"Teidän pitäisi istua kuninkaan sotaneuvostossa", huudahti Kaarle herra ihaillen.
Mutta Sten herra kävi kalmankalpeaksi pelästyksestä. "Se voi maksaa pääni!" huudahti hän.
"Myöskin korottaa teidät valtakunnan korkeimpiin virkoihin. Kuningas ei olisi kiittämätön."
"Siitä menen minä takaukseen", tokaisi ritari. Silloin kuultiin muutaman ratsastajan laskettavan laukkaa linnanpihaan. "Minun lähettilääni!"
"Minä otan hänet vastaan! Odottakaa minua täällä, se ei kestä monta minuuttia." Pernilla rouva meni.
Ritari odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan, mutta Sten herra kärsi kadotuksen tuskia. Tukholmassa oleskellessaan oli hän luopunut rauhanystäväin puolueesta ja liittynyt kansanpuolueeseen; hän oli tehnyt sen vakaumuksesta ja todellisella tyydytyksellä, ja nyt tahdottiin hänet vetää takaisin ja hän oli aivan liian arka avoimesti tunnustaakseen käännöstään.
Pernilla rouva tuli takaisin, ja hänen kasvoillaan saattoi havaita pettymystä. Mutta siitä huolimatta heitti hän päänsä yhtä ylpeästi taaksepäin kuin tavallisesti, sanoessaan: "Kirjeet ovat poissa!"
"Poissa?" toisti ritari.
"Mitkä kirjeet?"
"Ette tiedä niistä mitään, herra; mutta tunsin riittävästi teidän ajatustapaanne voidakseni toimia tietämättänne. On laadittu toinen suunnitelma, minkä mukaan kuninkaalle valmistettaisiin tilaisuus tulla Hallannin rajalta valtakuntaan."
"Ja olette ollut siitä kirjevaihdossa?"
"Teidän nimessänne!"
"Pannaksenne minut päiviltä!?"
"Sellainen vaara voi olla tarjolla nyt, kun kirjeet ovat joutuneet hukkaan."
"Minä olen hukassa!" ähkyi hän.
"Ei nyt, kun kohtalo on kerran julistanut päätöksensä", virkkoiPernilla rouva. "Oma arkuutenne pakottaa toimintaan…"
"Ei koskaan, ei koskaan", valitti Sten herra.
"Lykätkää sitten syy minun niskoilleni", huudahti Pernilla. "Minä tunnustan avoimesti, ettette ole tiennyt mitään. Teidän tähtenne sallin heittää itseni vankeuteen, se kääntää huomion teistä pois eikä kukaan ymmärrä meidän pelanneen samaa peliä, ennenkuin Kristian kuningas on päässyt maan herraksi."
Mies tuijotti kummissaan häneen. "Tahdotteko todellakin sitä?" kysyi ritari.
"Otan mieluimmin täyden askeleen", virkkoi peloton nainen jälleen. "Nyt olen ottanut auttaakseni Tanskan oikeuksiinsa ja sitä paitsi kostaakseni monet yksityiset vääryydet. Jos tahtoo saavuttaa tarkoituksensa, ei auta niin tarkoin katsoa keinoja."
Sten herra tunsi itsensä masennetuksi, nöyryytetyksi. Hänen pikku vaimonsa oli ihmeellisesti kasvanut päätään pitemmäksi häntä, ja hänestä tuntui melkein varmuutta lähentelevältä otaksuminen, että vaimo oli tästedes tuleva hänen herrakseen.
Mutta kun pääasiasta oli päästy yksimielisyyteen, oli vielä keskusteltava erikoisseikoista. Oltiin heti yksimieliset siitä, ettei mitään kirjeenvaihtoa saanut tapahtua; oli lähetettävä varmoja suullisia viestejä, mutta viestinviejät itse pidettävä tietämättöminä niiden sanojen merkityksestä, joita heidän oli kuletettava. Jotta kaikki epäluulon aiheet poistuisivat, tahtoi Pernilla rouva, että hänen herransa näön vuoksi liittyisi sotapuolueeseen.
Sten herra painoi päänsä aivan pöytään kiinni ja häpesi, eikä hän suinkaan vähimmässä määrin hävennyt omaa itseään; mutta kun hän oli kohottanut jälleen päänsä, sanoi hän tahtovansa ajatella asiaa lähemmin.
Muuan tärkeimmistä henkilöistä, joiden kanssa oli neuvoteltava, oli Erik Trolle. Pernilla rouva tiesi, että hän nykyään oleskeli Ekholmassa, mutta luultavasti matkustaisi pian Tukholmaan juhannuksen aikaan pidettäväksi aiottuun kokoukseen.
Kaarle Alfinpoika oli soveliain menemään hänen luokseen, eikä hän ollutkaan siihen haluton; mutta kuitenkin tahtoi hän saada muutamia tunteja ajatusaikaa.
Kun hän jäi yksin Pernilla rouvan kanssa, sanoi tämä hänelle: "Jättäkää neitsyt minun huostaani palaamiseenne saakka. Menen takaukseen hänen turvallisuudestaan."
"Mutta minä en aiokaan palata takaisin. Menen pienellä aluksella pitkin Mälaria ja sitten Itämerelle."
"Voitteko viedä tytön mukananne Ekholmaan?"
"Minun täytyy!"
"Sama satu ei kelpaa Kirsti rouvalle kuin minulle. Hänen sanotaan käyneen hyvin ankaraksi."
"Ilman häntä en lähde!"
"Olettehan aivan kuin lumottu!"
"Niin olenkin! Kenties oli jokin lumovoima siinä oluessa, jonka majatalon eukko minulle tarjosi. Siitä pitäen olen poissa järjiltäni."
"Joiko hänkin siitä?"
"Hän ainoastaan kostutti huuliaan ja antoi sitten juoman muutamalle palvelijoistani."
"Onko se vaikuttanut häneenkin?"
"Herran nimessä! Sanottepa jotakin; se on vaikuttanut!"
"Silloin olette noidutut molemmat."
"Hänestä kyllä pian pääsen!"
"Päinvastoin; käyttäkää häntä vainukoirana, sillä kukaan ei palvele teitä paremmin."
"Kuinka viisas olette, Pernilla rouva… Sen tosiaan tahdon tehdä; mutta sanokaa minulle nyt: millä tekosyyllä ottaisin hänet mukaan?"
"Jättäkää hänet Mariefredin luostariin."
"Mutta jos hän tahtoisikin jäädä sinne?"
"Silloin ette uskaltaisi kieltää."
"Jospa voisi…"
"Mitä tarkoitatte?"
"Taivuttaa hänet…"
"Mihin?"
"Antakaahan minun miettiä asiaa." —
Sillävälin oli Kaarina pitänyt tarkkaavaisesti silmällä mitä tapahtui torilla, mitä henkilöitä tuli linnaan ja meni sieltä; kaikesta ja kaikkialta etsi hän pelastusta, mutta ei löytänyt sitä mistään.
Hän näki lähettilään palaavan vaahtoavalla ratsulla, ja hän tiesi, että kun tämä ei tuonut mitään mukanaan, niin hänet, tyttö parka, pantaisiin yhä varmempain telkien taa. "Kuka tietää, mihin pimeään luolaan minut heitettäisiin, jollei ritari olisi ihastunut kauneisiin kasvoihini", tuumi hän itsekseen. "Mutta jos kauneuden lahja on annettu pelastuksekseni, ei se ole koskaan koituva turmiokseni."
Kaksi kertaa näki hän Penttinsä kulkevan torin poikki; hän näytti surulliselta ja vakavalta.
"Mitään keinoa pakoon ei hän ole vielä löytänyt; ei, ei, täällä pidetään siksi ankaraa vartiota."
Muuan munkki kulki edestakaisin linnan edustalla; hän oli harmaaveli, mutta Kaarina luuli hänet tuntevansa käynnistään. Sen täytyi olla erehdys, hän ainoastaan muistutti jotakuta.
"Kaikki pyhät enkelit, hän on isä Laurentius! Mitä hän tahtonee? Tuleeko hän pelastamaan häntä?" Kaarina alkoi huitoa käsillään herättääkseen munkin huomiota; mutta vaikka tämä katsoi usein ylös linnaan, ei hän katsonut sinne, missä Kaarina oli. Jospa hän avaisi ikkunan ja huutaisi?
