Naisen sanoihin: "Tule, lähtekäämme!" vastasi Sten Sture käskevästi: "Ei vielä!" Sen jälkeen kääntyi hän isään ja kysyi: "Onko totta, mitä nainen sanoo, että olet myynyt lapsesi?"
"Hädän tähden!"
"Mikset tehnyt työtä?"
"Olin sairas."
"Ja hän?"
"Hän hoiti minua."
"Mitä sait korvaukseksi!"
"Puolikon jauhoja."
"Oliko siinä kaikki?"
"Kaikkiko?" matki mies. "Sainhan rikkaiden tavoin syödä leipää koko talven. Se ei ainoastaan pelastanut henkeäni, se teki minut terveeksi jälleen."
"Suostuitko sinä kauppaan?" kysyi Sten Sture sitten nuorelta tytöltä, joka nyt seisoi isän vieressä.
"En siitä tiennytkään."
"Moiset asiat eivät hänelle kuulu", puuttui eukko puheeseen.
"Hän tiesi, että rakastin häntä!" puuskahti Turo. "Ja sinä tiesit, etten sietänyt sinua!"
"Tyttö kysyi minulta, miten maksaisimme jauhot, ja minä vastasin: 'Aikapahan tuo neuvot'", puuttui vanha isä puheeseen. "En ikinä uskonut, että tyttö tuottaisi häpeää isälleen!"
Tyttö kohotti pelästyneenä katseensa; hän oli ilmeisesti epätietoinen, mitä hänen oli tehtävä.
"Ettekö tiedä, että ihmiskauppa on kielletty?" kysyi ritari ankaralla äänellä.
Eukko sai sanoiksi: "Vaihtokauppa on tavallinen!"
"Ainoastaan kauppatavaroilla."
"Olen perehtynyt lääketaitoon ja näin, että hän menehtyisi, vanha mies. Poikaani vaivasivat lemmentuskat, ja vaikka Outi on ainoastaan köyhä tyttö, päätin tehdä hänet miniäkseni."
"Ja silloin houkuttelitte minua jauhoilla!"
"Enkö sanonut teille, etten koskaan menisi hänelle hyvällä?" huudahtiOuti.
"Sentähden keitin lemmenjuoman! Voi minua, että sen tein!" huudahti eukko ja repi harmaita hiussuortuvia, jotka peittivät hänen päätään.
"Lemmenjuoman?" kysyi Outi kummissaan. "Minä join sen, eikös niin?" kuiskasi poika. "Tulit huoneeseen ennen häntä ja tyhjensit sen tietämättäni."
"Oi, äiti, äiti!"
"Mutta hänen on tultava sinulle", huusi eukko, "tai saa isä maksaa, mitä on saanut."
"Mikä oli jauhojen hinta?"
"Kymmenen äyrityistä!"
"Kas tuossa!" sanoi ritari. "Siinä on rahat." Hän pani ne eukon käteen.
"Mutta isän lupaus?" sanoi eukko epäröiden.
"Siitä hän on vapaa", vastasi ritari.
Eukko katsoi sääliväisesti poikaansa.
Tämä oli oikea epätoivon kuva, samalla kuin hänen veriset kasvonsa ja revityt vaatteensa näyttivät melkein hirvittäviltä.
"Meillä ei ole enään mitään oikeutta", sanoi Turo.
"Mutta minä vihaan häntä viimeiseen hengenvetooni!" kirkui eukko ja meni nyrkki sojossa kohden Outia, joka ilmeisellä ilolla oli kuunnellut sananvaihtoa. Eukon uhkaavat sanat kuullessaan väistyi hän arasti syrjään.
Jos joku olisi kaiken tämän aikana tarkannut Anna Bjelkeä, olisi hän huomannut, kuinka neitsyen rypistyneet kulmat ilmaisivat mitä suurinta tyytymättömyyttä. Nyt ei hän voinut kauemmin vastustaa kärsimättömyyttään. "Turo!" huusi hän.
Tämä kohotti katseensa häneen toivottoman näköisenä.
"Etkö häpeä, mies mukamas, moista kurjaa heikkoutta! Kuinka voit luulla kenenkään naisen ikinä rakastavan moista raukkaa?"
Asemiesten joukosta kuului hyväksymisen huminaa.
Turo punastui; hän heitti heihin pikaisen katseen ja sanoi hämmentyneenä: "Se on lemmenjuoman syy."
"Mutta oma heikkoutesi on antanut sille tehon, jota sillä ei muuten olisi ikinä ollut."
"Minä en voi vapautua sen vaikutuksesta."
"Voit kyllä, mutta et tahdo."
"Tahdon kyllä", sanoi Turo epäröiden.
"Eikö teillä ole tapana, että kosija antaa kihloja?"
"On!"
"Mitä sinä olet antanut?"
"Hän on alinomaa torjunut minut pois."
"Oletko tuonut hänelle mitään metsän antimia?"
"En!"
"Oletko uskaltanut henkesi ja veresi hänen tähtensä?"
"Vasta tänään!"
"Hän oli niin varma asiastaan", huomautti äiti.
"Ja sentähden osti hän tytön", virkkoi Anna halveksivasti. "Hyi, hyi,Turo! Se on häpeä, joka sinun on pestävä pois."
"Voinko tehdä sen?"
"Jos vain tahdot!"
Ensi kerran katsoi hän suoraan Annaan ja sanoi: "Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä?"
"Lupaatko myös totella?"
"Sen teen!"
"Lähde sitten heti täältä."
"Mihin?"
"Maailma on suuri!"
"Minä en kelpaa mihinkään."
"Pestaudu merimieheksi."
"Merimieheksi!" Nuoren miehen silmät kirkastuivat.
"No, etkö kelpaa siihen?"
"Kyllä, merimieheksi tahdon ruveta!"
"Ja jättää minut yksin pirttiimme!" huusi eukko.
"Teidän täytyy kärsiä rangaistus siitä syntisestä juomasta, jonka valmistitte", vastasi Anna. "Oikeastaan saatte iloita, että poikanne on tullut parempiin ajatuksiin. Jonakin päivänä saattaa hän palata parempana ihmisenä."
"Onko Outi silloin…" Turo katkaisi lauseensa, mutta melkein rukoilevina kääntyivät hänen silmänsä Annasta häneen.
"Outilla on vapautensa, hänellä kuten sinullakin, ja ensi askel, jolla voit näyttää olevasi mies, on, ettet kysele moista."
"Tulette olemaan minuun tyytyväinen", sanoi Turo. "Tule, äiti!"
"En luota häneen", sanoi Anna valtionhoitajalle, joka seisoi häntä lähinnä.
"Mitä tahdotte vielä tehdä?"
"Kuulehan, vaimo!" huusi Anna äidille. "Tule lähemmäksi, tahdon sanoa sinulle jotakin."
Tämä totteli vastahakoisesti.
"Olen kai sinusta menetellyt ankarasti?"
"Hän on ainoa lapseni."
"Eikö tyttö ole hänen ainoansa!"
"Sehän jääkin hänelle!"
"Ei, tyttö seuraa minua!"
"Se on oikein."
"Mutta silloin jää isä yksin."
"Saa hyvin jäädäkin!"
"Minä en sitä soisi…"
"Ettehän vain tahtone…?"
"Kyllä, tahdon, että sinä, joka saat syödä oikeaa leipää vuodet läpeensä, annat hänelle poikasi osan."
"Vaikka juuri heidän tähtensä menetän poikani! Ei, neitsyt sitä en tee."
"Ajattelehan tarkoin! Jos poikasi tulee takaisin, ei hän tee sitä sinun tähtesi, vaan tytön tähden."
Se tepsi; eukko kääntyi ympäri. Turo seisoi metsän reunassa ja odotti häntä, mutta Outi ja hänen isänsä olivat menneet Turon luo, ja sovinnolla puristivat he toistensa kättä.
Eukko näytti aika hämmästyneeltä ja kääntyi melkein kunnioituksellaAnnaan. "Olette sangen viisas ikäiseksenne, neitsyt", sanoi hän."Toimikaa ja menetelkää kuten hyväksi katsotte."
Anna nyökkäsi tyytyväisenä ja meni suoraa päätä keskustelevain luo. "Tiedättekös mitä, vaari", sanoi hän, "minua haluttaa ottaa Outi kotiin luokseni."
Tyttö päästi ilohuudon.
Molemmat miehet näyttivät aivan pelästyneiltä.
