Nyt ei hän kuitenkaan enää tahtonut kantaa väärää lippua; hänen täytyi tosin pukeutua Kristina rouvan turkisvaippaan, koskei hänellä ollut mitään muutakaan päällysvaatetta, mutta omat kasvonsa tahtoi hän näyttää, se tekisi käänteen asiassa. Sentähden astui hän hunnutonna tupaan.
Siellä makasi hujanhajan rikkilyötyjä savipulloja ja pikareita, ylösalaisin kaadettu pöytä oli sysätty nurkkaan; kaikki osoitti, että oli tapahtunut taistelu.
"Se ei siis ollut unta", ajatteli Kaarina; "olen todellakin kuullut sen, mutta ainoastaan unenhorroksessa."
Tuvassa ei ollut ketään; hän sai tilaisuuden katsella ympärilleen; hän oli nähtävästi jossakin huononpuolisessa majatalossa, mutta missä? Ulkoa näkyi ainoastaan metsää, korkeaa petäjikköä ja hongikkoa.
"Jospa voisin päästä pakoon?" Se ajatus iski hänen päähänsä kuin salama; hän avasi oven; hänen edessään oli; metsä; hän otti muutamia arkoja askelia ja alkoi sitten juosta minkä jaloista lähti.
"Seis!" kajahti uhkaava ääni.
Mutta se ainoastaan siivitti hänen askeliaan.
Nyt alkoi ajo; otus parka oli pian pyydystetty; hän oli: kaatunut ja loukannut jalkansa; nyt täytyi hänen alistua siihen, että roteva mies otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin tupaan; mutta häntä ei viety kamariin, jossa oli viettänyt yönsä, vaan ylös pahanpäiväisiä portaita pieneen ylishuoneeseen, jossa mies laski hänet varovasti maahan. "Luulenpa, että pakohoureet ovat haihtuneet päästänne", sanoi hän itsetyytyväisesti naurahtaen.
"Millä oikeudella pidätte minua täällä?" kysyi Kaarina.
"Siihen saa ritari itse vastata."
"Pyytäkää sitten häntä tulemaan!"
"Tahtoa ei kyllä puutu", sanoi mies luoden häneen ilmeisesti ihailevan katseen. "Mutta hänelle on tullut esteitä."
"Viipyykö hän kauan?"
"Aina kauemmin kuin itse toivoisi."
"Menkää hankkimaan minulle jotakin syötävää."
"Siitä saa akka alhaalla pitää huolen, mutta tahdon tehdä sen tällä kertaa."
Kaarina oli taas yksin, jalkaa koski, varmaankin oli se nyrjähtänyt; ripeällä liikkeellä saattoi sen saada jälleen paikoilleen, mutta kuka tekisi sen hänelle; vanha nainen kenties?
Vihdoin tämä saapui tuoden aamiaisen. Kaarina oli pelkkää ystävällisyyttä, ja kun eukko vastasi myöntävästi kysymykseen, ymmärsikö hän jäsenvammoja, ojensi Kaarina hänelle pelottomasti jalkansa ja pyysi häntä vetämään sen heti sijoilleen.
"Mitä annatte minulle siitä?"
"Minulla ei ole rahaa mukanani."
"Mutta tuo turkisvaippa?"
"Se ei ole minun."
"Kenenkäs sitten?"
"Jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."
"Ettekö te ole hän?"
"Ainoastaan hänen palvelijattarensa."
"Sen olette sepittäneet kokoon!"
"Totta se on, mutta auttakaa nyt jalkaani!"
"Ei mitään ilmaiseksi!"
"Ottakaa sitten vaippa; hän antaa kyllä minulle anteeksi."
Vanhus myhäili. Hän veti jalan sijoilleen; se teki sangen kipeää, ja Kaarina tunsi, että tulisi viipymään useita päiviä ennenkuin hän voisi varata jalallaan. Eukko oli mennyt ja vienyt turkisvaipan mukanaan; nuori tyttö oli jäänyt yksin.
Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Kun hän katseli ympärilleen huoneessa, huomasi hän useita esineitä, jotka kaikki viittasivat siihen, että ritarilla oli täällä ylhäällä asuntonsa. Maahan heitettynä makasi taskuliina, johon oli ommeltuna kirjaimet K. A.
Ei siis mitään epäilystä.
Silloin kuuli hän alhaalta puhetta, eukko kuului siellä kertovan miehelleen, mitä Kaarina oli hänelle sanonut, että hän oli ainoastaan halpa palvelijatar eikä suinkaan jalo rouva Kristina Gyllenstjerna.
Mutta sitä ei tahtonut uskoa kukaan, mitä varten olisi hänen silloin tarvinnut juosta tiehensä? Miehet näkivät tässä todistuksen, että hän oli hyvin viekas ja häntä oli kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella.
"Jos laita on kuten hän sanoo", huomautti nainen, "niin ritari ei kenties annakaan luvattua palkintoa."
"Saittehan hänen turkisvaippansa?"
"Mutta hänellä ei ole enää mitään antamista!"
"Minä menen ritarin puolesta takaukseen", virkkoi opas jälleen. "Sanotaan, että Kristina rouva on kaunis, ja kaunis on tämäkin; hän on siis oikea. Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse ottaa selkoa."
Kaarina kuuli miehen kompuroivan portaita ylös. Hän ymmärsi, että tässäkin oli vaara tarjona.
"Kuinkas täällä on laita?" kysyi mies jotensakin kursastelematta astuen muitta mutkitta huoneeseen.
"Kenen käskystä tulette?" kysyi Kaarina hallitsijattaren katseella ja äänellä.
"Ajattelin… luulin… jos ritari…"
"Kun haluan jotakin, kutsun teidät", jatkoi Kaarina; viitaten oveen.
"Joo, kyllä hän ainakin on ylhäinen naisihminen, ja vieläpä ylpehintä lajia", kuuli Kaarina hänen sanovan alhaalla kyökissä; oltiin yhtä mieltä, että hän oli tahtonut pettää heitä; kallisarvoisen turkin lahjoittaminen oli sekin tavallaan todistus siitä.
Kaarina käsitti, että hänen oli paras pitää se nimi ja arvo, joka hänelle oli annettu; ne saattoivat häntä täällä suojella, ja pyhä neitsyt ja kaikki hyvät enkelit johduttaisivat kyllä hänen päähänsä, mitä hänen oli tehtävä; päästäkseen ritaria pakoon.
Nainen kantoi ylös hänen ruokansa ja kysyi, tahtoiko hän saada voidetta jalalleen; mutta se oli hyvin kallista, sanoi hän, ja se täytyi noutaa pitkän matkan päästä eräästä luostarista.
Mutta Kaarina vastasi, että ne kivut, mitkä madonna oli antanut hänen kestettäväkseen, tahtoi hän kärsivällisesti kantaa eikä pyrkiä niitä millään maallisilla lääkkeillä lieventämään.
Täten menetti Brita muori voiton, jonka hän oli jo laskenut hyväkseen, ja ahneus oli siksi pääpiirteenä hänen luonteessaan, ettei hän tuntenut suurtakaan kunnioitusta moisia omantunnon syitä kohtaan.
Harmissaan päätti hän jättää laittamatta vuoteen yöksi. Kaarina huusi moneen kertaan, mutta hän ei tullut; tyttö paran täytyi ryömiä sängyn luo; se oli luultavasti sellaisenaan kuin ritari oli sen jättänyt. Kun Kaarina oli noussut ja aikoi ottaa tyynyn, putosi jotakin maahan; se oli pieni käärö, jota Kaarina ei epäröinyt avata. Sieltä putosi useita kirjeitä; muutamat niistä olivat osoitetut Knut Alfinpojalle, muuan rouva Pernilla Klauntyttärelle, samoin muuan herra Erik Trollelle. Nyt kaikkosi uni Kaarinan silmistä, hänen täytyi heti lukea ne; saattoihan ritari palata minä silmänräpäyksenä tahansa ja silloin oli myöhäistä. Heti toimeen siis!
Ja hän luki ja luki; hänelle avautui uusi maailma, aivan kuin hän olisi nähnyt olosuhteita, joista ei ennen ollut uneksinutkaan. Uusi päivä koitti, ennenkuin hän oli lopettanut, ja vasta silloin, kun hän kuuli Britan tulevan tuomaan aamiaista, pisti hän merkilliset kirjeet kasaan ja piilotti ne huolellisesti tyynyn alle.
