"Jospa voisin tehdä jotakin hyväksenne!" sanoi hän.
Piispa kohotti äkkiä päänsä. "Taivuttakaa hänet ripille!" sanoi hän.
"En minä voi häntä pakottaa."
"Se tyynnyttäisi minut jälleen!" Piispa ojensi rukoillen käsivartensa munkkia kohden.
"Mahdollisesti pyytää hän sitä itse!"
"Jääthän tänne siihen asti?"
"Jos niin haluatte!"
"Minulla ei ole ainoatakaan ystävää, ainoatakaan uskottua, sentähden tunnen itseni niin yksinäiseksi kirkossa, vaikkakin tuhansien ympäröimänä, yksinäiseksi rukouksissa, sillä minulla ei ole ketään, jonka puolesta erikoisesti rukoilisin, yksinäiseksi tiellä hautaan, sillä kukaan ei tule minua kaipaamaan!… Elämä on minusta raskas ja sietämätön, mutta minä pelkään aina saavani seista yksin; kenpä tiesi, tunteeko minua kukaan haudan tuolla puolen."
"Ikuinen laupeus tekee sen."
"Olen lukemattomia kertoja luvannut sen muille, mutta itse en ole koskaan oikein uskonut siihen… Valtaan ja kunniaan päästäkseni minä vain antauduin papilliseen kutsumukseen… Kuolemani jälkeen tullaan sanomaan, että olin laumani todellinen paimen, sillä minä olen valvonut kirkon parasta ja pitänyt ankaraa kirkkokuria kaikkiin ulkonaisiin muotoihin nähden, kaikkeen, joka pistää maailman silmiin. Mutta oikea Kristuksen palvelija en ole ollut — vaan kuten kaikki muutkin — valkoiseksi sivuttu hauta, sisältä täynnänsä kuolleiden luita!" Piispa oli näin puhuessaan langennut polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Kiittäkää ja ylistäkää silloin Herraa siitä kärsimyksestä, jonka hän panee kannettavaksenne", lausui lempeä Johannes. "On suuri Herran armo, kun saa jo täällä alhaalla sovittaa, mitä on rikkonut, ja teidän ikävöimisenne, pelko, jota tunnette, näyttää minusta olevan kaihoamanne sovituksen kajastus."
"Kuinka voin sen saavuttaa?"
"Rukouksen kautta!"
"Ei se auta!"
"Siksi, ettette rukoile kuten hukkuva pelastusta, ette kuten suurimpaan hätään joutunut armoa kuolemattomalle sielullenne."
Piispa taisteli kovaa taistelua; sanat, jotka hän tahtoi lausua, häpesivät raivata tietä hänen huultensa ylitse; kalpeat huulet kävivät vielä kalpeammiksi ennenkuin hän voi sanoa: "Ei mitään rukouksen kuulemista ilman uskoa!"
"Herra on armahtava teidän epäuskoanne. Toisin ei voi olla."
"Eikö se teitä hämmästytä?"
"Jos teillä olisi usko, ajattelisitte ja toimisitte Kristuksen hengessä."
"Eikö se ole nyt jo liian myöhäistä?"
"Ei ole koskaan liian myöhäistä kääntyä väärältä tieltä oikealle."
"Kuinka pitkälle voin vielä ehtiä?"
"Jättäkää kaikki Herran käteen; tehkää mitä teidän tulee ja jättäkää muu hänen haltuunsa!"
"Rukoilkaa puolestani!"
Ja Johannes rukoili valoa sielun pimeyteen, sydämen puhdistusta ja parannusta, voimaa toimintaan hyvän edistämiseksi maan päällä, apua Herralta kiusausten vastustamiseen, ja vihdoin armoa ja kaikkien syntien anteeksi antamista.
Molemmat vanhukset tunsivat vetoa toisiinsa eikä arkkipiispa ollut pitkiin aikoihin viettänyt niin tyyniä ja rauhallisia päiviä kuin nyt.
Jokapäiväinen yhdessäolo Johanneksen kanssa vaikutti niin hyvin Jaakko herraan, ettei hän ainoastaan saanut takaisin yölepoaan, vaan paremman terveydenkin. Joka päivä käyviä vieraita ei enää evätty pääsemästä puheille; hänen armonsa ryhtyi uudestaan kirkon asioihin ja näytti tekevän sen vakavuudella, jota kauan oli kaivattu.
Sillävälin jatkoi Johannes tutkistelujaan yhä kasvavalla harrastuksella; paljon, mikä siihen asti oli ollut salattua, selvisi nyt hänelle.
Mutta ei siinä kyllin: hänen oleskelunsa arkkipiispan luona antoi aiheen monelle, jotka eivät rohenneet kääntyä suoraan kunnianarvoisen isän puoleen, turvautua häneen. Rouva Bonti oli tähän asti ollut tällaisena välittäjänä, mutta koko ympäristö vihasi häntä siinä määrin, että hänen puoleensa käännyttiin ainoastaan pakosta, ja nyt hän nyreissään vetäytyi syrjään, kehottaen kääntymään arkkipiispan ystävän ja uskotun, hurskaan isä Johanneksen puoleen.
Eräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan puuhaili kirjastossa, sanottiin, että muuan Vadstenan munkki itsepintaisesti pyrki hänen puheilleen.
Isä Johannes pani heti käsikirjoituksen pois ja meni tulijaa vastaan.
Tämä piti yhä edelleen hilkan kasvoilleen vedettynä, kunnes jäi papin kanssa kahden. Silloin heitti hän sen nopeasti pois ja paljasti nuorekkaat, mutta itkusta ja epätoivosta aivan vääristyneet kasvot. Ennenkuin Johannes ehti sitä estää, oli hän heittäytynyt hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Jollette pelasta minua, olen hukassa!"
"Nouskaa ja sanokaa minulle, mitä haluatte."
"Neljä päivää sitten vihittiin minut papiksi Vadstenan kirkossa ja seuraavana päivänä karkasin sieltä… Nyt ajetaan minua takaa, mutta ennen surmaan itseni, kuin palaan."
"Teidän täytyy tehdä minulle säällisesti selkoa."
"Mutta sillaikaa tunkeutuvat kenties vanginvartijani sisälle, he kytkevät minut kahleihin ja panevat kapulan suuhuni; mutta sanon teille, että sitä ennen syntyy verinen taistelu." — Ja nuori mies asettui puolustusasentoon.
"Olette sairas tai kärsitte nälkää; noudan teille vahvistavan juoman."
"Joka uuvuttaa minut pitkälliseen uneen? Luuletteko etten ymmärrä munkkien metkuja… Ah, te ette suinkaan ole parempi kuin kaikki muutkaan."
Johannes ihmetteli, oliko mies täydessä tajussaan, mutta nuoret kasvot kuvastivat niin katkeraa, niin rajatonta tuskaa, että hänen sydämensä täytti sääli, ja jos hän voi auttaa, tahtoi hän kernaasti, nyt kuten aina.
