"Ja hänen kauniin sulhonsa!"
"En lakkaa koskaan nuhtelemasta itseäni…"
"Löydämme heidät kyllä kerran."
"Tiedätkö mitään keinoa?"
"Yhden ainoan!"
"Ja se on?"
"Jättäkäämme asia Esbjörnin huostaan."
"Voiko häntä erottaa sinusta?"
"Ei suinkaan se ole niin vaarallista."
"En salli sitä."
"Kenties palattuani takaisin?"
"Niin, kenties silloin!"
Ainoastaan pieni määrä palvelijoita ja asemiehiä seurasi nuorta valtionhoitajaa. Hän oli pyytänyt piispa Hemming Gaddiakin seuraamaan; ja tämä levoton sielu, joka kaipasi alituista toimintaa, oli suostunut vastaväitteittä. Valtionhoitajan mukana seuraavien herrojen joukossa oli myös urhoollinen Kalmarin linnan päällikkö, Juhana Maununpoika; tällä hetkellä oltiin jotensakin varmoja tanskalaisiin nähden, ja muutamat ruotsalaiset laivat, joita ei oltu lähetetty pois Suomesta, herättivät hänessä halun matkustaa sinne ja ottaa selon syistä tähän.
Kun laivat laskivat maihin Turun edustalla, otettiin valtionhoitaja vastaan kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen arvonsa vaati. Linnanpäällikkö, pormestari ja neuvosto monien maan herrojen keralla toivottivat hänet tervetulleeksi jo rannalla, ja uusi piispa, tohtori Arvi Kurki otti hänet koko kapitulin kera vastaan tuomiokirkossa. Kaikkiin teki hänen yksinkertaisen koruton, jalo esiintymisensä mitä parhaimman vaikutuksen, ja hänen lausumansa toivomus, että heti käytäisiin käsiksi niihin asioihin, joista oli neuvoteltava, osoitti ettei hän ollut tullut vieraspitoihin, vaan vakavain, maalle tärkeäin asiain tähden.
Uuden piispan sanottiin olevan sangen oppineen herran, mutta sitä sydämellistä lempeyttä, joka oli jalolle Johannes Olavinpojalle ominainen, ei hänellä ollut. Kaikista kirkon ja maan asioista ei hänellä mikään ollut niin sydämellään kuin Turun piispan, laajalti kuulun Hemmingin arkkuunkätkeminen ja pyhäksijulistus. Hän sanoi olevansa suuresti huolissaan, ettei arkkipiispa — kivulloisuutensa tähden — omistanut tälle asialle kaikkea sitä intoa, jonka se ansaitsi. Mitä kustannuksiin tuli, oli Suomen kirkolla, kiitos siitä monien herrojen rouvien runsaille avustuksille, riittävästi varoja menoihin Roomassa, ja hurskaat sielut tulisivat kyllä anekirjoja vastaan täysin määrin suorittamaan kustannukset omassa maassa.
Piispa Hemming Gadd toi mukanaan pienen pyhäinjäännöslippaan, jonka hän oli saanut Roomasta, ja hurskas isä ilmaisi siitä kiitollisuutensa; hän näytteli kallisarvoisia pyhimyskoristuksia, jotka oli suureksi osaksi saatu Tanskasta. Kuningatar Margareta, Erik ja Kristian olivat kaikki antaneet runsaita lahjoja. Suojeluskirjoja ja erivapautuksia oli myös saatu sieltä.
"Silloin kai odotetaan siellä myös kiitollisuutta?" kysyi HemmingGadd jokseenkin pisteliäästi.
"Mitä kirkko antaa, ei koidu ajallisten pyyteiden, vaan ainoastaan sielujen hyväksi."
"Sitä tietysti tarkoitin minäkin."
"Niin innokkaiden piispojen aikana voittaa kai kristinusko Suomessa yhä enemmän jalansijaa?" kysyi Sten herra.
"Me rakennamme vuosittain uusia alttareita ja kappeleita täällä rintamailla, mutta loitommalla takamailla rehottaa vielä pakanuus."
"Maalliselle vallalle kuuluu järjestyksen pito heidän keskuudessaan."
"Se tekeekin siinä suhteessa voitavansa. Maa on jaettu seurakuntiin, joissa on kussakin kirkkopappinsa, mutta pitäjät ovat niin suuria, että muutamissa on talonpojilla aina 12—15 peninkulman matkoja kirkolle, ja ne tulevat sinne mahdollisesti joka neljäs vuosi, monet kenties eivät koskaan."
"Mutta silloin ovat seurakunnat liian suuret ja ne täytyy jakaa."
"Neuvosto lupasi sen 1504, mutta vielä ei ole tehty mitään", huokasi piispa.
"Minä muistutan siitä; olemme velvolliset edistämään kirkon ja kristinuskon vaurastumista!" huudahti Sten herra vilkkaasti.
"Sitä kirkko odottaakin teiltä; niin ovat teidän jalot edeltäjänne tehneet."
"Me luotamme siihen, että kirkko on maan hallitukselle voimakkaana tukena."
"Rakastavainen äiti ei sysää pois lapsiaan, jotka nöyrällä sydämellä etsivät häntä; hän lieventää heidän hengellistä hätäänsä ja huoliaan."
"Mutta ajallisia, kunnianarvoisa isä?"
"Lasten on tehtävä työtä äidin hyväksi."
"Mutta jos hän on rikas eikä heillä ole mitään?"
"Tahtovatko he imeä hänen nisänsä tyhjiksi?"
"Ainoastaan, että hän jakaa heille yltäkylläisyydestään."
"Mitä on ruumiin terveys sielun terveyttä vastaan? Pyhät messut, vihityt kynttilät, alttaripalvelus, esirukoukset, kas siinä ne runsaat lahjat, joita kirkko antaa lapsilleen, mutta ryöstää häneltä varat siihen, heittää raskaat elatushuolet hänen niskoilleen, se on samaa kuin tehdä hänet synninpalvelijaksi, eikä hän ole koskaan siihen suostuva, samoin kuin toivon, ettette te, jalot herrat tule sitä koskaan vaatimaankaan."
"Toivon voivani estää sodan Venäjän kanssa; mutta jollei se onnistuisi, on maa niin rutiköyhtynyt, että katson kirkon velvolliseksi vointinsa mukaan estämään, ettei julma vihollinen tee jälleen Suomen kansaa pakanoiksi. Herra ei ole salliva moista tihutyötä."
"Mutta jos niin tapahtuu, mitä silloin teette?"
"Rukoilemme!"
"Odotatteko ihmetyötä?"
"Sellaisia on tapahtunut ennenkin!"
"On kai, mutta vain siellä, missä kaikki inhimillinen apu oli tehoton."
"Me panemme toimeen juhlakulkueita ja pidämme viisikymmentä messua, että pyhä Jumalan äiti kääntäisi sodan kauhut pois maastamme."
"Ja minä koetan hyvillä perusteilla hieroa sovintoa ja rauhaa; mutta jollei se onnistu, silloin, kunnianarvoisa isä, palaan vielä kerran tähän asiaan."
Siihen keskustelu päättyi.
"Papit rakastavat tavaraa ja kultaa melkein enemmän kuin maailman lapset!" sanoi Sten Sture, kun hän kertoi tästä keskustelustaan uskotulle ystävälleen Hemming Gaddille.
"He pitävät maata taivaan etupihana, ja kun he yksin ovat saaneet pääsyn sinne, ovat makeanleivänpäivät jo maan päällä tulevat heidän osakseen", vastasi tämä.
Mutta herra Arvi Kurki jupisi itsekseen: "Joutuisipa RuotsiTanskan vallan alle, silloin ei Suomella olisi mitään pelättävääVenäjältä!… Ruotsalaiset pyristelkööt vastaan kuinka paljontahansa, siihen lopulta joudutaan, siihen joudutaan!"
Kokouksessa, joka sen jälkeen pidettiin raatihuoneella, valitettiin, miten vaikea oli kantaa veroja alemmalta kansalta. He eivät tahtoneet tehdä palkkatyötä muille ja heidän paras tulolähteensä oli kerjääminen, jota harjoitettiin hyvin yleisesti.
