"Ne olivat voimakkaat ja punaiset."
"Niiden muoto oli sellainen, jollaista tapaa ainoastaan muutamissa aatelissuvuissa, erittäinkin Gyllenstjernan." Kristinan sydän vuoti verta hänen ajatellessaan Kaarina parkaa. Mikä kohtalo häntä odotti, kun hän oli joutunut niin tunnottoman ihmisen kuin tuon Knutin käsiin?
"Mitä sinä olisit tehnyt, Kristina?"
"Tappanut itseni!"
"Aseitta?"
"Aina löytää jotakin, kun vakavasti tahtoo, ja minä luotan siihen, että Kaarinakin tekee niin."
Mutta päivät ja viikot kuluivat, Kaarinaa ei kuulunut eikä hänen etsijäänsä, ja Kristina rouva sai pian muita ja tärkeämpiä asioita ajateltavakseen.
Nuori Sten herra jatkoi matkusteluaan ympäri maan; kaikkialla oli paljon korjattavaa ja muutettavaa, ja sitten tahtoi hän kaikkialla kuulustella, keihin hän saattoi luottaa. Maaliskuun lopulla pidettiin jälleen kokous Upsalassa. Sinne saapui monia rauhanystävistä ja rahvasta oli kutsuttu kosolta. Herrat pitivät kiinni jo toimitetusta valinnasta, mutta ei käynyt laatuun näyttää rahvaalle sellaista omavaltaisuutta; sentähden oli asetettava niin, että rahvaan miehet uskoivat kaiken tapahtuvan heidän omalla suostumuksellaan.
Useat herroista pitivät puheita raatihuoneella; he puhuivat, ettei koskaan ollut ollut vallassa niin jaloa herraa kuin Erik Trolle ja jos hän tahtoi ryhtyä maan asioihin, kävisi kaikki paremmin kuin tähän asti.
Talonpojat ja vuorimiehet kuuntelivat tarkkaavaisesti, heidän nähtiin suurin joukoin seisoskelevan yhdessä ja juttelevan. Koskaan eivät he käyttäneet monia sanoja, sellainen ei ollut ruotsalaisten tapa. Ei, puolesta sanasta he ymmärsivät toisensa. Kun sitten herrat tulivat kysymään heidän mieltään, vastasivat he vain:
"Kun Tanskaan lähetetyt lähettiläät palaavat takaisin, valitsemme me päämiehen lain ja vanhan tavan mukaan." Havaittiin kyllä, etteivät he kiinnittäneet mitään huomiota jo tapahtuneeseen vaaliin; se oli uudistettava, sillä kansa tahtoi kaikessa sanoa sanansa, ja vaikeus oli ainoastaan siinä, miten muokata mieliä niin, että tuleva vaali olisi vain edellisen vahvistus; mutta ruotsalaiset miehet olivat siihen aikaan samoin kuin ruotsalainen rautakin niin kovasta aineesta, että se saattoi taittua, mutta ei koskaan taipua. Vähitellen on toinen näistä muuttanut laatuaan, tiedätte kyllä kumpi!…
Määrättyyn aikaan kokoonnuttiin Malmöhön. Hannu kuningas oli saapunut itse monien korkeain tanskalaisten herrojen keralla ja Lyypekistä oli saapuvilla useita neuvosherroja.
Ruotsin valtuutetut olivat Strengnäsin piispa Mathias, HolgerKaarlonpoika ja Pentti Ambjörninpoika.
Ensiksikin tehtiin rauha Tanskan ja Lyypekin välillä, sitten aselepo Ruotsin kanssa, ja sen oli kestettävä vuoden 1513 juhannukseen. Silloin oli kahdentoista tanskalaisen ja kahdentoista ruotsalaisen neuvosherran yhdyttävä Kööpenhaminassa, täyttämään joku vuoden 1509 sopimuksen ehdoista: joko uudelleen tunnustettava Hannu kuningas tai valittava hänen poikansa Kristian kuninkaaksi, tai maksettava vuotuista veroa kolmetoista tuhatta markkaa kuninkaalle ja kuningattarelle, kunnes uskollisuudenlupaus tehtäisiin.
Lyypekkiläisten oli heidänkin oltava läsnä tässä kokouksessa; mitä he määräisivät, siihen olisi molempain puolueiden alistuttava, jollei, olisi hansakaupungeilla oikeus käyttää voimakeinoja.
Huhtikuun 23 päivänä kirjoitettiin sopimus, monet Ruotsin herroista olivat saapuneet kaupunkiin osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan, ja kaikki olivat sitä mieltä, ettei Ruotsi voinut saada parempaa herraa; suurta vääryyttä oli hänelle tehty tähän asti, mutta nyt oli se hyvitettävä. Rauhanpuolueen ystävät palasivat kukin omilleen, lujasti päättäneinä vetää miekkansa maalle, jos niin tarvittiin, ei Ruotsin puolesta, vaan Tanskan kuninkaan.
Tähän aikaan palasi Sten Sture Tukholmaan; nuori herra oli kaikkialla saanut suopeutta ja luottamusta osakseen, ei sentähden ollut ihme, vaikka hänen kasvonsa loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä ja että hän valoisin toivein katsoi tulevaisuuteen.
Ja hänen jalo, ylevämielinen vaimonsa tuli häntä vastaan syli täynnä rakkautta; oli aivan kuin päiväpaistetta näiden molempain ympärillä, ja yhä enemmän lisääntyi niiden luku, jotka tahtoivat näissä päivänsäteissä lämmitellä.
Tukholmassa pidettiin useita neuvoston kokouksia; yhtä pontevasti kuin isänsä, mutta tyyneydellä, joka suuresti muistutti ensimäistä Sten Sturea, puolusti nuori Sten sodan jatkamista. "Jos", sanoi hän, "vain käymme navakasti käsiksi, on unionikysymys pian ratkaistu, mutta onnettomuus on siinä, että me toimimme liiaksi laahustaen; kunhan tanskalaiset menettävät muutamia kahakoita, jättävät he meidät rauhaan. Jos tahdomme päästä toivottuun tulokseen, emme saa karttaa keinoja, jotka vievät siihen. On kysymys siitä, tahdommeko pysyä vapaana ja itsenäisenä kansana, vai tuleeko Ruotsista Tanskan alusmaa. Molempia olemme jo koettaneet, mutta jos viimeinen vaihtopuoli saa enemmän kannattajia, silloin tahdon vähemmistön kera uhrata henkeni ja vereni taisteluun kristinuskon pyhän asian puolesta julmia turkkilaisia vastaan. Kenellä ei enää ole isänmaata puolustettavana, hänen ainoa keinonsa on kuolla!"
Ja ne, jotka omassatunnossaan tunsivat itsensä syyllisiksi, loivat silmänsä maahan eivätkä voineet vastata mitään; epäilevät ja horjuvat pääsivät varmuuteen ja päätökseen; lujalla kädenlyönnillä sitoutuivat he seisomaan tai kaatumaan taistelussa maan puolesta.
Mutta turhaan koetti Sten herra päästä pubeihin arkkipiispan kanssa. Kaksi kertaa matkusti hän Stäketiin häntä tapaamaan, mutta molemmilla kerroilla sanottiin hänen armonsa olevan sairaana eikä voivan ottaa vastaan ketään vieraita.
Silloin hän kirjoitti hänelle ja pyysi, että hän Jumalan ja pyhän neitsyen tähden tahtoisi ajatella maan asemaa ja minkä vaaran hajaannus ja eripuraisuus toisi mukanaan, ja kuinka tärkeää oli, että herrat ja kansa liittyisivät lujaan liittoon vihollisen pahoja aikeita vastustamaan.
Vastaus tuli; se sisälsi, että piispan heikko terveys oli seuraus siitä levottomuudesta maan tähden, mikä vaivasi häntä yöt ja päivät. Kernaasti antaisi hän henkensä jos siten voisi turvata maan rauhaa ja onnea… "Joka päivä", kirjoitti hän, "rukoilen pyhältä neitsyeltä valoa siihen pimeyteen, joka peittää näköni, häneltä rukoilen selvyyttä epäilyksissä, mutta jotten antaisi houkutella itseäni oikealle tai vasemmalle, olen luopunut ilosta neuvotella rakkaiden ystävien kanssa. Ainoastaan siinä valossa, mikä tulee ylhäältä, tahdon etsiä ratkaisua suureen kysymykseen."
"Se vanha kettu", sanoi Sten. "Kuinka hän kiemurtelee kaikille tahoille."
Kristina, joka oli lukenut kirjeen, arveli, että arkkipiispa pelkäsi.
"Mistä sen päätät?"
"Erinäisistä lauseista. Luulen, että hän ottaisi sinut kyllä mielellään vastaan, jos vain uskaltaisi."
"Kukas estäisi?"
"Sitä en tiedä."
"Et kenties ole väärässä", sanoi hänen herransa kotvan mietittyään."On tosiaankin muuan henkilö, jota hän pelkää suuresti."
"Kuka se on?"
"Nainen, joka on kaksi kertaa tavoitellut henkeäni."
