Arkkipiispa ja abbedissa menivät sakaristoon ja Johannes meni heitä vastaan; nyt ei hän päästäisi tilaisuutta käsistään.
"Kunnianarvoisa rouva!" sanoi hän. "Luostarin noviisien joukossa on muuan Eufemia nimeltään."
"Se on totta, isä."
"Hänen armonsa luvalla pyydän, että tahdotte heti kutsua hänet tänne."
Abbedissa näytti joutuvan ymmälle, mutta kun arkkipiispa yhtyi pyyntöön, lähestyi hän hitaasti luostariovea.
"Luulen, että ryöstetty tyttö on täällä", kuiskasi Johannes piispalle.
Sama nunna, joka äsken oli näyttäytynyt, saapui uudestaan. Abbedissa neuvoi hänet Johanneksen puoleen.
"Haluan puhutella nuorta sisarta, jonka äsken veitte täältä", sanoi tämä.
"Sisar Eufemiaa! Ah, kunnianarvoisa isä, hänen laitansa on taasen hyvin huonosti."
"Onko hän sairas?"
"Hänen mielensä on vialla; silloin päästää hän kovia huutoja. Kunnianarvoisa rouva äiti tietää, mitä meidän kaikkien täytyy kärsiä hänen tähtensä."
Abbedissa kumarsi myöntävästi päätänsä, mutta Johannes ei enää uskonut ehdottomasti, vaan sanoi suurella varmuudella: "Viekää minut hänen luoksensa!"
Nyt luuli hän olevansa varma asiastaan; ikäänkuin miehen viisaus koskaan vetäisi vertoja naisen viekkaudelle; vanha Johannes oli ainoastaan alottelija siinä suuressa koulussa, missä opitaan kokemusta.
Abbedissa virkkoi suurella varmuudella: "Tämä myöntyväisyys menee aivan liian pitkälle. Sanokaa Eufemialle, että käsken hänen tulla heti tänne."
Nunna riensi pois käskyä täyttämään.
Sillävälin kertoi abbedissa arkkipiispalle eräästä ylhäisaatelisesta tanskalaisesta rouvasta, joka oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt, että hänet vihittäisiin nunnaksi Skoluostariin.
"Hän lupaa antaa suuria lahjoja", kertoi abbedissa. "Mutta vielä enemmän ilahuttaa minua tämä todistuksena siitä suuresta arvosta, jossa luostarimme, Jumalan kiitos, on Tanskassa."
Hänen armonsa ilmaisi tyytyväisyytensä, mutta Johanneksen kaikki ajatukset olivat kiintyneet nuoreen tyttöön, jonka surulliselle kohtalolle hän toivoi voivansa antaa uuden käänteen… Noviisi tuntui hänestä viipyvän hyvin kauan, mutta vihdoin saapui nunna tuoden hänet mukanaan, mutta nyt oli hän hunnutettu.
Abbedissa aikoi mennä häntä vastaan, mutta arkkipiispa sanoi: "Antakaa isä Johanneksen häntä puhutella." Kun tämä tuli lähemmäksi, näki hän, kuinka lapsukainen vapisi aivan kuin haavanlehti:
"Onko nimesi Eufemia?" sanoi Johannes lempeästi. "Niin, kunnianarvoisa isä!" kuiskasi tyttö. "Syntymäpaikkasi?"
"Vesterås!"
Puhuiko hän totta, vai valehteliko pelosta? "Miksi vapiset noin?" kysyi Johannes osanotolla. Tyttö purskahti rajuun itkuun.
"Kas niin, nyt hänelle tulee jälleen muuan tavallisia puuskiaan", huudahti nunna tarttuen hänen käsivarteensa.
Mutta Johannes käski ankarasti, että nunna pysyisi syrjässä, ja kysyi sen jälkeen vielä kerran: "Lapsi, mitä pelkäät? Ole vain levollinen!"
"Antakaa minun mennä!" sanoi hän kietoen hunnun tiiviimmin ympärilleen.
Mutta epäluulo oli herännyt, ja se johti Johanneksen oikeaan, kun sai hänet tempaamaan noviisilta hunnun. Nunna päästi kauhun huudon.
Tyttö oli vaipunut lattialle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hämmästys oli vienyt Johannekselta puhelahjan, hän tarvitsi melkein kokonaisen minuutin ennenkuin kykeni sanomaan: "Petosta!"
"Mitä se on, Johannes?" kysyi arkkipiispa. "Se on mahdollista", vastasi hän, "että tälläkin on Eufemia nimenään, mutta hän ei ole sama, joka oli täällä sisällä hetkinen sitten."
"Meillä ei ole toista", väitti abbedissa.
Johannes seisoi lyötynä, masennettuna. "Jättäkää asia minun huostaani!" sanoi ylipappi hiljaa ja lisäsi sen jälkeen kuuluvammalla äänellä: "Luostarin asiat ovat hyvissä käsissä; tule, Johannes ystäväiseni, minulla on tärkeitä asioita sinulle uskottavana."
Mutta kun nämä molemmat olivat kahden kesken, arkkipiispalle järjestetyssä huoneessa, silloin kysyi tämä, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja sanoi sen jälkeen:
"Täällä on jotakin, mitä tahdotaan salata, ja kävisi varmaan vaikeaksi minullekin urkkia totuus esille. Sellaisissa tapauksissa tekee viisaimmin, kun katsoo läpi sormien ja luottaa johtavain henkilöiden tunnontarkkuuteen, mutta sinun tähtesi koetan kyllä saada selvän asian oikeasta laidasta."
"Minä en voi mitään", huokasi Johannes.
"Viipykää muutamia päiviä ja…"
"Ei, nyt heti lähden taipaleelle."
"Ekholmaan?"
"Niin, sinne aion."
"Kas tässä, tunnetko tämän?"
Se oli vahaluonnos Suurkirkon "Ritariin ja lohikäärmeeseen".
"Mies parka sanoi minulle, että hän oli tehnyt sellaisen", jatkoi piispa. "Mutta se oli varastettu häneltä, ja siten vei toinen myös kunnian hänen työstään. Kuinka luonnos on tullut Skohon, en tiedä, mutta nyt on sinun vietävä se Kirsti rouvalle, jolle se oikeudella kuuluu; hän kyllä tulee sen säilyttämään perhekalleuksien joukossa."
Piispa pani taideteoksen takaisin laatikkoon. "Aiot nyt siis todellakin jättää minut, Johannes?"
"Niin, herra, minun täytyy!"
"Mene sitten rauhassa ja kiitos kaikesta!"
"Vähän olen voinut tehdä teidän hyväksenne!"
"Enemmän kuin kukaan muu!… Olet muuten luvannut tulla, milloin kutsun."
"Ja te olette luvannut kallistaa minulle kuulevan korvan."
Vielä kerran puristivat he toistensa kättä, ja arkkipiispa meni sen jälkeen neuvotteluun abbedissan ja priorin kanssa luostarin tileistä; hän toivoi tällöin pääsevänsä luostarineitsyen salaisuuden perille; abbedissa taasen tuumi, kuinka voisi parhaiten johtaa hänet harhaan. Mutta tällaikaa taivalsi isä Johannes tietä eteenpäin, suruissaan siitä, ettei ollut voinut tehdä mitään lapsi raukan pelastukseksi.
6.
Ekholmaan tuli alituiseen kirjeitä ja viestejä Tanskasta, ja kun sinne saapui alituiseen vieraita, ei siihen kiinnitetty niin suurta huomiota, että niiden joukossa oli niin monia tanskalaisiakin.
Mutta vieraiden joukossa oli muuan henkilö, josta hän itsekseen oli suuressa epävarmuudessa, miten häntä oikeimmiten oli kohdeltava.
Hän oli maisteri Didrik Slagheck Kööpenhaminasta, syntyään Westfalista. Hänellä oli kaunis ulkomuoto ja miehekäs ryhti ja jotakin hyvin kohteliasta esiintymisessään; mutta ne tiedot, jotka oli leimattu maisterin arvolla, olivat ainoastaan kuin hänen sielunsa raakuuden ja turmeltuneen luontonsa kultaus.
Tätä miestä ei ollut lähettänyt Erik herran luo Hannu kuningas eikä Kristian prinssi, vaan Sigbrit rouva, ja hän sanoi sen suoraan ja ujostelematta, lisäten, että tämä oli mahtavin rouva Tanskassa.
Erik herra oli kuullut sanottavan sen ennenkin, mutta ei koskaan niin suoraan ja kerskailevasti.
