"Persoonallinen vihamieheni!" Jöns Antinpoika kirjoitti.
Edelleen seurasi kaupungin kolme pormestaria ja yksitoista raatimiestä, sitten erinäisiä porvareita, joiden tunnettiin liikkuneen ruotsalaisen puolueen asioilla. "Rouva Kristina Gyllenstjerna." Kaikki vaikenivat hämillään. "Häntä täytyy rangaista!" puuskahti maisteri. "Hän on Sten Sturen emäntä!" lisäsi Kustaa herra. "Mutta vain nainen!"
"Sangen vaikutusvaltainen."
"Ja sitkeä."
"Jättäkäämme se asia kuninkaan omaan ratkaisuun."
Odensen piispan ehdotus tunnustettiin oikeaksi, ja siihen päättyi neuvottelukin.
Kustaa Trolle antoi vierastensa matkustaa edeltäpäin, hän tarvitsi muutamia päiviä miettiäkseen mitä oli tehtävä. Hän oli neuvottelusta havainnut, että aiottiin mennä pitemmälle kuin hän oli tarkoittanut. Kostaminen vihamiehilleen oli hänen ainoa toivomuksensa, ja nythän aiottiin melkein pyyhkäistä pois koko Ruotsin aatelisto! Oliko hänen autettava siinä? Sehän oli samaa kuin leikata omaa lihaansa, tuhota sääty, johon itse kuului — maan syntyperäiset herrat ja ruhtinaat. Ensi kertaa tunsi hän pelkoa, epäilystä ja horjumista. Mitä oli hänen tehtävä?
Epäröiden matkusti hän Tukholmaan.
Kuningas saapui muutamia päiviä myöhemmin. Suurella loistolla otettiin hänet vastaan, ja nyt oli linna hänen kuninkaallisena asuntonaan.
Valtiokokous oli kutsuttu marraskuun 1 päiväksi. Tähän kokoukseen oli kutsuttu alempiakin pappeja hiippakunnista, samoin kauppakaupunkien miehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia jokaisesta kihlakunnasta, ja he saapuivat melkein samaan aikaan kuin kuningaskin.
Valtaneuvosto kokoontui lokakuun 30 päivänä valmistelemaan asiaa, ja seuraavana päivänä avattiin valtiopäivät paljaan taivaan alla Brunkevuorella. Kuninkaalle oli pystytetty suojakatos rinteelle, ja sen edustalle kokoontuivat kokouksen jäsenet. Kuninkaan sotaväki kiertyi piiriin kokouksen ympärille.
Odensen piispa piti puheen, jossa todisteli Kristian kuninkaan laillista oikeutta Ruotsin kruunuun, koska hänet oli valittu jo isänsä aikaan ja niin edespäin. Piispa päätti puheensa kysymykseen: "Tahdotteko tunnustaa hänet herraksenne ja kuninkaaksenne, koska hänellä on sellainen oikeus valtakuntaan?"
Kohteliaaseen kysymykseen vastasi kokous kohteliaasti: "jaa". Ja siten oli asia ratkaistu.
Kokous teki kuninkaalle valansa ja otti vastaan kuninkaan valan. Sen jälkeen luvattiin ja julistettiin kaikki, mitä ennen oli kirjein ja sinetein vahvistettu.
Sunnuntaina marraskuun 4 päivänä olivat juhlalliset kruunajaiset pyhälle Nikolaille pyhitetyssä kirkossa. Mutta kun kirkossa oli kaikki juhlamenot suoritettu, palasi kuningas koko seurueensa kera linnaan. Sinne oli kutsuttu ja saapunut suuri joukko ruotsalaisiakin, pitoja oli vietettävä kolme päivää, ja naisia ja lapsia oli mukana. Kuningas oli tällöin pelkkää iloa ja ystävyyttä, hän keskusteli milloin yhden, milloin toisen kanssa, syleili toisia ruotsalaisista herroista, suuteli toisia, hyväili heidän käsiään ja vakuutti heille suurta suosiollisuuttaan ja nauroi sitten sydämensä pohjasta, aivan kuin kaikki olisi häntä suurimmassa määrin ilahuttanut. Ja ruotsalaiset herrat ja heidän rouvansa pitivät häntä rakastettavana ja kohteliaana herrana ja hymyilivät hänelle yhtä kauniisti kuin hänkin heille.
Kristina rouva oli hänkin kutsuttu noihin juhliin, mutta hän kieltäytyi leskensurunsa nojalla. Kohta kaupungin luovuttamisen jälkeen oli hän muuttanut pois linnasta. Sigrid rouva, hänen äitinsä, asui Tukholmassa herransa kuoleman jälkeen, ja tämän luo muutti hän lastensa ja uskollisen ystävänsä, Kaarina Eliaantyttären keralla.
Juhliin oli saapunut myös herra Joakim Brahe, joka oli äskettäin mennyt naimisiin Cecilia rouvan vanhimman tyttären kanssa. Hänen herransa, Erik Juhananpoika, ja kunnon Magnus Gren koettivat kaikin tavoin Kristinan huolia hälventää.