"Mistä syystä?"
"Sitä en tiedä!"
"Mutta täytyyhän olla joku syy."
"Tiedän vain yhden, joka voi antaa siitä tietoja."
"Nainen hänkin?"
"Ei, vanha munkki Mariefredin luostarista."
"Jossa vanha Sten herra lepää."
"Olen varma, että hän on rukoillut monta rukousta hänen haudallaan; he viihtyivät hyvin keskenään."
"Hänen nimensä?"
"Isä Johannes!"
"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Kristina. "Jollei hän voi tulla tänne, menen minä hänen luoksensa."
"Ei ole sanottua, että hän tahtoo ilmaista mitään; mutta sen tiedän, että hän kerran pelasti henkeni."
"Silloin antaa hän parhaan neuvon. Saanhan tässä asiassa tehdä mitä hyväksi näen?" kysyi Kristina rukoillen herraansa sielukkailla silmillään.
"Tarvitseeko toisen käden kysyä toiselta neuvoa?" sanoi hän. "Eikö sama tahto johda molempia?"
Ja niin lähetti Kristina viestinviejän kysyen, voiko isä Johannes tulla Tukholmaan tai kohdata häntä Mariefredin luostarissa.
Ei kulunut nyt ainoatakaan päivää, jona eivät neuvosherrat, kauppakaupunkien miehet ja talonpojat olisi käyneet Sten herran luona puhuakseen hänen kanssansa tulevista vaaleista; puolueiden välit kävivät yhä kireämmiksi; eripuraisuus neuvoston kesken lisääntyi; erilaiset mielipiteet veivät yksityisiin loukkauksiin, ja mielten katkeroitumista havaittiin pian kaikissa yhteiskuntaluokissa.
Toukokuun 18 päiväksi oli Upsalaan määrätty suuri kokous, herrasmiesten oli miehissä saavuttava sinne, ja tiedettiin, ettei rahvaskaan jäisi pois. Sten herra epäröi kauan; hänestä oli viisaampaa pysyä sieltä poissa; mutta hänen ystävänsä kehottivat häntä menemään mukaan ja hän päättikin tehdä niin.
"Oi, kuinka mielelläni tahtoisin olla mukana!" sanoi Kristina.
"Mitähän silloin sanottaisiin?"
"Vähät minä siitä välitän."
"Mutta minä teen sen, Kristina. Minun suloiseen emäntääni ei saa sattua moitteen varjoakaan."
"Olisiko siis väärin, jos tulisin mukaan?"
"Se on vastoin vanhaa tapaa!"
Mutta ennen matkalle lähtöään oli Sten herralla ilo toivottaa isäJohannes tervetulleeksi. Vanhus oli lähtenyt viestintuojan mukaan."En tiedä, onko huomispäivä enää minun", sanoi hän. "Sentähden lähdinheti."
Kristina ei voinut kääntää silmiään munkista, koskaan ei ollut hän nähnyt vanhusta, joka olisi herättänyt hänessä syvempää kunnioitusta; katseessa, kasvojen piirteissä kuvastui sellainen Jumalan rauha, joka saavutetaan ainoastaan kovilla taisteluilla, kalliisti ostetuilla voitoilla.
Kun nuoret kiittivät häntä siitä, että hän oli tullut, vastasi hän: "Antakaa minulle tilaisuus olla teille hyödyksi, silloin olen minä teille kiitollinen."
Sten Sture näytti hänelle arkkipiispan kirjeen ja muistutti myrkytysyrityksestä Upsalassa.
"Muistan sen aivan hyvin", sanoi hän.
"Mutta mitä on minun tehtävä tulevaisuudessa estääkseni kaikki pahat hankkeet?" huudahti Kristina. "Minä en välitä niiden syiden tutkimisesta, sillä olen varma siitä, ettei Sten herra ole tehnyt mitään kunniatonta tekoa, tahdon vain estää pahojen vehkeiden menestyksen tämän jälkeen."
"Jumalahan ne sallii…"
"Tosin kyllä… mutta…"
"Hän valvoo niitä…"
"Sitähän minäkin tahdon!"
"Ette kuten hän; teidän on vain tarkattava hänen viittauksiaan ja noudatettava niitä."
"Jos näen, mistä vaara tulee, eikö minun täydy koettaa sitä torjua?"
"Ei väärin keinoin, ei pelkästä ilmiannosta, ilman todistuksia. Ihmiset tulevat sanomaan teille, että Sten herra pelastui pelkästä sattumasta, minä sanon teille, että se tapahtui Jumalan sallimuksesta; mitä maailma sanoo sattumaksi, ne ovat solmuja niissä näkymättömissä langoissa, joilla kuolevaisia tietämättään johdetaan. Ne pysähdyttävät heidät kiireisessä riennossaan, ne saavat heidät katsomaan ympärilleen tai taakseen, joskus ajattelemaankin tilaansa… Olkaa varma siitä, ettei se ollut tarkoituksetta, kun sattuma tai solmu esti heidät juuri siinä, missä se tapahtui."
"Mutta eikö se tieto, jonka nyt olen saanut, ole sellainen solmu, joka sisältää kehotuksen: ota vaari!"
"Tosin täytyy teidän ottaa vaari siitä, kuinka ihmeellisesti hyvä Jumala on suojellut teidän herraanne, ja uskoa, että hän tulee tekemään sen yhä eteenkinpäin. Silloin ette hätiköi turhaan pelkonne vallassa, vaan täytätte velvollisuutenne niin pitkälle kuin voitte ja jätätte lopun Jumalan käteen."
"Olette oikeassa", vastasi Kristina nöyrästi.
"Rakas isä, jääkää hänen luokseen, kunnes palaan Upsalasta", pyysiSten herra.
"Sen teen mielelläni."
Niin Sten herra lähti.
Seuraamme hänen mukanaan.
Oli juuri Eerikin messun aika, ja suuren markkinaväen joukossa nähtiin runsaasti rahvastakin.
Herrat molemmista puolueista olivat saapuneet miehissä, ylhäisin heidän joukossaan oli herra Erik Trolle; hänellä oli mukanaan lukuisa ja upeasti varustettu seurue ja hän retkeili moneen kertaan kautta katujen tyydyttääkseen uteliaita katsojia.
Itse muistutti hän enemmän luurankoa kuin elävää ihmistä. Melkein lihattomat luut roikkuivat jotensakin holtittomina hevosen selässä. Näytti kuin ruumis olisi ollut seiväs, pari varpua käsivarsina, ja tällä ristikolla riippui korea, melkein pramea ritarinpuku. Kasvojen laitteeseen oli varmaankin Erik herralla oma osansa, niin nuorekkailta ne näyttivät loitolta katsoen, töyhdötetyn hatun alla, mustien kiharain alla, jotka tekivät ne vielä silmiinpistävämmiksi.
Talonpojat katselivat häntä ihaillen, ne, jotka tunsivat hänet ennen, eivät tunteneet häntä enää, ja ne, jotka näkivät hänet ensi kerran, tuumivat hänen näyttävän enemmän linnunpelättimeltä kuin korkealta herralta.
Poloinen vanha herra, kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut olla kaikesta erillään, mutta Kirsti rouva ja Kustaa herra olivat ensi kerran lyöneet tuumansa yhteen; molemmat olivat sanoneet, että hänestätäytyitulla valtionhoitaja, ja silloin ei auttanut sanoa vastaan. Edellinen oli luvannut kantaa enemmän kuin puolet taakasta, jälkimäinen vapauttaa hänet siitä tykkönään; tulevaisuus sai ratkaista, kumpi heistä oli pääsevä hallitsevaan asemaan.
Nuoremmat aatelismiehetkin luopuivat pian hänestä, sellaista valtionhoitajaa ei tahdottu saada, ja muutamien päivien kuluttua ainoastaan papit ja vanhat ylhäisaatelit asettivat hänet "nuoren penikan" Sten Svantenpojan edelle.
Kaupunki vilisi ihmisiä täytenään, kaikki odottivat levottomasti huomispäivää (toukokuun 18 päivää). Sanottiin, että itse arkkipiispakin tulisi puhumaan, ja kaikki olivat uteliaat kuulemaan hänen mieltään.
Sten herra oli majoittunut vaatimattomaan majataloon kaupungin ulkopuolelle, mutta niin pian kuin hänen saapumisensa tuli tunnetuksi, tuli väkeä kaikista kansanluokista häntä tapaamaan. He tahtoivat kuulla hänenkin puhuvan. "Minun ajatukseni tunnette!" sanoi hän. "Ettekö nyt tahdo kuulla mitä arkkipiispalla ja herroilla on sanottavaa?"
Mutta talonpojat arvelivat, ettei tori ollut riittävän suuri niin paljoille kuulijoille; jos sentähden Sten herra tahtoi pitää puheensa Kuninkaanniityllä, niin saattoivat ne, jotka enemmän pitivät hänestä, mennä sinne, herrojen puolueen jäädessä torille.
Monet tahtoivat kuulla kumpaakin puolta; sentähden päätettiin, että alhaalla Kuninkaanniityllä oli puhuttava tuntia myöhemmin kuin torilla.