"Koettakaa nyt luottaa minuun", sanoi hän.
"Vannokaa, ettette jätä minua vainoojilleni."
"Lupaan sen."
"Vannokaa!"
"Jollette luota lupaukseeni, ei teidän ole luotettava valaanakaan."
Pöydällä oli puukko. "Kas tuossa, ottakaa se", sanoi Johannes.
"Kiitos, se riittää kyllä meille molemmille", sanoi mies pistäen sen vyöhönsä.
"Kertokaa nyt tyynesti ja selvään, niin että voin ymmärtää kuka on oikeassa."
"Alotanko aivan alusta?"
"Tehkää niin."
"En muista aikaisimmastakaan lapsuudestani muuta kuin Vadstenan luostarin; kunnianarvoisa konfessori ja isä Laurentius ottivat minut hoitoonsa."
"Silloin olette saanut oppia."
"Olen lukenut kirkkoisiä latinaksi, jopa muutamia hepreaksikin."
"Se on kunniaksi opettajillenne."
"Mutta minun haluni paloi maailmalle, ja minä itkin sinä päivänä, jona minusta tehtiin messuteini."
"Ja siitä ette virkkanut mitään?"
"Kyllä, mutta isä Laurentius lohdutti minua sillä, että se menisi pian ohitse; viihdytyksekseni sain joka päivä kantaa muutamia lukukirjoja eräälle isistä, joka antoi opetusta mestari Eskilinpojan kauniille tyttärelle."
"No, silloin ymmärrän…"
"Ei voinut käydä toisin… Niin kauan kuin sain joka päivä nähdäKaarinan, en välittänyt mistään muusta, mutta sitten meni hänTukholmaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin lähdin jälestä."
"Sen voin uskoa!"
"En saanut nähdä hänestä enempää kuin vilahduksen; hän antoi ryöstää itsensä pois pelastaakseen jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."
"Ah!" sanoi Johannes ylen kiintyneenä asiaan. "Siitä olen jo kuullut!"
"Minä rupesin sotamieheksi linnanvartioväkeen, ollakseni varma luostariin nähden, ja Kristina rouvan suostumuksella lähdin sitten etsimään Kaarinaani."
"Löysittekö hänet?"
"Aivan kuin ihmeen kautta. Kaksi haukkaa taisteli kauniista kyyhkystäni."
"Heidän nimensä?"
"Se, jota seurasin, oli herra Kaarle Alfinpoika. Hän vei KaarinanEkholmaan, herra Erik Trollen kartanoon."
"Ja sitten?"
"Sitten en enää tiedä mitään!" huudahti nuorukainen katkerimmalla tuskalla. "Isä Laurentius tuli tielleni; sillä petollisella verukkeella, että saisin nähdä äitini, houkutteli hän minut viettämään yön vanhassa, rappeutuneessa tornissa. Niin teinkin, syötyäni ensin sen annoksen, minkä hän oli minulle antanut. Minut valtasi vastustamaton uni, ja kun heräsin neljäkolmatta tuntia myöhemmin, huomasin olevani jossakin kajuutassa sidottuna käsistä ja jaloista. Alus oli liikkeessä, mutta minä en voinut nähdä ulos. Minua ruokittiin kuin lasta. Ruuassa oli kai jotakin unettavaa, sillä en voi selvästi muistaa mitään aina siihen päivään, jona heräsin Vadstenan vankilassa."
"Pyhä neitsyt!"
"Isä Laurentius istui vieressäni ja valeli ohimoitani; hän puhui ystävällisesti."
"Eikö hän selittänyt?"
"Alussa tahtoi hän minulle uskotella, että kaikki oli vain unta, mutta kun hän huomasi, että hänen vakuutuksensa olivat vähällä tehdä minut hulluksi, silloin käänsi hän kelkkansa; hän sanoi luvanneensa äidilleni tehdä minusta papin ja lupauksensa oli hänen pidettävä. Minä panin uhman uhkaa vastaan ja sanoin, ettei mikään mahti maailmassa saa minua suostumaan."
"Teitte oikein! Ilman sisäistä kutsumusta ei kenenkään pitäisi vihityttää itseään pyhään virkaan."
"Isä Laurentius oli toista mieltä; kun rukoukset ja esitykset eivät mitään auttaneet, ryhtyi hän toisiin keinoihin. Hän kertoi, että Kaarina oli luostarissa ja että hän oli suostunut rupeamaan nunnaksi. Nähdä en häntä saanut, mutta luulen, että se oli hänen äänensä, jonka kuulin sanovan: 'Jos lupaatte vapauttaa hänet, niin otan hunnun.' Silloin annoin myöten pelastaakseni hänet pettämästä valaansa, sillä hän oli luvannut minulle, ettei koskaan rupea nunnaksi."
"Hirveää!"
"Koko juhlamenoista ja antamistani lupauksista en tiedä mitään, minä kulin kuin unissani ja sanoin ja tein vain mitä käskettiin! Mutta sitten sain epätoivon voiman asettua sortajiani vastaan. Pääsin pujahtamaan pakoon luostarista ja läksin tieheni kuin mielipuoli tietämättä mihin. Osaksi olen ajanut talonpoikain rattailla tietämättä heidän matkansa maalia. Eilen sain tietää, että olin tullut lähelle Upsalaa, silloin päätin mennä arkkipiispan luo. Tiesin hänen käskevän minua palaamaan takaisin luostariin, mutta sitä en tee koskaan; jolleivät pyövelini tahdo minua surmata, teen sen itse."
Isä Johannes istui mietteissään, nuoren papin asema näytti hänestä todellakin epätoivoiselta. Niin arvottomasti kuin häntä olikin kohdeltu, kuului hän nyt kuitenkin kirkolle koko loppuiäkseen.
Hän mietti tätä niin hartaasti, ettei kuullut monien äänten hälinää ikkunan alla. Pentti sitä vastoin kuuli heti.
"Nyt he tulevat minua noutamaan", sanoi hän vetäisten puukon tupestaan.
Johannes hypähti ikkunaan. Sen edessä seisoi tosiaankin neljä vadstenalaisveljeä, ympärillään joukko palvelijoita, ja kaikkien silmät olivat naulatut ylös kirjaston ikkunaan.
Nopeasti vetäytyi hän takaisin ja avasi oven piispan huoneeseen."Menkää tuonne!" käski hän.
Pentti totteli heti.
Johannes istuutui jälleen paikalleen pöydän ääreen ja koetti lukea, mutta kirjaimet hyppelivät pergamentilla, hän ei voinut niitä erottaa.
Silloin saapui muuan piispan palvelijoista; hän katseli kummissaan ympärilleen ja sanoi: "kunnianarvoisa isä!"
"Mitä tahdotte?"
"Vadstenalainen veli?"
"Tuleeko hän takaisin?"
"Onko hän sitten mennyt?"
"On, kuten näette."
"Hän oli karkuri."
"Niinkö!"