Kruunaus juhlien aikaan tuli muuan palvelija ilmoittamaan Kristina rouvalle, että muuan vanha munkki pyysi häntä puhutella.
Se oli isä Johannes.
"Tulette siis vihdoin!" huudahti Kristina ja lankesi hänen jalkoihinsa.
Johannes siunasi häntä ja puhui lohdutuksen sanoja.
Mutta sitten tahtoi hän toimittaa asian, jolle oli saapunut, ja pyysi puhutella jotakuta tai muutamia Kristinan ystävistä.
Kristina rouva kutsui lankonsa, herra Joakim Brahen, Magnus Grenin, äitinsä ja sisarensa. Ja Johannes kertoi, että hänen armonsa Jaakko Ulfinpoika oli sanonut suuren vaaran uhkaavan Kristina rouvaa ja kaikkia hänen sukulaisiaan ja ystäviään.
"Mikä vaara se olisi?" kysyi herra Erik Juhananpoika hieman kärsimättömästi.
"Nuori herra Kustaa Erikinpoika…"
"Poikani!" huudahti Cecilia. "Hän on ollut Mariefredissä."
"Kaikki hyvät enkelit!"
"Hänen armonsa on kehottanut alistumaan."
"Sitä ei hän tee!" huudahti Erik herra. "Hänen mielensä ei koskaan taivu toisten vakuutukseen."
"Yhtä salaa kuin tulikin, lähti hän Mariefredistä."
"Mihin?"
"Sitä ei hän ollut sanonut, mutta hänen muutamista sanoistaan päätteli hänen armonsa hänen menneen Taalainmaahan."
"Hän tekee oikein!" sanoi Kristina melkein itsekseen.
"Mutta meillä ei siihen ole mitään osaa", puuttui Joakim Brahe puheeseen. "En ole kuullut siitä mitään ennenkuin nyt."
"On luonnollista, että kuningas saa tiedon kaikista hänen hommistaan", sanoi Magnus Gren. "Ja sentähden ei ole mahdotonta, että hän tahtoo päästä varmuuteen Kustaa herran lähimpiin sukulaisiin nähden; olen sentähden sitä mieltä, että teidän pitäisi lähteä kaupungista."
"Se olisi samaa kuin tunnustaa itsensä syylliseksi!"
"Ei lainkaan, ainoastaan välttämätöntä varovaisuutta."
"Mikään epäluulo ei ole vielä tahrannut nimeäni", sanoi Sigrid rouva entisen ylpeytensä vivahduksella. "Enkä aio väistyä sellaisten tähden."
"Hänen armonsa tuntui pitävän välttämättömänä, että Kristina rouva lähtee täältä", sanoi Johannes. "Ja luulen, että hänellä on pätevät syynsä."
"Entisen nurjamielisyyden aikaan ei voinut ihmetellä, vaikka kuningas oli epäluuloinen", sanoi Erik herra, "Mutta nyt puhaltaa toinen tuuli, kansa hurraa hänet nähdessään; valtaneuvosto on täydellä luottamuksella hyväksynyt kaikki hänen toivomuksensa."
"Ja kaupunki antanut hänelle kallisarvoisen kunnialahjan!" lisäsiJoakim herra.
"Ette tahdo siis lähteä täältä?" sanoi Johannes surullisella äänellä.
"Herrani ei tahdo!" vastasi Cecilia rouva.
"En!" virkkoi Erik herra. "En usko täällä olevan vaaraa tarjolla. Mutta jos niin olisikin, katson velvollisuudekseni seista paikoillani, koska kerran olen ollut ensimäisten joukossa kannattamassa sopimusta."
"Kuningas on huomiseksi, keskiviikoksi, kutsunut ei ainoastaan valtaneuvokset, vaan myös pormestarit ja raatimiehet, piispat ja muita herroja ja miehiä sikäli kuin tilaa riittää. Luulen, että hän aikoo ilmoittaa, keille herroille poissaollessaan uskoo hallituksen ja antaa linnaluvan."
"Valapakottaahänet valitsemaan ruotsalaisten joukosta, javiisausvaatii sitä."
"Sitten riippuu siitä, kuinka sovitaan vallan jakamisesta."
"Siinä luulen piilevän suurimman vaaran."
"Teidän luottamuksenne on sangen suuri, jalot herrat", puuttui Maunu Gren puheeseen. "Mitä sellaisesta herrahallituksesta on parempia toiveita nyt kuin Maunu kuninkaankaan aikaan? Minä ainakin, jollen katsoisi velvollisuudekseni jäädä jänne, asettuisin mieluummin niiden talonpoikain etunenään, jotka eivät vielä ole laskeneet aseitaan. Kalmari pitää puoliaan, Göksholma puolustautuu yhä urhoollisesti; totisesti voi sanoa, että vaikka tuo suku kerran sai aikaan isänmaalle suunnattoman vahingon, niin maksaa se nyt täydellisesti velkansa!"
"Anna Bjelke!" huudahti Kristina kyynelsilmin. "Nyt ymmärrän sinut!"