Muuan edellisen piispan, Johannes Olavinpojan, veli, jolla oli suuria maatiloja Suomessa, mutta joka nyt oli vanhuutensa päiviksi muuttanut Turkuun, missä hänet oli heti valittu raatiherraksi, sai nyt sanoiksi:
"Minun aikanani oli suhde isännän ja palvelijan välillä sekä tavan että selvän lain kautta tarkoin määrätty; muuttaminen ei tullut koskaan kysymykseen; mihin palvelija tuli, siellä hän pysyi ja sai niukan toimeentulonsa, ylhäisempäin luona palkollisten tuvassa, alempain luona yhdessä isäntäväen kanssa. Uppiniskaisuutta, tottelemattomuutta ja laiskuutta vastaan tiedettiin varma parannuskeino. Vitsa tekee hyviä lapsia; sentähden oli hyvä järjestys talossa. Pikku pojille oli hyvän tavan mukaan annettava juotavaa kuin haukalle, ruoskaa kuin aasille, ruokaa kuin haralle ja vaatetta kuin jäärälle. Ken siten menetteli omien lastensakin kanssa, hän kyllä tiesi pitää palvelijansakin kurissa. Työttömiä nähtiin harvoin, ja kenelle tarjottiin palveluspaikkaa eikä hän sitä ottanut vastaan, häntä ei saanut kukaan suosia. Sellainen oli vanha hyvä tapa, mutta nyt, kun veltto leväperäisyys on saanut yhä enemmän jalansijaa, tulevat pahat ajat, ja ken ei tuki puroa, hänellä on työ ja tuska padotessaan jokea. Sitä mieltä minä olen!"
Vanhan mielipidettä kuunneltiin kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen ikänsä vaati.
Toiset arvelivat, että povariakoilla ja noidilla oli niin suuri vaikutus, että kaikki oma voima lamaantui; ennustettua onnea odottaessa ei välitetty nykyisyydestä, ja jos oli ennustettu pahoja, ei katsottu maksavan vaivaa taistella vastaan.
"He ovat kuitenkin kristittyjä ihmisiä", väitti Sten herra.
"Useimmat, jotka ovat kastattaneet itsensä, ovat tehneet sen tottelevaisuudesta, mutta harvat ovat menneet kasteelle omasta halustaan. Loistavat kirkonmenot hivelevät heidän silmiään, mutta ne, jotka harvoin tai eivät koskaan tule kirkkoon, ne pitävät parempina vanhoja jumaliaan."
"Ja uhrit!" virkkoi vanha Olavinpoika; "ette voi aavistaa, kuinka he riippuvat kiinni uhreissaan."
"Mitä he uhraavat?"
"Nuoria eläimiä."
"Ja lapsia!"
"Kamalaa! Eikö sitä voida estää?"
"Ketkäpä muut tunkeutuvat syvälle metsiin kuin ne, jotka siellä asuvat ja elävät!"
"Viipurin linnanpäällikkö, jalo Erik Turenpoika, oli lähellä nähdä uhrattavan tyttärensäkin."
"Olen kuullut siitä, mutta siitähän on nyt jo kauan. Ei suinkaan näitä kauheuksia enää jatkettane?"
"Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu erämaissa ja suurissa, sankoissa metsissä."
"Eikö munkeillakaan ole tapana siellä liikuskella?"
"Jokunen kai siellä joskus käy, mutta se kuuluu harvinaisuuksiin.Siellä on vähän voitettavaa."
"Sekösiis on tarkoitus?"
"Useimmilla!"
"Mutta on poikkeuksia, kunnioitettavia poikkeuksia", huudahti muuan läsnäolijoista.
"Ei yksi kärpänen kesää tee!" jatkoi vanha Olavinpoika.
"Mutta se on kevään merkkinä!"
"Eivät sellaiset kärpäset!"
"Kuinka tarkoitatte?"
"Vaikkapa minua pidettäisiinkin kerettiläisenä, tahdon sanoa mielipiteeni, kun minulta kerran kysytään. Jotta kristinusko voittaisi jalansijaa, olisi täytynyt alusta alkaen menetellä toisin kuin on tapahtunut."
"Millä olisi pitänyt alkaa?"
"Teoilla!"
"Mutta uskonoppi?"
"Olisi ollut osoitettava teoissa."
"Todellakin!"
"Kun Johannes lähetti oppilaansa Kristuksen luo, kysyivät he: 'Oletko sinä se, joka tuleva on, vai onko meidän toista odotettava?' Hän vastasi: 'Tulkaa ja katsokaa: sokeat näkevät, sairaat parannetaan ja köyhille saarnataan evankeliumia.'"
"Sitä saarnataan nytkin."
"Ei, ainoastaan lakia! Nyt sanotaan: Sinun pitää tai sinun ei pidä —!"
"Paha, jos niin on!"
"Teoillaan hän voitti oppilaansa."
"Ajat ovat muuttuneet", puuttui toinen puheeseen; "se kävisi liian hitaasti."
"Mutta paljon varmemmin!"
"Minusta tämä jalo herra tuntuu olevan oikeassa", virkkoi Sten herra vakavasti.
"Uskokaa minua, elämän vakavimmat kysymykset ovat vetääntyneet vinoon, sentähden on kaikki muukin epäjärjestyksessä."
"Piispan veli puhuu noin!" huudahti muuan läsnäolijoista.
"Mitä lähempänä lähdettä on, sitä helpommin näkee, mistä se tulee, ja minä sanon, että se vesi, joka on tarkoitettu terveydeksi kaikille kansoille maan päällä, on samennettu lukemattomalla joukolla ihmislisäyksiä."
"Hän on kerettiläinen!"
"Hän ei saa olla täällä!"
"Jos piispa saisi tietää…"
"Hän puhuu vanhuuden heikkoudessaan!"
"Älkää kuunnelko häntä!"
"Näen kyllä, kuinka laita on", jatkoi vanhus; "puheeni on teille kauhistus; mutta täytyyhän minun kerran puhua mitä olen kantanut mielessäni, voinpa sanoa, pian kaksikymmentä vuotta."
"Hän täyttää pian kahdeksankymmentä!"
"Pian kahdeksankymmentä, hyvät herrat! Olin kolmenkolmattavuotias, kun vapaasta tahdostani kastatin itseni. Edelläkäyneet hyvät opinnot tekivät minut kykeneväksi itse lukemaan pyhiä kirjoja, ja minun sydämeni ja mieleni ihastui 'valkoiseen Kristukseen'!"
"Hän tunnustaa sen!"
"Käsitin, ettei pelkkä ihminen voinut puhua eikä toimia kuten hän; mutta niiden, jotka rupesivat hänen palvelijoikseen, olisi seurattava häntä kieltäymyksissä ja suurissa teoissa… Hänen ensimäiset oppilaansa tekivätkin niin, mutta seuraajat eksyivät pian jäliltä…"
"Älkää kuunnelko häntä!"
"Antakaa minun puhua heistä, jotka eivät minun tavallani omasta vapaasta tahdostaan kääntyneet kristinuskoon, vaan karjan tavoin ajettiin lähteelle juomaan, hätisteltiin sinne ottamaan vastaan pyhää kastetta…"
"Se ei ole totta!"
"Se on totta, sanon minä! Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen. Tiedättekö, mitä silloin tapahtui? Epäilykset heräsivät, tuumin itsekseni: 'Mihin noin pakotetaan, se on harvoin hyvää', ja minä mietin mielessäni, ettenköhän ollut luopunut paremmasta huonomman tähden."
"Kerettiläinen, kerettiläinen!"
"Niin, minä olin kerettiläinen", huudahti vanhus, "mutta rehellinen kerettiläinen! Minä näin monia uusia kristittyjä, jotka elivät kuin pakanat, ja niiden joukossa monia sananjulistajiakin. Minä tahdoin elää paremmin, ja kun luokseni tuli sadottain osaksi alustalaisiani, osaksi vieraita valittamaan hätäänsä, sanoin heille: 'Palatkaamme vanhoihin jumaliimme.'"
"Ah, se oli siis totta!" huudahtivat monet.
"En pelosta, mutta saadakseni olla rauhassa, pidin asian omina tietoinani; mutta minä kartoin yhteyttä uuden ajan miesten kanssa."
"Ja Johannes piispa?"
"Hän kenties aavisti asian oikean laidan, mutta ei siitä kysellyt koskaan. Väkeni tahtoi tehdä minut ylipapikseen; minä kieltäydyin kauan… mutta annoin vihdoin perään…"
Kuului murinaa kautta salin.
"Toivoin voivani johdattaa heidät oikealle tielle, valistaa ja parantaa heitä… Alussa kävi kaikki hyvin… saarnani suuntautui siihen, että meidän on elettävä kuten opetammekin, ken ei tee niin, hän on väärä opettaja."
"Eikö kristinoppi opeta samoin?"
