Hän ei ollut koskaan ennen uskonut, että Pernilla oli niin viisas ja samalla kertaa niin hento ja rakastettava; nainen: hän sai hänet häpeämään sitä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jota oli ennen osoittanut; hänen vaalintansa sulostutti hänen yksinäistä elämäänsä. Jossain määrin hyvittääkseen tämän katsoi hän velvollisuudekseen tehdä myönnytyksiä Pernilla rouvalle, ja tämähän pyysi ainoastaan, että hän uskoisi hyvää Tanskan maasta ja kansasta…
Niin pitkälle oli Pernilla ehtinyt… Itsekseen hän nauroi ritarin yksinkertaisuudelle; tämä vaipui hänen silmissään sitä alemmaksi, mitä enemmän taipui hänen tahtonsa mukaan; mutta vielä riemuitsi hän voitostaan ja odotti kärsimättömästi Hemming Gaddin palaamista isänmaahan, valjastaakseen hänetkin voittovaunujensa eteen. Hän välitti vähät siitä, että hänen oma herransa alkoi kallistua sotapuolueeseen, ei niin, että hän teki jonkun tavallisista käänteistään, mutta hän ilmaisi niin suurta tyytymättömyyttä tanskalaisiin ja puhui niin suurella kunnioituksella ja ihailulla nuoresta herra Sten Sturesta, että saattoi ennustaa tulevaa rintamanmuutosta.
Mutta, kuten sanottu, Pernilla ei pitänyt herraansa niin tärkeänä, että olisi kiinnittänyt häneen huomiota. Hän oli kerran Kööpenhaminassa vieraillessaan tosiaankin tehnyt tuttavuutta Sigbrit rouvan kanssa, ja nämä molemmat sisarussielut olivat yhdessä laatineet sen suunnitelman, joka Pernillan oli nyt pantava toimeen.
Tehdä luostarit suosiollisiksi tanskalaiselle hallitukselle, se oli samaa kuin avata varmin ja oikoisin tie viholliselle; niiden vaikutus oli yhtä suuri yli koko maan: se tunkeutui ikäänkuin ilmassa niin hyvin matalaan majaan kuin palatsiinkin. Sigbrit rouva käsitti sen, hän antoi sentähden kultaa ja ennen kaikkea lupauksia tarkoituksen edistämiseksi. Nuori kuningas hyväksyi kaikki hänen ehdotuksensa, ja Pernilla rouva sai melkoisia summia käytettäväkseen.
Vadstena oli tärkein, suurimmassa arvossa pidetty luostari, ja monet sen abbedissoista olivat tehneet itsensä tunnetuiksi tanskalaisista mieltymyksistään. Märeta rouvasta ei oltu varmoja, sentähden oli Pernillan urkittava ilmi hänen mielensä; mutta hän antoi alusta alkaen iskun itselleen ja herätti ainoastaan epäluuloa ja vastenmielisyyttä. Vilppi ja viekkaus olivat ainoat hänen käyttämänsä keinot, mutta täällä eivät ne olleet auttaneet mitään: hänet oli voittanut viekkaudessa kaksi naista, joille hänen tulonsa oli odottamaton… Tämä ajatus ajoi unen hänen vuoteestaan, ja kun hän vihdoin vaipui levottomaan unenhorrokseen, oli hän unissaan seisovinaan suurella torilla vieraassa kaupungissa, suunnattoman ihmisjoukon ympäröimänä. Keskellä toria oli mestauslava ja sillä — piispa Hemming Gadd. Hän näki kuinka pyöveli tahtoi solmia siteen tämän silmien eteen ja kuinka tämä repäisi sen pois ja heitti sen ammottelevaan väkijoukkoon ja huusi viitaten Pernillaan: "Tuolla on se, joka on saanut minulle tämän häpeän, joka on syypää siihen, että minä kuolen isänmaani kavaltajana!" Mutta Pernilla ei ollut mitään huomaavinaan; hän katseli ympärilleen samoin kuin muutkin, keksiäkseen, kehen hän viittasi.
"Minä vihaan Tanskaa kuolemaan saakka!" huudahti piispa. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon Ruotsia!"… Nyt lyötiin rumpua, jotta hänen puheensa estyisi kuulumasta, mutta hän vain nauroi sille, ja mahtavan äänensä koko voimalla hän huudahti: "Hyvästi, kurja maailma!" Sen jälkeen laski hän päänsä pölkylle, valkoiset hapset liehuivat tuulessa, mestauspiilu välähti, se putosi, ja pää vieri maahan… Se vieri aina Pernillan jalkoihin, hänen täytyi katsoa vanhoihin, ryppyisiin kasvoihin… Puoliavoimet huulet, jotka olivat lausuneet niin monia merkillisiä sanoja, olivat nyt muuttuneet sinertäviksi… Mutta silmät näyttivät tahtovan lävistää hänet, eikä hän voinut paeta, jalat olivat kuin naulatut kiinni maahan, hänen täytyi seista paikoillaan ja katsoa näihin sammuneihin silmiin… Se oli hirveä piina… Hän vääntelehti päästäkseen pois sieltä, hän tahtoi huutaa apua, mutta kieli teki tenän… Hän kärsi hornan tuskia… Hän teki epätoivon ponnistuksen… Vihdoinkin pääsi huudahdus hänen vapisevilta huuliltaan ja — hän heräsi.
Oli valoisa päivä.
Samassa astui sisar Anna sisään.
"Otaksun, että olette nukkunut hyvin?" sanoi hän.
"En, olen nähnyt mitä hirveimpiä unia ja kamalimpia näkyjä."
"Sepä ikävää."
"Se oli kai viinin vaikutusta."
"Unet voivat myös olla merkkejä."
"Minä en usko moista."
Sisar Anna pani kellon pöydälle ja sanoi, että rouva sai soittaa, kun tahtoi syödä aamiaista. Sen jälkeen aikoi hän mennä.
"Milloin voin tavata abbedissaa?"
"Minä kysyn häneltä."
"Kohta sen jälkeen tahdon lähteä matkalle."
"Kello on nyt yhdeksän."
"Lähden yhdentoista aikaan."
"Ilmoitamme kyllä palvelijoillenne."
Sisar Anna meni, mutta Pernilla rouva ei voinut vapautua unestaan. Kamalat silmät tuijottivat yhä häntä kohden, eikä hän olisi mistään hinnasta maailmassa enää jäänyt toiseksi yöksi luostariin.
Ainoa nunna, joka näyttäytyi, oli sisar Anna; hän piti huolta hänen palvelemisestaan ja vastaili kysymyksiin ainoastaan yksikantaan.
Aamiaisen jälkeen uudisti Pernilla pyyntönsä saada tavata abbedissaa.
"Hän käskee ilmoittaa, ettei hän tänään voi ottaa vastaan ketään", sanoi Anna.
"Mutta kenties huomenna?"
"Onhan teillä vapaus jäädä odottamaan."
"Aikani ei valitettavasti sitä salli", vastasi Pernilla. "Ja minä luotan sormukseeni."
"Minä lähetän sen kerran."
Niin he erosivat. Pernilla oli harmista halkeamaisillaan, ja kun hän ratsasti ulos luostaripihasta, tunsi hän luostaria kohtaan kaikkea muuta kuin suopeita tunteita. Hän ratsasti talon nurkan ympäri ja oli juuri lähtemäisillään torin poikki, kun huomasi erään munkin, joka tuli luostarin toiselta puolen.
Oli silmänräpäyksen asia heittäytyä alas ratsultaan ja jättää se palvelijoille. Pernilla riensi munkkia vastaan läähättäen: "Kunnianarvoisa isä!"
"Mitä haluatte, tytär?"
"Isä Laurentius!"
"Rouva Pernilla Klauntytär!"
"Olette siis jälleen kotona?"
"Kuten näette!"
"Olisinpa sen tiennyt!"
"Mitä silloin?"
"Silloin olisin heti kääntynyt teidän puoleenne."
"Voinko siis tehdä jotakin?"
Viekkaus ei ollut auttanut mitään. Pernilla jätti nyt kaiken teeskentelyn ja sanoi kursailematta:
"Eikö Vadstenan luostarin täydy hänen pyhyytensä paavin ja Ruotsin kirkon etujen tähden kaikin voimin edistää unionia Tanskan kanssa?"
"Tai rauhanystäviä."