Hän ei uskaltanut eikä tahtonutkaan ajaa Didrik herraa tiehensä; sentähden sulkeutui hän hänen kanssansa salakamariin, hienoin viini kellarista kannettiin pöytään, jotta kielten kannat oikein höltyisivät, sillä Erik herra tahtoi kuulla maisterilta hänen maansa asioista. Eikä Didrik herra ollutkaan tuppisuu, hänen oli helppo puhua ja mielellään hän joi hyvää viiniä. Sellaiseen näytti hän tottuneen, sillä kuinka tiheään hän pikaria kallistelikin, ei se suurin häntä haitannut. Mutta yhä avomielisemmin kertoi hän tanskalaisten pyyteistä ja hovielämästä.
Mutta vihdoin vieras sanoi kursailematta, että hän oli uninen, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän nukkui suu selällään ja kuorsasi äänekkäästi.
Erik herra istui tuolillaan ja tuijotti vieraaseensa ja ajatteli miten selviytyä hänestä… Mitä hän oikeastaan lienee tahtonut? Asiaansa ei hän ollut sanonut… kenties ei hänellä sellaista ollutkaan; Erik herra päätti häneltä kysyä siitä suoraan, päästäkseen miehestä kuitiksi.
Huoneeseen oli tullut melkein pimeä, mutta Erik herra ei kiirehtinyt soittamaan valoa; hän ei tahtonut, että palvelija kuulisi vieraan päästämät vastenmieliset äänet, jotka loukkasivat hänen herransa korvaa, Erik herra piti ankarasti kiinni säädyllisyydestä, ja näin karkea, sievistymätön vieras olisi muissa olosuhteissa heitetty ulos ovesta. Vihdoin kuitenkin loppui hänen kärsivällisyytensä ja soittokello helisi kimakasti.
Samassa lakkasi kuorsaaminenkin.
Palvelija avasi oven.
"Valoa!" käski maisteri.
Erik herra hypähti suuttumuksesta. Tämä häpeämätön tekeytyi herraksi hänen talossaan!
"Oletteko nukkunut, rakas isäseni?" kysyi vieras.
Erik herra nieli suuttumuksensa ja vaikeni.
Heti sen jälkeen astui sisään palvelija tuoden sytytetyn lampun, jonka pani pöydälle.
"Tahdon, ettei minua häiritä ennenkuin soitan", virkkoi Erik herra hänelle tavattomalla tuimuudella.
"Ilmoittakaa, että myöhemmin tulemme naisten puolelle", huusi Didrik hänen jälkeensä.
"Täällä jakelen ainoastaan minä käskyjä", vastasi Erik herra tulisesti.
"Tahdoin säästää teiltä vaivan."
Erik herra sai yskänpuuskan, hän nousi ja istuutui kohta penkille loitommaksi pöydästä toivoen vieraansakin tekevän samoin.
Mutta tämä ei hievahtanutkaan paikaltaan.
"Aiotteko nukkua vielä?"
"En, olen jo nukkunut tarpeeksi."
"Silloin tahtoisin tietää, mikä oikeastaan on syynä käyntiinne."
"Ettekö sitä arvaa?"
"En, se on minulle mahdotonta!"
"Silloin vaikenen huomiseen, jotten häiritsisi yölepoanne, rakas isäseni."
Taasenkin tämä hävytön puhuttelu… Mutta Erik herra päätti pysyä tyynenä. "Mieluummin toivoisin saavani sen tietää jo tänä iltana!" sanoi hän.
"Todellakin?"
"Lasken hyvin harvoin leikkiä."
Maisteri purskahti rajuun nauruun, ja hän kävi melkein karmosiinin punaiseksi kasvoiltaan.
Erik herra sitä vastoin kalpeni. Hänestä tämä meni liian pitkälle.
"Ai, tosiaankin, olenko antanut teille kirjeen tulevalta arkkipiispalta?"
"Tulevalta ark-ki-piis-pal-ta?"
"Tässä se on! Kautta sieluni, olin sen unhottanut."
Erik herra otti kiireimmiten kirjeen, se oli tosiaankin hänen pojaltaan ja sisälsi, että hänen rakkaan isänsä olisi osoitettava maisteri Didrik Slagheckille kaikkea suopeutta ja kohteliaisuutta; hän ei ollut ainoastaan oppinut mies, vaan hänellä oli myös niin suuri vaikutusvalta Kööpenhaminan hovissa, että Kustaa herra luuli menestyksensä olevan suuresti hänestä riippuvaisen.
Kun Erik herra oli lopettanut lukemisen, pani hän kirjeen kasaan ja sanoi lempeällä ja aivan muuttuneella äänellä: "Poikani puhuu teidän suurista ansioistanne, ja voin hyvin sanoa, etten ole koskaan niitä epäillyt. Ja kun halusin, että te sanoisitte syyn tänne tuloonne, en sitä suinkaan tehnyt päästäkseni teistä vapaaksi, vaan sitä pikemmin voidakseni suostua toivomuksiinne."
"Nyt puhutte mieleni mukaan; ja pyydän teitä etukäteen olemaan varma kiitollisuudestani."
"Nuoret ovat tulevaisuuden herrat, ja mikä voi olla meille vanhoille mieluisempaa kuin palvella heitä."
"Kautta pyhän Gregoriuksen, ettekö puhu aivan kuin itse Sigbrit rouva: 'Vanhan on väistyttävä antaakseen tilaa nuorelle', sanoo hän."
"Tosiaankin… aivan oikein…"
"Mutta missä on tulevaisuus, ellei orastavissa avuissa! Pankaa kuninkaan poika ja kerjäläisen lapsi samaan kehtoon, niin molemmat ovat kasvoiltaan yhtä punaiset, yhtä rumat; mutta antaapas heidän kasvaa miehiksi ja heidän tekonsa määräävät heidän arvonsa!"
"Yhtä suuri kuin hämmästyttäväkin totuus."
"Hyväksyttekö sen?"
"Voinkohan muuta?"
"Tiedätte kai myös, että ajan suuret ajattelijat ovat melkein kaikki lausuneet samaan suuntaan. Savonarola sanoo, ettei ihmisen sisäinen arvo ole suinkaan riippuvainen ulkonaisista suhteista; Gerhard de Groot, että hän on löytänyt parempia kristittyjä köyhien kuin rikasten joukossa; puhumattakaan itsestään Aristoteleesta, joka arvelee, ettei tervettä ja voimakasta ihmissukua voi syntyä ennenkuin ihmiset ojentavat toisilleen kätensä lujaan ja veljelliseen liittoon!"
"Oivallisesti sanottu!"
"Katsomatta rikkauksiin!"
"Kulta on pelkkää heinää!"
"Ja korkeaan sukuperään!"
"Jumalan edessä olemme kaikki alhaisia!"
"Meidän täytyy olla niin toistemmekin edessä!"
"Niin täytyy!"
"Ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin!"
"Mitä arvoa on sanoilla ilman tekoja?"
"Muistutatte ihmeellisesti jaloa Amalrik Benalaista… Olen varma, että tunnette hänet."
Erik herran päätä aivan huimasi; nuo suuret nimet olivat tosin hänelle tuttuja, mutta heidän oppejaan ei hän tuntenut lähemmin; sentähden vastasi hän melkoisella arkuudella:
"Olen muistavinani, että hän eli… eli…"
"Innocentius III:nnen aikana", puuttui maisteri puheeseen. "Esiintyi neljännessä lateraanisessa kirkolliskokouksessa… Tiesin kyllä, Erik herra, että olette oppinut ja monitietoinen herra… Olisinko muuten niin tärkeässä asiassa kääntynytkään teidän puoleenne?"
"Ettehän ole vielä minulle sanonut, mikä asianne on!" huudahti ritari nauraen ja sangen mielissään siitä edullisesta käsityksestä, joka vieraalla näytti olevan hänestä.
Tämä oli äkkiä kohonnut merkilliseksi henkilöksi Erik herran silmissä; ei ainoastaan pojan mielipide maisterista, vaan vielä enemmän se oppi, jonka hän ykskaks oli tuonut ilmoille, sai ritarin siihen vakuutukseen, että hän oli ennen tykkönään erehtynyt mieheen nähden.
"En ole sanonut teille, miksi olen tullut, olen sitä viivyttänyt, ja voitteko uskoa, että teen niin vieläkin, niin raskaana kuin se painaakin omaatuntoani."
"Nuori mies, puhukaa minulle, kuten ystävälle."
"Sen tahdon tehdä!… Tulen Sigbrit rouvan kehotuksesta yksinkertaisesti kosimaan tytärtänne."
"Ty-tär-tä-ni…?" Jos ukkonen olisi iskenyt huoneeseen, ei Erik herra olisi pahemmin hämmästynyt.
"Sanon teille suoraan, että minulla on suuret vaatimukset, sentähden tahdoin ensin oppia teidät persoonallisesti tuntemaan, ja sanon suoraan, että olette mieleiseni mies." Erik herra teki syvän kumarruksen. "Mutta asian täytyy jäädä meidän kesken, kunnes olen nähnyt tyttärenne."
"Minä en sitä ilmaise!"
"Ovatko he kauniita?"
