"Epäilen, tahtovatko he antaa meille mitään takaisin? mutta meidän on tyydyttävä siihen, että saamme pitää, mitä meillä vielä on."
"Odotetaan, että kruunaus tulee tapahtumaan jo tässä kuussa", lausuiJöns Jönsinpoika. "Ensin Kööpenhaminassa ja sitten Trondhjemissä."
"Luulenpa", arveli piispa, "että hän tahtoo hieman lämmitteleidä vaatteissaan ennenkuin ryhtyy mihinkään meitä vastaan. Tanskalaiset ovat menettäneet aivan liian paljon sotaan Ruotsia vastaan, etteivät ottane siihen osaa muuten kuin pakosta."
"Luuletteko, että voimme toivoa pysyväistä rauhaa?"
"Minä näen kyllä, että meidän täytyy valmistautua sotaan", virkkoi Sten Sture. "Kysymys on vain, täytyykö siihen nousta heti vai suodaanko meille rauhaa muutamia vuosia järjestääksemme sisäisiä asioitamme."
"Siitä tulee aseellinen rauha."
"Niin minäkin luulen."
"Minua ilahuttaa, että olemme samaa mieltä. Olen tästä asiasta kirjoittanut arkkipiispalle ja neuvotellut hänen kanssaan, eikö olisi kutsuttava neuvosto koolle ratkaisemaan suuria kysymyksiä."
"Hän ei luonnollisesti tahdo."
"Päinvastoin, hän on sitä mieltä, että niin erityisen tärkeissä asioissa täytyy kokoontua kaikkien valtaneuvosten Suomesta, Länsi-Göötanmaalta, Värendistä ja Smålannista."
"Aiotteko tehdä niin?"
"Aioin kutsua kokouksen kesäksi."
"Mutta eikö hänen armonsa matkusta Suomeen?"
"Ensi avovedellä. Pyhäksi julistus on aiottu tapahtumaan toukokuussa, ja heinäkuun alussa täytyy piispan olla täällä takaisin."
"Onko enää kuulunut mitään hänen aikomuksestaan luopua arkkipiispanistuimesta?"
"Onneksi ei."
"Ei hän eroakaan muuten kuin pakosta."
"En minä ainakaan pakota."
"Mutta ne, jotka juonittelevat teitä vastaan; on siis paras koettaa sitä estää."
"Kuulen teidän ensi kerran harrastavan piispan pysymistä paikoillaan."
"Kahdesta pahasta valitsee mieluummin pienemmän pahan. En ole koskaan sanonut, että hän on hyvä, mutta en myöskään kiellä, ettei ole olemassa pahempiakin."
Ilmoitettiin muutamia neuvosherroja ja keskusteltiin sen jälkeen erinäisistä valtakunnan asioista… Lähdemme siksi aikaa rouvasväen puolelle tervehtimään vanhoja ja uusia ystäviä.
Siellä tapaamme Kristina rouvan; lapsi lepää hänen sylissään, ja hän katselee sitä onnekkain katsein. Kaunis oli hän katsella morsiuspuvussaan, mutta paljoa kauniimpi on nuori äiti esikoisensa sylissään. Hän puhua lepertelee ja leikittelee poikansa kanssa, ja poika hymyilee hänelle ikäänkuin ymmärtäisi jo rakkauden ihmeellistä kieltä.
Jakkaralla hänen jalkojensa juuressa istuu Anna Bjelke, hän ja Kristina sopivat ihmeteltävän hyvin keskenään, mutta jokin painaa raskaana Annan mieltä; Kristina näkee sen, mutta turhaan on hän koettanut houkutella salaisuutta neitsyen huulilta.
Leikitellessään lapsen kanssa näkee hän, kuinka Annan silmät miettivästi tuijottavat avaruuteen, ikäänkuin etsisi hän ratkaisua synkkiin arvoituksiin.
"Missä sinä nyt olet, Annaseni… Viipurissa kenties."
"Enpä juuri."
"Missäs sitten?"
"Povariakan luona."
"Povasiko hän sinulle?"
"Povasi", vastasi tyttö kalveten.
"Ei pidä uskoa moisiin", sanoi Kristina nähden vaikutuksen, minkä hänen kysymyksensä oli tehnyt. "Sen tekee vasten tahtoaan."
"Mutta täällä ei sinulla pitäisi olla aikaa moisiin ajatuksiin; minä ajattelen kovin paljon itseäni ja liian vähän niitä lupauksia, mitä olen antanut äidillesi."
"Jalo rouva…"
"Mitä nyt, Annaseni…"
"Rakkahin Kristina, et tiedä, kuinka vähän rakastan karkeloita ja huveja."
"Se on kiittämätöntä", sanoi Kristina veitikkamaisesti."Kiittämätöntä?"
"Niin, sillä sinä et tiedä kuinka monet haluavat onnen käydä kerallasi karkeloon."
"Ah…" Mutta nyt palasi puna nuolen nopeudella hänen poskilleen, ja salatakseen sitä painoi hän päänsä Kristinan syliin, pienokaisen viereen.
"Siellä on ensiksikin sisarenpoikani, nuori herra Kustaa Erikinpoika", jatkoi Kristina olematta näkevinään mitään. "Uljas ritari, eikö totta?"
"Kyllä!"
"Hän sanoo aina, ettei ole nähnyt koskaan kauniimpaa neitsyttä kuin nuoren Anna Bjelken."
"Minäkin pidän hyvin paljon Kustaa herrasta."
"Sitten on Maunu, Bron herra, ja Åke, Göksholman herra."
Nuori tyttö värisi.
"Molemmat rakastavat sinua, Annaseni."
"Onko se varmaa?"
"Eivätkö he ole sanoneet sitä sinulle."
"Eivät!… Mutta…"
"Mutta?"
"Heidän silmänsä ovat sanoneet sen minulle."
"Ne ovat puhuneet totta."
"Hirveää!" kuiskasi Anna.
"Miksi niin?" kysyi Kristina nauraen. "Onhan sinulla vapaa valta valita."
"Tosin kyllä."
"Heidän isänsä ei toivo mitään korkeampaa."
"Niin hän sanoo!"
"Epäiletkö hänen sanojaan?"
Nyt kohotti Anna päätänsä. "Olen sangen onneton!" sanoi hän.
"Miksi? Rakkahin Anna, olen äitisi sijassa, luota minuun."
"Lupaan sen."
"Silloin sanon sinulle, mitä en uskaltaisi uskoa omalle äidillenikään: olen jo sidottu heidän isäänsä, Kalmarin linnanpäällikköön."
"Mitä sanot?"
"Minun pitäisi alistua kohtalooni, mutta kuitenkin suren sitä, sillä sydämeni on kiintynyt toiseen, jota on rikos rakastaa."
"Poikaan?"
"Niin!"
"Olen aivan hämmästynyt! Vanha Juhana Maunun poika on rohennut kosia sinua, kun hän sanoi olevansa poikiensa onnen silmämääränään."
"Älkää syyttäkö häntä!"
"Jos hänellä on mitä puolustusta, niin sanokaa; moinen epäluulo on hirveä."
Anna kertoi ennustuksesta, joka hänelle oli lausuttu, samoin siitä, joka oli kohdannut Juhana herraa heti hänen Suomeen saavuttuaan. "Hänen sukunsa kohtalo oli täyttyvä", oli sanottu. Valtionhoitajakin oli kuullut sen.
"Minun täytyy kysyä häneltä siitä!"
"Tunsin tosin itseni väliin kauhun lyömäksi, mutta minä tahdoin mennä kohtaloani kohden; jos minut oli valittu välikappaleeksi, en saanut vetäytyä pois, ja niin seurasin mukana Tukholmaan."
"Eikö äitisi tiennyt mistään?"
"Silloin olisi hän kieltänyt minua matkustamasta. Mutta kuulehan nyt edelleen. Matkalla… meillä oli vastatuuli ja tarvitsimme kolme viikkoa tullaksemme tänne… Mutta aika ei käynyt minulle pitkäksi. Juhana herra huolehti minusta kuten hellin isä; tulimme pian hyvin läheisiksi tuttaviksi keskenämme ja eräänä päivänä…"
"Miksi keskeytät?"
"Niin, meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Eräänä päivänä, kun näin hänet suruissaan, kysyin häneltä syytä. 'Tiedätte minun salaisimmat toiveeni', sanoi hän, 'ja ne toiveet, joita olen kiinnittänyt teihin. Nyt pelkään vetäväni teidät samaan onnettomuuteen, joka painaa raskaana koko sukuani.'"
"Hän oli oikeassa", huudahti Kristina.