"Eikö se ole samaa?"
"Ei suinkaan."
"Tarkoitatteko, että kirkko saisi suurempia etuja rauhanystäviltä?" kysyi Pernilla kummissaan.
"Sitä tarkoitan!"
"Riippuu siitä kuka tarjoaa enimmän!"
"Sehän se ratkaisee."
"Tanskan kuningas antaa juhlallisia lupauksia."
"Kirkolla on monia nälkäisiä suita, se ei voi sentähden tyytyä lupauksiin."
"Kultaa siis!"
"Mieluimmin kultaa!"
"Kaikki tehdyt palvelukset palkitsen runsaasti."
"Mutta käsirahat?"
"Annan teille sata tukaattia."
"Kahdeksan tuhatta, ja me olemme teidän!"
Pernilla oli aivan kuin puusta pudonnut. Ilvehdittiinkö hänen kanssaan… vai miksi hänen korviaan aina kuumennettiin tällä sanalla?… "Pidätte palvelustanne hyvässä hinnassa, isä", sanoi hän sangen terävästi. "Mutta luulenpa, että olette taipuvainen tinkimään, melkoisesti tinkimään."
"Ei hitustakaan!"
"Silloin emme puhu siitä enempää." Ja sanomatta edes jäähyväisiä palasi Pernilla hevosensa luo, nousi ripeästi satulaan ja ratsasti kaupungista, yhtä ymmällä kuin suutuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut.
Isä Laurentius seisoi yhä samalla paikalla; hän katsoi ratsastajattaren jälkeen ja jupisi itsekseen:
"Hänestä voisi tulla välittäjä… kylvö on tehty, meidän on annettava aikaa, jotta se ehtii orastamaan."
Verkkaisin askelin jatkoi hän matkaansa eräälle sivukadulle, josta kuului reipas vasarain kalke sepän pajasta; ja kauas näkyivät säkenet, jotka sinkoilivat ilmaan, kun tulipunaista rautatankoa hartiavoimin muokattiin alasimella.
"Jumalan rauhaa, mestari Elias!"
"Kaikki pyhimykset! Isä Laurentius!" Ja seppä heitti vasaran syrjään, temmaten lakin päästään.
"Äsken kotiutunut! Sentähden minua miellyttää hieman katsella ympärilleni täällä rakkaassa Vadstenassa."
"Täällä on kai hyvin vähäpätöistä verraten siihen ihanuuteen, mitä kunnianarvoisa isä on nähnyt?"
"Tosin kyllä; mutta kellekäpä ei kotikuusi suloisimmin humisisi, vai kuinka, mestari?"
"Tietysti!" vastasi tämä raapien korvallistaan. "Vaikka voihan silläkin olla puolensa jos toisensakin."
"Luulin, että teillä on onnellinen koti?"
"Ei mitään syytä valittamiseen! Eukko on hyvä ja tyttö samaten!… Kenties liiankin hyvä muutamain mielestä", lisäsi hän ja pyyhki nokisella työmekkonsa hihalla hikistä otsaansa, jolle siten tuli yhä enemmän taikamaisia salamerkkejä.
"Kuinka vanha tyttärenne on?"
"Äsken täyttänyt viisitoista."
"Tiedonhaluinen?"
"Liiaksikin säätyynsä nähden."
"Antaa hänen päästä maailmaan!"
"Eukko ei tahdo…"
"Riippuu kai…"
"Aivan niin! Hän pelkää maailman armottomia käsiä."
"Voisin tehdä erään ehdotuksen."
"Vai niin!" vastasi seppämestari jotensakin kylmäkiskoisesti. Katse, jonka hän heitti isä Laurentiukseen, näytti melkein sanovan: "Olen saanut sellaisista kyllikseni."
Toinen ymmärsi heti tarkoituksen: "Se ei ole alkuaan minun — vaan abbedissan."
"Abbedissan? Se on toinen asia. Sellaista kunniaa ja onnea kuin ettäKaarina pääsisi luostariin ja saisi oppia siveyttä ja tapoja… pyhäSanta Birgitta, sitä emme ole konsanaan uskaltaneet ajatella."
"Ajatelkaa nyt!"
"Eikö kunnianarvoisa isä tahtoisi mennä sisälle ja ilmoittaa itse heille tämän onnen?"
"Sen teen mielelläni."
Isä Laurentius oli tosiaankin utelias näkemään nuorta tyttöä, ja sitä paitsi oli hänellä omat tuumansa.
Elsa muori otti hänet vastaan jo portaissa; hän oli nähnyt isän menevän pajaan ja aavisti, että tämä tahtoi tavata häntäkin, vaikkakin hän erehtyi käynnin syyhyn nähden.
Kun hän polvistui suutelemaan kunnianarvoisan isän lievettä, laski tämä siunaten kätensä hänen päälaelleen ja seurasi häntä sitten kamariin.
Siellä seisoi Kaarina, ja isä Laurentius hämmästyi aikalailla. Suloisempaa näkyä ei voinut päästä katselemaan. Sielukkaat silmät, joita väliin peittivät pitkät ripset, korkea otsa, hieno nenä, hymyilevät purppurahuulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi helmiriviä kauniine kaiteineen, pieni, soma, leuka, poskien pehmeä pyöreys ja kasvojen koko ihastuttava soikio oli vaalean hiuskehyksen ympäröimänä. Isä Laurentius ei ihmetellyt nuoren Pentin rakkautta, ja hän tunsi melkein olevansa taipuvainen antamaan veli Mathiaalle anteeksi.
Tyttö oli luultavasti tottunut siihen, että häntä ihailtiin, sillä munkin eleet eivät häntä vähimmässäkään määrin hämmästyttäneet; hymyillen katseli hän isä Laurentiusta ja näytti sydämensä pohjasta nauttivan tämän kummastuksesta.
"Pian, Kaarina, nouda haarikka kirsimarjajuomaasi", käski äiti."Pyydämme kunnianarvoista isää sitä maistamaan."
Tyttö riensi ulos täyttämään käskyä, mutta ensin heitti hän katseen ulos kadulle; näytti kuin hän olisi odottanut jotakin.
Heti hänen mentyään riensi Elsa vastakkaiselle ovella ja pilkisti avaimenreiästä sisään.
"Jalo ritari makaa vielä", sanoi hän.
"Makaa?… Onko hän sairas?"
"Hän ei tullut kotiin ennenkuin aamulla."
"Missä hän on sitten viettänyt yönsä?"
"Minä en tiedä — mutta…"
"Puhukaa ujoilematta, Elsa muori."
"Hän oli juovuksissa!"
"Onko se mahdollista!"
"Ei hän tahtonut mennäkään levolle. Onneksi oli mieheni jo mennyt pajaan, niin ettei hän tiennyt mitään…" Hän keskeytti sammaltaen.
"Te salaatte jotakin, Elsa muori."
"Kaarina parkani."
"Ihastuiko ritari häneen?"
"Onnettomuudeksi!"
"Kertokaa…"
"Kaarinan täytyi piiloutua kellariin, ja vasta sitten kun ritari oli turhaan etsinyt häntä, voin hänet saada menemään levolle."
"Onko Kaarina nyt mennyt kellariin?"
"Kyllä, kirsimarjajuomaa noutamaan."
"Sulkekaa hänet sitten uudestaan sinne, kunnes olemme päättäneet keskustelumme, — mutta tehkää se heti."
"Tahdon sanoa hänelle, että ritari on ylhäällä jälleen, niin hän jää sinne vapaasta tahdostaan." Elsa riensi täyttämään saamaansa käskyä.
Isä Laurentius oli keksinyt Kaarinan kadulle tähystelevän katseen; hän tiesi, että juuri tähän aikaan oli odotettavissa tavallinen vierailu luostarista, ja muutamien minuuttien kuluttua havaitsikin hänen tarkka katseensa veli Mathiaan ja Pentti teinin, jotka lähestyivät nopeasti, kummallakin kirja kainalossaan. Tämän johdosta hän lähettikin Elsa muorin sulkemaan nuoren tyttärensä kellariin.
Elsa palasi muutamain sekuntien kuluttua. "Tyttö oli iloinen saadessaan jäädä sinne", sanoi hän.
"Pidä nyt yhtä kanssani kaikessa!" kuiskasi isä Laurentius.