"Jottei teidän elämänne kävisi kovin ikäväksi", lisäsi neitsyt, "muuttakaa siksi aikaa Turon äidin luo; mitä muutoksia tapahtuu Turon palattua, siitä on syytä puhua vasta silloin."
"Tahdotko silloin?" kysyi Turo.
"Mistä minä sen nyt vielä tietäisin!" Mutta Outi puristi hänen kättään erotessa ja seurasi sitten iloisena neitsyttä.
"Luulenpa, että olemme tulleet ihmeiden maahan!" huudahti piispa sillä välin. "Metsän kuningatar säätää täällä lakia alamaisilleen."
"Ja tekee sen yhtä viisaasti kuin viehättävästikin", lisäsi Sten Sture. "Katsokaas vain, kuinka nöyrästi he näyttävät mukautuvan hänen tahtoonsa."
Herra Juhana Maununpoika ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen silmänsä, korvansa ja kaikki aistimensa näytti vallanneen rajaton ihastus.
Kun neitsyt palasi takasin, säteilivät kauniit, nuorekkaat kasvot tyytyväisyydestä. "Tämä on jo viides palvelijatar, mitä olen vuoden kuluessa tuonut rouva äidilleni", sanoi hän nauraen; "mutta nyt täytyy, teidän jalot herrat, mennä edeltä, sillä minä en tahdo jättää Outia yksin jälkeen, ja satulassani ei ole tilaa kahdelle."
"Joku palvelijoistani saa antaa hänelle ratsunsa", sanoi Sten herra."Hän ehtii sillä perille yhtä pian kuin mekin."
Niin tapahtui, ja pieni matkue lähti sen jälkeen liikkeelle.
Valtionhoitaja ja piispa ratsastivat neitsyen molemmin puolin, mutta aivan heidän jälestään tuli ihastunut linnanpäällikkö, herra Juhana Maununpoika.
"Teettekö useinkin tällaisia uskaliaita retkiä?" kysyi Sten Sture.
"Minulla ei ole vähintäkään pelättävää", vastasi neitsyt."Luultavasti metsän hengettäret suojelevat teitä", lisäsi piispa.
"Lankoni, jalo herra Tönne Erikinpoika sanoo, että sen tekee nimitys, joka on annettu minulle."
"Ja kuinka se kuuluu?"
"A.B.!" toisti Sten Sture.
"A.B!" huokasi Juhana Maununpoika.
"Mitä se merkitsee?"
"Sitä en tiedä, enkä sitäkään kuka sen on minulle antanut, mutta sillä nimellä olen tunnettu laajalta ympärinsä, sanotaan", lisäsi Anna neitsyt nauraen.
"Siitä saimme jo Turussa todisteen", sanoi Sten herra ja heitti katseen taakseen syvästi punastuvaan Juhana Maununpoikaan.
"Se täytyy teidän toisella kertaa kertoa minulle", sanoi Anna. "Sallikaa minun nyt näyttää teille ne Saimaan kanavan kaivokset, jotka jalo isäni alotti."
Ja hän näytteli kaivantoa melkein kunnioituksella ja puhui sitten siitä suuresta hyödystä, mitä työllä oli tarkoitettu.
Keskustelun vielä jatkuessa oli ehditty lähelle linnaa. "Tulette väärältä päin, jalo herra", sanoi Anna Sten Sturelle puolustellen; "lankoni on lähtenyt länteen päin teitä vastaan."
"Minulle on yhtä mieluista, että ensin saan tervehtiä teidän rouva äitiänne ja Tönne herran jaloa emäntää."
"Suuri kiitos; mutta juhlalliset vastaanottajaiset?"
"Niistä mielelläni luovun!"
Mutta samassa paukkuivat tykinlaukaukset valleilta; joku oli huomannut lähestyvän parven. Linnanportit lennähtivät auki ja pian oltiin suurella pihalla.
Gunilla rouva ja nuori linnanrouva riensivät ottamaan kunnioitettua vierasta vastaan; linnanpäällikkökin oli kuullut laukaukset ja palasi takaisin täyttä neliä, suuren ja loistavan parven seuraamana.
Monet suomalaiset herrat olivat liittyneet häneen saadaksensa tervehtiä uutta valtionhoitajaa, ja Sten Sturella oli pian ympärillään suuri joukko vakavia miehiä, jotka tahtoivat hänen kanssaan neuvotella maan asemasta.
Heistä kaikista oli Venäjä kuin lumivyöry, joka uhkasi peittää koko maan, eikä heistä ollut mikään tärkeämpää kuin että se saataisiin käännetyksi uusiin uomiin. Kun sentähden Sten herra sanoi heille, että hän oli saapunut niiden sotaisten suunnitelmien johdosta, joita hän pelkäsi erittäinkin Tanskan kruununprinssin hautovan, jo tietäen, että Tanskan toimenpiteet aina alkoivat liitolla Venäjän kanssa, ja että hän nyt tahtoi nämä tehdä tyhjiksi uudella rauhanliitolla itäisen naapurin kanssa, silloin olivat kaikki suomalaiset herrat sitä mieltä, että se oli viisaasti toimittu, ja kun he erosivat hänestä, tuumivat he keskenään, että harvoin kai oli niin nuori herra osoittanut niin suurta neuvokkuutta.
Herra Juhana Maununpoika oli ennaltaan tuttu Gunilla rouvan kanssa, ja se ihailu, mitä ritari osoitti hänen nuorelle tyttärelleen, ei lainkaan vähentänyt sitä osanottoa, jolla Gunilla rouva kuunteli vanhaa tuttuaan.
"Voin hyvin sanoa", virkkoi ritari, "että olen kuin runko, jonka kaikki oksat kuivuvat; se onneton ennustus, joka on lausuttu suvustani, uhkaa täyttyä."
"Onhan teillä kaksi poikaa?"
"Jotka molemmat ovat päättäneet olla menemättä naimisiin."
"He voivat tulla toisiin ajatuksiin."
"Sellainen oli heidän äiti vainajansa korkein ja hartain toivo. Sen täyttyminen riippuu kai teistä, jalo rouva."
"Minusta?"
"Ja teidän kauniista tyttärestänne."
"Anna on vielä hyvin nuori."
"Viehkeämpää neitsyttä en ole nähnyt, ja hänen reipas, raikas olentonsa täytyy ihastuttaa jokaista."
"Aikapahan näyttää, herra ritari."
"Jos nyt jollakin verukkeella saisin nuorimman poikani, Åken, matkustamaan tänne?"
"Onko hän yhtään velipuoleensa, tuohon nuoreen sankariin, ritari ÅkeHannunpoikaan?"
"Sama sydämen hellyys on molemmilla, mutta viimeksimainitulla ilmenee se enemmän luonteessa. Suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, olisi, jos hän saisi niin jalon emännän kuin teidän tyttärenne."
Gunilla rouva istui kotvan ajatuksissaan. "Anna on nuorin ja voinpa sanoa rakkain lapseni", virkkoi hän. "Melkein kuin ihmeellä pelastui hän kolmivuotiaana väkivaltaisesta kuolemasta; onko minun jätettävä hänet alttiiksi niille vaaroille, jotka uhkaavat…?"
"Tarkoitatte kai, jalo rouva, jos hän yhdistää kohtalonsaEngelbrektin murhaajan pojanpoikaan?"
"Anteeksi, tämä on kipeänarka asia. En kiellä, että ennustus, josta puhutte, herättää minussa pelkoa. Mutta toiselta puolen kunnioitan teitä ja poikianne suuresti, ja jos nuoret mieltyvät toisiinsa, kieltää minua velvollisuus ja omatunto asettamasta esteitä heidän tielleen."
"Kiitos! Unhotatte toisen mahdollisuuden: että neitsyt on kutsuttu pelastavaksi enkeliksi suvullemme."
"Hänen jalolle isävainajalleen olisi se varmaan ollut mieleen."
Kaksi päivää valtionhoitajan tulon jälkeen saapuivat venäläiset lähettiläät.
Alinomainen riitakysymys rajanmääräämisestä herätettiin taasen eleille, mutta Sten herra todisti oikeutensa niin hyvillä syillä ja esitti sellaisella menestyksellä molemminpuoliset edut, jotka koituisivat molempain maiden hyväksi, jos voitaisiin sopia pysyväisestä rauhasta, että venäläiset lähettiläät suostuivat sopimukseen, jonka seuraavana vuonna oli suuriruhtinas itse vahvistava yhdessä niiden lähettiläiden kanssa, jotka valtionhoitaja tätä tarkoitusta varten sitoutui lähettämään Moskovaan.
