"Mieluimmin jo huomenna!"
"Sitten on minun paras lähteä heti."
"Mutta asia on pidettävä salassa."
"Arvaan kyllä sen!"
Mutta Ursula seisoi yhä paikoillaan.
"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa?" kysyi abbedissa mennen hänen luoksensa.
"Kyllähän minulla… mutta ainoastaan teidän korvienne kuullen."
"Mene, Kaarina, ja kysy priorittarelta, voitko olla hyödyksi; ilmoita minulle, kun soitetaan rukoukseen."
Kaarina loi pelästyneen katseen Ursulaan mennessään hänen ohitsensa.
"Veljien puolella tiedetään, että hän on täällä!" sanoi eukko vikisten Kaarinan jälkeen.
"No, entä sitten?"
"Se voi olla kylläkin vaarallista."
"Millä tavoin?"
"En puhu nyt hänestä, tuosta nuoresta teinistä, vaan toisesta…"
"Nimi?"
"Veli Mathias!"
"Hänkin?"
"Hän se on vetänyt nuorenkin mukanaan."
"Veli Mathias kuuluu tosin maallikkoveljiin, mutta joka tapauksessa heittää varjon koko veljeskunnan ylle, kun hän tekee itsensä syypääksi moiseen."
"Koko kaupunki on puhunut siitä useita kuukausia."
"Konfessorinkin täytyisi silloin tietää se?"
"Kun ei ole tehty mitään valitusta, katsoo hän mieluummin sormien läpi."
"Minä en tee niin!" sanoi Märeta.
"No, entä ritari sitten?"
"Hän istuu vankeudessa!"
"Jaa, niin sanotaan…"
"Mitä tarkoitat?"
"Että jollei hän jo ole sieltä poissa, pääsee hän pian."
"Mistä sen tiedät?"
"Luukas poikani näytti tulta vangille, kun tämä meni alas, ja hän näki kullan välkkyvän."
"Kuka sen otti?"
"Olen luvannut, etten sano sitä."
"Petosta siis, petosta luostarin sisälläkin!"
"Älkää ilmaisko minua!"
"Sen lupaan! Sano, onko hän jo poissa?"
"Luukas luulee, että hänet päästetään tänä yönä!"
"Ja he uskaltavat?"
"Luottavat siihen, ettette tahdo enää nähdä häntä."
"En olisi tahtonutkaan."
"Jollei minua olisi lähetettykään noutamaan, olisin tullut tänne kuitenkin", lisäsi Ursula; "sydäntäni viilsi, kun kuulin, että tehdään vastoin käskyjänne… Mutta jos tahdotte, niin hankin muutamia jänteviä miehiä, ja sen lupaan, että he kyllä pitävät miehen kiinni…"
"Ei, Ursula, luostarin arvo joutuisi vaaraan, jos maailma pääsisi tietämään, että kavaluus on löytänyt tiensä pyhien muurien sisällekin. Lähteköön ritari täältä; rikolliset toveruskunnan piirissä eivät sitä vastoin saa jäädä rankaisematta."
"Mutta ritari on iskenyt silmänsä kauniiseen Kaarinaan, ja häntä uhkaa suuri vaara."
"Hänen suojelemisensa kuuluu hänen isälleen; riennä hänen luokseen, Ursula, valmista häntä vaaroihin, sano että hän laittautuu matkakuntoon ja vie tyttärensä täältä huomisiltana messun jälkeen, silloin se voi tapahtua aivan huomaamatta."
"Kyllä, sen teen!" Ja Ursula riensi pois täyttämään saamaansa tehtävää.
Mutta Märeta tunsi mielipahaa ja suuttumusta, jota hän ei voinut voittaa… Tämä hänelle uskotun vallan ja johdon halveksuminen oli enemmän kuin hän saattoi ja sai sietää. Luostarin säännöt oli väkivaltaisesti rikottu, se vaati rangaistusta.
Piispa Hemming Gadd oli paavillisella käskyllä erotettu virastaan. Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis, joka hänen jälkeensä oli saanut paikan, ei koskaan välittänyt hiippakunnan asioista eikä edes maassa käynytkään. Sentähden oli kirkollisissa kysymyksissä käännyttävä tuomiorovastin puoleen, ja vihkimisiin oli kutsuttava piispoja vieraista hiippakunnista.
Abbedissa oli muutamia kertoja ennenkin kääntynyt tuomiorovasti Hannu Braskin puoleen; hän tiesi, että tämä oli yhtä ankara kuin oikeudenmukainenkin; hänen käsiinsä saattoi hän turvallisesti uskoa asiansa.
Hän kirjoitti siis ja pyysi tuomiorovastia niin pian kuin suinkin käymään Vadstenan luostarissa; siellä odotti sangen tärkeä kysymys hänen ratkaisuaan.
Mutta ei ollut millään tavoin valmistettava konfessoria eikä ketään veljistä; sentähden oli kirje lähetettävä heidän tietämättään. Ursula kutsuttiin vielä kerran saapuville.
Hän kertoi, että Kaarinan vanhemmat olivat itkeneet ilokyyneliä saatuaan tiedon siitä huolenpidosta, jota abbedissa osoitti heidän Kaarinalleen; isä tulisi tarkoin noudattamaan, mitä hänelle oli käsketty, ja mitä tytön varjelemiseen tuli, niin tahtoi hän nähdä eivätkö yhdet sepänkäsivarret siihen riittäneet. Hän saapuisi messuun noutamaan tyttöään ja Tukholmasta palattuaan tekisi tarkan selon matkastaan.
"Se kaikki on hyvin, Ursula, mutta tahtoisin, että joku pojistasi seuraisi kappaleen matkaa mukana. Tahdon lähettää kirjeen Linköpinkiin."
"Erik voisi viedä sen."
"Ja tuoda vastauksen tullessaan?"
"Siitä kyllä vastaan."
"Mutta asia on pidettävä salassa."
"Kuten haudassa."
Märeta jätti kirjeen Ursulalle, ei edes Annakaan saanut tietää siitä mitään; hän näki tiensä selvänä eikä tahtonut neuvotella kenenkään kanssa.
Ero abbedissasta maksoi Kaarinalle monta katkeraa kyyneltä; hän pyysi ja sai luvan kirjoittaa abbedissalle ja kertoa kaikesta siitä uudesta mitä kohtaisi.
Pontevuudella, joka oli aivan uutta hänelle, järjesti Märeta seuraavina päivinä erinäisiä luostarin asioita, ja väliajat käytti hän rukoukseen. Luostarissa on pieninkin tapaus tärkeä, ja siitäkös supatettiin ja supatettiin, kuinka abbedissa, joka ennen oli ollut sangen toimeton, oli nyt käynyt niin päättäväiseksi.
Sisar Anna oli ainoa, joka tiesi syyn, mutta hän piti sen omina tietoinaan ja valmistautui hiljaisuudessa siihen tärkeään virkaan, joka hänen olisi otettava vastaan.
Kasvaneena ankarassa ja lemmettömässä kodissa, jossa jokainen vienompi tunne tukahutettiin, ei hän ollut koskaan nauttinut suurempaa vapautta kuin luostarissakaan. Täällä olivat kaikki yhtä korkealla, ja hänen hyvä käytännöllinen ymmärryksensä teki hänet pian huomatuimmaksi kaikkien sisarten rinnalla. Edellinen abbedissa oli neuvotellut usein hänen kanssaan ja nykyinen turvautui häneen alituiseen. Vadstenan luostari oli siten hänen maailmansa, hänen valtapiirinsä, ainoa, jota hän rakasti ja jonka etuja hän tahtoi edistää.
Oli tosiaankin laita siten kuin Ursula oli kertonut; ritarille oli valmistettu tilaisuus paeta vankeudesta. Konfessori ja veli Laurentius olivat yksimieliset siitä, että hänen pidättämisestään voisi luostarille koitua auttamatonta vahinkoa; se oli melkein hansikas vasten kasvoja prinssi Kristianille, jonka lähettiläs hän oli, ja prinssin kanssa haluttiin monesta syystä pysyä hyvissä suhteissa.
Abbedissa ei saisi koskaan tietää tästä omavaltaisesta toimenpiteestä, ja jos saisikin, voisihan aina syyttää puutteellista valvontaa.
Herätti tosin jonkun verran kummastusta se, että abbedissa oli kaksi kertaa vastannut olevansa estetty, kun konfessori oli halunnut häntä puhutella, mutta siihen ei kiinnitetty mitään erikoista huomiota.
Sentähden herätti sitä suurempaa huomiota, kun tuomiorovasti lukuisine seurueineen saapui odottamatta myöhään illalla.
Hannu Brask ympäröi jo nyt mielellään itsensä melkoisella loistolla; kukaan ei ole pitänyt suuremmassa arvossa kuin hän sen merkitystä, että on joku kirkon ruhtinaista.