Suurella loistolla meni arkkipiispa raatihuoneelle, kansa kokoutui ympärille nähdäkseen hänet, ja silloin sanottiin siksi ääneen, että hänkin sen kuuli: "Kuinka hän on vanhettunut!"
Samat sanat oli hän itse sanonut moneen kertaan, mutta häntä ei miellyttänyt, että muutkin toistivat ne, ja sentähden leimahti puna kalpeille, sairaalloisille poskille, korkea, hieman kumarainen vartalo ojentui suoraksi, ja ylipapin arvokkuudella tervehti hän lukuisia neuvosherroja ja muita rauhanpuolueeseen kuuluvia ritareita, jotka raatihuoneen portailla ottivat hänet kumarrellen vastaan… Kun katse tutkivasti tarkasteli parvea kauttaaltaan, tunsi hän heidät kaikki… He olivat hänen nuoruudessaan olleet nuoria, kunnianhimoisia ja pelottomia; nyt olivat useimmat melkein ukkoja; mihin olivat loistavat nuoruudentoiveet hälvenneet? Tuuli oli ne vienyt… Urhakka nuoruuden rohkeus, joka luuli pystyvänsä kaikki esteet voittamaan?… Se oli langennut lehtien tavoin syysmyrskyssä… Kas, noita velttoja piirteitä, nipottavia suupieliä… Ah, Jaakko Ulfinpoika kohosi vieläkin tuumaa korkeammaksi,näidenkaltainen ei hän tahtonut olla… Ketterin askelin nousi hän portaita ylös; portaiden yläpäässä seisoi herra Erik Trolle, melkein kaikkien muiden irvikuvana… ja tällainen oli se seurue, jonka keskellä hänen oli astuttava kansan eteen, näiden puolesta hänen oli puhuttava, ainoastaan heidän, sillä ketään nuoria ei ollut joukossa, sanottiin heidän kaikkien menneen Kuninkaanniitylle.
Ahtaalle tunkeutunut kansanjoukko seisoi sillävälin kärsivällisesti odottaen, mitä oli tuleva; arkkipiispa huomasi, että suurin osa oli rahvasta, ja se luotti häneen; hänen oli puhuttava etupäässä näille.
Ja kirkkaalla äänellä, jolla vielä oli jälellä paljon entisestä soinnustaan, puhui hän maan arveluttavasta asemasta. Tämän käsittäen kai monet olivatkin tänne saapuneet neuvottelemaan tärkeästä asiasta?
"Niin, aivan niin!" huusivat monet äänet.
"Tahdotte valtakunnan herrojen kanssa valita uuden valtionhoitajan?" kysyi hän.
"Niin tahdomme!"
"Siksi olemme tulleet!"
"Paljon olemme asiaa tuumineet ja harkinneet", jatkoi arkkipiispa. "Tässä tarvitaan miestä, jolla on kokemusta ja syvä käsitys asioista, miestä, joka yhtä pontevasti voi johtaa puhetta neuvoskamarissa kuin käyttää miekkaakin maan vihollisia vastaan… Jos tiedätte siihen kenen arvokkaammaksi, sanokaa se vapaasti. Mutta uskotut miehet neuvostosta, jotka ovat täällä läsnä, ovat yhtyneet kannattamaan herra Erik Trollea päälliköksi ja valtionhoitajaksi, ja olisi varmaan maalle suureksi siunaukseksi, jos te kaikki kunnon miehet, mihin säätyyn ja asemaan kuulunettekin, tahtoisitte yhtyä meidän kanssamme valitsemaan hänet maan herraksi ja päälliköksi!"
Arkkipiispa vaikeni, talonpojat olivat vaiti ja katselivat toisiaan; silloin kuului muminaa, joka kasvoi kasvamistaan.
Melkein vastapäätä piispaa, alhaalla torilla, seisoi muuan itägööttalainen, karkeatakkinen ja karkeakasvoinen, mutta molempien kudos oli lujaa. Hän katsoi ylös kunnianarvoiseen isään ja virkkoi leveällä itägööttalaismurteellaan niin kovasti, että se kuului yli torin: "Me emme halua miestä Trollen suvusta, Trollet ovat kaikki Tanskan väkeä."
"Ei, ei, emme tahdo heitä!" huusi koko joukko.
Ja niinkuin mahtava virta, joka purkautuu uuteen uomaan, aaltoili koko joukko Kuninkaanniittyä kohden.
Sitä vaikutusta, jonka talonpoikain vastaus oli tehnyt herroihin, ei voi kuvata, se oli kummastusta, harmia ja suuttumusta.
"Sellaista seuraa, kun annetaan talonpojille sananvaltaa!" huusiHolger Kaarlonpoika iskien kätensä miekankahvaan.
Herrat vetääntyivät takaisin raatihuoneeseen ja siellä huudettiin kilvan.
"Sallimmeko asian riippua heistä?"
"Annammeko myöten talonpoikaiselle roskajoukolle?"
"Mitä on tehtävä?"
"Avattava tie Hannu kuninkaalle!"
"Niin teki rohkea Jöns Pentinpoika!"
"Mutta minä olen rauhan mies!" huudahti piispa.
"Minä olen antanut myöten ainoastaan toisten toivomuksesta", vakuutti herra Erik Trolle.
"Talonpojat tahtovat saada nuoren Sten Sturen!"
"Me emme huoli koskaan hänestä!"
"Ei, emme koskaan!"
"Hänen armonsa on samaa mieltä!"
"Minä kunnioitan hänen hyviä ominaisuuksiaan", virkkoi arkkipiispa; "mutta minä en voi — en uskalla jättää niin tähdellistä tehtävää niin nuoriin ja kokemattomiin käsiin."
"Voiko joku toinen tulla kysymykseen?"
Kaikki katselivat toisiaan; siellä oli ainoastaan kumaraisia hartioita ja kaljupäitä.
"Arvelen siis, että annamme Sten herran koettaa", huudahti herra Sten Kristerinpoika. "Ei voi käydä pahemmin kuin että hän taittaa niskansa."
"Niin, tehköön hän sen!"
"Ei, ei, ei!" kirkui suuri enemmistö. "Se ei saa tapahtua!"
"Mitäs tahdotte tehdä?"
"Näyttää, että valta on herrojen!"
"Emmekä anna perään!"
"Erik Trollesta on tuleva valtionhoitaja!"
"Valtakunnan herrat tekevät hänet siksi!"
"Mutta kansa?"
"Sen täytyy taipua!"
"Varovasti, jalot herrat", virkkoi arkkipiispa; "asia ei ole läheskään menetetty, mutta on välttämätöntä, että menettelemme suurimmalla varovaisuudella."
"Meidän täytyy pitää uusi kokous!"
"Niin, se meidän täytyy!"
"Mutta missä?"
"Tukholmassa!"
"Minä sanon teille, kuinka se on käynyt!" huudahti herra Erik Abrahaminpoika, joka myös oli joukossa. "Alhaalla torilla oli suuri joukko Sturen puoluelaisia talonpoikien valepuvussa; he ovat houkutelleet muun karjan mukanaan, ja meidän kärsimämme tappio on saatu aikaan vilpillä ja petoksella."
"Niin, niin!"
"Ei, ei!"
"Se on niin!" huudahti toinen vimmoissaan. "Minä tiedän, että hänellä kaikkialla, yksinpä luostarissakin, on palkkajuhtansa; mutta meidän täytyy voittaa hänet viekkaudella."
"Sen teemme!"
"Minä lupaan kostaa…"
"Tässä on kysymys isänmaasta eikä yksityisistä suhteista", virkkoi piispa jälleen. "Luulen sentähden olevan oikeinta, että jätämme viimeksimainitun kokonaan pois mielestämme."
"Minä puolestani", vastasi Erik Trolle, "en tunne mitään kaunaa nuorta Sten herraa vastaan; naimisensa kautta rouva Kristina Gyllenstjernan kanssa on hän sukulaisuudessa minun kanssani, ja jollei minun poikani olisi…"
"Se ei kuulu tähän!"
"Missä kokous pidetään?"
"Tukholmassa!"
"Milloin?"
"Viikon päästä?"
"Ei, se on liian pian!"
"On valmistauduttava!"
"Puhuttava talonpojille!"
"Uhata heitä on parempi!"
"On luvattava alentaa veroja…"
"Sitä emme uskalla."
"Luvata on yhtä, pitää toista!"
"Kaikki keinot ovat hyviä, kun ne vain vievät maaliin."
"Minä ehdottaisin kokouksen pidettäväksi aivan juhannuksen edellä", virkkoi Erik herra jälleen; "silloin talonpoikien kanssa on helpoin tulla toimeen, ja minä olen pannut merkille, että lämpö tekee heidät ikäänkuin pehmeämmiksi ja puheliaammiksi."
"No, juhannuksen edellä siis", huusivat useat nauraen.
"Me pidämme yhtä kuten yksi mies!"
"Kuten yksi mies!"
"Ken vilpistelee, hän on petturi."