Ah, se oli mahdotonta; ikkuna oli lujasti kiinni; huutaa olisi kyllä voinut, mutta jos se kuultiin linnassa, mitä Pernilla silloin sanoisi?
Hänen täytyi kuitenkin tehdä se, kun munkki tuli lähemmäksi. "Isä Laurentius!"… Ah, hän kohotti päätänsä, katsoi vasten kasvoja, mutta ei eleelläkään osoittanut häntä tuntevansa; jatkoi vain tietään yhtä tyynesti kuin ennenkin. Oliko se tosiaankin erehdys, eikö munkki ollut isä Laurentius, vai eikö tämä välittänyt hänestä? Taasenkin heräsi yksinäisyyden tunne ja suuret, kuumat kyyneleet vierivät nuorille, kalpeille kasvoille.
Silloin astui Pernilla rouva mitä rattoisimmasti hymyillen huoneeseen.
"Ikävä surmaa teidät", sanoi hän, "eikä se minua kummastuta, mutta minä tuon parannuksen."
"Miksei minua tahdota päästää vapaaksi?" puuskahti Kaarina nyyhkyttäen. "Mitä pahaa minä olen tehnyt?"
"Ettekö tiedä, kaunis lapsi, että ritari rakastaa teitä?"
"Niin hän sanoo."
"Ketä rakastaa, sen tahtoo pitää omanaan."
"Mutta minä en ole hänen orjattarensa."
"Hän tahtookin tehdä teidät valtijattarekseen."
"Siitä en välitä."
"Kuinka vanha olette?"
"Täytin kuusitoista äskettäin."
"Sitä arvelinkin kokemattomuudestanne päättäen."
"Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja hyviin tapoihin."
"Silloin tiedätte myös, mitä synti on?"
"Olisi synti seurata ritaria."
"Jollette voi saada häntä toisiin ajatuksiin."
"Onko sellainen mahdollista?"
"Kenties! Riippuu siitä, mikä valta teillä on hänen ylitseen."
"Antakaa minulle vapauteni takaisin, jalo rouva, teiltä en voi kieltää mitään!" Ja hän heittäytyi polvilleen ja syleili Pernilla rouvan polvia.
"Sitä en voi minä, vaan eräs toinen, jonka luo tahdon teidät lähettää."
"Kuka se on?"
"Nouse ylös ja kuuntele tarkoin, mitä tahdon sanoa. Ritari aikoo matkustaa pohjoiseen päin, Ekholmaan, vierailemaan herra Erik Trollen ja hänen emäntänsä luo."
"Saanko minä jäädä siksi aikaa tänne?"
"Minä ehdotin sitä; mutta hän ei tahdo erota teistä, vaan että teidän on palveluspojaksi puettuna seurattava häntä."
"Sitä en tee!"
"Ajatelkaahan tarkoin! Rouva Kirsti Gyllenstjerna…"
"Hän on sukua Kristina rouvalle?"
"Kyllä hän on, mutta lisäksi sangen ankara tavoiltaan; jos turvaudutte häneen, olette varmasti pelastettu. Päättäkää nyt itse."
"Kai minun täytyy sitten!"
"Saanko sanoa sen ritarille?"
"Ei, tahdon tehdä sen itse!"
"Noudanko hänet?"
"Tulkaa itsekin mukaan."
"Sen lupaan."
Suuri on naisellisen viattomuuden voima. Ritari säteili ilosta, kun hän astui Kaarinan luo ja kuitenkin loi hän silmänsä maahan neidon tyynen katseen edessä. Mutta hänen täytyi nopeasti kohottaa ne jälleen nähdäkseen hänet. Jollei Pernilla rouva olisi ollut saapuvilla, olisi hän heittäytynyt Kaarinan jalkoihin ja kiittänyt tätä siitä, että oli pannut pois inhoittavan hunnun.
"Herra ritari, jalo rouva on ilmottanut minulle teidän käskynne."
"Ei, Kaarina, vaan rukoukseni!"
"Taivun tahtoonne; mutta teen sen yhdellä ehdolla…"
"Se hyväksytään etukäteen!"
"Antakaa minulle jokin terävä ase."
"Mitä varten?"
"Puolustautuakseni tai surmatakseni itseni!"
"En koskaan!"
"Se on ehto."
"Kuinka julma olet!"
"Antakaa se hänelle; mitäpä moinen merkitsee?" kuiskasi Pernilla rouva salavihkaan. "No hyvä, saat sen."
"Puukkonne!"
"Mitä ajattelet; se on terävä."
"Juuri siksi sopii se minulle."
Hymyillen päästi ritari sen vyöltään. "Lupaa minulle, ettet koskaan vedä sitä tupestaan", sanoi hän.
"Se saattaa suuresti riippua teistä."
"Yhäkö aiotte lähteä jo huomenna, herra ritari?" kysyi Pernilla rouva.
"Lähtisin mieluummin jo tänä iltana. Yöt ovat valoisat ja silloin matkustaa huomaamattomammin."
"Mutta yöt ovat kylmät. Tarvitsemme aikaa hankkiaksemme vaatteita palveluspojallenne."
Niin määrättiin lähtö seuraavaksi päiväksi. Pieni matkue lähti aamulla varhain; etunenässä ritari ja nuori palveluspoika, jolla oli ohut naamio, sen jälkeen neljä palvelijaa; mutta Pernilla rouva sanoi itsekseen, että varmaankin oli nuorin heistä maistanut taikajuomaa, niin kaihoisin katsein tähysteli hän kaunista hovipoikaa. "Käyttääköhän hän tosiaankin veistään, jos tarvis sattuu?" kysyi hän itsekseen, mutta ei näyttänyt löytävän vastausta.
He ratsastivat alussa jotensakin reippaasti. Ritari koetti alottaa keskustelua, mutta Kaarina oli nähnyt niin suruisen katseen Pentin silmissä, että se vei häneltä kaiken ilon ja hän vastaili sentähden lyhyeen ja yksikantaan tai vaikeni tykkönään.
Se ärsytti ritaria, mutta vieraassa maassa täytyi hänen olla varovainen; tyttö saattoi saada tilaisuuden päästä häneltä pakoon. Täytyi olla varuillaan, jos he kohtaisivat joitakin matkalaisia. Pikku Kaarina olikin luottanut siihen, mutta heitä vastaan tuli ani harvoin korkeintaan parisen miestä ja hekin näyttivät kaikkea muuta kuin taistelunhaluisilta. Hänen toiveensa näyttivät pahoin menevän myttyyn.
Myöhään illalla saapuivat he Mariefrediin. Niin ylhäinen herra olisi voinut saada yösijan itselleen ja palvelijoilleen luostarissa, mutta hän ei uskaltanut, vaan mieluummin sijoittui viheliäiseen majataloon kaupungin ulkopuolelle.
Nuori hovipoika oli melkein puolikuoliaana väsymyksestä; palvelija Pentti kantoi hänet käsivarsillaan sisälle majataloon; hänet pantiin penkille ja tyyny pään alle. "Jää tänne luokseni!" kuiskasi Kaarina.
"Kukaan ei saa minua täältä hengissä", vastasi Pentti.
Ritari pyysi jotakin syödäkseen, mutta saatavissa oli tuskin mitään ja hän tuli siitä yhä huonommalle tuulelle. Hänen käskystään tuotiin lattialle olkikupo, hän heittäytyi olille pitkäkseen ja käski Penttiä menemään toveriensa luo.
Silloin kohotti hovipoika päätään. "Odota, minä tulen mukaan."
"Sinä jäät tänne!" huusi ritari vimmoissaan.
"Silloin jää hänkin."
"Miksi?"
"Suojelemaan minua."
Ritari palasi kiroillen makuukselleen.
"Kas tuossa!" sanoi Kaarina ojentaen puukon Pentille. "Puolusta minua, jos niin tarvitaan!"
Sitten vaipui hän tyyneen uneen, mutta ritari ei tehnyt niin; ainakin kaksikymmentä kertaa kohottautui hän katsomaan kutsumatonta vartijaa, joka yhä istui samalla paikalla veitsi kädessään.
Mutta aamun koitteessa pysähtyi vielä muuan ratsu majatalon eteen ja ratsailta laskeutui varovasti vanha munkki ja astui tupaan.