"Omituista kyllä, huomasin pian, että olin ammentanut raamatusta ne opit, joita saarnasin. En muista nyt, kauhistuinko siitä vai ihastuin; kuulijani kuuntelivat minua kauan, mutta se, että on annettava anteeksi vihamiehilleen, rukoiltava niiden puolesta, jotka meitä vihaavat ja vainoavat, se herätti heissä ynseyttä ja harmia. He sanoivat minun saarnaavan uutta oppia. Minä en voinut sitä kieltää, mutta sanoin heille, että tein niin syvimmästi vakuutettuna tämän opin totuudesta… Siitä hetkestä vetäytyivät he minusta pois yhä enemmän. Ne, joilta kysyin syytä siihen, vastasivat, että he luulivat minun olevan salaisessa yhteydessä veljeni kanssa ja ajavan hänen asioitaan. Eräänä päivänä sanoin heille, että olin täysin vakuutettu, että Kristuksen oppi oli ainoa tosi ja oikea, ja minä tahdoin mielelläni todistaa, että niin oli, jos he tahtoivat kärsivällisesti kuunnella minua. Monet menivät tiehensä, mutta minun täytyy tunnustaa, että suurin joukko jäi…
"Saarnasin heille ulkona metsässä vähintäänkin kerran viikossa, ja voin hyvin sanoa, että kuulijaini luku lisääntyi… Niin jatkui lähes viisi kuukautta; jos olisin saanut jatkaa yhtä monta vuotta, olisi työlläni kenties ollut menestystä; mutta silloin onnettomuudeksi tuli kaksi munkkia samoilemaan niille seuduin. Olen tuntenut muutamia sellaisia rehellisiä ja oikeinajatteleviakin, mutta olen myös nähnyt veitikoita heidän joukossaan, ja nämä olivat pahimpia; he kylvivät rikkaruohoa vainiooni, he saarnasivat Kristusta ja elivät syntistä, häpeällistä elämää… He olivat pettäneet minut kuten kaikki muutkin; me melkein hukutimme heidät hyvänsuopiin lahjoihin… En huoli sanoa teille,kuinkahe niistä meitä kiittivät… No, me ajoimme heidät pois… mutta silloin oli luottamus lopussa… Minua hävetti, kun olin antanut narrata itseäni, ja seurakuntani vetääntyi minusta pois… Täällä on äskettäin mainittu hirveä uhripäivä, jolloin ritari Turenpojan nuori tytär oli vähällä saada surmansa… Olin saanut siitä tiedon ja riensin sinne… Turhat olivat kaikki rukoukseni ja esitykseni… minunkin syntini olivat sovitettavana, omat ja monien muiden!… Kysytte onko useampia sellaisia uhreja tapahtunut, ja minä sanon teille, ettei mene ainoatakaan vuotta ilman jotakuta sellaista, tosin ei niin suurta, mutta kuitenkin riittävää täyttämään jokaisen mielen pelolla ja kauhulla. Ja uskokaa sanani, niin tulee jatkumaan siihen päivään, jona opitaan saarnaamaan teoilla yhtä hyvin kuin sanoillakin."
Vanhus oli aivan innoissaan puhunut asiastaan; kokoon kutistuneet kasvot, kalpeat, ryppyiset posket ja palavat silmät antoivat sanoille vielä tehoisamman vaikutuksen.
Kun hän oli lopettanut, istuutui hän maahan ja sulki silmänsä; oli kuin hänen työnsä olisi lopussa.
Salissa vallitsi haudan hiljaisuus; jokaisella näytti tällä hetkellä olevan kylliksi omissa ajatuksissaan.
Sten Sture otti vihdoin sananvuoron.
"Se, mitä jalo ritari on meille puhunut", virkkoi hän, "on niin ajattelemisen arvoista, että se hyvin ansaitsee mitä vakavinta miettimistä, mutta kun opin ja elämän yhtäläisyyttä ei vaadita ainoastaan yhdeltä luokalta, vaan se kuuluu kaikille, niin on meidän jokaisen painettava hänen sanansa mieleemme."
Sen jälkeen neuvoteltiin mihin keinoihin oli ryhdyttävä sodan sattuessa, mutta edellinen keskustelu oli tehnyt mieliin niin syvän vaikutuksen, ettei enää voitu oikein puuttua muihin asioihin.
Erottaessa pyysi pormestari, ettei valtionhoitaja panisi pahakseen, mitä oli tapahtunut; se oli ollut yllätys kaikille.
"Ja merkillisesti olosuhteita valaisevaa", vastasi Sten Sture.
"Mitähän piispa sanoo!"
"Luuletteko vanhuksen voivan joutua siitä kärsimään?"
"Se vaara on tarjolla!"
"Täytyykö piispan se tietää?"
"Katsokaas tuonne!" Vähintään puolet raatiherroista riensivät piispantaloon.
"Olisin halukas ottamaan hänet mukaani!"
"Se olisi hänen pelastuksensa!"
"Ilmoittakaa siitä sitten piispalle. Sanokaa, että olen vienyt ritarin mukanani, saadakseni hänen avullaan varmuuden, missä määrin hänen sanoihinsa on luottamista."
"Teidän armonne pelastaa hänet vankeudesta."
"Tahdotteko heti ilmoittaa vanhukselle toiveeni?"
"Kyllä!"
"Lähdemme aamulla anivarahin."
"Saako hän käyttää ajoneuvoja?"
"Kuinka vain katsoo mukavimmaksi."
Seuraavana aamuna tapahtui lähtö, mutta vanha Olavinpoika ratsasti reippaalla ratsulla, jota hän vaikeuksitta ohjasti. Hemming piispa liittyi heti hänen seuraansa; tässä oli hän tavannut mieleisensä miehen, ja heidän iällään oli tuskin kymmenen vuoden eroa.
Matkan määränä oli Viipuri, mutta matkalla halusi valtionhoitaja tutustua maan olosuhteihin; oli myös mahdollista, että hän saattoi yhtyä odottamiinsa venäläisiin lähettiläihin.
Juhana Maununpoika kertoi Sten Sturelle, että ruotsalaisten laivojen lähettäminen oli riippunut väärinkäsityksestä; asia oli nyt ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. "En ole koskaan tavannut niin suurta auliutta ja suopeutta kuin täällä", sanoi hän.
"Minua ilahuttaa kuulla sitä, ja ilahuttaisi vielä enemmän, jos matkaa jatkaessa saisitte syytä sanoa samaa", vastasi Sten herra.
"Toteutuneeko silloin ennustus?"
"Ennustus?"
"Niin, minulle on ennustettu."
"Täälläkö?"
"Ensi tuntina saavuttuani."
"Kuka ennusti?"
"Sitä en tiedä."
"Aivanhan puhutte arvoituksia."
"Kun astuin majataloon, avasi nuori tyttö oven kahteen kamariin ja kysyi kummanko tahdoin. Toisen oven päällä oli kirjaimet A.B. Ilman mitään varsinaista syytä valitsin sen. Tyttö nauroi ja pyysi minua astumaan sisään."
"Oliko siinä kaikki?"
"Pöydällä oli rukouskirja; kun avasin sen, olivat kannessa kirjaimet A.B. Seinällä oli muuan puunleikkaus, jossa oli samat kirjaimet ja yläpuolella kreivillinen kruunu."
"Yhä merkillisempää."
"Kun tyttö saapui valmistamaan illallistani, kysyin häneltä, mitä kirjaimet merkitsivät. 'Teitä odottaa suuri onni,' sanoi hän. Minä kysyin millainen se olisi, mutta sitä ei hän tahtonut sanoa."
"Ja molemmat kirjaimet?"
"Ne pyysi hän pitämään mielessäni."
"Läpi elämän?"
"Hän uskoi, että minun kohtaloni ratkaistaisiin jo täällä", vastasi ritari nauraen.
"Ja oliko siinä kaikki?"
"Olen nähnyt myös unta!"
"A.B:stä."
"Kenties on hänen nimensä se!"
"Aha! Siinä siis arvoituksen ratkaisu."
"Nuori, kaunis tyttö minulle, viisikymmeniselle, kolmen täysikasvuisen lapsen isälle."
"Arvasin sen."
"Onneksi seisoi hän niin korkealla, etten voinut häntä ylettää."
"Eikö hän kumartunut alas?"
"Ei, mutta hän viittasi minulle."
"Ja silloin?"
"Minä tein turhia yrityksiä päästäkseni ylös; hän seisoi jyrkällä kallion reunalla."
"Onnistuiko se vihdoin?"
"Niin, mutta silloin minä heräsin!"