"Petturi!"
"Onko Sten Kristerinpoika mukana?"
"Voitteko sitä epäillä?"
"Mutta sanoittehan äsken…"
"Minä sanoin — sanon paljon, mitä en oikeastaan ajattele, mutta että tulisin pettämään puolueen, johon olen kuulunut, se olisi raukkamaisuutta, ja raukka en ole."
Herrat erosivat; monet heistä kääriytyivät kaapuihinsa ja lähtivät heti kaupungista; heitä ei liikuttanut se mitä Kuninkaanniityllä hommattiin.
Täällä oli alusta alkaen ollut suuri joukko rahvasta ja arkkipiispan puheen jälkeen tuli yhä enemmän. Mutta suuri joukko herrojakin oli liittynyt Sten herraan; he olivat kaikki nuoria ja voimakkaita miehiä ja tekivät senkin tähden edullisemman vaikutuksen kansaan.
Sten herra kulki ympäri ja puhutteli heitä; hän sanoi, että valtakunnalla täytyi olla päämies.
"Sen kyllä käsitämme", vastasivat he.
"Tahdotteko herra Erik Trollen siksi?"
"Ei, emme ketään tanskalaista miestä!"
"Kunpa et vain olisi niin nuori!"
"Hän vanhenee päivä päivältä!" huusi muuan taalalainen.
Ympärillä seisovat nauroivat.
"Toivottavasti myös viisastun ja saavutan enemmän kokemusta", lisäsi Sten herra. "Mutta älkää siltä luulko, että tahdon puhua omaan pussiini. Että rakastan Ruotsin maata ja kansaa, sen tietää hän, joka näkee ihmisten sydämeen; mutta hän tietää myös, että jos tietäisin, kuka parhaiten voi turvata maan onnea ja menestystä, tekisin kaikkeni taatakseni hänelle vallan."
"Jospa voisit varmasti hankkia meille rauhan."
"Kas, näetkös, siitä juuri kenkä puristaa", virkkoi eräs toinen; "toinen puolue sivelee suutamme rauhan ja levon lupauksilla."
"Nähdä peltotilkkunsa viljelemättömänä ja vihollisten tallaamana, ei tietää, näkeekö isänsä majan poltettuna vai muuten hävitettynä, joka kerta ottaessaan miekan vyölleen ja lähtiessään puolustamaan maata olla valmis iäksi jättämään vaimonsa ja lapsensa, se mielestäni tekee jotensakin yhtä kipeää sarkakauhtanan kuin ritarikaavunkin alla."
"Jos niin uskot", vastasi Sten, "niin tiedät myös, että me kaikki kärsimme yhtä suuresti, mutta sinun puheesi on niin erilaista kuin tavallisesti kuulen ruotsalaisilta talonpojilta, että minua haluttaisi tietää, mistä olet kotoisin."
"Kaukaa Smålannin seuduilta."
"On kai sinulla naapureita mukanasi?"
"Ei tietääkseni."
"Tai joku muu, joka voi mennä sinusta takaukseen?"
"Miksi se on tarpeen?"
"Tunteeko täällä kukaan smålantilaista?"
"Ei!" huusivat useat äänet.
"Hän on jutellut täällä siitä, kuinka väärin me kärsimme", tokaisi muuan vuorimies.
"Siinä hän on oikeassa", tuumi toinen.
"Ei kaikessa", väitti muuan vanha talonpoika.
"Mutta enimmäkseen, vaari!"
"No, onko tuo teistä talonpojan tapaista; eikö hän kärsi suurinta sortoa, kun on kysymys isänmaasta, ja eikö hän tee sitä valittamatta?" kysyi Sten herra.
"Mihinkäs pääsee!"
"Sentähden sanon teille, ettei tämä ole talonpoika. Riisu nyt takkisi ja näytä oikea karvasi."
Mies ei näyttänyt olevan siihen halukas; hän kiemurteli ja teki vastaväitteitä.
"Tahdotko apua?"
Kysymys tepsi; kauhtana putosi pois ja sen alla oli munkinkaapu.
"Arvasinhan sen", sanoi Sten. "Mistä olette, isäseni?"
"Köyhä kerjäläismunkki."
"Joka on ottanut kylvääkseen rikkaruohoa nisuvainioon."
"Olen puhunut sorrettujen puolesta…"
"Täällä on useampiakin samankarvaisia", huusi muuan läsnäolijoista, ja nyt nähtiin väkijoukossa merkillistä levottomuutta; parisenkymmentä päätä erosi muusta joukosta ja pyyhälsivät kiirekynttä Kuninkaanniityltä länteen päin. Ei ole hyvä sanoa, oliko mukana sekin, jota Sten oli puhutellut; mutta hän oli kadonnut.
Kuului naurua ja murinaa vuoronperään; muutamain mielestä oli lähtö sangen hassunkurinen, toiset arvelivat, että valepukuiset munkit olisivat kernaasti saaneet jäädä paikoilleen ja sanoa ääneen, mitä olivat kuiskutelleet rahvaan korviin; mutta täten tulivat ajatukset kääntyneiksi pois siitä, mikä oli kokouksen tarkoitus. "Se kai saa jäädä toiseen kertaan", sanottiin.
Muutamat suurtalonpojat, jotka Sten tunsi persoonallisesti, sanoivat hänelle: "Ottakaa linnat älkääkä hellittäkö niitä; me kyllä pidämme selkänne vapaana!"
Nuoret neuvosherrat olivat samaa mieltä. Örebro ja Tukholma olivat jo heidän käsissään. Kalmari oli tärkein saada haltuun. Nuori Kustaa Kristerinpoika tarjoutui omin miehin tekemään äkkiyllätyksen ja valtaamaan linnan. Sten herra suostui siihen hieman epäröityään; itse tahtoi hän tehdä retken pitkin rannikkoa.
Niin päättyi Upsalan kokous. Sten Sture palasi Tukholmaan, aikoen sieltä lähteä suunnitellulle retkelle etelään.
Sten herran ollessa poissa olivat isä Johannes ja Kristina ehtineet tehdä tuttavuutta keskenään. Johannes oppi Kristinassa tuntemaan naisen, joka jo oli varustautunut taisteluun. Hän oli avioliittonsa alusta alkaen pyhittänyt elämänsä korkeille velvollisuuksille; Sten herra ei tarvinnut ainoastaan uskollista, rakastavaa puolisoa, vaan myös työtoveria, joka jakoi hänen huolensa ja vaivansa.
Molemmat olivat omistautuneet isänmaan palvelukseen, molemmat olivat valmiit taistelemaan ja kaatumaan sen puolesta.
Kun siten tähtää katseensa elämän suuriin tarkoituksiin, näyttävät kaikki tavalliset suhteet äärettömän pieniltä; niissä askaroi sentähden, että ne ovat renkaita kokonaisuudesta, mutta mikään rengas ei saavuta etusijaa toisista; kokonaisuuden tasaisen, sopusuhtaisen kehityksen täytyy olla työn maalina. Isä Johannes muisteli mielessään naisihanteitaan, mutta kukaan heistä ei ollut Kristinan kaltainen, ja kuitenkaan ei hän tahtonut myöntää, että hän oli näitä korkeammalla; erotuksen täytyi siis johtua erilaisista olosuhteista. Ihmeelliseltä tuntui kuitenkin kuulla kahdeksantoistavuotiaan naisen olevan täysin valmistuneen tuleviin taisteluihin. Kuvitelmissaan näytti hän aavistavan uhkaavaa tulevaisuutta, mutta hän katsoi sitä kohden marttyyrin iloisella varmuudella, että kuolema on voiton kruunu; hän kulki vaaroja vastaan kirkkain ja avoimin otsin ja ikäänkuin luottavasti julistaen: "Katso, Herran palvelijatar!"
Kristinalle oli isä Johannes viisaudenlähde, josta hän ammensi vastauksia kysymyksiinsä ja lohdutusta epäilyksissään. Nuorekas voima uskoo tavallisesti itsestään liian paljon, sillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, se tahtoo astua sallimuksen sijaan. Mutta nöyrä mieli on altis opetuksesta ojentumaan, ja kun hurskas pappi kertoi Kristinalle, kuinka kokemus oli hänelle opettanut, että kansan samoin kuin yksityistenkin koettelemukset ja vastoinkäymiset ainoastaan ovat keinoja kaikkivaltiaan kädessä hänen suurten tarkoitustensa toteuttamiseksi, silloin taivutti hän nöyrästi päätänsä ja sanoi: "Minä, hupakko, kun luulin ymmärtäväni moista ja sisimmässä sydämessäni kapinoin Jumalan johdatusta vastaan."
"Ajatelkaa, että hänelle on tuhannen vuotta niinkuin yksi päivä, rangaistus ja palkinto ei jää siltä tulematta, vaikka se viipyy; jollei se tapahdu meidän aikanamme, tapahtuu se jälkeentulevaistemme aikana. Sen tähden sanotaan sanassa: 'Isäin pahatteot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen'."
"Se on totta!"