Hän lähestyi ritaria nöyrästi ja pyysi pientä lahjaa veljeskunnalleen.
Kaarina kiepsahti heti pystyyn; hän oli tuntenut isä Laurentiuksen.
"Minä en anna mitään!" huusi ritari.
"Ja te, nuori hovipoika?"
"Annan kaiken, mitä minulla on, kunnianarvoisa isä." Ja hän otti muistokoteloisen, jota hän kantoi povellaan ja johon oli kätketty pyhäinjäännös. "Siunatkaa minua, isä!"'
"Ole huoletta, tyttäreni!" kuiskasi munkki salavihkaan ja lausui sitten pyhät sanat.
Ritari näytti olevan hämillään. "En tahdo olla huonompi kuin palveluspoikanikaan", sanoi hän ja pani muutamia tukaatteja munkin käteen.
Tämä kätki ne nopeasti. "Aiotteko mennä Arbogan joen ylitse?" kysyi hän.
"Miksi sitä kysytte?"
"Minä aion mennä samaa tietä, ja puhutaan kovista tulvista."
"Silloin täytyy kahlata ylitse."
"Siihen lienee se liian leveä. Mutta sitähän te ette voi tietää.Puheestanne kuulee, ettette ole ruotsalainen, herra."
"Kuinka tahansa, aion mennä ylitse."
"Minä teen seuraa", vastasi munkki. "Minua ilahuttaa, ettei tarvitse matkustaa yksin."
Ritari ei rohennut kieltää tätä pyyntöä, mutta hän ei paljoakaan välittänyt seurasta; hänestä näyttivät melkein vaarat lisääntyvän; hän epäili Penttiä, munkkia, kaikkia, keitä kohtasi.
Matkalla lauttauspaikalle käski hän ankarasti palveluspoikaansa seuraamaan itseään; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet kuulomatkan päähän, sanoi hän Kaarinalle, ettei hän enää kauemmin sietänyt tämän kylmyyttä; Kaarinan oli sanottava, tahtoiko kuulua hänelle.
"Onko minulla varaa valita?" kysyi Kaarina.
"Sinun on vastattava kysymykseeni."
"Uudistakaa se Tanskassa, mutta jättäkää minut nyt rauhaan."
"Lupaatko silloin?"
"Lupaan!"
"Silloin toivon ajalle siivet! Oi, Kaarina, tiesin kyllä, ettet voi olla tunteeton. Jospa ymmärtäisit, kuinka kärsin, kun näen muiden katseet kiinnitettyinä sinuun. Tuo Pentti…"
"Palvelijanne?"
"Anteeksi, anteeksi! Hän on vain halpa palvelija, mutta hänen rohkeutensa on rangaistava."
"Ei ennen kuin olemme tulleet tanskalaiselle maaperälle."
"Olet oikeassa! Tapahtukoon kuten tahdot!"
Lauttauspaikalle saavuttaessa havaittiin, että tulva oli ollut aivan mitätön, ja ylimeno oli sekä helppo että hauska. Kesäkuu oli juuri alkanut ja luonto oli keväisessä morsiuspuvussaan.
Pikku Kaarina oli niin vaipunut katselemaan luonnon ihanuutta, ettei hän huomannut kolmea paria silmiä, jotka hyvin erilaisin tuntein omistivat hänelle ihailunsa.
Matkan jälleen jatkuessa pysyttäytyi munkki lähellä hänen ratsuaan.
"Kuinka kauan saamme olla teidän seurassanne, kunnianarvoisa isä?" kysyi ritari, joka toivoi munkin kauas pois, mutta ei uskaltanut häntä karkoittaa.
"Aion Ekholmaan."
"Erik Trollen luo?"
"Hänen jalon emäntänsä luo. — Ensi viikolla palaan Nyköpingiin."
"Tuletteko sieltä?"
"Kyllä, ja vien mielelläni viestejä ja tervehdyksiä, jos teillä on niitä lähetettävänä."
"Voihan sattua että onkin, ja olen teille kiitollinen tarjouksestanne."
Päivän kallistuessa iltavinoon saapui pieni parvi Ekholmaan; puistoon saapuessa kuului iloisten äänten hälinää; lukuisa nuorisoparvi huvittelihe pallonheitolla ja monet osoittivat niin suurta taitavuutta, että pallo usein lensi ilmaan puiden latvojen korkeuteen ennenkuin putosi takaisin maahan.
Nuori palveluspoika katseli huvitettuna hilpeää leikkiä; se oli ilmeisesti aivan uutta hänelle, mutta hänen oli seurattava herraansa, ja niin jäivät ilot pian näkyvistä. Linnaan saavuttaessa riensi Erik herra vastaanottamaan vierastaan kaikin tavanmukaisin kunnianosoituksin. Hän esitti hänet emännälleen, joka ojensi kätensä suudeltavaksi.
Kauniista Kirstistä oli tullut suuri rouvan lylleröinen, joka oli sangen hyvin säilynyt, mutta lisäksi saanut pyhyyden maineen, jota hän piti suuressa arvossa.
Hänen kolme tytärtään olivat kaikki kauniita, valkotukkaisia impiä, vaikkakin heidän äitinsä ja Erik herran tukka oli tumma. Hurskas rouva oli sentähden, varsinkin heidän lapsuutensa aikana, saanut paljon häväistystä osakseen, nyt luuli hän asian olevan jo jotakuinkin unohtuneen. Kaikki kolme kutsuttiin tervehtimään ritaria, eikä hän säästänyt kauniita ja imartelevia sanoja.
Kaarina oli saanut käskyn seurata uutta herraansa ja hän teki sen, ihastuneena näytelmästä, joka hänellä oli silmiensä edessä.
Puistoissa ja ruusutarhoissa vilisi kauniita naisia ja upeita ritareita; mitä hän oli nähnyt Tukholman linnassa, ei voitu tähän verratakaan; täällä oli kaikki paljon upeampaa, ja pienet hovipojat, jotka juoksivat ympäri täysin hopeapikarein ja puettuna toiselta puolen valkoiseen, toiselta punaiseen, näyttivät hänestä oikeilta pieniltä ihmeotuksilta.
Mutta samanlaista ihailua kuin hän tunsi herätti hänkin puolestaan. "Onko rakkaudenjumalatar lähettänyt teille jonkun hovipojistaan?" kysyi Erik herra ritarilta.
"Olen ostanut hänet lahjaksi emännälleni", vastasi tämä. "Missä on niin harvinaista tavaraa?"
"Hän on erään köyhän naisen poika, en tiedä mistä."
"Mikä on nimesi, poika?" kysyi Kirsti rouva ja pani kätensä hänen päänsä päälle.
Kaarina epäröi. "Pentti, jalo rouva!" vastasi hän. Miksi jalo rouva kalpeni; olihan se tavallinen nimi, ensimäinen minkä hovipoika keksi. "Mistä olet?" kysyi rouva hiljaa. "Vadstenasta!"
"Ah!"
"Pyhä Birgitta, mikä teitä vaivaa? Kasvonne käyvät niin kalpeiksi, jalo rouva!"
"Tule luokseni illalla, tahdon puhua kanssasi."
"Puhukaa, siitä herralleni, hän kieltäisi sen minulta."
Kaarle Alfinpoika oli nähnyt, mutta ei kuullut mitään; kuinka hän kirosikaan heikkouttaan, kun oli tuonut Kaarinan keskelle tätä suurta seuraa, jossa tytön tarvitsi sanoa ainoastaan sananen tullakseen riistetyksi häneltä pois. Eikä hän tiennyt seurasiko tyttö häntä mielisuosiolla; hän ei ollut tehnyt mitään kiinnittääkseen, sitoakseen tämän itseensä, vaan ajatellut ainoastaan mieletöntä intohimoaan. Nyt täytyi hänen nähdä, kuinka ei ainoastaan talon nuoret tyttäret, vaan useat ritaritkin ja niiden joukossa vanha Erik herra kiertyivät piiriin hänen kauniin ruumiinsa ympärille, kuinka muuan tarttui hänen kauniisiin kutreihinsa, toinen taputti hänen kaunista poskeaan ja kuinka hänen punastuksensa ja hämmennyksensä nostatti naurunpuuskia. Kirsti rouva katseli häntä tarkasti.
"Leikki ei näytä teitä miellyttävän", sanoi hän ritarille.