"Niin, hän on todellakin suvun hyvä enkeli", lisäsi Maunu Gren.
"Olette osoittanut minullekin paikkani", lausui Kristina suurella lujuudella, kyyneliään kuivaillen. "Minua voidaan tarvita täällä, sentähden jään."
"Mutta lapseni?" kuiskasi Cecilia.
"Kuka suojelee heitä paremmin kuin heidän äitinsä."
"Täytyy kai sitten jäädä silleen", huokasi Johannes alistuvasti.
"Rakas isä, jääkää luoksemme!"
"Kyllä, toistaiseksi!"
Miehet lähtivät kuulostamaan, millainen mieliala vallitsi kaupungissa.
Isä Johanneksen kutsusta riensi Kaarina hänen luoksensa. "Kuinka paha olen", sanoi tyttö, "kun kaikessa tässä surkeudessa ajattelen häntä, joka minulle on rakkaampi kuin mikään muu?"
"Olen jälleen saanut kirjeen!" sanoi Johannes.
"Pentiltä?"
"Niin, häneltä."
"Hyvää?"
"Ilahuttavaa meille molemmille."
"Missä hän on?"
"Tällä haavaa Wittenbergissä tohtori Lutherin luona."
"Hänen?"
"Hän kysyy neuvoani, voiko hän palata tänne."
"Uskaltaako hän?"
"Lyypekissä on hän tavannut nuoren herra Kustaa Erikinpojan, ja nyt haluttaa häntä palata muinoiseen ammattiinsa."
"Taivaan vallat!"
"Taistelemaan isänmaan puolesta!"
"Isä, isä!" huudahti Kaarina langeten vanhuksen jalkoihin. "Mutta ensin tahtoo hän kuulla sinun mielesi."
"Ah, silloin täyttyy suurin toiveeni, jonka en ole uskonut koskaan täyttyvän."
"Sitten saa hän kai tulla hieman lähemmäksikin", virkkoi vanhus lempeästi hymyillen.
"Onko hän täällä!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Sehän olisi mahdotonta!"
"Mikään ei ole mahdotonta!" sanoi tyttö lapsenuskolla, joka avaa taivaan.
"Ajatuksissaan on hän kyllä luonasi, mutta todellisuudessa Kustaa herran mukana!"
"Hänen palvelijanaan?"
"Hänen asemiehenään!"
"Missä tapasitte hänet?"
"Mariefredissä!"
"Isä, oliko hän ennallaan?"
"Iloinen ja onnellinen!"
"Niin minäkin olen, tuhansin kerroin enemmän kuin voin kuvailla!Kuinka voinkaan oikein kiittää ja ylistää!"
"Älä rakenna ilolle!"
"Ei, se on totta!"
Pian valtasi Kaarinan halu vaalia vanhaa miestä. Hän taivutti tämän juomaan pikarin viiniä, asetti tyynyn hänen päänsä alle ja pyysi hartaasti häntä lepäämään.
Keskiviikko, marraskuun 7 päivä oli käsissä. Tänä muistorikkaana päivänä kutsuttiin Odensen piispa ensiksi herransa ja kuninkaansa luo.
"Oletko tavannut Didrikiä?" kysyi tämä.
"En, teidän armonne."
"Oletteko nyt sovussa?"
"Emme erittäin."
"Mutta minä sanon, teidäntäytyyolla. Jollette pidä yhtä, voi tulla onnettomuus!" Ja kuningas polkaisi vimmoissaan jalkaansa lattiaan.
"Hän vahingoittaa enemmän kuin hyödyttää."
"Mitä hän nyt on tehnyt?"
"Eilen puhui hän meluten, että hän tahtoisi polttaa koko maan kylät ja kaupungit, mutta suunnattomasti hän joikin."
"Oliko ketään ruotsalaisia läsnä?"
"En nähnyt ketään."
"No silloin se ei merkinnyt mitään."
"Mutta rakas, armollinen herra, hopeasta, kullasta ja rahoista, joita hän kokoaa Tukholmasta linnaan, ei hän tee tiliä kenellekään."
"Muistan hänet aikanaan, nyt täytyy minun ensin tehdä tiliä ruotsalaisten kanssa, ja siihen tarvitsen häntä."
"Niin, hän on mestari pystyttämään hirsipuita. Mutta tuntuu liian kovalta työskennellä yhdessä miehen kanssa, joka suoraan sanoo taittavansa yhtä mielellään niskat piispalta kuin koiraltakin."
"Enkös jo arvannut, että olette hammastelleet; mutta nyt sanon sinulle, että tahdon lopun yksityisestä torasta, kunnes minun asiani on toimitettu. Sitten voin lukea lakia teidänkin välillänne, niin ettei kummallakaan ole valittamisen syytä."
"Mitä armollinen kuninkaani käskee?"
"Sano minulle ensin, eikö minulla ole täysi oikeus ryhtyä Ruotsissa mihin tahansa?"
"Olettehan kruunattu maan kuninkaaksi."
"Niin olen!"