"Muistakaa Jumalan lupausta Abrahamille, että hänen siemenestään ovat kaikki kansat maan päällä siunatuiksi tulevat; eikö tämä viittaa siihen, että mitä emme saa nähdä täällä, se ilmestyy meille toisessa maailmassa?"
"Olen aina ajatellut, että kun kerran tulemme sinne ylös, emme sitten enää paljon kysele, mitä täällä alhaalla tapahtuu.
"Minusta tuntuu, kuin tämä maailma olisi ainoastaan himmeä kuvajainen siitä elämästä, joka odottaa meitä ylhäällä. Täällä käymme koulua, päästötodistuksen saamme astuessamme siihen suureen oppilaitokseen, jossa jokainen saa asteen ja paikan, mikä oikeuden mukaan kuuluu harjoitettujen opintojen perusteella."
"Missä aineissa?"
"Niin elämässä kuin tietämisessäkin; molemmat voivat yhtä hyvin tapahtua Jumalan kunniaksi. Kaikki riippuu siitä maalista, minkä täällä alhaalla asetamme päämääräksemme."
"Kuinka tarkoitatte?"
"Jos palvelija on tehnyt työtä ainoastaan ruuan ja juoman edestä ja edistääkseen omia etujaan, on hän jo saanut toivomansa palkinnon."
"Niin, se on totta!"
"Mutta jos kaikki tämä maallinen on sivuasia, jos Jumalan kunnia ja ihmiskunnan parannus on hänen ajatustensa ja toiveidensa johtotähtenä, silloin saa hän usein häväistystä osakseen, ja vaikkei hän ristiinnaulitun vapahtajamme tavoin kärsisikään kuolemaa teoistaan, täytyy hänen kuitenkin niiden tähden kovia kokea; ja sentähden laskee hän illalla väsyneen päänsä levolle, sillä hän tietää ja tuntee, että mitä hän on täällä kylvänyt epätäydellisyydessä, sen on hän siellä niittävä jalostuneempana ja paljon hyödyllisempänä kuin oli täällä alhaalla saattanut kuvitellakaan."
"Entä ne monet, joiden täytyy ajatella ainoastaan jokapäiväistä leipää, joiden on kannettava päivän kuorma ja helle?"
"Hekin tekevät tietämättään Herran työtä; eikö hän ole itse sanonut, että tilkkanen vettä, annettuna hänen nimessään, on teko, jota totisesti ei jätetä unhoon?"
"Sentähden, että hän tuomitsee toisilla perusteilla kuin me ihmiset!" huudahti Kristina. "Oi, kuinka paljon siitä, mikä on suurta meidän silmissämme, onkaan oleva pientä ja merkityksetöntä siellä ylhäällä!"
"Pieni asia on sentähden taistella ja kilvoitella!" virkkoi isä Johannes nöyrästi. "Olisipa työllä vain se merkitys, joka vie Herran luo."
"Johdatatte ajatukseni arkkipiispaan."
"Surkutelkaa häntä, jalo rouva!"
"Onko hän sitten onneton?"
"Onnettomampi kuin voitte kuvitellakaan."
"Mutta jos hän tietää oikean tien?"
"Niin taistelevat monet voimat hänen sielussaan. Ken on paljon nauttinut tämän elämän hyvyyttä, hän ei tahdo mielellään eritä täältä… Siteet, jotka kiinnittävät maahan, tulevat yhä useammiksi ja lujemmiksi."
"Sehän on merkillistä!"
"Mutta vanha totuus!"
"Ja piispa Hemming?"
"Niin, hän!" vastasi vanhus ja parisen kyyneltä kimmelsi hänen silmissään. "Olen kenties rakastanut häntä liian paljon!"
"Minä melkein pelkään häntä!"
"Kuinka niin?"
"Se on itsellenikin käsittämätöntä; Sten herralle on hän hyvin rakas; Märta rouva sanoo häntä parhaaksi ystäväkseen, ja kun minä panen käteni hänen käteensä, tunnen ainoastaan voittamatonta pelkoa."
"Piispa on tehnyt maalle suuria palveluksia."
"Tiedän sen!"
"Ja kokenut paljon kiittämättömyyttä!"
"Keneltä?"
"Suurmiehiltä; hän on aina seissut valtionhoitajan ja kansan puolella."
"Se on totta!"
"Hän ei ole suuria välittänyt omasta hengestään, kun on ollut puolustettava isänmaata."
"Mutta hänen virkansa?"
"Sen hän on tosin lyönyt laimin, mutta ei oman voiton, ei minkään maallisen syyn tähden; tulonsa on hän käyttänyt sotaan, eikä ruotsalaisempaa sydäntä syki kenenkään rinnassa."
"Ette siis tiedä…?"
"Mitä?"
"Että rouva Pernilla Klauntytär…"
"En tiedä, mitä tarkoitatte."
"Hän on saanut piispan valtaansa."
"Piispan?"
"Ettekö sitä tiedä?"
"Kuulen sen ensi kerran!"
"Hän tahtoo kääntää hänet tanskalaisten puolelle."
"Se ei onnistu!"
"Minusta se, että piispa niin kauan viivytteleikse palatessaanRuotsiin, juuri osoittaa, että se on onnistunut."
"Oletteko kirjoittanut?"
"Sten herra on tehnyt sen, mutta missä todellinen hätä on ovella, siellä todellisen ystävän pitäisi tulla kutsumatta."
"Älkää tuomitko liian ankarasti; kukaan ei tiedä, mikä voi olla esteenä."
"Kunhan ei vain olisi tahto!"
Samassa astui sisään muuan hovipoika ja ilmoitti piispa HemmingGaddin.
"Pyydä, piispaa astumaan sisään", sanoi Kristina; mutta hän lisäsi sanantuojan mentyä: "Olin väärässä, isä, mutta tahdon hyvittää sen."
Hemmingin olennossa oli jotakin vierasta, kun hän astui huoneeseen. Vanhaan munkkiin ei hän kiinnittänyt huomiota; hän kääntyi yksistään Kristinan puoleen, kun hän sanoi, että hänen Sten herralta saamansa kirje ei ollut viivyttänyt eikä jouduttanut hänen matkaansa. Tehtävän, jonka hän oli ottanut suorittaakseen Lyypekissä, oli hän täyttänyt ja oli nyt menossa vanhaan Rönöhönsä, mihin aikoi asettua.
"Sitä ette kai aio näin toivottomina aikoina?" sanoi Kristina."Täällähän on sota ovella."
"Siihen on olemassa ainoastaan yksi lääke, mutta siitä ei jalo herranne tahtone tietää mitään."
"Neuvot, joita elektus Hemming Gadd antaa, eivät voi olla muuta kuin hyviä — ja niitä kuuntelen aina ilolla."
"Enpä juuri usko; sitä paitsi ei Sten herra kuulemma ole kotona eikä minun aikani salli viivytellä."
"Ei edes tervehtiäksenne vanhaa ystävää", sanoi Kristina viitaten isäJohannekseen.
"Vanhaa ystävää?…"
"Jonka kenties olette unhottanut!"
"Isä Johannes!"
"Piispa Hemming!"
He olivat toistensa sylissä; siihen syleilyyn sisältyi paljon muistoja…
"Meidän oli siis sittenkin tavattava toisemme!"
"Jumalan tahto!"
"Niin,minunei se ainakaan ollut, sillä sanon teille suoraan, että jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi tullut."
Kristina arveli, että nämä molemmat mieluimmin jäisivät kahden, ja hiipi sentähden hiljaa ulos.
"Ja miksi, rakas piispa, olisitte tehnyt niin?" kysyi Johannes hymyillen lempeää, kaunista hymyään.
"Onko minun sanottava teille ajatukseni?"
"Sen teitte aina ennen!"
"Ennen ei ole nyt!"
"Mutta nyt voi olla kuten ennen!"
"Mahdotonta!"
"Mikäs estää?"
"Olitte silloin ystäväni!"
"Niin olen vieläkin!"
"Luuletteko ajan seisseen paikoillaan?"
"Olisiko teissä äkkiä tapahtunut suuri muutos?"
"Ahaa, jokos huomaatte!"
"Ajattelin sitä jo ensi näkemältä."
"Mistä sen huomaa?"
"Tahdotte salata jotakin."
"Mitä se olisi?"
"Odotan saavani sen tietää."
"Ette ole rippi-isäni."
"Mutta uskottu ystävänne!"
"Tahdotteko uskotella, että minulla on sellaisia?"
"Epäilettekö sitä?"
"Petos, iva ja häväistys ovat ainoat ominaisuudet, joihin olen tutustunut täällä maailmassa; totta on, että voin vielä lisätä kaksi: — valheen ja viekkauden, silloin on lista kirjoitettu täyteen."
"Minkä alle näistä panette minun nimeni?"
"Heh,yksipoikkeus ei todista mitään."