"Tiedättekö, mihin hän lähti?"
"En kysynyt sitä."
Isä Johannes alkoi jälleen lukea ja näytti tahtovan olla rauhassa.
Palvelija, joka näki oven avattuna hänen armonsa makuuhuoneeseen, heitti ohimennen sinne uteliaan katseen. Hänen korkea herransa istui lepotuolissaan; palvelija näki ainoastaan käsivarren, joka liikkui hiljaa eteenpäin, mutta arvellen, että piispa tahtoi olla rauhassa, työnsi hän hiljaa oven kiinni ja riensi ulos.
Johannes kääntyi pelästyneenä ympäri; oliko salaisuus paljastettu?…Silloin astui Pentti häntä vastaan, puettuna dominikaanikaapuun.
"Saanko ottaa tämän?" kysyi hän. "Olisin pelastettu, jos pääsisin huomaamatta täältä."
"Kun Herra on ollut meille avullinen tähän asti, on hän varmaan edelleenkin. Mihin aiotte lähteä?"
"Sitä en tiedä!"
"Teidän täytyy poistua maasta!"
"Ilman rahoja?"
"Tahdon antaa ne varat mitä minulla on."
"Kunhan vain pääsen vieraalle maaperälle, keksin kyllä aina keinoja."
"Autan siinä ja tahdon antaa suosituksia."
"Minulle, jota ette tunne?"
"Teitä on kohdeltu niin julmasti, että tahdon mielelläni hyvittää mikäli voin."
"Armahtakaa sitten Kaarina parkaani!"
"Mistä löydän hänet?"
"Kenties Vadstenasta, mutta en tiedä sitä varmasti; kenties minua on petetty."
"Tahdon etsiä!"
"Sanokaa hänelle myös, että minulta on varastettu kirjeet, jotka hän antoi minulle."
"Olivatko ne tärkeitä?"
"Salaliitto valtionhoitajaa vastaan; eikä se ollut vieras arkki piispallekaan."
"Tiedättekö sen tarkoituksen?"
"En minä, mutta Kaarina tietää sen!"
"Olkaa huoletta, kyllä etsin hänet."
"Kas tässä", sanoi Pentti ja veti esiin sormuksen, jota hän kantoi punonnaisesta riippumassa povellaan. "Ottakaa tämä ja antakaa se Kaarinalle; sinä yönä, jona makasin tornissa Ekholmassa, oli se pantu käteeni, en tiedä kuka sen teki. Kenties en palaa koskaan takaisin, säilyttäköön hän sen muistona… Sanokaa, etten unhota häntä koskaan."
"Kyllä teen, kuten haluatte", vastasi Johannes ja otti sormuksen kätkien sen huolellisesti.
Suuri vaiva oli hänellä piilottaessaan lopun päivästä kaikkien silmiltä salaperäistä vierastaan, mutta kun ilta pimeni, vei hän hänet rantaan ja hankki veneen, joka veisi hänet Upsalaan.
Pentti oli pyytänyt ja saanut luvan vastaisuudessa ilmoittaa isä Johannekselle millaiseksi hänen kohtalonsa muodostui, ja tämä lupasi kaikkialta etsiä Kaarinaa.
"Tiedän, että tästedes saan ajatella häntä ainoastaan siskonani", sanoi Pentti syvällä liikutuksella.
Kun isä Johannes iltapimeällä palasi yksin linnaan, sykki hänen sydämensä ilosta ajatellessaan nuoren papin pelastusta, mutta isä Laurentius suututti häntä niin suuresti kuin hänen lempeä mielensä voi vihoitella.
Mutta isä Johannes joutui yhä enemmän melkein jumaloimisen esineeksi väestön kesken Stäketin ympäristössä. Hänen persoonansa teki kaikkiin valtavan vaikutuksen; hänen iäkkäät, ikäänkuin kyynelten läpi hymyilevät kasvonsa, ne ystävälliset sanat, joilla hän kaikkia puhutteli, ne lohtuperusteet, joita hän julisti kaikille, jotka kävivät hänen luonaan. Kaikki tämä antoi hänelle ihmisten silmissä jonkunlaisen pyhimyskehän.
Eikä suinkaan vähimmässä määrin rouva Bontille. Tämä tunsi hänet jo nuoruudestaan, oli aina uskonut, että hänen esirukoustensa kautta he kerran olivat pelastuneet vaarallisesta merihädästä. Mutta niin kummallinen ja mutkikas oli tämän naisen ajatusjuoksu, että hän itsekin luuli olevansa jossakin määrin osallinen isä Johannesta ympäröivään sädekehään. Kun hänet, murhayrityksen johdosta nuorta Sten Sturea vastaan, isä Johanneksen ankarasta käskystä ajettiin pois piispantalosta, kantoi hän kärsivällisesti häväistyksensä. Mutta kun isä muutamien kuukausien kuluttua näki hänet siellä jälleen eikä puhunut ankarasti, vaan ainoastaan varoittavasti ja neuvovasti, tapahtui se hänen mielestään siksi, että isä Johannes tiesi hänen olevan yhden taivaan valituista.
Hän ymmärsi, että ainoastaan tottumuksen voima ja pelko olivat ne siteet, jotka pitivät arkkipiispan kiinnitettyinä häneen; häntä ei suinkaan rakastettu; vihaa ja halveksumista olisi koko maailma osoittanut hänelle, jos vain olisi uskaltanut!…
Isä Johannes yksin oli aina ollut hänelle ystävällinen ja hyvä, hän ja vielä eräs toinen.
Mutta tämä toinen tarvitsi häntä, hän kävi tämän asioilla, samoinkuin tämäkin oli luvannut edistää hänen asiaansa.
Jo piispantalossa oleskelunsa aikana oli herra Kustaa Trolle osoittanut hänelle kunnioitusta ja suosiota. Kerran, kun hän kiukkunsa puuskassa oli toivottanut onnettomuutta ja tuhoa kaikille vihollisilleen, oli Kustaa herra sanonut hänelle, että kuta kauemmin kosto viipyi, sitä suloisemmalta se oli tuntuva;hänmalttoi mielensä, samoin oli tehtävä hänenkin. Siitä päivin tuli rouva Bonti hänen uskotukseen, hän kertoi Sturein olevan hänen pahimpia vihollisiaan; hänellä ei ollut mitään onnea, ennenkuin he olivat hävitetyt maan päältä; tämä ei ollut mikään synti, sillä hän tiesi, että hekin tavoittelivat hänen henkeään ja samoin vihasivat häntä kuolemaan saakka.
Niin sopivat he keskenään, että auttaisivat toisiaan. Rouva Bontin oli yllytettävä arkkipiispa Stureja vastaan, hänen oli valmistettava Kustaa herralle tietä Ruotsin kirkon korkeimpaan arvoasemaan, ja kun tämä oli vihdoin saavuttanut maalinsa, silloin hänkin saavuttaisi omansa! Jos hän olisi voinut kiduttaa kuoliaaksi tai ruhjoa vastustajansa, olisi hän mieluimmin tehnyt sen, mutta kun tähän ei ollut mitään mahdollisuutta, oli hänen omalla ylennyksellään saatava heille aikaan mitä katkerinta nöyryytystä.