"Silloinhan teillä on oikeus hallita ja vallita."
"Yksinvaltainen oikeus, Jöns?"
"Olettehan yksinvaltias kuningas."
"Yli hengen ja verenkin?"
"Jumala on antanut miekan esivallan käteen."
"Käyttää kuten hyväksi näkee?"
"Jaa…"
"Vastaa suoraan."
"Maassa on tuomioistuimet."
"Ne kai eivät ole täällä paremmat kuin Tanskassakaan, ja siellä tuomitaan mielivaltaisesti."
"Kaikki riippuu perimältään kuninkaasta."
"Mutta jos hän alusta alkaen tietää mitä tahtoo, miksi sitten viivytellä?"
"Luullakseni siksi, etteivät ihmiset usko ilman todisteita."
"Siihen täytyy heidän oppia!"
"Tietenkin!"
"Eikö kuningas ole Jumalan edustaja?"
"Mitäs muuta!"
"Sitten täytyy hänen sanoillaan olla sama merkitys."
"Jumalan sanaa ei aina pidetä arvossa."
"Se, samoin kuin minunkin on tuleva jälleen kunniaan!" huudahti kuningas melkein hurjasti. "Tiedättekös, piispa, mikä oikeuttaa sekamelskan täällä maassa kuten kotonakin Tanskassa?"
"Aatelisto, teidän armonne."
"Siinä sanoitte toden sanan! Enkö ole oikeassa, kun sanon, että porvarit ja talonpojat rakastavat minua, aivan kuin olisin heidän jumalansa?"
"Niin todella olettekin!"
"Mikä sitten erottaa minut heistä?"
"Aatelisto."
"Mitä tehdään, kun on esteitä tiellä?"
"Raivataan ne pois."
"Niin juuri aion tehdäkin. Mutta täällä olen yksinvaltaisempi kuinTanskassa, sentähden aion alottaa täällä tanskalaisteni avulla."
"Teette oikein!"
"Sanotaan, että suurmiehet ovat tehneet minusta Ruotsin kuninkaan."
"Epäilettekö sitä?"
"En, mutta tiedättekö syyn?"
"Ikävöitiin kuninkuutta."
"Ei, vaan ritarilyöntejä, sitten he antavat palttua kuninkuudelle. He tahtovat olla kaikki pikku kuninkaita."
"Teidän viisautenne näkee sydämet ja munaskuut."
"Saa olla ainoastaan yksi pää, joka on kaikkien muiden yläpuolella, ja se on minun!"
"Paitsi Jumalaa!"
"Jonka kuva kuningas täällä maan päällä on! Haha, hyvät herrat, olette tehneet laskujanne ilman isäntää! Kuinka he jakeli vatkaan linnoja ja läänityksiä keskenään Upsalan päätöksen jälkeen; minä luin pelkoa ja levottomuutta heidän kasvoistaan, kun he sopimusta tehdessä pyysivät minua vahvistamaan omavaltaista asiakirjaansa… Mutta minä kirjoitin alle enkä ollut tietääksenikään; mitä varmempia ja tyynempiä he ovat, sitä varmemmin on minun kostoni ukkosena iskevä heihin!"
Didrik mestarilla oli vapaa pääsy kuninkaan luo, ja hän astui sisään.
"Vieraat alkavat jo saapua saliin", sanoi hän. "On kai naisetkin käsketty?"
"Kristina, hänen äitinsä ja tyttärensä."
"Kustaa Erikinpojan lähimmät sukulaiset!" sanoi piispa. "Nyt ovat he minun vallassani!" sanoi kuningas katse taivasta kohden. "Ovatko palvelijani valmiina?"
"Kyllä, teidän armonne!" vastasi Didrik mestari. "Sotamiehet on sijoitettu linnaan. Klaus Bille ja Severin Norrby ovat salissa muiden joukossa."
"Se on hyvä, ja tuomioistuimen jäsenet?"
"Arkkipiispa on nimittänyt, paitsi itseään ja Linköpingin piispaa Hannu Braskia ja Vesteråsin Otto piispaa, viisi kaniikkia Upsalasta. Viimeksimainitut ajetaan sitten neuvottelemaan erääseen pimeään koppiin; luulenpa, että pelästys vie heiltä sen ymmärryksen, mikä heillä mahdollisesti on ollut."
"Se tapahtuu kaikki näön vuoksi", sanoi kuningas. "Heidän tuomionsa on jo langetettu!"
"Ja sen toimeenpanosta vastaan minä!" lisäsi Didrik mestari.
"Mutta miksei Kustaa herra tule?"
"Teidän armonne!" sanoi Didrik mestari epäröiden.
"No, pettääkö hän?"
"Jos uskaltaa!"
"Se ei ole mahdollista!"
"Hän on itsekin ruotsalainen aatelismies!"
"Entä sitten!"
"Ei korppi korpin silmää puhkaise."
"Mitä hän on sanonut?"
"Ei mitään, teidän armonne!"
"Mutta olet huomannut?"
"Levottomuutta ja pelkoa, joka on uutta hänessä ja sentähden merkitsevää."