"Olette vuodattanut vertanne isänmaan puolesta, olette ollut puhemies, jota kansa on mieluimmin kuunnellut, olette johdattanut kansaa taisteluun maan vihollisia vastaan; mutta olette myös seissut kansan puolella ja puolustanut sen oikeutta, kun on tarvittu. Tanska pelkää yksin teitä paljon enemmän kuin muita ruotsalaisia yhteensä, ja suurmiehet, niin hengelliset kuin maallisetkin, tietävät, että he ovat pelin voittaneet sinä päivänä, jona heidän ei enää tarvitse teitä pelätä."
Piispa vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. "Tehän olette oikea piru!" sanoi hän.
"Kuinka niin, piispa?"
"Tahdotte ärsyttää minua!"
"Olenko väärässä?"
"Jos olisittekin, liikuttaisi se vähät minua! Mutta tiedättekö, kuinka minua on palkittu?"
"Oletteko tehnyt jotakin palkan toivossa?"
"Olen ihminen minäkin."
"Että pikkumaisuus ja turhamaisuus rehki maallista palkintoa tavoitellen, sen tiesin, mutta minusta on aina tuntunut, kuin te olisitte sellaista paljon korkeammalla."
Hemming Gadd taisteli itsekseen. "Nyt kuulette, etten ollut niin!" huudahti hän.
"Kuulen vain, että olette kovassa kiusauksessa!"
"Olen jo antanut myöten!"
"Ettehän toki!"
"Sitten teen sen nyt!"
"Sitä ette tee!"
"Mitä pirua te puhutte!" Hän polkaisi hurjasti lattiaa ja naulasi silmänsä pappiin.
"Tiedän, että kaikkivaltias Jumala on armahtava teitä äärimäisessä hädässänne samoinkuin te armahditte verta vuotavaa isänmaatanne!"
Ja vanha mies lankesi polvilleen, hän kohotti vapisevat kätensä taivasta kohden ja jatkoi: "Sinä, Herra, joka kaiken voit, taivuta hänen mielensä ja sydämensä, älä anna hänen tehdä tekoa, jota hän on kerran katuva tai tuomitseva, herätä jälleen eloon kaikki ne jalot ja suuret voimat, jotka liikkuvat hänen sielussaan! Vähän merkitsee se, että hänen kunniansa aurinko ihmisten edessä peittyisi pilviin! Tuhat kertaa pahempaa olisi, jos hän pettäisi sinut, Herransa ja mestarinsa. Hänen sielunsa autuuden tähden rukoilen, auta häntä vaikeana koettelemuksen hetkenä!"
Piispa kuunteli yhteen puristunein huulin, hän tahtoi paaduttaa sydäntään… mutta ääni, joka puhui, oli hänelle niin tuttu, se herätti hänen elämänsä kauneimmat ja parhaat muistot; Johanneksesta ei hän voinut sanoa, että tämä olisi koskaan pettänyt, ja lisäksi tuli, että sanat saivat vastakaiun hänen omassa povessaan; siellä asui petturi, jonka hän luuli aikoja sitten vaienneen, mutta joka nyt huusi äänekkäästi: "Älä rupea itse siksi, mitä olet tuominnut muissa!"
Johannes oli lopettanut, hän nousi pystyyn.
Piispa katseli häntä synkin katsein.
Johannes vastasi niihin nöyrällä, melkein rukoilevalla esiintymisellä. "Hemming!" kuiskasi hän.
Nyt suli viimeinenkin jäänriite. "Sinä olet voittanut!" huudahti piispa ja avasi sylinsä…
Koskettamatta sanallakaan, mikä oli saanut aikaan sellaisen muutoksen hänen mielentilassaan, alkoi piispa innokkaasti puhua, mihin oli ryhdyttävä maan puolustukseksi; oli aivan kuin kaikki hänen ajatuksensa olisivat syöksyneet valloilleen yli keinotekoisten patojen; Ruotsin kunnia ja sen puolustus vihollista vastaan, jota hän nyt näytti vihaavan yhtä paljon kuin ennenkin, oli ainoa asia, jolle hän eli ja josta välitti.
Seuraavana aamuna palasi Sten herra; hänen ilonsa ja hämmästyksensä oli suuri, kun hän tapasi vanhan rakkaan ystävänsä ja huomasi hänet mieleltään yhtä ystävälliseksi kuin ennenkin.
"Teitä meidän on siitä kiittäminen", sanoi Kristina isä Johannekselle.
"Minä puin ainoastaan hänen omat toivomuksensa sanoihin", vastasi tämä. "Hän tahtoi itse."
Mutta nyt oli turha vaiva yrittääkään saada Johannesta viipymään kauemmin. "Minulla on paljon toimitettavaa", sanoi hän, "ja minun täytyy kiiruhtaa."
"Onko kysymys arkkipiispasta?" kuiskasi Hemming.
"Ajattelin käydä hänenkin luonaan."
"Se vanha kettu!"
"Hän ei ole onnellinen!"
"Eiköhän oikeastaan ole lohduttavaa tietää se."
"Ei minusta!"
"Ansaitseeko hän mitään onnea?"
"Kenties olisi hän silloin parempi!"
"Olenko minä onnellinen, minä?"
"Enemmän kuin ennen!"
"Olen menettänyt ystävän!"
"Ja saanut tunnonrauhan!"
"Jääkää luokseni!"
"En nyt, mutta minä tulen takaisin."
"Milloin?"
"Milloin kutsutte!"
"Mutta jollen kutsu?"
"Niin tulen kuitenkin!"
"Minä kulen nyt sitä uutta tietä, jolle olen lähtenyt, mutta jos vielä kerran petyn, niin en vartoa, mitä tulee tapahtumaan", jupisi Hemming.
"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle, ennenkuin teette päätöksenne?"
"Sen lupaan."
"Kiitos!"
"Sen mitä olette sanonut minulle, isä, tulen muistamaan niin kauan kuin elän", sanoi Kristina, kun hurskas Johannes oli jäähyväisiksi lukenut siunauksen hänen ylitsensä.
Niin lähti vanhus matkalle, levittääkseen rauhaa ja yksimielisyyttä kaikkialle, mihin ikinä menikin.
Piispa kummasteli niitä tietoja, joita Sten Sture jo oli saanut valtion asioista; kun hän viimeksi oli häntä puhutellut, oli hän ainoastaan hentomielinen poikanen, sitten rakastunut nuorukainen, nyt oli hänestä tuota päätä tullut ajatteleva mies, joka leimuavalla innolla puhui joko voittavansa tai kuolevansa.
Omituista kyllä sopi tämä seitsemänkymmenenkahden vuotisen miehen omiin mielipiteihin paremmin kuin molempain edeltäjäin varovaisempi käsitys oli koskaan sopinut; sitä juuri Hemming Gadd tahtoi, että asia kerrankin saataisiin loppuun, ja hän toivoi vain, että Ruotsin suurmiehet asettuisivat Tanskan lipun alle, saadakseen ilon hakata heidät kaikki maahan.
Sten Sturen ottaessa Kalmarin haltuunsa lupasi piispa puhua maan todellisille ystäville, että nämä saapuisivat aiottuun kokoukseen Tukholmaan kesäkuun lopulla. Tällä tarkoitti hän erittäinkin rahvasta, jonka keskuudessa hänellä vielä oli suuri vaikutusvalta kuten ennenkin.
Tässä tarkoituksessa lähti hän kiireesti kaupungista. Surullista sanoa: hän pelkäsi! Sankari, joka ei räväyttänyt silmäänsäkään, kun vihollisen miekka heilui hänen päänsä ylitse, hän mieluummin vältti naissilmien vihastunutta katsetta. Tosin tuumi hän itsekseen: "En ole luvannut mitään, hän voi kyllä olla oikeassa siinä, että jollen nyt tahdo tehdä sitä, niin on se minun asiani eikä hänen."
Ja niin lähti hän matkalle sanomatta jäähyväisiäkään; se harmitti Pernilla rouvaa, joka sanoi saapuneensa Tukholmaan ottaakseen hänet vastaan. Pernilla rouva ei tahtonut, että piispa menisi linnaan, ja kun tämä pysyi lujana aikeessaan, pumppusi hän vanhan miehen mieleen niin paljon myrkkyä ja sappea, että sen piti riittämän katkaisemaan kaikki ystävyyssiteet, ja kuitenkin miekkonen pyydystettiin. Tekikö sen kenties Kristina rouva?
Pernilla rouva olisi tuntenut itsensä imarrelluksi, jos olisi tietänyt, ettei kellään naisella ollut eikä kukaan voinut saada niin onnetonta vaikutusvaltaa piispa Hemming Gaddiin kuin Pernilla Klauntytär, ja tämän salaisuus oli, että molemmat tunsivat samaa kaivelevaa kaunaa ihmisiä kohtaan; piispan katkeruus johtui hänen kokemuksistaan, Pernilla rouvan sattumuksista, jotka melkein kaikki riippuivat hänestä itsestään.
Taasenkin oli Kristina jätettynä yksin; hänen täytyi päivittäin ottaa vastaan useita vieraita; mitä lähemmäksi ratkaisu joutui, sitä jyrkemmin seisoivat puolueet vastatusten.