Mutta niin hyvään päätökseen ei päästy pian; kahden viikon ajan pidettiin päivittäin neuvotteluja, ja niiden jatkuessa silmäilemme hieman ympärillemme Viipurissa.
Outista oli tullut Annan palvelijatar, eikä hän näyttänyt lainkaan kaipaavan sitä hurjaa metsäelämää, jota oli tähän asti viettänyt. Myrskyisellä ilolla hän vaihtoi köyhän pukunsa ja tuohivirsunsa niihin käytettyihin vaatteihin, jotka Anna antoi hänelle, ja ihaillen katsoi hän sitä kaunista kuvaa, joka lähteestä heijastui. Koko linannväki näytti olevan samaa mieltä, ja naisekas miellytyshalu nautti täysin siemauksin helposti saavuttamistaan voitoista.
Mutta Esbjörniin hän pani erityistä arvoa; kun hän kiitti tätä pelastuksestaan, loi hän katseita, jotka kävivät läpi rehellisen saksalaisen luiden ja ytimien, mutta kuitenkaan ei tämä karttanut tulta, vaan kärpäsen tavoin etsi jokaista tilaisuutta palaakseen.
Viikkokausi Viipuriin saapumisen jälkeen syöksyi Outi eräänä aamuna varhain nuoren valtijattarensa luo ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"Älkää antako heidän viedä minua täältä!" huudahti hän epätoivoissaan ja kyynelsilmin.
"Kenen? Keiden?"
"Isäni ja Turon; he tulevat molemmat!"
"Luultavasti sinun puheillesi."
"Ei, minä en tahdo… Minua pelottaa."
"Niin kiittämättömäksi et saa osoittautua! Minä menen ottamaan heidät vastaan, mutta sinä tulet heti, kun kutsun."
Nuori neitsyt meni ja kuunteli kärsivällisesti vanhuksen valitusta, kuinka hän kaipasi tytärtään.
"Eikö teillä ole hyvä ilman häntäkin?" kysyi Anna.
"Kyllä, mutta Saara muori tarvitsee häntä."
"Hänen mielestään", puuttui Turo puheeseen, "voisi Outi tulla kotiin, kun minä lähden pois".
"Se pitäisi hänen sanoa itsensä."
Anna lähetti häntä noutamaan, mutta kuinka hän kummastuikaan nähdessään Outin vanhoissa ryysyissään ja tukka vanukkeissa.
Hän tervehti molempia miehiä yhtä arasti ja vieraasti kuin hänellä oli ennen tapana ja kertaakaan kohottamatta silmiään.
Heeivät siitä hämmästyneet, mutta Anna sitä enemmän; Outi näytti hänestä olevan oikea taituri teeskentelyn alalla, ja sellainen ei häntä miellyttänyt. Hän jätti heidät yksin, jottei näyttäisi tahtovansa vaikuttaa päätökseen, joka oli tehtävä, ja vakuutettuna siitä, ettei Outi millään syillä antaisi taivuttaa itseään.
Kun hän palasi hetken kuluttua, löysi hän Outin itkemästä ja molemmat miehet sangen kiihtyneinä.
"Hän ei tahdo!" huudahti vanhus.
"Vaikka olen luvannut hänelle, etten palaa koskaan takaisin", lisäsiTuro.
"Jolleipä olisikaan muuta!" nyyhkytti Outi.
"Vaiti!" jupisi ukko.
"Etkö juuri sillä ehdolla saanut sitä tietoosi!" liitti Turo kuiskaten.
"Mutta minä tahdon ja minun täytyy sanoa se!" huudahti Outi. "Teitä uhkaa suuri vaara, jalo neitsyt."
"Minuako?" kysyi Anna kummissaan.
"Äiti tahtoi sanoa sen Outille, jotta hän sitten voisi varoittaa teitä", virkkoi Turo.
"Miksei hän voi itse sanoa sitä minulle?"
"Siksi, että siitä on tullut sana matkojen takaa."
"Uhkaavasta vaarastako?"
"Siitäkin."
"Kuules nyt, Turo, en siedä moista salamyhkäistä puhetta; mitä aiotte minulle sanoa, on janottava suoraan."
"Mustalaisiahan niitä on tullut."
"Teillekö?"
"Ne eivät tohdi tänne."
"Ja nyt tahtoo Saara muori, että minun on povuutettava."
"Ei, he sitä tahtovat!"
"He tuntevat siis minut?"
"Siltä kuulostaa."
"Rouva äitini ei rakasta moista, ja ilman hänen suostumustaan en mene heidän luokseen."
"Juuri siksi olisi Outi voinut tulla puolestanne."
"Täytyyhän minun!" huudahti tyttö.
"Mikä pakottaa?" kysyi Anna.
"Eivätkö he sano, että teitä uhkaa suuri vaara, ja kuinka voin silloin epäillä?"
"Sanon kuten on", puuskahti ukko. "Saara muori tietää, että noituus on kielletty, ja kun hän antautuu niin suureen vaaraan, olisi siitä paras palkkio saada Outi takaisin."
"Miksette sano, että se on minun tähteni?" lisäsi Turo katkerasti.
"En sano muuta kuin minkä tiedän."
"Mutta kuinka voi povariakka ennustaa kohtaloni, kun en itse ole läsnä?" kysyi Anna uteliaasti.
"Outi ottaisi mukaansa jonkin vaatekappaleen, jota olette pitänyt edellisenä päivänä."
"Määräsikö hän jonkun varman ajan?"
"Tänä iltana seitsemän aikaan, silloin on alakuu alimmillaan."
"Täytyykö minun tulla yksin."
"Saatte ottaa mukaanne niin monta kuin haluatte."
"Sanokaa sitten, että jos saan äitini suostumuksen, niin tulen varmasti."
Kun molemmat miehet olivat menneet, riensi Outi muuttamaan pukuaan,Anna taasen meni äitinsä luo; siellä tapasi hän sisarensa ja herraJuhana Maunonpojan; näille kertoi hän nyt, mitä oli tapahtunut jalisäsi, että hän tahtoi mielellään noudattaa kutsua.
Mutta Gunilla rouva ei ollut siihen lainkaan halukas.
Silloin kertoi Juhana herra mustalaismatkueesta, joka oli tavattu matkalla Satakunnan lävitse, ja lisäsi, että yhtä yksinkertaisia kuin he olivat olennoltaan, yhtä ihmeellisiä olivat heidän ennustuksensa.
"Antakaa minun mennä!" pyysi Anna innokkaasti.
"Ajattele, mille vaaroille antaudut alttiiksi!"
"Minun ei tarvitse mennä yksin."
"Ettekö tahdo sallia, että minä tulen saattajaksenne, jalo neitsyt?" kysyi ritari.
"Tahdotteko tosiaankin?"
"Totisesti olisi se minulle suuri ilo."
"Silloin ette kai epäröi, rakas äiti?"
"Menkää sitten, mutta muistakaa, että minä lasken tunteja teidän palaamiseenne saakka."
Aikaisin aamupäivällä lähdettiin taipaleelle. Annan ja ritarin mukana seurasi muuan neito ja kolme palvelijaa, paitsi kahta opasta; oli kolme peninkulmaa taivallettava ja tie oli paikoittain kehno ja vaivalloinen.
Anna oli ilosta poissa suunniltaan; hän kertoi ritarille, että hän oli aina halunnut povuuttaa, mutta hänen äitinsä ei ollut sitä sallinut; nyt oli hänen ritaria kiittäminen siitä ja halusi voivansa osoittaa, kuinka kiitollinen oli.
"Jahkahan nyt ensin nähdään, miten tyytyväinen olette ennustukseen!" sanoi ritari.
"Kuinkas te olitte ennustukseenne?" kysyi Anna. "Se oli minusta aivan liian arvoituksellinen."
"Ettekö voi sanoa sitä minulle?"
"Te epäilisitte sanojani."
"Miksi moista luulette?"
"Minulle ennustettiin, että A.B. päättäisi sukuni kohtalon."
"A.B. — sehän olen minä!"
"Sen olette jo sanonut minulle!"
"Mutta silloin — silloin…?"
"Siksi voisin uskoa, että meidän kohtaloltamme näkymättömät siteet vetävät yhteen."
Anna ei vastannut, hän painoi kannukset ratsun kylkiin ja lasketti sylen verran edelle.
Ritari antoi hänen tehdä mielensä mukaan. "Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä hänelle", ajatteli hän.