"Missä hän on nyt?"
"Salissa!"
"Kutsu hänet tänne!"
Didrik mestari meni ja Odensen piispa kohta hänen jälestään. KustaaTrolle astui pian sisään maisterin keralla.
Hänen ulkonäkönsä oli tosiaankin muuttunut, se todisti taisteluista, jotka eivät vielä olleet taistellut loppuun.
Kuningas tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä, mutta virkkoi terävästi: "Mikä teitä vaivaa?"
"Tunnen itseni sairaaksi!"
"Petturi!" huusi Kristian ja tarttui kiihkeästi hänen takinkaulukseensa. "Herra, kuningas!"
"Aiotte pettää minut!"
"En, en!"
"Tahdotteko esiintyä syyttäjänä?"
"Jos teidän armonne käskee."
"Henkenne uhalla!"
"Kyllä tottelen."
"Epäröimättä?"
"Kuten tulee uskollisen palvelijan!"
Mutta kuninkaan palava katse ei häntä jättänyt. "Kuulkaahan", sanoi hän hymyillen. "Tahdon antaa teille hyvän luonnonvahvikkeen. Uskollinen Didrikini on seisova rinnallanne, kun esitätte syytöstänne; jos petätte tehtävässänne, upottaa hän minun linkkuveitseni selkäänne. Katsokaas, terä kelpaa!"
Hieno terä välkkyi arkkipiispan silmien edessä, mutta hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, sanoi vain: "En ollut ansainnut tätä kuninkaaltani!"
"Ettekö?"
"Tekoni tulevat puhumaan!"
"Siihen olenkin parhaiten tyytyväinen. Mene, Didrik, ja ilmoita meille, kun aika on käsissä!"
* * * * *
Suuressa linnansalissa oli suuri joukko valtaneuvoksia ja muita ylhäisiä herroja ja naisia sekä arvossapidettyjä porvareita. Kaikki olivat iloisia mieleltään heille osoitetun ystävällisyyden, tähden; jokainen näki tulevaisuuden mitä kirkkaimmassa valossa ja tuumi itsekseen tai lähimpäinsä kanssa, mitä omasta kohdastaan pyytäisi kansa rakkaalta kuninkaalta.
Kristina rouvaakin oli kohteliain sanoin pyydetty tulemaan; kuningas halusi saada häneltä erinäisiä tietoja; samoin olisi hänen armostaan mieluista nähdä tässä tilaisuudessa myös Sigrid ja Cecilia rouvat. Viimeksimainittu ajatteli, että hän mahdollisesti voisi sanoa hyvän sanan ymmärtämättömän poikansa puolesta, ja vanhus näki mielellään jotakin juhlallisuuksista.
Mutta Kristina rouva otti mukaansa papereita, jotka mahdollisesti saattoivat antaa aihetta huomautuksiin, erittäinkin Kustaa Trolleen nähden, joka nyt oli suuressa suosiossa.
Kun nämä kolme jaloa rouvaa astuivat saliin, vaikeni äänekäs pakina ja kaikki nousivat Kristina rouvaa tervehtimään. Ja kun hiljainen pakina jälleen alkoi kohdistui se kaikilla tahoilla häneen.
"Mutta mitä nyt? Kas, kuinka kaikki ovet suljetaan!" sanoi äkkiä muuan porvari toiselle.
"Luullakseni, Jumala minua auttakoon, portit myös", virkkoi toinen.
Tosiaankin oli laita niin. Portit olivat suletut. Ne avattiin niille, jotka tahtoivat tulla sisään. Mutta kas, kas! Kokonainen parvi tahtoi tunkeutua ulos, mutta heidät ajettiin takaisin pyssynperillä.
"Mitä on tekeillä?"
"Onko jotakin tapahtunut?"
Nyt ei enää pakinoitu ääneen, mutta kuiskailtiin sitä enemmän.
"Onkohan mitään vaaraa?"
"Kristina rouva näyttää yhtä tyyneltä kuin ennenkin."
"Mutta Sigrid rouva näyttää pelästyneeltä."
Kristina rauhoitteli häntä, taputtaen tyynnyttävästi hänen kättään.
"Tämä tuntuu epäilyttävältä", sanoi Joakim herra.
"Nyt luulen sen alkavan."
"Minkä?"
"Tuomion ja tutkinnon."
"Täällä ei ole mitään vääryyttä tapahtunut."
"Hiljaa, kuningas tulee!"
Kuningas astui sisään ylhäisin ja ylpein ryhdein, hänen jälestään tulivat arkkipiispa ja Odensen piispa, Didrik Slagheck ja suuri joukko tanskalaisia herroja.
Kaikki läsnäolevat nousivat ja jäivät seisomaan, kuninkaan istuutuessa valtaistuimelle.
Silloin lennähti hänen katseensa yli kokouksen, se viivähti muutaman sekunnin Kristinassa ja valtaneuvoksissa, jotka istuivat hänen lähellään.