Se kunnioitus, millä hänet otettiin vastaan, oli sekoitettu pelon tunteella; tuntui ikäänkuin olisi ukkosta ilmassa, vaikkei ollutkaan mitään pilviä näkyvissä.
Vielä pahempaa tuli, kun saatiin tietää, että hän oli tullut abbedissan hartaasta pyynnöstä; se oli tapahtunut konfessorin tietämättä.
Abbedissalle ilmoitettiin heti, että tuomiorovasti määräsi keskustelun seuraavaksi päiväksi messun jälkeen.
Sillävälin otti tuomiorovasti selkoa olosuhteista luostarissa. Konfessori oli pitänyt päiväkirjaa ja voi sitä paitsi antaa tietoja monista muista luostareista, jotka oli perustettu samojen sääntöjen mukaan kuin Vadstenakin ja joiden kanssa hän oli sen johdosta ollut lähemmässä yhteydessä.
Hannu Braskilla oli suuri kyky nähdä ihmisten läpi, hän näki heti, että hänellä tässä miehessä oli edessään kyvykäs välikappale, mutta ei ajattelevaa, itsenäistä miestä. Abbedissakohan häntä mahtoi käyttää hyväkseen vai kuka muu?
Kun tuomiorovasti meni levolle, ja konfessori lähti hänen luotaan, kohtasi viimeksimainittu veli Laurentiuksen. Molemmat menivät yhdessä kirjastoon, jossa parhaiten oltiin häiriytymättä.
"Oletteko sanonut hänelle kaiken?"
"Sitä en uskaltanut!"
"Hän saa tietää sen huomenna!"
"Luuletteko todellakin…?"
"Panen pääni pantiksi, että salaisuus on keksitty."
"Sitä minäkin pelkään; mitä muuta varten tuomiorovastia olisi kutsuttu?"
"Mikä silloin on tarkoituksena?"
"Eroitaa minut toimestani!"
"Mahtaisiko sitä tarkoittaa!"
"Minä olen kuitenkin, mikäli olen voinut, koettanut olla sekä hänen että veljien mieleen."
"Niin todellakin olette ollut, ja jos olisitte ollut avomielinen tuomiorovastille, luulen, että hän olisi asettunut puolellemme; monet merkit viittaavat siihen, että hän on Tanskan ystävä."
"Nyt on liian myöhäistä!"
"Kenties ei!"
"Jos tiedätte keinon, niin sanokaa!"
"Sysätkää syy minun niskoilleni."
"Teidän?"
"Olkaa uskovinanne että ritari on vielä vankeudessa."
"Mutta en ymmärrä…"
"Minä olen ottanut pitääkseni huolta vartioimisesta, ja hän on päässyt vapaalle jalalle joko minun laiminlyöntini tähden tai sitten suostumuksellani…"
"Silloin olette hukassa!"
"Enhän kuitenkaan voi vapautua kaikesta syyllisyydestä."
"Tosin kyllä, mutta…"
"Joudun kumminkin siilien osalliseksi, parempi silloin, että otan koko syyn niskoilleni, niin te pääsette vapaaksi."
"Tiedän tuskin, voinko ja saanko ottaa vastaan sellaista ystävän palvelusta."
"Tehkää se epäröimättä!"
Seuraavana aamuna, kun kellot kutsuivat messuun, eivät kirkkoon rientäneet ainoastaan luostarin asukkaat, vaan koko kaupungin asujamet; tieto tuomiorovastin saapumisesta oli nopeasti levinnyt; pidettiin varmana, että hän toimittaisi messun, ja kaikkina aikoina on uudella ollut jotakin houkuttelevaa mukanaan.
Eivätkä toiveet pettäneetkään. Hannu Braskin mahtava ääni kumahteli kautta holvien, melkein kuin tuomiopasuuna; se herätti sekä pelkoa että ihailua, luultiin melkein salaman iskevän alas syntisiin. Silloin alkoivat urut soida ja sävelet yhtyivät enkelien kuoroon, joka lupasi sovitusta katuville ja rauhaa maahan, ihmisille hyvää tahtoa…
Kirkosta palasi kukin kotiaanpuhumaansiitä mitä oli kuullut ja nähnyt. Abbedissa lähti sisar Annan seuraamana ruokasaliin; siellä kokous oli pidettävä.
Tälläkin kertaa näyttäytyi Märeta ilman huntua. Se oli jotakin niin tavatonta, että se hämmästytti yksin Hannu Braskiakin, mutta hän vaikeni.
Konfessori oli kutsuttu olemaan läsnä, ja abbedissa pyysi anteeksi, ettei hän voinut olla ilman Annaa.
Sen jälkeen hän puhui; kertoi ritarin käynnistä, tarjouksesta, jonka hän oli tehnyt, ja sitten lahjasta, jota hän oli vaatinut Kristian prinssille.
"Tämä näyttää minusta hävyttömältä!" keskeytti tuomiorovasti.
Mutta Märeta jatkoi kertoen siitä kiukusta, jonka kielto oli synnyttänyt, ja lopuksi siitä loukkauksesta, jonka hän oli saanut osakseen.
"Ja mikä oli rangaistus?" kysyi Hannu herra suuttuneena.
"Luostarin vankila!"
"Onko hän vielä täällä?"
"Juuri sentähden olen pyytänyt teidän armoanne tulemaan. Olen antanut käskyn, että hänet on tuotava tänne ja luulen hänen odottavan ulkona."
Konfessori olisi tällä hetkellä toivonut kasvoilleen hunnun, josta Märeta ei välittänyt; hän silmäili nähtävällä levottomuudella ovea kohden.
Abbedissa pyysi tuomiorovastin suostumusta ja sen jälkeen helähti soittokello.
Kaikkien silmät olivat kiintyneet oveen.
Viipyi kotvan, ennenkuin se avautui. Veli Laurentius astui sisään allapäin ja katse maassa.
"Vanki?" huusi tuomiorovasti.
"Poissa!"
"Karannut?"
"Niin!"
"Milloin se tapahtui?" kysyi abbedissa.
"Yöllä vangitsemisensa jälkeen!"
"Kenen huolena oli vartioiminen?" kysyi tuomiorovasti.
"Minun, teidän armonne!"
"Ja te olette ollut siitä vaiti?"
"Toivoin voivani pitää sen salassa."
"Ettekö ole sanonut sitä edes konfessorillekaan?"
"En kenellekään."
"Tiedättekös, veljeni, näyttää epäiltävältä, että hänen pakonsa on tapahtunut teidän myötävaikutuksellanne."
Munkki seisoi hiljaa ja liikkumatonna.
"Puolustautukaa!" huusi Braskin jyrisevä ääni.
"En voi."
"Olette päästänyt hänet pakoon?"
"Niin, armollinen herra."
"Ja uskallatte sanoa sen?"
"Se on totta!"
"Mikä teidät on kiusannut siihen?"
"Vakaumukseni!"
"Teidän on ainoastaan toteltava!"
"Jos kirkkoa ja luostaria uhkaa suuri vaara, onko minun ensin kysyttävä lupa, ennenkuin riennän niitä pelastamaan?"
"Mistä vaarasta puhutte?"
"Erik herra tuntuu olevan prinssi Kristianin lähin mies, hän ei suinkaan kerro asioita sellaisina kuin ne todella ovat, vaan ainoastaan puhuu häväistyksestä, jonka on kärsinyt. Tanskalaisten mieliala kiihtyisi siitä yhä enemmän, ja seuraukset lankeaisivat takaisin ennestäänkin kovasti koetellulle isänmaallemme."
"Miksette neuvotellut asiasta esimiestenne kanssa?"
"He ovat toimineet velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaan, minä en tahtonut kylvää epäilystä! Mutta, suoraan sanoen, en kadu tekoani, ja jos se olisi tekemättä, tekisin sen vielä tänäänkin. On toinen asia, että menettelyni on rikollinen lain mukaan ja minä alistun nöyrästi siihen rangaistukseen, joka minulle tuomitaan."
Näin sanoen lankesi hän polvilleen.
Tuomiorovasti oli silminnähtävästi hämmästynyt; oli vaarassa, ettei hän mennyt vihollisen puolelle.
Märeta huomasi sen; hänen viittauksestaan käski tuomiorovastiLaurentiuksen mennä.
"Vastuu tästä lainrikoksesta kohtaa ensi sijassa konfessoria", virkkoi abbedissa. "Mutta se on tapahtunut minun ollessani laitoksen johdossa ja sentähden en ole enää kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan, joka on vielä hallussani."
"Tuomitsette ankarasti itseänne, hurskas sisar", huudahti tuomiorovasti. "Teillä ei ole mitään syytä."