"Aivan liian aikaisin!" huudahti Sten nauraen.
"Koetinkin nukkua uudestaan, mutta turhaan. En voinut lakata häntä ajattelemasta."
"Ja näittekö hänet selvään?"
"En, hunnun lävitse vain."
"Rakastuitte siis siihen?"
"Hän veti minua puoleensa vastustamattomana voimalla. Minua ihmetyttää, täytyykö minun vielä kerran…"
"Mennä naimisiin? Onhan sellaista nähty."
"Hänen nimensä on A.B."
"Siis ensimäinen A.B., jonka tapaamme!"
"Sitä en ole sanonut!"
Ja he jatkoivat matkaansa leikkiä laskien, molemmat vanhukset taasen kiihkeästi keskustellessaan tuontuostakin pysähtyivät pitkiksi hetkiksi, perusteellisemmin esittääkseen syitään ja vastasyitään.
Esbjörn ratsasti herransa luo. "Suuri joukko väkeä on kokoontunut tuonne metsän reunaan", sanoi hän.
"Luultavasti aikovat he luostarikirkkoon", vastasi tämä. Sillä lähestyttiin Naantalia.
"Ilmoitanko piispalle?"
"Tee se!"
Mutta kun vanha Olavinpoika sai kuulla tämän, sanoi hän: "Se koskee minua!"
"Teitä?"
"Saattepas nähdä!"
"Tarvitseeko meidän vetää miekat maalle?" kysyi Hemming leikitellen.
"Antaa olla sillään!"
Pieni parvi vetääntyi lähemmäksi herraansa. Kokoontunut joukko näytti nousevan muutamiin satoihin miehiin, naisia ja lapsia seassa.
Ne seisoivat tiheään puristuneina, äänettöminä ja liikkumattomina.
"Antakaa minun mennä edeltä!" sanoi vanhus.
Oli merkillistä nähdä, kuinka nopeasti hän jätätti seuraajansa monilla sylillä.
Kun hän lähestyi, tuli joukkoon elämää ja liikettä, he juoksivat esiin, suutelivat hänen käsiään ja takkiaan ja ilmaisivat melkein lapsellista iloa.
Kun Sten Sture seurueineen lähestyi joukkoa, näytti vanhus antavan heille joitakin ohjeita, joita seuraamaan eivät he näyttäneet halukkailta.
"Viekö tämä tie Naantaliin?" kysyi valtionhoitaja heitä tervehtien.
"Kyllä vie!" virkkoi muuan lähimmistä. "Aiotteko sinne?"
"En!"
"Mitä varten olette sitten niin joukolla kokoontuneet tänne tielle?"
"Kuulimme hänen tuossa tulevan."
"Kuka toi sanan?"
"Sellaiset kulkevat ilmassa!"
"Mitä tahdotte hänestä?"
"Sanottiin, että hänet on vangittu."
"Eikä ole."
"Niin hänkin sanoo, mutta kuka moista voi uskoa!"
"Ettekö usko edes häntäkään?"
"Emme kaikessa!"
"Mutta tahdotte kuitenkin häntä suojella?"
"Niin tahdomme!" huusi koko joukko.
"Hän on ollut aivan kuin isämme!"
"Ainoa, mitä meillä on!"
"Hän on ruokkinut nälkäiset."
"Ja vaatettanut alastomat!"
"Ilman häntä olisimme menehtyneet!" huudettiin kilvan.
"Ja nyt tulette häntä kiittämään?"
"Pyytämään, että hän palaisi takaisin luoksemme!"
"Sitä en tee!" sanoi vanhus liikutuksella, jota hän turhaan koetti salata.
"Tila on asumatonna!"
"Antaa sen vain olla!"
"Me viljelemme sitä teille!"
"Näettekös, isä, hän itkee'" kirkui muuan tuskin yhdeksänvuotias tyttönen, joka oli tarttunut kiinni hevosen harjaan.
Isä kuiskasi jotakin tytön korvaan ja nosti hänet hevosen lautasille.
"Kasta minut!" huusi tyttö hänelle.
Kalpeille poskille lehahti puna, ja silmät leimahtivat. "Kiittämättömät!" virkkoi hän vapisevalla äänellä, nosti tytön maahan ja tahtoi sen jälkeen jatkaa tietänsä.
Mutta muutamat asettuivat hänen tielleen, toiset tarttuivat hevosen suitsiin, suurin joukko taasen heittäytyi maahan huutaen: "Älkää menkö luotamme, ainoa ystävämme, isämme ja hyväntekijämme!"
Ja vastarinta kävi yhä heikommaksi: "Ettekö sitten voi auttaa minua?" kysyi hän jälestä tulevilta.
"Tiedättekös", sanoi Sten Sture, "minä asetun mieluummin kansan puolelle!"
Nousi rajaton riemuhuuto.
"Onko hän uusi valtionhoitaja?"
"Niin nuori herra!"
"Ja niin lempeäsilmäinen!"
"Tahtooko hän myös auttaa meidän hätäämme!"
"Vuoden sato on ollut pieni!"
"Me saamme talvella nähdä nälkää, kuten tavallisesti!"
"Mitä, ettekö häpeä; alatteko heti kerjätä. Ottakaa taloni ja viljelkää sitä parhaanne mukaan; mutta minua ette näe enää koskaan tässä elämässä!" huusi Olavinpoika melkein vimmoissaan.
Hän ponnisteli epätoivoisesti päästäkseen vapaaksi, mutta kansa ei päästänyt häntä.
"Me emme tahdo mitään!" huusivat he.
"Me kyllä näemme nälkääkin, kun vain tulette."
"Minä tekisin sen teidän sijassanne", sanoi Hemming Gadd. "Siitä olisi hyötyä."
"Voitte tuskin palata Turkuun", sanoi valtionhoitaja. "Piispa ei anna teille koskaan anteeksi."
"Tiedän sen!"
"Nämä rakastavat teitä!"
"Mutta heidän kiittämättömyytensä?"
"Se täytyy teidän antaa anteeksi ja unhottaa."
"Sen olen tehnyt aikoja sitten", kuiskasi hän. "Mutta en tahdo sitä tunnustaa."
"Tehkää se minun tähteni."
"Mielelläni! Sanokaa se heille!"
"Rakkaat ystävät!" sanoi Sten. "Minulla on se suuri ilo, että saan antaa teille takaisin ystävänne ja isänne!"
Ihastuksella ei ollut mitään rajoja, huudettiin ja kiruttiin, siunailtiin ja hypeltiin, itkettiin ja naurettiin.
Kun ensi riemastus oli hieman asettunut, jatkoi Sten: "Luvatkaa minulle ja hänelle, ettei hänen tarvitse koskaan katua sitä uhrausta, minkä hän on nyt tehnyt teidän tähtenne!"
"Ei koskaan, ei koskaan!" huusivat kaikki yhteen suuhun.
"Herra Jumala siunatkoon teitä kaikissa puuhissanne!" huudahti vanhus, kun erotessa puristi Sten Sturen kättä. "Teitä en unhota niin kauan kuin elän, ja voin hyvin sanoa, että teidän vaikutuksestanne nyt näen rakkaimman toiveeni täytettynä."
"Emme kai näe enää koskaan toisiamme", sanoi Hemming.
"Olisi ihme, jos niin tapahtuisi."
Vanha Olavinpoika lähti suuren joukon ympäröimänä taivaltamaan kapeaa metsätietä eteenpäin; kauan kuului iloisia ääniä, mutta vähitellen hälvenivät ne avaruuteen.
"Mitä merkillisiä ihmisiä!" huudahti Hemming piispa. "He ainakin muistavat hyvät työt!"
"Mitä se todistaa?"
"Että he vielä ovat luonnontilassa. Odottakaas vain viitisenkymmentä vuotta niin he ovat samaa maata kuin mekin."
"Tarkoitatteko, että sivistys vie pois ihmisten hyvät ominaisuudet?"
"Sen seuraukset koituvat alussa ja pitkän aikaa kiroukseksi ihmiskunnalle!"
"Eikö tieto ole valoa?"
"Valo voi vaikuttaa sellaista päivänsokeutta, että joutuu eksyksiin helpommin kuin pimeässä."
"En jaksa sitä käsittää."
"Mies, joka ymmärtää käyttää veistä, vuolee sillä taideteoksen, kokematon käyttää samaa työkalua ottaakseen hengen lähimäiseltään. Siinä esimerkki; työase on sama, temppu on sen käyttämisessä."
"Sehän juuri on opittava!"