Kustaa herra oli luvannut tehdä hänestä abbedissan mihin luostariin hän itse halusi ja hänen kuolemansa jälkeen — pyhäksijulistuksen!
Kuten pyhä Birgitta tahtoi hänkin tulla jumaloivan palvomisen esineeksi.
On totta, että Kustaa herra oli koettanut saada hänet luopumaan abbedissa-kutsumuksesta; mitä pyhäksijulistukseen tuli, tuumi hän, että se tulisi maksamaan suunnattomasti.
Mutta moinen ei rouva Bontia säikäyttänyt, hän sitoutui vuosittain lähettämään suuria summia Roomaan, ja hän piti lupauksensa; Kustaa herra oli löytänyt kultakaivoksen, joka oivallisesti palveli hänen omia suunnitelmiaan ja josta hän ammensi vähintäkään arvelematta.
Tämän lisäksi antoi eukko hänelle varmoja tietoja kaikesta mitä tapahtui, eikä suinkaan säästänyt räikeitä ilmiantoja itseään vanhaa arkkipiispaa vastaan.
Mutta hyvistä toiveistaan huolimatta ei vallanhimoinen nainen ollut tyyni; rouva Bonti toivoi, että niin pyhä mies kuin isä Johannes painaisi ikäänkuin sinetin hänen toiveilleen.
Mutta kuinka saada hänet siihen?
Naisviekkaus toivoi löytäneensä keinon.
Hän pyysi ripittäytyä isä Johannekselle.
Tämä suostui, vaikkei epäröimättä; mitä hän tulisi tunnustamaan?
Isä Johannes ei häntä vielä tuntenut.
Hän valitsi varhaisen aamuhetken ennenkuin hänen armonsa oli vielä noussut.
Kun pappi astui rippituoliin, oli hän siellä jo ennen, ja kuului katkerasti itkevän.
Lempein, rakkautta henkivin sanoin kehotti isä Johannes häntä vilpittömästi ja peittelemättä tunnustamaan kaikki syntinsä, se antaisi, sanoi hän, "rauhaa ja tyynnytystä hänen sydämelleen."
"Minä olen suuri syntinen", sammalsi hän.
"Niin olemme kaikki Jumalan edessä!"
"Olen puhunut petollisesti."
"Kenelle?"
"Arkkipiispalle…" kyynelet tukehuttivat äänen.
"Puhukaa selvemmin."
"Hän on antanut minulle rahoja."
"Mihin tarkoitukseen?"
"Lähetettäväksi köyhille sukulaisilleni!"
"Olette kai tehnyt sen?"
"En, en!" Uusia kyyneliä.
"Miksi ette?"
"Ne menivät Varnhemin kirkon kalkkiin."
"Niinkö!"
"Ja pyhän Birgitan pyhimyslippaaseen."
"Siihenkin!"
"Rukousnauhaan pyhän Erikin kappeliin."
"Hänen armonsa on täytynyt lahjoittaa teille suuria summia."
"Ah, kunnianarvoisa isä, niin suuria summia on varattuna tähän siunattuun piispantaloon, että puolillakin niistä olisin voinut yllinkyllin tyydyttää kaikki kohtuulliset tarpeet; lopuilla olen ostanut pyhäinjäännöksiä ja muita kalleuksia, joita olen lahjoittanut monille kirkoille, kappeleille ja pyhänhengen majoille."
"Hänen armonsa tietämättä?"
"Tahdoin hänen tietämättään pestä pois ne synnit, jotka kenties vielä häntä painavat."
"Mitä olette tehnyt omaksi hyväksenne?"
"Niillä pienillä säästöillä, joita olen voinut tehdä kolmenviidettä vuoden kuluessa, olen, kuten kenties tiedätte, rakennuttanut talon Upsalaan."
"Muistan kyllä sen."
"Kun ette te tahtonut sitä, ajattelin muiden kera asettua sinne asumaan."
"Miksette ole tehnyt sitä?"
"Hänen armonsa ei ole sallinut."
"Eikö?"
"Huokaillen ja kyynelin olen rukoillut häneltä sitä."
"Haluatteko sitä vielä?"
"En, nyt olen luvannut jäädä tänne viimeiseen asti, mutta taloni tahdon luovuttaa pyhänhengen majaksi sairaille ja apua tarvitseville."
"Mitä ajattelette sitten omaan kohtaanne nähden?"
"Aion mennä luostariin."
Syntyi pitkä äänettömyys, sellaista rippiä ei isä Johannes ollut odottanut, ja hän sanoi pettymykseen vivahtavalla äänellä: "Missä ei mitään ole rikottu, siellä ei ole mitään anteeksi annettavaakaan."
"Olenhan toiminut ilman hänen armonsa suostumusta?"
"Jolleivät teidän sukulaisenne tarvinneet hänen lahjojaan, oli teidän joko annettava ne takaisin tai käytettävä ne muulla tavalla."
Isä Johannes poistui rippituolista, ovela nainen ei ollut onnistunut häntä pettämään, hän tunsi sen itse ja hänen täytyi sentähden jatkaa.
Jo samana päivänä pyrki hän uudestaan puheille.
Johannes suostui.
"Jos minä tiedän suuresta rikoksesta, mutta olen vannonut olla vaiti, mitä on minun tehtävä?" kysyi rouva Bonti nöyrästi.
"Koetettava estää sitä."
"Mutta valani?"
"Koskee sellaisessa tapauksessa persoonaa, mutta ei asiaa."
"En voi tehdä mitään."
"Uskokaa sitten asianne jollekin."
"Sitä en uskalla!"
"Mutta uskallatte kantaa vastuun?"
"Mitä ilmaisen, sitä ei koskaan anneta minulle anteeksi!"
"Ketä pelkäätte enemmän, Jumalaa vai ihmisiä?"
"Hätä on ajanut minut tänne."
"Ripissä ei teillä ollut mitään ilmaistavaa!"
"Pelko sitoi kieleni —"
"Sitooko se vieläkin?"
"Niin!"
"Menkää sitten kammioonne ja rukoilkaa; kun olette tulleet käsittämään velvollisuutenne, palatkaa takaisin ja minä tahdon kuulla teitä."
"Tahdotteko myös ottaa vastuun?"
"Sen tahdon!"
"Kuinka raskas se lieneekin?"
"Jumala on antava minulle voimaa sitä kantamaan."
"Ja luuletteko minun sallivan sen? Ei, kunnianarvoinen isä, luottamukseni tahdon antaa teille, mutta jos jokin vaara on tarjolla, niin tahdon yksin kantaa siitä vastuun."
Johannes katseli häntä kummissaan, tätä ei hän ollut odottanut.