"Kaikki hyvät enkelit, kuinka kalpea te olette!" huudahti Brita nuoren naisen nähdessään. "Tosin täällä on kylmä, mutta hyvä uni tavallisesti…"
Kaarina ei viitsinyt puhua; hän katseli naista ja sitten laittamatonta vuodetta.
"Syyttäkää itseänne!" sanoi tämä naurahtaen hämillään. "Miksi tahdoitte uskotella minulle, että olitte ainoastaan halpa palvelijatar. Nyt vasta tahdon lämmittää ja järjestää kaiken parhain päin."
Kaarina söi ja joi hyvällä halulla; hän tunsi tarvitsevansa kaikki voimansa ajatellakseen, mitä oli tehtävä.
Kirjeet, nämä hirveät kirjeet, sisälsivät täydellisen suunnitelman salaliitolle, joka ei tarkoittanut enempää eikä vähempää kuin Kristian kuninkaan kutsumista valtakuntaan; viekkaudella ja petoksella oli tie avattava, ja ne, jotka olivat liittoutuneet asiassa toimimaan, olivat herra Erik Trolle, herrat Kaarle ja Knut Alfinpoika ja rouva Pernilla Klauntytär. Kirjeissä sanottiin, että monia muita oli mukana hankkeessa, erittäinkin pappeja, mutta he, yhtä vähän kuin arkkipiispakaan, tahtoivat tehdä mitään sitoumuksia, vaan jättää kaiken riippumaan olosuhteista. Herra Sten Kristerinpoikaan ja Pietari Turenpoikaan saattoi myös varmasti luottaa.
Jos Sten Sture vastoin luuloa saisi vilpillä ja viekkaudella enimmät äänet valtionhoitajanvaalissa, silloin oli suunnitelma heti pantava toimeen; jos sitä vastoin herra Erik Trolle saisi enimmät äänet, silloin viivytettäisiin asiaa sopivaan aikaan tai siihen asti, kunnes katsottaisiin maan edun sitä vaativan.
Pikku Kaarina parka — ei ollut ihme, että hänen nuori päänsä tuntui menevän pyörälle; kuinka hän pääsisi Tukholmaan ilmoittamaan tästä Sten herralle ja Kristina rouvalle?
Kirjeissä puhuttiin myös eräästä hengenmiehestä; häntä nimitettiin ainoastaan vadstenalaiseksi papiksi. Kaarina tunsi heidät kaikki ja ihmetteli ketä mahdettiin tarkoittaa. Isä Laurentiuksen sanottiin heistä olevan ovelimman; olisiko hän petturi?
Kaarina koetti varata jalallaan; se oli tosin vaikeaa, mutta ei mahdotonta; se tulisi kyllä terveeksi jälleen. Mutta kirjeet? Hänen olisi täytynyt säilyttää ne; ne olivat paremmat todistukset kuin hänen sanansa. Kaarina oli rohkea tyttö eikä hän olisi epäröinyt laskea petturin omien silmien eteen todistuksia heidän rikollisuudestaan. Mutta tuossa tuokiossa tulisi Brita muori laittamaan vuodetta, hän löytäisi kirjeet, ja vaikkei hänen epäiltäisikään niitä lukeneen, otettaisiin ne varmaan pois.
Taasen kuuli hän hänen tulevan. Nopeasti heittäytyi hän vuoteelle.
Vanhus tuli sisään kantaen täyden sylyyksen jyrkeitä halkoja, jotka hän pani takkaan.
"Nyt aioin laittaa vuoteen", sanoi hän.
"Lämmittäkää ja antakaa minun nukkua."
Vanhus totteli ja meni.
Kaarina nukahti todellakin; mutta hän heräsi siihen, että muuan kipinä räiskähti hänen kädelleen.
Hän nousi istualleen; hänen katseensa kiintyi loimottavaan takkavalkeaan; ajatukset tulivat; mitähän jos hän… mutta koko talo palaisi poroksi; sitä ei hän tahtonut; hän otti muutaman hiilen ja pani sen tyynylle; tyyny ja vuode syttyi pian; hän antoi sen palaa ja kätki huolellisesti kirjeet; sitten päästi hän kovan kirkunan, niin että koko kartano kajahti, ja kun väkeä saapui, kertoi hän heränneensä liekkien ympäröimänä.
"Voi teitä", sanoi hän, "ritari kyllä saa tietää, kuinka olette menetelleet kanssani."
Tuli oli pian sammutettu, mutta koko huone savua täynnä. Kaarina sai jälleen entisen huoneensa tuvan perällä, mutta sinne päästyään valitti hän, että säikähdyksen johdosta oli jalka pahentunut; nyt täytyi hänen pysyä aivan liikahtamatta.
Hän oli laskenut saavansa vielä kerran lukea nuo kirjeet, päättääkseen niistä mihin hänen oli ryhdyttävä; mutta vähänväliä avasi Brita oven ja tirkisti sisään; hän näytti pelkäävän, että luultu Kristina Gyllenstjerna ryhtyisi johonkin epäiltävään hommaan; ja niin täytyi hänen edelleen pysyä paikoillaan, vaikkakin hänen sydämensä läpätti huolissaan.
Niin kului kaksi päivää; Kristina kuuli oppaan puhuvan, että hänen oli lähdettävä matkalle tiedustelemaan mitä ritarista oli tullut; eikö tämä ollut luvannut tulla takaisin jo toisena päivänä ja nyt oli jo kulunut neljä.
Vihdoin viidentenä päivänä hän lähti, moneen kertaan kehotellen isäntäväkeä pitämään vankia tarkoin silmällä.
Hän ratsasti pois varhain aamulla. Kaarina toivoi seuraavana yönä voivansa pujahtaa tiehensä, hänen jalkansa oli nyt aivan terve, mutta, hän oli ollut siksi varovainen, että oli salannut sen, hälventääkseen Brita muorin epäluuloja.
Muutamia tunteja myöhemmin kuuli hän ääniä ulkoa, useampia ratsastajia pysähtyi pihalle ja astui ratsailta. Joukon esimies astui sisälle tupaan ja kysyi jaloa herra Knut Alfinpoikaa.
"Ei täällä ole! En ole kuullut sellaista nimeä koskaan ennen", murisiBrita muori.
"Viiden haavan kautta, olette kyllä kuullut ja tiedätte, ketä tarkoitan!" huusi mies vimmastuneena. "Pian, sano minulle, missä hän on, tai minun kelpo miekkani vaientaa kavalan kielesi ainaiseksi."
"Ankara ritari, älkää tehkö minua onnettomaksi!" ulvoi eukko. "Mitä tahdotte tietää?"
"Enkö ole jo sanonut sitä?"
"Hän lähti täältä viikko sitten."
"Mihin?"
"Sitä en tiedä! Kaksi miestä nouti hänet, hänet pakotettiin seuraamaan vastoin tahtoaan."
"Niinkö…"
Vieras myhäili.
"Ja nainen."
"Tuolla sisällä!"
Kaarina oli kuunnellut ja kuullut kaiken; nyt oli kysymys hänestä.
Kuului muutamia keveitä napsauksia ovelle, mutta kun niihin ei vastattu, avautui ovi ja ritari astui sisään. Kaarinaa kummastutti se yhtäläisyys puheenlaadussa ja ulkomuodossa, mikä oli hänen ja Knut herran välillä; kun vieras ei ollut hän itse, täytyi sen olla hänen veljensä.
Vieras ei näyttänyt olevan vähemmän hämmästynyt nuoren tytön nähdessään; samalla kuin häntä ihmetytti tämän tavaton kauneus, näytti hän tulevan johonkin epämieluiseen loppupäätökseen. "Te ette ole rouva Kristina Gyllenstjerna?" sanoi hän suurimman hämmästyksen ilmeellä.
"Ainoastaan hänen palvelijattarensa!"
"Kuinka te olette joutunut tänne?"
"Siitä voinee Knut herra parhaiten antaa tiedon."
"Eikö Kristina rouva seurannut vapaasta tahdostaan?"
"Voitteko uskoa sellaista?" virkkoi Kaarina suuttuneena.
"Niin minulle on sanottu."
"Viekkaudella hänet houkuteltiin; kun me käsitimme juonen, vaihdoimme nopeasti vaatteita. Se pelasti hänet."
"Ja sinä?…"
"Minua on pidätetty täällä sentähden, että minua luultiin jaloksi rouvaksi; nyt kun juoni on paljastettu, lienen kai vapaa."
"Älä luule; ensiksikin on sinulla liian lipakka kieli voidaksesi vaieta siitä mikä on pidettävä salassa, toiseksi ei niin pian päästetä kauneinta lintua, minkä on saanut käsiinsä, ei ainakaan ennenkuin on leikattu siivet."