"Teidän armonne unhottaa loukkauksen, jonka olen saanut kärsiä; niin kauan kuin se on sovittamatta, ei minun sovi olla sisarten johdossa; minun täytyy kätkeytyä alimpain joukkoon…"
"Mutta silloinhan täytyy minunkin…" mutisi konfessori.
"Mikä teille on soveliasta, sen tietänette itse."
"Abbedissa on oikeassa", virkkoi tuomiorovasti: "Jos hän pysyy aikeessaan luopua korkeasta paikastaan, silloin täytyy konfessorinkin tehdä se."
"Pysyn siinä niin lujasti", virkkoi Märeta jälleen, "että pyydän teidän armoanne heti määräämään vaali- ja vihkimispäivän."
Konfessori katsoi olevansa velvollinen yhtymään samaan pyyntöön.
"Tulen tekemään tästä Laurentiuksesta konfessorin Vadstenaan!" tuumi tuomiorovasti itsekseen palatessaan Linköpingiin.
2.
Pienessä kamarissa Tukholman linnassa seisoi kaunis Kaarina, nyttemmin muuttuneena oikeaksi hovineidoksi. Hänen isänsä, seppämestari, istui hajalla säärin muutamalla niistä pikku tuoleista, jotka koristivat huonetta; tuolin näytti olevan vaikea kannattaa häntä, ja väliin natisikin se aika tavalla hienoissa liitoksissaan.
Ei isä eikä tytär kuitenkaan kiinnittänyt, siihen mitään huomiota; edellinen, joka oli nyt hohtavan puhdas, näytti pienessä kamarissa viihtyvän niin hyvin, että hänen oli mitä vaikein siitä erota, eikä sitä voinut ihmetellä kukaan, ken näki sen kauniin ruusun, joka piteli kiinni hänen kaulaliinaansa, Kaarinan puhuessa väliin itkien ja väliin nauraen:
"Ja sitten on teidän sanottava äidille, että niin hyviä, kuin siunattu Kristina rouva on ollut minua lapsi parkaa kohtaan, voivat ainoastaan pyhät enkelit olla."
"Niin, niin!" nyyhkytti isä.
"Muistattehan itsekin kuinka hän otti minut vastaan, kuinka kiihtynyt hän oli luettuaan abbedissan kirjeen… Niin, ette suinkaan unhota antaa kirjettäni hänelle ja toivottaa puolestani tuhansia hyviä öitä."
"Onkohan noilla väliä!"
"Sitten täytyy teidän luvata pian kirjoittaa."
"Sitä minä en tosin voi, mutta…"
"Penttihän voi auttaa teitä."
"Mutta silloin he saisivat heti tietoonsa…"
"Että minä olen jalon Kristina rouvan luona. No, mitäs se tekisi?"
"Eipä suuria; täällä on hyvä vartioväki."
"Luottakaa siihen!"
"Minä pyydän Penttiä."
"Antakaa hänelle tämä lippu, isä; siinä ei ole mitään sinettiä, kuten näette, ja siinä lukee vain: 'Minulla on täällä niin hyvä, että toivon ainoastaan, että kaikki ne, jotka minulle ovat rakkaat, olisivat täällä ottamassa osaa onneeni!'"
"Tarkoitat tietysti minua ja muoria, vai?"
"Kylläpäs olette kova arvailemaan, isä!" sanoi Kaarina ja kätki punastuvat kasvonsa isän rintaan.
"Annan kyllä hänelle lapun, siitäpähän näkee, että olet tottelevainen ja hyvä tytär."
"Rakas isä!"
"Ja sitten on sinun kirjoitettava."
"Kirjoitan yhtä usein kuin Penttikin."
"Pentti?"
"Teidän puolestanne, tietysti!…"
"Niin, niin, tupamme tulee kyllä tuntumaan tyhjältä…"
"Mutta sitten on juhlahetki sekä siellä että täällä, kun kirje tulee. Ajatteles vain, isä; minä saan lukea teidän kirjeenne aivan yksin; kuinka elävästi sitä vastoin näenkään, miten te istutte suuressa nojatuolissa ja äiti rukkinsa ääressä, jonka hän antaa seista, jottei menisi ainoatakaan sanaa hukkaan Pentin lukiessa takkavalkean loimossa; voin aivan nähdä, kuinka kyynelet tulevat äidin silmiin, kun puhun, kuinka hyvä minulla on, eivätkä ne ole kaukana teiltäkään, rakas isä, sen voin nyt huomata."
"Kuinka sinä pystyt senkin kuvailemaan!" Ja karkean sepänkouransa selkäpuolella pyyhkäisi hän pois pari suurta kyyneltä. "Mutta nyt kaikki kuvailu sikseen! Jumala olkoon kanssasi!"
Kaarina sai oikean sepänpusun, ja sitten lähti ukko tiehensä, ankarasti kiellettyään Kaarinaa seuraamasta… On itsestään selvää, että tämä ensin veti itkuvirttä, sitten ajatteli hän, oliko kenties unhottunut lähettää joku tervehdys Ingridille, Märtalle, Eevalle ja kokonaiselle tuttujen sarjalle. Onneksi ei hänellä ollut syytä siinä suhteessa nuhdella itseään, ja mitä nyt tuli kirjelappuun Pentille… Tietysti ei ollutaivanoikein tehty lähettää sitä, mutta äiti ja isäkin olivat kerran olleet nuoria ja Kaarina muisti monia viattomia pikku kepposia, joita muori oli kertonut tehneensä päästäkseen tapaamaan… Eikä suinkaan ollut vaarallista, vaikka hän teki samoin kuin hekin.
Pienen kamarin nurkassa oli Maariankuva, sen eteen hän lankesi polvilleen ja rukoili, kuten nuori sydän käski, kaikkien niiden puolesta, jotka hänelle olivat rakkaat, ja iloisena ja varmana rukouksen kuulemisesta nousi hän jälleen pystyyn, ja pian helähtelivät pienessä kamarissa iloiset sävelet, ei tiedetty oikein, tulivatko leivosen kieleltä vai — nuoren tytön.
Mutta ilo, joka leijailee ylhäällä katonharjan alla, viihtyy harvoin suurissa, upeissa suojissa; jos se joskus sinne tuleekin, pakenee se pian sieltä, se ei kotiudu koskaan, ei parhaimpienkaan luo.
Kun viimeksi näimme Kristina Gyllenstjernan, oli hän nuori ja onnellinen morsian; Örebrossa oleskellessaan oli hän tuntenut ainoastaan onnea ja autuutta. Surusanoma Svante Niilonpojan kuolemasta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun hänen nuori puolisonsa matkusti hänen luotansa tuntemattomia kohtaloita kohden, silloin näytti elämä hänelle ensi kerran tuimia kasvojaan. Hän ei piilottunut, ei pelästyneenä paennut, vaan katsoi sitä rohkeasti silmiin. "Vaikkapa se olisi kammottavin villipeto, ei se voi minulle mitään, jollen itse anna perään, pelosta tai arkuudesta… Rohkeutta sentähden, rohkeutta vain taistelemaan hyvää taistelua, ja Herra on antava voiton…"
Päätös vei tekoihin, Kristina ei seissut toimetonna; hänen herransa asia oli isänmaan asia; sen parasta oli hänenkin kaikin voimin edistettävä, ja hän teki sen siinä määrin kuin voi.
Palattuaan herrainkokouksesta Arbogasta, jossa Erik Trolle oli valittu valtionhoitajaksi, viipyi Sten herra ainoastaan muutamia päiviä Tukholmassa järjestäen kaupungin puolustusta äkkiyllätyksen varalta; sen jälkeen riensi hän ylämaahan, Taalaihin ja Vestmanlantiin, tiedustelemaan, mitä tukea hän saattoi odottaa siinä tapauksessa, että ratkaisu riippui keihään kärestä.
Sillaikaa istui Kristina Tukholman linnassa. Ne viestit ja kirjeet, jotka sinne saapuivat hänen herralleen, oli hänen otettava vastaan, avattava ja vastattava niihin, jos voi, tai varman lähettilään mukana toimitettava Sten herralle. Kaikessa oli hänen toimittava suurella viisaudella ja varovaisuudella; vilpittömän Jöns Jönsinpojan kanssa, jolla Tukholmassa oli linnalupa, oli hänen neuvoteltava monissa asioissa, mutta eräissä tapauksissa toimittava itse, kuten viisaus vaati.