Herra Erik Abrahaminpoika oli huomaavinaan silmänräpäytyksen, kun kuningas katsoi häneen. Sitten osoitti hän Strengnäsin ja Skaran piispoille saman kunnian. Mathias herra kumarsi aina maahan saakka; Tanskan kuningas oli tullut siksi jumalaksi, jolta hän odotti palkkaansa.
Salainen levottomuus ja haudanhiljaisuus vallitsi salissa.
Silloin astui arkkipiispa valtaistuimen eteen; hän vaati hyvitystä kaikesta siitä, mitä hän, herra Jaakko Ulfinpoika, Otto piispa ja muut olivat kärsineet sekä muistutti kuningasta siitä valasta, jonka oli vannonut: suojella kirkkoa.
Kuninkaan kysymyksen johdosta, mistä hän valitti, kutsuttiin muuan Upsalan kaniikki, jolle Kustaa herra antoi syytekohdat sisältävän paperin ja tämä sai käskyn lukea sen.
Syytekirjoitus sisälsi, että häntä vastaan olivat tehneet suurta vääryyttä ja väkivaltaa herra Sten Sture vainaja, hänen leskensä Kristina rouva ja monet läsnäolevat valtaneuvokset ja miehet, samalla kuin he olivat rikkoneet kirkon rauhan ja sortaneet sen miehiä — vanhaa arkkipiispa Jaakkoa ja Vesteråsin Otto piispaa — jonkatähden he myös olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Sen jälkeen luettiin myös pannajulistuskirje herra Sten Sturea ja hänen apurejaan vastaan. Tämän nojalla selitti Kustaa herra, että yllämainitut herrat olivat suletut pois pyhästä kirkosta ja pidettävät kerettiläisinä, joita kuningasta kruunauksessa vannomansa valan nojalla vaadittiin rankaisemaan.
Kuningas kysyi, mitä hyvitystä arkkipiispa tästä vaati.
Tämä pyysi rahakorvausta omasta ja Jaakko herran puolesta, yhteensä 500,000 markkaa hopeassa, ja lisäksi Stäketin rakentamista ennalleen.
Salissa kuului äänekästä sorinaa.
Kuningaskin rypisti kulmiaan, ja antoi piispalle aiheen lisätä, että hän taivuttaisi Jaakko herran hieman alentamaan vaatimuksiaan.
Kuningas vaikeni kotvan, mutta oli helppo nähdä, että hänen sisunsa kuohui.
Silloin kuiskasi Didrik Slagheck Kustaa herran korvaan: "Ajatelkaa, henkenne on vaarassa!"
Kalpeana kuin kuolema kohotti tämä päätään, hänen ensi katseensa kohtasi Mathias piispan eikä enempää tarvittu palauttamaan hänen rohkeuttaan.
"Vaadin sitä paitsi", sanoi hän, "että kaikki ne henkilöt, joita vastaan on syytös tehty, vangitaan ja ankarasti vartioituina säilytetään, kunnes kuningas on langettanut heidän tuomionsa, ja kuningas on saapa iäisen palkinnon Jumalalta ja koko kristikunta on häntä ylistävä siitä rangaistuksesta, minkä hän tuomitsee näille kerettiläisille, jotka ovat ansainneet iankaikkisen kadotuksen."
Pelästys ja kauhu valtasi kaikki läsnäolijat, mutta kukaan ei rohennut virkkaa sanaakaan.
Silloin nousi Kristina.
Hän meni valtaistuimen eteen, loi katseensa kuninkaaseen ja sanoi tyynellä ja lujalla äänellä:
"Herra kuningas, sallikaa minun johdattaa muistoonne Upsalan päätöksen sisällys, jonka itse olette juhlallisesti vahvistanut, ja pyhät lupauksenne ja vakuutuksenne, että annatte kaiken menneen unhottua. Sen pyhän sakramentin kautta, jonka silloin otitte, rukoilen teitä jättämään kuolleen herrani rauhaan ja osoittamaan lempeyttä naiselle, jonka ainoa rikos on siinä, että hän on täyttänyt velvollisuutensa, ja jolla nyt ei ole muita aseita kuin kyyneleensä!"
Nämä yksinkertaiset, selvästi lausutut sanat tunkeutuivat kautta salin; niin miehet kuin naisetkin näyttivät liikutetuilta, ja kuningaskin otti sellaisen muodon, kuin Kristina rouvan sanat olisivat tunkeutuneet hänen sydämeensä.
"En tahdo tehdä ketään levottomaksi", sanoi hän, "mutta jokaiselle täytyy minun suoda oikeutensa ja katson sentähden velvollisuudekseni lykätä tämän asian hengellisten isien tuomittavaksi."
"Kas tässä", sanoi Kristina jalolla arvokkuudella, antaen kuninkaalle asiapaperin, "tässä on säätyjen päätös, jonka mukaan herra Kustaa Trolle on julistettu isänmaansa kavaltajaksi ja sen nojalla menettämään arkkipiispallisen arvonsa. Valtakunnan-oikeuden päätöksen nojalla on Stäket revitty maahan. Katsokaa itse, teidän korkea armonne; kaikki allekirjoittajat ovat sitoutuneet yhteiseen vastuuseen. Keneltäkään ei voitane tuomita henkeään ja omaisuuttaan teosta, joka on tehty koko kansan nimessä?"