"E-ei!" Erik herra toivoi tällä hetkellä, että he olisivat olleet rumia kuin synti.
"Riippuu mausta, arvelette kai, ja olette oikeassa kuten aina; kuitenkin toivon teidän hyväksyvän kosintani."
"Emäntäni…"
"Hänen hyväksymisensä tulen kyllä saamaan."
"Tyttärillänikin on sananen sanottavana."
"Sallikaa sanoani, että teidän nykyaikaiset aatteenne ovat vielä nuoremmat kuin minun, mutta minä alistun niihin ja toivon, että se menestys, joka minulla tähän asti on ollut kaunotarten joukossa, on tälläkin kertaa minua seuraava."
Erik herra toivoi aivan päinvastoin, mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.
"Tahdotteko nyt viedä minut heidän luokseen?"
"Yhden asian tahdon sanoa etukäteen: en pakota heitä."
"Sitä en pyydäkään!"
"Tulkaa sitten!"
Ekholman kaunis rouvastupa oli tällä kertaa tyhjä vieraista; ainoastaan talon nuoret tyttäret ja heidän piikasensa olivat siellä, mutta jo kauas kuului heidän hilpeä naurunsa.
"Mitähän siellä ilakoitaneen?" jupisi Erik herra ja avasi äkkiä oven.
Koko hilpeä parvi oli lattialla, he leikkivät Sislan ristiäisiä sydämensä pohjasta.
Mutta vieraan nähdessään pyrähtivät he pelästyneiden lintujen lailla eri suuntiin. Tuskin minuutin kuluttua istuivat jalosukuiset neitsyet kunniasijalla suuressa kaaressa, palvelijat taasen sijoittuivat huoneen äärimäiseen soppeen, ja kaikki tarttuivat neuloihin vielä vapisevin käsin, mutta läähättävä hengitys, leimuavat posket ja vaivoin pidätetty naurunhalu osoitti, kuinka hauskaa heillä oli ollut.
Erik herra viipyi muutamia silmänräpäyksiä ennenkuin hän meni tyttäriensä luo: "Missä on teidän rouva äitinne?"
"Salakamarissa!" sanoi yksi.
"Ei, vaan makuuhuoneessa", oikaisi toinen.
"Hän ei sanonut voivansa oikein hyvin!" lisäsi kolmas.
Erik herra kääntyi nopeasti, hän riensi vieraansa ohitse ja ulos ovesta sanomatta sanaakaan.
Mutta jos hän luuli tämän seisovan kärsivällisesti paikoillaan ja odottavan hänen paluutaan, tunsi hän häntä vähän. Tuskin oli Erik herra kadonnut, ennenkuin maisteri astui reippaasti esiin.
"Kauniit neitsyet", sanoi hän rohkeasti. "Olen herra isänne vieras, tämä lienee teille kylliksi, ettette pane pahaksenne, vaikka pyydänkin päästä mukananne karkeloon… Tulkaa, tulkaa!"
Ja nyt viritti hän äänekkään laulun: "Sellestä Simo käy kosiin…" ja ojensi kätensä heitä kohden.
Sanat ja sävelet tekivät tehtävänsä, epäröiminen ei kestänyt kauan, minuutin kuluttua oli koko parvi jälleen jalkeilla ja nyt pyörittiin iloisessa piirissä, ja kaikki ottivat hilpeästi osaa karkeloon.
Mutta maisteri käyskenteli piirin keskellä, joka sai pyöriä hänen ympäritseen. Hän veti piiriin nuorista neitsyeistä yhden toisensa jälkeen, karkeloi hänen kanssaan muutamia pyörähdyksiä ja suuteli sitten kunnioittavasti hänen kättään. Hän oli jo ehtinyt kolmanteen, kun ovi uudestaan avautui ja Erik herra astui emäntänsä keralla sisään.
Nyt tosin tanssi taukosi, mutta se oli saanut eräänlaisen oikeutuksen, ja kaikki seisoivat paikoillaan lattialla, ainoastaan muukalainen erosi muista ja meni Kirsti rouvan luo, jonka edessä hän kohteliaasti notkisti polvensa sanoen:
"Rangaiskaa minua, minä yksin olen rikollinen!"
"Nouskaa, maisteri Didrik Slagheck!" vastasi Kirsti rouva, samalla kuin hänen ankara katseensa sai niin hyvin hänen tyttärensä kuin palvelijattaretkin kiireisesti palaamaan ompelustensa ääreen. "Kun kissa on poissa, hyppelevät hiiret pöydällä, se on yhtä vanha juttu kuin maailmakin."
"Ainoastaan sillä erotuksella, että ne nyt pysyvät lattialla", vastasi Didrik ja tahtoi tarttua Kirsti rouvan käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta tämä vältti sen. "Herrani on kertonut minulle teistä", lisäsi sydämystynyt rouva, "ja hän on sanonut myös asianne."
"Ja myös ehdon!" puuttui Erik herra hätiköiden puheeseen. "Olen myös maininnut kirjeen pojaltani, Kustaa herralta."
"Pysykäämme ainoastaan pääasiassa, ja kun luulen teidän tahtovan pian saada vastauksen, niin saatte sen heti… Tunnetteko tätä herraa?" kysyi hän tyttäriltään viitaten vieraaseen.
Se nopea katse, jonka he loivat häneen, kohtasi rukoilevan hymyn kauniista ilmeikkäistä silmistä, ja punastuen vastasivat he kainosti: "Emme!"
"Maisteri Didrik Slagheck Tanskasta", jatkoi Kirsti rouva, joka hänkin oli nähnyt äänettömän katseleikin ja siitä yhä ärtynyt. "Sigbrit rouva, kuuluisan Dyvekan äiti, on lähettänyt, hänet kosimaan jotakin teistä!… Mitä sanotte sellaisesta, tyttäreni?"
Nyt punasi harmin puna heidän poskensa, ja he kääntyivät kaikki pois.
"Sallittakoon minun sanoa muutamia sanoja puolustuksekseni", virkkoi Didrik. "Sigbrit rouva tiesi, että sydämeni oli vallannut palava rakkaus yhteen teistä, suloiset neitsyet, en ole maininnut, että mennä kesänä näin tämän viehkeän neitsyen, ja siitä päivin ei hän ole poistunut ajatuksistani. Hyvä Sigbrit rouva sai minut uskomaan hänelle syyn suruuni ja sen jälkeen sanoi hän: 'Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on ennakkoluulottomin rouva koko Ruotsissa, hän ei ole vihastuva teihin, vaikkapa hän ei suostuisikaan antamaan teille tyttärensä kättä.'"
"Se ei estä teitä jäämästä tänne kunnioitettuna vieraana!" puuttui puheeseen Erik herra, joka ei ollut unhottanut poikansa kirjettä eikä miehen merkitystä.
"Jos te sallitte?" virkkoi Didrik, syvästi kumartaen Kirsti rouvalle.
"En ole niin ennakkoluuloton, että minulla olisi muuta tahtoa kuin herrani tahto", vastasi tämä.
Ja niin jäi Didrik maisteri Ekholmaan. Ritari pyysi häntä sentähden, että poikansa halusi sitä. Kirsti hyväksyi sen siksi, että hän luki enemmän maisterin katseesta kuin sanoista, että hänen oma elämäntarinansa oli tälle tuttu; sitä paitsi oli hän antanut vastauksen, nyt hän myös oli näyttävä, että pystyi viemään tahtonsa perille.
Kolmella nuorella neitsyellä ei ollut sanoja kyllin teräviä ilmaisemaan heidän paheksumistaan ja suuttumustaan. Että tämä aateliton mies oli uskaltanut kohottaa silmänsä heihin, se oli tosiaan niin suuri loukkaus, että se täytyi rangaista, ja he tahtoivat itse pitää siitä huolen.
Olisivatpa he vain tienneet, ketä heistä hän rakasti! Tässä näyttäytyi vanha juttu omenasta, jonka käärme tarjosi Evalle: jokainen luuli salavihkaan, olevansa valittu. He olivat sopineet siitä, että sen, jolle hän uskalsi puhua rakkaudestaan, oli osoitettava hänelle äärimäistä halveksumistaan, ja jokainen heistä opetteli hyvin näyteltävänsä osan ja paloi halusta päästä sitä suorittamaan.
Sillävälin vältti maisteri heitä kaikkia kolmea; kunnioittavainen tervehdys, suruinen katse, siinä kaikki, mitä hän ilmaisi, mutta väliin yön hetkinä he kuulivat hänen kauniin äänensä ikkunansa alta; silloin lauloi hän kaihoisia lemmenlauluja, ja kuuden-, seitsemän- ja kahdeksantoistavuotias sydän sykkäili häntä vastaan vasta heränneellä salaisella rakkaudella.