"Kas tässä", sanoi rouva Bonti ottaen esiin muutamia kirjeitä. "Lukekaa nämä ja päättäkää, missä levottomuudessa ja pulassa olen elänyt viime kuukausina."
"Nämä kirjeet ovat kaikki tyyni osoitetut hänen armolleen arkkipiispalle."
"Täällä ovat myös hänen vastauksensa."
"Kuinka ovat ne tulleet teidän haltuunne?"
"Se on minun salaisuuteni."
"Vilpillä?"
"Ne koskevat isänmaatanne!"
"Ilmoitan hänen armolleen tai jätän ne hänelle."
"Ette tee sitä, kun olette ne lukenut." Näin sanoen poistui rouva Bonti huoneesta. Isä Johannes seisoi hämmästyksen lyömänä, koskaan ennen ei hän ollut joutunut moisiin seikkailuihin; kuinka voisi hän ymmärtää, mikä tässä oli viekastelua, mikä totta? Epäröiden piteli hän kirjeitä kädessään; lukisiko hän ne vai ei?
Kaikki olivat suletut suureen päällystään, ja siinä oli avonainen paperi, jossa luki:
"Suurehkolla summalla olen ostanut takaisin nämä tärkeät kirjeet vadstenalaiselta veli Laurentiukselta; teidän armonne tahdon ja käskyn mukaan lähetän ne nyt uskollisen palvelijan mukana ja piirrän
Teidän armonne nöyrä ja kuuliainen
Pernilla Klauntytär."
Samat kirjeet siis, mitkä oli ryöstetty nuorelta mieheltä; viheliäisen voiton tähden oli ne myyty oikeille omistajilleen, mutta nämä punoivat pahoja juonia maata ja valtakuntaa vastaan… Tunkeutuisiko Johannes nyt heidän salaisuuteensa ja sitten antaisi heidät ilmi?…
Tämä ajatus oli hänelle vastenmielinen; tosin olivat sinetit murretut, mutta ilmiantajaksi ei hän tahtonut ruveta, ja jos hän luki kirjeet, oli hän velvollinen syyttämään —?… Mutta tyttö, jota hän oli luvannut etsiä, tiesi niiden sisällön ja oli valmis sen ilmaisemaan… Hän tekisi kaikkensa toimittaakseen tytölle vapauden ja hänen armonsa itse olisi hänelle siinä avullinen; viekas osasi isä Johanneskin olla, mutta ei samalla tavoin kuin muut.
Kirjekäärö sai jälleen sulkeutua ja se kädessään meni hän piispan luo.
Tämä piteli jotakin paperia kädessään, mutta pani sen poisJohanneksen nähdessään.
"Kas tässä", sanoi tämä, "mitä minulle on uskottu." Näin sanoen antoi hän avoimen käärön.
Piispa otti sen nopeasti. Nähtyään, mitä se sisälsi, karahti hän punaiseksi ja sanoi: "Kuinka on tämä tullut sinun käsiisi, Johannes?"
"En saanut sitä teille jätettäväksi."
"Oletko lukenut…?"
"Ainoastaan pikku lapun."
"Ja miksei enempää?"
"En tahtonut ruveta ilmiantajaksi."
"Omasta puolestani ei minulla ole mitään pelättävää", tuumaili piispa, "mutta näille toisille saattoi paljastus aiheuttaa hengen ja omaisuuden menetyksen; heidän tähtensä kiitän sinua. Mitä vaadit hyvitykseksi?"
"Paljon!" vastasi Johannes ilmeekkäin katsein ja äänin… "Arvaatte kai sen."
Jaakko Ulfinpoika nyökkäsi myöntävästi, mutta samalla repi hän kovan onnen kirjeet pieniksi paloiksi, jotka hän sitten heitti palavaan uuniin. "En sentään kaikkea", virkkoi hän kohottaen uteliaan katseensa.
"Teidän täytyy myöntää minulle valta käydä kaikissa naisluostareissaRuotsissa."
"Missä tarkoituksessa?"
"Muuan lapsi parka on teljetty luostariin, ja minun täytyy hänet vapauttaa."
"Onko hän ylhäissukuinen?"
"Onneksi ei."
"Mutta hurskas Johannes, kuinka vähän tunnetkaan luostareita, jos luulet voivasilöytääsieltä mitä tahdotaan salata."
"Se on kuitenkin ainoa keinoni."
Piispa kirjoitti pyydetyn valtuutuksen: "Oletko tyytyväinen, rakas ystävä?" kysyi hän.
"Nyt täytyy teidän armonne päästää minut menemään?"
"Nyt, kun tarvitsen sinua enemmän kuin milloinkaan! Etkö näe, että siitä lukuisasta joukosta, joka liikkuu täällä talossani, puhuttelen harvoin ketään… Kaikki täytyy minun päättää yksin, sentähden ovat päiväni ilottomat ja yöni unettomat… Istu tähän vierelleni, niin tahdon sanoa sinulle jotakin."
Johannes istuutui piispan rinnalle ja tämä tarttui hänen käteensä. "Noilla kirjeillä, jotka nyt ovat palaneet tuhaksi, ei ollut enää mitään varsinaista merkitystä, kun kerran koko suunnitelmasta oli jo luovuttu, mutta hän, joka jätti ne sinulle, teki sen ilmeisesti saadakseen eripuraisuutta välillemme."
"Sitä en usko."
"Siksi, ettet tunne maailmaa! Paha tarkoitus on kuitenkin kääntynyt hyväksi, sillä se, että jätit kirjeet minulle, niitä edes lukemattakaan, tiedätkös, Johannes, sellainen ystävyyden todiste tuli ensi kertaa osakseni."
"Suurentelette pikku asioita."
"Ja tämä huolimatta siitä pahasta, mitä olen tehnyt sinulle."
"Jumala on kääntänyt kaiken hyväksi!"
"Niin, hänen vaikutuksestaan katson sinun tänne tulleen; sinä olet järkyttänyt omaatuntoani, ja jokainen keskustelu välillämme on ollut kuin kylvö, josta monet siemenet ovat nousseet oraalle… Mutta siellä oli ennen paljon ohdakkeita, jotka tukehduttivat hyvän kylvön, pahin niiden joukossa oli epäluulo… En, totta pulmakseni, ole koskaan luottanut kehenkään ihmiseen, enkä siis voinut luottaa sinuunkaan, Johannes."
"Kuinka onneton olette ollut!"
"Siinä olet oikeassa!"
Piispa otti paperin, jota oli lukenut Johanneksen astuessa sisään.
"Olemme tähän asti puhuneet ainoastaan menneistä ajoista, nyt kerron sinulle nykyisistä asioista."
"Mutta ei minulla ole kykyä neuvoa teitä!"