"Mitä tahdotte minusta!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Tahdon heti palata Tukholmaan."
"Siitä saamme puhua toisella kertaa", sanoi mies, katsellen häntä samanlaisin silmin kuin susi katsoo karitsaa, jota pitää kynsissään.
Mutta Kaarina muisti, että isä Mathias oli luostarissa katsellut häntä samoin, ja hän katsoi ritariin uhkaavasti kuten silloinkin, melkein kuin olisi tahtonut sanoa: "Varokaa itseänne!"
Ritari purskahti nauruun: "Sinä olet melkein menetettyä aarrettamme ehompi, ja omasta puolestani en ole tyytymätön asian tällaiseen käänteeseen."
Tämän jälkeen avasi hän oven tupaan.
"Jalon rouvan ratsu on heti satuloitava; me lähdemme täältä."
"Minä olen valmis!" vastasi Kaarina.
"Vaippanne…?"
"Olen lahjoittanut sen pois!"
"Kenelle?"
"Hänelle tuossa."
Ritari katsoi kummissaan yhdestä toiseen. "Noin puettuna ette voi lähteä matkalle", sanoi hän. "Teidän täytyy ottaa sotilastakki, jollette tahdo ottaa omaanne takaisin."
"Riippuu siitä, tahtooko hän antaa sen."
Brita muori oli kovissa tuskissa.
"Se on jo myyty", änkytti hän vapisevalla äänellä.
"Kenelle?"
"Muutamalle kauppasaksalle!"
"Miksi lahjoititte sen pois?"
"Jalkani nyrjähti sijoiltaan, hän veti sen jälleen paikoilleen eikä minulla ollut mitään muuta, millä palkita se."
"Toimita vaippa takaisin viidessä minuutissa", huusi ritari, "tai, kautta kelpo miekkani, en ole yhtä armelias kuin äsken."
Brita muori vääntelehti tuskissaan, hän heitti rukoilevan katseen Kaarinaan, mutta tämä seisoi tyynenä ja kylmänä; ritari laski kätensä miekan kahvalle, ja silloin riensi eukko arkulle nurkkaan ja avasi sen. Hitaasti otti hän turkin esiin. "Kauppasaksa tekee kai minut onnettomaksi", sanoi hän, "sillä hän on sen jo maksanut."
Ritari tempasi sen hänen kädestään, silloin putosi muuan paperi lattialle, hän otti sen ja katsoi kysyvästi Kaarinaan. "Se putosi vaipan taskusta", sanoi hän.
"Kuuluu kai Kristina rouvalle", sanoi Kaarina tyynesti. "Minä en osaa lukea."
Ritari avasi sen. Se oli sama väärennetty kirje, jonka Knut herra oli lähettänyt Kristinalle ja jossa kutsuttiin häntä äitinsä sairasvuoteen ääreen. Kaarina arvasi, mitä se sisälsi, mutta oli liian viisas sitä tunnustaakseen.
Ritarin lukiessa kirjettä, avautui tuvan ovi ja muuan ritarin palvelijoista astui sisään; Kaarina kohotti välinpitämättömästi silmänsä… Kaikki hyvät henget, voiko hän uskoa silmiään, eikö tuossa ollut Pentti, hänen rakastettu Penttinsä!… Pentti antoi hänelle salavihkaan merkin, mutta se ei ehtinyt estää pääsemästä huudahdusta hänen huuliltaan.
Ritari kääntyi nopeasti ja kysyi mikä häntä vaivasi. "Oi, miksi en ole vapaa kuin ilman lintu, kuinka nyt lentäisinkään."
"Mihin?"
"Hänen luoksensa, jota minun sydämeni rakastaa!"
"Saatte valita nyt uuden!"
"En koskaan!"
"Älkää luulko pääsevänne minulta!"
"Sitä en tahdokaan."
"Mitä, joko muuttui mielenne?"
"Seuraan teitä kernaasti!"
"Mistä se johtuu?"
"Ette näytä minusta enää pelottavalta, tunnen itseni turvalliseksi ja tyyneksi!"
Brita muori tuli tuoden lämmintä olutta, jota ritari oli tilannut, ja iloissaan Kaarinan ystävällisistä sanoista heitti hän mummolle muutamia tukaatteja, jotka tämä ahnaasti otti lattialta.
Ritari tahtoi taivuttaa Kaarinan juomaan mukana.
"Kilistäkää sitten kanssani!" vastasi tämä.
Ritari oli ihastunut tytön hilpeään, huolettomaan käytökseen, mutta kun tämä oli maistanut pikarista, ojensi hän sen nuorelle sotamiehelle, joka seisoi ovella. "Tyhjentäkää se!" käski hän, mutta katse puhui aivan toista kieltä.
"Miksi jätit sen hänelle, etkä minulle", huudahti ritari harmistuneena.
"Ajattelin, että te sallisitte tarjota teille oman lasinne", vastasiKaarina luoden silmänsä maahan.
"Voitko epäillä, etten teekin niin!" Mutta joko ritarin tai neidon varomattomuudesta putosikin pikari lattiaan.
"Aika rientää, lähtekäämme heti matkalle", huusi ritari pahoilla mielin.
Kaarina nousi jälleen ratsaille. Naisellisella kainoudella veti hän hunnun kasvoilleen, mutta ritari seurasi hänen rinnallaan ja heidän jälestään neljä palvelijaa, niiden joukossa hänen Penttinsä.
Turvallinen tietoisuus tästä täytti hänen sydämensä ilolla; mitä oli hänellä nyt enää pelättävää, Pentti kyllä puolustaisi häntä, jos jokin vaara uhkaisi… Ja oli niin suloista raikkaassa aamuilmassa kiitää eteenpäin tulisella ratsulla, että nuori sydän sykki nopeammin ja nauttien hetkestä antoi kunkin päivän surra itsestään.
Mitäpä merkitsi, vaikka ritari kuiskaili helliä lemmensanoja hänen korvaansa… Jos hän tahtoi hassutella, niin tehköön sen vain huvikseen… Pentti tiesi, ettei hänen sydämensä tulisi koskaan kuulumaan kenellekään muulle kuin hänelle.
"Mikä on nimesi, kaunis neitsyt?" kysyi ritari.
"Kaarina!" vastasi hän.
"No niin, kaunis Kaarina, aion ottaa sinut mukanani Tanskaan."
"Mitäs minä siellä?"
"Elät minulle, ainoastaan minulle! Saat kaiken, mitä vain haluat ja tahdot."
"Paitsi vapautta!"
"Häkki tehdään kullasta ja jalokivistä."
"Oletteko naimisissa, herra?"
"Mitäs sinä siitä…"
"Onhan se hyvä tietää."
"Sinä yksin olet valtijattareni."
"Mutta jos siitä koituu surua eräälle toiselle?"
"Älä välitä tästä toisesta."
"Minä valmistan mieluummin iloa kuin surua."
"Sentähden on sinun valmistettava minulle suurin ilo. Olin aikonut jättää sinut muutamain uskottujen palvelijain huostaan siksi aikaa kuin tärkeissä asioissa kävisin muutamain ystäväin luona, mutta minun on mahdotonta erota sinusta. Lupaa minulle, Kaarina, että pidät tätä inhottavaa huntua, joka estää minut näkemästä häikäisevän ihanaa impeäni… Kukaan muu ei saa nähdä häntä; minä sanon, että olet ylhäissukuinen neitsyt, jota luostarilupaus velvoittaa olemaan näyttämättä kasvojaan kenellekään. Suostutko siihen?"
"Minun kai täytyy voidakseni seurata!"
"Kiitos näistä sanoista! Kerran, korkeintaan kaksi kertaa päivässä tulen minä käymään luonasi."
"Ei suinkaan; sama laki, joka koskee muita, koskee teitäkin; tai tahdotteko, että minua halveksien katsotaan yli olan ja sanotaan…"
"Kaarina, en voi elää teitä näkemättä."
"Teidän täytyy! Voin sallia ainoastaan, että lähetätte viestejä, esimerkiksi tuon pojaksi puetun immen mukana, jolle annoin olutpikarin."
"Hän näyttää miellyttävän sinua!"
"Teitä vielä enemmän!"
"Ah, oletko mustankipeä, Kaarina!"
"Hänelle!"
"Mutta kun sanon sinulle!"
"Antakaa hänet minulle palvelijattareksi."
"Sitä kyllä varon tekemästä."
"En siitä välitäkään."
"Mutta hän saa olla viestinviejänäni."