"En unhota koskaan sitä iltaa, se oli leppoisa kesäilta, aurinko laski ihaninnaan; istuimme ylhäällä kannella, ja maailma näytti minusta niin kauniilta… Juhana herra piti kättäni omiensa välissä; hän puhui molemmista pojistaan ja toivomuksestaan, että voisin rakastaa jompaakumpaa heistä. 'Se riippuu kai hiemanheidänkinmieltymyksestään!' huomautin minä nauraen. Hänen ehdotuksensa miellytti minua sillä kertaa paremmin kuin sitä ennen. 'He tulevat molemmat rakastumaan teihin', sanoi hän. 'Kuinkas silloin käy?' kysyin minä nauraen. Hän kalpeni ja sanoi: 'Puhun tuhmuuksia'. Sitten ei hän tahtonut puhua siitä sen enempää, mutta minua se ei miellyttänyt ja minä sanoin suoraan: 'Seuraan teitä hyvässä ja vilpittömässä tarkoituksessa, sillä uskon sen olevan Jumalan tahdon, ja sen täyttäminen on korkein haluni; mutta sitä vastoin vaadin, että annatte minulle koko luottamuksenne ettekä salaa mitään!'"
"Niin kertoi hän ensin omasta isästään, kuinka hän Engelbrektin murhan jälkeen oli aivan kuin poissa järjiltään; sitten kuinka hänen kuolemansa jälkeen kummitteli Göksholmassa; ovia temmattiin auki ja paiskattiin jälleen kiinni, ja siitä huoneesta, missä Maunu herra veti viimeisen henkäyksensä, kuului joka yö valitusta ja voihkintaa.
"Turhaan manattiin, turhaan pidettiin messuja vainajan sielun hyväksi, hän ei sittenkään näyttänyt löytävän rauhaa. Äitinsä käskystä lähti Juhana herra matkoille vierailun maihin; kun hän palasi kahden vuoden kuluttua, olivat hänen molemmat sisarensa naimisissa ja hänen äitinsä kehotti häntä innokkaasti etsimään emäntää; nyt oli Göksholmassa tyyntä ja hiljaista, hän saattoi hyvin tuoda sinne puolisonsa. Juhana herra oli jo nähnyt Ermegård rouvan nuoren tyttären ja syttynyt rakkaudesta häneen. He menivät naimisiin, ja hän vei nuoren vaimonsa Göksholmaan."
"Tämä synnytti hänelle jalon Åken!" puuttui Kristina kertomukseen."Samalla heitti hän henkensä."
"Juhana herran oma äiti taivutti hänet jättämään lapsensa kasvatettavaksi isoäidilleen. 'Lähetä hänet pois Göksholmasta,' sanoi hän. Sitten taivutti äiti hänet suruaan haiven taakseen vierailemaan molempien naitujen sisartensa luona, mutta näille kirjoitti äiti, että he koettaisivat saada hänet kiinnittämään sydämensä johonkin nuoreen ja kauniiseen neitsyeen. Se onnistui, ja ennenkuin vuosi oli lopussa vei hän Birgitta rouvan Göksholmaan. Vanha äiti oli siitä suunnattomasti iloissaan, ja nuori emäntä ja hän kiintyivät siinä määrin toisiinsa, että vanhus kuolinvuoteellaan kutsui niin miniänsä kuin poikansakin kuulemaan tunnustusta, jonka sanoi tahtovansa antaa."
"Sitä odotinkin", virkkoi Kristina.
"Hän tunnusti, että hän heti lähetettyään lapsen kotoa pois oli lähettänyt noutamaan vanhaa mustalaista, joka oli kuuluisa siitä, että osasi lukea tulevaisia asioita niin hyvin tähdistä kuin eläinten sisälmyksistäkin. Hän tuli ja eli erakkona kokonaisen kuukauden Göksholman läheisyydessä. Sillävälin jatkuivat kummittelut kuten ennenkin. Emäntä sanoi mustalaiselle sen, ja hieman epäröityään sanoi tämä olevansa valmis muuttamaan siihen huoneeseen, jossa Maunu herra oli kuollut ja joka siitä lähtien oli ollut aivan käyttämätönnä. Hän tahtoi jäädä sinne sisälle kahdeksaksi päiväksi, jollaikaa ei kukaan saanut astua sisään, ei vaikka hän itse huutaisi avaamaan. Kun aika oli kulunut, saisi emäntä yksin tulla hänen luokseen, ja silloin hän ilmaisisi siitä, mitä oli tutkistellut tietoonsa, niin paljon kuin olisi ii anelle sallittua."
"Olet niin kiihtynyt, Annaseni!" virkkoi Kristina.
"Kuulkaahan vielä. Vanha rouva sanoi, ettei kenenkään ihmisen tarvinnut tietää, mitä hän oli kuullut siellä sisällä, eikä hän tahtonut sitä ilmaistakaan. Määrätyn ajan kuluttua avasi hän oven kuolinhuoneeseen ja astui sisään. Mustalainen makasi lattialla pitkin pituuttaan, hän luuli äijän kuolleeksi, mutta hänen vaalinnastaan heräsi tämä uudestaan eloon, näytti kuitenkin vanhenneen kymmenisen vuotta. 'Kummittelu on lopussa', sanoi hän, 'tuomio on langetettu ja se on peruuttamaton!' — 'Sanokaa minulle se!' — 'Suku on sammuva, kuoleva sukupuuttoon!' — 'Mutta lapseni?' — 'Kuolevat ilman jälkeläisiä ja voimatta sovittaa vihastunutta heimohenkeä.' — 'Voiko sitä kukaan?' — 'Puhdas, viaton neitsyt voi tehdä sen.' — 'Millä keinoin?' — 'Velka on isänmaalle ja sille se on maksettavakin?' — 'Miten?' — 'Rakkaudella ja uhraavaisuudella!' — 'Kuka, kuka on sen tekevä?' — 'Eikö Jumala nähnyt edeltäpäin Abrahamin polttouhria? Minäkin olen nyt sidottu teihin, ja muuan sukuni jälkeläinen on valitulle osoittava oikean tien. Riippuu hänestä itsestään, tahtooko hän sitä vaeltaa.' — 'Mikä on saava hänet siihen?' — 'Kutsumus, joka tulee yksin Jumalalta. Tapaukset ovat sidotut yhteen, kuten A. ja B toisiinsa, tahto määrää teon."
"A ja B?" kysyi Kristina hämmästyneenä.
"Kun Juhana herra kertoi äitinsä sanat, tunkeutuivat ne miekan tavoin läpi sieluni. Tunsin, että ne olivat puhutut minulle. Pyysin häntä jatkamaan, ja niin kertoi hän, kuinka hänen äitinsä ei ollut ottanut uskoakseen ennustukseen, vaan oli kiirehtinyt naittamaan lapsiaan. 'Tyttäreni', sanoi hän, 'ovat tosin vielä lapsettomia, mutta sinulla Juhana, on poika ja minä toivon, että tulet saamaan useampiakin.' Vanha rouva kuoli, mutta hänen ennustuksensa kävi toteen; Juhana herra sai kaksi poikaa ja yhden tyttären."
"Paitsi vanhinta, Åkea!" lisäsi Kristina
"Julma kohtalo, joka jokaisella kertaa rikkoihänensydämensiteensä, asetti Juhana herran ja hänen emäntänsä silmien eteen sen uhkaavan ennustuksen, minkä he melkein kaksikymmenvuotisen onnellisen avioliittonsa aikana olivat unhottaneet. Kuten anoppinsakin, tahtoi myös Birgitta rouva, että hänen lapsensa menisivät aikaisin naimisiin. Märta ei ollut vielä kuusitoistavuotias, kun hän yhdistyi Åke Jörgeninpojan kanssa."
"Eikö Åke herra ole hyvä häntä kohtaan?"
"Kyllä, mutta hän on ajoittain aivan kuin järjiltään. Sanotaan, että hän näkee näkyjä."
"Tietääkö hänen isänsä siitä?"
"En usko sitä. Kun Åke herra oli Suomessa, lienee hän ollut sen aikaa tavattoman reipas, ja kuitenkin oli Åke herra pelästynyt hänen surkastuneen ulkonäkönsä johdosta."
"Hänhän on tuskin kahdenkymmenenvuotias!"
"Mutta tuskin koskaan iloinen, hän samoin kuin veljensäkin."
"Heidän onnettomasta rakkaushistoriastaan olen kuullut kerrottavan", vastasi Kristina.
"Heidän äitiinsä koski se syvästi, ja hän päätti neuvotella erään viisaan suomalaisen naisen kanssa, joka eli silloin."
"Valmyran?"
"Tunsitko hänet?"
"Olen nähnyt hänet lapsena ollessani."
"Hän oli sanonut, että he tulisivat vielä uudestaan rakastumaan ja samaan neitsyeen kuten ensi kerrallakin; kenen neitsyt asettaisi etusijaan, hän olisi kuoleman oma, ja toinen kulkisi rauhatonna ympäri maailmaa, mutta kuitenkin oli Bjelke-suvun pelastus ikuisesta kadotuksesta riippuvainen avioliitosta tämän neitsyen kanssa."