Kirjeiden ja lähettilästen kautta sai Sten herra häneltä tietää, että Halmstadissa oli kokous pidetty; mutta kun Lyypekistä odotetut lähettiläät eivät ajoissa saapuneet, tahtoivat ruotsalaiset saada kokouksen lykätyksi. Nuori kuningas oli vastannut, että lyypekkiläisiä ei tarvittu ratkaisemaan Ruotsin asioita, mutta lopulta täytyi hänen antaa perään, ja nyt oli lähin kokous pidettävä Malmössä pääsiäisen aikaan. Mutta ei siinä kyllin, kokouksia määrättiin pidettäväksi kaikkialla maassa eikä suinkaan vähimmän Tukholmassa. Valtionhoitajan vaalilla Arbogassa ei ollut mitään merkitystä, sille oli saatava lujuutta ja arvonantoa, ja sentähden koetettiin kaikilta tahoilta haalia kannattajia. Kristinan oma isä, herra Niilo Erikinpoika, pyysi häntä ilmoittamaan herralleen, että kaikille linnanpäälliköille lähetettiin kirjeitä, joissa kehoitettiin vaikuttamaan siihen suuntaan, että lopullinen valtionhotajanvaali päättyisi hyvin.
Kristinan sydän vuoti verta, mutta hän ei salannut herraltaan mitään. Ei hätiköivällä levottomuudella, vaan tyynesti ja totuudenmukaisesti hän kertoi, mitä oli annettu hänen esitettäväkseen. "Tahdon ainoastaan, rakas herra, että tietäisitte, mitä sanotaan, aivan kuin olisitte täällä läsnä", kirjoitti hän. "Tiedätte kyllä, että ketä Herra tahtoo varjella, sen auttaa hän kaikista vaaroista, kuinka suuria ne lienevätkin."
Pian tämän jälkeen kirjoitti hän hänelle uudestaan, että oli saapunut kirje Turun linnan voudilta. Tämä kehotti varomaan arkkipiispaa, johon hänen mielestään ei ollut luottamista.
"Tämä näyttää minusta melkein uskomattomalta", kirjoitti Kristina; "onhan tuo vanha herra osoittanut sekä teille että minulle niin suurta suopeutta; minä haluaisin niin sydämestäni matkustaa Stäketiin hänen puheilleen."
Kohta tämän kirjeen jälkeen sai hän kirjeen Vadstenan luostarin abbedissalta. Tämä varoitti kavalista salajuonista ja mainitsi kaksi miestä, joita kohtaan Kristina tunsi melkein yhtä suurta kammoa.
Herra Erik Abrahaminpojan oli hän tavannut muutamia kertoja sisarensa, Cecilia rouvan luona; ja tämän miehen näkeminen oli herättänyt hänessä melkein sanomatonta kauhua, samalla kuin se tungetteleva ihailu, jota tämä oli osoittanut hänelle, oli loukannut hänen naisellista kainouttaan.
Mitä herra Knut Alfinpoikaan tuli, tunsi hän tätä kohtaan ainoastaan halveksumista; mutta sellainen ihminen saattaa mennä pitkälle hävyttömyydessä ja julkeudessa; hän oli kerran ennenkin hommaillut salavehkeitä, mikään ei estänyt häntä yrittämästä vielä kerran.
Märta rouva oli yhä edelleen Vesteråsissa, Kristina päätti kutsua hänet Tukholmaan; aina siihen asti, kunnes hänen herransa palaisi, tahtoi hän olla alinomaa kotona, hyvin tietäen, että Sten herra saattoi kestää kaikki muut vastoinkäymiset, mutta ei sitä, jos jotakin pahaa tapahtui hänelle.
Tiedämme jo, että hän oli suurella hyväntahtoisuudella luvannut ottaa Kaarinan hoiviinsa. Nuoren tytön kauneus hämmästytti häntä kuten kaikkia muitakin, ja abbedissan kirje niistä vaaroista, joille hän oli joutunut alttiiksi, lisäsi yhä enemmän sitä osanottoa, jota Kristina oli ensi hetkestä tuntenut häntä kohtaan.
Nuorta rouvaa ilahutti suuresti kuulla puhuttavan Märetasta; hän oli lapsena nähnyt tämän ja tiesi että hänet oli pakoitettu kantamaan huntua. Tytön kuvaukset tästä kalpeasta, surullisesta nunnasta liikuttivat häntä kyyneliin saakka.
Eräänä päivänä sai hän Cecilia rouvan vieraakseen. "Minä tulen ainoastaan tuomaan huonoja uutisia", sanoi tämä.
"Niitä on helpompi kestää, kun ne tuotte te, rakkahin sisar", vastasiKristina.
"Herra Pietari Turenpoika…"
"Hänkin on luopio, tiedän sen."
"Hän on näyttänyt herralleni erään kirjeen, jonka hän on saanutHemming piispalta…"
"Hänkin!" huudahti Kristina surullisesti. "Se olisi totisesti katkerinta kaikista."
"Kirje voidaan selittää eri tavoin. Hän oli vähäistä ennen saanut tiedon Svante herran kuolemasta ja on nyt sangen epätietoinen, palaako hän Ruotsiin vai ei."
"Onko siinä kaikki?"
"Ei, hän sanoo, että ne uudet sukulaisuus-suhteet, joihin Sten herra on liittynyt, riittänevät kylliksi tasoittamaan hänelle tietä, ja vanhat ystävät ovat nyttemmin tarpeettomat ainakin toistaiseksi."
"Häntä on luultavasti loukannut se, ettei hän ole saanut mitään kirjettä Steniltä… Kirjoitan heti tästä ja samoin vielä kerran Märta rouvalle, hänellä on aina ollut suuri vaikutus piispaan; nyt täytyy hänen pyytää häntä tulemaan tänne, ei meidän, vaan Ruotsin tähden; hän on niin monta kertaa uskaltanut henkensä ja verensä rakkaan isänmaan puolesta, tehköön hän loppuun saakka samoin."
"Niin, Märta rouva on oikea henkilö."
"Minä tahtoisin, että hän opettaisi minulle suuren taitonsa voittaa ihmisiä; sillä hän pystyy siihen."
"Ei kaikkiin nähden."
"Sano minulle, Cecilia, millä mahdilla rouva Pernilla Klauntytär tekee valloituksia?"
"Varmaankin imartelulla."
"Herra Pietari Turenpojanko myös?"
"Sitä en ymmärrä…"
Kristina pani kätensä sisarensa käteen. "Tahdotko auttaa minua?" kysyi hän.
"Missä suhteessa?"
"Häntä kääntämään."
"Se on mahdotonta!"
"Ei, koska se on tapahtunut kerran ennenkin."
"Kuinka se kävisi päinsä?"
"Meidän täytyy miettiä keinoja."
"Pelkään, että ryhdymme turhaan työhön; ajatukset eivät saa uutta suuntaa toisten vakuutteluista, vaan omasta mielijohteesta."
"Mutta Pernilla rouva…"
"Hän on pannut Pietari herran pään pyörälle — mutta millä, sitä minä en tiedä; jonakin päivänä herää hän houreistaan… silloin vaihtuu nykyinen ystävyys vihollisuuteen."
"Uskotko niin todellakin?"
"Olen siitä vakuutettu."
"Sitten on meidän odotettava aikaa; mutta piispa…"
"Hänelle pitää Sten herran kirjoittaa niin pian kuin mahdollista; ja luulenpa, että olisi hyvä, jos Märta rouva sanoisi sanansa hänkin."
"Ole varma siitä, että hän tekee sen. Märta rouvalle on Sten sangen rakas, paljoa rakkaampi kuin hänen toiset lapsipuolensa."
"Tiedätkö, että Knut herra on Tukholmassa?"
"Tosiaankin?" virkkoi Kristina hämmästyneenä.
"Luulen melkein, että hän tahtoo pysyä tuntemattomana", sanoiCecilia. "Niin minusta ainakin tuntui."
"Hänet karkoitti aikoinaan valtionhoitaja Tukholmasta; nykyään ei hän pelkää ketään."
"Pelkäätkö häntä, Kristina? Sinun poskesi kalpenivat niin yhtäkkiä, rakas sisar."
Kristina pani abbedissan kirjeen hänen käteensä.
"Ryhdy varokeinoihin; pane joku häntä urkkimaan."
"Täytyykö minun?"
"Mitä luulisit Sten herran tekevän?"
"Olen melkein iloinen, ettei hän ole täällä."
"Tosin on aina parasta, jos meillä naisilla on ymmärrystä puolustaa itiämme."
Cecilia rouva sanoi jäähyväiset, mutta hän ei sanonut itsellään olevan mitään rauhaa, jollei joka päivä saanut kuulla Kristina rouvasta.
Kristina riensi kirjoittamaan herralleen, pyytäen hartaasti, että tämä heti tahtoisi lähettää kirjeen tai viestinviejän Lyypekkiin ja taivuttaa Hemming piispan tulemaan pian takasin. "Rakkahin ystäväni", kirjoitti hän, "en muuten usko, että kaikki voi luonnistua sinulle hyvin."