Melkein koko päivän vietti maisteri yhdessä ritarin kanssa; he kirjoittelivat ja lähettelivät kirjeitä kaikkien suurempain seurakuntain pastoreille ja kaikkien luostarien abboteille; he puhuivat niistä suurista eduista, jotka nyt tulisivat kirkon osaksi siinä tapauksessa, että Kustaa Trolle määrättäisiin arkkipiispaksi, kun vanha Jaakko Ulfinpoika pian tulisi eroamaan, ja kehottivat kaikkia Jumalan ja kristinopin ystäviä yksimielisesti äänestämään häntä.
Erik herra tunsi päivä päivältä uuteen neuvonantajaansa yhä suurempaa luottamusta. Heidän yhdessäolonsa ensimäisen päivän muisto tuntui hänestä vain pahalta unelta; mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli kohtuullinen elintavoissaan, ei näyttänyt vähintäkään välittävän hänen tyttäristään, mutta työskenteli sitä vastoin väsymättömästi ritarin asian puolesta.
Uudestaan ja uudella innolla alkoi kirjevaihto siitä, että Kristianille viekkaudella toimitettaisiin pääsy Ruotsiin; herätettiin uudelleen vanha ehdotus, että purjehdittaisiin Nyköpingiin, tunkeuduttaisiin sieltä maahan ja hankittaisiin luja jalansija Vesteråsissa.
Sentähden alkoi uudelleen kirjevaihto Pernilla rouvan kanssa; hänen oli taivutettava Sten herra suostumaan tehtyyn ehdotukseen; nyt ei enää luotettu niin varmasti häneen. Maisteri kirjoitti itse kaikki kirjeet puhtaaksi ja pani oman nimensä alle, niin ettei Erik herralla olisi mitään pelättävää, vaikka kirjeet keksittäisiinkin, mutta ainoastaan luotettavia palvelijoita valittiin niitä viemään, ja niin jatkuivat vilkkaasti neuvottelut Vesteråsin ja Ekholman välillä.
Kirsti rouvakin tyyntyi maisteriin nähden, vaikkei hän täysin luottanutkaan tytärtensä naiselliseen ylpeyteen; hänen epäluulojaan herätti se, että hän näki heidän urkkivan toisiaan, mutta se antoi toiselta puolen turvallisuuttakin, mustasukkaisuudella on terävät silmät, ja jos kaikki kolme unelmoivat samasta miehestä, ei vaara saattanut olla erittäin suuri. Sitä paitsi oli Kirsti rouvalla suunnitelmansa valmiina, ja hävyttömälle poikapuolelleen, joka oli kirjoittanut isälleen, että tämä suostuisi maisterin toivomuksiin, hänelle tahtoi Kirsti rouva näyttää, että hän päätti laskut ilman isäntää.
Kuten kipinästä voi syttyä tuhoava palo, niin voi eripuraisuuden siemen kantaa katkerat hedelmät. Nuoret neitsyet toivoivat kaikki kolme olevansa Didrik maisterin salaisen rakkauden esineenä ja kadehtivat salaa toisiaan. Yhdellekään heistä ei hän ollut sanonut: "Sinua minä rakastan!" mutta kuitenkin luulivat he kaikki kolme, että hänen valittunsa oli saanut tietoonsa kalliin salaisuuden, mutta ei sitä ilmaissut. Yölliset tervehdyslaulut valoivat öljyä tuleen, eikä tapahtunut harvoin, että sisarukset puhkesivat kiihkeihin soimauksiin toisiaan vastaan ja puhuivat vilpistä ja petoksesta. Ei kuulunut enää mitään iloista naurua rouvasväen tuvasta, mutta usein nähtiin kalpeita kasvoja ja itkettyneitä silmiä.
"En tiedä, mistä johtuu", sanoi Erik herra Kirsti rouvalle, "että tyttäremme ovat menettäneet hilpeän mielensä; he istuvat kenties liian paljon sisällä."
"On aika naittaa heidät."
"He ovat hyvin nuoria."
"Siitä ei haittaa."
"Onko joitakin kosijoita ilmoittautunut?"
"Erika annetaan Algot Sparrelle."
"Vai niin!"
"Ingeborg Knut Hermelinille."
"Leskelle?"
"Ja Margareta tanskalaiselle valtaneuvos Mortensenille."
"Joka voisi olla hänen isänsä!"
"Sitä paremmin on hän valvova puolisoaan."
"Eiväthän he tunne näitä herroja!"
"He tulevat tänne heti joulun jälkeen."
"Jolleivät he silloin mielly toisiinsa?"
"Siitä ei kysymystä. Määräämisoikeus kuuluu teille ja minulle, Erik herra, ja minä olen jo vastannut, että me suostumme."
"Mutta minä en ymmärrä, miksi moinen kiire."
"Siksi, että on vaara tarjona."
"Vaara?"
"Ettekö näe sitä?"
"Maisteri on viaton."
"Viatonhan on pirukin, kun hänellä on papinkaapu pukinsorkkansa peittona."
"Mutta eihän hän puhuttele heitä koskaan."
"En tiedä, mitä keinoja hän käyttää… Ja tunnustan, että uskoisin kuten tekin, jollen näkisi sitä onnetonta vaikutusta, mikä hänellä on heihin. Olen puhutellut heitä kutakin erikseen, he epäilevät toisiaan, mutta näyttää kuin siihen ei olisi syytä."
"Niin, mutta silloin…"
"Täytyy tyttäreni toimittaa pois täältä, koska te niin itsepäisesti tahdotte pitää täällä oman ja Kustaa herran ystävän."
"Vaikea on minun pyytää häntä matkustamaan."
"Sitä ei nyt enää tarvitakaan…" Ja Kirsti rouva jätti herransa yksin.
Tämä seisoi aivan kuin puusta pudonneena. Maisteri oli käynyt hänelle hyvin tärkeäksi, hän tiesi tuskin, miten voisi tulla toimeen ilman häntä; mutta erota nuorista, kauniista tyttäristään, elämänsä päivänsäteistä, heittää heidät pois vieraille edes kysymättä heidän mieltään, se näytti Erik herrasta hyvin kovalta, ja hänen sydämensä vuoti verta sitä ajatellessakin.
Uskottuna oli Didrik maisterilla tanskalainen neitonen, joka oli neitsytten palveluksessa. Tämä toi hänelle päivittäin tietoja heistä, ja hän ymmärsi heissä herättämänsä mielentilan niin hyvin kuin olisi alituiseen ollut heidän seurassaan.
Ruotsiin oli hän matkustanut aikeissa ruveta Erik herran vävyksi; Kirsti rouvan ei hänen mielestään pitänyt olla kovin tarkkatuntoinen. Sitten tuli hän toisiin ajatuksiin, hän käsitti, että oli tarpeen olla melkoisen varovainen; lisäksi tuli kostonhalu, ylpeä rouva oli hänestä aivan liian koppava.
Leikki alkoi muuten häntä huvittaa, hän luuli melkein olevansa pelin herrana. He olivat ihastuneet häneen kaikki kolme, hänen tarvitsi ainoastaan valita. Vanhin, Erika oli kaino olento, ilman itsenäisyyden vivahdustakaan. Ingeborgilla sitä vastoin oli luja tahto, ja Didrik oli muutamia kertoja keksinyt hänen katseensa kiintyneenä itseensä kysyvällä kärsimättömyydellä; tämä neitosista häntä enimmän miellyttikin.
Margareta oli kaunein, mutta melkein liiaksi lapsi… kuitenkin hän epäröi.
Hän käsitti, ettei hän saisi heistä ketään vanhempain suostumuksella, sentähden tahtoi hän ryöstää valittunsa, viedä hänet Kööpenhaminaan ja siellä vihityttää, sitten heti palata Ekholmaan, saada aikaan sovinnon ja jatkaa toimintaansa, kuten tähänkin asti, mutta silloin paljon suuremmalla täysivaltaisuudella. Se pakko, johon hän oli tähän asti alistunut, alkoi käydä sietämättömäksi, ja nyt oli aika panna suunnitelma toimeen; se oli liian hyvin valmistettu voidakseen epäonnistua.
Eräänä päivänä ilmoitti hän Erik herralle, että muuan tärkeä kirje kutsui hänet takaisin Kööpenhaminaan ja hänen täytyi matkustaa jo kolmen päivän perästä.
Tämä, joka vähää ennen oli saanut rouvansa ilmoitukset, tunsi sekä iloa että kaipausta.
"Lupaa minulle tulla pian takaisin!" sanoi hän.
"Toivotteko sitä todellakin?"
"Koko sydämestäni; ette ole se mies, joksi ensi päivänä teidät luulin."
"Minut on muuttanut oleskelu yksissä teidän kanssanne."
"Imartelette!"
"Asia on kuitenkin niin!"
"Jospa tietäisitte, kuinka se minua ilahuttaa. Minäkin olen teihin kiintynyt enemmän kuin luulettekaan."