Linnanpäällikkö lujitti vartioväkeä, levottomuutta herättäviä huhuja liikkui kaupungissa; julkea yritys ryöstää pois Kristina rouva saatettiin uudistaa tai yrittää jotakin samantapaista. Kaarinasta ja reippaasta nuoresta miehestä ei ollut kuulunut kerrassaan mitään; mutta Vesteråsista Märta rouvalta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että Knut Alfinpoika oli käynyt hänen luonaan. Hän oli kovasti valittanut niitä vääryyksiä, joita häntä vastaan oli tehty, ja sanonut, ettei hän koskaan alistu sellaiseen.
Kun silloin Märta rouva oli suoraan nuhdellut häntä hänen halpamaisesta teostaan, oli hän osoittanut suurta hämmästystä ja selittänyt kaiken pelkiksi kuvitelmiksi, jotka olivat syntyneet Kristina rouvan omissa aivoissa.
Häntä olisi kyllä haluttanut matkustaa Tukholmaan pannakseen tämän tilille, mutta tämäkin sai lykkäytyä tulevaisuuteen.
Kuta pitemmälle kesäkuu kului, sitä enemmän matkustajia saapui Tukholmaan. Trollepuolueella oli tyyssijansa Harmaamunkkiluostarissa, mutta heidän nähtiin usein retkeilevän ympäri suurissa joukoissa, ja väliin he suvaitsivat vaatia pakkokestitystä jonkin rikkaan porvarin talossa, mikä herätti suurta harmia ja tyytymättömyyttä.
Rahvastakin saapui lukuisammin kuin Upsalaan, he pitivät myös kokouksiaan, mutta mieluimmin ulkona lakeilla kentillä. Ettei elektus ollut menettänyt vaikutusvaltaansa heihin, sen huomasi selvään siitä vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla he kuuntelivat hänen puhettaan, ja siitä sydämellisyydestä, jolla he tervehtivät häntä.
Sten herra palasi yhdessä nuoren Kustaa Kristerinpojan kanssa;Kalmari oli vallattu; saavuttiin kotiin työtä päättämään.
Arkkipiispakin saapui pääkaupunkiin, kuten tavallisesti loistavan seurueen keralla, mutta hän ei mennyt linnaan, vaan Harmaamunkkiluostariin.
Siellä pidettiin päivittäin kokouksia ja puhuttiin paljon siitä, mihin oli ryhdyttävä. Arkkipiispa ja rauhanystävät olivat järkähtämättä sitä mieltä, että oli valittava valtionhoitajaksi Erik Trolle eikä ketään muuta; se oli ainoa mahdollisuus hankkia maahan lepoa ja rauhaa.
Sellaista ei Sten Sture pystynyt toimittamaan, ja sentähden eivät he voineet suostua siihen, että maa joutui hänen valtaansa. Sentähden laadittiin kirje, joka oli lähetettävä kaikkiin maanääriin; se kuului seuraavasti:
"— — — Katsoen siihen suunnattomaan vahinkoon ja tuhoon, jota Ruotsin asujamet ovat kärsineet pitkällisten sotien aikana valtakuntien välillä, ja koska kaikkivaltiaan Jumalan armosta, jos vain nämä asujamet itse osaavat viisaasti katsoa eteensä, nyt on keinoja saavuttaa pysyväinen rauha, ja kun lisäksi tarkan harkinnan jälkeen on huomattu, että sota on enimmäkseen jatkunut vain muutamain voitonjanon, järjettömyyden ja röyhkeyden tähden, niin että ne ovat tehneet tyhjiksi monet hyvät sovittelut; kunniasanoja, allekirjoituksia ja sinettejä ei ole pidetty, rahvaanmiehelle, köyhälle ja rikkaalle, korvaamattomaksi vahingoksi ja häviöksi; sentähden olemme me kaikki pyhän kolminaisuuden nimessä tulleet yksimielisyyteen ja lupaamme ja määräämme keskenämme, että sen sovinnon ja rauhan, joka äskettäin on tehty Malmössä, tahdomme kaikki ja kukin kohdaltamme lujasti ja rikkomattomasti pitää ja hengellämme ja kaikella voimallamme auttaa, että se pidetään kaikissa kohdissaan ja pykälissään."
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta panivat tähän sydämensä aivoituksen ja lupasivat alamaisuutta Tanskalle; he tahtoivat kaikin voimin lujittaa valtaa, jonka tunsivat murtuvan jalkojensa alla; he lisäsivät vielä: "Ja toivomme, Jumalan avulla, voivamme pitää tämän liiton niin vilpittömänä ja lujana, etteivät rakkaat kanssaveljemme, jotka eivät ole läsnä, ja samoin rahvaan miehet Ruotsin valtakunnassa, köyhät tai rikkaat, ketään erottamatta, voi nousta sitä vastaan millään tosisyyllä. Jos joku tahtoisi tehdä sen, tahdomme häntä rangaista, kuten Ruotsin laki säätää rangaistavaksi sitä, joka kantaa nurjaa kilpeä omia ja valtakunnan herroja vastaan."
Mutta rahvas ja kauppakaupunkien miehet eivät ottaneet suopeudella vastaan kirjettä eikä herrojen hommia; huuto, että valtionhoitaja oli valittava, kävi yhä yleisemmäksi. Sten Sture, Hemming Gadd ja hänen muut ystävänsä oleskelivat kaupungissa, he koettivat ryhtyä neuvotteluihin; mutta Trollepuolue paloi harmista ja kostonhalusta, he olivat päättäneet mihin hintaan tahansa viedä tahtonsa läpi. He haarniskoivat ja asestivat sentähden asemiehensä ja suuri joukko rataspyssyjä työnnettiin alas Harmaamunkkisillalle, kaikkien suut käännettyinä kaupunkia kohden.
Sten herra ei tiennyt siitä mitään; hän oli ystävineen linnassa; he keskustelivat, mitä oli tehtävä; silloin saapui hänen uskollinen Esbjörninsä, jonka muistamme edellisiltä ajoilta; hän kertoi taistelun hälinästä, jota kuului Harmaamunkkisaarelta, ja siellä tehdyistä varustuksista.
"Jääkää tänne ja antakaa minun mennä!" huudahti Hemming Gadd."Lupaan, että siitä tulee pian loppu."
Kustaa Kristerinpojan, monien muiden herrojen ja suuren miesjoukon seuraamana riensi hän Harmaamunkkisaarelle; kaikilta tahoilta oli uteliaita rientänyt lisäksi; oli myöhäinen ilta, lämmin heinäkuun päivä, ja monet olivat melkein puolialastomat, muutamat päissäänkin.
Linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika, herra Kustaa Kristerinpoika ja Hemming piispa kaupungin puolelta; herra Knut Eskilinpoika, Pietari Turenpoika ja asemies Niilo Klaunpoika Harmaamunkkisaarelta riensivät nopeasti väliin; he kysyivät, sopiko ruotsalaisten miesten taistella keskenään; eivätkö he olleet sopineet, että vaali toimitetaan kaikella tyyneydellä, tekisivätkö he nyt itsensä koko maan pilkan esineiksi. Hemming Gadd puhui myös muutamia leimuavia sanoja, kysyen, tahtoiko rauhanpuolue alottaa hallituksensa saamalla aikaan verenvuodatusta omien maanmiestensä kesken, ja Pietari Turenpoika sai sen jälkeen ase miehet kääntämään rataspyssynsä takaisin ja panemaan pois miekat.
Siten näytti suurin voimannäyte olevan suoritettu; Harmaamunkkisaarella pysyttiin hiljaa, neuvottelut eivät vieneet mihinkään tulokseen.
Silloin saapui tieto, että melkein kaikki linnat meripuolella olivat joutuneet Sten herran haltuun, ja silloin päätettiin suostua siihen, mitä ei voitu estää. Herra Erik Trolle teki välttämättömyydestä hyveen, hän pujahti pois kaupungista, jottei — kuten sanoi — läsnäolollaan saisi aikaan eripuraisuutta.
Niin määrättiin vaali heinäkuun 23 päiväksi.
Monia päiviä ennen oli jokaisella selvillä, kuinka se päättyisi.Vaalipäivän aamuna sanoi Sten Sture nuorelle puolisolleen:
"Minun mieltäni painavat suruiset aavistukset!"
"Katso tuonne ylös, rakas herra", vastasi Kristina ja viittasi kirkkaan siintävälle suvitaivaalle.
"Hän kaiken kääntää parhaaksemme,kun häneen luomme toivehemme!"
"Olet oikeassa!" vastasi Sten. "Jos olen tehnyt kaiken voitavani päästäkseni Ruotsin valtionhoitajaksi, niin tietää Jumala ja pyhä neitsyt, etten ole sitä tehnyt niinkään maallisten etujen tähden, vaan uskollisesta rakkaudesta."
"Niin, uskollista rakkautta Ruotsin maalle ja kansalle olemme kerran ennen luvanneet, mutta uudistamme lupauksemme tänään emmekä varmaan tule sitä koskaan pettämään."
"Kun sinä olet rinnallani, tunnen itseni vahvaksi."