Mutta puolentunnin ratsastuksen jälkeen hiljensi Anna ratsuaan, niin että se jälleen tuli ritarin ratsun rinnalle. "Voitteko antaa minulle anteeksi?" kysyi hän.
"Minkä? Ettehän ole mitään rikkonut!"
"Olen pahoin palkinnut teidän hyvyytenne, että tulitte mukaan; mutta teidän sananne tuntuivat minusta kummallisilta."
"Se ei minua kummastuta."
"Nyt alkaa minua pelottaa, mitä povariakka on sanova… Ajatelkaas, jos hän sanoisi — samaa."
"Kääntykäämme takaisin!"
"Pelkäättekö?"
"Niin, että teidän otaksumisenne kenties toteutuu."
"Ettekö tahdo sitä?"
"Teidän tähtenne!"
"Voiko välttää kohtaloaan?" kysyi Anna katsoen tutkivasti ritariin.
"Sitä en tiedä."
Samassa pelästyi Annan ratsu jotakin putoavaa oksaa, nousi takajaloilleen ja oli heittämäisillään maahan ratsastajattarensa, joka oli aivan valmistumaton niin nopeaan liikkeeseen. Ritari tapasi onneksi kiinni suitsista ja tyynnytti muutamin sanoin säikähtyneen hevosen, ennenkuin antoi ohjakset takaisin nuoren tytön käsiin.
"Konsanaan en ole käyttäytynyt niin tuhmasti", sanoi Anna punastuen häpeästä. "Nyt olette tosiaankin osoittanut olevanne kohtaloni."
"Paremman ja kauniimman tahdon teille valmistaa."
Oli jo pimeä, kun he saapuivat Saara muorin tuvalle, mutta tervassoihtuja oli kiinnitetty useihin paikkoihin, niin puihin tien varteen kuin ulkopuolelle tuvan seiniinkin. Useita henkilöitä näkyi liikuskelevan tuvan ympärillä ja ritari huudahti äkkiä:
"Näettekö nuo tuohipukuiset olennot, ne ovat samat, jotka ennustivat meille Satakunnassa."
"Onko se mahdollista?"
"He eivät ole vielä meitä nähneet; ratsastakaa yksin perille, minä jään tänne ja tulen perästä."
Anna nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja riensi noudattamaan neuvoa. Kun hän pysähdytti ratsunsa tuvan oven eteen, seisoi tuohipukuinen nainen hänen edessään. "Terve tuloa!" sanoi hän.
"Kiitos!"
"Jalo neitsyt, mihin olette jättänyt seuralaisenne?" kysyi nainen sitten.
"Onhan minulla useampiakin, kuten näette!" Ja Anna viittasi palvelijaparveen, joka lähestyi.
"Jollei heitä ole useampia kuin nämä, täytyy teidän sydämenne olla niin kiintynyt johonkin toiseen kuvaan, että seuraa tieten tai tietämättänne mukana, mihin ikinä menettekin!"
"Alatteko jo ennustuksenne?" kysyi Anna, joka koetti pysyä tyynenä.
"Hetki on käsissä ja minä tunnen hengenvoiman täyttävän mieleni", huudahti akka tarttuen nopeasti Annan käteen ja vieden hänet mukanaan tupaan. Täällä olisi ollut aivan pimeää, jollei lattialla olisi ollut pata, josta leimusi sinertävä liekki, mikä levitti ihmeellistä loimoa huoneeseen.
"Kas, kas! Tuli on syttynyt itsestään, tulkaa katsomaan, mitä kohtalo on määrännyt osaksenne!"
Ja hän ojensi hänelle pienen pikarin ja sanoi ihmeellisellä tenhoäänellä: "Juokaa!"
Mutta Anna ei tahtonut, hän työnsi sen luotaan. Silloin sattui hänen katseensa tietäjättären silmiin, hän tunsi että tämä sai sellaisen vallan hänen ylitseen, että sitä oli mahdoton vastustaa; hän tahtoi kääntää pois silmänsä, mutta tahtomattaan kääntyivät ne takaisin ja ulkoa kuului ihmeellinen yksitoikkoinen laulu… Huoneeseen levisi melkein huumaava lemu, ja noidan silmät suurenivat suurenemistaan, yhä pelottavammaksi kävi ääni, joka huusi hänelle: "juokaa, juokaa!"
Hän tahtoi pudottaa pikarin lattiaan, mutta se ikäänkuin tarttui hänen käteensä, hän ei voinut sitä pudottaa, ja yhä hurjemmin kaikui joiunta ulkona, yhä tenhoavammin valtasi hänet uhkaava katse ja huoneen jokaisesta nurkasta tuntui kuuluvan huutoja: "Juo, juo!"
Ja hän vei juoman huulilleen ja joi!
Sillä oli mieto yrtinmaku, se täytti hänet ihmeellisellä sulotunteella ja hänen täytyi tyhjentää pikari pohjilleen. Hänen tietämättään sulkeutuivat hänen silmänsä, hän ei nukkunut, ei kaatunut, oli kuin ilma itse pitäisi häntä pystyssä, sillä mitään kosketusta ei hän tuntenut… Vihdoin saattoi hän raottaa silmäluomiaan… Noita oli poissa… laulu oli vaiennut… hän seisoi yksin huoneessa, mutta kattilasta, joka oli lattialla, nousivat siniset liekit yhä korkeammalle ja korkeammalle…
Silloin huomasi hän niiden joukossa punaisen liekin, joka ikäänkuin levittäytyi ja kietoutui toisten ympäri, näyttäen ikäänkuin pyrkivän muotoon pukeutumaan. Mutta siniset liekit eivät sitä sallineet, ne rimpuilivat silminnähtävästi vastaan, ne lieskahtelivat Annaa kohden vilahdellen ihmiskasvojen hahmossa, ja ne huusivat kaikki hänelle: "Sovitusta, sovitusta!"
Samassa oli kuin punainen liekki herpautuisi, se vaipui kasaan, ja siihen sukeutui ihmispää, joka pisti esiin verilätäköstä. Sekin kiinnitti katseensa Annaan ja huusi: "Sovitusta, sovitusta!"
Muuten niin rohkea tyttö tunsi sanomatonta kauhua, mutta hänen ponteva luontonsa voitti lamaannuksen ja hän kysyi: "Mitä minun on tehtävä?"
Hälvenikö lumous vai mikä sai aikaan, että hänen ympärillään tuli aivan pimeää? Hän ei tiennyt enää, oliko se totta vai ainoastaan unta, että hän oli näkevinään vanhan ritarin, joka sanoi, että hänen sukuaan painoi suuri verivelka; ketään suvun jäsenistä ei oltu löydetty ansiokkaaksi pesemään sitä pois; hän, Anna, voi sen tehdä, jos tahtoi uhrata kaiken maallisen ilon ja onnen niin jalon tehtävän tähden.
"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Anna uudelleen.
"Kulkekaa sitä tietä, joka eteenne aukeaa, menkää emännäksi sille, joka ensiksi teille kätensä ojentaa!"
Ritari puhui edelleen sodasta ja vainosta, suuresta jalosta teosta, jota Annalta odotettiin ja joka oli maksava velan isänmaalle. Mutta hän muisti sitä ainoastaan pilkahduksittain; nyt oli hänen todellakin täytynyt kaatua ja sen jälkeen vaipua syvään uneen, sillä hän heräsi siihen, että kuuli Saara muorin sanovan:
"Nyt, neitsyt, on aika nousta!"
Kun hän katseli ympärilleen, havaitsi hän makaavansa pehmeällä sammalvuoteella; aamuaurinko loisti tuvanovesta sisään, kun sen samassa ulkoa avasi herra Juhana Maununpoika.
"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt siitä, että olette jälleen terve ja reipas!" sanoi hän mennen lähemmäksi.
Anna pani hymyillen kätensä hänen käteensä ja nousi vuoteesta, mutta yhtä nopeasti tempaisi hän sen takaisin muistaessaan uniritarin ennustuksen; hän oli itse ainoastaan kuudentoista vuotias, ja viisikymmeninen, kuten Juhana Maununpoika, ei hänen tuleva herransa saanut olla.
Kun ritari ei aavistanut hänen ajatuksiaan, ei hän myöskään voinut arvata syytä kiihkeään liikkeeseen.
Hän kertoi, kuinka oli pitkän odotuksen jälkeen vihdoinkin tullut metsästä esiin; mustalaiset olivat tervehtineet häntä kuten vanhaa tuttavaa, mutta neuvoneet, että neitsyt oli jätettävä rauhaan seuraavaan aamuun saakka, kolmanteen kukonlauluun.