Samana yönä oli tervehdyslaulu samalla kertaa jäähyväislaulu… Se kuului niin valittavalta, niin tuskalliselta, että kolme nuorta sydäntä vuoti verta ja kolme silmäparia suli kyyneliin, mutta he eivät ilmaisseet suruaan toisilleen, luottamus oli aikoja sitten kaikonnut, mustasukkaisuus ja kateus olivat ainoat tunteet, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan.
Mutta aamulla sanoi Kirsti rouva tyttärilleen: "Tahdon sanoa teille: älkää osoittako mitään hämmästystä, kun maisteri sanoo teille tänään jäähyväiset; hän lähtee huomisaamuna varhain matkalle."
Nuoret neitsyet pukeutuivat vapisevin käsin; he tunsivat sellaisen painon sydämillään, että tuskin saattoivat vetää henkeään; mutta he vaikenivat ja kärsivät, odottaen levottomasti pelättyä erohetkeä.
Ateriain aikana oli maisteri aina huvittavalla keskustelullaan ymmärtänyt vetää huomion puoleensa; hän saattoi kertoa mitä hullunkurisimpia kaskuja, mutta se tapahtui useimmiten jonkun ylhäisaatelisen kustannuksella, ja kun Kirsti rouva eräänä päivänä siitä terävästi huomautti, vastasi hän, että sillä oli luonnollinen syynsä siinä, että hän eli ainoastaan näiden keskuudessa. Mutta puhui hän onnettomasta rakkaudestakin ja kuvaili suurella kaunopuheisuudella huokailevan rakastajan surua, kun hänen täytyi jättää valittunsa.
Mutta tänä viimeisenä päivänä oli hän tavattoman vaitelias, ja ainoastaan silloin, kun ritari tyhjensi jäähyväispikarin kiittäen yhdessäolosta ja toivoen, että hän tahtoisi pian tulla takaisin, vastasi hän, että hänen sydämensä jäi Ekholmaan; koskaan ei hän voi unhottaa niitä onnellisia päiviä, jotka oli siellä viettänyt; "sentähden", sanoi hän, "tahdon tänä iltana kirkkaassa kuutamossa katsella ympärilleni ja…"
Mielenliikutus tukehdutti äänen, ja hän riensi tyhjentämään pikarinsa.
Kirsti rouvalle sanoi hän jäähyväiset kunnioittavasti kuin kuningattarelle. Ritari puristi hänet syliinsä ja puhui kaipauksestaan. Alasluoduin katsein lähestyi hän kolmea sisarusta, jotka kukin vuoroonsa ojensivat hänelle kätensä jäähyväisiksi; mutta hänen kädenpuristuksensa oli niin; merkitseväinen, että se ajoi veret heidän kalpeille poskilleen.
Tällaikaa oli muuan palvelija kuiskannut Kirsti rouvalle, että ulkona oli vanha, munkki, joka innokkaasti pyysi häntä puhutella. Varmaankin oli tullut tietoja Vadstenasta, josta hän ei ollut kuullut mitään pitkiin aikoihin. Nyt saisi hän tietää esikoisestaan, rakkaasta lapsestaan, jonka hän oli pakoitettu kieltämään… Kuinka hänen sydämensä sykki levottomuudesta ja ikävästä… Kaikki muu kävi hänelle samantekeväksi, ja hän unhotti pitää silmällä tyttäriään. Hän meni heidän kanssaan naisten puolelle, mutta vilkaisi vain heidän töitään ja neuvoi, mitä oli laitettava valmiiksi illan kuluessa, sitten valitti hän pahoinvointia ja vetääntyi makuukamariin.
Kirsti rouva pelkäsi, että seinilläkin olisi kasvot, kun oli kysymys hänen elämänsä syvimmästä salaisuudesta, sentähden vei hän munkin mukanaan torniin. Hän oli sisustuttanut kammion, joka oli ollut hänen poikansa vankilana, rukouskappeliksi. Sinne oli pystytetty pyhän neitsyen kuva, ja sen edessä oli pieni alttari. Lujuudella, joka on ainoastaan naissydämellä, oli hän voinut salata maailmalta ja lähimmiltäänkin ne tuskat ja omantunnon nuhteet, jotka raatelivat hänen sieluaan; mutta täällä, yksin Jumalansa, haavoitetun omantuntonsa kanssa, oli hänen epätoivonsa saanut vapaasti päästä valloilleen.
Monet yöt oli hän täällä viettänyt rukoillen ja huokaillen ja levähtänyt ainoastaan muutamia tunteja penkillä, jonka oli laitattanut alttarin taakse. Päivän koitteessa palasi hän makuukamariinsa, ennenkuin palvelijat ehtivät häntä kaivata.
Tähän tornikammioon vei hän munkin, isä Johanneksen, siellä tahtoi hän kuulla, mitä tällä oli ilmoitettavana.
"Mistä tulette, kunnianarvoisa isä?" oli hänen ensimäinen, levoton kysymyksensä.
"Viimeksi Skosta."
"Skosta?" toisti hän hämmästyneenä.
Johanneksen mieleen johtui, että Kirsti rouva tiesi jotakin Kaarinasta, ja vastasi sentähden: "Olin luvannut viedä tärkeän viestin nuorelle Kaarina Eliaantyttärelle."
"Keneltä?" kuiskasi Kirsti rouva.
"Nuorelta mieheltä, jonka nimi on Pentti."
"Tuletteko Vadstenasta?"
"En, Stäketistä; olen oleskellut siellä useita kuukausia."
"Mutta nuori mies, josta puhutte?"
"Hän pyysi minua viemään tämän sormuksen…"
Kirsti rouva tempasi sen kiihkeästi käsiinsä. "Minulle!" huudahti hän.
"Nuorelle tytölle Skohon!" vastasi Johannes ja tahtoi ottaa sormuksen takaisin.
Mutta toinen ei sitä antanut. "Hänen täytyy rakastaa tyttöä hyvin suuresti!" sanoi hän katkerasti.
"Hänellä ei luultavasti ole ketään toista rakastettavaa", sanoiJohannes lempeän nuhtelevasti.
Kirsti rouva pani kätensä silmilleen. "Oletteko tullut minua kiusaamaan?" kysyi hän.
"En, ainoastaan pyytämään apua."
"Hänellekö?"
"Niin, onnettomalle nuorelle miehelle."
"Onnettomalle?"
"Ette kai tiedä, että hänet on vihitty papiksi?"
"Tiedän, että hänestä piti tulla se."
"Vastoin tahtoaan!"
"Hänen äitinsä oli antanut lupauksen…"
"Äitiään ei hän tuntenut eikä rakastanut, mutta kyllä erään toisen naisen."
"Joka ei koskaan ole kuuluva hänelle."
"Papinvala kieltää sen, ja minä toivon, että hän on pitävä sen, vaikkakin hän on paennut luostarista."
"Paennut?"
"Vihkimisen jälkeisenä päivänä."
"Pyhä madonna!" Äiti parka vaipui melkein tiedotonna maahan.
Isä Johannes antoi hänen levähtää kotvan. Sitten kertoi hän Pentin saapumisesta Stäketiin, kuinka hän oli vähällä joutua kiinni ja takaisin luostariin, ja kuinka hän oli sanonut siinä tapauksessa riistävänsä hengen itseltään.
"Eikö ole mitään, eikö mitään, mitä voin tehdä?" kysyi syvästi musertunut nainen.
"Tulin tänne neuvomaan sitä teille", vastasi Johannes.
"Mitä on minun tehtävä?"
"Ennen kaikkea antakaa minulle sormus takaisin."
"Jotta annatte sen tytölle? En koskaan!"
"Se oli nuoren miehen!"
"Mutta hän oli saanut sen minulta."
"Kenties teidän ainoa lahjanne, ja tahdotteko hänet kieltää käyttämästä sitäkin, miten hyväksi näkee?"
"Siinä on minun vaakunani! Tunteideni kuohussa uskoin sen hänelle; tiesin, toivoin, että salaisuuteni olisi hänelle pyhä, mutta en salli, että hän jättää sen vieraan käsiin — halvan naisen käsiin."
"Olen luvannut noudattaa hänen toivomustaan, enkä petä lupaustani."
"Puhumme siitä sittemmin", keskeytti Kirsti kärsimättömästi. "Sanokaa minulle nyt, mitä minun on tehtävä?"
"Ensin sormus!"
"Ette tiedä mitään; juonittelette vain, mutta minä en mene ansaan."
"Luuletteko niin sittenkin, kun olen jättänyt teille tämän?" Isä Johannes avasi laatikon. "Hänen armonsa arkkipiispa lähettää teille tämän", sanoi hän.
Hämmästys ja ilo punasivat Kirsti rouvan posket. "Tiesin, että luonnos löytyisi!" huudahti hän. "Oi, miksei se löytynyt kaksikymmentä vuotta sitten; silloin olisi hänen kunniansa ollut pelastettu, kaikki olisi käynyt toisin… kuinka on se joutunut oikeaan?"