"Sinun lamppusi on sytytetty ikuisella valolla; minun lamppuani sitä vastoin ympäröivät alusta alkaen maalatut lasi-ikkunat, inhimilliset töherrykset turmelivat Jumalan työn… Sentähden on sinun nyt kuultava ja tuomittava sen lahjan mukaan, joka sinulle on suotu… Valtionhoitaja on palannut Suomesta; olen äskettäin saanut häneltä kirjeen, jossa hän sanoo päättäneensä varman rajankäynnin Venäjän kanssa, ja lopullinen rauha vahvistetaan ensi vuonna… Mutta kas tässä…" Hän otti uudelleen paperin. "Tämä asiakirja osoittaa, että on tehty Tanskan ja Venäjän välillä liitto, joka tarkoittaa ainoastaan sotaa ja vainoa Ruotsia vastaan. Kaikki ne lupaukset, joita Sten herra on saanut, ovat olleet ainoastaan vääriä uskotteluja, joiden tarkoituksena on hälventää kaikki epäluulot, kunnes myrsky puhkeaa."
"Hirveää!"
"Onnettomaan Suomeen uhkaavat raakalaiset vielä kerran tulvehtia hävittämään ja polttamaan."
"Eikö tätä vastaan voida tehdä mitään?"
"Hannu kuninkaan hallituskumppani, Tanskan kruununprinssi, on kirjoittanut minulle siitä. Hän antaa minulle tiedoksi, ettei hän koskaan tule luopumaan vaatimuksistaan Ruotsiin nähden, ja kysyy sitten, enkö mieluummin tahdo antaa apuani rauhalliseen ratkaisuun, kun aika vielä on, kuin viivytellä siksi, kunnes tulee hätäpakko!"
"Milloinsetulisi!"
"Kun hän asevoimin on päässyt köyhän, verta vuotavan maamme herraksi."
"Se on tähän asti voinut puolustautua."
"Mutta sitä uskotaan nyt pelottavammin kuin koskaan."
"Sten herra on urhokas ja viisas nuori herra."
"Ei urhous eikä viisaus voi mitään hiipivää kavaluutta vastaan."
"Uhkaavatko nekin."
"Sten herran molemmat velipuolet vihaavat häntä kuolemaan saakka ja ovat vannoneet hänet tuhoavansa."
"Hän on tehnyt heille ainoastaan hyvää."
"Kateuttahan se on. Samoin herra Erik Abrahaminpoika…"
"Olen kuullut hänestä puhuttavan…"
Arkkipiispa tähysteli ympäri huonetta ikäänkuin pelkäisi kuuntelevia korvia. "Hän on vannonut ristin kautta ottavansa Sten herran hengiltä!"
"Kenelle hän on vannonut!"
"Sigbrit rouvalle."
"Hänelläkin on tässä osansa!"
"Hänellä on osansa Kristian kuninkaan vihassa, kaikissa niissä onnettomuuksissa, jotka poloista maatamme uhkaavat."
"Sten herran asiat näyttävät synkiltä!"
"Luuletteko, että siinä on jo kaikki? Entä herra Sten Kristerinpoika ja hänen emäntänsä?"
"Onko Pernilla rouva tosiaankin vaarallinen?"
"Pelkään hänen olevan vaarallisemman kuin luullaankaan. Mutta en ole vielä maininnut hänen vaarallisinta ja mahtavinta vihollistaan."
"Herra Erik Trollea?"
"Hänen poikaansa Kustaata!"
"Josta aiotte tehdä seuraajanne?"
"Hän pyrkii siksi!"
"Se olisi eripuraisuuden herättämistä."
"Toivon päinvastaista. Jollei hän saa täällä mitään valtaa, tulee hänestä Tanskan uskollisin ystävä. Mutta jos hänestä tulee Ruotsin kirkon korkein mies, on hänellä yhtä paljon sanottavaa kuin valtionhoitajallakin ja hänen kunnianhimonsa täytyy olla tyydytetty."
"Se on vaarallista peliä."
"Hänen on tehtävä vala ja vannottava uskollisuutta maalliselle esimiehelle!"
"Mitä aihetta hänellä on vihaan? Ovathan he sukulaisuudessa keskenään."
"Mitäpä moinen autti? Etkö ymmärrä, että täytyy tuntua katkerimmalta häväistykseltä, niin hänestä kuin minustakin, kun rauhanpuolue kärsi häpeällisen tappion valtionhoitajan vaalissa. Kustaa herralle oli se sitä tuskallisempaa, kun hänen oman iäkkään isänsä täytyy väistyä syrjään nuoren Sten Svantenpojan tieltä."
"Koko kansa asetti hänet etusijaan."
"Vaikkapa!"
"Ja hän oli kelpoisin!"
"Häväistys se oli sittenkin, ja se on pestävä pois."
"Millä tavoin?"
"Minä eroan!"
"Ja jätätte tilaa Kustaa herralle?"
"Minun täytyy!"
"Mikä pakottaa?"
"Tahdon kuolla — luonnollisen kuoleman."
"Luulette siis, että…?"
"Kustaa herra ei kammo mitään keinoja."
"Jumala meitä kaikkia auttakoon!"
"Siinä, Johannes, on sisäisin syy kaikkeen siihen levottomuuteen, kaikkiin niihin epäilyksiin, jotka minua kalvavat. Olen kenties ollut horjuvainen koko aikani, mutta nyt tiedän, että tahdon päästä lepoon, ja nyt ei anneta minulle mitään lepoa."
"Mutta olettehan luvannut kääntää sydämenne Sten herran puolelle!"
"Niin teenkin, mutta varovasti ja paljastamatta sydämeni sisimpiä ajatuksia."
"Miksei avoimesti ja rehellisesti?"
"Luottaisivatko minuun silloin ketkään ja voisinko silloin johtaa tapauksia?"
"Mutta täytyyhän ainakin Sten herran tietää…"
"Ei mitään! Hän on nuori ja varomaton; tahdon hänen tietämättään todistaa olevani hänen ystävänsä."
Sellainen kaksinaisuus ei ollut rehellisen Johanneksen mieleen, ja kun ylipappi muutamia päiviä myöhemmin kertoi saaneensa valtionhoitajalta hartaan pyynnön, että hänen armonsa tahtoisi kastaa äskensyntyneen pojan, silloin teki hänelle kipeää, kun piispa sanoi, että mainituista syistä täytyi hänen vastata kieltävästi pyyntöön.
Sten herran lähettilään mukana oli myös palvelija, joka pyysi puhutella Johannesta.
Tämä antoi hänelle kirjeen, jonka pyysi heti lukemaan ja siihen vastaamaan. Kirje oli tällainen:
"Kunnianarvoisa isä!