"Mutta mitään oppia ei saavuteta, jos tukehdutamme synnynnäiset oikeuskäsitteet. Sentähden saavutetaan korkein sivistys silloin, kun ihminen ehtii niin pitkälle, että hän tieten tahtoen tulee siksi, miksi luonto on hänet aikonut. Mutta sellaista ei tapahdu ennenkuin ajan täyttyessä."
"Näette pitkälle eteenne!"
"Niin näkee se, joka tahtoo unhottaa menneisyyden eikä usko nykyisyyteen", vastasi Hemming lyhyeen.
Naantalissa ei viivytty pitkään. Käytiin birgittalaisluostarissa, jossa pidettiin erittäin juhlallinen messu valtionhoitajan läsnäolon johdosta, ja sen jälkeen neuvoteltiin pikku kaupungin eturivinmiesten kanssa läänin asioista. Siinä kaikki, mitä voitiin toimittaa.
Matkaa jatkettiin Satakuntaan ja Raumalle. Sten Sture kulki samaa tietä kuin monta vuotta ennen häntä jalo Erik Turenpoika merkillisellä kuninkaankulullaan. Hän kävi ensi kertaa Suomessa, ja sen mahtava kauneus vaikutti tenhoisasti hänen nuoreen mieleensä.
Ihmeellisesti vaikutti rannattomain sankkojen metsien näkeminen. Niissä kulki kuin meren pohjalla, missä vallitsi keskeytymätön, yksitoikkoinen hiljaisuus; korkealla heidän päidensä yläpuolella suhisi tuuli puiden latvoissa tai pilviä piirtäväin honkien latvuksissa.
Tuontuostakin tapasivat retkeilijät ikäänkuin käytävänä alaisihin maaemihin pienen metsäjärven, jonka jyrkkärantaiselle pinnalle ei koskaan tuulenhengähdys eksynyt ja jonka tummaa kuvastinta röyhelsi ainoastaan ahvenen loiskahdus tai yksikseen ajelehtavan kuikan uinti.
Pieni matkue oli laskeutunut ratsuiltaan; maan asukkaat opastivat heitä osaksi jalkapolkuja, osaksi mutkittelevia teitä määrätylle kokouspaikalle.
Ihmiskieli mykistyy luonnon ihmeiden edessä, ja matkalaisemme tunsivat melkein seisovansa iäisyyden oven edessä, he ymmärsivät kansan uskon metsän jumaliin ja haltioihin, joiden hahmon odotti näkevänsä minä hetkenä tahansa ja joiden ääniä odotti kuulevansa tuulen suhinassa… Taasenkin kuului metsäpuron lorina; tie vei sinne päin, se näytti olevan aivan lähellä, mutta silmä ei kohdannut muuta kuin kanervikkonummea ja sen kasvattamia honkia runko rungon vieressä.
Nummen ääreltä vilkkui vihdoin kimaltelevaa aallokkoa lehdon lehdeksien lomitse, mutta se oli niin syvällä rinteen alla, että täytyi toisella käsivarrella tarttua lähimmän puun oksiin ja sitten jalallaan kopeloida kiintokohtaa alempana seisovan puun tyvestä siten päästäkseen alemmaksi. Mutta kun arveluttava taival oli tehty, silloin näki tyynen vesikuvastimen täydessä kirkkaudessaan, ylhäältä ainoastaan muutamien sylien levyisen vyön sinitaivasta ja molemmilla puolin melkein läpitunkemattoman runko- ja lehtikudoksen.
"Moista en ole nähnyt koskaan!" huudahti Sten Sture.
"Minä tunnen seudun ja tiedän, että paras on vielä jälellä!" selitti piispa.
Nyt täytyi taivaltaa jotensakin pitkältä tiheää metsää, mutta yhtäkkiä, aivan kuin taikaiskulla, aukeni maisema mitä ihanimmaksi ja vaihtelevimmaksi tauluksi, jossa näkyi saaria ja niemiä virranherantojen, kenttien ja kumpujen kietomina. Kaikkialla valoa ja varjoa päivän mukaan muuttelehtamassa; tummia petäjikköjä ja kuusikkoja, jotka näkyivät loitompaa taivaan rannalta, ja helakampia koivulehtoja, jotka seppelöivät karuja vuoria. Kaikkialla järvenkielekkeitä, niittyjä, laaksoja ja viheriöitseviä kukkuloita alati vaihtelevissa värivivahduksissaan.
Aurinko oli laskemaisillaan, sen lumoihanat sädesoihdut heijastelivat järven pinnassa, karkeloiden kuin revontulten loimut vuoteelta, johon taivaan kuningatar vaipui levolle; veden ylle laskeutui tummansiintäviä, helottavia vöitä, siellä ja täällä katkaisten taivaalta heijastelevan rusopunaisen loimon, jota vastaan niemien ja saarien tummuus taisteli. Ilma oli tyyni ja leppoisa, ja rastaan livertelivät iltahymnejään… Täällä odottivat hevoset.
"Tällaisessa luonnossa on elämällä ja kuolemalla jotakin arvoa", huudahti Hemming Gadd.
"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei täällä ole mitään ihmisasuntoja!" sanoi Sten.
Muuan oppaista ilmoitti, että aivan metsänreunassa oli siellä suuri kota.
"Voimmeko saada siellä yösijaa?"
"Kyllä, jos haluatte!"
"Menkäämme sitten sinne."
Se oli jotensakin suuri pirtti; ulospäin näytti se kuin hirsikasalta. Tuvassa oli muutamia pieniä, mataloita ikkunaluukkuja, mutta oli ilman lattiaa ja savureikä oli kuten tavallisesti keskellä kattoa. Katonrajassa leijaili tai pikemmin riippui harmaa läpinäkymätön savupilvi. Kun ovi avautui, huomasivat ulkona seisovat äänettömän ihmisjoukon. Muutamat naisista istuivat rukkiensa ääressä, toiset puuhailivat taikinakaukalon ja padan ääressä; muutamat miehet tekivät tuohivirsuja, toiset kiskoivat päreitä. Parvi lapsia peuhasi lattialla kirkuen ja hälisten.
Summattoman suuri valkea räiskyi takassa, ja tulella riippui iso kattila, jossa iltaruokaa keitettiin.
Mutta keskelle permantoa oli myös tehty valkea ja sen ääressä seisoi olento, mies tai nainen, joka oli kiireestä kantapäähän tuohipuvussa; äänestä saattoi kuulla, että hän oli mies, hän joikui eräänlaista yksitoikkoista laulua, johon vastasi toinen olento, luultavasti nainen, joka seisoi kappaleen matkan päässä tulesta. Molemmat tekivät kummallisia liikkeitä käsillään, osaksi ilmassa, osaksi toisiaan vastaan, ja läsnäolijain huomio oli melkein yksinomaan kiintynyt heihin. Savupilven läpi huomasivat matkalaiset hetken kuluttua lasten takaa uunin aukosta ukonpään, joka uteliaasti tirkisteli mustalaisiin.
Kukaan ei ollut pannut merkille Sten herraa ja hänen seuruettaan, ennenkuin he seisoivat keskellä pirttiä.
Silloin päästi mustalaisakka kirkaisun.
Kaikki kodassa läsnä olevat heittivät pois mitä heillä oli käsillään ja lähestyivät pyhää tulta; tungos oli niin kova, että matkalaisemme, jotka tietysti vetääntyivät syrjempään, joutuivat aivan lähelle ovea. Alkoi eräänlainen vuorolaulu tuohipukuisen miehen ja mustalaisakan kesken. Ukko kyseli laulaen, ja akka vastaili laulaen, selitti näkevänsä nuoren jalokiville välkkyvän, kullalle kiiltävän ja hopealle hohtavan nuoren sankarin lähtevän vesille laivoillaan, mukanaan etevimmät miehensä. Merimatkan jälkeen nousee hän maihin, ihanille ikirannoille. Miehen kysymykseen, eikö tuuli ja myrsky tuo pian nuorta sankaria tänne luoksemme, vastasi nainen vastakysymyksellä, miten päivänpoika otettaisiin vastaan. Kun mies selitti otettavan hänet vastaan suurimmalla kunnioituksella, lauloi akka:
"Sankari tuvassa täällä,päivänpoika pirtissämme!"
"Täällä?" huusi koko joukko ja syntyi hirveä meteli. Mutta tietäjäakka tunkeutui joukon läpi Stenin luo.
"Herra!" sanoi hän kumartaen kolme kertaa. "Et ole meille tuntematon, vaikka ruumiillisin silmin näemmekin sinut ensi kerran."