Molemmat uudet vieraat astuivat sisään ja näyttivät joutuvan aika hämilleen nähdessään Laurentiuksen.
Elsa ei hänkään ollut vähemmässä määrin ymmällä; hän ei oikein tiennyt, kuinka käyttäytyä.
Laurentius katsoi vuorotellen toisesta toiseen; hän nautti heidän hämmennyksestään. "Ette kai tiedä, mitä on tapahtunut?" sanoi hän veli Mathiaalle.
"En, mitä sitten?"
"Elsa muorilla on ylhäisiä vieraita."
"Ketä sitten?"
"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)."
"Vai niin!"
"Siitä voi koitua hänen talolleen monia ja suuria etuja."
"Erik herra on Ruotsin kavaltaja."
"Naimisensa kautta Paul Laxmandin tyttären kanssa tuli hänestäTanskan kuninkaan mies."
"Paul Laxmand, hänhän joutui epäsuosioon."
"Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon."
"Ja Erik herran emäntä on kuollut aikoja sitten; kenties hän nyt onkin siitä syystä niin nuoren kuninkaan suosiossa."
"Miksi tulee hän tänne?"
"Sanotaan, että hän aikoo mennä luostariin."
"Ja sentähden…"
"Hän tahtoo uskotella meille, että hän on sentähden tullut tänne", lisäsi Laurentius.
"Uskotella?"
"Asianlaita on se, että hän on mitä hurjimmin hurmaantunut nuoreenKaarinaan…"
"Vastahan hän on nähnyt hänet eilen…"
"Huhut, juorut…! Kaarinan tähden hän on tullut tänne, ja hehku on leimahtanut ilmiliekkiin…"
"Pyhä neitsyt!"
"Kuka pelasti hänet?" huudahti Pentti, kalpeana kauhusta ja mielenliikutuksesta.
"Elsa kääntyi minun puoleeni… Minä sen tein!"
"Missä hän on nyt?"
"Se on minun salaisuuteni!"
"Tiedättehän sen tekin, rakas äiti?" kysyi veli Mathias liikutuksella, jota hän ei voinut salata.
"Kyllä, minä tiedän sen!"
"Ettekö tahdo uskoa sitä minulle?"
"Sitä en uskalla."
Pentti seisoi kalmankalpeana; ei sanaakaan päässyt hänen yhteenpuristuneilta huuliltaan.
"Elsa on vannonut vaikenevansa ja hänen täytyy pitää valansa", puuttui Laurentius ankarasti puheeseen. "Mitä tyttöön tulee, täytyy sen ilahuttaa teitä molempia, että hän on päässyt varmaan turvaan, samoin kuin hän minun kauttani kiittää teitä molempia saamastaan opetuksesta; jos hänestä vastaisuudessa tulee luostarineitsyt, on se koituva hänelle suureksi siunaukseksi."
"Niin olen minäkin ajatellut!" huokasi Mathias.
"Tahdotteko nyt jättää meidät! Minulla on vielä jotakin sanottavaa Elsalle, mutta se voi tapahtua ainoastaan kahdenkesken ja salaripissä."
Mathias ja Pentti lähtivät, molemmat syvästi masentuneina.
Laurentius riensi sulkemaan oven ritarin huoneeseen, niin ettei hän voinut tulla ulos. "Kutsu heti tänne miehesi ja tyttäresi", käski hän Elsa muoria.
Tämä riensi ulos ja palasi heti takaisin Kaarina mukanaan. Muutamia minuutteja myöhemmin astui seppäkin sisään.
Kaarinan posket hehkuivat helakanpunaisina; hän näytti tuntevan tulvehtivaa iloa.
Isä Laurentius ei voinut käsittää syytä siihen, mutta ei hänellä ollut aikaa sitä ajatellakaan; täytyi toimia ja toimia ripeästi.
"Tein erehdyksen", sanoi hän, "kun taivutin Elsa muorin ottamaan vieraan ritarin taloonsa; tunnen ylen vähän maailmaa, kun unhotin, ettei karitsa käyskentele rauhassa, kun susi on saanut sen näkyviinsä. Nyt tahdon kuitenkin korjata, mitä olen rikkonut, ja jos Kaarina voi vauriotta tulla luostariin tänä iltana messun jälkeen, menen takaukseen, että abbedissa on ottava hänet hoiviinsa."
Vanhemmat voivat tuskin löytää sanoja ilmaistakseen kiitollisuuttaan, mutta Kaarina ei näyttänyt ottavan siihen osaa.
"No, tyttö, etkö kiitä?"
"En minä tahdo ruveta nunnaksi…" mutisi hän hiljaa kaulahuivinsa nipukkaa nypelöiden.
"Tyhmä lapsi, voiko suurempaa onnea tulla osaksesi?" kysyi äiti.
"Jaloimmat rouvat ja neitsyet tavoittelevat sitä", lisäsi isä Elias.
Kaarina ei virkkanut sanaakaan, mutta puna läikehti hänen poskillaan.
"Täytyy kulua vuosia ennenkuin siitä voi olla kysymystä", sanoiLaurentius; "nyt on hänet ensin pelastettava uhkaavasta vaarasta."
"Messun jälkeen vien hänet kirkosta mukanani ylös luostariin", sanoiElsa.
Perheen siunausten saattamana palasi Laurentius luostariin. Elsa muoria kiellettiin ilmoittamasta ritarille hänen käynnistään.
Luostariin palattuaan kutsutti munkki heti Pentin luokseen, tämä oli menetellyt suorastaan vastoin hänen tahtoaan ja käskyään ja häntä oli sentähden rangaistava.
Suuri oli hänen hämmästyksensä nuorukaista nähdessään. Tavallisesti niin raukeat silmät säteilivät ilosta, poskilla oli raikas puna, hän kantoi päänsä pystyssä; koko mies oli saanut voimaa ja jäntevyyttä… Mitä maksoi puhua hänelle rangaistuksesta, se ei häntä lainkaan liikuttaisi.
Laurentius kysyi sen sijaan: "Mitä on tapahtunut?"
Silloin vaipuivat silmät maahan ja pää painui.
"Pentti!"
"Isä!"
"Sinä et vastaa."
"Sallikaa minun vaieta!" Hän kohotti rukoillen katseensa, ja molemmat silmät olivat täynnä kyyneliä.
"Oletko antanut muita lupauksia kuin minulle?"
Nuorukainen lankesi polvilleen. "Anteeksi, anteeksi!"
"Puhu! Käsken sinua!"
"Hän on vannonut minulle ikuista rakkautta!"
"Milloin?"
"Äsken, kun olimme siellä!"
"Ethän sinä voinut tavata häntä."
"Kun meidän piti palata kotiin, tarttui liepeeni erääseen kellarinluukkuun, kuten luulin; kumarruttuani alas irroittaakseni sen, kurottautui hän ylös minua kohden. 'Uskollista rakkautta aina kuolemaan', kuiskasi hän. 'Aina kuolemaan!' toistin minä".
Laurentius pani käden silmilleen; mitä hän oli tahtonut estää, sitä hän oli sen sijaan edistänyt.
"Totista veljen ja sisaren rakkautta", huudahti hän innotellen, katse suunnattuna taivasta kohden. "Kaarina ei rupea koskaan nunnaksi."
"Kyllä, jos hänellä on kutsumusta siihen."
"Jääkö hän tänne luostariin?"
"Sitä en tiedä."
"Hän ei saa enää nähdä häntä."
"Minä lähden vartioimaan kellarin edustalle."
"Hän ei ole enää siellä!"
"Poissa jo?"
"Ja varmassa turvassa!"
"Sisarluostarissa?"
"Se on varmin ja tyynin satama syntisen maailman rajusäitä vastaan! Kirkossa saat aina kohdata hänet ja sieltä on teidän yhteinen ylistyslaulunne kohoava pyhälle neitsyelle… saatte kuulla toistenne askeleet, toistenne hiljaiset huokaukset ja, sinä alttariaitiosta, hän lehteriltä, toivottaa toisillenne pyhän neitsyen siunausta ja autuasta rauhaa, jota hän yksin antaa."
Pentti tunsi aivan kuin huumausta, hän imi sieluunsa tätä suloista myrkkyä… Voisiko hän ajatellakaan luostarin jättämistä niin kauan kuin Kaarina oli täällä… Mahdotonta, mahdotonta!… Jos Kaarina päätti jäädä tänne, silloin tahtoi hänkin tehdä niin, sillä ainoastaan hänen läheisyydessään tahtoi hän elää ja — kuolla!