Kuningas otti paperin ja käänteli sitä hämillään ja epäröiden.
Kristina ei epäillyt, että hän tämän päätöksen esittämisellä, ei ainoastaan puhdistanut rakkaan herransa muistoa, vaan myös osoittanut niin hänen kuin omansa ja kaikkien syytettyjen viattomuuden. Kuninkaan hämmennys näytti osoittavan sen.
Mutta silloin nousi Didrik Slagheck kuninkaan takaa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
Hän hymyili sille, ikäänkuin se olisi ollut jotakin ilahuttavaa, mutta kohta tämän jälkeen kävivät hänen kasvonsa synkemmiksi entistään. "Olen luvannut ja vannonut", sanoi hän, "pitää antamani sanan, mutta tässä on paavin pannakirja kädessäni, ja pyhän isän tahdon toimeenpanijana olen velkapää tulella ja miekalla hävittämään kaikki kerettiläiset. Sentähden onkin pyhän Pietarin kostonmiekka annettu käteeni! Asiakirja, joka nyt on minulle annettu, osoittaa, että on tehty suuri rikos marraskuun 29 päivänä 1517, ja kaikki ne, jotka ovat allekirjoittaneet päätöksen, ovat sentähden itse jättäneet todistuksen rikollisuudestaan tuomarinsa käsiin!"
"Sikäli kuin tunnustavat sen", kuiskasi Didrik.
"Sikäli kuin tunnustavat sen", toisti kuningas vitkastellen, ikäänkuin pelkäisi uhrien pääsevän käsistään.
"Astukaa esiin, herrat valtaneuvokset, ja sanokaa, onko tämä kunkin omakätinen allekirjoitus", sanoi kuningas vielä kuuluvammalla äänellä ja jätti asiakirjan Didrik Slagheckille, joka asettui valtaistuimen eteen paperi kädessään. Kristina seisoi kangistuneena kauhusta ja hämmästyksestä; tämä meni yli hänen kaikkien odotustensa.
Ensiksi astui esiin herra Erik Juhananpoika (Vaasa).
"Herra Kustaa Trolle", sanoi hän, "ei ollut koskaan vannonut uskollisuutta maan laeille, vaan alusta alkaen pikemmin osoittanut olevansa isänmaan vihollinen kuin sen ystävä; olen sentähden omantuntoni mukaan tuominnut hänet menettämään virkansa. Allekirjoitus on omani."
Sen jälkeen esiintyi herra Erik Pentinpoika (Byning).
"Vaikka se maksaisi pääni, kirjoittaisin tuomion alle uudestaan", sanoi hän.
"Skaran piispa Vincentius."
Hän näytti kalpealta astuessaan esiin, mutta oli hän sentään hyvässä tolkussaan: "Minä arvelin, että jalo Kustaa herra olisi parhaiten mielissään, kun pääsisi kaikesta erilleen."
"Mathias, Strengnäsin piispa!"
Kurjempaa raukkamaisuuden kuvaa ei voisi nähdä; hän lähestyi melkein ryömien.
"Armollisin herra!" sammalsi hän.
"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?"
"Jumalan ja pyhän neitsyen tähden!"
"Oletteko omin käsin allekirjoittanut tämän?"
"Kaikki hyvät pyhimykset!"
"Jaa vai ei?"
"Ei…"
"Mitä, kiellättekö?"
"Minä en ole sitä tehnyt!"
"Kyllä, hän on tehnyt sen!" huusivat useat.
"Tämä käsi kenties, mutta ei tieten, tahtoen. Kättä rangaistakoon, jos niin täytyy tapahtua, mutta armosta ja suosiosta säästettäköön minua!"
Onneton työnnettiin syrjään.
"Herra Erik Niilonpoika (Gyllenstjerna)!"
Kristina rouva katsoi sukulaiseensa. Oliko tämä tahraava nimen, jota kantoi?
"Nimeni olen kirjoittanut omalla kädelläni", sanoi hän, "vapaasta tahdostani ja täydestä vakaumuksestani!"
"Herra Eskil Niilonpoika (Baner)!"
"Minä tein kuten muutkin", sanoi hän, "ja kirjoitin alle!"
"Herra Magnus Gren!"
Kuuluvalla äänellä sanoi hän: "Allekirjoituksellani olen tahtonut ilmaista, että herra Kustaa Trolle on arvoton, ei ainoastaan arkkipiispan virkaan, vaan mihin virkaan tahansa tässä maassa. Kiitän teidän armoanne siitä, että olen saanut tilaisuuden avoimesti lausua tämän mielipiteeni."
Kustaa Trolle seisoi liikkumatonna, mutta hän karahti punaiseksi.
"Piispa Brask Linköpingistä!"