"Ei, Sten! Meidän täytyy olla vahvoja kunkin kohdaltamme", vastasiKristina tuskallisesti. "Ajatteles, jos Hän vaatii sitä!"
"Silloin auttaa hän varmaan sitä, joka jää yksin", vastasi Sten ja suuteli häntä otsalle.
Mutta kun hän oli mennyt, lankesi Kristina polvilleen ja rukoili… rukoili, kuten suurimmassa hädässä rukoillaan, sen puolesta, joka hänelle oli rakkain maan päällä; rukoili menestystä sille suurelle tehtävälle, jota hän oli mennyt ottamaan suoritettavakseen, ja siunausta sille kansalle, jonka isäksi hän oli tuleva…
Ja kun ilohuudot linnan edustalla ilmaisivat hänelle, että Sten Sture nuorempi oli valittu Ruotsin valtionhoitajaksi, silloin rukoili hän tälle voimaa, että hänestä tulisi arvokas jälkeläinen suurille edeltäjilleen, ettei hän koskaan ryhtyisi mihinkään väärään tekoon, ei tuntisi kateutta eikä ynseyttä; antaisi mielellään anteeksi, vaatisi enemmän itseltään kuin muilta ja ennen kaikkea ei koskaan tekisi tekoa, jota tarvitsisi salata itseltään tai maailmalta.
Hän ei tahtonut koskaan lakata rukoilemasta hänen puolestaan, omasta puolestaan ei hän rukoillut…
Vaalitaistelu ei ollut ollut pitkä; verrattain pieni vähemmistö äänesti herra Erik Trollea; kun häntä kaivattiin, sanottiin hänen matkustaneen pois kaupungista, jottei antaisi aihetta eripuraisuuteen.
Useat neuvosherroista, monet aatelismiehet ja kaikki talonpojat, vuorimiehet, kauppakaupunkien miehet, raatimiehet ja melkein kaikki linnanpäälliköt äänestivät Sten herraa; mutta piispoista ja papeista ei niin tehnyt kukaan muu kuin tohtori Hemming Gadd.
Vaalin päätyttyä seurasivat valtaneuvokset valtionhoitajaa ylös linnaan, jonne tämä oli kutsunut niin monta kuin suojiin sopi upeihin vieraspitoihin.
Alussa ilmeni sulaa sopua käytöksessä ja eleissä; mutta sitä mukaa kuin viini nousi vierasten päihin, esiintyi oikea mieliala. Harmi ja ynseys kiehkeää vaahdon tavoin päälle, ja sydämen kyllyydestä suu puhuu.
Herra Erik Abrahaminpoika oli ollut niiden joukossa, jotka olivat kiihkeimmästi vastustaneet Sten Sturen valintaa; mutta se ei estänyt, kun hän sentään tuli valituksi, jaloa ritaria tuppautumasta mukaan juominkeihin. Tuomiorovasti Hannu Brask, joka ei ollut unhottanut hänen pakoaan Vadstenan luostarista, silmäili häntä tuikeasti, mutta se ei vaikuttanut mitään. Kovalla äänellä, jotta niin monet kuin suinkin kuulisivat, kertoi hän juhlista Kööpenhaminan linnassa; mitään sellaista ei ruotsalainen valtionhoitaja voinut saada aikaan.
Lähimpänä istuvat koettivat äänekkäin puhein hälventää hänen sopimattomia huomautuksiaan kuulumattomiin; mutta hän huusi heidän ylitseen, että kun Hannu kuningas tulee Ruotsiin, kutsuu hän heidät vielä äveriäämpiin vieraspitoihin.
Silloin nousi nuori Kustaa Kristerinpoika ja kysyi, eikö Erik herra ollut ajettava linnasta tiehensä, jollei hän tahtonut lähteä hyvällä.
Seurasi kiihkeä vastaus, sananvaihto kävi yhä kiihkeämmäksi, vieraat tahtoivat välittää rauhaa, mutta Erik herra veti miekkansa maalle ja haavoitti Kustaa herraa niin pahoin, että tämä heti kaatui kuoliaana maahan. Nytkös nousi yleinen hälinä, kaikki huusivat kilvan, papit ja osa neuvosherroista hiipivät pois. Monet vaativat että Erik herra oli vangittava, toiset tahtoivat, että hän saisi mennä vapaana, ja miestä temmottiin jo kahtakäteen; silloin sai joku hänet ulos eräästä ovesta, munkkikaapu heitettiin hänen harteilleen ja hänet vietiin mustainveljesten luostariin.
Niin oli Ruotsi nyt saanut uuden valtionhoitajan.
3.
Kun herra Knut Alfinpoika otti luullun Kristinan käsivarsilleen ja riensi hänen kerallaan pois, seurasi tämä vastustelematta; olihan pelastettava rakas rouva, eikä Kaarina pelännyt lainkaan omasta puolestaan.
Lähimmässä kadunristeyksessä odotti kolme satuloitua hevosta ja palvelija. Nuori nainen nostettiin yhden hevosen selkään, Knut herra ja palvelija ottivat kumpikin omansa, ja nyt lasketettiin hurjinta nelistä eteenpäin.
Niin jatkettiin ratsastusta pysähtymättä useita peninkulmia; ei puhuttu sanaakaan; oli ilmeistä, että ryöväri pelkäsi, että häntä ajetaan takaa, pelko lamautti hänen kielensä.
Yö oli jotensakin synkkä, matka kävi vuoroon raivattua tietä, vuoroon metsätietä myöten; Kaarinalle olivat ne aivan tuntemattomia; opas sitä vastoin näytti olevan aivan varma asiastaan.
Vihdoin pysähdyttiin erään pitkän rakennuksen eteen; toinen miehistä puhalsi pilliin. Kohta sen jälkeen avattiin matala tuvanovi ja soihdun loimo valaisi pimeään yöhön.
"Älkää peljätkö, ihanin ruusu!" virkkoi Knut herra nostaessaan Kaarinan satulasta; "teille ei tehdä mitään pahaa; rakkauttanne en ole koskaan epäillyt enkä sentähden ole teille nyreissäni siitä mitä on tapahtunut."
Kaarinan täytyi nauraa itsekseen, sillä jalon ritarin puhuessa kuuli hän tämän äänen vapisevan, joko sitten pelosta tai jostakin muusta tunteesta.
"Te itkette, rakkahin!" jatkoi hän. "Oi, Kristina, sanokaa minulle, itkettekö kaipauksesta!"
"Väsymyksestä!" kuiskasi toinen.
"Minä kurja, kun en sitä ajatellut!" Hän vei saaliinsa nokiseen tupaan; sen perällä oli kamari, joka oli hieman siistimpi.
Talon ainoat asujamet näyttivät olevan mies ja nainen; viimeksimainittu katseli Kaarinaa epäilevin katsein, mies lähti ottamaan hevosia haltuunsa. Opas tömisteli palelevia jalkojaan ja vaati lämmintä olutta.
Sillävälin oli Knut herra puuhaillut matkalaukkunsa ääressä ottaen sieltä muutamia viinipulloja ja ruokatavaroita. Kaarina seisoi epäröiden, heittäisikö hän nyt pois valepukunsa; mutta silloin saatettaisiin hänet ajaa ulos keskellä yötä, ja hän kaipasi lepoa. Hänen katseensa sattui kamarin oveen, siinä oli avain lukossa tuvan puolella jos hän ottaisi sen pois ja sulkisi sisäpuolelta, olisi hän turvassa. Teko seurasi tuumaa, ja hän oli yksin.
Kohta naputti Knut ovelle; hän kehotti juomaan ainakin lasin viiniä.
"Ei!" oli ainoa vastaus, minkä hän sai. "Antaa hänen nukkua!" kuuli Kaarina toisen sanovan; "ajatelkaa, että meillä on huomenna pitkä matka."
Kaarina katseli ympärilleen, voisiko hän täältä paeta; mutta kamarissa oli ainoastaan pieni lyijyikkuna, joka oli ylhäällä seinällä. Pienellä öljylampulla, joka paloi pöydällä, valaisi hän huoneessa ympäriinsä, nähdäkseen eikö ollut mitään muuta ulospääsyä, — ei, ei mitään. Hän kuuli, että miehet olivat tuvassa asettuneet ruualle; he puhuivat hiljaa, luultavasti siksi, etteivät häntä häiritsisi. Hän tunsikin itsensä sangen väsyneeksi, vuode näytti jotakuinkin houkuttelevalta, ja hän aikoi painautua pitkäkseen hetken levätäkseen, ei suinkaan nukkuakseen.
Mutta nuoruus otti oikeutensa; hän nukkui raskaasti, ja kun hän heräsi, loisti aurinko jo pienestä lyijyikkunasta. Oli sangen merkillistä, hän ei tiennyt, oliko hän uneksinut vai todellakin kuullut ulkoa kiihkeitä ääniä, aivan kuin useampain henkilöiden kiivasta puhelua; hänestä tuntui kuin he olisivat painiskelleet keskenään, mutta sen jälkeen oli tullut hiljaista eikä hän tiennyt mitään enempää.