"Kuten haluatte!" Kaarina kannusti ratsuaan, hänen päähänsä pisti ratsastaa edelle.
Ritari tavoitti hänet pian. "Et kysy lainkaan, mihin menemme?"
"Minusta on se samantekevää."
"Nyköpingiin!"
"En tunne ketään siellä."
"Pernilla rouva on menehtyä uteliaisuudesta sinut nähdessään, mutta hän ei saa tietää mitään."
"Rouva Pernilla Klauntytär?"
"Mistä tiedät hänen nimensä?"
"Veljenne on hänen erittäin hyvä ystävänsä."
"Veljeni?"
"Herra Knut Alfinpoika!"
"Mistä tiedät, että hän on veljeni?"
"Kaksi marjaa eivät voi olla enemmän toisiinsa."
"Harmikseni on niin; sillä ajatustapaamme nähden olemme sangen erilaiset."
"Se on mahdollista!"
"Knut herra voi nykyään oleskella Vesteråsin linnassa; jos niin on, toivon sinun välttävän häntä."
"Häntä kuten kaikkia."
Matkaa jatkettiin päivä päästään; päivällisen aikaan vain hieman levähdettiin. Kaarina ei saanut enää muuta kuin vaihtaa ainoan katseen Penttinsä kanssa, ja silloin näki hän hänen kasvoillaan sellaisen mustasukkaisuuden ilmeen, että se häntä aivan pelästytti; olivathan he molemmat vihollisensa vallassa ja ainoastaan viekkaus ja viisaus saattoi heidät pelastaa.
Myöhään illalla saapuivat he Nyköpingiin. Herra Kaarle Alfinpoikaa oli nähtävästi odotettu, mutta ei katumuksentekijätärtä; kallisarvoinen turkisvaippa viittasi säätyläisnaiseen ja Pernilla rouva tahtoi mielellään tietää, kuka oli piilottunut mustan, läpinäkymättömän hunnun alle. Ritari ei juuri ollut tunnettu niin puhtaista tavoista, että olisi voinut uskoa jonkun jalon rouvan tai neitsyen turvautuvan hänen hoiviinsa. Pernilla rouvaveisentähden itse vieraansa kamariin, joka hänelle oli järjestetty, odottaen, että kaihtava huntu nyt putoaisi, mutta Kaarina piti sen yhä kasvoillaan, puhuen lupauksesta, jota ei saanut rikkoa.
"Nukutteko myös hunnutettuna?" kysyi Pernilla rouva pisteliäästi…
"Tekisin niin", vastasi Kaarina, "jollen nukkuisi hyvin sulettujen ovien takana."
Silloin jätettiin hänet vihdoinkin yksin, ja hän oli min väsynyt, niin väsynyt.
Hän rukoili pyhää madonnaa, hän ajatteli Penttiä ja valmistautui menemään levolle, kun hän kuuli jonkun sivelevän seiniä käsillään ikäänkuin tunnustellen eteensä… Kukahan se oli?… Ritariko vai Pentti?
Silloin kuiskasi ääni: "Kaarina."
"Pentti!"
"Aseta kynttilä niin, että näen avaimenreiän."
Kaarina teki niin.
"Pane nyt korvasi reiälle!"
"Puhu, rakas!"
"Sinun on aamulla varhain pyydettävä puhutella linnanpäällikköä, pyri hänen suojelukseensa ja hän lähettää sinut takaisin Kristina rouvan luo."
"Joko on linnanpäällikkö ritarin hyvä ystävä ja silloin ei valitukseni auta mitään, tai kenties muutenkin varotaan täyttämästä pyyntöäni."
"Silloin on sinun karattava täältä, ja minä valmistan jo tänä yönä sinulle tilaisuuden siihen…"
"Oletko mustasukkainen, Pentti?"
"Niin, että voin tulla hulluksi!"
"Epäiletkö minua?"
"En sinua… mutta…"
"Pane nyt korvasi avaimenreikään ja kuule, että minä rakastan sinua yli kaiken maailmassa; mutta minä rakastan myös Kristina rouvaa ja hänen herraansa, jota en ole koskaan nähnyt; näitä molempia uhkaa suuri vaara, ja jollemme voi sitä torjua, täytyy meidän ainakin hankkia varmoja todistuksia, niin että he itse voivat ryhtyä varokeinoihin."
"Mistä tämän tiedät?"
"Herrasi on luvannut lähettää sinut tänne tuomaan viestejä; huomenna sanon sinulle sen."
"Sehän on mahdotonta…"
"Tule sitten huomenillalla uudestaan."
"Mikset voi nyt heti?"
"Minä kuolen väsymyksestä, Pentti."
"Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Hyvää yötä, armahin!"
"Kaikki hyvät enkelit varjelkoot sinua, Pentti!"
Niin kuuli hän hänen hiipivän jälleen tiehensä.
Mutta seuraavana aamuna, kun hän vahvistunein voimin oli noussut vuoteeltaan ja lukenut aamurukouksensa, otti hän kallisarvoisen käärön esiin; hän tahtoi vielä kerran lukea läpi ne kirjeet ja sitten jättää ne Pentille, joko säilytettäviksi tai vietäväksi heti herra Sten Sturelle.
Syötyään suuruksensa, omasta pyynnöstään omassa huoneessaan, ripusti hän käsiliinan avaimenreiän eteen ja alkoi lukea.
Sillaikaa käymme tekemässä pienen katsauksen muuanne linnaan.
Herra Sten Kristerinpoika oli äskettäin palannut Upsalasta, jossa hän näön vuoksi oli ollut rauhanpuolueen mukana, mutta vielä näytti niin epävarmalta, mille puolelle voitto lopulta kallistuisi, että hän katsoi viisaimmaksi vetäytyä toistaiseksi leikistä pois ja matkustaa takaisin Nyköpingiin.
Täällä tapasi hän kummakseen Pernillan, jonka hän luuli olevanTukholmassa.
Epäonnistunut yritys ryöstää pois Kristina rouva oli pannut tykkönään mullinmallin hänen laskunsa, mutta se oli myös niin Tukholmassa kuin laajassa ympäristössäkin synnyttänyt suuttumuksen myrskyn ja pahantekijää etsittiin suurella innolla. Pernilla rouvalle oli tehty jotensakin tungettelevia kysymyksiä, ja hän piti lopulta omaan turvallisuuteen nähden varmimpana palata takaisin Nyköpingiin. Täälläkin odotti häntä yllätys; naisenryövääjä oli hänen omassa talossaan, mutta vangittuna.
Tosin oli hän vähäistä ennen kirjoittanut herra Kaarle Alfinpojalle, että jos ritari pani toimeen päätöksensä palata Ruotsiin, niin hän asetti Nyköpingin linnan tämän käytettäväksi siinä tapauksessa, ettei hän itse sattuisi olemaan siellä; ja nyt oli Kaarlo herra käyttänyt tätä hyväkseen tavalla, joka antaisi hyvää pohjaa liikkuville huhuille, että hän, Pernilla rouva, salaisuudessa suosi Knut herran tuumia.
Kun linnanvouti kertoi hänelle mitä oli tapahtunut, käski hän tämän pitämään asian salassa kaikilta, yksin hänen omalta herraltaankin; mutta tämän odottamatta palattua kotiin, tunsivat molemmat yhtä suurta pelkoa, että toinen näkisi läpi, mitä toinen koetti salata. Syyllisyyden tunto teki molemmat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, ja niin tapahtui, etteivät puolisoiden välit olleet koskaan olleet paremmat sitten heidän avioliittonsa ensiaikojen jälkeen.
Sten herra oli aivan tietämätön siitä, että Knut Alfinpoika oli linnassa, puhuessaan siitä häpeällisestä teosta, josta tätä syytettiin.
Silloin saapui Kaarlo herra! Tämä herra oli monet vuodet oleskellut Tanskassa ja oli ystävällisissä väleissä prinssi Kristianin kanssa. Hän katsoi, että häntä oli pidetty Ruotsissa liian vähässä arvossa ja suostui mielellään niihin suunnitelmiin, joita tehtiin sen kukistamiseksi; kruununprinssi ei alussa luottanut häneen ja hän paloi halusta jollakin pontevalla teolla osoittaa urhoollisuutensa uudelle isänmaalleen, jossa hän toivoi voivansa saavuttaa sekä kunniaa että rikkautta. Hänen miehekäs ryhtinsä ja edullinen ulkomuotonsa saavutti kaunotarten suosion, ja hän nai korkeasukuisen tanskalaisen neitsyen, jolla oli runsaasti maatiloja ja kultaa, ainoita mitä hän tavoitteli.