"Minä lähetin heti palvelijan ilmoittamaan äidillenne", lisäsi hän, "ja itse olen todellisen ritarin tavoin valvonut, ettei mitään pahaa teille tapahtuisi."
Anna kiitti häntä, mutta hän voi töin tuskin palata tavalliselle reippaalle tuulelleen. Vähitellen onnistui se hänelle, ja silloin sanoi hän Saaralle, että häntä kovasti kadutti kun oli tullut povuuttamaan; eivät mustalaisetkaan olleet siitä suurin hyötyneet, kun hän oli yhtä vähän antanut kuin hekään pyytäneet häneltä mitään. He odottivat kai jossain läheisyydessä?
"Ei", vastasi puhuteltu. "He ovat lähteneet täältä eivätkä kyllä palaa koskaan."
"Eiväthän he vain liene tulleet minun tähteni?"
"Ei kaikkea maailmassa tehdä viheliäisen voiton janosta", vastasi Saara. "Heillä ovat heilläkin jumalansa, jotka sanovat: 'Menkää!' ja he menevät; 'Tulkaa!' ja he tulevat."
Tämä puhe ei tyynnyttänyt sitä levottomuutta, joka täytti Annan sielun. Hän vaihtoi sentähden puheenaihetta ja kysyi, milloin Turo lähtisi.
Mutta Saara muori halusi mieluummin, että Turo jäisi kotiin, ja hän sanoi lopulta suoraan, että jos Outi tahtoi tulla heille, saisi hänen vanha isänsäkin jäädä heidän luokseen, uunilla oli tilaa yllinkyllin ja ainahan riitti leipää ja velliäkin neljälle suulle; mutta jos tyttö niskoitteli, silloin täytyi vanhuksen lähteä tiehensä, sillä oli kylliksi kerjäläisiä hänettäkin.
Annan silmät leimahtivat hänen tätä kuunnellessaan, mutta tyynesti ja varmasti tuli vastaus.
"Outin isä saa seurata mukanani; Viipurissa on tietääkseni kyllin tilaa!"
"Ja Outi?" jupisi Turo. "On isänsä luona!"
"Enkö sitä jo sanonut teille, äiti!" Eukko nyökyttelihe edestakaisin."Ole huoletta, poikani, minä kyllä neuvon keksin!"
"Älkää koettakokaan noutaa häntä takaisin", virkkoi Anna. "Ette tiedä, mihin minä pystyn."
"Ole mies, Turo", sanoi ritari pannen kätensä hänen olalleen.
Sillävälin oli Outin vanha isä noussut, hän keräsi kasaan kaiken mitä tahtoi viedä mukanaan.
"Ei!" huudahti nuorukainen kiihkeällä päättäväisyydellä. "Ei vanhuksen ole lähdettävä, vaan minun!"
"Kun minä olen luvannut keksiä neuvon…?"
"Siitä tulee vain viekkaita juonia… Ei, nyt pidän kiinni siitä, mitä olen sanonut…"
"Hyvin puhuttu, Turo!" huudahti Anna. "Viipurissa on juuri muuan laiva lastattuna, seuraa sen mukana."
"Saanko minä?" kysyi nuorukainen ilosta säteillen. "Saanko tulla heti mukaan?"
"Antaa hänen tulla", kuiskasi ritari Annalle. "Muuten asetetaan uusia esteitä."
Anna suostui ja nyt alkoi kiihkeä näytelmä. Saara muori itki ja parkui, uskomattomalla nopeudella poimien esiin vaatteita, kenkiä, veitsiä ja kaikenlaisia esineitä, joita hänen mielestään pojan oli otettava mukaan.
Tämä valitsi parhaat ja pienimmät, heitellen muut syrjään. Mukaan sai tulla niin paljon kuin sopi tuohikonttiin, ei enempää. Oli hänellä parempi takkikin, sen pani hän päälleen ja sanoi sitten: "Nyt olen valmis!"
Jäähyväisiksi sanoivat äiti ja ukko vain lyhyen "Jumala siunatkoon!" Äiti ripusti taikaesineen hänen kaulaansa, sen oli suojeltava häntä kaikkia vaaroja vastaan.
Niin lähtivät Anna ja ritari vihdoinkin taipaleelle; Turo oli heidän saattueensa joukossa.
Mutta neitsyen ajatukset palasivat pian siihen, mitä hän oli itse kokenut, ne levittivät synkän pilven hänen otsalleen ja kalvensivat ruusut hänen poskiltaan. Ritarin käytyä kyselemään, kertoi hän näystä, kuvaili, ei ainoastaan kasvojen piirteet, vaan niiden muodonkin, tukan värin ja kapotakin, johon ritari oli puettu, vieläpä sinetöidyn kirjeenkin, joka oli hänen vasemmassa kädessään.
"Mutta tuohan on kantaisäni, jota kuvailette", huudahti ritari kummissaan.
"Kanta-isän-ne…"
"Itä-Göötanmaan laamanni Boo Niilonpoika! Minulla on hänen kuvansa Kalmarin linnassa, samoin puettuna kuin olette sanonut. Vahinko, ettette kai koskaan tule sinne, niin että saisin näyttää sen teille."
"Niin, sitä en kai tee koskaan", sanoi Anna vetäen syvään henkeään.
"Kuitenkin tuntuu minusta ihmeelliseltä se, että minullekin on tavallaan ennustettu teistä."
"Millä tavoin?"
"Ensin kirjaimet A.B., jotka kohtasin ja joiden sanottiin liittyvän sukuni kohtaloon."
Anna taivutti vain päätänsä, mutta kuinka kalpeaksi hän oli käynyt, nuori neitsyt!
"Sitten povaus."
"Povaus?"
"Samat mustalaiset, jotka kohtasitte tänä yönä, ennustivat minulle teistä, tosin hyvin hämärin sanoin, mutta teidän omat sananne opastivat minua… Ne antoivat minulle rohkeutta esittää äidillenne sydämeni hartaimman toivomuksen!" Ritari oli niin kiintynyt juttuunsa, ettei pannut merkille Annan mielenliikutusta, jota tämä ei voinut salata.
"Mitä äitini vastasi?" kysyi Anna.
"Pelkään, ettei se häntä miellyttänyt, mutta hän suostui kuitenkin siihen, että poikani saisivat itse tulla tänne ja koettaa onneaan; ratkaisu on yksistään teistä riippuvainen."
Kuinka puna palasi poskille!… Hänen poikansa, sehän voisi käydä laatuun… Hän arveli antaa etusijankin sille, joka häntä enimmän miellyttäisi.
Lieneekö nyt kaunis aamu vai äsken heränneet iloiset ajatukset niin rynnänneet nuoreen mieleen, mutta hän viserteli ja ilkamoi kuin pieni laululintu, ja ritari kysyi ihastuksissaan:
"Ettekö tahdo tulla mukana Ruotsiin?"
"Valtionhoitaja on tuonut sellaisia terveisiä äidilleni Kristina rouvaltakin."
"No, ja —?"
"En tiedä, suostuuko äiti."
"Ja te itse?"
"Minä tottelen!"
"Sama se jomminkummin?"
Kuinka Anna punastui! "Mielelläni tahdon vielä kerran nähdä vanhanRuotsin."
"Kiitos niistä sanoista! Pitäkää nyt minua isänne vanhana ystävänä ja sallikaa minun kursailematta tehdä teille tähdellinen kysymys."
"Kysykää, kyllä vastaan!"
"Onko teillä ketään armasta ystävää", vastasi hän helkkyvällä naurulla.
"Ei muita?"
"Ei niin ketään!"
"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt! Antakaakin sitten minulle sananne, että pidätte sydämenne vapaana, kunnes opitte tuntemaan poikani."
"Entä jollen miellytä heitä?"
"Sitä en pelkää!"
"Mitä silloin tekisitte?"
"En voi ajatella mahdottomia."
"Aikapahan näyttää."
"Mutta ettekö tahdo luvata mitään?"