Isä Laurentius saattoi nyt huoletta jättää hänet; siinä haltioitumistilassa, jossa nuorukainen oli, ei ollut mitään pelättävää; ja hänen täytyi ajatella Kaarinan saattamista turvaan.
Laurentiuksen tehtävänä oli ilmoittaa konfessorille ne asiat, jotka olivat alistettavat abbedissalle; tämä saattoi sitten, joko itse tai yhdessä anojan kanssa, esittää asian. Mutta milloin konfessori ei ollut saapuvilla, oli Laurentiuksen, hänen lähimpänä miehenään, mieskohtaisesti pyrittävä abbedissan puheille. Jo edellisenä päivänä oli hän aikonut tehdä sen, mutta konfessori oli aina saapuvilla.
Nyt lähetti hän erään veljistä ilmoittamaan konfessorille, että jalo ritari herra Erik Abrahaminpoika oli saapunut kaupunkiin ja asettunut asumaan seppä Eliaanpojan luo; aivan liian vaatimaton asunto niin ylhäiselle herralle.
Konfessori oli aivan samaa mieltä ja lähti heti tarjoamaan ritarille arvokkaampaa asuntoa luostarista. Nyt oli tie Laurentiukselle avoinna ja hän lähti sisarluostariin.
Abbedissa näytti hänestä melkein heikommalta kuin edellisenä päivänä. Kuinka monet kerrat olikaan hän mietiskellyt tämän naisen elämän salaisuutta; kukapa ei nähnyt, että sellainen oli olemassa, mutta mikä?… Hän ei ollut ilmaissut sitä edes ripissäkään, minkä isä Laurentius tiesi konfessorin kautta; mutta hän toivoi voivansa päästä sen perille tavalla tai toisella… Ne kokeet, joita hän oli tähän asti tehnyt, olivat kaikki epäonnistuneet; nyt oli hänen koetettava uutta keinoa.
"Kunnianarvoisa äiti", sanoi hän, "minä tulen pyytämään suurta suosiota."
"Kenelle?"
"Lapselle, nuorelle tytölle, jota uhkaa suuri vaara."
"Onko hän yksin maailmassa?"
"Hänellä on vanhemmat, mutta he eivät voi mitään." Sitten kertoi hän Kaarinan tavattomasta kauneudesta, kuinka muuan vieras ritari oli ihastunut häneen eikä suinkaan haikailisi viedessään hänet väkivallalla mukanaan.
"Se ei koituisi hänelle hyväksi", huudahti Märeta vihastuneena. "Välttääkseen kaikkia riitoja saa tyttö tulla tänne; kun ritari on matkustanut pois, saa hän palata vanhempainsa luo."
"Ei, jalo rouva, sitä ei hän saa."
"Miksei?"
"Siksi, että muuan nuori, vielä vihkimätön luostariveli on mielettömästi rakastunut häneen."
"Vielä vihkimätön, sanotte — mikä estää sitten häntä lähtemästä luostarista?"
"Hänestä lupaa tulla veljeskuntamme kaunistus."
"Se tulee hänestä ainoastaan silloin, jos hän vapaasta tahdostaan ja koko sielustaan antautuu siihen."
"On vielä toinenkin syy."
"Ja se on?"
"Hän on avioton lapsi!"
"Vaikkapa!"
"Hänen äitinsä on luovuttanut hänet luostarille."
"Sovittamaan, mitä äiti itse on rikkonut?"
"Niin kyllä!"
"Julmaa, sydämetöntä! Äidin nimi?"
"Kirsti Gyllenstjerna."
"Erik Trollen emäntä?"
"Niin!"
"Pyhä neitsyt!"
"Lapsi syntyi ennen hänen menoaan avioliittoon. Hän oleskeli Skon luostarissa, ja muuan nuori maalari…"
"Vaietkaa, vaietkaa… Olen kuullut siitä, mutta en pitänyt sitä mahdollisena… Abbedissa oli vetänyt hunnun kasvoilleen, hän piteli kiinni tuolinselustasta ja vapisi kovasti; kertomus oli ilmeisesti häntä pöyristänyt."
"Kutsunko jonkun?"
"Ei, se menee pian ohitse… Mutta se syntivelka, joka painaa maata, näyttää minusta niin suurelta, niin kauhealta… että sitä täytyy kohdata rangaistuksen salamain."
"Ainahan ne väliin näyttäytyvät."
"Mikä on nuoren miehen nimi?"
"Pentti."
"Tietääkö hän itse syntyperästään?"
"Olen sanonut, että hän on löytölapsi."
"Jos hän ymmärtäisi omaa onneaan, käsittäisi hän, että ainoastaan täällä on rauhaa."
"Kyllä hän sen tulee myöhemmin käsittämään."
"Kuinka vanha hän on?"
"Kahdenkymmenen."
"Elämänsä ovella siis!… Suljen hänet joka päivä rukouksiini!… Ja tekin, veljeni, rukoilkaa hänen puolestaan, hartaasti ja väsymättä."
"Sen teen!"
"Mitä nuoreen tyttöön tulee, otan hänet huostaani. Tahdon puhutella hänen äitiään…"
"Hän tuo hänet luostariin."
"Se on hyvä!"
"Tahtooko teidän armonne ottaa vastaan ritarin?"
"Tulkoon vain!"
Laurentius oli odottanut hänen kysyvän nimeä, mutta sillä ei hän näyttänyt pitävän lukua.
Oli siis vain sanottava jäähyväiset. Lähdettyään tuumi hän itsekseen:"Onneton rakkaus, mutta kehen? Se olisi tärkeä tietää…"
Abbedissa oli antanut käskyn, että se nuori tyttö, joka kohta messun jälkeen pyytäisi päästä hänen puheilleen, oli heti päästettävä sisään.
Elsa ja Kaarina heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja suutelivat hänen hameensa lievettä. Tavallisella hyvyydellään nosti hän heidät pystyyn eikä näyttänyt lainkaan loukkautuvan siitä syvästä surusta, jota molemmat ilmaisivat.
"Hän on meidän ainoa lapsemme!" sanoi Elsa. "Sentähden tuntuu niin katkeralta erota hänestä."
"Täytyykö minun välttämättä ainaiseksi jäädä luostariin?" nyyhkyttiKaarina.
"Ei! Se tulee aina riippumaan sinusta itsestäsi!"
Kuinka monia kiitoksia ja siunauksia lausuttiinkaan! Vihdoinkin oli Elsa sanonut jäähyväiset ja mennyt. Kaarina oli abbedissan kanssa kahden.
Tämä paloi ikävästä puhutella häntä yksityisesti, kuulla sanoja, jotka muinen olivat soineet hänen korvissaan kuten suloisin soitto. Sentähden sai Kaarina kertoa lyhyen tarinansa, ja siinä kerrottiin ainoastaan katseista, ilman sanoja; mutta kuitenkin olivat ne ymmärtäneet toisiaan niin hyvin, että kun hän kuiskasi kellarinluukusta, luvaten uskollista rakkautta kuolemaan saakka, niin tiesi hän, ei ainoastaan, että hänet ymmärrettiin, vaan myös, että toinen katkoisi kaikki muut siteet, paitsi sitä, joka yhdisti heidät toisiinsa.
Eikä Märetalla ollut voimaa häntä keskeyttää; huntuunsa kietoutuneena hän kuunteli salaisella ihastuksella. Raukka, kuusitoistavuotiaana oli hänet erotettu yljästään, jonka hän itse oli valinnut, ja viety Vadstenan luostariin. Hänet oli opetettu tottelemaan pienestä pitäen ja hän teki sen silloinkin kun tuska kalvoi kovimmin.