"Myönnän, ettei se sitä tee."
"Kutsukaa poika tänne!"
"Antino tänne…" Hehän eivät olleet sopineet mistään nimestä…Millä nimellä hän huutaisi?
Kirsti rouva katseli häntä kummissaan ja kun iloisessa piirissä helähti uusi nauru, huusi rouva itse jokseenkin tuikeasti: "Pentti!"
Pentti? Oliko tyttö ottanut sen nimen.
Hovipoika oli nopeasti paikalla! Hän lankesi kunnioittavasti polvilleen ja sanoi, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan: "Jalo rouva!"
Kirsti rouva katseli ensin polvistuvaa, sitten ritaria ihmettelevän näköisenä. "Eikös teitä seurannut tänne joku munkki?" kysyi hän.
"Kyllä, jalo rouva!"
"Tiedättekö hänen nimensä?"
"Sitä hän ei sanonut."
"Missä hän on nyt?"
"En tiedä?"
"Mene kysymään ja ilmoita minulle!"
Hovipoika suuteli hänen hameensa lievettä ja pikemmin lensi kuin juoksi linnaan.
"Ettekö tahdo jättää häntä minun huostaani siksi aikaa kuin oleskelette täällä?" kysyi Kirsti rouva.
"Olen niin tottunut häneen", sammalsi ritari silminnähtävästi hämillään.
"Näettehän, mille hän joutuu alttiiksi."
"Käsken hänet pysymään huoneessani, hän ei saa enää näyttäytyä."
"Sellaista voin käskeä minä, ette te; totelkaa sanojani ja uskokaa, että se on paras neuvo." Äänessä oli jotakin ankaraa, melkeinpä uhkaavaa.
Kaarle herra tahtoi ainakin tehdä välttämättömyydestä hyveen ja sanoi täydellä turvallisuudella jättävänsä hovipoikansa hänen haltuunsa, kuitenkin oli hänellä ensin sanottavana tälle yksityisesti muutamia sanoja.
"Niin monta kuin haluatte, siihen on teillä oikeus."
Mutta Kaarle herra näki Kirsti rouvan silmistä, että tämä oli arvannut hänen salaisuutensa, kenties suunnitteli ryöstää kallisarvoisen aarteensa! Kuinka kirosikaan hän hulluuttaan, että oli ottanut Kaarinan mukaansa; varman vartioston mukana olisi hänen pitänyt lähettää tyttö Skåneen siellä odottamaan hänen palaamistaan. Nämä ajatukset välähtivät salaman nopeudella hänen päässänsä; hänen oli niin pian kuin suinkin toimitettava asiansa ja sen jälkeen heti lähdettävä matkalle Tanskaan.
Kun hän sanoi Kirsti rouvalle, että hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana Erik herralle, osoitti Kirsti rouva suurta mielenkiintoa, mutta lisäsi, että hänen herransa joutui kiihtyneeseen mielentilaan, milloin hänet pakotettiin puuttumaan valtiollisiin asioihin; häntä täytyi sentähden aina valmistaa edeltäpäin, mutta varmaankin keskustelu voisi tapahtua huomenna aamupäivällä. Kuitenkin toivoi Kirsti rouva, että ritari tahtoisi etukäteen ilmoittaa hänelle mistä oli kysymys, niin hän voisi johdattaa herransa mielen asiaan.
Kirsti rouva viittasi ritarin tulemaan erääseen lehtimajaan, ja siellä kertoi Kaarle Alfinpoika hänelle siitä rohkeasta suunnitelmasta, joka oli tehty auttaakseen Kristian kuninkaan Ruotsin valtakuntaan.
"Puolestani tahdon tehdä kaiken voitavani sitä edistääkseni. Viivytte kai täällä vielä huomispäivän?" kysyi Kirsti rouva.
"Toivon pääseväni niin pian kuin mahdollista!"
"Olisimme voineet kutsua naapureita kokoukseen, mutta luulen, että asia on pidettävä niin salassa kuin mahdollista. Se tekee menestyksen varmemmaksi."
Nyt saapui Erik herra luo, hän sanoi leikkisästi, ettei hän voinut kauemmin sallia emäntänsä olevan ritarin kanssa kahdenkesken. Niin monet vuodet kuin he olivatkin olleet naimisissa, oli hän yhä edelleen mustasukkainen.
Ja niin vedettiin Kaarlo herra nuoren, hilpeän parven sekaan. Hän ei rohennut kysyä palveluspoikaansa ja turhaan tähysteli hän häntä kaikkialta.
* * * * *
Kun Kirsti rouva lähetti Kaarinan etsimään munkkia, ajatteli hän ensiksi pyrkiä pakoon, mutta hänen täytyi saada mukaansa Pentti, jonka kanssa hän ei ollut saanut vaihtaa sanaakaan.
Hän kyseli kaikilta, keitä tapasi, mutta kukaan ei sanonut häntä nähneensä. Jos hän olisi lähtenyt tiehensä siinä kirjavassa puvussa, jossa oli, olisi hän pian joutunut kiinni ja kenties joutunut viedyksi takaisin; mutta kuitenkin täytyi sen tapahtua, maa poltti hänen jalkojensa alla, ja sitä paitsi oli hänellä tärkeä salaisuus, jonka hän tahtoi ilmaista.
Hänen täytyi tehdä päätöksensä: jäädä tänne tai lähteä yksin. Hänen rinnassaan sykki pieni rohkea sydän, eikä hän epäillyt kauempaa; varovasti hiipi hän muuatta takatietä metsää kohden. Siellä oli vanha, rappeutunut rakennus, johon hän pahimmassa tapauksessa saattoi piiloutua.
Juuri juostessaan sen ohitse kuuli hän ensin hätäisen huudahduksen ja sitten:
"Kaarina!"
"Kaikki hyvät pyhimykset! Pentti!"
"Etkö voi nähdä minua!"
"Näen vain paksun muurin!"
"Kiitos veitsellesi, olen voinut tehdä siihen pienen reiän, mutta se suurenee pian."
"Kuka on sulkenut sinut sinne?"
"Isä Laurentius!"
"Minkätähden?"
"Tiedänkös minä! Luultavasti viedäkseen minut takaisin luostariin, koska olen karannut sieltä."
"Kuinka annoit sulkea itsesi sinne?"
"Hän pyysi minua viemään ruokaa eräälle vangille ja minä suostuin mielelläni; hän avasi itse oven ja kun minä pöllöpää menin edeltä sisälle, sulki hän oven heti jälkeeni."
"Sanomatta mitään?"
"Minä tietysti kolkutin ja jyskytin, päästäkseni ulos. 'Ole hiljaa ja tyynesti', sanoi hän. 'Se tapahtuu sielusi iankaikkiseksi pelastukseksi!'"
"Etkö tuntenut häntä, Pentti?"
"Kyllä, mutta hän kehotti minua niin innokkaasti suojelemaan sinua; sillä hän minut petti."
"Ja nyt täytyy sinun mennä takaisin luostariin."
"Ole huoletta, minä karkaan uudestaan."
"Minä menen takaisin Kirsti rouvan luo, hän kyllä antaa sinulle vapautesi."
"Jos hän tahtoo suojella sinua, niin en pelkää mitään omasta puolestani."
"Sen hän kyllä tekee. Ah, Pentti, minä luulin, että sinä ja minä voisimme nyt yhdessä paeta."
"Missä on ritari?"
"Pyydystetty omiin verkkoihinsa!"
"Sinä et rakasta häntä, Kaarinani?"
"Minä en rakasta ketään muuta kuin omaa Penttiäni."
"Ja lupaat olla minulle uskollinen?"
"Aina kuolemaan!"
"Silloin tahdon olla tyyni!"
"Täytyykö meidän todellakin erota?"
"Vielä yksi täytyy sinun luvata minulle."
"Kaikki mitä tahdot!"
"Älä rupea koskaan nunnaksi!"
"Kuinka voi sellaista pälkähtää päähäsikään", sanoi Kaarina nauraen kyyneltensä lomitse.
"Vanno minulle se!"
"Minkä kautta?"
"Madonnan ja meidän rakkautemme!"