Kristina painoi sinetin ja lähetti kirjeensä; sen jälkeen tunsi hän mielensä tyynemmäksi.
Tavallisesti vietti hän koko aamupäivän salakamarissa; siellä otti hän vastaan vierailut, jotka koskivat hänen herraansa, luki ja kirjoitti kirjeitä. Hänen neitsyensä ja piikasensa askaroivat sillaikaa kukin itsekseen tai myös yhdessä naistuvassa luotettavan valvonnan alaisena, mutta iltapäivisin kokoontuivat kaikki linnansuojiin ja silloin huviteltiin lukemisella, soitannolla ja joskus karkelolla ja leikeillä.
Märta rouva oli neuvonut nuorta poikapuoltaan heti ympäröimään itsensä hovilla; hän tiesi, että kuta useampia sinne vedettiin, sitä suuremmaksi kasvoi Sten Sturen kannattajain luku, ja hovi-ilmalla oli vetovoimaa epäröiviinkin.
Kristinan täytyi sentähden, vaikkakin raskaalla mielellä, antaa loistavia juhlia; mutta se arvokkuus ja sulo, jota hän silloin osoitti, voitti hänen herralleen ystäviä, joita hän ei kenties olisi muuten saavuttanut koskaan.
Eräässä näistä juhlista herra Knut Eskilinpoika, muuan valtionhoitajanvaaliin Arbogassa osaa ottaneista herroista, sanoi hänelle: "Olen tänään kirjoittanut Sten herralle ja pyytänyt häntä palaamaan Tukholmaan; hänen ei ole kuultava huonoja neuvonantajia, vaan sovittava neuvoston kanssa, silloin toivon kaiken tulevan hyväksi jälleen".
"Minä luulin, että juuri neuvosto se oli kääntynyt pois Sten herrasta", virkkoi Kristina kainostellen.
"Kenties oli niin, mutta mielipiteet siitä, mitä on tehtävä, ovat erilaiset."
"Sanotaan, että täällä on kaksi puoluetta."
"Toinen vahvenee, kun toinen heikkenee; ja minä voin hyvin sanoa, ettei teillä, jalo rouva, ole siinä niinkään vähäinen osa."
"Minullako?" kysyi Kristina vilpittömällä kummastuksella.
"Sten herraa vastaan oikeastaan on ainoastaan hänen nuoruutensa. Mutta te olette osoittanut, että ymmärrystä, työkykyä ja lujaa ja vakavaa tahtoa voi olla nuorillakin, ja voin hyvin sanoa, että sinä lyhyenä aikana, jonka olette oleskellut täällä, on teidän viisautenne ja vaatimaton käytöksenne voittanut herrallenne suuremman voiton kuin hän olisi voinut saavuttaa millään talonpoikaisjoukolla."
Kristinan silmissä loisti kostea kimmellys, kun hän vastasi: "Ilahuttavampia sanoja ei kukaan olisi voinut sanoa minulle ja sydämestäni kiitän teitä niistä!"
"Sten herra tekee kyllä oikein, kun hankkii talonpojat ja vuorimiehet puolelleen", lisäsi ritari. "Mutta linnanherrat ovat tähän asti olleet sangen horjuvia."
"Tiedän, että hän on kirjoittanut heille."
"Mutta kirjeihin ei ole pantu huomiota; on tahdottu odottaa ja katsastella."
"Sillävälin joutuu valtakunta perikatoon."
"On päätetty pitää uusi kokous Upsalassa; siellä aiotaan puhua rahvaalle, mutta on vaarassa, ettei sekään vie mihinkään. Herra Erik Trollesta ei tule koskaan kansan miestä."
"Älkää panko pahaksenne yksinkertaista kysymystäni", sanoi Kristina lempeästi: "Mutta selittäkää minulle, mistä tulee, että niin monet ruotsalaiset tahtovat jättää isänmaan Tanskan valtaan?"
"Siihen vaikuttavat monet syyt", vastasi ritari, ja pilvi vetäytyi hänen kasvoilleen. "On niitäkin, jotka ovat siinä nähneet Ruotsin ainoan pelastuksen. Ettekö tiedä, että ahnaat kädet ovat aikoja sitten olleet ojolla tarttuakseen saaliiseen. Me olemme kerran koettaneet saksalaista hallitusta, mihin se vei?"
"Tanskalaiseen, joka ei ollut parempi."
"Totta kyllä; mutta kun me emme ole kyllin vahvoja suojellaksemme ja puolustaaksemme itseämme…"
"Entä Brunkebergin taistelu, kun vihollinen oli jo aivan valtakunnan sydämessä?"
"Se oli ihmetyö…"
"Joka aina voi uudistua siellä, missä on yksimielisyyttä ja isänmaanrakkautta", vastasi Kristina innokkaasti. "Kuka ajattelee itseään, kun on pelastettava, mikä on rakkainta ja kalleinta? Eikö ole kaunista uhrata henkensä ja verensä sen puolesta? Ja jos herrasmiehiä samoinkuin talonpoikiakin elähyttää tämä tunne, voidaankohan silloin Ruotsia valloittaa?"
Ritari kumarsi päätänsä. "Sitä en usko", sanoi hän. "Ja luultavasti se tämä sisäinen, salainen vakaumus vähitellen vetää yhä useampia pois rauhanpuolueesta."
"Sanoitte, että siihen vaikuttavat monet syyt."
"Arkkipiispalle ja papeille ovat määräävät kirkon tai oikeammin sanoen omat edut."
"Mutta niitähän ei mitenkään loukata?"
"Tunnetaan ikäänkuin ilmassa, että jokin sellainen uhkaa. Olen kuullut arkkipiispan itsensä sanovan, että valta, joka ei nouse, vaipuu, vaikkakin huomaamatta… Nyt pelätään sellaista."
"Voiko Tanskan kuningas estää sitä?"
"Hän voi myöntää suuria etuja ja edelleen lisätä kirkon mahtia."
"Jos se olisi hyödyksi maalle ja vaikuttaisi syvempää jumalisuutta, pitäisi tosiaankin niin tapahtua."
"Piispa Hemming Gadd on sitä mieltä, että papit juuri vastustavat valistusta; sentähden, että valtionhoitajat ovat kasvattaneet kansaa ajatteleviksi ihmisiksi, on heidän hallituksensa pappien kauhistus. He näkisivät — piispan mielestä — mieluummin, että rahvas olisi sielutonta karjaa."
"Olen varma, että hän liioittelee!" sanoi Kristina. "Niin pahoin ei voi olla."
"Mutta, jalo rouva, teidän oma sukupuolenne ei ole vähässä määrin syypää tanskalaisten vaikutusvaltaan."
"Tarkoitatte kai ritarinarvoa?"
"Jota nyt vähintäänkin satakunta asemiestä odottelee; kuitenkin lohduttaisivat he mielensä helpommin kuin heidän vaimonsa, jotka huokailevat rouvantitteliä kaivaten enemmän kuin iankaikkista autuuttaan… On valitettavaa, mutta kuitenkin totta, että he vaikuttavat sangen suuresti."
"Ajatelkaas, jos he kaikki asettaisivat isänmaan asian etusijaan!"
"Niin, silloin olisin kanssanne yhtä mieltä siitä, että se olisi voittamaton… Onneksi ei ole monta sellaista, jotka ovat Pernilla Klauntyttären kaltaisia."
"Hän on voimallinen pahassa!"
"Niin voimallinen, että yltyy liikoihin ja vaikuttaa hyväksi; niin on hän nyt tehnyt omaan herraansa nähden."
"Herra Sten Kristerinpoikaan?"
"Hän ei enää kuulu rauhanpuolueeseen."
"Onko se mahdollista?"
"Paljon häneen ei tosin ole luottamista; mutta kuitenkin on hän nyt tanskalaisvihollinen."
"Mitä silloin sanoo Pernilla rouva?"
"Hän pilkkaa herraansa!"
"Ja tämä sietää sen?"
"Kun Pernilla rouva saapuu Nyköpinkiin, lähtee herra sieltä. He eivät näe enää koskaan toisiaan."
"Hirveää!"
"Ei voinut käydä toisin."
"Merkillistä, että meillä naisilla voi olla sellainen valta."
"Se on suurempi kuin itse tiedättekään, ja se on hyvä!"
"Nyt olette väärässä; jos tuntisimme ja ymmärtäisimme sen oikein, emme käyttäisi sitä niin usein väärin!"
"Kuinka vähän tunnette maailmaa! Luuletteko, etteivät ne rouvat ja neitsyet, jotka nyt liikkuvat tuolla linnansuojissa, mieluummin kumartuisivat kuningattaren edessä kuin jalon rouva Kristina Gyllenstjernan, vaikkapa hän pystyisikin miekka kädessä puolustamaan ruotsalaisten oikeutta vihollisten sortoa vastaan?"