"Tämän sanoi sinulle Juhana herra?"
"Samoin senkin, että tämä synkkä ennustus koski hänen emäntäänsä niin kovin, että tämä kohta kuoli."
"Suuri täytyy hänen luottamuksensa sinuun olla, ja rehellisesti on hän menetellyt, kun ei ole mitään salannut."
"Ennustus ei minusta olekaan niin synkkä; näen tien, mutta en, minne se vie."
"Oletko valmis tietä vaeltamaan?"
"Olen!"
"Mutta sydämesi, Annaseni?"
"Täytyy ensin oppia tottelemaan."
"Tottelevaisuutta se vaatiikin!"
"Olen jättänyt kohtaloni Jumalan käsiin", vastasi tyttö, ja hurskas katse kohosi kohden kirkasta maaliskuun taivasta. "Hän auttaa minua nyt kuten aina."
"Jääthän luokseni?"
Vastauksen sijaan otti Anna kirjeen taskustaan, se oli Gunillalta ja sisälsi hänen toivomuksensa, että rakas tytär kevätlaineiden mukana palaisi hänen luoksensa. "Luulen muuten, että kesä on minulle päiväpaisteeton", kirjoitti hän.
"Anna minun määrätä", sanoi Kristina. "Tahdon taivuttaa Gunilla rouvan tulemaan tänne."
"Sitä ei hän tee! Noudattaakseni hänen toivomustaan täytyisi minun palata."
"Kosijasi seuraavat mukana."
"Pelkään sitä melkein, ja ken tietää, mitä silloin tapahtuu."
"Aavistatko onnettomuutta?"
"Vielä enemmän, minusta jo tuntuu tämä suku omaltani; minun täytyy valvoa ja suojella sitä. Sentähden pelkään, etten voi matkustaa, vaan minun täytyy jäädä tänne."
"Niin, tänne minun suojelukseni alaisena!… Minä kirjoitanGunillalle; ja kiitos luottamuksestasi."
Nuoret naiset syleilivät toisiaan ja lupasivat pysyä lujina, mitä kohtaisivatkin.
Niin jäi Anna Bjelke edelleen Kristina rouvan hovineitsyeksi ja uskotuimmaksi ystäväksi. —
Ja suloisena ja rakastettavana kuten aina liikuskelee hän suuressa seurasalissa, jossa nuoriso huvittelee leikkien. Sormuksen kiertäessä ympäri kulkee etsijä sisäpuolella sidotuin silmin ja on hänen siten valittava se neitsyt, jonka kanssa saa sen jälkeen käydä karkeloon.
Sekä Maunu että Åke olivat olleet piirin sisällä; nuori parvi pyöri iloisesti ympäri ja lauloi sydämensä halusta:
"Riennä, riennä vikkelään armastasi etsimään! Tullos, joudu tännepäin, armas, hän on täällä näin!"
Nyt pysähtyi piiri ja nuorukainen kulki sokkona onneaan etsimään. Neitsyt, jonka hän valitsi, oli hänen kultansa ja tarttui hänen käsivarteensa, kun sitten nuori parvi pari parilta retkeili ympäri salia laulaen:
"Omansa nyt on kullakin, omani on jo mullakin. Hei, pikku kulta, hei, ei erota me, ei!"
Oli tavallista, että ne nuoret, joiden luultiin pitävän toisistaan, nokkelasti vietiin yksiin, ja sanottiinpa, että tämä leikki oli vienyt monet vakavaan liittoon.
Lieneekö sen saanut Annan nokkeluus vai onneton kohtalo aikaan, mutta kumpikaan rakastuneista ritareista ei ollut onnistunut saamaan kiinni nuorta neitsyttä, ja he katsoivat molemmat kateellisina siihen nuorukaiseen, jonka käsivarrella hän karkeloi kautta salin laulaen:
"Hei, pikku kulta, hei,ei erota me, ei!"
Tanssin päätyttyä riensi Maunu herra hänen luoksensa. "On väärin, että täytyy valita sokkona", sanoi hän, "kun sydän näyttää oikein."
"Ikäänkuin ei sekin voisi pettyä."
"Toiveissaan?… Se on totta."
"Tarkoitin uskossaan!"
"Voisitteko pettää itsenne?"
"Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon, etten koskaan tekisi muita lupauksia kuin mitä voin pitää."
"Nyt viittailette johonkin, jalo neitsyt?"
"Mestaroitte sanoja, ritari. Se osoittaa epäluuloa!"
"Ei teitä kohtaan!"
"Itseänne kohtaan sitten, ja se ei ole parempi."
"Saanko sanoa teille syyn?"
"Olen niin nuori", vastasi Anna vältellen. "En kenties ymmärtäisi teitä."
"Mutta isäni on sanonut…"
"Kysykää sitten häneltä neuvoa, hän voi kyllä selittää. Mutta nyt alkaa tanssi jälleen, ojentakaa minulle kätenne."
Ja Annan iloinen hymyily hälvensi pilvet ritarin otsalta. "Vielä", ajatteli hän, "ei kaikki toivo ole mennyttä, hän ei ole vielä tehnyt päätöstään."
Kun herra Juhana Maununpoika oli Suomesta palattuaan sanonut molemmille pojilleen, että hän toivoi jommankumman heistä kiinnittävän sydämensä nuoreen Anna Bjelkeen, vastasivat molemmat, että he tahtoivat pysyä muistoilleen uskollisina ja sitä paitsi tunsivat ennustuksen. Veljesvihan kirousta olivat he kokeneet eivätkä enää tahtoneet uudestaan jättäytyä sen uhriksi.
"Sisareni ja ainoa tyttäreni ovat lapsettomia", sanoi Juhana herra. "Onko silloin sukuni kuoleva sukupuuttoon vain siksi, että joku povariämmä on niin ennustanut? Ette ole kumpainenkaan halukkaat avioliittoon, ja nyt edellytätte, että tämän nuoren neitsyen on valloitettava teidät molemmat, vaikka voin hyvin sanoa, että voitte valita viidestäkymmenestä. Jollei hän ole mieliinne, niin etsikää muita morsiamia älkääkä antako tuon onnettoman ennustuksen kauemmin pitää teitä vallassaan!"
"Silloin saatte itse ottaa suomalaisen tytön, isä!" sanoi Maunu herra nauraen.
"Sitä ei hän tahtone."
"Kuka tietää; olette vielä muhkea herra."
"Sopikaamme siitä, että menemme kaikki kolme yhdellä kertaa naimisiin!" huudahti Åke.
Mutta Annan ensi näkeminen teki lopun kaikesta ilvehtimisestä; he sanoivat tosin alussa kumpikin luopuvansa tytöstä toisen tähden, mutta sikäli kuin hänen kuvansa kiintyi syvemmälle heidän sydämiinsä, lakkasivat he puhumasta hänestä… He alkoivat pelätä ja välttää toisiaan ja tunsivat jo hirvittävän aavistuksen siitä, mitä oli tuleva… Urhoollisesti taistelivat he heräävää mustasukkaisuutta vastaan ja osoittivat toisilleen teeskenneltyä ystävyyttä.
Tämä se vei heidän isänsä harhaan; hän näki, että molemmat tavoittelivat Annaa, mutta hän ei ymmärtänyt heidän intohimonsa kiihkeyttä eikä arvannut, kummalle Anna antoi etusijan.
Kun Anna oli lopettanut tanssin Maunu herran kanssa, riensi tämä etsimään isäänsä.
Silloin lähestyi Åke.
Anna kääntyi nopeasti eikä ollut häntä näkevinään, mutta kuinka pikku sydän pamppaili! Åken katse oli surullinen, se oli illan kuluessa moneen kertaan etsinyt hänen katsettaan, vaikkei hän ollut sitä näkevinään… Mitähän hänellä nyt mahtoi olla hänelle sanottavaa?
"Jalo neiti, minulla on muuan kysymys teille!"
"Minulle?…"
Äänen piti kuulua kylmältä.
"Olen valloittanut jotakin, joka kuuluu teille."
"Valloittanut?"
"Toinen tahtoi sen viedä."
"Todellakin?" Pyhä madonna, tiesikö Åke, mitä liikkui hänen povessaan, hän ei ollut ilmaissut sitä sanoin eikä katsein!
"Riippuu nyt teistä, saanko pitää sen."
"Ei, ei!" huudahti Anna kiihkeästi.
"En edes niin vähäpätöistä esinettä."
"Vähäpätöistä?"
"Olette oikeassa, mikään ei ole vähäpätöinen, mitä kerran on kuulunut teille, ei kantamanne nauharuusukaan."
"Antakaa se minulle takaisin!"