"Sitä en tiedä…"
"Mutta hänen armonsa lähettää sen minulle?… Sisältyykö siihen anteeksianto ja unhotus, vai onko se ivaa ja pilkkaa?… Ah, julma, viheliäinen maailma, kuinka halveksinkaan sitä ja sen arvosteluja!"
"Ja kuitenkin uhraatte kaiken sille?"
"Luuletteko minun tekevän sen itseni tähden?… Se tapahtuu säälistä tyttäriäni kohtaan ja uhmasta poikapuoltani vastaan, hän kun uskaltaa tänne lähettää aatelittoman kosijan yhdelle heistä… Näen kyllä, kuinka hän punoo juoniaan, mutta hänen ensi kerran palatessaan ovat linnut jo lentäneet pesästä tiehensä."
Hänen silmänsä iskivät tulta. "On totta", sanoi hän, "että minä kuohun kostonhalusta, mutta se johtuu palavasta rakkaudesta, joka minun täytyy tukehuttaa… Hän… Pentti!… Poikani", lisäsi hän kuiskaten, "on ainoa, jota rakastan koko maailmassa, ja hänet täytyy minun hylätä… uhrata… Sillä minulla ei ole mitään nimeä, ei mitään yhteiskunnallista asemaa hänelle tarjottavaksi; sentähden täytyi hänestä tulla pappi… Silloin olisin voinut raivata hänelle tien, ja nyt tulette ja sanotte, että hän on rikkonut papillisen valansa ja häntä ajetaan takaa karkurina. Ja minulle, joka rakastan häntä enemmän kuin kaikkea maailmassa, ette tahdo sanoa mihin hän on mennyt tai keinoa hänen pelastuksekseen!" Hän heittäytyi maahan alttarin eteen. "Pyhä madonna, sinä yksin ymmärrät ne tuskat, jotka raatelevat sydäntäni!"
Isä Johannes ei ollut koskaan nähnyt näin ylen hurjaa naisluonnetta, ja hän tunsi sekä sääliä että harmia. Mutta myöten ei hän aikonut antaa.
Kun Kirsti rouva oli lopettanut rukouksensa ja noussut pystyyn, sanoi hän: "Jäättehän tänne yöksi?"
"Se on aikomukseni."
"Palaamme tähän keskusteluun huomenna."
"Olen valmis siihen."
"Seuratkaa nyt minua!"
"Jos sallitte, jään tänne."
"Mutta täällä on kylmä."
"Sitä en pelkää; huone on minulle rakas, ja täällä tahdon rukoilla."
"Mitä tiedätte tästä huoneesta?"
"Sanon teille sen huomenna. Menkää nyt ja tehkää rauha omantuntonne kanssa."
Kirsti rouva meni, ja isä Johannes rukoili jokaisen levottoman sielun puolesta, joka on joutunut harhapoluille. Sitten istui hän katsellen kuunsäteitä, jotka ensin yksi toisensa jälkeen pilkistelivät suuresta, avoimesta ikkunaluukusta, kunnes lopulta täysi valo virtasi sisään ja täytti koko huoneen.
* * * * *
Kirsti rouvan jätettyä tyttärensä tarttui jokainen heistä innokkaasti työhönsä, mutta palvelijattaret eivät kuulleet sanaakaan heidän huuliltaan.
Hetken kuluttua valitti Ingeborg päänsärkyä; hänen täytyi mennä levolle.
Erika sanoi, että hänellä oli suuri halu lukea kaunis legenda pyhästäKatarinasta; hän tiesi missä se oli ja lähti sitä etsimään.
Mutta kun Margareta jäi yksin, sanoi hän, että hän oli nähnyt unta, että hänen sitrastaan olivat kaikki kielet katkenneet, ja hänen täytyi heti katsoa, oliko todellakin laita niin.
Tänään pakenivat neitsyet toisiaan, nyt oli urkiskeleminen lopussa, jokainen tahtoi toimia yksikseen; ikäänkuin sattumalta oli heidän kohdattava maisteri; saattoihan heitäkin houkutella kaunis kuutamo, ja nyt heräsi jokaisen mielessä toivo, ettähänoli maisterin rakkauden esine; mitä muuten olisi tuo kädenpuristus merkinnyt?
Maisteri oli asettunut tarkastelemaan paikkaan, mistä saattoi huomata linnan kolme uloskäytävää, ja jokaisesta näki hän tulevan nuorekkaan olennon, katsovan varovaisesti ympärilleen ja sitten rientävän pois, yhden puistoon, toisen linnan lehmuskäytävään, kolmas seisoi kauan epäröiden ja kiisi sitten kuin pelästynyt lintunen tornille päin, mihin pian katosi näkyvistä.
Kaikki kolme olivat kääriytyneet huntuihin; hänen oli siis mahdoton erottaa heitä toisistaan, mutta viimeksimainittu näytti hänestä enimmän muistuttavan Ingeborgia; hän oli pikimmin kaikkien katseiden katveessa ja hänen jälkeensä haukka suuntasi ajonsa.
Hän oli kuitenkin Erika parka, joka tuskin oli ehtinyt ulos portista ennenkuin katui rohkeuttaan ja melkein tietämättä mitä teki riensi torniin.
"Olen tehnyt suuren synnin", tuumi hän, "mutta pyydän madonnaa antamaan sen anteeksi".
Tuskin oli hän ajatellut ajatustaan loppuun, kun kuuli askelia portaissa.
Hän kuunteli vavisten ja pamppailevin sydämin; hunnun veti hän tiiviimmin ympärilleen.
Seuraavana sekuntina oli maisteri sisällä, sitä seuraavana oli hän kietonut käsivartensa Erikan ympärille.
"Päästäkää minut!" sanoi tämä vavisten.
"Etkö ole tullut minun tähteni?"
"Antakaa minun mennä!"
"Vastaa, vastaa!"
"Oi, olkaa armelias!"
"Pois huntu, tahdon nähdä sinut!" Ja säälimättömin käsin tempaisi hän sen pois. "Erika!" sanoi hän pettyneenä odotuksissaan. "Älä kiellä, että rakastat minua!" Ja tytön rimpuilemisesta huolimatta tahtoi hän häntä suudella.
"Päästäkää neitsyt!" kuului vakava ääni.
Didrik Slagheck hämmästyi niin, että noudatti heti kohta kehotusta.
Erika kääntyi, ja munkin nähdessään heittäytyi hän polvilleen, huudahtaen: "Pelastakaa minut!"
Maisteri seisoi tuokion kahden vaiheella, sitten juoksi hän nopeasti portaita alas ja riensi linnan lehmuskäytävään. Nyt kohtasi hän Ingeborgin; tämä oli heittänyt hunnun taaksepäin, hän tunsi hänet heti.
"Kaunis neitsyt", sanoi hän, "saan siis vielä kerran nähdä teidät."
"Niin", vastasi Ingeborg värisevin äänin; maisteri oli näkevinään kyyneliä hänen silmissään.
"Ingeborg!" kuiskasi hän.
"Kuinka uskallatte!"
"Minä rakastan sinua!" hän polvistui neitsyen eteen.
"Minulleko olette laulanut?"
"Etkö sitä tiennyt?" Ja hän tahtoi tarttua neitsyen käteen, mutta tämä vetäisi sen pois.
"En ole teille epäsuopea", sanoi hän kainon hämillään. "Pyytäkää minua isältäni."
"Hän on hylkäävä pyyntöni; seuratkaa minua Kööpenhaminaan, tulkaa puolisokseni, ja sitten palaamme tänne naineina!" Hän oli hypähtänyt pystyyn ja tahtoi kietoa käsivartensa neitsyen vyötärölle, mutta tämä vapautti itsensä hänestä. "Moisen ehdotuksen voitte tehdä kevytmieliselle tytölle ettekä jalosukuiselle neitsyelle!" huudahti hän loukatulla ylpeydellä.
"Ingeborg, Ingeborg!" kuului Erikan ääni.
"Menkää, menkää, joku tulee!"
"En ilman sinua!" Maisteri tahtoi tarttua Ingeborgiin, mutta ketterästi kuin naaraspeura juoksi tämä siihen suuntaan, josta ääni kuului. Maisteri ei uskaltanut seurata häntä pitkältä, jottei joutuisi itse kiikkiin, mutta nyt kuohui raivo hänen sielussaan, hänhän oli ollut niin varma asiastaan, livistäisivätkö nyt kaikki kolme hänen käsistään?
Hän seisoi puiston portilla ja sieltä tuli juuri Margareta. "Ah", sanoi tämä, "tapaanko siis teidät sentään, ja yksin!"
"Minä odotin teitä!"
"Se ei ole totta!"
"Kautta kunniani!"
"Mutta minua te kai silloin…"
"Niin, teitä minä rakastan!"