"Kenties pitääkseni sitä enemmän!" vastasi Anna värähtävällä äänellä, sillä jälleen palasivat yölliset haavekuvat hänen mieleensä; eikö hän ollut melkein lupautunut ritarille itselleen?…
Hän ei ollut tuntenut ainoastaan kauhua lausutun ennustuksen johdosta, vaan salaista ihastustakin; kun hän seuraavana päivänä oli yksin pienessä kamarissaan ja ajatukset esteettömästi askartelivat menneisyydessä, silloin ei ollut maailmassa mitään onnea, jota hän ei olisi tahtonut vaihettaa siihen ihmeelliseen, hirvittävään, joka häntä odotti… Tuskia, katkerimpiakin kärsimyksiä tahtoi hän kestää ainoastaan saadakseen tehdä yhden ainoan suuren teon… Mutta millainen se olisi? Oliko hänen kannettava hehkuvaa rautaa, kuten muinen oli tapana, tai pidettävä kättään liekkien yllä, kunnes se kärventyi? — —
Kamala oli se synti, jonka Maunu Pentinpoika teki, kun hän murhasi jalon Engelbrektin, ja sentähden oli siunaus kaikonnut hänen suvustaan; se oli muinoin suuri ja lukuisa, nyt oli jälellä vain yksi ainoa poika. Herra Juhana Maununpojan molemmat sisaret olivat kuolleet lapsettomina; kaksi hänen pojistaan eli vielä, mutta kansan kesken puhuttiin yleisesti, että heihin nimi oli sammuva.
Annaa kutsuttiin sovittamaan suurta syntiä… millä tavoin?… Juhana herra tahtoi, että hän antaisi kätensä sille hänen pojistaan, joka häntä enimmän miellyttäisi mutta siinä ei ollut mitään uhrausta, jotakin muuta täytyi sen siis olla; hänen täytyi antaa henkensä, mutta minkä puolesta, minkä puolesta?
Hänen parhaallaan toistellessa samaa kysymystä, ainakin jo sadatta kertaa, kutsuttiin hänet äitinsä luo. Tämä jätti hänen itsensä ratkaistavaksi, tahtoiko hän mennä valtionhoitajan mukana Tukholmaan ja jäädä talveksi rouva Kristina Gyllenstjernan luo.
Anna vuoroon kalpeni, vuoroon punastui, kuunnellessaan kunnioittavasti ja alasluoduin silmin rouva äitiään. "Me elämme täällä hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi tämä. "Tiedän hyvin, että jalosukuiselle neitsyelle on hyödyllistä nähdä maailmaa, ja parempiin käsiin kuin Kristina rouvan en voi sinua uskoa, kun en ole itse kyllin vahva sinua seuraamaan enkä siskojesikaan tähden voi tulla mukaan."
"Jos tahdotte sen lykättäväksi johonkin toiseen vuoteen, rakas äiti…"
"Kuka tietää, onko sellaista seuraa silloin tarjona?"
"Se on totta!"
"Mielelläni tahtoisin kuitenkin tietää, kuinka se miellyttää sinua."
"Hän, Kristina rouva, on ratkaiseva kohtaloni", ajatteli Anna ja vastasi sentähden nöyrästi: "Rakas äiti, minkä te hyväksi näette, se miellyttää minua parhaiten!"
"Matkusta sitten, siunattu lapseni!" sanoi Gunilla rouva sulkien hänet syliinsä. "Tiedän tosin, että täällä tulee hyvin tyhjää sinun mentyäsi, mutta meidän yhteiset rukouksemme muodostavat sillan pyhän neitsyen luo, ja hänen luonaan me tapaamme toisemme!… Miksi itket, Anna, pelkäätkö sinä?"
"Ei, äiti, minä en pelkää mitään."
"Herra Juhana Maununpoika on sinulle sangen suopea, ja hän on luvannut ottaa tyttäreni suojelukseensa…"
"Niin, minä tiedän…"
"Kuinka puna väreilee poskillasi, onko hän… onko hän kenties sanonut sinulle…"
"Kaiken, rakas äiti, kaiken!" Anna vaipui polvilleen ja peitti päänsä äidin helmaan.
"Se ei tapahtunut minun suostumuksellani", virkkoi Gunilla rouva tyytymätönnä. "Olisin toivonut, ettet sinä olisi tiennyt hänen suunnitelmistaan."
"Jos ne ovat saaneet rakkaan äitini hyväksymisen, on parempi, että tunnen ne edeltäpäin."
"Sinä saat valita vapaasti!"
Kun Anna sitten lähti äitinsä luota, tunsi hän itsensä ikäänkuin vihityksi kohtaloonsa; hän oli samana hetkenä lakannut olemasta iloinen, huoleton lapsi; salaperäisen synkän tulevaisuuden ajatteleminen oli hänen muutamissa päivissä kypsyttänyt naiseksi; mutta jottei paljastaisi itseään, teeskenteli hän iloisuutta, jota ei enää tuntenut.
Herra Juhana Maununpoika oli suurella hyväntahtoisuudella ottanut Turon suojelukseensa; hän lahjoitti hänelle aivan uuden puvun ja hankki hänelle pestin laivalla.
Vaikkakin Outin ensi tunne hänet nähdessään oli halu pukeutua vanhaan pukuunsa, niin luopui hän siitä pian, ja kun hän näki uuden merimiespuvun pukevan poikaa mainiosti, katsoi hän hyväksi veikistellä hänellekin.
Turo ei niin helposti muutellut tuuliaan, hän rakasti Outia nyt kuten ennenkin, mutta tytön käytös sai hänet uskomaan, että tämä oli hänelle nyt suopeampi.
Eräänä iltana, kun Esbjörn oli mennyt alas rannalle, oli Outi rientänyt jälestä saadakseen salavihkaa häntä puhutella, mutta pelästyksekseen kohtasikin hän Turon.
"Tuletko minun tähteni?" sanoi Turo.
"Niin, kyllä, mutta minun täytyy heti mennä…"
"Ei mitään niin kiirettä!" Ja hän kietoi kiihkeästi käsivartensa tytön ympärille.
"Päästä minut, Turo, aivanhan tukehdutat minut!"
"Sano pian, että rakastat minua!"
"Kyllä, kyllä!"… Hän ei tohtinut muuta.
"Lupaatko olla minulle uskollinen, kunnes tulen takaisin?"
"Kyllä, lupaanhan minä!"
"Suutele sitten minua!"
Ei nytkään Outi tohtinut kieltäytyä, mutta hän pelkäsi niin, että Esbjörn tulisi, ja kun hän oli päässyt irralleen, juoksi hän tiehensä minkä jaloista pääsi. Kuinka häntä pelottikaan!…
Laiva, jolle Turo pääsi, oli purjehtinut merille.
Neljä oivallista alusta odotti ainoastaan tuulta. Valtionhoitaja oli tehnyt linnanpäällikön kanssa kaikki tarpeelliset sopimukset; hän oli Gunillalle luvannut pitää mitä hellintä huolta hänen nuoresta tyttärestään, joka kalpeana, mutta ihmeteltävän tyynenä sanoi jäähyväiset sukulaisille ja ystäville.
Hemming piispa piti silmällä yksistään tuulenkäänteitä; hän myönsi ikävöivänsä kotiin vanhaan Ruotsiin, vaikkakin oli valmis siihen, ettei enää tulisi Suomea näkemään.
Herra Juhana Maununpojan jalot, iäkkäät kasvot säteilivät riemusta, hänen katseensa ei jättänyt Annaa, hänen hiljaisella äänellä vakuuttaessa itkevälle äidille, että valvoisi neitsyttä isän hellyydellä.
Vihdoinkin kääntyi tuuli… Matkalaiset riensivät laivoihin… Jäähyväissanat vaihdettiin, valkoiset liinat liehuivat vielä muutamina nopeasti häipyvinä minuutteina, ja sitten ei enää näkynyt rantaa kaivattuine ja kaipaavine ystävineen.
5.
Isä Johannes oli pitänyt lupauksensa Sten Sturelle ja hänen jalolle emännälleen. Tukholmasta lähti hän Stäketiin, jossa tiesi arkkipiispan oleskelevan; mutta tämä oli sillä kertaa niin heikossa tilassa, että se teki kaikki keskustelut mahdottomaksi.
Hurskaan miehen näkeminen näytti kuitenkin olevan hänen armolleen sangen tervetullut. Sanotaan, että hukkuva pitää kiinni oljenkorrestakin. Ja kun Jaakko herra pitkillä, laihoilla sormillaan piti kiinni Johanneksen kädestä ja kuiskaten pyysi tätä jäämään luoksensa, luki hurskas mies ylipaimenensa silmissä niin hätäisen rukouksen, että hän olisi kuullut sitä, vaikkapa hänen Kristina rouvalle antamansa lupaus ei olisikaan vaatinut häntä jäämään, kunnes arkkipiispa toipui siinä määrin, että saattoi puuttua vakavaan keskusteluun.