Åke otti pienen vaaleanpunaisen, litteäksi painetun ruusukkeen poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti. "Tähän ainakin oli minulla oikeus", sanoi hän.
Helakasti punastuen otti Anna sen hänen kädestään; kuinka mielellään olisi hän tahtonut sanoa: "Pitäkää se!" Mutta Anna Bjelke oli ponteva tyttö, hän ei tahtonut antaa myöten, ei pettää velvollisuuttaan, mutta hän rakasti Åkea, ja hän tahtoi mielellään opettaa tälle, mitä tämän oli hänen mielestään tehtävä. "Tulkaa ja keskustelkaamme hieman!" sanoi hän.
Kun Åke oli istuutunut hänen rinnalleen, virkkoi hän paljon suuremmalla kiihkeydellä kuin mitä oli ennen osoittanut: "Olette niin jalo ritari, että tahdon antaa teille suuremman luottamuksen osoituksen kuin olen suonut kenellekään."
"Veljeni…" kuiskasi Åke kalveten.
Anna luki Åken silmistä, kuinka tämä rakasti häntä, sentähden vapisi ääni hieman, kun hän äkkiä keskeytti: "Mitä minulla on sanottavaa, ei koske lähemmin veljeänne kuin ketään muutakaan, mutta koska olette keskeyttänyt ajatusjuoksuni, on teidän nyt ensin vastattava kysymykseen: Ettekö usko, että jokaiselle ihmiselle on määrätty osansa työstä tässä maailmassa?"
"Kenties osansa kärsimyksistäkin."
"Ei ole mikään helppo tehtävä kantaa oikein kumpaakaan. Nyt on laita niin, että minäkin olen saanut osani."
"Niin nuorena! Kuinka sen jo tiedätte?"
"Se on minulle ennustettu."
"Ja te uskotte siihen?"
"Eikö Jumala voi käyttää monia keinoja?"
"Kyllä."
"Minulle ei ole ilmoitettu surua eikä iloa, mutta sitä vastoin suuri tehtävä."
"Ja te tahdotte omistautua sille?"
"Niin tahdon!"
"Uhrata koko elämänne onnen?"
"Iäisyys on pitempi."
"Tulette vielä jonakin päivänä toisiin ajatuksiin."
"Juuri siinä, etten niin tekisi, tahdon pyytää teitä minua uskollisesti auttamaan."
"Minua?… Ah, neitsyt, ettekö sitten tiedä…"
"— — että rakastan teitä!" tahtoi hän sanoa, mutta Anna esti sen. "Kyllä, minä tiedän", sanoi hän, "että muuan synkkä ennustus lepää sukunne yllä! Otaksukaa nyt, että olisin teidän sisarenne tai äitinne, emmekö silloin tekisi työtä yhdessä vierittääksemme pois taakan?"
"Toivoisin mieluummin, että olisitte puolisoni!"
"Entäs ennustus?"
"Tunnetteko sen? Sentähden siis…"
Taasenkin keskeytti Anna hänet. "Minä tiedän tieni, toivoisin teidänkin tietävän omanne!"
"Opettakaa minulle se!"
"Täyttäkää velvollisuutenne älkääkä vaatiko mitään maailmalta."
"Kuiva viisaus niin nuorilta huulilta."
"Tehkää se ilolla ja se on oleva teille kylliksi."
"Ette voi aavistaa, neitsyt, kuinka raskaasti suru on minua painanut; olen, kuten sanottu, täyttänyt velvollisuuteni niin pitkälle kuin olen voinut enkä pyytänyt eläviltä enempää kuin… haudan. Silloin sain nähdä teidät, ja elämä muuttui ikäänkuin päivän valaisemaksi, tunsin itseni jälleen ja toiveet heräsivät kevään kukoistuksen keralla… Kun te menette, on elämä käyvä yhtä synkäksi ja talviseksi kuin ennenkin."
"Mutta minä en menekään!" huudahti Anna kärsimättömästi salatakseen liikutustaan.
"Kuinka, jäättekö tänne?" Åke tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.
"Se ei ilahuta teitä?"
"Oi, onnellinen veljeni!"
"Tahdon olla hänelle ja teille uskollinen ystävä ja sisar ja pitää sen rakkaimpana, joka iloisimmin mielin käy kieltäymyksen raskasta tietä."
"Mikä on tarkoituksenne?"
"Sen kyllä tulevaisuudessa ymmärrätte; siihen mennessä täytyy teidän ainoastaan luottaa minuun… ja olla rauhallinen!"
"Oi, Anna, Anna!"
"Olette minun rakas veljeni, ainoa uskottuni!"
"Ja Maunu?"
"On myöskin sydäntäni lähellä!"
"Kumpi on lähempänä?"
Äänessä oli jotakin tuskallista; Anna ei uskaltanut vastata: "Sinä!"… Mutta varmaankin oli hänen katseensa täytynyt ilmaista salaisuuden, sillä Åken silmistä pilkahti ikäänkuin ilon säde, ja kun hän riensi pois nuoren neitsytparven luo, poistui Åke huoneesta taivaan autuutta uhkuvin sydämin. Oli kyllin siinä, että Anna rakasti häntä, hän ei tarvinnut sillä hetkellä mitään enempää.
Mutta vielä samana iltana sanoi Juhana herra Annalle: "Olette neuvonut Maunun luokseni, kaunis neitsyt; saanko vastata puolestanne?"
"Kun aika tulee!"
"Ja milloin se tulee?"
"Kun olen täyttänyt seitsemäntoista vuotta!"
"Olette jo viisaampi kuin monet kahdenkymmenen vuotiaana."
"Minä tarvitsenkin aikaa tehdäkseni päätökseni."
"Teidän vaalinne ei ole vielä tehty?"
"Kenties!" sanoi Anna ja ojensi hänelle kätensä.
Oli jotakin niin lapsellista tässä yksinkertaisessa teossa, että ritari tunsi itsensä aivan liikutetuksi: "Ettekö tahdo avata sydäntänne minulle?" kysyi hän.
"Sen olen jo tehnyt."
"Sanokaa minulle silloin…"
"En ennen määrättyä aikaa."
"En tiedä, mitä hän kantaa mielessään!" sanoi Juhana herra, vietyään vastauksen Maunulle; "mutta siksi vilpitön hän on, että olisi antanut heti kiellon, jos sellainen olisi hänen aikomuksensa. Vaikeampaa olisi ennustaa, kummanko teistä hän pitää parempana."
"Tahdon toivoa, ettei se ole Åke."
"Rakastatko häntä niin suuresti?"
"On aivan kuin kaikki voimat, sekä hyvät että pahat, olisivat tulleet liikkeeseen sielussani", vastasi Maunu. "Pelkään, ettei se pääty hyvin, jos vielä kerran joudumme kilpakosijoina vastatuksin."
"Åken rakkaus on kyllä tyynempää laatua", vastasi isä kalveten. "En voinut uskoa, että molemmat rakastuisitte häneen."
"Entä ennustus?"
"En ole uskonut sitä."
"Olisi hyvä, jos olisitte tehneet sen. Ette olisi silloin mananneet esiin vaaraa, joka voi käydä meille voittamattomaksi."
"Mutta ettehän ole kumpikaan kuohahtelevia nuorukaisia, vaan nuoria ajattelevia miehiä, jotka voivat ottaa järkensä vangiksi, kun tunne tahtoo katkoa ohjakset."
"Mutta jospa se kirous, mikä meitä painaa, onkin juuri siinä, ettemme tätä voi! Ette tiedä, isä, kuinka kuohuu ja palaa sisälläni. Siellä on kuin mitkäkin noitakarkelot, ja raivottaret huutavat minulle: 'Hän, hän yksin voi pakottaa meidät asettumaan!'"
"Apu voi siis tulla ainoastaan ulkoa päin?"
"Niin häneltä!"
"Toivon Åken olevan viisaamman!"
Hänessäkin oli muutos tapahtunut. Hän ei ollut enää huokaileva uneksija, ja kun hän väliin vanhan tavan mukaan oli vaipumaisillaan surullisiin mietteihin, silloin riistäytyi hän äkkiä irti ja riensi etsimään toimintaa.
Niin hyvin hän kuin hänen veljensäkin oli molemmat valittu valtakunnan neuvostoon, josta kunniasta he saivat kiittää isänsä suuria ansioita. Näistä herroista tosin oli monille ainoastaan arvo pääasia ja he välittivät vähät maan asioista; ei molemmilla veljeksilläkään ollut siihen suurin halua. Maunu vietti enimmät ajat Göksholmassa, huvitellen metsästyksellä ja kalastuksella, Åke taasen oleskeli milloin Kalmarissa, milloin Tukholmassa tai veljensä luona, väliin puuhaillen opinnoissa, mutta yhtä usein mietiskelyihin vaipuneena, tekemättä mitään. Nyt näytti hän tulleen toisiin ajatuksiin, mieleen tuli joustavuutta, halua ja tahtoa toimintaan. Sen kuuli, sen näkikin.