"Ei, tosiaankin! Silloin vasta sisareni tulevat mustasukkaisiksi!"
"Mitä sanotte siitä, neitsyt?"
"Että se huvittaa minua suuresti."
"Siinäkö kaikki?"
"Mitä muuta tahdotte?"
"Teidän rakkauttanne!"
"Ettehän ole jalosukuinen?"
"Se ei estä minua teitä rakastamasta. Teidän täytyy tulla omakseni!" sanoi Didrik maisteri tarttuen neitsyen käsiin; Margareta näki uhkaavan katseen siitä pelästymättä, ja sanoi vain: "Täytyy?"
"Isänne kulkee tuolla alhaalla puistokäytävää; rakas Margareta, seuratkaa minua hänen luoksensa."
"Sen teen mielelläni", sanoi Margareta ujostelematta. "Mutta en teidän vankinanne! Tarjotkaa minulle käsivartenne."
Mutta samassa, kun maisteri päästi neidon, oli tämä tiposen tiessään, torni oli lähin pakopaikka, ja sinne hän riensi. Sen edessä seisoivat Erika ja Ingeborg, jotka pelästyksissään olivat kuunnelleet keskustelua uskaltamatta tulla esiin ja ottivat nyt ilolla hänet vastaan.
Mutta kaikki kolme kuulivat ne hirveät kiroukset, joita ryöväri päästeli, ja ne koston uhkaukset, joita hän lateli. He kietoivat käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin saadakseen suojaa, ja sitten hiipivät he hiljaisin askelin ylös torniin.
Siellä otti heidät vastaan isä Johannes; mutta kun hän sai tietää, että hirmuinen vihollinen oli lähistössä, sytytti hän lyhdyn ja meni alas sulkemaan rautaovea. Onneksi oli avain saatavissa, ja suuremmaksi varmuudeksi jätettiin se sisäpuolelle lukkoon. Mutta kun isä Johannes palasi takaisin kammioon, näki hän kolme vankeustoveriaan polvillaan alttarin ääressä, he kiittivät madonnaa pelastuksestaan, ja sitten avasivat he sydämensä toisilleen ja madonnalle, he kertoivat kuinka pahoja ja ilkeitä olivat olleet, ja niin onnettomia sitten!
"Hän olisi onnistunut viemään minut, jollei kunnianarvoisaa isää olisi ollut!" huudahti Erika. "En tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen… olisin kyllä seurannut häntä."
Ingeborg taisteli nähtävästi itsensä kanssa… "Kun minä näin hänen tulevan lehmuskäytävää, tunsin sellaista iloa ja ylpeyttä, että olin melkein puoleksi voitettu; mutta hänen äänensä ei ollut niin mielistelevä kuin tavallisesti, hänen silmänsä melkein pelottivat minua, ja kun Erika huusi, oli aivan kuin heräisin hirveästä unesta".
"Minun tunnustukseni ei ole niin pitkä", sanoi Margareta. "Jollei hän olisi ollut niin tuhma ja päästänyt käsiäni ja antanut minulle tilaisuutta paeta, niin olisin hänen antanut kantaa itseni pois!"
"Mutta mitähän isä sanoo?"
"Täytyykö meidän välttämättä tunnustaa?"
"Eihän kukaan ole nähnyt meitä!"
"Jumala on nähnyt!" huomautti Johannes.
Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä mielijohteesta lankesivat he kaikki munkin jalkoihin ja pyysivät häntä opettamaan oikean tien.
"Se on rakkauden ja luottamuksen tie", sanoi Johannes. "Kun nämä molemmat ovat mukananne, ette koskaan joudu eksyksiin."
Ja nuoret neitsyet lankesivat toistensa syliin; he pyysivät itkien toisiltaan anteeksi ja lupasivat tästedes uskollisesti pitää yhtä puolta. Isälleen tahtoivat he mielellään tunnustaa suuren hairahduksensa, mutta pelkäsivät tehdä sitä äidilleen.
"Hän ei anna meille koskaan anteeksi!" sanoi Ingeborg. "Jos sallitte minun sanoa hänelle kaiken, niin lupaan taivuttaa hänetkin antamaan anteeksi", sanoi Johannes. He suostuivat lopulta siihen.
Aikoja sitten oli heidän aika palata linnaan, mutta vaikka Johannes tarjoutui heitä seuraamaan, olivat he kaikki niin peloissaan, että kaikki kolme tahtoivat jäädä yöksi torniin.
Mutta samassa kuului ulkoa kiihkeitä ääniä, ja näkyi valon kimmellystä. Johannes avasi luukun, ja näki tuotavan esiin satuloituja hevosia ja ääni sanoi: "Lähden itse mukaan heitä etsimään."
"Jos etsitte neitsyitä, niin ovat he täällä!" Tuli tuokioksi aivan hiljaista; sitten nousi yleinen riemu.
Tieto oli heti juoksutettu Kirsti rouvalle, hän ja Erik herra riensivät torniin, jonka oven Johannes avasi.
"Kuka te olette?" kysyi linnanherra.
"Minä vastaan hänestä! Kunnianarvoisa isä, oletteko ottanut tyttäreni huostaanne?"
"Täällä ylhäällä he ovat. Tulkaa!"
Kyyneliä ja syleilyjä… rakkautta uhkuvia sanoja… lupauksia ja vakuutuksia. Kukaan ei päässyt oikein viisaaksi siitä, mitä toinen tarkoitti, ja kuitenkaan eivät he olleet tunteneet koskaan toisiaan niin hyvin.
Kuinka isä Johannes joutuikaan nuorten hartaan kiitollisuuden esineeksi. "Jos hän tahtoisi ainaiseksi jäädä luoksemme, muuttuisimme vaikka enkeleiksi häntä miellyttääksemme", sanoi Margareta.
Erika ja Ingeborg yhtyivät rukouksineen siskoon, mutta isä Johannes sanoi, ettei hän joutanut kauaksi jäämään, sillä työ ja taistelu kutsui.
Eräänä päivänä pyysi Kirsti rouva, että Johannes tulisi hänen makuukamariinsa.
"Olen kärsinyt suuren häviön", sanoi hän. "En tiedä, kuinka olisin voinut kestää sen ilman teitä."
"Tahdotteko sanoa, millainen se on?"
"Tein sen tuhmuuden, että näytin taideteoksen kaikessa loistossaanErik herralle."
"Ja saatoitte sen?"
"Hän otti sen minulta ja heitti tuleen. Sen jälkeen hän poistui huoneesta vihoissaan."
"Olitte tehnyt pahoin hänelle!"
"Ja siksi on hän nyt riistänyt minulta sen, jota pidin niin suuressa arvossa." Ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän oli harmista poissa suunniltaan.
"Katsokaa, Kirsti rouva, ettei hänellä ole teille enempää anteeksi annettavaa kuin teillä hänelle."
"Mies noudattaa ainoastaan himojaan. Naisen sitä vastoin täytyy kärsiä ja kieltäytyä."
"Monta kertaa otamme itse kuormamme kannettavaksemme."
"Tiesin, että katsoisitte minun olevan väärässä, mutta jottette tekisi sitä kaikessa, niin tässä on tämä!" Hän ojensi sormuksen.
"Sitä juuri olen täällä odotellutkin", sanoi isä Johannes. "Vastatkaa nyt minulle: mitä voin tehdä poikani hyväksi?"
"Kirjoittakaa Vadstenan luostarin priorille, taivuttakaa hänet luopumaan kaikista etsiskelyistä."
"Onko minun silloin elettävä tietämättömyydessä siitä, missä hän on?"
"Tahdotteko tietää hänen riutuvan jossakin vankilassa. Pyhän Birgitan luostareita on vieraissakin maissa, ja niillä on sielläkin valta kytkeä hänet kahleihin."
"Kirjoitan heti, kiellän heitä satuttamasta kättänsä poikaani."
"Oletteko varma, että he noudattavat tahtoanne?"
"Ette tunne kullan voimaa!… Mutta kuinka voin saada tietoja pojastani?… Ilman en voi sietää elämää."
"Hän on luvannut kirjoittaa minulle."
"Lähetättekö silloin heti minulle hänen kirjeensä?"
"Sen lupaan!"
"Kiitos!"
Joulu oli pian käsissä, mutta turhat olivat kaikki kokeet saada isä Johannes jäämään Ekholmaan. "On majoja, joihin ei pilkahda ainoatakaan valonsädettä", sanoi hän. "Niihin tahdon mennä." Ja niin lähti isä Johannes uudestaan taipaleelle, jättäen kaipaavia ja siunaavia sydämiä jälkeensä.
Koskaan ei ollut niin lukuisia vieraita kutsuttu Ekholmaan kuin täksi jouluksi; kolme kosijaakin tulivat katsomaan valittujaan.