"Herra Knut Eskilinpojan oma emäntä ei tunnusta todeksi sellaista arvostelua", vastasi Kristina hymyillen. "Mutta sydämellisesti kiitän teitä niistä lohduttavista sanoista, joita olette puhunut, ja tahdon siitä kirjoittaa herralleni."
Mutta jo seuraavana päivänä sai Kristina hämmästyksekseen ottaa vastaan herra Sten Kristerinpojan; tämä ei ollut yhtään hämillään mutta näytti siihen sijaan olevan sangen kiihtyneessä mielentilassa.
"Tulen Nyköpingistä", sanoi hän; "ja vaikka olen siitä jo kirjoittanut Sten herralle, tahdon sanoa sen teillekin. Arkkipiispa tekee pahaa niin paljon kuin voi; häneltä on saapunut kirjeitä Itä-Göötanmaalle, ettei kenenkään ole tehtävä valaa, ennenkuin hän lähettää sanan, kuka on tuleva valtionhoitajaksi."
"Eikö hän ole siksi määrännyt herra Erik Trollen?"
"Se vanha kettu juonittelee minkä voi, mutta se ei estä sitä, että kaikki luopuvat hänestä; mitä selvemmin hän osoittaa, mihin hän tähtää, sitä vähemmän saavuttaa hän luottamusta. Niilo Boonpoika, joka ajaa hänen vaaliaan, onnistuu paremmin alamaassa meidän seuduillamme, sillä hän varoo näyttämästä, mitä piilee pohjalla."
"Mitä se sitten on?" kysyi kokematon Kristina rouva.
"Pappisvalta! Herra Erik Trolle on ainoastaan kilpenä, pojan on suoritettava tehtävä."
"Herra Kustaa Trollen?"
"Tulevan valtionhoitajan!"
"Tarkoitatte kai arkkipiispan?"
"Molempain…"
"Onko se pappien toivomus?"
"Ei kaikkien! Strengnäsin piispa Mathias…"
"Eikö hän ole niiden valtuutettujen joukossa, joiden on lähdettäväMalmöhön rauhantekoa varten?"
"Se ei estä häntä muuttamasta mieltään. Olosuhteet voivat tosiaankin olla sellaiset, että jonkun aikaa pitää kiinni talutusnuorasta ja seuraa muiden mukana; se voi tulla tavaksi, niin sanoakseni toiseksi luonnoksi. Mutta sitten yhtäkkiä saa auki silmänsä, suomukset putoavat pois ja näkee kaiken selvästi!… Voin hyvin sanoa, että teidän herranne käynti luonani Nyköpingissä ei niinkään vähän vaikuttanut minuun. Niin nuori herra ja niin miehekäs ajatustapa — se pakoitti vertailuihin, ja kun lisäksi tuli arvoton menettely, jota hän sai kokea omassa talossani…"
"Siitä minä en tiedä mitään!"
"Koituu hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän on siitä ollut vaiti, mutta minä en voi sovittaa rikosta muuten kuin rupeamalla hänen miehekseen, ja sen tahdon tehdäkin. Mitä Mathias piispaan tulee, ei hän vielä tiedä siitä mitään; hän on kirjoittanut minun voudilleni ja kehoittanut häntä puhumaan kansalle teidän asianne puolesta."
"Piispa voi vaikuttaa paljon kokouksen päätökseen."
"Älkää luottako häneen siinä suhteessa. Ken tuntee puukonterän kurkullaan, hän puhuu sen mieltä myöten, joka pitelee päästä. Jos läsnä on Hannu kuningas tai hänen poikansa, osaavat tanskalaiset kyllä pitää huolen siitä, että päätös tulee sellainen kuin he tahtovat; ainoa, mitä ruotsalaiset voivat, on aikailu ja vitkastelu, mutta sitä oli tehty nyt niin monta vuotta, ettei se enää käy päinsä. Kristian kuninkaan kanssa ei ole leikittelemistä hänenkään!"
"Juuri siksi uskoin, että ruotsalaiset neuvosherrat osoittaisivat, että he osaavat puhua vakavan sanan."
"Aina te naiset tahdotte kannustaa toimintaan, olipa kysymys hyvästä tai pahasta."
"Minähän vain kysyn…"
"Aluksi, niin… kunnes käsivarsi on koholla; mutta sitten olette valmiit sanomaan: iske pois!"
"Sanon niin ainoastaan silloin, kun on kysymys isänmaan puolustuksesta!"
"Mutta jos olisitte synnyltänne tanskalainen?"
"Silloin en rupeaisi petturiksi!"
"Sitä minäkin sanon! Jos minulla on kaksi isänmaata, en saa pettää toista toisen tähden. Jospa tietäisitte, missä helvetissä elän…"
"Olen kuullut siitä puhuttavan."
"Kehnon miehen kanssa on vaikea olla tekemisissä, mutta ilkeä nainen on koko piru, jollei olekin paholainen itse, sillä hän voi väliin tekeytyä aivan valkeuden enkeliksi, enkä tiedä, onko kukaan muu hornan henki saanut sitä kykyä."
Muuan uusi vierailu vapautti Kristina rouvan jatkamasta tätä keskustelua, mutta kun Sten herra lähti, sanoi hän hänelle hyvästellessään: "Olkaa varuillanne, teitä uhkaa suuri vaara; tahtoisin, mutta en voi sitä estää."
Kristina ei tullut kysyneeksi, millainen vaara oli, mutta hänen mieleensä muistui äkkiä abbedissan kirje, ja hänessä heräsi epäluuloja sen johdosta, että Knut, joka oli useita viikkoja oleskellut Tukholmassa, ei vielä ollut käynyt hänen luonaan.
Muutamia päiviä sen jälkeen saapui myöhään eräänä iltana muuan Sigrid rouvan palvelija Ekasta; hän oli äkkiä sairastunut ja toivoi, että Kristina rouva tahtoisi tulla hänen luoksensa. Lähettiläs oli samoin tuonut kirjeen Cecilia rouvalle; tämä oli luvannut viipymättä lähteä Ekaan.
Kristiina seisoi neuvotonna ja pelästyksissään; hänen sydämensä veti häntä äidin luo, mutta velvollisuus vaati hänen läsnäoloaan linnassa… Saattoi saapua kirjeitä ja viestejä, joihin oli vastattava… Olikohan hänellä oikeutta herransa tietämättä ja suostumatta… Hänellä ei ollut ketään, kenen kanssa neuvotella, paitsi Ceciliaa; hän päätti sentähden lähteä tämän luo.
Hän käski kantotuolinsa esiin; mukaan ei saanut tulla ketään muita kuin Kaarina. Helmikuu oli lopuillaan ja ilma kylmä; hän kääreytyi turkiksilla reunustettuun vaippaansa ja niin hän kuin Kaarinakin peittivät kasvonsa tiheillä mustilla hunnuilla.
Lunta ei ollut satanut hyvään aikaan ja kadut olivat liukkailla jäätiköillä, sentähden kantajat kulkivat Kristinan kärsimättömästä mielestä aivan liian hitaasti.
Juuri heidän päästyään ulos linnanportista kaatui muuan miehistä; tämä sai aikaan hieman viivykkiä ja Kaarina raotti uudinta nähdäkseen, oliko mies loukannut itseään. Kristina oli niin kiintynyt ajatuksiinsa, ettei hän pannut sitä merkille.
"Jalo rouva, kääntykäämme takaisin", kuiskasi Kaarina ja vetäisi nopeasti päänsä takaisin. "Mitä ajattelet?"
Kantajat lähtivät jatkamaan taivallustaan. "Ette siis pelkää…"
"Mies ei suinkaan ole loukkautunut, koska he voivat heti jatkaa matkaa."
"Mutta toiset?"
"Mitkä toiset?"
"Ne, jotka kävivät käsiksi kantotuoliin."
"Sitä minä en huomannut."
"Ettekö kuullutkaan mitään?"
"En! Mitä sitten?"
"Muuan sanoi: 'Joko nyt heti?' Silloin vastasi toinen: 'Näin lähellä linnaa? Tehdään, kuten oli sovittu!'"
"Pyhä neitsyt!" Nyt ymmärsi Kristina, että hänet oli pyydystetty ansaan; mistä hän saisi apua? Kadut olivat autiot ja tyhjät. Olisipa hänellä ollut edes veitsi, mutta hänellä ei ollut mitään, ei mitään puolustaakseen itseään… Mutta tyyneyttään, neuvokkuuttaan ei hän siltä menettänyt.
"Jos voit pelastua, Kaarina", kuiskasi hän, "niin ota selko, mihin minut viedään ja kerro sisarelleni Cecilialle."