Maunu havaitsi sen kateudella ja pelolla; siihen saattoi olla ainoastaan yksi syy, sen hän tiesi, sen tunsi. Olisiko Anna pitänyt Åken parempana, oliko hän onnen poika? Mutta miksi hän oli sitten vaiti? Maunu ei olisi voinut olla, eikä hän uskonut sitä Åkestakaan, ja kun hän koetti viekkaasti johtaa keskustelun sille suunnalle, saattoi tämä aivan avomielisesti sanoa, että kun hän ei luultavasti saa sitä naista, jota rakastaa, jää hän naimattomaksi, mutta mielellään tahtoi hän toiminnallaan osoittaa, että oli tytön arvoinen. Maunu tuumiskeli, olikohan Anna antanut hänen veljelleen rukkaset ja olikohan hän itse neitsyen salaisen rakkauden onnellinen esine.
Niin liitelivät ajatukset ristiin ja rastiin, mutta selvyyteen ei hän päässyt.
Jäiden lähtiessä palasi Juhana herra paikalleen Kalmariin. Maunu herra matkusti Göksholmaan, melkein samaan aikaan kuin Kristina rouva poikansa ja hovineitojensa kera lähti Ekaan vanhempiensa vieraiksi. Sten herra oli luvannut hänkin tulla siellä käymään, mutta tärkeät valtakunnan asiat pidättivät häntä nykyään Tukholmassa.
Åkekin jäi sinne; häneltä ei alkanut työtä ja huolehtimista puuttua.
Niiden hoippuvain luopioiden joukossa, jotka kuuluivat milloin toiseen, milloin toiseen puolueeseen, oli nykyään jo korkeaan ikään ehtinyt Niilo Boonpoika (Griip). Jo Sten Sture vanhemman aikana oli hän ajoittain ollut Kristian kuninkaan mies, ajoittain valtionhoitajan. Viimeisessä valtionhoitajan vaalissa oli hän kuulunut Trollepuolueseen, eikä häntä oltu nähty sen koommin.
Nyt ilmestyi hän jälleen Tukholmaan. Hänet nähtiin usein yhdessäherra Pietari Turenpojan kanssa, joka äskettäin oli tullutNyköpingistä ja aikoi Stäkeholman linnaan, jonka hän oli saanut StenSturelta läänityksenä.
Åke Juhananpoika oli niin uusi tulokas valtion palvelukseen, ettei hänen vielä katsottu kuuluvan mihinkään puolueeseen, ja valtionhoitajana ei hän suinkaan ollut sidottu siihen, joka nykyään oli vallalla. Hänen sukulaisuussuhteensa tekivät hänet, voittamisen arvoiseksi, ja herra Niilo Boonpoika teki kokeen häntä lähennellä.
Hänet otettiin vastaan kaikella kunnioituksella hänen ikäänsä kohtaan ja tuttavuus oli pian tehty.
Vanha herra menetteli hyvin varovaisesti, hän käytti isänmaanrakkautta kuten kuoripojat suitsutusta, sen oli huumattava mieli ja tehtävä ilma utuiseksi. Åke herra huomasi, että oli ukkosta ilmassa, mutta hän ei tiennyt, menisikö rajuilma ohitse vai oliko se puhkeava.
"Vaikeat ajat!" alotti Niilo herra.
"Kauppa Lyypekin kanssa käy vilkkaasti."
"Ei todista mitään, nuori ritari!"
"Muutamia hollantilaisiakin laivoja on täällä."
"He eivät tule enää tämän jälkeen!"
"Miksi eivät? Maksetaanhan heille hyvin."
"Tanskan kuningas ei tahdo!"
"He eivät tarvitse hänen lupaansa!"
"Luuletteko tämän hallituksen kauan pysyvän paikoillaan?"
"Kukapa sen tietää?"
"Kaikki ne, jotka voivat nähdä tulevaisuuteen."
"Sitä minä en voi!"
"Sen kyllä uskon."
"Suoraan sanoen, en usko kenenkään muunkaan voivan sitä tehdä."
Niilo Boonpoika hymyili ylimielisesti. "Mitä luulette sitten tarkoitettavan valtiollisella viisaudella?" kysyi hän.
"Suoraan sanoen: sitä en tiedä."
"Olette lapsi…"
"Politiikassa?… Sen myönnän."
"Joka tarvitsee opetusta."
"Eiköhän se ala käydä, kunhan saan olla muutamia vuosia neuvostossa mukana", vastasi Åke.
"Se ei ole oikea paikka."
"Eikö?"
"Muutamilta harvoilta todellisilta ystäviltä opitte enemmän."
"Minulla ei ole yhtään sellaista."
"Haluatteko sitä?"
"Hyvähän se olisi."
"Jos tahdotte luottaa minuun, niin vien teidät huomenna pieneen piiriin todellisia isänmaan ystäviä!"
"Täällä Tukholmassako?"
"Me pidämme kokouksiamme täällä nykyään. Niitä muutellaan asianhaarojen mukaan."
"Sen voin ymmärtää."
"Voi kai luottaa teidän vaiteliaisuuteenne!"
"Jollei voisi, ei Niilo Boonpoika olisi tehnyt minulle sellaista tarjousta!"
"Hyvä, sangen hyvä!" toisti tämä nauraen. "Siis, nuori mies, olemme yhtä mieltä!"
"Toivon aina olevani sitä teidän kanssanne!"
"Yhä parempaa ja parempaa. Yhtykää minuun huomenna Suurtorilla, vähäistä ennen viittä iltapäivällä."
"Olen siellä jo neljän aikaan!"
He pudistivat toistensa kättä, ja Niilo Boonpoika riensi pois.
"Älähän nyhtäise, ennenkuin nykäisee!" jupisi Åke onkimiesten neuvon mukaan. "Ihmettelen, mimmoisten valkoisten lintujen mukaan hän aikoo minut viedä, mutta pidänpähän silmäni avoinna. Suloinen sisareni ei ole enää saava syytä sanoa, että kulen nukkuen läpi elämän!… Merkillistä on, että minä, joka en ole koskaan välittänyt elämän selkkauksista, kaipaan nyt ottamaan osaa niihin; tahdon olla mukana taisteluissa, ja jos niin vaaditaan, puukkosilla toisten kanssa. Onko rakkaudella voima viedä miestä sellaisiin? Kaunis Anna, onko sinutkin aiottu valkyriaksi?"
* * * * *
Aivan Pohjoisportin vieressä oli jokseenkin suuri talo, pääty kadulle päin kuten tavallisesti. Tämä oli koristettu kaikenlaisilla pikku koristeilla ja suurilla ja pienillä ikkunoilla. Tohtori Nikolaus Ryting, joka oli kuningas Kaarle Knuutinpojan kansleri, oli itse ollut rakennusmestarina ja sitten muutaman vanhan palvelijan kera asunut talossa. Hänen kuolemansa jälkeen oli talo seissut asumatonna useita vuosia; väitettiin, että kansleri rakasti niin suuresti entistä maallista kotiaan, ettei tahtonut sitä jättää edes kuoltuaankaan, ja sentähden jälkeläiset jättivät sen häiritsemättömästi hänen haltuunsa.
Luultavasti kyllästyi hän lopulta taloon ja muutti sieltä pois; hänestä herettiin puhumasta, ja ne jotka vilkaisivat talon päätyyn viidennentoista sataluvun alussa, eivät tienneet tohtori Nikolaus Rytingistä mitään muuta kuin mitä olivat kuulleet isoäidiltään, jotka olivat olleet nuoria vuosien 1430 ja 1450 välillä.
Sentähden ei herättänytkään mitään erityistä huomiota, kun portti eräänä päivänä 1512 avattiin; suuret puuluukut otettiin pois, aukot varustettiin kehyksillä ja lasiruuduilla, joita tosin vielä pidettiin ylellisyytenä, mutta jotka alkoivat kuitenkin olla jotensakin tavallisia varakkaamman väen asunnoissa.
Talo pantiin asuttavaan kuntoon, mutta kuka sen teki tai kuka omistaja oli, siitä eivät uteliaat voineet saada mitään tietoa. Jokainen, jolta kysyttiin, vastasi: "En tiedä", ja siihen täytyi toistaiseksi tyytyä.
Mutta nyt tapahtui merkillisin kaikista: juuri kun odotettiin nähtävän uusien asukkaiden tulo, sulettiin ja salvattiin talo uudestaan ja se oli yhtä hiljainen kuin ennenkin.