Kolme sisarusta olivat viime aikoina suuresti muuttuneet, he olivat käyneet oikuttomammiksi, nöyremmiksi, erittäinkin teki aivan hyvää sydämelle katsoa heidän suhdettaan toisiinsa.
Kosinnat esitettiin ensin Kirsti rouvalle ja hän suostui niihin heti, näytellen jokaisen tyttärensä myötäjäisiä.
Itse ilmoitti hän asiasta herralleen; tämän mielestä asialla ei ollut kiirettä ja sitä paitsi oli kysyttävä tytärten omaa mieltä. Kirsti rouva sanoi itse tahtovansa puhua siitä heille.
Eräänä päivänä joulun jälkeen oli Ekholmassa vietettävä suuria pitoja. Vieraita oli kutsuttu läheltä ja kaukaa paitsi kaikkia niitä, jotka jo olivat linnassa. Suurempaa, loistavampaa juhlaa ei ollut siellä vietetty koskaan Kirsti rouvan aikana.
Kun nuoret neitsyet menivät pukeutumaan, löysivät he yllätyksekseen kolme valkoista silkkipukua, yhden kullekin.
Palvelijattaret sanoivat heille, että kun he olivat puetut, oli heidän mentävä Kirsti rouvan luo, joka odotti heitä makuukamarissa.
Hän oli viime aikoina ollut heitä kohtaan paljon ystävällisempi kuin ennen, mutta luottamussuhdetta ei heidän välilleen ollut syntynyt koskaan.
Nyt valmistautuivat he melkein vavisten tottelemaan, ihmetellen, mitä oli tuleva.
"Minusta tuntuu", kuiskasi Margareta, "kuin olisimme teuraseläimiä, joita viedään uhrattaviksi."
Kirsti rouva oli pukeutunut mustaan samettipukuun, joka oli rikkaasti reunustettu kultapitseillä, ja tukassaan oli hänellä helmiä ja kultaa, sommitettuna melkein ruunun muotoon.
Hän oli upea nähdä eivätkä tyttäret voineet tukahduttaa ihailun huudahdusta.
Mutta heidät nähdessään täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä ja hän syleili heitä yhtä toisensa jälkeen hänelle tavattomalla hellyydellä.
"Rakkaimpani", sanoi hän. "Minulla on tuskastuttava uutinen kerrottavana teille… Kauan on se ollut minulle tuttu, mutta en tahtonut päästää sitä teidän tietoonne ennenkuin minulla oli apukeino."
"Mikä se on, rakas äiti?"
"Tuo kurja Didrik Slagheck…"
"Onko hän tullut takaisin?"
"Pahempaa kuin se; hän on kertonut…"
"Meistä?"
"Että te olitte kaikki kolme rakastuneet häneen."
"Ah!" Ja häpeästä punastuen peittivät he päänsä toistensa syliin.Tämä oli viime aikoina tullut heidän tavalliseksi pakopaikakseen.
"Teidän hyvä nimenne ja maineenne olisi ollut ainaiseksi mennyttä", sanoi hän, "jollen olisi keksinyt keinoa häväistyksen hälventämiseksi."
"Mikä se on?" valitti Erika.
"Avioliitto!"
"Minä en rakasta ketään!" huudahti Ingeborg.
"Ketä nuorta miestä ehdotatte, rakas äiti?" kysyi Margareta uteliaana.
Mutta Kirsti rouvan kasvot synkistyivät. "Tahdon pelastaa teidän menetetyn arvonne", sanoi hän. "Tahdotteko te mieluummin kantaa häpeän ja pilkan?"
"Ei! Ei koskaan!"
"Mieluummin menen naimisiin kenen kanssa tahansa."
"Minä myös. Minä myös!"
"Voitte olla varmat siitä, etten ole valinnut halpasyntyisiä miehiä tyttärilleni. Tule, Erika!" Hän otti pöydältä myrttiruunun ja pani sen polvistuvan tytön päähän. "Sinut olen luvannut jalolle ritarille, herra Algot Sparrelle. Et tule elämään kovin kaukana täältä ja voit väliin nähdä vanhaa isääsi."
"Minä tottelen!" sammalsi Erika ja suuteli äidin kättä, mutta kun hän nousi, oli hän kalpea kuin kuolema. Sulhanen ei häntä miellyttänyt.
"Nyt on sinun vuorosi, Ingeborg." Tämä polvistui äidin eteen, ja äiti pani seppeleen hänen päähänsä sanoen: "Sinut olen luvannut jalolle herra Knut Hermelinille."
Ingeborg nousi nopeasti. "Samantekevää!" jupisi hän.
"Kolmas teurasuhri!" ajatteli Margareta, kun hän meni ja polvistui äitinsä eteen.
Kun tämä pani seppeleen hänen päähänsä, havaittiin se niin suureksi, että pää mahtui lävitse. "Mitä sellainen merkitsee?" kysyi tyttö. "Se merkitsee, että samoin kuin sen teen sopivaksi sinulle", vastasi Kirsti rouva solmitessaan seppelettä liitteelle, "niin on sinunkin sovittauduttava niihin uusiin olosuhteihin, joihin joudut. Olen luvannut sinut valtaneuvos Mortensenille."
Margareta hypähti pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät, mutta ne sattuivat sisariin ja melkein valitushuudoin lankesivat he toistensa syliin.
Kirsti rouva viivyttelihe muutamia minuutteja ennenkuin lisäsi:
"Tänään teidät kihlataan!"
"Olemme valmiit", sanoi Ingeborg kylmästi. "Kuulkaa minua loppuun!… Isänne haluaa, että häitä viivytetään, mutta minä tahdoin, että ne vietetään ennenkuin jätän teidät."
"Jätätte…?"
"Olen päättänyt katumuksentekijänä lähteä Roomaan… Siellä tahdon kiittää myös tyttärieni ihmeellisestä pelastuksesta."
"Äiti!"
Kaikki kolme lankesivat hänen jalkoihinsa ja syleilivät hänen polviaan. Hän rakasti heitä sittenkin, sitä eivät he koskaan olleet uskoneet.
Hän tiesi, että hän petti heitä, tiesi, ettei hän lähtenyt heidän tähtensä, ei katuakseen ja rukoillakseen, vaan ainoastaan etsimään rakastettua poikaansa. Mutta tällä hetkellä tarvitsi hän rakkautta, ja hän tunsi katumusta yksipuolisen hellyytensä tähden, jota hän ei jakanut tasan kaikille lapsilleen… Sentähden vastasi hän nyt heidän suudelmiinsa ja hyväilyihinsä, ja tyttäret, jotka luulivat tunteneensa häntä väärin, he selittivät nyt, että he kaikessa tahtoivat mukautua rakkaan rouva äitinsä tahtoon.
Kun Erik herra astui sisään tulevien vävyjensä kera, näki hän ainoastaan iloisia kasvoja. Nuoret morsiamet ojensivat ujosti, mutta epäröimättä kätensä tuleville herroilleen, ja vaikkei kukaan näistä enää ollutkaan ensi nuoruudessaan, olivat he kaikki kunnioitettuja miehiä, jotka olivat mielissään päästessään sukulaisuuteen niin mahtavan herran kuin herra Erik Trollen kanssa, ja samoin tyytyväiset saadessaan niin nuoret, kauniit emännät.
Juhlia seurasi päivä toisensa jälkeen, ja nuo kolme juhlinnan esinettä tunsivat itsensä onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi päivä päivältä. Elähtänyt sulhanen korvaa onnensa loistavilla lahjoilla, ja Erikan, Ingeborgin ja Margaretan, joita oli näihin asti pidetty lujilla, tarvitsi nyt tuskin ilmaista toivomuksiaan ennenkuin ne täyttyivät.
7.
Valtionhoitaja Sten Sture, linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika ja piispa Hemming Gadd istuivat yhdessä Tukholman linnan salakamarissa syventyneinä neuvotteluun.
"Kirje sisältää, että kuningas jo tammikuussa matkusti Ribesta Ålborgiin", sanoi Jöns Jönsinpoika. "Skjernin ylitse mentäessä oli hevonen kompastunut hänen allaan ja hän oli äkkiarvaamatta pudonnut veteen."
"Raitis kylpy oli kai hänelle liian kylmä", huomautti piispa Hemming.
"Hän lienee maannut muutamia päiviä sairaana Ålborgissa, ja kuten sanottu, kuoli hän helmikuun 20 päivänä."
"Rauha Venäjän kanssa on vahvistettu", virkkoi Sten herra, "mutta suurin en siihen luota, jollen enemmänkin Puolassa puhenneihin levottomuuksiin, joiden pitäisi antaa suuriruhtinaalle työtä kylliksi."
"Voimme iloita siitäkin, että Tanska ja hansakaupungit ovat joutuneet tukkanuottasille keskenään", puuttui piispa puheeseen. "Vanha hyvä sananlasku sanookin, että kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa lehmänsä takaisin."