Hänen verraton sävyisyytensä ja lempeytensä voitti hänelle vähitellen kaikkien kunnioituksen ja rakkauden. Kun edellinen abbedissa kuoli, valitsi niin veljes- kuin sisarkuntakin hänet yksimielisesti hänen seuraajakseen — hänen korkea yhteiskunnallinen asemansa teki hänet siihen oikeutetuksi — mutta hän kieltäytyi kauan. Tottuneena aina antamaan myöten suostui hän lopulta, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että Anna Fickentytär aina tulisi seisomaan hänen rinnallaan. Tämä, jolla oli terävä ymmärrys ja luja tahto, oli enemmän pelätty kuin rakastettu, mutta kun hän oli sukulaissuhteissa maan korkeimpain sukujen kanssa, tulisi hän kaikesta päättäen pian astumaan Märetan tilalle. Ainoastaan kaksi vuotta oli tämä ollut abbedissana ja sillaikaa monet kerrat ilmaissut toiveensa, että saisi vetääntyä sisarten vaatimattomaan piiriin ja jättää Annalle sen paikan, joka hänelle oikeastaan kuului.
Kaarina oli aikoja sitten päättänyt kertomuksensa. Abbedissa istui aivan hiljaa; Kaarinasta melkein tuntui siltä, kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Pyhä neitsyt, jospa hän olisi rohennut astua esiin ja kysyä, mikä suru saattoi vuodattaa niin jalon rouvan silmistä niin katkeria kyyneliä.
"Olet sanonut minulle, Kaarina, ettet tahdo jäädä luostariin. Mihin sitten halusi palastaa?"
"Ulos maailmaan!"
"Se on paha ja vaarallinen!"
"Juuri siksi tahdon sitä koetella."
"Etkö ensinkään pelkää?"
"En hitustakaan!"
"Mutta jos lankeat?"
"Silloin kai saan nousta jälleen."
"Sitä eivät kaikki voi."
"Pitäisin tietenkin aina pyhän Jumalan äidin ja vanhempani silmieni edessä."
"Luuletko sen auttavan?"
"Totta kai sekin, mutta tiedän myös, mikä auttaa paremmin."
"Mikä niin?"
"Rakkauteni!"
"Madonnaan?"
"Ja Penttiin! Hänen tähtensä uskon melkein voivani nostaa vuoria."
"Ansaitseeko hän sellaisen rakkauden?"
"Aivan varmasti!"
"Mutta jos petyt?"
"Niin silloin palaan tänne takaisin."
"Olet silloin saanut kylliksesi maailmasta?"
"Enemmän kuin kyllikseni! Mutta sitä ei tapahdu koskaan", lisäsi hän ja kuivasi pois muutamia kirkkaita kyyneliä, jotka oli kihottanut hänen silmiinsä kuvittelu, että Pentti saattaisi olla hänelle uskoton. "Minä olen hassu", sanoi hän nauraen, "hän on tuhat kertaa parempi kuin minä."
"Sinä unhotat, että hän kuuluu luostariin."
"Minä ajattelen yöt ja päivät, kuinka hän"… tässä hän keskeytti ja loi silmänsä maahan.
"Nyt häpeät omaa ajatustasi…"
"Ainoastaan lausua sitä teille, äiti."
"Voisitko ilmaista sen maalliselle äidillesi?"
"Sen olen tehnyt!"
"Ja hän vastasi?"
"Että jos Pentti tahtoi ruveta sepäksi kuten isäkin…"
"Väärin teki hän, joka toi sinut tänne tuollaisin miettein", virkkoi abbedissa tyytymätönnä.
"Hän pelkäsi ritarin pahoja aikeita."
"Hänen nimensä?"
"Herra Erik Abrahaminpoika."
"Lejon—huf—vud?"
"Niin, se hän lienee!"
"Oleskeleeko hän teidän luonanne?"
"Eilisestä alkaen… Pyhä madonna! Kuinka te kalpenette… olette varmaan sairas!"
"Anna minulle pullo ja lusikka tuolta pöydältä." Lääke näytti rauhoittavan häntä… "Jätä minut nyt, Kaarina", sanoi hän. "Mene priorittaren luo ja pyydä sisar Annaa kahden tunnin kuluttua tulemaan tänne luokseni."
Kaarina meni ja abbedissa jäi yksin. Kauan istui hän ikäänkuin horroksiin vaipuneena, vihdoin kohosi väsynyt katse: "Niin, tämä on jumalallista oikeutta", kuiskasi hän. "Minä riipuin vielä maailmassa, tämä syntinen sydän ei luopunut vielä rikollisesta rakkaudestaan, ja rangaistus, vaikka se haavoittaakin kuolettavasti, katkaisee samalla maailmaan kiinnittävän siteen. Pyhä Jumalan äiti, nyt kuulun sinulle varmasti, nyt ei minua enää mikään sido maailmaan!"
Ja kun hän polvistui rukousjakkaransa ääreen, oli hänen rukouksensa riemuitsevaa kiitosta ja ylistystä; siinä vääntelehti marttyyri okaissaan ja siunasi niitä.
Kun sisar Anna astui sisään, kummastutti häntä päättäväisyys, joka kuvastui näillä kasvoilla, jotka tavallisesti ilmaisivat ainoastaan hervottomuutta ja välinpitämättömyyttä. "Te olette kutsunut minua", sanoi hän.
"Ilmoittaakseni sinulle, että jo tänään kirjoitan Linköpingin tuomiorovastille, etten ole kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan, joka minulle on annettu, ja että minä Kristuksen haavojen tähden pyydän heti päästä siitä vapaaksi."
"Et kyllin arvokas?" änkytti Anna. "Salaripissä tahdon ilmaista kaiken. Vastaa minulle nyt, Anna: oletko valmis?"
"Jos minut kutsutaan!"
"Olen siitä vakuutettu! Ei ole ketään ansiokkaampaa! Mutta oman itsesi tähden, omantuntoni rauhan tähden, vastaa minulle suoraan: oletko tuntenut maallista rakkautta?"
"En!" vastasi Anna ja kohotti ylpeästi päänsä pystyyn. "Tunnen sitä ainoastaan halveksivani!"
"Rakkahin sisar, tuomitse lempeästi niitä raukkoja, jotka kärsivät katkeria tuskia."
"Oletko sinäkin kärsinyt, Märeta?"
"Olen, kovaksi onneksi!" Hän painoi päänsä Annan olkapäätä vasten ja itki hiljaa.
"Kärsitkö vieläkin?"
"En, kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt; kipu on temmattu pois juurineen, sentähden vuotaa sydän verta."
"Älä anna sen vuotaa kuiviin!"
"Jälellä olevat päiväni olen omistava kiitokseen ja ylistykseen!"
"Onko ihmetyö tapahtunut…?"
"Yksinkertaisimmatkin asiat voivat Jumalan äidin vaikutuksesta muuttua ihmetöiksi; olen kokenut sen."
Nyt kutsuivat kirkonkellot iltamessuun.
"Kuules, kuules!" huudahti Märeta innostuksella. "Koskaan ei kutsu ole ollut minulle tervetulleempi!"
Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään huoneesta, ilmoitti muuan palvelijatar, että konfessori halusi puhua abbedissalle erittäin tähdellisestä asiasta.
"Mikään ei ole tähdellisempää kuin Jumalan ja pyhän neitsyen palvelus!" vastasi abbedissa. "Aamulla varhain otan vastaan konfessorin."
Ja lukuisan sisarparven seuraamana lähti abbedissa kirkkoon. Konsanaan eivät hänen rukouksensa olleet olleet palavammat, konsanaan hänen laulunsa soinut heleämmin; sisaret vaikenivat sitä kuunnellakseen… He tunsivat melkein vaistomaisesti, että hänen sielunsa, kaikista maallisista siteistä vapautuneena, riemuiten liiteli valkoisin, kevein siivin taivasta kohden.
Mutta yö ei tuonut unta abbedissalle, hän tiesi, mitä huomispäivä toisi mukanaan. Silloin saisi hän nähdä jälleen sen miehen, jota hän oli rakastanut niin palavalla kiihkeydellä ja jota hän nyt halveksi. Hän oli antanut anteeksi sen, että tämä mies meni naimisiin, mutta tämä Kaarinaa juttu todisti hillitöntä elämää, ja sellainen herätti hänen halveksumistaan ja samalla häpeää siitä, että oli lahjoittanut sydämensä arvottomalle! Nyt oli hänen saavutettava takaisin oma arvonsa ja samalla näytettävä miehelle, kuinka vähän tämä tunsi häntä.