Kaarina lankesi polvilleen ja kohotti kätensä taivasta kohden: "Pyhä neitsyt", sanoi hän. "Rakkauteni sinuun on erottamaton rakkaudestani häneen; vannon, etten koskaan suostu mihinkään tekoon, joka erottaisi minut kummastakaan rakkaimmistani!"
"Kiitos, armahin, ja nyt hyvästi!"
Ja Kaarina palasi takaisin linnaan, jossa häntä jo oli etsitty.
Kuinka ritarin silmät salamoivatkaan hänet nähdessään! Hän ei suinkaan näyttänyt olevan tykkönään lumottu; Kirsti rouva näki sen aivan hyvin, ja synnynnäisellä halveksumisen tunteella, jolla jokainen naissilmä katsoo langenneihin, silmäili nyt kaikkea muuta kuin virheetön Kirsti Gyllenstjerna alas kauniiseen lapseen, joka polvistui hänen edessään.
"Olen etsinyt munkkia kaikkialta", sanoi hän, "mutta häntä ei löydy mistään."
Niin äänessä kuin katseessakin oli surun ja epätoivon ilme; se sai heltymään kovimmankin sydämen.
"Sinä olet väsynyt, lapsi parka", sanoi hän. "Mene heti levolle." Hän kuiskasi käskynsä eräälle piikasistaan ja tämä viittasi hovipojan seuraamaan.
Sillävälin keskusteli ritari nuorten neitsytten kanssa, mutta hän piti tarkoin silmällä Kaarinaa, ja kun tämä oli taasen menemäisillään, huudahti hän jotensakin kiihkeästi: "Pentti!"
Kaarina tosin hätkähti, mutta loittoni yhä kääntämättä edes päätänsäkään.
"Siinä näette, mikä uppiniskainen mieli hänellä on, mutta kyllä minä sen pian masennan", sanoi ritari ja riensi hänen jälkeensä. "Etkö kuullut, että minä huusin?"
"Se ei ollut minun nimeni!"
"Ei sinun?"
"Sanokaa se ääneen!"
"Kaarina!"
"Kovemmin, että kaikki kuulevat!"
"Sinä tahdot täältä pois?"
"En, nyt tahdon jäädä tänne!"
Kuinka hän sanoi sen! Ja ritari selitti sen edukseen! "Kaikkien silmät ovat kiintyneet meihin, Kaarina", sanoi hän. "He vainuavat salaisuuttamme, mutta ainoastaan sen tahdon sanoa sinulle, että upeampi ja suurempi kuin Ekholma on oleva se kartano, jonka tahdon lahjoittaa sinulle saavuttuamme Tanskaan. No, etkö sano mitään?"
Kaarina katsoi häneen kyyneltynein silmin. "Tahdotteko haudata minut sinne?" kysyi hän.
"Tahdon piilottaa sinut koko maailmalta."
"Sallikaa minun nyt mennä, heidän katseensa polttavat minua!" Ja hän juoksi neitosen jälkeen, joka oli odottanut häntä.
Kun Kirsti rouva oli vapautunut vieraistaan, kutsui hän heti luokseen neitosen, joka oli saattanut hovipoikaa. Tämä näytti olevan niin hämillään, että hänen täytyi heti kysyä häneltä: "Mitä on tapahtunut?"
"Armollinen rouva, hän on tyttö!"
"Tiesin sen!"
"Hän pyysi heti saada muutaman puvuistani, ja kun hän oli vapautunut pojan puvustaan, heitti hän sen maahan ja huudahti: 'Pernilla rouva se minut suostutteli, miksi seurasinkaan hänen neuvoaan?'"
"Pernilla rouva?"
"Niin hän sanoi."
"Kutsu hänet heti tänne."
Kun Kaarina tuli, heittäytyi hän Kirsti rouvan jalkoihin, pyytäen ja rukoillen, että tämä pelastaisi hänet.
Kirsti rouvaa hämmästytti ensin niin tytön kauneus, että hän unhotti kuunnella hänen puhettaan, mutta hän kuuli hänen nimeävän Kristina rouvan ja silloin sai Kaarina kertoa kaiken.
"Mitä tahdot nyt minun tekevän?"
"Pelastakaa minut ritarilta."
"Oletko hänen vankinsa?"
"Hän on ryöstänyt minut!"
"Mutta sinulla on vapautesi milloin vain tahdot."
"Saanko siis lähteä täältä?"
"Heti paikalla!"
"Kaikki hyvät enkelit teitä varjelkoot!… Mutta minun on vielä pyydettävä erään toisen puolesta."
"Kenen?"
"Pentin!"
Taasenkin leimahti puna Kirsti rouvan poskille. "Etkö itse sanonut nimeksesi Pentti?" kysyi hän.
"Sentähden, että aina ajattelen häntä."
"Kuka ja missä hän on?"
"Hän on rappeutuneessa tornirakennuksessa metsänreunassa."
"Kuinka on hän sinne joutunut?"
"Munkki on sulkenut hänet."
"Mikä munkki?"
"Isä Laurentius."
"Onko hän täällä?"
"Hän tuli mukanamme!"
"Vai niin, hän teki sen!"
"Pentin ja minun on lähdettävä yhdessä. Sanokaa sana vain, jalo rouva, ja hän saa heti takaisin vapautensa."
"Missä on kunnianarvoisa isä?"
"Olen etsinyt häntä turhaan!"
"Meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee."
"Mutta minä en voi lähteä ilman häntä."
"Silloin saat olla täällä, eihän sovi nuoren tytön yksin lähteä taipaleelle keskellä yötä."
"Uskallan mieluummin senkin ennenkuin uudelleen joudun ritarin käsiin", vastasi Kaarina surullisella vakavuudella.
"Sinun ei tarvitse sitä tehdä ilman suostumustasi, mutta minusta näytti hän pitävän sinua suuressa arvossa."
"Hän tarjosi minulle kartanon, suuremman ja upeamman kuin Ekholma", vastasi Kaarina nauraen.
"Eikä se sinua houkutellut?"
"En ota mitään lahjoja ritarilta."
"Etkä rakasta häntä?"
"En rakasta ketään muuta kuin Penttiäni!"
Taasenkin näytti Kirsti rouva tuskallisesti liikutetulta. "Sinun?" sanoi hän ihmeellisellä äänensävyllä.
"Niin, olemme vannoneet toisillemme rakkautta ja uskollisuutta."
"EikösinunPentilläsi ole mitään vanhempia?"
"Hän on poloinen luostarilapsi. Isä Laurentius otti hänet huolenpitoonsa… Jalo rouva, voi olla mieleltään vaikka kuinkakin jumalinen ja nöyrä eikä sittenkään viihtyä luostarissa. Pentti oli messuteini, ja se oli paljon, mutta hän väsyi kuitenkin, hänen mielensä palasti sotamieheksi tai sepäksi… Isäni on seppä, ja luulenpa, että Penttikin olisi rakkaudesta minuun ryhtynyt siihen ammattiin, mutta sitten… sitten…"
"Miksi et kerro edelleen?"
"Häpeä sanoa, että useammatkin kuin ritarin täällä on vallannut samanlainen rakkaus."
"Sinuunko?"
"Hurskas abbedissa lähetti minut Kristina rouvan luo… Pentti ei voinut viihtyä Vadstenassa, kun minä jouduin pois, ja niin tuli hän jälestä Tukholmaan ja saapui paraiksi pelastamaan armollista rouvaa. Sen jälkeen lähti hän etsimään minua, ja hyvä Jumala johdatti hänen askeleensa niin ihmeellisesti, että hän heti kohtasi ritarin, joka otti hänen palvelukseensa; ja se täytynee minun sanoa: jollei hän olisi tullut, olisin minä tuskin eläväin joukossa."
"Pentti on siis pelastanut henkesi?"
"Niin on, jalo rouva."
"Silloin olet velkapää kiitollisuuteen häntä kohtaan!"
"Enempäänkin!"
"Tahdotko maksaa sen hänen todelliseksi hyväkseen?"
"Sellaista ei Pentti kysyisi, hän tietää sen!"
"Jos hän nyt sanoisi: meidän täytyy erota!"
"Sitä ei hän sano koskaan!" vastasi Kaarina sellaisella vakuuttavalla varmuudella, jonka ainoastaan lujin usko saattaa antaa.
"Mene nyt levolle, lapsi!" sanoi Kirsti rouva. "Puhumme huomenna enemmän."