Aamulla anivarhain eräänä heinäkuun päivänä 1513, juuri kun kello löi yksi pyhän Klaran kappelissa, avasi tohtorin talon pienen portin muuan vieras henkilö, joka otti avaimen ja sulki portin sisäpuolelta. Sen jälkeen meni hän ylös taloon, avasi ne luukut, jotka antoivat pihaan päin, mutta ei ainoatakaan kadunpuolista ikkunaa. Sen sijaan ripusti hän suuret hevosenloimet niiden eteen, mutisten partaansa uusista tavoista, jotka ovat Jumalalle kauhistus.
Suuri huone, joka oli pihan puolella, puhdistettiin lopuksi tomusta ja hämähäkin verkoista, ja sen jälkeen ladottiin pöydälle suuri joukko pikareita.
Mies sytytti sitten lampun, jonka oli tuonut mukanaan, avasi pienen luukun ja valaisi varovaisesti eteensä ennenkuin lähti alas.
Kun hän nousi ylös jälleen, retuutti hän mukanaan suurta koria, täynnänsä savipulloja. Kaksi kertaa palasi hän noutaen samanlaisen taakan. Lattia-aukko sulettiin huolellisesti ja lamppu sammutettiin.
"Tietäisivätpä tästä tuolla ulkona!" sanoi hän silmäillen halukkaasti tuomiaan pöytäkoristeita… Hän epäröi hieman ja tarttui sen jälkeen muutamaan savipulloista, joka heti katosi hänen väljän vaippansa peittoon; sen jälkeen hän riensi pois.
Kello mahtoi olla jo kuuden paikkeilla aamulla ja jokusia kulkijoita näkyi kadulla. Lauta-aidan pienestä raosta tähysteli mies, milloin tie oli avoin; silloin riensi hän kadulle, sulki portin jälkeensä ja oli tuossa tuokiossa kadonnut näkyvistä.
Kukaan ei ollut häntä huomannut eikä kukaan tiennyt, mitä oli tapahtunut.
Saman päivän illalla avasi sama mies portin uudestaan, mutta nyt ei hän sitä sulkenut, vaan asettui itse vahtiin. Vähitellen tuli useampia miehiä, jotka jupisivat sanasen hänen korvaansa ja pääsivät sen jälkeen heti sisään. Kaikki nämä olivat kääriytyneet vaippoihin ja hatut olivat vedetyt aivan korviin, niin että oli mahdoton heitä tuntea. Hetken kuluttua täytyi luvun olla täysi, sillä mies sulki portin ulkopuolella töllistelevän ja ihmettelevän joukon nenän edessä.
Sen jälkeen riensi hän ylös saliin.
Se oli nyt ilman hänen hommaansa hyvin valaistu. Jokainen vieras oli tuonut mukanaan paksun vahakynttilän ja pannut sen palamaan eteensä savipullon suuhun; se sai siis käydä myös korkista.
Mieliala alusta alkaen oli sangen vilkas, otettiin pois korkit ja täytettiin pikarit, juotiin ja kilistettiin ja kiitettiin vaahtoavaa juomaa. Mutta kun oli siten jatkettu hetkinen, vaati muuan vieraista puhevuoroa.
"Tiedätte, jalot herrat", sanoi hän, "missä tarkoituksessa olemme tänne kokoontuneet!"
"Tiedämme, tiedämme!" huusivat kaikki.
"Uudistakaamme kaikki lupauksemme!" Hän ojensi ylös oikean käsivartensa. "Uhraamme hengen ja veren isänmaalle!"
"Kuka tahtoo sananvuoron?"
"Minä!" vastasi herra Niilo Boonpoika ja nousi. "Vanhimpana, kun herra Erik Trollea ei saatu matkustamaan tänne, kuuluu minulle ensiksi lausua iloni, mitä tunnen nähdessäni ne jalot miehet, jotka eivät arastele vaivoja eivätkä rasituksia, kun on neuvoteltava, mitä tällä hetkellä täytyy tehdä vanhan, kunniakkaan Ruotsin hyväksi. Niin hyvää tehtävää varten olkaa kaikki tervetulleet!"
Sen jälkeen tyhjensi Niilo herra pikarinsa pohjilleen.
Muutamat vastasivat maljaan, toiset nauroivat.
"Kenellä on tämän jälkeen sanan vuoro?"
"Herra Pietari Turenpojalla!" huusivat useat äänet.
"Ei, kiitos, se on minulla!" Ja herra Abraham Lejonhufvud nousi koko jättiläiskoossaan, mutta aivan kuin hän ei olisi voinut sitä pitää pystyssä, nojasi hän molemmin käsin pöytään, niin että hän oli aivan kumaraisillaan puhuessaan. "Minä vihaan hallitusta, joka Ruotsilla nykyään on!" huudahti hän. "Vihaan valtionhoitajaa ja koko hänen sukuaan, paitsi itseäni." (Sutkaus palkittiin yleisellä naurulla.) "Vihaan kaikkia niitä lakeja, jotka Sturein hallituksen aikana on saatettu voimaan, sillä ne ovat hävittäneet kaiken hyvän järjestyksen ja, kuten muistossa siunatun Hannu kuninkaan oli tapana sanoa: 'tehneet herroiksi heidät, jotka olivat aiotut rengeiksi.' Pois kaikki uudet tavat, me tahdomme saada takaisin sen hyvän ajan, jolloin vierailin ilmaiseksi missä hyväksi katsoin, jolloin myin tiun talonpoikia kauniista hevosvaljakosta, ja jolloin miehet eivät uskaltaneet napista, jos miellyin vaimoon tai tyttäreen! Niin on laita Tanskassa ja niin on oleva täälläkin!"
Kuului naurua ja murinaa sekaisin.
"Minä sanon samaa kuin Abraham Lejonhufvud!" huudahti Didrik Slagheck nousten. "Syleillä kauniita naisia, se on parasta mitä tiedän, ja…"
"Vaiti, vaiti… Se ei kuulu tähän!" huusivat useat.
"Hän on juopunut, hän ei tiedä mitä puhuu", huusivat toiset. "HerraPietari Turenpoika puhukoon."
"Minä olen Kristian kuninkaan mies ja tahdon nähdä, kuka täällä riistää sanat suustani!" jyrisi maisteri ukkosen äänellä. "Kun aloin puhua naisista, tein sen siksi, että halveksin heitä kaikkia yleensä ja erittäin täällä Ruotsissa."
Taasenkin kuului murinaa ja melua.
"Sanon teille, että lähetän heidät kaikki tuhannen kattilaan", huusi maisteri. "Ja sinä päivänä, jona ratsastan tänne korkean herrani rinnalla ja lasken satoja irralleen hakattuja päitä hänen jalkoihinsa…"
"Vaiti, vaiti! Viekää hänet pois!" huudettiin melkein yhteen ääneen, ja Knut Alfinpoika, joka istui toisella puolen pöytää, riensi hänen luoksensa ja kuiskasi: "Tule, tule! Päissäsi puhut päättömäksi sekä itsesi että minut."
Maisteri seurasi vastahakoisesti, ja tyyneys palasi vähitellen.
Nyt nousi herra Kaarle Alfinpoika puhumaan.
"Puhun sekä omasta että veljeni puolesta", sanoi hän, "kun tunnustan avoimesti, ettei meistä kumpikaan voi sietää herra Sten Sturea. Olemme molemmat kasvaneet hänen kanssansa yhdessä; mielenkaunaa oli jo alusta alkaen ja se on lisääntynyt vuosien mukana, kunnes lopulta, kyllästyneinä elämään yksissä, lähdimme Tanskaan. Yksityisistä syistä, joita veljelläni on tyytymättömyyteen, en tahdo puhua, mutta sen voin sanoa, että pidämme Tanskaa oikeana isänmaanamme, ja Kristian kuninkaan uskollisina alamaisina tahdomme tehdä kaiken voitavamme saattaaksemme hänet täysiin oikeuksiinsa Ruotsissa."
Tämän jälkeen seurasi muutamia laimeita käsien taputuksia ja sen jälkeen innokkaita huutoja: "Herra Pietari Turenpoika!"
Kun ei tehty mitään vastaväitteitä, nousi hän.
Iäkkäät kasvot olivat säilyttäneet jaloutensa, mutta niillä lepäsi väsymyksen ilme, joka herätti osanottoa. Ei äänikään ollut oikein varma, kun hän alotti:
"Olen niin kauan kuin muistan ollut Sturein ystävä, monessa verisessä ottelussa seisoin Svante Niilonpojan rinnalla, ja Sten Sture vanhemman aikana niitin ensimäiset laakerini. Nykyisestä nuoresta valtionhoitajasta en ole kuullut muuta kuin hyvää, ja olen vakuutettu siitä, että hänellä on parhaat tarkoitukset… Nuoruudestaan huolimatta on hän vakava ja ajattelevainen…"
"Emme ole tulleet tänne kuulemaan hänen ylistystään!" huusivat useat äänet.
"Onko Pietari herra hänen ystävänsä?"
"Silloin on hänkin petturi!"
"Antaa hänen jatkaa!"