Hienolla vaistolla, joka arvaa toisten ajatukset, oli Märeta ymmärtänyt, että jos Erik herra tuli toimittamaan jotakin asiaa Vadstenan luostariin, teki hän sen luottaen siihen vaikutukseen, joka hänellä vielä oli Märetaan. Mies ymmärsi kyllä, ettei luostarissa voi unhottaa: siellä elää kukin muistoissaan, on köyhä tai rikas riippuen niistä!… Kuinka hän nyt tunsikaan katumusta siitä, että hurskaan Ingrid sisaren arkkuunkätkeminen oli ollut hänellä niin tähdellinen senkin tähden, että se toisi ritarin luostariin. Hänen läheinen sukulaisuutensa autuaan vainajan kanssa oikeutti, jopa velvoittikin hänet siihen, ja Märetaa kalvoi ikävä saada häntä vielä kerran nähdä. Tämä salainen, kauan haudattu toivomus oli lopulta muuttunut päähänpiintymäksi, hän ei voinut siitä vapautua… se seurasi häntä yötä päivää.
Se oli kahle, joka piteli häntä kiinni maailmassa, se olisi voinut vetää hänet perikatoon, mutta pyhä Birgitta oli varmaan rukoillut Jumalan äitiä hänen puolestaan, ja hän pelastui!…
Ritari tuli itsestään, hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan eli sellaisessa, millaiseksi hän oli muuttunut, ja hyvien henkien vaikutuksesta oli Märeta saanut siitä tiedon ajoissa, ja samassa kuin ritari menetti hänen kunnioituksensa, katosi rakkauskin pois.
Eikö tämä kaikki ollut ihmetyö, vaikkakin saatu aikaan mitä yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin.
Märeta tunsi niin syvää kiitollisuutta, että hän tahtoi ainoastaan uhrata itsensä, ja hän tahtoi sen tehdä kokonaan.
Luostarin sääntöjen mukaan oli abbedissalla, kun vieraat henkilöt saivat pääsyn hänen luokseen, oikeus pitää huntunsa alhaalla, mutta mitään kieltoa ei ollut kasvojeni pitämisestä paljastettuina. Hän tahtoi käyttää tätä vapautta hyväkseen, mies sai nähdä nämä kalpeat vanhettuneet kasvot, tuntematta piirrettäkään nuoresta, eloisasta tytöstä; mies sai kohdata kylmän, vieraan katseen silmistä, jotka niin monta kertaa olivat rakastavaisesti kohdanneet hänen silmänsä; hän sai lopuksi kuulla tahdonlujuutta siltä, jolla muinaisina päivinä ei ollut muuta tahtoa kuin hänen.
Konfessori oli jo edellisenä päivänä kirjallisesti pyytänyt että ritari, herra Erik Abrahaminpoika pääsisi abbedissan puheille ja hän oli määrännyt ajan kello kuudeksi seuraavana aamuna rukouksen jälkeen.
Märeta valmistui siihen palavasti rukoillen; kun Anna kysyi, tarvittiinko häntä, vastasi hän: "Ei saapuvilla, mutta läheisyydessä."
Kun palvelijatar ilmoitti, että konfessori ja ritari odottivat ruokasalissa, tahtoi Anna vetää hänen huntunsa kasvoille. "Ei", vastasi hän. "Tahdon nähdä itse ja toivon myös, että minutkin nähdään."
Jalo ja arvokas oli ryhti, jolla hän vastasi konfessorin ja ritarin tervehdykseen ja sen jälkeen asettui paikalle, joka kuului hänelle.
Konfessori otti sananvuoron ja lausui, että sen yleisen levottomuuden aikana, mikä vallitsi maassa valtionhoitajan vaalin aikana, pidettiin tärkeänä tietää, kumpaako puoluetta luostareissa kannatettiin, kun niiden vaikutus ulkopuolelleenkin oli yleisesti tunnettu.
Ritari puuttui sen jälkeen puheihin; hän ei kieltänyt, että hän oli Tanskan mies, päinvastoin piti hän sen kunnianaan ja tahtoi kaikin voimin edistää sen etuja. Nyt oli hän matkalla etsiäkseen käsiin harvat ruotsalaiset ystävänsä, ja hänen sydämensä oli silloin ensimäiseksi kaikista vetänyt hänet Vadstenaan.
Märeta piti pienet silmänsä lujasti kiinnitettyinä häneen; jos Märeta oli vanhentunut, ei toinenkaan ollut sitä tehnyt vähemmän, mutta lisäksi oli hänen ulkonäössään jotakin halpaa, jota siinä ei ollut ennen näkynyt. Kun hän oli lopettanut, virkkoi abbedissa kylmästi:
"Teillä on siis sukulaisia täällä?"
"Minulla on täällä se, joka on minulle ollut kallein kaikista!"
"Miksi tulette sitten tänne?"
Konfessori heitti pikaisen katseen ritariin; tämä oli kenties ollut sangen avomielinen, kenties kerskaillenkin puhunut muinaisista päivistä, mutta uhmaileva kysymys loukkasi häntä ja hän vastasi siihen rohkeasti samalla tavalla:
"Juuri sentähden!"
Vaikka Märetakin tunsi iskun, ei kuitenkaan kukaan voinut lukea sitä hänen marmorimaisista kasvoistaan. Ainoastaan hieman ylvähtävämmin kuin tavallisesti hän vastasi: "Teille ei näytä olevan tunnettua, että minulla on täällä määräämisoikeus!"
Erik herra huomasi poikenneensa väärälle tielle ja lisäsi pehmeällä ja alistuvalla äänellä:
"Rohkenin toivoa, ettei minua ole kokonaan unhotettu!"
Märeta näki neljä silmää kiinnitettynä itseensä, mutta hän vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin: "Mikä on nykyisyyden jälkipuolella, sitä ei ole minulle olemassa… se on aikoja sitten ja ainaiseksi unhotettu!"
Ritari karahti punaiseksi. Hän sammalsi muutamia epäselviä ja ajatuksettomia sanoja.
Konfessori katsoi täytyvän tulla hänelle avuksi ja virkkoi sentähden: "Kunnianarvoisa abbedissamme tulee varmaan osanotolla kuuntelemaan teitä, herra ritari; isänmaan asia on myös meidän."
"Puhukaa esteettömästi!" lisäsi abbedissa.
Ritari kertoi Arbogan kokouksesta, jossa herra Erik Trolle oli valittu valtionhoitajaksi, hän lisäsi myös, että Sten Svantenpoika, saatuaan turvakirjan, lopulta oli saapunut ja saanut viimeiseksi kaikista merkitä nimensä sen valtakirjan alle, joka lähetetään hengellisille ja maallisille herroille, joiden oli mentävä Halmstadissa Tanskan kuninkaiden lähettiläiden kanssa pidettävään kokoukseen.
"Milloin se pidetään?" kysyi konfessori.
"Helmikuussa, mutta se ei kuten tavallisesti vie mihinkään, ei ainakaan tärkeimmässä suhteessa: se ei tule vaikuttamaan mitään vaaliin."
"Eikö se ole jo ratkaistu?"
"Valtakunnan ylhäisimpäin miesten puolelta, jalo rouva, mutta ei kansan, joka, Jumala paratkoon, on saanut vallan, mikä uhkaa syöstä maan ajalliseen ja iankaikkiseen perikatoon."
"Totta on", huokasi konfessori, "että kunnioitus kirkkoa ja sen palvelijoita kohtaan on viime aikoina kärsinyt suurta vauriota, ja juuri penseitä ja välinpitämättömiä herättääkseen arkkipiispa uskollisten kanssa kaikin voimin harrastaa uusien pyhimysten julistamista."
"Sellaisen täytyy saavuttaa kannatusta!"
"Omin varoin emme voi mitään. Hurskas rouva äitimme on erittäinkin harrastanut Skenningen siunatun sisar Ingridin pyhäksijulistusta, mutta tuo suuri summa, kahdeksan tuhatta tukaattia…"
"Sen voin minä hankkia", sanoi ritari.
Märeta ei voinut olla hätkähtämättä, mutta hän huomasi myös, että konfessorin hämmästys oli teeskennelty, tämä tiesi asiasta jo ennen ja oli siis sovittu hänen yllättämisestään.
Juuri sentähden kävi hän niin paljon varovaisemmaksi. "Sellainen summa vaatii suurta hyvitystä", sanoi hän.
"Se ei vaadi mitään! Siunattu Ingrid oli läheinen sukulaiseni, ja ken auttaa hänen kirkastamistaan, hän voi saada synninpäästön monille synneille."