Nuori aviomies teki itsensä pian tunnetuksi kevytmielisestä elintavastaan; mutta lisäksi hän kunnostautui monilla ritarillisilla urotöillä ja osoittautui siten olevansa Kristian prinssin arvoisa hengenheimolainen. Tämä kiintyi yhä enemmän häneen; ainoa mikä heitä erotti, oli, ettei hän uskonut Kaarle herran olevan oikean ruotsivihollisen.
Silloin sai tämä veljeltään kirjeen, jossa veli kertoi saaliista, minkä aikoi pyydystää, sekä kysyi, mitä siitä Tanskassa ajateltaisiin.
Ritari puhui asiasta kruununprinssille ja tämä nauroi makeasti tuumalle. Jos Knut herra onnistui yrityksessään, olisi kyllä Kööpenhamina riittävän vahva suojelemaan häntä saaliineen.
Mutta sen jälkeen alkoi Kaarle herran mieli palastaa sieppaamaan saalis veljeltä pois. Hän ei ollut koskaan uskonut tämän vakuutuksia, että Kristinan sydän oli ollut hänen ennenkuin Sten Sturen. Veljekset eivät olleet koskaan olleet ystävykset keskenään; ainoa yhdysside heidän välillään oli nykyään kirjevaihto Knutin ja sisaren välillä. Mutta kirjeet osoittivat heikkoa luonnetta ja huikentelevaa mieltä; Knutin arvoa sukulaisten silmissä alensi yhä enemmän se, ettei hänestä tullut mitään, vaan hän ajatteli ainoastaan huvituksiaan; mitta tuli kukkuroilleen, kun hänet Sten Sturen häiden edellä melkein karkoitettiin valtakunnasta.
Hän oleskeli sen jälkeen Skånessa, kantaen kostoa. Hän oli kirjevaihdossa Tukholmassa ainoastaan Pernilla rouvan kanssa, ja tämä ilahutti häntä sellaisilla uutisilla kuin ettei Kristina rouva ollut onnellinen, että hän oli käynyt sangen vakavaksi ja muulla sellaisella.
Niiden tuttavuuksien joukosta, joita hän oli tehnyt Kööpenhaminassa käydessään, kiintyi hän etupäässä herra Erik Abrahaminpoikaan, tähän juonittelijaan, joka voittaakseen takaisin sen, mitä hänen appensa perilliset olivat vääryydellä menettäneet, alentui mitä alhaisimpaan imarteluun ja koiran tavoin nuoli kättä, joka löi syyttömästi.
Hänelle uskoi Knut aikeensa ryöstää pois Kristinan; Erik herra vastasi nauraen, että jollei Knut olisi hänen ystävänsä, ehättäisi hän ennemmin, sillä vaikka Kristina olikin hänen sukulaisensa, tunsi hän itse halua tekemään samoin, niin suuresti hän miellytti häntä.
Kaarle ritari oli toinen, jolle salaisuus uskottiin. Kristinan täytyi totisesti olla harvinainen kaunotar, koska kaikki olivat häneen niin ihastuneet! — Hän oli ollut mukana laatimassa urotyön suunnitelmaakin; hän tiesi siis, missä veli tulisi pysähtymään matkalla; niin pian kuin saalis temmattaisiin häneltä pois, lähetettäisiin heti pikaviesti Kaarle herralle, joka kohta saapuisi ottamaan sen haltuunsa. Ryövärit olivat saaneet hyvän maksun, ja he tekivät tehtävänsä herransa tyytyväisyydeksi. Knut herra istui vankeudessa Nyköpingin linnassa ja luuli kaiken tapahtuneen vihollistensa puuhasta.
Kun ritari huomasi, ettei hänen käsiinsä ollutkaan joutunut Kristina rouva, vaan ihmeen ihana neitonen, unhotti hän harminsa epäonnistuneen valtiokaappauksen johdosta antautuakseen ainoastaan ihailulleen ja orastavalle rakkaudelleen. Monia kauniita naisia oli hän nähnyt, mutta ketään niistä ei voinut verrata Kaarinaan, paitsi Dyvekaa; mutta hän ei ollut enää nuori. Kaarle herra ei voinut edes lyhyeksikään aikaa erota valloittajastaan immestä; hän tahtoi aina olla varma, että Kaarina oli hänen hallussaan, ja niin vei hän hänet mukanaan. Hän mukautui yksin tytön oikkuihin, ettei hän saanut tätä nähdä; hän ei tahtonut kieltää tältä mitään, kunhan vain saavuttaisi hänen rakkautensa mihin hintaan tahansa.
Nämä suloiset unelmat täytyi nyt kuitenkin joksikin aikaa sysätä syrjään, veli täytyi tyydyttää ja Tanskan etuja edistää.
Aamulla saapumisensa jälkeen, kun hän ensin oli keskustellut kahdenkesken Pentin kanssa, lähti hän vankilaan Knut herran luo.
Tämä puhkesi kiihkeään itkuun hänet nähdessään. "Sinä täällä!" huusi hän. "Silloin odottaa minua surma ulkona oven edessä."
"Tulen pelastamaan sinua!"
Ilo oli nyt yhtä kiihkeä. Hän tiesi kyllä, sanoi hän, ettei veli jättäisi häntä vihollisten käsiin, vaan rientäisi hänen avukseen.
Kaarle herra kertoi nyt jutun, kuinka muuan urkkija oli saanut riittävän tiedon kaikista Knutin aikeista. Kristina rouvaa oli myös varoitettu ja tämä oli ryöstättänyt häneltä muutaman alhaisen neidon, saadakseen syytä häntä vastaan. Pelastaakseen rakkaan veljensä aiotusta häväistyksestä oli Kaarle lähettänyt palvelijansa vangitsemaan ja viemään hänet pois ennenkuin sotamiehet Tukholmasta ehtivät saapua; mutta he olivat vielä etsiskelemässä ja hänen oli sentähden varman saattueen kera lähdettävä jo tänään palausmatkalle Tanskaan.
"Minä tulen mukanasi!" huudahti Knut. "Ja vedät minunkin niskoilleni saman palkinnon, joka on luvattu päästäsi?" kysyi ritari. "Onko tosiaankin uskallettu?"
"Mitäpä tässä maassa ei uskallettaisi!"
"Milloin saamme kostaa?"
"Pian, toivoakseni. Heti kun olen pitänyt huolen siitä, että pääset täältä pois, keskustelen linnanpäällikön kanssa suunnitelmastamme."
"Kirjeeni…" virkkoi Knut kalveten.
"Niin, niissä on koko suunnitelma esitettynä."
"Alusta loppuun", lisäsi edellinen lisääntyvällä levottomuudella ja melkein vavisten.
"Olethan jättänyt ne Pernilla rouvalle?" kysyi veli, panematta huomiota hänen liikutukseensa.
"En!"
"Mikset?"
"Luulin niiden olevan teillä."
"Nehän jätettiin sinulle sitä varten."
"Se on totta!"
"Anna ne sitten tänne!"
"Minulla ei ole niitä."
"Missäs ne ovat!"
"Majatalossa!"
"Oletko jättänyt ne?" huusi ritari. "Vietiinhän minut sieltä väkivallalla!… Luulin vihollisten tehneen sen… kuinka saatoin silloin…"
"Mikset ilmoittanut Pernilla rouvalle?"
"Sellaisessa levottomuudessa, jossa olen elänyt, unhottaa moiset."
"Tai ajattelee ainoastaan itseään! Et kai edes tiedä, mihin olet pannut ne?"
"Tyynyn alle!"
"Yhä parempaa! Silloinhan ensiksi tuleva löytää ne! Kurja, sinä olet toimittanut meidät kaikki päiviltä pois!" Ja ritari syöksyi jälleen pystyyn; hän kutsui uskotuimman palvelijansa; tämän oli matkustettava yötä päivää noutaakseen kallisarvoiset paperit.
Ritari uskoi asian Pernilla rouvalle. Tämä otti asian tyynemmin kuin hän oli odottanut. "Tanska on näkevä siitä, että olemme luotettavia ystäviä", sanoi hän.
"Mutta se maksaa kenties henkemme!"
"Niin, jos jäämme tänne ja annamme ottaa sen."
Sillävälin olivat pelätyt kirjeet Kaarinan helmassa; hän luki ne yhden toisensa jälkeen ja koetti naulata sisällön pieneen päähänsä.