"Puhukaa!"
"Mutta Ruotsi tarvitsee rauhaa, ja Kristian kuningas on sanoin ja kättä lyöden luvannut olla maalle hyvä ja oikeutta harrastava kuningas; sellaisilla perusteilla olen ruvennut… hänen miehekseen."
Ritari vaipui alas paikoilleen, hän oli vaivoin lausunut viimeiset sanat ja silminnähtävästi silloin kalvennut.
Salissa tuli aivan hiljaista.
Silloin nousi pöydän alapäästä vadstenalainen munkki. Risti, jota hän kantoi, osoitti hänet arvoltaan prioriksi. "En tahdo ehättää kenenkään edelle", sanoi hän, "mutta en myöskään luopua oikeudestani ilmaista mieleni tässä jalossa kokouksessa. Tahtooko vielä joku sitä ennen lausua jotakin?"
Yleinen äänettömyys.
"Isä Laurentiuksella on puheenvuoro", selitti Pietari herra seuran puhemiehenä.
"Pyhän kirkkomme ainoana läsnäolevana edustajana on minun sekä oikeuteni että velvollisuuteni puhua sen puolesta", huudahti priori. "Kaikki muut ovat valittaneet maallista vääryyttä ja sortoa, minä tahdon sanoa sanasen siitä velttoudesta ja välinpitämättömyydestä, joka on saanut sijan hengellisissä asioissa, jotka ennen muuta olisi pidettävä pyhinä.
"Tiedämme, että tietämätön kansa katsoo ylös siihen, jolla on korkein valta. Hänen on sentähden joka päivä annettava Jumalalle kunnia ja tunnustettava suuret syntinsä ja viheliäisyytensä Kristuksen huoneen haltijoille maan päällä. Täten ei kuitenkaan tapahdu, Sten Sture ei käy joka päivä ripillä eikä rukoile kansan nähden; hän ei ole pyhältä isältä anonut aneita kaikista synneistään, eikä mikään todista, ettei hän ole kerettiläinen ja arvoton tekopyhä, sillä hän tekeytyy kuin tahtoisi meille uskotella olevansa hyvä kristitty. Sentähden sanon, että huono esimerkki vaikuttaa, että se hiipii ruton tavalla kansan keskuuteen ja että tämä on oikea syy, miksi jumalanpelko ja pyhäinpalvelus yhä enemmän vähenee… Jalot herrat ja ritarit, sanon teille tämän ilman ihmispelkoa ja uudistaisin sanani, vaikka valtionhoitaja itse seisoisi rinnallani ja heiluttaisi pyövelinmiekkaa pääni ylitse; toivoisin vain, että ääneni kuuluisi yli Ruotsin maan.
"Kirkon pyhä lippu voi liehua vapaana ainoastaan kuninkaallisen lipun rinnalla, sillä kuten kirkko on alkujaan Jumalasta, niin on kuningasvaltakin."
Nousi rajaton riemastus; puhuja oli lausunut, mitä kaikki tarkoittivat.
Nyt oli varsinainen neuvottelu alettava, mutta kun maisteri Didrik Slagheck ei voinut ottaa siihen osaa, ja hän Kristian kuninkaan lähettiläänä oli liian tärkeä henkilö jätettäväksi ottamatta lukuun, päätettiin neuvottelu lykätä seuraavaan yöhön, jolloin oli kokoonnuttava samassa paikassa, mutta ilman mitään juominkeja.
Silloin löi herra Niilo Boonpoika pöytään ja pyysi esittää erään kysymyksen: "Eräs jalo ja suuressa arvossa pidetty ritari, jonka suvusta suurimmat tanskalaisystävät olivat nousseet, halusi päästä liittolaisten joukkoon."
"Kuka hän on? Hänen nimensä?"
"Valtaneuvos Åke Juhananpoika."
"Hän on Sten Sturen ystävä!"
"Kuten isäkin!"
"Veli on samoin!"
"Mitä tietää hän meistä?"
"Onko häneen luottamista?"
"Kelpaako hän mihinkään?"
Kysymykset satelivat Niilo herran yli ja hän vastasi aikalailla hämillään: "Olen luullut, että siitä olisi suurta hyötyä, jos vaikuttavia miehiä vedettäisiin puolueeseemme."
"Mihin hän on tyytymätön?"
"Jokin syy täytyy olla hänen tekemäänsä käänteeseen; mikä se on?"
"Luulen, ettei hänellä vielä ole omaa mielipidettä."
"Silloin on häntä muokattava."
"Mutta ensin on hänen tehtävä vala."
Enemmistö myönsi, että Åke herra oli voittamisen arvoinen, mutta häntä täytyi valmistaa.
"Sanotaan", huomautti Abraham Lejonhufvud, "että niin hän kuin hänen veljensäkin kosivat kaunista veljentytärtänne, Pietari herra; eikö yllyttämällä heitä toisiaan vastaan voisi tehdä neitsyen suostumuksen puolueasiaksi? Sellaisilla keinoilla on tavallisesti tepsivä vaikutus."
"En ole tavannut veljentytärtäni enkä tahdo sekaantua hänen sydämensä asioihin", vastasi ritari kylmästi ja jyrkästi.
"Minä, joka olen asian ulkopuolella, voisin tehdä sen", virkkoiKaarle Alfinpoika.
"Tahdottehan pitää salassa olonne täällä."
"Yhden paljastus vie useampiin."
"Åke herrasta voi tulla petturi!"
"Ei oteta, ennenkuin häntä enemmän tunnetaan!"
"Hylkäätte hänet siis?"
"Niin, niin!"
"Pyydän tehdä erään vastaväitteen", sanoi isä Laurentius pehmeällä äänellä. "Tietääkseni ei ole joukossamme ketään, joka ei olisi tunnettu tanskalaisystäväksi. Jos olisi joku, joka purjehtii väärällä lipulla, olisi se meille arvaamattomaksi hyödyksi, etupäässä niiden tietojen tähden, joita välittömästi voisimme saada."
"Totta, aivan totta!"
"Pirukaan ei liene teitä ovelampi", huusi Abraham herra nauraen. "Mutta ken mielii saada ritarin hankkimaan nuo tiedot, hänen täytyy itsensä olla ovela lurjus, ja teidän täytynee itse ottaa homma huostaanne, jos mieli toivoa menestystä."
Kunnianarvoisa isä ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen edellytyksiin, kun hän vastasi: "Jollette tahdo minua auttaa, herra Abraham Lejonhufvud, niin ottanee jalo herra Kaarle Alfinpoika suorittaakseen paholaisen tehtävän."
Tämä suostui heti, mielissään luottamuksesta, ja herra NiiloBoonpoika otti tehdäkseen tuttavuutta herra Åke Juhananpojan kanssa.
Sen jälkeen erottiin, kun ensin oli seuraavan yön kokous määrätty alkavaksi kymmenen aikaan.
* * * * *
Me tiedämme, että Niilo Boonpoika ja Åke olivat määränneet kohtauksensa viidenlyömäksi; molemmat olivat saapuneet täsmälleen ja menivät Suurtorilta yhdessä Harmaaveljesluostariin, johon heidät heti päästettiin sisälle.
Niilo herra kertoi, että hän Tukholmassa käydessään melkein aina asui ystäviensä, harmaaveljien luona; samalla vei hän vieraansa ruokasaliin, jossa kaksi henkilöä oli jo ennaltaan.
"Kunnianarvoisa isä Laurentius, Vadstenan luostarin priori, ja jalo herra Kaarle Alfinpoika, jotka molemmat haluavat tehdä tuttavuutta kanssanne", sanoi Niilo Boonpoika vieden ritarin heidän luoksensa.
Kun tervehdykset oli vaihdettu, istuutuivat kaikki neljä penkille pöydän ääreen.
Pöydällä oli kaksi pulloa ja neljä pikaria. Niilo herra täytti pikarit ja toivotti vieraat tervetulleiksi.
Åkesta tuntui, ettei hän ollut koskaan maistanut niin tulista viiniä, ja hän päätti olla varuillaan.
Isä Laurentius kyseli hänen äitivainajastaan; sanoi tunteneensa hänet ja ylisti hänen hyveitään ja hurskasta mieltään. Sen jälkeen johti hän keskustelun muihin sukusuhteihin, kertoi, että Vadstenassa oli vielä munkki, joka oli ollut siellä siihen aikaan, kun Åke herran isoisää siellä hoidettiin.
Åke herra mainitsi, ettei hän ollut kuullut koskaan siitä puhuttavan.
"Ettekö tiedä sitäkään, että hän oli mielenvikainen?" kysyi munkki.
"Kyllä, mutta en ole kuullut hänen oleskelleen Vadstenassa siihen aikaan."
"Kenties on isännekin siitä tietämätön, ja se selittää, ettei hän ole koskaan kysellyt luostarissa hänestä."