Kaarina suuteli ojennettua kättä ja meni, tosin kyllä suruisin sydämin, mutta kuitenkin valoisain toiveiden elähyttämänä; sentähden laskeutui uni kuin keveä huntu hienoille silmänluomille ja hän nukkui lapsen tyyntä unta.
Kirsti rouva sitä vastoin käveli levottomasti edestakaisin makuuhuoneessaan… Menneisyys silmäili uhkaavana häntä kohden, hän luuli ainaiseksi jättäneensä sen taakseen ja nyt ilmestyi se hänen tielleen.
Kuinka hartaasti oli hän toivonut saavansa pojan ja avioliitossaan oli hän synnyttänyt ainoastaan tyttäriä; mutta hänen esikoisensa… lapsi, joka täytyi pitää salassa maailmalta, oli poika!… Hän olisi kernaasti luopunut toisista, kun vain olisi saanut hänet, saanut näyttää hänet, loistaa hänen kanssaan maailman edessä… Varmaankin oli hänellä hänen luonteensa, hänen ylpeä mielensä; mikä ilo asettaa hänet vihattua poikapuolta vastaan, nähdä hänen ottelevan tämän kanssa vallasta ja sanoa, tämä on sielu minun sielustani… minun ajatuksiani hän lausuu, minun harrastusteni puolesta taistelee… Turhia hulluja unelmia! Luostarissa täytyy hänen piillä, sinne oli hän antanut hänet sovittaakseen syntejään… sentähden oli hänen poikansa koko elämä omistettava rukoukseen ja katumusharjoituksiin… Hän oli ponnistellut ja taistellut itsensä kanssa karkoittaakseen hänet ajatuksistaan, hän oli uskonut mitä hänelle oli kerrottu, ettei poika tahtonut vaihtaa pois nykyistä taivaallista rauhaansa maailman taisteluihin ja levottomuuteen… Hän oli ihmetellyt sitä, sillä hän muisti omasta nuoruudestaan, kuinka levottomasti sydän oli sykkinyt luostarin muurien sisälläkin… Ja nyt onkin hänen poikansa katkaissut kahleensa sanoen: "Tahdon olla vapaa!" Se oli oikein… hän itse olisi tehnyt samoin… Rakkaus on raivannut, näyttänyt tien; puhdas, viaton rakkaus!… Mutta kirottu, rikollinen kietoisi hänet jälleen kahleihin ja kirjoittaisi tulikirjaimin synkälle taivaankannelle: "Älä katso eteenpäin, älä ulos elämään, vaan taaksepäin, missä ainoastaan kamalat pääkallot irvistelevät vastaasi. Äitisi on niiden joukossa, sinun täytyy sovittaa mitä hän on rikkonut, sentähden että hän on synnyttänyt sinut elämään! Sinä olit osa hänestä, hän ei päästä sinua, luurangon käsivarsin pitelee hän sinusta kiinni. 'Katso, olen paljon syntiä tehnyt', sanoo hän, 'mutta sinä voit pelastaa minut kirottujen tuskasta, ja poikanani olet velvollinen siihen… Se ei ole totta, että kukin seisoo tai kaatuu omana herranaan… Eikö ole olemassa synninpäästö ja syntien anteeksiantaminen… Sinä olet minun aneeni… Sinun tähtesi on minulla oikeus vaatia synninpäästöä… Isä Laurentius on luvannut sen minulle tästä hinnasta ja sentähden, rakastettu poikani, täytyy sinun jäädä luostariin.'"
Niin hurjina ja kapinallisina kiitivät ajatukset Kirsti rouvan sielussa; hän ei epäillyt hetkeäkään, että hänen poikansa se oli, jota tornissa vankina pidettiin… hänen oma, rakkain lapsensa… Hän heittäytyi lattialle ja vääntelehti katkerimmissa tuskissa, hän itki katumuksen ja epätoivon tulikuumia kyyneliä… Hän hypähti pystyyn ja pui voimattomassa raivossa nyrkkiä sille maailmalle, jota hän samalla kertaa halveksi ja pelkäsi… Se pakotti hänet julmuuteen ja hänen sydämensä oli rakkautta tulvillaan… Unta ei tullut nimeksikään hänen silmiinsä ja aamu tapasi hänet kalpeana riutunein kasvoin.
Palvelijatar astui sisään ja näki koskemattoman vuoteen, mutta se ei ollut mitään tavatonta; Kirsti rouvan kuultiin usein vaeltavan edestakaisin makuukamarissaan yön hiljaisina hetkinä, mutta siitä huolimatta hän päivisin täytti perheenäidin velvollisuutensa. Palvelijatar saattoi sentähden pelottomasti ilmoittaa, että kunnianarvoisa isä Laurentius Vadstenasta odotti ulkona.
"Pyydä häntä astumaan sisään!"
Isä astui sisään ja ensi silmäys sanoi hänelle, että Kirsti rouva tiesi kaiken.
"Mitä on meidän tehtävä?"
"Vietävä hänet takaisin luostariin."
"Miksi on hän saanut tulla tänne?"
"Olen pelännyt, että hän tekisi vastarintaa."
"Eikö hän voi sitä tehdä täälläkin?"
"Ei, jos te autatte minua!"
"Minä?"
"Äidin rukoukset ja kyyneleet…"
"Äidin!… Tarkoitatte siis…?"
"Että teidän on nähtävä ja puhuteltava häntä."
"Pyhä madonna! Nähtävä ja puhuteltava häntä?! Ja sen sanotte te!… Oi, jospa tietäisitte, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni! Puristaa hänet syliini, hukuttaa hänet suudelmiini!… Mutta minä en vastaa itsestäni!… Kuka voi vastustaa äidin rukouksia ja kyyneliä… Olen pyytänyt teitä pitämään hänet kaukana minusta… Te olette tuonut hänet tänne… Vastatkaa itse seurauksista!"
Munkki tuijotti häneen hämmästyksestä sanatonna. "Onko se täyttä totta?" kysyi hän vihdoin.
"Oi, te ihmishirviö, joka ette pysty käsittämään, mitä äidin täytyy tuntea, kun ensi kerran painaa rakastetun, kaivatun, itketyn lapsensa rinnoilleen!… Poikani, esikoiseni! Onko maailmassa nimeä, joka soi suloisemmin?"
"Kutsunko vieraanne ja Erik herran kuulemaan niitä huudahduksia?"
"Niin, häpeän te olette maalannut silmieni eteen, maailman arvostelun kurja pelko on se kahle, jolla olette kytkenyt kieleni ja menettelyni. Te minut taivutitte antamaan käteni Erik herralle, vaikkakin tiesitte, että olin sidottu toiseen pyhimmällä siteellä!"
"Sukulaisenne ja ystävänne!"
"Niin, olitte välikappaleena heidän kädessään… Houkuttelitte minut valapatoksi, houkuttelitte minulta lapseni… Tiedättekö nyt mitä siitä on seurannut… Olen ollut rakkaudelleni uskollinen… koko maailma tietää sen… mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä, sillä minä olen suuressa arvossa pidetyn Erik Trollen puoliso ja hän kantaa mieluummin kunniattomuuden kuin häpeän… Mutta jos vien poikani heidän joukkoonsa, jos sanon: Hän on minun, minun! Kenelläkään ei ole oikeutta häneen! — Silloin kääntäisivät he kaikki minulle selkänsä!… Oi, kuinka halveksin ihmisiä ja kuinka halveksin teitä, kunnianarvoisa isä!"
Ei tapahtunut usein, että isä Laurentius kalpeni, mutta nyt kävi hän melkein valkeaksi. "Mielettömissä purkauksissanne ette ole huomannut, mitkä aseet olette jättänyt käsiini", sanoi hän äänellä, joka vapisi liikutuksesta.
"Luuletteko minun olevan taitamattoman lapsukaisen, joka ei tiedä, ettei ilman todistajia voida mitään todistaa."
"Voin pakottaa teidät valalle."
"Olenhan tehnyt ennenkin väärän valan!" He seisoivat vastatusten molemmat leimuavin silmin. Silloin sanoi Laurentius hiljaisella, kuiskaavalla äänellä: "Minulla on poikanne henki kädessäni."
"Hänen henkensä?"
"Sanon teille, hän ei pääse tornista elävänä."
"Tahdotte pelotella minua!"