"Kaikille!" huokasi konfessori.
"Ainoastaan siinä tapauksessa, että omat tulolähteeni näyttäytyisivät riittämättömiksi, täytyy minun kääntyä kruununprinssin puoleen", lisäsi ritari. "Ja hän on oleva iloinen voidessaan antaa Ruotsille ja erittäinkin Vadstenan luostarille tämän todistuksen suopeudestaan."
"Kiitokseksi siitä suojeluksesta, jota Tanskan kuningattaret ovat saaneet täällä?" kysyi abbedissa.
"Hän kyllä sanoo kerran itse syyn", virkkoi ritari jälleen. "Mutta mielelläni tahtoisin viedä hänelle terveiset, että hänellä on täällä ystäviä, jotka urhoollisesti seisovat hänen puolellaan."
"Niitä hänellä on!" huudahti konfessori.
"Todistakaa se sitten!"
"Millä tavoin?"
"Lähettäkää hänelle mitä hyvänsä, josta voin sanoa: Tämä tuleeVadstenasta."
Konfessori katsoi Märetaan.
"Meillä ei ole mitään oikeutta riistää luostarilta kalleuksiaan", sanoi hän. "Jo Kristian otti sitä paitsi kruunun ja muita kalleuksia."
"Parempi on antaa", huomautti ritari.
"Viisaus kenties sitä vaatii", lisäsi konfessori.
"Suoraan sanoen olen matkustanut tänne kuninkaan käskystä."
"Luostariako ryöstämään?" kysyi Märeta.
"Vaatimaan näytettä sen alamaisuudesta."
"Miksette käänny arkkipiispan puoleen?"
"Hän vaikenee ja suostuu."
"Minut on asetettu hoitamaan ja varjelemaan luostaria enkä minä voi suostua varkauteen, sitä halveksittavampaan, kun se sisältää maanpetoksen!"
"Ah, te kannatatte siis tuota pojannulikkaa", puuskahti Erik herra vimmastuneena, "häntä joka tahtoo tekeytyä maan herraksi. Mutta ennenkuin se hänelle onnistuu, tahdon vaikka itse tehdä pyövelin tehtävän. Vaeltakoon hän vain vapaasti ympäri maata ja puhua paukutelkoon talonpoikaiselle roskajoukolle, sillävälin on minun hyvä ystäväni ja veljeni, jalo ritari Knut Alfinpoika sieppaava hänen viehkeän emäntänsä — ja jos hän kerran saisikin sen takaisin, ei sillä liene suurtakaan arvoa hänen silmissään."
Konfessori kalpeni pelästyksestä. "Ajatelkaa sanojanne, ritari", sanoi hän.
Abbedissa oli noussut. "Menkää!" käski hän ankarasti, "älkääkä enää näyttäytykö täällä!"
"Kyllä, Märeta, minä olen palaava!" huudahti hän vimmoissaan. "Mutta en ennenkuin luostarin portit on hakattu maahan; silloin vien täältä mukanani — en sinua, vaan nuorimman ja kauneimman nunnan."
Konfessori teki kaiken voitavansa viedäkseen hänet ulos, hän rimpuili vastaan kaikin voimin.
Abbedissa soitti kiihkeästi.
Kaarina riensi sisään.
"Niin, hänet, hänet minä otan!" huusi ritari ja syöksyi pelästynyttä tyttöä kohden.
Tyttö turvautui abbedissaan.
"Seiso paikoillasi!" käski tämä. "Tahdon nähdä, uskaltaako hän minun ollessani läsnä." Hän tarttui ristiin ja kohotti sen melkein uhkaavasti, kietoen toisen käsivartensa suojelevasti tytön ympärille.
Ritari näytti todellakin hieman pelästyvän, ja kun luostarin palvelijat joukolla tulla tölmähtivät sisään, lähti hän mielisuosiolla konfessorin mukaan.
Märeta näytti jähmettyneen jääksi, hän seisoi liikkumatonna risti kädessään, oli kuin inhottava näky ei ottaisi hänen silmistään väistyäkseen.
Anna, joka melkein heti oli tullut paikalle, puhui tyynnyttäviä sanoja, mutta Märeta katseli häntä ainoastaan jäykin katsein, ja vasta sitten, kun Anna tarttui ristiä pitelevään käteen, alkoi elinlämpö palata; käsivarsi vaipui alas ja pää painui ystävän rinnalle.
"Hirvittävää, kamalaa!" kuiskasi hän.
"Se on nyt ohitse!"
"Niin, ainaiseksi!"
"Häntä on rangaistava ankarasti."
"Millä tavoin?"
"Se on teidän määrättävä."
"Vankeuteen!"
"Niin, luostarivankilaan."
"Kuinka kauaksi?"
"Viikoksi."
"Se on liian vähän."
"Siinä on kylliksi."
"Saanko ilmoittaa tahtonne konfessorille?"
"Ei, tahdon tehdä sen itse."
Kaarina, joka sillävälin oli levännyt polvillaan Märetan edessä, kohotti nyt itkien kasvonsa häntä kohden. "Minäkin olen rikkonut", valitti hän.
"Miksi tulit sisään."
"Kuulin kiihkeitä ääniä ja kellonkilinän… pelkäsin, että jokin vaara uhkasi teitä…"
"Lapsi parka, se uhkaa sinua paljon suuremmassa määrin, mutta pyhä neitsyt on ilmoittava minulle, mitä minun on tehtävä."
Puolta tuntia myöhemmin pyysi konfessori jälleen tavata abbedissaa. Hän oli sangen hämillään ja sanoi, että ritari, joka oli aamulla juonut lasin viiniä, oli sen jälkeen tuntenut pyörrytystä, kova lämmin huoneessa oli puolestaan tehnyt tehtävänsä saattaakseen hänet tykkänään ymmälle… Heti ulkoilmaan päästyään palasi hän tasapainoonsa… Hän oli nyt aivan epätoivoissaan ja rukoilee abbedissalta anteeksi.
"Toivooko hän pääsevänsä rangaistuksetta?" huudahti Märeta.
"Hän alistuu teidän armonne oikeudenmukaiseen tuomioon, mutta panee toivonsa teidän suureen lempeyteenne."
"Sitä ei hän ansaitse."
"Se onneton tila, jossa hän oli, saattoi hänet sanomaan perättömiä asioita, niin esimerkiksi herra Knut Alfinpojasta ja Herra Sten Sturesta, jota hän suuresti kunnioittaa…"
"Tapahtuiko tämä kaikki houretilassa?"
"Hän vannoo sen Kristuksen haavojen kautta."
"Sitten oli kai samaa laatua hänen aulis lupauksensakin?"
Konfessori oli kuin puulla päähän lyöty. "Luulen", änkytti hän, "että se oli vilpittömästi tarkoitettu."
"Pyytäkää häntä sitten jättämään tuo suuri summa Tanskan kuninkaalle… Sellaiset syntirahat eivät ole soveliaat pyhään tarkoitukseen."
"Mutta, teidän armonne…"
"Tahdotteko tietää rangaistuksen?"
"Rangaistuksen?"
"Joka on aiottu ritarille?"
"Pidättekö kiinni siitä?"
"Järkähtämättömästi!"
"Mutta kuningas…?"
"Kirkon laki!"
"Tosin kyllä, mutta…"
"Vietäköön hänet luostarin syvimpään vankikoppiin."
"Siihen hän ei alistu."
"Hänen täytyy!" huudahti abbedissa.
"Tahdotteko myös kantaa seuraukset, jalo rouva?"
"Sen teen!"
"Mutta ajatelkaa, että tämä tietää välirikkoa Tanskan kanssa!"
"Ajatelkaa sitä kuuliaisuutta, mihin olette minulle velvollinen!"
Konfessori teki syvän kumarruksen ja lähti; täällä oli turha vaiva puhua järkeä, tuumaili hän itsekseen ja melkein samat sanat toisti hän ritarille ja veli Laurentiukselle, jotka istuivat kirjastossa loimottelevan takkavalkean ääressä.
"Ei voi kieltää, että ritari on pahoin hairahtunut", virkkoi viimeksimainittu.
"Minun sappeni nousi päähäni", vastasi edellinen. "En voi kuunaan sietää naisten loruja."