"Siellä on siis jotakin tiedettävää?"
"Erinäisiä kirjoituksia."
"Eivätkö ne kuuluneet hänen emännälleen?"
"Ne ovat kirjoitetut seiniin huoneessa, jossa hän asui."
"Ovatko ne säilyneet?"
"Täydellisesti! Luostari lukeekin ne kallisarvoisimpain aarteidensa joukkoon."
"Mielipuolen miehen ajatukset!"
"Näimme hänessä marttyyrin!"
"Todellakin?"
"Mitä hän on kärsinyt, ja syyttömästi kärsinyt, sen kenties tulee jälkimaailma käsittämään ja tunnustamaan."
"Hänen lähimmät sukulaisensa tahtoisivat sen mielellään; verivelka painaa raskaasti heitä."
"Hänelle siitä tulee pyhimyssäteikkö."
"Kunnianarvoisa isä, tekisitte suurimman hyväntyön kuin mitä milloinkaan olette tehnyt, jos voisitte todistaa sen."
"Täällä en voi sitä todistaa, mutta jos tahtoisitte käydä köyhässä luostarissamme…"
"Olen heti valmis!"
"Malttakaa, kunnes voin tulla mukaan."
"Älkää odotuttako kauan. Ette voi aavistaa, mitä toiveita olette herättänyt."
"Tunnen nuorison!"
"Sillävälin tahdon kirjoittaa isälleni."
"Totelkaa neuvoani älkääkä tehkö sitä ennenkuin voitte ilmoittaa hänelle jotakin."
"Olette oikeassa, minä vaikenen."
"Sitä paitsi tarvitsette aikaa."
"Kuinka kauan?"
"Suunnilleen kuusi kuukautta."
"Laskeakseni muutamia piirrelmiä?"
"Se on kokonainen sielunhistoria, laadittu kahden vuoden kuluessa…Sen selittäminen on sekä pitkällistä että vaivalloista."
Åken pää painui alas. "Kenties turhaan!" ajatteli hän.
"Pelkään sitä paitsi", sanoi Laurentius, "etteivät voimanne siihen riitä."
"Kuinka niin?"
"Teidän täytyisi elää eristettyä elämää, kukaan muu kuin minä ei saisi käydä luonanne."
"Miksi sellainen ankaruus?"
"Se on järkähtämätön ehto, jotta voisitte ymmärtää sieluntoiminnan mielipuolisuuden takana, pystyisitte erottamaan kullan kuonasta. Minun täytyy sanoa teille, että useat ovat yrittäneet, mutta eivät onnistuneet."
"Mikä on syynä?"
"Heiltä on puuttunut tärkein."
"Ja se on?"
"Rakkauden kaikkivoittava voima!"
"Se on minulla!"
"Siksi että olette hänen vertansa; mutta teiltä puuttuu sen sijaan kärsivällisyyttä, sitkeyttä."
"Tahdon saavuttaa ne."
"Ajatelkaa tarkoin!"
"Olen tehnyt päätökseni!"
"Kuulkaa ensin ehtoni. Annan teille keinot lukea sydämen syvimpiä salaisuuksia ja pestä puhtaaksi isänne muiston; mutta vaadin sitä vastoin, että kuudeksi kuukaudeksi tykkönään vetäydytte pois maailmasta ja poistutte luostarista ainoastaan silloin, kun teitä siihen kehotan. On teidän yksityisasianne keksiä syy poissaoloonne, ainoastaan nämä läsnäolevat ystävät tietävät olinpaikkanne ja he eivät sitä ilmaise."
"Seuraan teitä, milloin vain haluatte."
"Olkaa sitten valmis viikon kuluttua."
"Eikö ennen?"
"Voitte muuttaa mieltänne!"
"Sitä en tee."
Sen jälkeen siirtyi keskustelu muihin asioihin, mutta Åke pysyi ainoastaan äänettömänä kuulijana; hänen sielunsa ja ajatuksensa täytti se suuri tehtävä, joka häntä odotti.
Isä Laurentius nousi ensiksi; hän sanoi, että häntä odottivat tärkeät tehtävät, kysyi Åke herran asuntoa ja lupasi muutamain päivien perästä käydä lähemmin sopimassa.
Toisetkin erosivat. Herra Niilo Boonpoika lähti Kaarle herran kera kokoukseen Pohjoisportille. Seuraamme heitä.
Maisteri Didrik Slagheck ei tällä kertaa ollut ainoastaan selvä, hän oli myös kalpeana harmista hairahduksensa johdosta edellisenä iltana ja esiintyi nyt yhtä tyynesti ja myöntyväisesti kuin Ekholmassakin oleskellessaan.
Hän pyysi heti puhevuoroa ja kertoi, miten he herra Erik Trollen kanssa olivat kirjoittaneet melkein jokaiselle pappismiehelle Ruotsissa, joten voitiin olla varmat asian menestyksestä. Herra Pietari Turenpoika sanoi isänmaan menestyksen tähden sitoutuvansa ajan tullen luovuttamaan Stäkeholman linnan ja läänin Kristian kuninkaalle tai hänen luottamusmiehelleen, samoin Sten Kristerinpoika Nyköpingin linnan. Herrat Abraham Lejonhufvud ja Knut Alfinpoika, isä Laurentius, vanha Niilo Boonpoika vakuuttivat samoin kukin kohdaltaan tekevänsä kaiken voitavansa.
"Mutta kysymys on: milloin hän tulee?" kysyi herra StenKristerinpoika kääntyen maisteriin.
"Teidän on aina oltava valmiit."
"Viipyy se vielä ainakin vuosikauden", lisäsi Abraham herra. "Meillä on ensin kruunajaiset ensi kesänä ja sitten häät."
"Laivasto ei ole vielä kunnossa", virkkoi Kaarle Alfinpoika. "Eikä kuningas viitsi kohottaa kättään ennenkuin voi lyödä niin että tuntuu."
"Meillä kyllä siellä varustaudutaan, saatte uskoa!" virkkoi maisteri hieroen tyytyväisenä käsiään. "Vastaan siitä, että tulette hämmästymään."
"Luulenpa suurimman hämmästyksen kohtaavan Kristian kuningasta itseään, kun hän tapaa kaikki kaupunginportit avoinna ottamassa häntä vastaan", sanoi Niilo herra.
"Sitä tuskin saattaa odottaa!" sanoi Pietari herra kuivasti, sillä mairittelu tuntui hänestä liian äitelältä. "Emme saa unhottaa, että Ruotsin rahvaallakin on sanottavaa sananen, eikä se tule koskaan sanomaan 'tervetuloa' Tanskan kuninkaalle ja tanskalaisille miehille!"
"Silloin koristamme maantiet hirsipuilla!" huusi Didrik Slagheck hurjasti.
"Katsokaa, ettette itse joudu hirtettyjen joukkoon!" vastasi Pietari herra samaan sävyyn.
Kaikki syöksähtivät pöydästä pystyyn, näytti siltä kuin kipinästä syttyisi ilmiliekki. Rajuilma oli uhkaavimmillaan, kun ovi äkkiä avautui ja vartioiva palvelija syöksyi sisään huutaen:
"Petosta!"
Tuokiossa olivat kaikki kynttilät sammutetut ja seura oli pimeässä.
Salissa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla hiiren rapinan.
Kuului naputus ovelle vastakkaiselta puolelta… kaikkien silmät suuntautuivat sinne.
Ovi lennähti auki aivan kuin taikaiskulla ja Hiljaa nähtiin astuvan esiin vanhan, iän käyristämän miehen, joka kantoi palavaa lamppua toisessa ja paperia toisessa kädessään. Puku oli vanhanaikuinen ja kasvonpiirteet ankarat ja kalmankalpeat.
Kaikkien silmät olivat aivan kuin kasvaneet kiinni häneen.
Samassa löi kirkonkello kaksitoista. "Nikolaus Ryting!" huusi muuan läsnäolijoista. Kummitus kohotti päätänsä, ja nyt näkyi avattu kurkku, mistä riippui pitkiä matoja.
Kauhusta kirkuen syöksyi koko seura ovelle ja alas portaita.
Monet menivät heti koteihinsa.
Toiset, jotka tyynnytti valoisa heinäkuun yö, pysähtyivät talon edustalle puhelemaan, kyselemään, neuvottelemaan keskenään… Kuka oli valinnut sellaisen kokouspaikan… Luultavasti ei oltu luettu riittävän monia messuja hänen sielulleen… Jokainen tahtoi avustaa sitä varojensa ja tilaisuuden mukaan, ja jokainen toivoi, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa rangaistukseksi siitä, että oli tahtomattaan häirinnyt tohtorin vierailuja maallisessa kodissaan, jota hänen kuoltuaan oli tuskin koskaan puhdistettu ja joka sentähden vielä kuului hänelle.