"Vannon sen sieluni autuuden kautta!"
"Laupias Jumala!" Hän tahtoi syöksyä ulos.
Mutta munkki tarttui lujasti hänen käsivarteensa. "Tahdotteko sokeasti syöksyä perikatoon tai kuulla neuvoa?"
"Tahdon pelastaa poikani hengen!"
"Se on minun kädessäni."
"Hän ei siis ole kuollut!"
"Valekuollut, mutta minä voin herättää hänet."
"Oi, tehkää se heti!" Ja hän heittäytyi maahan kietoutuen munkin polviin.
Isä Laurentius epäröi. Jollei hän olisi pelännyt, mihin polvistuva leijonatar saattoi hurjassa raivossaan ryhtyä, olisi hän rangaissut tätä herjauksistaan vielä enemmän; nyt sanoi hän vain: "Nouskaa ja kuulkaa minua!"
Toinen totteli heti.
"Hän ei herää niin kauan kuin on täällä."
"Mutta tahdoittehan, että minun piti…"
"En tuntenut teitä silloin!"
"Antakaa minun nähdä hänet!"
"Mitä se hyödyttäisi?"
"Ettekö voi käsittää, mitä äidinsydän tuntee?" huudahti Kirsti rouva kyynelissään. "Antakaa minun sulkea nukkuva lapseni syliini vielä kerran ja minä olen siunaava teitä kuolinhetkenäni!…"
"Niinpä vannokaa, että sitten sokeasti taivutte tahtooni!"
"Sen vannon pyhän neitsyen kautta!"
"Muistakaa, että hänen henkensä on käsissäni."
"En unhota sitä koskaan."
"Tulkaa sitten heti."
Ainoastaan palvelusväki oli liikkeessä, linnan muut asukkaat eivät olleet lähteneet makuuhuoneistaan, kun Kirsti rouva huntuun kääriytyneenä ja ainoastaan hurskaan munkin seuraamana nopein askelin riensi torirakennukseen; sen takana oli kappeli, jossa usein pidettiin rukouksia.
Kun he olivat loitonneet linnan näkyviltä, otti munkki esiin jotakin, joka näytti ohuelta, läpinäkyvältä kankaalta, mutta josta pingotettuna muodostui lyhty; hän pani siihen kynttilän ja sytytti sen.
Millä vapisevalla kärsimättömyydellä odottikaan Kirsti valmistuksia… Vihdoin pisti munkki avaimen oveen ja avasi sen.
Hän meni edeltä varovaisin askelin, mutta hämmästyi aikalailla nähdessään kirkkaan valonsäteen, joka lankesi holvista sisään.
Lattialla makasi Pentti, uni näytti yllättäneen hänet aivan odottamatta, hän makasi selällään pitkin pituuttaan ja piti kädessään Kaarinalta saamaansa veistä, jonka terä vielä oli muurisavessa.
Valonsäde lankesi nuorekkaille kauneille kasvoille. Niistä loisti terveys ja elämänhalu; hänen suunsa oli hieman avoinna, ja sieltä näkyi kaksi valkoista hammasriviä.
Kirsti rouva lankesi polvilleen aivan kuin alttarin eteen… Hän uskalsi tuskin vetää henkeään, ihmettely, ihailu valtasi hänet.
"Pyhä neitsyt, kuinka hän on kaunis!" sanoi hän koskettaen nuorukaisen kiharoita… Mutta minuutti minuutilta kävi hän rohkeammaksi, hän kohotti nuorukaisen päätä ja painoi sen rintaansa vasten: "En muista, kun viimeksi pidin sinua sylissäni, etkä tule muistamaan tätäkään!" Ja hän painoi hänet povelleen, hyssytteli häntä kuin lasta ja suuteli hänen otsaansa ja silmiään.
"Oi, saisinpa vain ne edes kerrankaan nähdä!" sanoi hän. Kuuliko nuorukainen unissaan äitinsä katkeran valituksen vai mikä aiheutti, että hän katsoi äkkiä ylös? Ihmetellen silmäili hän Kirsti rouvaan, mutta sulki silmänsä uudelleen ja nukkui yhtä raskaasti kuin ennenkin.
"Tulkaa, tulkaa", toisteli munkki. "Olemme jo viipyneet liian kauan!"
Kirsti rouva vetäisi nopeasti kallisarvoisen sormuksen sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.
"Muistoksi!" sanoi hän. "Rikollisimmalta ja onnettomimmalta kaikista äideistä."
Varovasti laski hän hänet maahan ja painoi kätensä vasten hänen sydäntään… Hän ei tuntenut sen lyöntiä, jotakin oli tiellä, hän tempaisi pois muutamia papereita ja heitti ne syrjään… Nyt, nyt kuuli hän sydämen lyövän tyynesti ja hiljaa… Oi, Jumala, kuinka hän rakasti häntä!
Ja vielä kerran antautuen rajun surunsa valtaan, hukutti hän sydänkäpysensä suudelmiin ja hyväilyihin, eikä nähnyt, että munkki nopeasti tarttui papereihin ja kätki ne huolellisesti.
Lempeämmin, mutta yhtä päättävästi kuin ennenkin, sanoi munkki: "Oman kunnianne ja poikanne elämän tähden on teidän lähdettävä heti täältä."
Kirsti rouva katsoi häneen lohduttomin ilmein; mutta katse, jonka hän kohtasi, ei ilmaissut mitään sääliä; oli kysymys hänen lapsensa hengestä, kuinka voisi hän epäröidä… Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos aivan kuin pakenisi itseään.
Munkki ei sulkenut ovea jälkeensä.
Kirsti rouva kääriytyi huntuunsa, ja molemmat palasivat linnaan.
"Kuinka kauan hän viipyy täällä?" kysyi Kirsti rouva.
"Tuolla tulee ritari teitä vastaan", vastasi munkki. "Hänellä on jotakin ilmoitettavaa."
Kaarle Alfinpoika näytti liikutetulta. Hän sanoi, että Märta rouvalta saapunut pikaviesti pakotti hänet heti lähtemään Vesteråsiin, kuitenkin toivoi hän voivansa palata samana päivänä. Hän aikoi viedä mukanaan ainoastaan yhden palvelijan ja pyysi, että toiset saisivat olla täällä, kunnes hän palaisi.
"Silloin on meidän lykättävä neuvottelumme huomiseen", sanoi Kirsti rouva. "Pyydän teitä viemään tervehdykseni Märta rouvalle."
Ei ollut mitään aihetta keskustelun jatkamiseen, ja Kirsti rouva ja munkki jatkoivat matkaansa.
"Tyttö on edelleen teidän turvissanne?" virkkoi munkki.
"Tänään saa hän mennä!"
"Mennä! Mitä ajattelette?"
"Hänen kohtalonsa on minulle tosin samantekevä, mutta en tahdo jättää häntä ritarille."
"Se ei ole ollut minunkaan tarkoitukseni!"
"Hän on paljon onnellisempi kuin minä, sillä Pentti tuntee hänet ja rakastaa häntä; minua sitä vastoin…"
"Sanokaa hänelle, että nuorimies on kuollut."
"En", vastasi Kirsti rouva väristen. "Sitä en tee!"
"Silloin puhuttelen häntä itse."
"Tehkää se ja vapauttakaa minut hänestä niin pian kuin mahdollista…Minua kiduttaa hänen läheisyytensä."
Muuan palvelijatar, joka ilmoitti, että nuori tyttö oli jo moneen kertaan kysynyt eikö hän saanut puhutella jaloa rouvaa, sai käskyn seurata kunnianarvoista isää hänen luoksensa.
Kaarina otti isän vastaan päiväpaisteisesti hymyillen, hän oli jo edeltäpäin tullut siihen päätökseen, että isä ottaisi hänen ja Pentin suojelukseensa ja veisi heidät molemmat takaisin Kristina rouvan luo, joka runsaasti palkitsisi hänet.
"Iloitse, tyttäreni, autuuden hetki on lyönyt!" Sellainen oli munkin ensi tervehdys.
"Niin, rakas isä, tiedän, että vapaus on tänään tuleva osaksemme", sanoi Kaarina. "Ja nöyrästi ja koko sydämestäni olen kiittänyt pyhää neitsyttä."
"Hän on saanut vapauden!"
"Kuka? Penttikö?"