Jalo Kristina rouva lähettää teille minun, nuorimman hovineitonsa, kautta tuhannet terveiset. Ensin pyytää hän minua sanomaan teille, että Jumalan äiti armossaan on lahjoittanut hänelle pojan, ja tämän suuren siunauksen tähden tahtoo hän kiittää ja ylistää öin ja päivin. Mutta hänen oma onnensa vie ajatukset kaikkiin niihin, jotka kärsivät hänen tähtensä. Kirjeessänne — josta hän sydämellisesti kiittää — olette maininnut, että tahdotte lähteä etsimään hänen entistä palvelijatartaan ja ystäväänsä, Kaarina Eliaantytärtä; häntä on liikuttanut kyyneliin saakka, kun tahdotte antautua sellaiseen vaivaan. Mutta, kunnianarvoisa isä, ettekö tahdo saada siinä tehtävässä apua? Mies, joka tuo tämän kirjeen perille, on nimeltään Esbjörn, hän on Sten herran uskollisin palvelija ja suorittaa kaiken mitä hänen tehtäväkseen uskotte.
Tämän on Kristina rouvan käskystä kirjoittanut teidän kuuliainen ja nöyrä palvelijattarenne
Anna Erikintytär Bjelke."
Kun Johannes kohotti katseensa sirosti kirjoitetusta kirjeestä, kohtasi hän rehellisen silmäparin.
"Nimesi on Esbjörn?"
"Niin on!"
"Tiedätkö mistä on kysymys?"
"On etsittävä Kristina rouvan neitosta!"
"Oletko nähnyt hänet?"
"Monet kerrat!"
"Silloin on hänellä etu, jota ei ole minulla", ajatteli Johannes mennen pöydän luo häiritsemättä harkitakseen tarkoin, mitä oli tehtävä.
"Ihanampaa impeä en ole nähnyt koskaan", jatkoi Esbjörn. "Ja voin hyvin ymmärtää sen katkeran surun, mitä lapsettomain vanhempain täytyy kärsiä. Kristina rouva lähettää heille monia todistuksia suopeudestaan, mutta luulen niiden surua lisäävän eikä vähentävän. 'Kun joku vieras piti häntä niin suuressa arvossa', sanovat he, 'eikö meidän ikävöimisemme silloin täydy tuntua tuhat kertaa katkerammalta?'"
"Asuvatko he Vadstenassa?"
"Isä on kaupungin taitavin seppä!"
"Ovatko he ottaneet selkoa, ettei tytär vain ole luostarissa?"
"Siellä ei hän ole!"
"Kuinka sen tiedätte?"
"Tytön isä ei sitä uskonut, mutta äidillä oli epäluulonsa, ja hän tutkisteli. Vaikka Kaarina olisi ollut kätkettynä syvimpään vankilaan, olisi hän löytänyt hänet… Kuten sanottu, siellä ei hän ole."
"Onko äiti lakannut etsimästä?"
"Sitä ei hän tee koskaan."
"Mutta ei ole löytänyt jälkeäkään?"
"Ei tähän asti."
"Jos te nyt auttaisitte?"
"Luulen olevan parasta, että kukin toimii omin nokkinsa… Minulla on oma tapani nuuskia."
"Kukaan ei voine tehdä sitä kuten äiti… Kas tässä — tässä on valtakirja, joka omistajalleen avaa kaikki luostarinportit… Se on arkkipiispan allekirjoittama, pidä se itse tai anna äidille, miten hyväksi näet."
"Annan sen äidille."
"Kiitän sinua siitä."
"Tietäisinpä vain, mistä Kaarina vietiin."
"Ekholmasta."
"Ja isä Laurentius oli hänen saattajanaan?"
"Niin luulen."
"Siinä on ensimäinen johtolanka."
"Toivoisin voivani antaa sinulle useampia."
"Osaan kyllä niitä hankkia."
Esbjörn sanoi hyvästit ja lähti; nyt ei isä Johanneksen tarvinnut laskea omalletunnolleen, vaikka jäikin joksikin aikaa piispantaloon; Kaarina oli saanut varmemman vapauttajan kuin hän oli ollut, ja Jaakko herraa tarvitsi joka päivä tukea pysymään lujana sillä uudella tiellä, jolle hän oli kääntynyt.
Mutta jos vilpitön Johannes ihmetteli, mistä rouva Bontin kummallinen käytös mahtoi johtua, niin ei tämäkään vähemmän pelästynyt nähdessään luottamussuhteen arkkipiispan ja Johanneksen välillä. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että edellinen saisi kirjeet sillä tavoin käsiinsä… Tiesiköhän piispa kenties senkin, että ne olivat tulleet häneltä?
Siitä pitäen pelkäsi hän isä Johannesta yhä enemmän, sillä tämä oli lukenut aivan liian selvään hänen ajatuksensa; koska mies tahtoi kulkea eri teitään, saattoi hän käydä vaaralliseksi, ja sentähden täytyi hänen poistua niin pian kuin suinkin.
Sillävälin tunsi piispa mielenrauhaa ja tyyneyttä, jollaista ei moniin vuosiin ollut tullut hänen osakseen; hänelle oli jotakin uutta lausua siten suoraan ajatuksiaan, ja hän teki sen sydämensä pohjasta, kiertelemättä, kaartelematta.
Hän kertoi Johannekselle tulevasta Kööpenhamian kokouksesta. Strengnäsin ja Skaran piispojen oli mentävä sinne. "Vincentius hoippuu molemmille puolin", sanoi hän. "Pohjaltaan on hän Sture-suvulle uskollinen, mutta hänen asemansa ja hänen virkaveljiensä painotus vetää häntä Tanskaan. Mathias herra taasen kuuluu synnyltään maan suurmiehiin ja sillä perusteella myös rauhanpuolueeseen."
"Mutta jos te nyt avoimesti siirtyisitte Sten herran puolelle, eivätkö silloin kaikki piispat seuraisi teitä?"
"Sitä en usko."
"Nyt teette vääryyttä itsellenne."
"Tiedäthän, kuinka mahtava Kustaa herra on."
"Jo?"
"En tiedä, onko hänen isänsä tai hän itse maksanut suuret rahat, mutta niin suuri valta hänellä jo on, että jos tulisi valittavaksi hänen ja minun välillä, olen varma siitä, että hän saisi enimmät äänet kaikkialla maassa."
"En luullut häntä kovin tunnetuksi."
"Kysykää rouva Bontilta…"
"Ahaa, häneltä?"
Piispan poskille lehahti puna, mutta sitten sanoi hän hiljaa: "Etkö luota häneen?"
"En paljoa."
"En minäkään, ja on mahdollista, että hän on erehtynyt."
"Hän siis on sen sanonut?"
"Monet muut myös. Ketä piispoista puhuttelenkin, kohottavat he Kustaa herran pilviin."
"Eikö se voi olla siksi, että luullaan teidän olevan hänelle suosiollisen?"
"Tosin kyllä."
"Hän on oleskellut talossanne."
"Lähes kaksi vuotta."
"Tarvitaanko enempää!"
"Siitä ajasta se alkoi."
"Mikä?"
"Epäluulo, pelko…"
"Minkätähden?"
"Että olin tiellä."
"Ettekö vain pettänyt itseänne?"
"Yöjuomalla oli ihmeellinen maku. Käskin palveluspoikani juoda sen."
"Entäs sitten?"
"Seuraavana aamuna oli hän kuollut!"