"Ne hylkiöt", sanoi hän itsekseen, "kuinka he tahtovat pettää tämän rakkaan maan… Mutta minä en ymmärrä, miksi kruununprinssi tahtoo tehdä sen alusvaltioksi… Jos hän voi valloittaa sen, niin pakoittaa hän kai kansa paran kuuliaisuuteen, tahtoipa se tai ei… Ja kyllä hän saa olla varma siitä, että kuuliaisuus on lopussa niin pian kuin ruotsalaiset tuntevat itsensä kyllin vahvoiksi katkaistakseen kahleet. Nuo korkeat herrat ovat sentään hyvin yksinkertaisia, kun luulevat ketään voittavansa pelolla… Silmäinpalvelijoita, se on totta, mutta kääntyvätpäs he vain pois, min kuuliaisuus haihtuu kuin savu tuuleen."
Pikku Kaarina syventyi ensi kertaa elämässään filosofisiin mietiskelyihin; hän oli ammentanut ne omasta kokemuksestaan ja osaksi myös isänsä. Sen jälkeen huolellisesti pannessaan kirjeet kasaan toisteli hän mielessään kunkin sisältöä erikseen; siitä saattoi olla hyötyä, tuumi hän hiljaa itsekseen.
Silloin koputti joku ovelle.
"Pentti!" kuiskasi hän ilosta punastuen, ja paketti sai solahtaa hameentaskuun. "Avaa pian!"
"Kenelle?"
"Kaarina!"
Niin ei voinut mainita hänen nimeään kukaan muu kuin Pentti. Salpa vedettiin syrjään, mutta kuinka hämmästyikään hän nähdessään edessään vanhan pitkän palvelijattaren. Hän katsoi häntä tarkemmin; se oli tosiaankin Pentti, naiseksi puettuna.
"Jopas nyt", sanoi Kaarina ja kääntyi pois.
"Sitä odotinkin", virkkoi toinen katkerasti. "Sinua kyllästyttää nähdä minua… Ritari tiesi, mitä teki."
"Älä pane pahaksesi, Pentti", pyysi Kaarina hämmennyksissään; "hämmästys sen vain sai aikaan; tiedäthän, että rakastan sinua yksin yli kaiken."
Ja aivan kuin naisellinen puku olisi häntä vähemmän ujostuttanut, painoi hän päänsä Pentin rintaa vasten ja tämä painoi ensimäisen rakkauden suudelman neitseellisille huulille.
"Rakas Penttini", sanoi Kaarina, "meidän ei ole lupa ajatella itseämme; mutta sano minulle vain, millä ihmeellä olet joutunut ritarin seurueeseen?"
"Hän oli melkein ensimäinen, jonka tapasin lähdettyäni sinua etsimään. Suuresta yhtäläisyydestä, joka hänellä oli Knut herrasta saamani kuvan kanssa, päättäen luulinkin miestä ensin häneksi. Kysyin, eikö hän tahtonut ottaa minua palvelukseensa; sovimme pian… Ensin tulin melkein hulluksi ilosta sinut nähdessäni, mutta kun kuulin sinun kuuntelevan ritarin kauniita puheita ja näin hänen katseensa kiintyneenä sinuun…"
"Sitä täytyy sinun vielä kauan sietää", puuskahti Kaarina. "Mutta jos luotat minuun, niin sitä vähättelet. Kuule nyt tarkoin, mitä minulla on sanottavaa. Siellä majatalossa, jossa löysitte minut…"
"No, miksi keskeytät?"
"Etkö kuullut?"
"Mitä sitten?"
"Kolinaa…"
"Minä en kuullut mitään."
"Kenties peloissani olin vain kuulevinani."
"Kerro edelleen."
"Siellä löysin tämän!" sanoi Kaarina ottaen esiin kallisarvoisen käärön. "Mitä se on?"
"Kirjeitä!" vastasi hän. "Ja mitä tärkeimpiä."
"Kuinka sen tiedät?"
"Olen lukenut ne."
"Toisten kirjeet?"
"He tahtovat saada pahaa aikaan, mutta meidän täytyy se estää", sanoiKaarina ja piiloitti jälleen käärön.
"Mitä voimme tehdä?"
"Sinä enemmän kuin minä… kuules nyt, mitä olen ajatellut…"
Hän tähysteli jälleen ympärilleen; huoneeseen lankesi kirkas toukokuun päivän valo eikä ollut mitään pelättävää; mutta samassa päästi Pentti huudahduksen; hän oli kohottanut silmänsä kattoa kohden; siellä oli pieni luukku, josta katsoi kaksi silmää alas häneen. Hänen huudahduksensa johdosta putosi luukku heti kiinni.
"Mitä se oli?" kysyi Kaarina pelästyneenä.
"Silmäpari… Näin ne selvään ja tunsinkin ne… olen nähnyt ne monta monituista kertaa… mutta missä, missä?"
"Ovatko ne poissa nyt?" kysyi Kaarina vavisten.
"Ovat, katto on eheä kaikkialta."
"Kas, tässä", sanoi hän ottaen esiin tähdelliset kirjeet; "kätke sinä ne, mutta niin hyvin, ettei kukaan voi löytää niitä… Älä kanna niitä mukanasi, mutta älä jätä niitä kenenkään toisen säilöön."
"Ole huoletta!" sanoi Pentti ja pani ne povelleen; "täältä ei niitä löydä kukaan; mutta noilla silmillä on luultavasti kielikin palveluksessaan ja se voi estää kaikki enemmät käyntini täällä luonasi. Rakkahin Kaarina, etkö tahdo, että pakenemme täältä?"
"Jos voit saada siihen tilaisuuden, niin minä seuraan."
"Tahdon ainakin tehdä kaiken mitä voin."
"Nyt täytyy meidän erota!"
"Olen unhottanut ritarin viestin, ettei hän voi enää kauemmin elää sinua näkemättä."
"Sano sitten, että hän pukeutuu kärsivällisyyden sotisopaan; minä näytän hänelle esimerkkiä."
"Ja minun, Kaarina, onko minun pidettävä tätä pukua?"
"Ei, Pentti, sinun on kieltäydyttävä sitä enää ottamalta; sano, että minä olen nauranut sinulle vasten naamaa."
"Jospa tietäisit, kuinka vaikea on erota sinusta."
"Sitäkö en tietäisi?" sanoi Kaarina syvällä tunteella. "Mutta me olemme vaarojen ympäröimät ja meidän täytyy olla varovaisia."
"Niinpä hyvästi sitten!" sanoi Pentti ojentaen hänelle kätensä.
Kaarina painoi siihen omansa. Syleily, vielä suudelma ja niin he erosivat.
Vähän uneksivat he, miten ja missä he ensi kerran painaisivat poven povea vasten.
Nuorelle Kaarinalle kangasteli elämä ihanimmassa ruusuhohteessaan. Keväinen kukkeus vallitsi hänen mielessään ja ulkona luonnossa, ja aurinko säteili lämpimästi, ei polttavasti. Hän tahtoi olla onnellinen, sanomattoman onnellinen armaan Penttinsä rinnalla. Jos Pentti nyt olisi ollut täällä, olisivat he istuneet vieretysten käsi kädessä. Hän hymyili omille ajatuksilleen; unelma oli liian suloinen, niin ettei siitä tehnyt mieli herätä — hänelle ei ollut aikaa eikä tilaa olemassa.
Silloin koputettiin ovelle jälleen.
Tulisiko Pentti takaisin? Hänelle oli vain tämä ainoa olemassa. Hän lähestyi ovea varpaisillaan ja kysyi leikkisästi, aivan kuin lapsi, kun äiti panee kätensä hänen silmilleen:
"Kuka se on?"
"Avaa heti!"
Se oli ritari.
Eikö tuntunut aivan siltä kuin olisi pudonnut taivaasta maahan? Kaarina puri hampaansa yhteen ja polkaisi pienellä jalallaan uhmaavasti lattiaan.
"No, mikset tottele?"
"Siksi, että muistan sopimuksemme."
"Sellaisista minä en välitä."
"Mutta minä teen sen."
"Minä käsken sinua!"
"Käskekää palvelijoitanne."
"He murtavat oven auki."
"Silloin heittäydyn minä alas ikkunasta."
"Sitä et tee!"
"Koettakaapas!"
"Mutta minun täytyy puhutella sinua!"
"Mitäs nyt sitten teette?"
"Tahdon nähdä silmäsi."
"Ettekö tiedä, että minulla on huntu?"
"Minä revin sen pois."
"Silloin menen linnanpäällikön luo; hän ottaa minut, katumuksentekijän, suojelukseensa."
"Minä sanon hänelle, kuka olet."