"Kenenä pidätte minua sitten?"
"Päivänpoika! Sankari!" huusi mies.
"Ruotsin ja Suomen valtionhoitaja, jalo ritari, herra Sten Sture!" huudahti Hemming Gadd, joka tahtoi tehdä kohtauksesta lopun.
"Jumala! Jumala!"
"Pyhä neitsyt häntä suojelkoon!"
Ensi ällistyksen hieman tasoituttua joutuivat matkustavaiset, mutta etupäässä Sten Sture, aivan rajattoman uteliaisuuden esineiksi.
Vanhuksista lapsiin saakka halusivat he ainoastaan katsella häntä, tarttua hänen käteensä ja sanoa hyvää päivää! Kaikissa huomasi hän saman surumielisen vakavuuden, joka on niin ominainen piirre Suomen kansassa.
Niihin kysymyksiin, joita heille tehtiin, vastasivat he ainoastaan yksikantaan tai eivät ensinkään.
Ateriaan, joka vieraille tarjottiin, kuului vain suolakalaa ja velliä, mutta he tarjosivat sen sellaisella hyvänsuonnilla ja sydämellisyydellä, että teki aivan hyvää sydämelle sitä nähdä, ja tyytyivät sen jälkeen itse paksuun ruisjauhopuuroon ja tilkkaseen väkihapanta piimää.
Turhaan koetti Sten taivuttaa isäntäväkeä ottamaan osaa siihen runsaaseen ateriaan, jonka hän ja hänen miehensä olivat saaneet; he kieltäytyivät itsepintaisesti, joko sitten kainoudesta tai synnynnäisestä vaistosta, ettei heillä saanut olla toisin kuin heidän muullakaan väellään.
Muiden keräännyttyä nuoren herran ympärille oli piispa puuttunut juttusille mustalaisten kanssa, ja monet tulivat heitäkin kuulemaan. Hän kysyi heiltä, kuinka he olivat saaneet tiedon valtionhoitajan saapumisesta.
"Olemme lukeneet sen tähdistä!" sanoi mies.
"Senkin, että hän tulisi tänne?"
"Se oli edeltä määrätty!"
"Missä tarkoituksessa!"
"Jumala sen tietää!"
"Oletteko kristitty?"
"Olemme kaikki kastetut pitäjässämme", vastasi akka. "Muuten emme saisi oleskella siellä."
"Pappiko niin on sanonut?"
"Niin, armollinen herra!"
"Kuitenkin pidätte kiinni pakanuudestanne?"
"Eihän ole haitaksi useammatkaan jumalat", sanoi mies huoaten.
"Meikäläisille köyhille raukoille on se hyvään tarpeeseen", lisäsi akka. "Jollei yksi Jumala ole sillä tuulella, että auttaisi, niin voihan olla toinen."
"Ennusteleminen taitaa olla tuloisa ammatti?"
"Ei aina!"
"Kuinka niin?"
"Riippuu ennustuksen laadusta!"
"Se riippuu teistä?"
"Ei, vaan kohtalosta!"
"Tehän olette kohtalo!"
Molemmat mustalaiset katsoivat toisiinsa, virkkoivat muutamia sanoja ja kääntyivät pois.
"Jos olen loukannut teitä", sanoi piispa, "tein sen vastoin tahtoani."
"Puhutte asiasta, jota ette ole kokenut."
"Ettekö puhu vain, miten teistä näyttää parhaalta?"
"Onko kaksia samannäköisiä kasvoja?"
"Tai kahta samanlaista kättä?"
"Luulen sen olevan harvinaista."
"Siitä kirjasta me luemme!"
"Tahdotteko lukea minunkin kädestäni?"
Piispa ojensi miehelle kätensä ja hän tarttui siihen ja katseli sitä tarkkaavaisesti. Sitten puhui hän kiivaasti akalle omalla kielellään.
Tämä vastusti häntä, piispasta tuntui akka sanovan miehelle, ettei hän tiennyt mitä sanoi. Mies alkoi uudestaan tutkistella käden viivoja, sitten päästi hän sen hiljaa, jupisi muutamia sanoja ja taivutti päänsä.
"Ettekö salli minunkin katsoa?" sanoi nainen. Mutta tuskin oli hän heittänyt katseen ojennettuun käteen ennenkuin pelästyneenä kiinnitti katseensa piispaan ja kysyi vapisevalla äänellä: "Miksi olette tullut tänne?"
"Ettekö voi siis sanoa minulle mitään?"
"En!" vastasi nainen.
"Emme tahdo!" lisäsi mies.
"Miksi ette?"
"Se voisi käydä meille kalliiksi."
"Vaiti!" huusi mies.
"Alan ymmärtää. Taitaa olla huonoja merkkejä?"
"Me olemme viheliäisiä hutiluksia…"
"Ei, ei mutta me emme uskalla puhua."
"Ja jos nyt lupaan, ettei teille tapahdu mitään pahaa?" sanoi piispa.
Nyt alkoi kiivas keskustelu miehen ja vaimon kesken, mies tahtoi saada vaimon vaikenemaan, mutta nähtävästi oli valta akalla, sillä ukko vetääntyi syrjään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Saat itse vastata seurauksista."
Heidän vilkkaat liikkeensä ja kasvojensa eleet olivat piispaa suuresti huvittaneet, ja kun akka jälleen astui esiin, ojensi hän heti tälle kätensä.
Akka tarttui siihen ja katseli vielä kerran piirteitä suurimmalla tarkkaavaisuudella.
"Teitä odottaa jotakin hirveää!"
"Täälläkö?"
"Tässä maassa!"
"Nytkö pian?"
"Se viipynee vielä kahdeksan, yhdeksän vuotta."
"Silloin olen luultavasti kuollut!"
Vielä kerran katsoi akka hänen kättään. "Te heitätte pois menneisyyden ja nykyisyyden."
"Mitä saan sijaan?"
"Ette mitään!"
"Puheesi on hämärää, eukko, kuten kaikki ennustukset", sanoi piispa nauraen.
"Noudattakaa neuvoani!"
"Kuinka se kuuluu?"
"Älkää tulko enää Suomeen."
"Luultavasti en sitä teekään."
"Tiedättekö", sanoi akka, "että olen nähnyt tähtenne!"
"Onko minullakin sellainen?"
"Se on jokaisella ihmisellä; teidän on ollut kirkas ja loistava, nyt tunnen sen."
"Minustako?"
"Silmistänne, niissä on sukulaisside."
"Minun tähteni onollutloistava, sanot, nyt olen minä käynyt vanhaksi."
"Se ei ole mikään syy!"
"Eikö?"
"Se ei ole laskenut eikä mennyt pois, mutta se on piiloutunut pilven taa."
"Meneekö pilvi ohitse?"
"Riippuu itsestänne!"
"Voinko tehdä jotain sen suhteen?"
"Murtautua lävitse."
"Siitä pidän huolen!"
"Jollette olisi niin vanha, sanoisin, että se, joka pitää teitä vankina…"
"Sitä ei tee kukaan!"
"Eräs nainen tekee sen."
"Mene helkkarissa tiehesi!" huudahti Hemming ja tyrkkäsi hänet luotansa. Mutta katuen kiivauttaan kääntyi hän ja sanoi antaen eukolle tukaatin: "Et tiennyt, että se oli kirkon palvelija, joka ojensi sinulle kätensä ja sanoi: 'Povaa minulle!'"
"Jalo herra", vastasi eukko, "he ovat halukkaimpia moiseen!"
"Olisihan minun pitänyt arvata se", jupisi Hemming itsekseen."Siitähän puhutaan yleisesti."
Sten Sture pakinoi yhä innokkaasti ympärillään olijoiden kanssa, ja piispa meni ulos ummehtuneesta kodasta, nauttiakseen raittiista yöilmasta.
Taivas oli kirkas ja tähdet kimaltelivat. "Vai niin, yksi noista tuolla on muka siis läheisissä suhteissa minuun?… En kiellä, että minusta olisi hyvin mieluista, jos saisin vaikkapa vain sadastuhannesosanakin jostakin tähdestä yhä vieläkin elää Ruotsin taivaalla… Mitähän tulevina aikoina sanottaneenkaan Hemming Gaddista? Että hän oli raaka ja sivistymätön eikä suinkaan vähimmässäkään määrin pappi. Sen arvostelun lausuvat virkaveljeni minusta ja he ovat oikeassa, ei voi kieltää, että he ovat oikeassa.