"Ei, ette te saa joutua heidän saaliikseen… pian, jalo rouva, vaihtakaamme pukuja."
"Tahdot siis…?"
"Pelastaa teidät, vaikkapa se maksaisi henkeni…"
"Kiitos! Ole varma, etten ennen lepää, ennenkuin olen saanut sinut takaisin."
Nopeasti vaihtoivat he pukuja; se oli juuri tehty, kun samassa kuului kaukaista melua; se tuli siltä kadulta, jolle kantajat kääntyivät.
"Nyt on tosi edessä!" kuiskasi Kaarina.
"Ole luja! Pyhä neitsyt sinua suojelkoon!"
Lähemmäksi tultua erotti kadulla kovaa sananvaihtoa. Muuan toivioretkeläinen tahtoi mennä katua eteenpäin, mutta hänet estivät useat muut henkilöt. Kantotuolin tultua näkyviin muuttui riita tappeluksi, mutta toivioretkeläinen ei antanut perään, hänen nyrkkinsä jakeli iskuja kaikille puolin.
Vähän matkan päässä heistä laskettiin kantotuoli maahan.
Muuan kantajista avasi oven: "Jalo rouva, ei ole mahdollista päästä eteenpäin."
"Minä odotan!" vastasi Kristina tyynesti.
"Jos tahdotte astua alas, on olemassa salakäytävä…"
"Tulkaa, tulkaa joutuin!" huusi melkein käskevästi toinen ääni.
"Olen sanonut, että odotan."
"Pakoitatte siis meidät käyttämään väkivaltaa!" Ja vieras tarttui Kristinaan ja veti hänet kantotuolista hänen vastarinnastaan välittämättä.
Muuan toinen tempasi Kaarinan sieltä.
Molemmat puristautuivat kiinni toisiinsa. Kristina oli langennut polvilleen, hän kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille, hän tiesi, että nyt menettäisi hänet.
Molemmat olivat pelästyksestä sanattomat.
Kaksi jälkimäistä kantajaa taistelivat urhoollisesti, mutta etumaiset olivat nähtävästi asestettuja, sillä he luopuivat melkein heti aseistaan.
Taistelu jatkui yhtä äänettömästi kuin kiihkeästikin. Väkivallan tekijät pelkäsivät, että vieraita henkilöitä tulisi ryöstämään heiltä saaliin, mutta ahtaan kujan sulkivat yhdeltä puolen molemmat pelottomat kantajat ja toiselta puolen toivioretkeläinen ja hänen kaksi vastustajaansa. Ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiehensä molempien naisten kanssa, ja johtaja, joka ainoastaan vartioi heitä, odotti kärsimättömästi taistelun loppua; sen päätös oli selvä, taistelihan kuusi kolmea vastaan.
Mutta joko toivioretkeläinen oli pansaroitu tai joillakin taikakeinoilla varattu haavoittumista vastaan, mitkään iskut tai pistot eivät vain häneen pystyneet; voimakkaan nyrkkinsä iskulla löi hän muutaman vastustajistaan maahan ja tempasi aseen hänen kädestään.
"Nyt, poikani, leikimme toista leikkiä", huusi hän. "Teistä molemmista suoriudun minä pian, ja hän tuolla loitommalla saa luottaa apuuni!"
Ääni, jolleivät itse sanat, tunkeutui aina molempien naisten korviin saakka.
"Pentti!" huusi Kaarina aivan poissa suunniltaan.
Jollei tämä olisi samassa lyönyt toista vastustajaansa maahan, on luultavaa, että tämän äänen helähdys olisi sekunniksi herpaissut hänen käsivartensa… Kolmas vastustaja pakeni suinpäin, peläten kai taistelevansa itse pirua vastaan.
Melkein samassa olivat molemmat kantajat lyödyt maahan. Johtaja otti luullun Kristinan käsivarsilleen, potkaisi palvelijattaren syrjään, niin että hän vaipui maahan, ja riensi pois kantamuksineen. Kun toivioretkeläinen saapui paikalle, näytti se autiolta ja tyhjältä, tähtien himmeän valon pimittivät pilvet, mutta hän kuuli hiljaista valitusta ja sitä kohden mentyään löysi hän vihdoin muutaman ihmisen makaamasta maassa.
Hän hipaisi kasvoja kädellään… ne olivat naisen kasvot… "hienot kuin Kaarinani!" kuiskasi hän. Kaarina ei mennyt koskaan hänen mielestään, hänen tähtensä hän oli paennut luostarista ja tullut tänne…
"Kaarina!" kuului häipyvä kuiskaus naisparan huulilta.
Pentti nosti hänet varovasti… hän oli vaipunut tainnoksiin… "Pyhä Birgitta, mihin on minun hänet vietävä?" tuumi hän itsekseen. "Olenhan itsekin täällä muukalainen"… Muttayhdenhän sentään tunsi, hänet, jonka tähden oli tullut, jonka äänen oli äsken luullut kuulleensa… hänen luoksensa tahtoi hän kantaa vieraan, hän kyllä keksisi jonkun keinon…
Linnan portilla paloi lyhty, ainoa, mitä kaduilla näkyi. Hän meni valoa kohden, kolkutti portille, ja se avattiin. Mutta kun hän kysyi, voiko hän tavata muutaman hovineidon, nimeltään Kaarina, silloin nauroi vahtimies ja vastasi, ettei niin myöhään otettu vastaan vieraita; muuan toinen, joka oli kuullut kysymyksen, lisäsi, että "jos oli kysymys Kaarinasta, joka oli kotoisin Vadstenasta, niin oli hän tunti sitten mennyt pois jalon Kristina rouvan mukana."
"Päästäkää minut sitten sisään", sanoi Pentti, joka yhä seisoi ulkona taakkansa käsivarrellaan, "ja kiittäkää pyhää neitsyttä siitä, ettei ole tapahtunut suurta onnettomuutta…" Tajuton laskettiin varovaisesti muutamalle vahtihuoneen penkille, ja kun hänen kasvoiltaan otettiin verentahraama huntu, pääsi kaikilta pelästyksen ja kauhun huuto.
"Kristina rouva!…"
Pienestä, otsassa olevasta haavasta norui hieno verisuihku. Sen oli saanut aikaan kannus tai kengänkannan naula.
Nyt nousi suuri hälinä. Pentillä oli riittävästi ymmärrystä ryhtyäkseen heti haavaa sitomaan, ja neidot ja palvelijattaret tulivat kiireimmiten ottamaan sairasta huostaansa.
Hänet kannettiin varovaisesti huoneihinsa, lähetettiin lääketaituria noutamaan ja Cecilia rouvalle lähetettiin sana suuresta onnettomuudesta, joka oli tapahtunut.
Sillävälin täytyi Pentin kerta toisensa jälkeen kertoa taistelusta, johon hän niin odottamatta oli joutunut osaaottamaan. "Minua kiellettiin menemästä kujaa eteenpäin", sanoi hän, "ja minä olisin taipunut siihen, jolleivät he olisi sitä vaatineet niin äänekkäin ja epäkohteliain sanoin, että minussa heräsi halu vastarintaan."
Mutta Kaarina oli seurannut Kristina rouvan mukana, hän oli ollut kuulevinaan hänen äänensäkin, mihin oli hän joutunut?
Siitä ei voinut antaa tietoja kukaan muu kuin rouva Kristina, ja hän makasi yhä tajutonna.
Lääkäri sai kauan puuhailla ennenkuin onnistui saamaan hänet hereille, mutta hän oli niin raukea ja heikko kovasta verenvuodosta, että lääkäri sanoi: "Jos haava olisi ollut sitomatta vielä viisi minuuttia, olisi hän nyt ollut kuollut! Hän on aivan kuin ihmeellä pelastunut."
Ja pelastaja oli Pentti. Kun hänelle sanottiin, että ritari Sten Sture aivan jumaloi nuorta puolisoaan ja varmaan jalosti palkitsisi hänen urhoollisuutensa, niin Pentti ajatteli Kaarinaansa, joka oli hänelle rakkain maailmassa. Missä mahtoi hän olla?… Jos hän olisi kuullut hänen äänensä, olisi hän varmaan rientänyt hänen luoksensa.
Kun Kristina heräsi tajuntaan, näki hän ensiksi Cecilian. Hän hymyili, mutta ei voinut vielä puhua.
Ja yhä edelleen täytyi Pentin odottaa… ainoastaan odottaa.
Linnanpäällikkö kuulusteli häntä ankarasti, mutta hänellä ei ollut mitään muuta sanottavaa kuin mitä oli jo kertonut. Pahempaa oli, kun hänen täytyi tehdä selkoa itsestään; hän tunnusti heti, että hän oli karannut luostarista ja lähtenyt Tukholmaan tavatakseen Kaarinan, sillä he rakastivat toisiaan.