"Silloin on hän velvollinen päästämään minut vapaaksi."
"Kaarina, sinä päätät minun päiväni."
"Eipä kuulu siltä."
"Mikset tahdo päästää minua sisälle?"
"Ettekö ole itse ilmoittanut minut luostarisisareksi; ottaako sellainen vastaan vieraita?"
"Väliin."
"Priorittaren ollessa läsnä, mutta ei yksin."
"Onko minun mentävä Pernilla rouvan luo?"
"Tehkää se!"
"Tahdotko sitten puhutella minua?"
"Tahdon vastata kysymyksiinne."
"Hunnuttomin kasvoin?"
"Huntu tiiviisti sulettuna."
"Odotahan, minä kyllä rankaisen."
"Ja minä — voin kuolla!"
Ritari vaikeni tuokion; sanat näyttivät tekevän vaikutuksensa. Sen jälkeen virkkoi hän aivan toisella äänellä: "Suloinen, rakas Kaarina!"
"Herra ritari!"
"Sano, että rakastat minua!"
Kaarina vaikeni.
"Sinä et vastaa?"
"Odotan, että sanoisitte minulle, millä ritarillisilla urotöillä olette saavuttanut oikeuden siihen."
Taasenkin syntyi lyhyt hiljaisuus. "Minkä vallan olettekaan saanut ylitseni!" sanoi sitten ritari. "Tulin tänne ilmoittaakseni erään tärkeän asian, nyt pitäisi minun jättää sinut siitä tietämättömäksi ja minä seison ovesi edessä kuin mikäkin palvelija."
"Kuka estää teitä puhumasta?"
"Pyydä sitä sitten minulta."
"Rakas ritari, aika käy minulle niin pitkäksi. Ettekö tahdo ilmoittaa minulle uutistanne?"
"Ajattele nyt tarkoin ja vastaa kuten asia on. Etkö siellä majatalossa oleskellessasi löytänyt mitään kirjeitä?"
"Kirjeitä!" toisti Kaarina.
"Ah, äänesi vapisee!"
"Olette hyvin häpeämätön!" huudahti Kaarina polkaisten jalkaa lattiaan. "Itsehän te löysitte sen."
"Minäkö? Nyt hourit."
"Petollinen ritari, ja sitten hän vielä tahtoo, että minun pitäisi häntä rakastaa!" Kaarina nyyhkytti ääneen.
"Tämähän voi viedä järjen! Avaa ovi!"
"Lyökää se sisään — ja noutakaa ruumiini kadulta."
"Koetas muistella, Kaarina, milloin, missä tilaisuudessa olisin ottanut kirjeet."
"Kun Brita muori otti turkin kirstusta, putosi se lattialle ja silloin…"
"Ah, nyt muistan…"
"Joko vihdoinkin."
"Mutta kysymys on useammista kirjeistä, jotka olivat sidotut kääröön."
"Niistä minä en tiedä mitään."
"Niin, onhan totta, että Knut herran huone oli ylhäällä ja sinä oleskelit alhaalla."
"Minä olin ensin ylhäällä, kunnes onnettomuus tapahtui."
"Mikä onnettomuus?"
"Tulipalo!"
"Kuinka se tapahtui?"
"Tulinen hiili lennähti vuoteeseen; minä nukuin ja olin: vähällä joutua liekkien uhriksi."
"Sinäkö Kaarina?"
"Hyvien henkien vaikutuksesta heräsin; kuinka ponnistelunkaan voidakseni sammuttaa… Lopulta onnistui se minulle… Heitin palavat tyynyt takkaan… Se oli hirveä hetki ja silloin… Pyhä neitsyt, muistelen, että silloin…"
"Mitä, Kaarina, mitä?"
"Kuulin paperin rapinaa, mutta sen täytyi olla kuvittelua, mistäs ne olisivat tulleet?"
Ritari vaikeni tuokion. "Tahdon mielelläni uskoa, että olet viaton", sanoi hän. "Valmistaudu ankaraan tutkintoon."
"Minulla ei ole mitään salattavaa!"
"Jossinulla on, niin anna tänne; kukaan ei saa tietää siitä mitään."
"Sallikaa minun puhutella linnanpäällikköä!" huudahti Kaarina.
Ritari meni vastaamatta, mutta Kaarina seisoi yhä kuin lattiaan kiinni kytkettynä. Kaikki oli siis tullut ilmi ja nuo samaiset, silmät, jotka olivat katselleet ylhäältä katosta ja nähneet käärön, kertoisivat tietystikin salaisuuden… Mutta pelon mukana heräsi uhma. Kaarina ei aikonut lainkaan langeta jalkoihin, päinvastoin tahtoi hän panna kovan kovaa vastaan. Sentähden ei hän odottaisi hyökkäystä, vaan kävisi itse hyökkäämään… Se antaisi hänelle aikaakin.
Pernilla rouva ja hänen molemmat vieraansa odottivat suurella levottomuudella lähettiläänsä palaamista, mutta kun Knutin asema kävisi vielä vaarallisemmaksi, jos kirjeet joutuisivat vääriin käsiin, päätettiin, että hän talonpoikaistakkiin puettuna ja päässään suuri lerppahattu lähtisi aivan yksin tiehensä. Vahvin ratsu annettiin hänen käytettäväkseen, ja samana iltana ratsasti hän huomaamatta pois.
Kaarle herra huokasi helpotuksesta; hän ei ollut hänelle niinkään vähän haitaksi! Jos todellinen vaara uhkasi, panisi hän Kaarinan eteensä hevosen lautasille ja kiitäisi matkoihinsa. Pernilla rouvalla oli omat aavistuksensa, ettei uskotellun nunnan laita ollut aivan oikein, ja kun ritari melkein tahtomattaan tuli tunnustaneeksi, että neito oli hänkin ollut tuossa kovan onnen majatalossa, silloin arvasi hän oikean laidan, vaikkei se selittänytkään hänelle kuka hunnutettu kaunotar oli; mutta hän kyllä ottaisi siitä selon, sen päätti hän itsekseen.
Hän oli sanonut ritarille, että "jos nunna (Pernilla käytti sitä nimitystä) oli oleskellut majatalossa, täytyi myös hankkia varmuus siitä, eikö hän ollut ottanut tärkeitä papereita haltuunsa."
Ritari ei voinut kieltää sen kohtuullisuutta ja sentähden valmisti hän Kaarinaa.
Tuskin tunnin kuluttua sen jälkeen toi muuan palvelijatar sanan "nunnalta"; tämä pyysi puhutella linnanpäällikköä tai hänen puolisoaan.
Sten herraa, joka läänin asioiden tähden oli ollut matkoilla muutamia päiviä, ei odotettu kotiin ennenkuin seuraavana päivänä. Mutta jos hän olisi ollut kotonakin, olisi Pernilla rouva sanonut: "Mitä neitonen tahtoo?"
"Antaa hänen tulla tänne!" huudahti ritari.
"Että hän jollakin juonella vapautuisi vaarallisista kirjeistä?Saattepas nähdä, että palaan niiden keralla."
"Rientäkää sitten heti!"
Kun Pernilla rouva astui huoneeseen, käveli nuori nainen kiihkeästi edestakaisin; hän näytti olevan sangen kiihoittuneessa mielentilassa.
"Mitä haluatte, hurskas sisar?" kysyi Pernilla ironisella nöyryydellä.
"Pyytäisin heti saada toisen huoneen!"
"Onko tässä vähemmän mukavuuksia kuin mihin olette tottunut?" kysyttiin pisteliäästi.
"Sellaisista välitän vähät, mutta yksin tahdon olla."
"Kuka teitä on häirinnyt?"
"Sen tietänette paremmin kuin minä! Teidän asianne; olisi valvoa, etteivät mitkään vakoilevat silmät tänne tähystelisi."
"Oletteko huomannut sellaista?"
Nunna meni häntä lähemmäksi. "Hetki sitten", sanoi hän, "seisoi ritari Alfinpoika täällä oven ulkopuolella ja kyseli muutamia kirjeitä, jotka olivat joutuneet hukkaan majatalossa; vastasin hänelle, että hän oli ottanut sen ainoan, minkä näin… Puhuttuaan vielä niitä ja näitä meni hän; nostin sattumalta silmäni ylöspäin ja näin silmäparin, joka ilkeästi katseli minua."
"Kolosta?"
"Siellä on luukku!"
"Se ei ole totta!"
"Tiedätte kyllä sen!"