"Luojan kiitos, he eivät muodosta enemmistöä. Sitten on meillä suurmiehet ja valtakunnan aatelisto. He kiroilevat ja sadattelevat minua, sillä minä en ole koskaan tahtonut käydä heidän asioillaan, yhtä vähän kuin kuninkaidenkaan, noiden verenimijöiden, joita vihaan kuolemaan saakka!"
"Mitä on jälellä? Kansa, ainoastaan kansa! Sitä olen rakastanut ja palvellut, siinäkin olen pettänyt papillisen valani, että Ruotsi on ollut morsioni ja rakastettuni, sen tähden olen taistellut ja verta vuotanut, en ole antanut väkivaltaisten sitä raiskata; ja sen omat pojat on pakotettu kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen…Senpitäisi siis pitää minut kiitollisessa muistossa. Monta ihailijaa on sillä ollut — toisia se saa… Riippuu siitä, minkä arvoisia he ovat. Mutta ennustus, kirottu ennustus…? Hullutusta; voin saada surmani miekasta, mitäs siitä?… Kuolemaa en pelkää, mutta pettää…? Ei mikään käärme, olipa kätkeytynyt mihin soppeen tahansa, voi saada minua siihen, sen vannon sinulle, tähteni!" Ja piispa ojensi kätensä ja katsoi taivaalle… "Oliko se näköhäiriö, vai eikö pudonnut muuan tähti?" Hän hätkähti ja jupisi: "Alkaa tulla kylmä!" Sitten lähti hän kotaan.
Seinään kiinnitetylle penkille oli valmistettu vuode ylhäisimmille vieraille. Mutta ennenkuin mentiin levolle, piti piispa rukouksen. Ritari ja hänen miehensä polvistuivat kodan yhdelle seinämälle, kun taasen lukuisa kansanjoukko asettui muuanne huoneeseen.
Hemming Gaddilla oli sana vallassaan. Lieneekö nyt ollut joku erityinen syy, joka antoi ajatuksille vakavamman käänteen, mutta hän rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka tunsivat kiusausta pahaan. "Ja kaikkien laita on niin", huudahti hän. "Kukaan ei käy vapaana, kukaan ei voi sanoa herran edessä, että hänen kaikki ajatuksensa ovat puhtaat, ja sentähden tarvitsemme kaikki hänen apuaan ja lujaa tukeaan! Ken seisoo, hän katsokoon, ettei kaadu…" Hän rukoili sydämen hartaudella, sillä hän tunsi itse olevansa hädässä ja tiesi mikä hauras tuki oma voima oli… Sellaista saarnaa ei ollut ennen kuultu, kuului pelkkää itkua ja nyyhkytystä, ja saarnan päätyttyä keräännyttiin hänen ympärilleen suutelemaan hänen käsiään ja liepeitään. Piispa oli joutunut vähintään yhtä suuren huomion esineeksi kuin valtionhoitajakin.
Mustalaisetkin tulivat esiin hyvin arastellen. "Te voitte tutkia sydämet ja munaskuut!" sanoivat he.
"Mitä teitä liikuttaa minun puheeni, ettehän ole kristittyjä?"
"Kyllä, kun te saarnaatte!"
"Ja kun omanne tekevät sen?"
"Silloin kuuntelemme heitä!"
"Älkää panko pahaksenne", kuiskasi akka.
"Luulit voivasi minua pelotella?"
"Selitin vain, mitä luin tähdistä, mutta tiedän kyllä, että on olemassa voima, joka tekee kaikki ennustukset tyhjiksi."
"Mitä tiedätte siitä?"
"Puhuittehan juuri siitä."
"Meidän on jokaisen kohdaltamme omistettava se hyväksemme!"
Varhain seuraavana aamuna näki Sten herra hämmästyksekseen miesten ja naisten syöksyvän ulos ovesta puolialastomina; piispa teki heille seuraa useiden hänen omien miestensä keralla. Ainoastaan vanha ukko ja lapset jäivät uunille, ja samoin jäi kotaan herra Juhana Maununpoika muutamain harvojen hänen asemiestensä keralla.
"Mihin he livistivät?" kysyi Juhana herra.
"Saunaan!" vastasi asemies nauraen.
"Oletteko te ollut siellä?"
"En, minun käskettiin odottaa."
"Siellähän on jotakin nähtävää!" sanoi Sten. "Tulkaa, lähtekäämme heti sinne."
Nopeasti pukeuduttuaan lähtivät molemmat herrat.
Vähän matkan päässä oli pienempi suojus, jossa oli ainoastaan yksi huonehökkeli, minkä ovenposkeen oli laitettu uuni päällekkäin ladotuista kivistä. Uuni oli lämmitetty niin kovasti, että kivet aivan hehkuivat, sitten kaadettiin niille vettä, kunnes höyrypilvi täytti koko saunan.
Sen peräseinällä oli kaksi jyrkeää hirsipalkkia, toinen ylempänä toista. Ylimmällä istui tulisessa kuumuudessa miehiä ja naisia niin paljon kuin sinne mahtui eivätkä näyttäneet olevan löylystä millänsäkään, pieksivät vain koivuvihdoilla voimiensa takaa itseään.
Kun Sten herra ja hänen seuralaisensa avasivat oven, lehahti kuuma löyly heitä vastaan ja alastomat usvan kietomat ihmisruumiit olivat niin tympäisevä näky, että he kiireimmiten vetäytyivät takaisin.
Mutta Hemming tohtori tuli heti sen jälkeen ulos täydellisessä luonnontilassa ja ruumiiltaan punaisena kuin keitetty rapu.
"Tämä on itse terveys", sanoi hän. "Tällainen kylpy tekee minut viittä vuotta nuoremmaksi."
"Minä kylven mieluummin tuolla virrassa tai katselen tätä ihanaa maisemaa."
"Sellaisia meillä on pitkin matkaa täällä."
"Lähtekäämme sitten ajoissa taipaleelle." Osoitettu vierasvaraisuus palkittiin runsailla lahjoilla ja köyhässä lappalaiskodassa ei koskaan unhotettu puhua tästä merkillisestä vierailusta.
Matka kautta Satakunnan avasi matkalaisille monta luonnonihanaa taulua, mutta Sten Sturella oli myös tilaisuus tutustua kansaan. Kansa eli kurjasti, viheliäisissä hökkeleissä, leipänä oli enimmäkseen pettua, käsitöitä tehtiin enimmäkseen vain tuohesta, siitäkin vain kotitarpeiksi. Yleensä elettiin etupäässä metsästyksellä ja kalastuksella, kansa oli hiljaista ja kärsivällistä, melkeinpä välinpitämätöntä köyhyydestään.
Porista kävi matka Kokemäenjoen yli Hämeenlinnaan. Siellä oli linnalupa Åke Yrjänänpojalla, joka oli urhea, oikeamielinen herra, lämpimästi kiintynyt Sturen sukuun ja vihainen kaikelle sorrolle. Hämeenlinnassa viivyttiin kolme kokonaista päivää; sen jälkeen lähdettiin pitkälle taipaleelle Porvooseen.
Siellä odotti useita kirjeitä, jotka olivat tulleet meritse. Kristina rouva kertoi kirjeessään, että kaikki osoittivat hänelle hyvyyttä ja suopeutta; Märta rouva oli vihdoin saapunut vierailulle hänen luokseen ja lähetti monia terveisiä jalolle rouva Gunilla Beselle, herra Erik Turenpojan leskelle. "Minä en tosin häntä tunne", kirjoitti Kristina, "mutta Märta rouva puhuu hänestä niin paljon hyvää, että se on suuresti minua ilahuttanut, ja minulle olisi sangen rakasta, jos rakkaan Annani, joka oli morsiusneitona häissäni, äitinsä uskoisi minun huostaani; valvoisin häntä äidin silmillä."
Pormestari ja neuvosto kirjoittivat myös uudelle valtionhoitajalle hartaasti vakuuttaen uskollisuuttaan ja rakkauttaan ja toivottaen Jumalan siunausta.
Strengnäsin piispa Mathias oli hänkin kirjoittanut. Hän aikoi mikkelinmessun (syyskuun 28 päivän) aikaan viettää kahden sisarentyttärensä häitä, ja he toivoivat kaikki, että valtionhoitaja ja Kristina rouva kunnioittaisivat niitä läsnäolollaan; mutta nyt oli Kristina rouva kirjoittanut, että jollei Sten herra ollut siihen aikaan vielä palannut, ei hänkään voinut eikä tahtonut olla juhlassa läsnä. He pyysivät nyt Sten herraa ilahuttamaan heitä rakkaalla ja sangen tervetulleella vierailullaan.