"Inhimillinen viisaus on voimaton!" huokasi munkki ja katsoi taivasta kohden.
"Mitä tarkoitatte, isä?"
"Kokematon nuorukainen pelkäsi, että minä vihastuisin häneen sentähden, että hän poistui luostarista… Minä tahdoin pitää hänet siellä ainoastaan sentähden, että tiesin, mitkä vaarat uhkasivat…"
"Penttiäkö?"
"Hän oli ylhäistä sukua ja hänen henkeään tavoiteltiin, sillä hän oli monien tiellä."
"Kaikki pyhimykset!"
"Sentähden lähdin matkalle suojellakseni häntä… Tapasimme toisemme…"
"Nyköpingissä?"
"Hän oli kuuro varoituksilleni."
"Mitä hänestä tahdotaan?"
"Seurasin mukana tänne… jossa hänen kohtalonsa oli ratkaistava."
"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi Kaarina pelästyneenä.
"Hänen henkeään tavoiteltiin, kuten sanoin, ja täällä oli hän heidän vallassaan."
"Tehän hänet sulitte torniin, houkuttelitte hänet sinne väärillä uskotteluilla."
"Pelastaakseni hänet vainoojiltaan!"
"Se onnistui?"
"Onnettomuudeksi oli hänellä veitsi huostassaan."
"Minä olin antanut sen hänelle!"
"Hän oli tehnyt läven muuriin."
"Sen tiedän, hän puhutteli minua."
"Sitten on häntä puhutellut toinenkin."
"Toinen?"
"Hänen äitinsä!"
"Kaikki hyvät enkelit olkoot kiitetyt! Hän on siis täällä! Sanokaa minulle, isä, kuka hän on?"
"Kuulehan vielä. Äiti kertoi hänelle hirveän salaisuuden… Hänen olemassaolonsa oli rikos ja sen tuleminen tunnetuksi tuottaisi häpeää ja kunniattomuutta rikkaalle ja ylhäiselle suvulle."
"Äiti teki julmasti sanoessaan sen hänelle, voin käsittää, kuinka hän kärsii."
"Ei enää luullakseni… Sillä useita tunteja sitten, kun menin torniin…"
"Missä tilassa hänet tapasitte?"
"Kuolemaisillaan."
Kaarina tuijotti häneen ikäänkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan. "Ette kai tahdo sanoa, että hän on kuollut?" kysyi hän väristen.
"Viimeisinä sanoinaan lausui hän teidän nimenne."
Ei, että ei Kaarina uskonut, hän ei voinut sitä uskoa… Ja munkki näki epäluuloa hänen silmissään, vielä ei tyttö ollut hänen vallassaan.
"Hän teki siis teon teidän veitsellänne; no, silloin ymmärrän hänen sanojensa merkityksen."
"Ja ne olivat?"
"Ettei minun olisi annettava teille veistä takaisin."
"Miksen saisi päättää päiviäni kuten hänkin?"
"Teidän on elettävä rukoillaksenne hänen sielunsa puolesta!"
Mutta Kaarina torjui vielä luotaan tämän kamalan ajatuksen. "Onko hän vielä tornissa?" sanoi hän.
"Hänen hartaasta rukouksestaan annoin hänet viedä heti pois täältä."
"Mihin?"
"Se on minun salaisuuteni."
"Tahdon nähdä hänet vielä kerran."
"Hän on kieltänyt sen!"
Ei, Kaarina ei uskonut munkkia!… "Hänellä oli hallussaan muutamia kirjeitä, jotka kuuluivat minulle."
"Ne jätti hän minun käsiini."
"Antakaa tänne!"
"Jätettäväksi oikeille omistajilleen."
"Se on minun huolehdittavani."
"Ette tapaa heitä."
"Enkö ole vapaa ja saa mennä minne tahdon?"
"Ette!"
"Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on luvannut ottaa minut suojelukseensa."
"Ritaria vastaan, mutta pitemmälle ei hänen valtansa ulotu."
"Ja kuka estää minut palaamasta Kristina rouvan tai vanhempieni luo?"
"Sen teen minä."
"Te, isä?"
"Tiedätte vaarallisen salaisuuden."
"Minä!"
"Olette lukenut kirjeet, vaikkette sanonut osaavanne lukea. Valhe rankaisee itsensä."
"Se oli velvollisuuteni!"
"Samoin kuin on minun tehdä teidät vaarattomaksi."
"Onko minunkin kuoltava?"
"Ei, mutta rukoiltava kuolleiden puolesta."
"Mihin aiotte viedä minut?"
"Luostariin!"
"Ja tehdä minusta nunnan?"
"Onko parempaa osaa!"
"Ei koskaan!" huudahti Kaarina. "Ei koskaan!"
"Aika on saattava teidät toisiin ajatuksiin."
"Siinä petytte suuresti!"
"Hänen tähtensä…"
"Niin, hänen tähtensä tahdon elää, sillä hän ei ole kuollut; sydämeni huutaa sen tuhansin äänin."
"Rakennatte löysälle hiedalle! Mutta olkaa nyt valmis; tunnin kuluttua lähdemme."
"Jos kieltäydyn seuraamasta?"
"Seuraatteko mieluummin ritaria?"
"Ei, mieluummin hautaan!"
"Luostariin…"
"Ikäänkuin se ei olisi samaa."
Ja vähäistä myöhemmin sanoi isä Laurentius jäähyväiset Kirsti rouvalle, joka oli kalvennut varjokseen ja valitti kovaa päänsärkyä. Hän antoi munkille runsaita lahjoja ja lähetti kaksi palvelijaa häntä saattamaan. Nuori tyttö käärittiin pyhiinvaeltajan vaippaan, joka hänen täytyi pian olla valmis vaihtamaan noviisinpukuun ja samalla sanomaan jäähyväiset kaikille elämäntoiveille.
Mutta ennenkuin isä Laurentius lähti Ekholmasta, oli hän pitänyt huolen siitä, että valekuollut vietiin pois. Muutamia Vesteråsin luostarin palvelijoita oli hänen apunaan, ja kun Kirsti rouva vielä kerran hiipi torniin, löysi hän oven avoinna; näytti kuin siellä ei koskaan olisi ollut ketään kätkettynä.
Käytyään pikimmiten kasvatusäitinsä puheilla lasketti Kaarle herra kaikista viipymispyynnöistä huolimatta täyttä laukkaa takaisin Ekholmaan. Täällä tapasi hän ensiksi kaikista Erik herran, ja tämä viivyttelemättä ilmoitti hänelle säälittelevin sanoin kauniin hovipojan päätöksen ruveta nunnaksi. Kun ritari, aivan poissa suunniltaan, sanoi etsivänsä häntä yli koko Ruotsin maan, silloin puhui toinen niistä vapauksissa ja oikeuksista, jotka Ruotsissa kuuluivat kaikille, ja herra Kaarle Alfinpoika katsoi lopulta parhaaksi palata Tanskaan; mutta harmi asui hänen sielussaan ja hän vannoi verisesti kostavansa.
4.
Valtionhoitajanvaalin jälkeen Tukholmassa seurasi harvinaisen tyyntä; oli kuin puolueet tarvitsisivat lepoa ja ajatusaikaa; nyt oli katsottava mitä edelleen tulisi tapahtumaan.
Tyyneyttä ei kestänyt kauan. Oli tullut tavaksi, että niin pian kuin Tanska tahtoi käydä taisteluun Ruotsia vastaan, alotti se yllyttämällä venäläiset rauhanrikkomukseen.
Tähän aikaan saapui huhuja levottomuuksista Venäjän rajalla, ja StenSture päätti matkustaa sinne jo elokuun lopulla.
"Niin jätät minut taaskin", sanoi Kristina.
"Etkö ole minun toverini, ja eikö meidän molempain pidä kantaa päivän kuorma ja helle?"
"Se ei ole minusta tuntunut koskaan niin raskaalta."
"Lupaa minulle vain yksi!"
"Ja se on?"
"Älä anna ryöstää itseäsi!"
Kristina hymyili kyynelsilmin. "Ihmettelen, kuinka monta vartijaa sinä lienet asettanut minulle."
"He ovat kaikki voimattomia, jollet itse tahdo."
"Enkö tahtoisi! Olen menettänyt kaksi uskollista palvelijaa; hyvän, kauniin Kaarinani…"