Pernilla joutui aivan vimmoihinsa, hän kutsui muutaman palvelijattaren ja käski hänen juosta heti vintille ja tähystelemään tarkoin hänen osoittamaansa paikkaa, oliko siellä tosiaankin mitään luukkua tai aukkoa.
Kaarina seisoi tyynesti odottaen. Pernilla rouva katseli häntä palavin katsein.
Kesti muutamia minuutteja, jonka jälkeen pieni luukku tosiaankin avattiin. "Täällä on ollut joku äskettäin", virkkoi palvelijatar. "Paikka oli raivattu niin puhtaaksi, että se pisti heti silmiin."
Ankara rouva kalpeni harmista, se oli suurempi nöyryytys kuin hän saattoi sietää. "Luovutan teille oman makuukamarini ja vartioin itse oven edessä!" sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä.
"Teidän asianne on määrätä", vastasi Kaarina, "minun noudattaa tahtoanne."
Uusi huone, jonne hänet vietiin, oli yhtä porraskerrosta alempana, Pernilla rouvan oman sänkykamarin takana; täällä ei hän voinut toivoa enää Penttiä näkevänsä, mutta hän oli myös vapautunut ritarista, ja mahdollisuus päästä pakoon oli suurempi kuin ylemmässä kerroksessa, jossa suuret rautaovet pidettiin huolellisesti sulettuina ja ikkunasta saattoi nähdä ainoastaan pihamaalle.
Pernilla rouva vakuutti, että täällä saattoi hän olla täydessä turvassa kaikilta vakoilevilta katseilta ja epämieluisilta vierailuilta. "Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse pitää avaimen", sanoi hän, "ja katsoa, ettei mitään tule teiltä puuttumaan."
Kaarina kuuli hänen sulkevan oven jälkeensä. Ja Kaarina istui kuin lintu häkissään, vuodattaen vetreitä vesiä; sinä iltana itki hän itsensä nukuksiin.
Kun Pernilla rouva kertoi ritarille mitä oli tapahtunut ja ivallisesti lisäsi, että hänen täytyi tuntea suurta osanottoa katumuksentekijätärtä kohtaan, niin ritari punastui korviaan myöten ja kysyi kiihkeällä uteliaisuudella, kukahan kutsumaton todistaja mahtoi olla.
"Se on minulle aivan käsittämätöntä", sanoi Pernilla, "ja merkillisintä on, etten ole koskaan kuullut tästä salaluukusta, jonka kautta saa tietää mitä haluaa."
"Se voi vastaisuudessa olla teille hyödyksi."
"Mutta se on vahvistanut epäluuloani, että nunnalla on kirjeet hallussaan."
"Minä olen vakuutettu vastakohdasta."
"Niin, te."
Pernilla rouvan äänensävy ajoi uudelleen veret ritarin kasvoihin."No niin, en viitsi salata sitä, minkä kuitenkin olette arvannut…Rakastan kaunista tyttöä melkein mielettömästi."
"Kuka hän on?"
"Hän sanoo olevansa Kristina rouvan halpa palvelijatar, mutta se voi olla vain keksittyä."
"Antakaahan minulle vain tilaisuus nähdä hänet."
"Sen täytyy tapahtua hänen omalla suostumuksellaan; en salli ikinä häntä loukattavan."
"Jättäkää se asia minun huolekseni ja ajatelkaa sen sijaan vakavasti sitä keskustelua, joka meillä huomenna tulee olemaan Sten herran kanssa… Minusta tuntuu, että olemme jo liiaksi haaskanneet aikaa tuohon tyttöseen."
"Ette ole koskaan rakastanut, tai olette unhottanut, että sellainen tunne, kun se ensi kertaa kaikella tenhollaan: valtaa miehen mielen, valtaa sen kokonaan."
"Mitä teillä on valittamista, kuuluuhan tyttö teille. Mutta ei kai sitä tärkeää asiaa, jonka tähden olette tullut tänne, ole suinkaan sentähden jätettävä syrjään."
"Hän on minulle vielä ainoastaan kuin ihanin kangastus", huudahti ritari. "Ainoastaan tuokion olen katsellut tätä ihmeellistä kaunotarta, mutta se oli kylliksi iäksi kytkeäkseen minut kahleihin."
"Nyt pelkäätte, että hän on pettänyt teidät ja että hänellä vakuutuksistaan huolimatta ovat sittenkin kirjeet."
"Se on mahdollista!"
"Huomenna saatte siitä varmuuden."
Ja aivan varhain, ennenkuin Kaarina oli noussut, saapui Pernilla rouva hänen luokseen. Hän toi täydellisen puvun ja pyysi Kaarinaa ainakin siksi päiväksi pukeutumaan siihen.
Kaarina oli heti valmis; hän tiesi syyn eikä hänellä ollut mitään salattavaa.
"Enkö saa pitää edes huntuani?" kysyi hän.
"Saatte sen kyllä takaisin, täällä olette yksin, teitä ei näe kenenkään muun silmä kuin minun."
"Aika käy minulle hyvin pitkäksi; ettekö tahtoisi lähettää minulle luuttua tai jotakin ompelusta."
"Saatte molemmatkin ja lisäksi muutamiksi tunneiksi huoneen, josta on vapaa näköala."
Hän avasi salaoven ja viittasi Kaarinaa seuraamaan. Se vei suureen huoneeseen, jossa oli lasi-ikkunat torille päin. Tyttö päästi ilohuudon. "On kuin olisin kotona!" sanoi hän.
"Missä on kotinne?"
Kaarina ei tiennyt, oliko hänen vastattava kysymykseen; paras sentähden vaieta.
"Oletteko aatelisneitsyt?"
"Ottaisitteko minut silloin suojelukseenne?"
"Ettekö seuraa ritaria mielellänne?"
Mitä oli hänen vastattava?… "Hän tahtoo ainoastaan minun turmiotani!" kuiskasi hän hiljaa.
"Askarrelkaa täällä niin hyvin kuin voitte; saammepahan toiste puhella."
Pernilla rouva meni ja Kaarina jäi yksin.
Ankarinkaan tutkinto ei ollut vienyt mihinkään, kirjeitä ei löytynyt nuoren tytön hallusta, ja koskei hänellä ollut yhteyttä kenenkään kanssa, ei hän ollut voinut niitä jättää kenellekään hallustaan.
Kun hän kertoi tästä ritarille, säteilivät tämän silmät tyytyväisyydestä. "Te olette nähnyt hänet!" sanoi hän.
"Hän on aatelissukua?"
"Mistä sen tiedätte?"
"Oletteko koskaan nähnyt sellaista metsäkukkaa?"
"Kuinka tahansa, hänen täytyy tulla omakseni."
Sten herra keskeytti keskustelun; hän kertoi, että Erik herran puoluelaiset luopuivat yhä suuremmin joukoin ja että toive et hänen valinnastaan valtionhoitajaksi kävivät yhä synkemmiksi. Ei ainoastaan rahvas, vaan monet herroistakin liittyivät nuoreen Sten Stureen.
"Olen vihannut häntä lapsuudestani saakka", huudahti ritari Kaarle Alfinpoika. "Sillointäytyi minun alistua, nyt en sitä tee. Tanskan nuori kuningas odottaa ainoastaan hyviä tietoja täältä, hyökätäkseen suuren sotajoukon kera maahan."
"Jospa vain olisi ollut mahdollista saada Erik herra valituksi, olisimme voittaneet aikaa", tuumi Sten herra.
"Ja saaneet pappishallituksen", huomautti ritari. "Miksi tarvitaan sellaisia kiertoteitä, kun voimme mennä suoraan maaliin. Mitä on tiellä?"
"Linnanpäälliköt lähettävät toinen toisensa jälkeen uskollisuuden ja alamaisuuden vakuutuksiaan."
"Senhän tekin olette tehnyt!"
"Katsoin olevani siihen pakotettu, jotten herättäisi epäluuloja, mutta sellainen merkitsee vähän."
"Mitä teidän mielestänne olisi tehtävä?"
Linnanpäällikkö kiemurtelihe neuvotonna. "Odotettava vielä vähän", vastasi hän, "kunnes vaali on tapahtunut."
"Odotettava eikä koskaan muuta kuin odotettava!" huudahti Pernilla rouva. "Tahdotteko kuulla minunkin ehdotustani?"
"Kyllä, kyllä!"
"Kuningas Kristianin on miehitettävä vahva laivasto uusilla sotureilla ja purjehdittava suoraa päätä tänne salmelle. Nyköping joutuu heti hänen käsiinsä; silloin saa hän kiinnekohdan itse valtakunnan sydämessä ja voi sieltä edelleen laajentaa valtaansa."