Tönne Erikinpojalta saapui pikalähetti Viipurista tuoden tiedon, että venäläisiä rauhanhierojia odotettiin minä päivänä tahansa.
"Sitten emme mekään odotuta itseämme", sanoi Sten herra kirjeen luettuaan.
Matka Porvoosta Viipuriin kävi kautta suurten metsien, soiden ja rämeiden, mutta paitsi piispaa oli koko parvi nuorta väkeä; kuitenkaan ei kukaan ollut reippaampi tunkeutumaan läpi kuin hän, ja hilpeästi ja kevein mielin tehtiin taivalta.
Parin peninkulman päässä Viipurista oli oppaan erehdyksen johdosta tehty melkoinen mutka, niin että nyt lähestyttiin linnaa idästä, vaikka olisi pitänyt tulla lännestä. Oli kirkas ja kaunis syysaamu, ja auringon säteet hiipivät siellä ja täällä melkein yhteenkasvaneiden korkeain honganlatvusten välitse.
Silloin toi tuuli useain äänten hälinää matkalaisten korviin.
"Mitähän se lienee?"
Metsätie oli sangen kapea ja ainoastaan perätysten, yksi erällään, saattoivat he päästä eteenpäin.
"Kenties joku eksynyt, samoinkuin mekin", sanoi valtionhoitaja."Ratsastakaa edeltä, herra ritari!"
Näitä sanoja seurasi silmäys herra Juhana Maununpoikaan, joka riensi täyttämään käskyä ja lasketti täyttä nelistä eteenpäin.
Silloin kuului naisen kirkaisu.
"Seuraa häntä, Esbjörn!"
Nämä molemmat kohtasivat merkillisen näyn, kun he muutamain minuuttien kuluttua tulivat muutamaan metsän aukeamaan.
Kaksi miestä tahtoi vetää mukanaan nuoren naisen, joka pani vastaan, minkä suinkin voi; hänen huutonsa se oli kuultu.
Mutta hieman loitompana istui ratsullaan sangen nuori ja kaunis neitsyt. Hän näytti kovasti kiihtyneeltä, hänen silmänsä melkein leimusivat ja sieraimet laajenivat nopeasta hengityksestä.
"Tuollaiselta täytyisi sodanjumalattaren näyttää", ajatteli ritari ensi näkemältä.
"Päästäkää hänet!" käski neitsyt viitaten tyttöön, joka vaikeroiden makasi maassa.
"Hän on minun lapseni ja minä teen häneen nähden mitä haluan", vastasi vanhempi miehistä.
"Hän on antanut tytön minulle, ja sen on tultava vaimokseni", lisäsi nuorempi ja koetti nostaa tyttöä pystyyn.
Mutta tyttö kirkui ja rimpuili vastaan.
"Olette kurja raukka, Turo, kun tahdotte väkipakolla ottaa itsellenne vaimon", sanoi neitsyt halveksivasti.
Mies päästi tytön ja kääntyi päin. "Siten ei ole vielä kukaan minua nimennyt", sanoi hän.
"Minä teen sen!"
Hän lähestyi neitsyttä, hitaasti, hiipien, muistuttaen metsän petoa, joka valmistuu hyökkäykseen. Neitsyt katseli häntä yhä yhtä pelottomasti ja uhkaavasti kuin ennenkin.
Ritari ja Esbjörn olivat tähän asti jääneet huomaamatta. Nyt ratsasti edellinen nopeasti esille.
"Pois täältä!" huusi hän ja ohjasti hevosensa Turon ja nuoren neitsyen väliin.
"Kuka te olette?" kysyi neitsyt hämmästyneenä.
"Kaunis neitsyt, minä…"
"Joka pyytämättä sekaannutte toisten asioihin", lisäsi hän ylpeästi.
"Minä luulin…"
"Kai niin, etten voisi itse selviytyä… Kiitos vain!" Näin sanoen käänsi hän ratsunsa ja käänsi siten kasvonsa ritarista. "Tulkaa tänne, Turo", sanoi hän.
Mies lähestyi nöyrästi. Alla silmin kuunteli hän neitsyen nuhteita.
Oli mahdotonta kuulla sanoja, mutta punasta, joka läikähteli syntisen kasvoilla, saattoi ritari ymmärtää, ettei neitsyt säästänyt kovia sanoja ja soimauksia.
Sillävälin oli pieni parvi lähestynyt. Sen nähdessään näytti neitsyt joutuvan hyvin kummiinsa, mutta sattumalta osuivat hänen silmänsä Sten Stureen, ja hän huudahti iloisella hämmästyksellä:
"Valtionhoitaja!"
"Ja ken te olette, kaunis neitsyt?"
"Ettekö tunne minua?"
"Anna Bjelke!"
"Niin vain!" huudahti hän iloissaan.
"Umpusta on niin nopeasti puhennut ruusu, että pelkäsin erehtyväni."
"Miten tulette tätä tietä?"
"Eksyimme oikealta."
"Tuolta vasemmalta löydätte suuren maantien Viipuriin; minä tulen heti jälestä."
Hän punastui hieman, nähtävästi olisi hänestä ollut mieluisempaa, jos he olisivat menneet edeltä.
Tytön isä seisoi vielä samalla paikalla; hänen kasvoillaan oli lohduton, välinpitämätön ilme; tuskin oli hän luonut katsettakaan ratsumiesparveen; muljottavat silmät olivat aivan kuin naulatut maahan.
Tyttö makasi liikkumatonna paikoillaan.
Nuoremmalla miehellä, sulhasella, oli jotakin väijyvää katseessaan ja olennossaan; katseli kaikkea ja kaikkia tuskin kääntäen päätään; kuitenkin lähestyi hän huomaamatta heimolaisiaan.
Esbjörn oli laskeutunut ratsailta; hän kulki miehen jälestä; kukaan ei voinut käsittää syytä siihen. Silloin kumartui sulhanen äkkiä maahan. "Nouse pois, Outi", sanoi hän; "puhelkaamme asiasta lähemmin."
Tyttö kohotti päätänsä ja varasi hänen ojennettuun käteensä; mutta samassa sieppasi hän tytön syliinsä ja olisi ollut poissa, jollei Esbjörn olisi sitä estänyt. Syntyi painiskelu; tyttö liukui jälleen maahan, mutta miehet taistelivat aivan kuin henkensä edestä.
Eivät mitkään huudot, eivät mitkään kiellot ottaneet auttaakseen. Esbjörn, joka oli ryhtynyt taisteluun suurella tyyneydellä, jatkoi sitä lisääntyvällä innolla, ja suomalainen punoutui hänen ympärilleen ikäänkuin ei aikoisi päästää otettaan ennenkuin vihollisensa surmattuaan.
Sten Sture ei tahtonut menettää uskollista palvelijaansa, eikä hän tiennyt miten vapauttaisi hänet. Piispa sanoi, että se oli kaunein kaksintaistelu mitä hän oli milloinkaan nähnyt, ja arveli, että olisi vahinko sitä keskeyttää.
Vanha suomalainen oli vihdoinkin saanut silmänsä maasta; hän seurasi taistelua ahnain katsein.
Anna Bjelke oli hypännyt alas ratsailta ja hänellä näytti olevan hyvä halu lähestyä taistelevia, mutta Outi pidätti häntä siitä.
Samassa syöksyi vanha nainen metsästä esiin; yksi ainoa katse, ja hän heittäytyi suin päin taistelevain väliin, huudahtaen: "Poikani, poikani!"
Silloin päästi suomalainen otteensa. "Äiti, mitä täällä teet?" sanoi hän.
"Etkö ollut luvannut…"
"En voi elää ilman häntä!"
"Eikö tyttö ole ostettu?"
"On kyllä!"
"Ja maksettu!"
"Runsaalla mitalla."
"Silloin on hän sinun!"
"Hän ei tahdo!"
"Hänen täytyy!"
"Minulla on liian monta vastassani!"
Nainen silmäili ympärilleen. Nopea katse lennähteli yhdestä toiseen, kunnes se lopulta pysähtyi Outiin, joka yhä edelleen piteli kiinni Anna Bjelkestä. Tämä pani suojelevasti kätensä tytön pään päälle.
"Tällä kertaa ovathevahvemmat", sanoi nainen pojalleen. "Toisella kertaa on vuoro meidän… Tule, lähtekäämme!"
Koko ratsumiesparvi oli laskeutunut ratsailta; muutamat palvelijat ottivat Esbjörnin huostaansa.