Mutta kun linnanpäällikkö sanoi, että hän oli velvollinen lähettämään hänet takaisin luostariin, silloin repesivät Pentin silmät selälleen.
"Minulle on sanottu, että olen tehnyt hyvän työn, kun olen pelastanut jalon Kristina rouvan hengen", sanoi hän. "Ja nyt tahdotte tehdä minulle mitä suurimman tuhon".
"Etkö käsitä, että kunnianarvoisat isät tulevat valittamaan minua vastaan arkkipiispalle?"
"Eihän heidän tarvitse tietää mitään…"
"Etkö luule sellaisen tapauksen tulevan tunnetuksi?"
"Pakenen maastakin mieluummin kuin palaan luostariin."
"On toinenkin keino."
"Ja se on?"
"Että rupeat sotamieheksi."
"Niin aionkin."
"Silloin annan sinulle heti pestirahan ja teen sinusta linnamiehen."
"Olkoon menneeksi!"
"Mikä on nimesi?"
"Pentti!"
"Tästä lähtien Pentinpoika!"
"Kiitos! Sehän on samantekevää!"
"Mene nyt, hanki toinen puku."
"Olenko varma munkkien juonilta?"
"Saat itse katsoa eteesi, mutta minulla on oikeus ottaa sinut takaisin, jos joudut heidän valtaansa."
"Sitä kyllä varon."
Linnanpäällikkö kutsui erään vahtimiehen ja pyysi häntä menemäänPentin kanssa räätäliin.
Mutta tämä seisattui ovelle ja meni takaisin uuden herransa luo. "Olen tehnyt kaiken tämän Kaarinan tähden", sanoi hän. "Hänestä en luovu koskaan."
"Sitä sinun ei tarvitsekaan."
"Mutta minä en tiedä, missä hän on!"
"Maltahan mieltäsi, hän tulee kyllä takaisin."
"En malttanut luostarissa enkä malta täälläkään; minun täytyy päästä häntä etsimään, muuten…"
"Muuten?"
"Tässä on rahat takaisin?"
"Onko sinusta mieluisempaa, että sinut lähetetään luostariin?"
"Ei!"… Hän otti rahat takaisin… "Mutta sen sanon, että jollei hän tule pian niin minä karkaan."
"Jos joudut kiinni, niin sinut ammutaan!"
"Parempi sekin kuin elämä hänestä erillään."
"Ota nyt järkesi vangiksi, luota siihen, että teen puolestasi mitä suinkin voin."
"Kiitos!" Ja hän seurasi mukana räätäliin.
Cecilia rouva ilmaisi linnanpäällikölle epäluulonsa Knut Alfinpoikaan nähden. Oli hyvin luultavaa, että syyllinen oli hän, sillä hän oli piileskellyt eikä tiettävästi käynyt Tukholmassa kenenkään sukulaistensakaan luona. Kristina rouvaa oli varoitettu häneen nähden, mutta ei voitu vielä saada mitään tietoa, kuinka kaikki oli tapahtunut; sairas ei ollut virkkanut sanaakaan ja lääkäri oli ankarasti kieltänyt tekemästä hänelle mitään kysymyksiä.
Vasta kolmantena päivänä oli Kristina joltisesti toipunut. Hänen ensi kysymyksensä oli:
"Tietääkö Sten herra mitään?"
"Ei!" vastasi Cecilia rouva. "Mutta nyt tahdon kirjoittaa, että olet ollut sairaana, mutta olet nyt parempi."
Kristina katseli ympärilleen. "Missä on Kaarina?"
"Eikö hän ollut mukanasi?"
"Niin, se on totta…"
Seurasi pitkä äänettömyys, muisto heräsi, mutta sen elvyttämä synkkä kuva loi sille varjonsa takaisin… Kesti useita tunteja ennenkuin Kristina voi palata asiaan ja kuitenkin saattoi nähdä, kuinka lakkaamatta hän sitä ajatteli; mutta ennenkuin hän puhui, täytyi hänen — tehdä kaikki selväksi itselleen.
Silloin kertoi hän lyhyin, usein katkonaisin sanoin tarkasti kaikesta mitä oli tapahtunut… Ensin väärennetty kirje Ekasta… hänen päätöksensä käydä Cecilian luona… kuinka Kaarina huomasi petoksen… hänen uhrautuvaisuutensa… Hän muisti senkin, kuinka hän oli koettanut pidättää Kaarinaa, kun ryövärit riistivät hänet mukaansa… Kaarina oli huutanut nimen "Pentti", sitten ei hän tiennyt enää mitään. Cecilia kysyi, eikö hän ollut tuntenut ääntä. "Luulen, että se oli Knut herran ääni!" vastasi hän. Ensi kerran keskustellessaan linnanpäällikön kanssa kertoi Cecilia rouva hänelle tapauksen kulun, ja hän kertoi Cecilia rouvalle, että eräs ylhäinen herra oli syöttänyt heitä suurilla lupauksilla, mutta kun tämä oli naamioitu eikä luvattua palkkiota saataisi ennenkuin työn tehtyä, ei syyllisestä eikä luvatusta palkkiosta ollut kuulunut mitään. Urkkijainsa kautta oli Jöns Jönsinpoika saanut varmuuden, että nuori herra Knut Alfinpoika todellakin oleskeli kaupungissa; muutamia viikkoja takaperin oli hän lähtenyt sieltä, mutta palannut takaisin rouva Pernilla Klauntyttären seurassa kolme päivää ennen tuhotyön tapahtumista. Samana yönä oli hän kadonnut eikä häntä sen jälkeen oltu nähty. "Ja nuori tyttö?"
"Hänestä en ole kuullut mitään."
"Hän on luultavasti vienyt hänet mukanaan", sanoi Cecilia rouva.
"Tai riistänyt hänet hengiltä", lisäsi Jöns Jönsinpoika.
"Se olisi hirveää, ja pelkään pahoin, ettei Kristina rouva saa mitään rauhaa ennenkuin on saanut varmuuden hänen kohtalostaan."
"Se lienee vaikea työ, mutta onneksi on muuan henkilö, jota asia koskee lähemmältä kuin Kristina rouvaa."
"Ja hän on?"
"Tämä Pentti!" Ja linnanpäällikkö kertoi, mitä me jo tiedämme.
Kun Kristina kuuli tästä, tahtoi hän välttämättä nähdä ja puhutella pelastajaansa, ja nuori sotamies sai mennä hänen luoksensa.
Molemmat sisarukset kummastuivat hänet nähdessään, niin jaloja piirteitä ei oltu nähty kansanmiehillä… Kuuluiko hän heidän omaan sukuunsa?… Näissä miehekkäissä piirteissä oli Gyllenstjernalainen vivahdus.
Kristina kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen. "Tiedän kyllä, että olisitte tehnyt samoin kenen muun puolesta tahansa", sanoi hän. "Mutta se ei vähennä minun velkaani, ja parhaiten luulen sen maksavani, kun saatan teidät tilaisuuteen etsiä hänet, jota sydämenne rakastaa ja jota minun on kiittäminen enemmästä kuin hengestäni!"
Nuori sotamies lankesi hänen jalkoihinsa ja hän ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.
Se oli aivan liian suuri kunnianosoitus, mutta siihen oli sotamiehen ulkonäkö syypää; varmaan oli hän jokin muu kuin minä esiintyi.
Tehtyään vaitiololupauksen sai hän tietää epäillyn ryöstäjän nimen; minne tämä oli vienyt Kaarinan, sitä ei ollut helppo arvata, häntä sai hänen oma viekkautensa ja viisautensa opastaa.
"Olen syntynyt luostarissa, jalo rouva", vastasi Pentti. "Ja huonosti olisin elänyt aikani, ellen olisi oppinut mitään. Olette antanut minulle matkarahoja, minulla on vapauteni toimia miten hyväksi näen, olkaa varma siitä, että olen onnistuva hankkeessani!"
Ilosta säteilevin kasvoin sanoi hän jäähyväiset; hän oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuotta, koko maailma oli avoinna hänen edessään, saattoiko hän epäillä mahdollisuutta löytää etsimänsä? Jos Kaarina olisi seissut linnanportilla ja odottanut häntä, ei se olisi häntä ihmetyttänyt, pikemmin harmittanut, kun etsittävä löytyi niin pian; hän tahtoi mielellään taistella ja saada rakastettunsa voiton palkaksi.
Kaarina ei seissutkaan linnanportilla odottamassa; Pentti oli saava toivonsa täysin määrin täytetyksi.
Mutta kun hän oli mennyt, sanoi Cecilia rouva: "Katsoitko hänen käsiään, Kristina?"