Hän astui esiin reippaasti ja näköjään pelottomasti. "Pelastin sillä kertaa ainoastaan henkeni", sanoi hän. "Nyt nähdään, viekö se, mitä silloin tein, nytkin samaan tulokseen!" Sen jälkeen otti hän pienen veitsen, avasi sillä vahasuojuksen sinettinsä päältä ja veti esiin hienon, kääröön kierretyn paperiliuskareen, jonka antoi kumartaen kuninkaalleen.
Tämä avasi sen ja luki:
"Siihen pakotettuna."
Kuningas nauroi, viittasi piispan luokseen ja ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.
"Herra Erik Kruse!"
Tämä oli nuori herra, jolla oli rohkeutta rinnassaan, hän oli urheasti taistellut kansanvapauden puolesta ja vihasi sydämestään vierasta ylimysvaltaa.
"Herra Kustaa Trolle on kavaltaja", huudahti hän. "Sen sanon niin kauan kuin kieleni liikkuu!"
"Tunnustatte siis allekirjoituksen!"
"Kirjoitan kernaasti nimeni uudestaan."
"Herra Olavi Björninpoika!"
Tämä astui reippaasti esiin ja katsoi kuningasta nauraen silmiin: "Pitäkää varanne, herra kuningas, hän voi pettää teidätkin, jos vain saa tilaisuuden. Ken on voinut tehdä niin suuren petoksen, häneen ei pidä kenenkään uskoa!"
"Tunnustatte siis allekirjoituksen?"
"Olen iloinen nähdessäni nimeni niin monien kunniakkaiden nimien joukossa."
"Herra Joakim Brahe!"
Kalpein huulin ja kalpein poskin astui hän esiin. Hän oli nuori, rikas ja onnellinen, elämä oli hänelle täynnään päiväpaistetta ja ruusuja, ja nyt tuli kuolema ja pyyhkäisi kaiken pois. Sentähden värisi hänen äänensä, kun hän sanoi: "Allekirjoitus on minun!"
Mutta kun hän sitten kääntyi, oli toivoton surun ilme hänen kasvoillaan.
"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)!"
"Minäkö?" parahti tämä. "Se ei ole mahdollista… Armollinen herra, ette suinkaan voi tahtoa…"
"Onko allekirjoitus teidän?"
"Ei, ei!"
"Todistakaa muut!"
Kaikki vaikenivat.
"Äänettömyys on myönnytyksen merkki!" huusi Didrik.
"Hän on liian suuri roisto suostuakseen oikeudenmukaiseen tekoon!" huudahti Magnus Gren.
"Säästäkää hänet, herra kuningas", tokaisi Erik Kruse. "Hän ansaitsee päästä lähimmäksi mieheksenne."
"Olen viaton!" ulvoi hylkiö ja vääntelehti maassa valtaistuimen edessä.
"Viekää hänet pois!" huusi kuningas.
Ja niin jatkettiin nimenhuutoa.
Mutta kuka voi kuvailla sitä kauhua ja hälinää, joka vallitsi salissa. Huudettiin ja itkettiin; naiset makasivat tainnoksissa tai kouristuskohtauksissa. Turhaan vaativat kuninkaan miehet hiljaisuutta, se ei auttanut mitään.
Piispojen ja neuvosherrojen jälkeen tulivat pormestarit ja raatimiehet. Heidät tuomittiin kuolemaan sen niskoittelun tähden, millä he olivat niin kauan kuningasta vastustaneet. Hänet oli Jumala asettanut heidän herrakseen, ja he olisivat olleet velvolliset heti tottelemaan hänen tahtoaan ja avaamaan kaupungin portit hänelle.
Huuto ja melu jatkui. Tuli pimeä, mutta kynttilöitä tuotiin sisään ja niinsanottua tutkintoa jatkettiin myöhään yöhön.
Vihdoin ovet avattiin, ja suuren lyhtyjä ja soihtuja kantavan sotamiesparven etunenässä astuivat saliin Klaus Bille ja Severin Norrby, ja niin vietiin sieltä suuri joukko miehiä ja naisia torniin. Valtaneuvokset vietiin eri huoneeseen, samoin piispat, samoin pormestarit raatimiesten keralla, ja sulettiin sinne kuin teurastettavat lampaat karsinaan.
Hannu Brask, Vesteråsin Otto piispa ja kaniikit ajettiin pieneen pimeään huoneeseen, mihin saivat jäädä yöksi. Kun yksi joukko onnettomia oli viety pois, tulivat sotamiehet noutamaan toisia. Nyt oli helppo ymmärtää, mikä heitä odotti, ja sentähden oli valitus yhtä yleinen kuin sydäntäsärkeväkin.
Kristina luuli melkein, että hänet oli unhotettu. Cecilia makasi kuolontapaisessa horrostilassa, Sigrid rouva oli nukkunut Kristinan syliin. Siinä istui hän kyyneletönnä, kuinka monta ja keitä vietiinkin pois. Jos hänen oli mentävä kuolemaan, kuka silloin oli vaaliva hänen lapsiaan, kelle voisi hän uskoa heidät, kun hän ei tiennyt, kuka eläisi seuraavana päivänä?