Tiedämme edellisestä, että isä Johannes oli ainoa hengellinen, jota kohtaan rouva Bonti tunsi jakamatonta kunnioitusta, mikä oli sekoitettu melkoisella pelolla. Kukaan ei ollut antanut niin suurta arvoa hänen hyville teoilleen kuin Johannes, eikä kukaan ollut niin ankara ripissä. Kun hän nyt sai tietää, että isä tulisi jäämään heidän luoksensa, kenties useiksi viikoiksi, meni tosin muuan hänen suunnitelmistaan myttyyn, mutta rouva Bontilla oli kyky yhdistää tuuma toiseen, ja hän oli aina pyrkinyt vetämään isä Johannesta puolelleen. Sentähden ei hän väittänytkään mitään sitä hänen armonsa tahtoa vastaan, että isä Johannes tulisi asumaan ja oleskelemaan arkkipiispan oman huoneen edessä olevassa huoneessa. Siellä oli piispalla kallisarvoinen kokoelma käsikirjoituksia, ja Johannes halusi tutustua niihin.
Pitkän vaihtelevan elämänsä aikana oli hän vähimmin kaikista puuhaillut lukuhommissa. Hänen aikansa oli aina vienyt työ ja toiminta, ja hänen julistamansa neuvo ja opit olivat kummunneet ainoastaan hänen omasta rikkaasta, rakkautta uhkuvasta sydämestään. Hänestä oli raamatun oppi yhtä yksinkertainen kuin ylhäinenkin; hän eli kuten opettikin, ja hänen tuntemansa sielunrauha, iloinen luottamus, jolla hän odotti vapahdusta, ei jättänyt tilaa millekään epäilyksille.
Nyt hän jo ensi iltana otti hyllyltä muutaman vanhan, tomuisen pergamenttikäärön. Hän sytytti lampun ja unhotti tutkistelussaan koko maailman. Hän luki sivun toisensa jälkeen eikä tiennyt, että yön tunnit menivät menoaan, hän eli menneissä ajoissa, luki uskontaisteluista, joita oli taisteltu muissa maissa.
Kun hän nousi pöydän äärestä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän riensi kappeliin rukoilemaan. Jumalan omassa huoneessa täytyi hänen kiittää häntä siitä, että hän oli antanut ihmisille sellaisen voiman, että he olivat voineet levittää tietoa kaiken isästä ja luojasta. Hän rukoili palavasti, että ikuinen valo valaisisi monia sydämiä, niin että he vuorostaan voisivat levittää valoa toisille; ennen kaikkea rukoili hän, että jos kerran ihmissielu on saanut tiedon valosta, hän ei enää antaisi houkutella itseään pahaan ja vetäisi monia muitakin mukanaan.
Johannes oli lukenut ainoastaan uskonsankareista, ja ne kärsimykset, joita nämä olivat kestäneet, mutta hän pelkäsi, hän tiesi, että myöhemmillä ajoilla oli muutakin kerrottavaa, ja hän tahtoi olla sitä ajattelematta niin kauan kuin voi.
Hänen armonsa arkkipiispa oli viettänyt yhtä unettoman yön kuin Johanneskin; mutta kun tämä oli elänyt muinaisten aikojen runsaissa muistoissa, vaivasivat edellistä nykyisyys ja uhkaavat tulevaisuuden kuvat. Pöydällä hänen vieressään oli kaksi kirjettä; toinen oli herra Erik Trollelta, toinen hänen pojaltaan, äskennimitetyltä Linköpingin tuomiorovastilta, joka nykyisin oleskeli Roomassa.
Edellinen kirjoitti, että hän edelleen alistui hänen armonsa tahtoon. Hänen armonsa oli tahtonut, että hänen oli tavoiteltava valtionhoitajanpaikkaa, ja kunnianarvoisa isä oli vastannut siitä, että hän saisi sen. Hän ei tiennyt, miksi niin ei ollut tapahtunut; jos hän oli tahtomattaan joutunut hänen armonsa epäsuosioon, niin suretti se häntä suuresti, ja hän pyysi ainoastaan tietää, mitä hän oli rikkonut, jotta hän tulevaisuudessa voisi olla varuillaan. Häntä uskollisempaa ystävää ei arkkipiispalla ollut.
"Eikö hän sitten tiedä, että minä en voinut mitään?" ajatteli Jaakko herra vääntelehtäen levotonna vuoteellaan; mutta ei häntä enimmän huolestuttanut tämä kirje, vaan toinen.
Kustaa herra kiitti tuomiorovastiksi nimittämisestä; mutta hän unhotti kaiken mikä koski häntä itseään ajatellakseen ainoastaan hänen armoaan. Sten Sturen valitseminen valtionhoitajaksi oli kaikkien kirkon miesten keskuudessa herättänyt niin suurta tyytymättömyyttä, että hän vapisi ajatellessaan seurauksia. Yötä ja päivää makasi hän rukouksissaan pyhän madonnan edessä, rukoillen että hän tahtoisi torjua kaikki vaarat, mitkä uhkasivat Ruotsin kirkon ylipäätä, mutta, lisäsi hän, "kuka ei tiedä, että petos ja vilppi hiipivät pimeydessä, ja vaikkakin olen kaukana, vainuan vaaroja kaikkialla, enkä voi kyllin kehottaa teidän armoanne olemaan varuillaan; meillä on, Jumala paratkoon, esimerkkejä, jotka kehottavat mitä suurimpaan varovaisuuteen."
Arkkipiispa luki ja hikoili; myrkkymalja ja tikari häämöittivät hänen silmiensä edessä; hän vapisi henkensä tähden, kun hänellä oli vieraita ympärillään tai hän oli yksin huoneessaan, päivin ja öin tunsi hän samaa pelkoa. Hän ei luottanut enää edes rouva Bontiinkaan; tämän katseessa piili pidätettyä uhkaa; nainen tiesi tai ainakin aavisti, että hän olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, jos vain olisi voinut.
Isä Johannes oli kenties ainoa, jota hän ei epäillyt; sentähden tunsi hän melkein iloa häntä nähdessään, ja hänestä tuntui lohduttavalta ajatella, että sai pitää hurskaan papin kauemman aikaa luonaan; mutta siitä huolimatta olivat jo ensi yönä hänen saapumisensa jälkeen synkät ajatukset palanneet, jos mahdollista kiduttavampina, hellittämättömämpinä kuin ennen.
Isä Johanneksen näkeminen, kun tämä viattoman ilon kirkastamin kasvoin astui hänen huoneeseensa kirjastosta, vaikutti häneen niin syvästi, että hän purskahti itkuun. Johannes oli epätietoinen, palaisiko takaisin vai jäisikö huoneeseen; mutta Jaakko herra ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Älkää menkö; minä tarvitsen teitä!"
Johannes katseli häntä osaaottavasti: "Ette ole nukkunut paljon tänä yönä?" sanoi hän.
"En vähääkään!"
"Oletteko sairas?"
"En, mutta synkät ajatukset…"
"Entä rukous?"
"Ei se tahdo auttaa ihmisten pahuutta vastaan."
"Meidän täytyy jättää asiamme Herran haltuun."
"Niin tahdon tehdäkin ja vetäytyä syrjään niin pian kuin vain voin."
"Kuinka tarkoitatte, kunnianarvoinen?"
"Että sauva käy minulle liian raskaaksi; lasken sen pois."
"Se ei kummastuta minua!"
"Voisin kai vielä jatkaa kuten tähänkin asti", lisäsi arkkipiispa nousten vuoteelle istualleen, "mutta ette tiedä, mitkä vaarat minua ympäröivät."
"Vaarat?"
"Minun henkeäni tavoitellaan!"
"Ketkä niin tekevät?"
"Ne, jotka luulevat, että minulla olisi jotakin osaa Ruotsille niin onnettomaan valtionhoitajan vaaliin."
"Sitä ei usko kukaan."
"Piispat ja papit uskovat."
"Ettekö äänestänyt kuten hekin?"
"Mutta tulos, tulos!"
"Eihän se siitä lainkaan riippunut."
Jaakko Ulfinpoika punastui suuttumuksesta. "Oli ensi kerta elämässäni", sanoi hän, "etten ollut voittavan puolueen etunenässä. Minut on lyöty."
"Sentähden, että toimitte vastoin vakaumustanne."
"Mitä sanotte?"
"Olettehan kuten jokainen muukin isänmaan ystävä käsittänyt, ettäSten Sture oli kelpoisampi valtionhoitajaksi kuin herra Erik Trolle."
"Ylhäisaateli asetti hänet etusijaan."
"Ainoastaan vanhat."
"Minä kuuluin heihin."