"Sen mukaan, mitä itse sanoitte…"
"Niin, muinaisina aikoina; kun hän kielsi sen, ajoi se sapen vereeni, mutta hän on muuttunut yhtä paljon ulkonaisesti kuin sisäisestikin."
"Minua ihmetyttää, ettei hänellä kuten tavallisesti ollut huntua kasvoillaan."
"Luultavasti tahtoi hän näyttää vastakohdan kokonaisuudessaan, mutta jos hän tahtoo niskoitella, niin voin minäkin tehdä samoin. Lupaukseni…"
"Siitä hän vapauttaa teidät."
"Se ei ole mahdollista!"
"En laske leikkiä."
"Ja luostarin lahja prinssille?"
"Sen hän antaa teille yksityisesti."
"Minulle?"
"Teidät pannaan vankeuteen."
"Minut?"
"Niin kuuluu käsky."
"Sitä ei noudateta!"
"Täytyy!"
"Tekö uskaltaisitte…"
"Meidän täytyy, herra ritari!"
"Ja me teemme teidän vankeutenne niin lieväksi kuin mahdollista", lisäsi Laurentius.
"Juuri nyt on aikani tärkeämpi kuin koskaan, minun täytyy pitää silmäni auki kaikille puolin ja vastustaa ja estää Sten Sturen hankkeita… Olen luvannut elävänä tai kuolleena jättää hänet tanskalaisten käsiin ja olen pitävä sanani paremmin kuin appiukkoni, kun hän sitoutui tekemään minut Ruotsin rikkaimmaksi mieheksi."
"Ainakaan ei häneltä liene puuttunut tahtoa siihen?"
"Mutta ymmärrystä! Hän oli houkkio."
"Olette sentään kuninkaan ystävä?"
"Niin, nuoren kuninkaan! Hän on luvannut minulle kaikkityyni takaisin, heti kun tuon hänelle hopeavadilla…"
"Johannespään?"
"Juuri sen!"
"Tulkaa nyt, herra ritari!"
"Mihin?"
"Vankeuteen!"
"Viekää minut sinne väkivallalla, jos voitte!" huusi Erik ja vetäisi miekkansa, jota hän heilutti.
"Me voimme kutsua apua ja vaikkakin se voi maksaa muutamia naarmuja, jäätte alikynteen. Oma etunne vaatii, että seuraatte mielisuosiolla."
Ritari tuumaili tuokion, sitten vetäisi hän esiin täytelään rahakukkaron. "Kultaa!" sanoi hän viitaten välkkyviin rahoihin, jotka kiiluivat kukkaron silmukoista. "Siinä, ottakaa!"
Konfessori ja Laurentius katsoivat toisiinsa. "Luulenpa, että epäröitte?"
Ensiksimainittu soitti kelloa ja muuan palveleva veli astui sisään.
"Onko lyhty sytytetty?"
"Kyllä, kaikki on kunnossa!"
"Seuratkaa meitä, herra ritari!" sanoi konfessori.
"Totelkaa ja minä pelastan teidät!" kuiskasi Laurentius.
Ritari päästi kirouksen ja kaikki neljä menivät luostarin portaita alas.
Sillävälin oli abbedissa innolla kirjoittanut kirjettä; monta kertaa täytyi hänen keskeyttää, joko käsiliinallaan kuivatakseen pursuvia kyyneleitä tai haudatakseen kasvonsa siihen ja hillittömästi itkeäkseen…
Vihdoin oli pitkä kirje valmis, hän taittoi sen kokoon ja kirjoitti päällekirjoituksen.
"Jalolle ja yleväsukuiselle rouva Kristina Gyllenstjernalle."
Sen jälkeen painoi hän siihen suuren vahasinetin.
"On mahdollista", tuumi hän itsekseen, "ettei hänen armonsa arkkipiispa hyväksy toimenpidettäni, mutta luulen varmasti, että pyhä jumalanäiti silmäilee sitä mielihyvällä ja sentähden jätän kaikki epäilykset mielestäni."
Nuori Kaarina Eliaantytär oli abbedissan tahdon mukaan ilolla jäänyt huoneeseen hänen luokseen. Tytöllä oli luettavanaan suuri kirja, jossa kerrottiin pyhimyksistä, ja hän näytti kovasti kiintyneen siihen.
Silloin kutsui abbedissa häntä: "Tahdon lähettää sinut pois tämän kirjeen keralla", sanoi hän.
Kaarina otti kirjeen ja luki päällekirjoituksen: "Onko hän nuoren herra Sten Sturen puoliso?" kysyi hän. "Eikö hän asu Tukholmassa?"
"Kyllä, niin luulen!"
"Ja minä saan…" hän punastui ilosta ja hämmästyksestä, "… tahdotteko todellakin…?"
"Uskollinen palvelija tulee mukaasi."
"Onko minun tuotava vastaus?"
"Toivoisin mieluummin, että Kristina tahtoisi pitää sinut palveluksessaan."
"Oletteko pyytänyt häneltä sitä? Oi, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan teille!" Ja hän suuteli Märetan vaatteen liepeitä ja lopuksi hänen käsiään.
Mutta tämä veti hänet syliinsä; nuoren tytön suudelmat ja hyväilyt lämmittivät häntä, ja kyyneleet lankesivat kasteena sairaalle sydämelle.
"Tule onnelliseksi!" sanoi hän. "Ja ennen kaikkea tule hyväksi! Rukoilen joka päivä madonnaa puolestasi niin kauan kuin elän… rukoilen, että hän vahvistaisi sinua kiusauksissa."
"Rukoilkaa hänenkin puolestaan", kuiskasi Kaarina.
Mutta nyt sysäsi Märeta hänet luotaan. "Ymmärtämätön lapsi, et tiedä mitä sanot. Mene, kutsu portinvartijasisar."
Tämä, jota tavallisesti sanottiin Ursula muoriksi, nautti suurta arvoa luostarissa. Hän oli ollut naimisissa katonpanijan kanssa, joka ollessaan työssä luostarissa oli pudonnut maahan ja ruhjoutunut kuoliaaksi. Hän jätti jälkeensä lesken ja kolme poikaa, kaikki ilman turvaa; heidät luettiin sen ajan käsityksen mukaan luostarin väkiin, eikä uskollisempia, vilpittömämpiä palvelijoita voinut olla.
Ursula muori oli lisäksi kaikkien neuvonantaja ja useimmissa tapauksissa tiesikin hän neuvon kaikkeen. Mutta ei siinä kyllin, hän edusti eräänlaista järjestysvaltaakin, sen vallan oli hän tosin itse vallannut, mutta kukaan ei sitä häneltä kieltänyt.
Kaksoisluostarissa syntyy aina eräänlaista kilpailua ja urkintaa. Munkkikunta ei suinkaan aina hyväksynyt sitä etusijaa, joka sisarustolla oli, ja viimeksimainittu piti edellistä ankarasti silmällä. Ursula muori oli pyytämättä ottanut tämän silmälläpidon huostaansa.
Saamansa kutsun johdosta saapui hän heti abbedissan luo. Näki hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta hänen ei sopinut heti alkaa; hän ainoastaan niiasi syvään.
"Voitteko hankkia minulle varman lähettilään Tukholmaan, sisarUrsula?" kysyi abbedissa.
"Minulla on kolme pitkää poikaa, ja kenen heistä teidän armonne vain tahtoo lähettää, niin…"
"He ovat sangen nuoria."
"Sellainen ei ole mikään este nykyisillä pahoilla säillä ja teillä."
"Mutta tiedättehän, etteivät nuoruus ja viisaus…"
"Vai niin, tarvitaanko sitäkin?"
"Etsin varmaa saattajaa tälle nuorelle tytölle."
"Eikös se ole Elias sepän tytär?"
"Niin on!"
"Silloin ei varmaankaan ole kukaan soveliaampi pitämään hänestä huolta kuin hänen isänsä."
"Tepä sen sanoitte! Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Kuinka viisas oletkaan, Ursula!"
"Kokenut vain maailmaa hieman enemmän kuin se, joka ei koskaan ole nähnyt siitä mitään!" vastasi eukko.
"Tahdotteko mennä noutamaan tänne mestari Eliaan, tai vielä parempi, jos sanotte hänelle terveisiä minulta, että hän laittautuu valmiiksi matkalle, ja kun hän on valmis, tulee tänne tyttöä noutamaan."
"Kuinka pian?"