"Teidät houkuteltiin siihen."
"Kirkon tähden!"
"Eikö kirkon tule olla kansan asian etunenässä, ja eikö kansan paras vaadi pysymään Tanskasta erillään?"
"Siitä ei ole kysymys!"
"Eikö Upsalan kokouksessa sanottu, ett Trollet kuuluvat tanskalaisiin; sentähden heitä ei siedetä. Ah, herra, olittehan Sten Sture vanhemman ystävä; herra Svante Niilonpoika voi myös turvautua teihin; mitä poika on rikkonut teitä vastaan?"
"Ei mitään, ei mitään!"
"Tiedän kyllä, että kaksi kertaa on hänen henkensä ollut vaarassa teidän linnassanne…"
"Panetteko sen minun syykseni?"
"Jumala minua siitä varjelkoon, mutta luulin teidän kuitenkin tahtovan pyyhkiä pois muiston siitä…"
"Muistaako hän sen vielä?"
"Sitä en usko, mutta te teette sen, herra."
Arkkipiispa vaikeni muutamia minuutteja. "Olen mennyt liian pitkälle voidakseni palata takaisin", sanoi hän. "Sitä paitsi on liian suuri se häväistys, että minut on voitettu; jos ojentaisin käden sovintoon, sanottaisiin, että olen katsonut olevani siihen pakotettu; kunniani kieltää sen, ja ainoa keino, joka minulla on jälellä, on siis poistua näyttämöltä."
"Oletteko myös valinnut itsellenne seuraajan?"
"Herra Kustaa Trolle."
"Eikö hän ole Tanskan ystävä?"
"Sitä en tiedä, mutta hän on läheisessä sukulaisuudessa Sten Sturen kanssa, molemmat ovat nuoria ja minusta näyttävät he sopivan hyvin toisilleen."
"Tietääkö Sten herra siitä?"
"Ei, aika ei ole vielä käsissä. Tahdon odottaa vielä muutamia vuosia, kunnes Kustaa herra joutuu valmiiksi."
"Ja sillaikaa olette jyrkästi valtionhoitajaa vastaan, kuten tähänkin asti?"
"Aion välttää häntä."
"Eikö teillä ole mitään valittamista häntä vastaan?"
"Ei, ei mitään!"
"Ja kuitenkin…"
"Elkää minua kiusatko."
"Tahdon ainoastaan muistuttaa teitä siitä pyhästä opista, jota itse saarnaatte."
"En ole sitä unhottanut."
"Minusta näyttää, että olette unhottanut sen sovelluttamisen!"
Arkkipiispa teki kärsimättömyyden liikkeen. "Minä siedän teiltä enemmän kuin monelta muulta", sanoi hän. "Mitä Sten herraan tulee, olisi hänen ollut mukaannuttava tahtooni; kun ei niin ole tapahtunut, saa kukin kulkea tietänsä; minä en tule koskaan kulkemaan hänen polkujaan eikä maksa puhua siitä", virkkoi hänen armonsa ja teki torjuvan liikkeen kääntyen tyytymätönnä pois.
"Tarkoitatteko nyt, että minun on mentävä eikä enää palattava?" kysyi isä Johannes yhtä nöyrästi ja yhtä tyynesti kuin tavallisesti.
"Kuinka voitte ajatella moista; ettekö sitten näe, että olen vanha mies poloinen, joka ei voi hillitä itseään?" Ja taasenkin purskahti hän itkuun.
Johannes seisoi ymmällä; sääli ja vastenmielisyys taistelivat hänen sielussaan, mutta edellinen sai voiton kuten tavallisesti. "Menen ainoastaan kirjastoon", sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen.
"Tehkää se; minun täytyy tänään kirjoittaa muutamia kirjeitä, joista sitten tahdon puhua kanssanne."
Mutta Johannes tarvitsi hyvän aikaa ennenkuin pääsi tarpeeksi tasapainoon voidakseen syventyä rakkaihin käsikirjoituksiin. Tosin ei hän vielä epäillyt mahdollisuutta saada piispan toisiin ajatuksiin, mutta hän käsitti, kuinka hervottomaksi ja voimattomaksi tämä oli käynyt, välikappaleeksi muiden käsissä, ilman omaa arvostelua ja omaa tahtoa. "Hän tekee oikein, kun tahtoo erota", sanoi hän itsekseen. "Hänen aikansa on ohitse!"
Hän avasi vanhan käsikirjoituksen ja vaipui lukemiseen. Kotvan kuluttua laskeutui käsi hänen olalleen ja toinen pää kurottautui hänen ylitseen.
"On sääli häiritä teitä hartaassa tutkistelussanne, mutta nyt täytyy teidän kuitenkin palata nykyisyyteen ja kuulla, mitä minulla on sanottavaa. Ennen kaikkea on teidän luettava nämä kirjeet."
Tunnemme jo niiden sisällön.
Kun Johannes jätti ne takaisin, sanoi hän: "Kunnianarvoisa isä, älkää tehkö Kustaa Trollesta Ruotsin arkkipiispaa, hän saattaa onnettomuutta maahan."
"Mistä sen päätätte?"
"Hänen kirjeistään."
"Nehän koskevat ainoastaan minua persoonallisesti?"
"Te olette hänen tiellään."
"Nyt erehdytte tykkönään. Herra Kustaa Trolle on minulle tottelevainen, kuuliainen poika."
"Silloin ei hän kirjoittaisi noin!"
Hänen armonsa seisoi tuokion äänetönnä, sitten naulasi hän silmänsä Johannekseen. "Mitä nyt puhutte, on varmaankin yhteydessä halunne kanssa sovittaa minut valtionhoitajan kanssa!"
"Sanotte luottavanne minuun ja uskotte minusta kuitenkin moista kaksimielisyyttä?"
Äänessä oli sellaista nuhtelevaa vakavuutta, että ylipappi heti ojensi hänelle kätensä.
"Älkää panko pahaksenne", sanoi hän. "Ajatelkaa sanojani!"
"Pidät siis niistä kiinni?"
"Sen teen!"
"Sellaista kiittämättömyyttä!"
"Sitä olen nähnyt niin paljon maailmassa, että olen lopulta käynyt epäluuloiseksi."
"Mutta varoitukset?"
"Ovat aiotut herättämään teissä pelkoa; siten on teidät saatava eroamaan."
"Mutta Erik Trollen kirjeet?"
"Niiden on nukutettava teidät varmuuteen." Arkkipiispa istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä… "Olenko minä lyöty sokeudella?" sanoi hän. "Olette luottanut liiaksi toisiin."
"Kas tässä!" Hänen armonsa otti kaksi kirjettä. "Olen äsken vastannut kirjeihin. Kustaa herralle olen sanonut, että nyt heti tahdon vetäytyä syrjään." Hän repi kirjeen pieniksi palasiksi.
"Tämän teen sinun neuvostasi, Johannes. Ethän luule kenenkään tahtovan ahdistaa henkeäni?"
"Ainakaan ei uhkaa mikään vaara siltä taholta, jolta pelkäätte."
"Mutta muualta, arvelet?"
"Toivon, ettei muualtakaan!"
"Etkö ole varma?"
"Jos olette toisia niin kovasti pelänneet, niin älkää rajattomasti luottako toisiin. Tutkikaa itse ja tuomitkaa!"
Piispan silmät tähystelivät vaanien ympäri huonetta, hän kulki kissamaisin askelin ovelta toiselle, kuunteli, availi niitä hiljaa ja katsoi varovasti oven taakse; sen jälkeen työnsi hän syrjään pienen seinäluukun, jonka olemassaolosta ei Johannes ollut tiennyt mitään, ja katsoi sen lävitse. Hän palasi yhtä varovasti kuin oli hiipinyt ympäri ja sanoi kuiskaten: "Sinä tarkoitat rouva Bontia?"
Johannes oli hämmästyksestä poissa suunniltaan. "Epäilettekö häntä?" sanoi hän melkein tietämättänsä.
"Hiljaa!" Taasenkin vilkuivat silmät ympäri huonetta. "Niin, minä epäilen häntä."
"Ja pidätte kuitenkin hänet paikoillaan?"
"Se on varmempaa kuin päästää hänet menemään!"
"Mutta tuollainen elämä?"
"Se on helvetti!"
Hänen päänsä painui alas rinnalle; Ruotsin kirkon pää oli tällä hetkellä inhimillisen kurjuuden surullisin kuva. Hurskas munkki, joka seisoi hänen rinnallaan, tunsi syvintä sääliä.