"Kaikki hyvät pyhimykset!"
"Ettekö itse pelastanut Sten herran hengen?"
"Tuleeko se kaikki samalta taholta?"
"Voitteko sitä epäillä?"
"Silloin hän vihaa teitä!"
"Niin, kuolemaan saakka!"
"Mutta miksi?"
"Hän oli kauan kiusannut minua, että tekisin hänestä abbedissan; eräänä päivänä jouduin vihasta pois suunniltani ja vannoin pyhän ristin kautta, ettei se tulisi koskaan tapahtumaan."
"Mutta lähetittehän hänet Sten herran murhayrityksen jälkeen pois; miksi otitte hänet jälleen takaisin?"
"Kustaa herran pyynnöstä."
"Niinkö!"
"Hän sanoi tietävänsä, että minua uhkasi suuri vaara; tämä nainen yksin saattoi sen torjua."
"Oma pelkonne on siis heidän liittolaisensa."
"Luuletko, etten sitä tiedä? Juuri siksi tahdon päästä pois täältä…"
"Alan ymmärtää sen."
"Mitä arvelet, jos tekisin tarkastusmatkan ylämaahan päin?"
"Onko teillä voimia siihen?"
"Täällä tunnen itseni vangiksi sekä ruumiiltani että sielultani; kun pääsen pois, tulee minusta vapaa ja uusi ihminen."
"Matkustakaa sitten!"
"Olisin kenties matkustanut Tukholmaan toimittamaan kasteen, mutta palata sitten takaisin ja olla pakotettu tekemään tiliä kaikesta."
"Alistutteko siihenkin?"
"Kun vampyyri imee verta, houkuttelee hän minulta ilmi kaiken minkä tiedän… nainen on minun paha omatuntoni, syyni ja rangaistukseni… Kun olimme molemmat nuoria, tein suuren vääryyden häntä kohtaan, nyt kostaa hän ja kostaa hirveästi."
"Ettekö te voi vapautua hänestä?"
"En tiedä, käyttääkö hän kenties joitakin taikakeinoja; väliin tunnen kiusausta sitä uskomaan… Ne kuukaudet, jotka olette ollut täällä, ovat tehneet minut kymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta nyt on pelko palannut uudestaan."
"Häntäkö pelkäätte?"
"Nukuit raskaasti viime yönä, Johannes."
"Niin, se on totta."
"Etkö kuullut mitään?"
"En, en mitään."
"Sen arvasinkin!"
"Tiedättekö syyn?"
"Olit saanut unijuoman."
"Mistä sen päätätte?"
"Kuinka et muuten olisi kuullut, että hän oli täällä yöllä, heti kun olit sammuttanut lamppusi."
"En kuullut mitään!"
"Hän istui tuossa sänkyni vieressä ja ruikutti ikuisesti samaa, kuinka hän kärsi helvetin tuskia sekä minun että omien syntiensä tähden, kysyen, mitä aioin tehdä antaakseni hänelle sovitusta."
"Tahdon häntä puhutella."
"Ei, siitä joutuisin vain uusille nuhteille alttiiksi; älä ota iltajuomaasi tänä iltana, vaan tule tänne hänen alotettuaan."
"Tuleeko hän joka yö?"
"Kun hän on nyt keksinyt keinon päästäkseen pelätystä kuulijasta, ottanee hän kyllä vahinkonsa takaisin. Hän ei ole enää sinulle erittäin suosiollinen."
"Se ei minua kummastuta."
"Olet Sten Sturen ystävä eikä sinuun ole sentähden luottamista, sanoi hän. Kirjeet, tunnusti hän, olit saanut häneltä."
"Se on totta."
"Jätettäviksi minulle… Hän tiesi, että ne olisivat sitä tervetulleemmat… Mutta häntä suretti, että niin oli laita hän tiesi ansaitsevansa kiitollisuuttani."
"Sanoiko hän niin?"
"Sanasta sanaan!"
"Kaikki pyhimykset meitä varjelkoot!"
"Eikö totta, hän herättää pelkoa sinussakin?"
"Kuka ei pelkäisi syvyyden lähettilästä, mutta minä manaan pahan hengen ja teen sen teidän ollessanne läsnä!"
"Uskallatko tehdä sen?"
"Tahdon näyttää sen ja samalla ilmaista, mitä en tähän asti ole tahtonut sanoa."
"Teetkö syytöksen häntä vastaan!"
"Jota hän ei voi tehdä tyhjäksi!"
"Kiitos, Johannes; et voi uskoa, kuinka suuresti olen toivonut sellaisen löytäväni!"
"Tulette olemaan tyytyväinen!"
"Mutta sen jälkeen en jää kotiin. Tunnen halua lähteä matkalle jo muutaman päivän perästä… Upsalasta matkustan Skohon… sinun on tultava sinne mukanani."
"Mutta sitten eroamme!"
"Tahdotko sitä välttämättä?"
"Minun täytyy mennä Ekholmaan."
"Se on totta, lupasin, että veisit sinne viestin minulta."
"Niin."
"Saat sen Skossa."
"Muistutan teitä siitä."
"Sieltä matkustan Suomeen. Elämäni tärkeimpiin tehtäviin luen siunatun piispa Hemming vainajan pyhäksijulistuksen ja arkkuunkätkemisen. Kallisarvoinen arkku on nyt valmis, ja ensi toukokuussa vietetään juhla Turun tuomiokirkossa. Sen jälkeen teen luultavasti totta aikeestani laskea pois piispansauvan."
Mutta sinä iltana ei kuulunut mitään pelätystä vierailusta piispan makuukamariin.
Isä Johannes ei uskaltanut maistaa iltajuomaansa eikä mennä levolle, hän istui odottaen ja rukoili hartaasti ja nöyrästi, että löytäisi oikeat sanat herättääkseen syntisen vaimon nukkuvan omantunnon, mutta sillä kertaa odotti ja rukoili hän turhaan.
Seuraavana aamuna ilmoitti piispa päätöksensä lähteä ensi viikolla matkalle. Stäketistä lähtisi hän jo seuraavana aamuna; hän määräsi, kuinka monta hänen asemiehistään ja palvelijoistaan tulisi mukaan, ja antoi kaikki muut tarpeelliset käskyt.
Rouva Bonti kutsuttiin saapuville Johanneksen ollessa läsnä, hän näytti niin nöyrältä ja masentuneelta herransa lähdöstä kuultuaan, että tunsi kiusausta uskomaan hänen ikävöimisensä vilpittömäksi.
Mutta kun hän oli lähtenyt, sanoi Jaakko herra: "Sanon sinulle,Johannes, hänellä on jotakin pahaa mielessään."
"Sitä en luule!"
"Et tunne häntä, mutta minä, joka olen tottunut lukemaan hänen kasvoistaan, päätän kokemuksesta."
"Sitä en ymmärrä."
"Mutta tahdothan auttaa minua?"
"Sen tahdon."
"Vaikkapa siihen yhtyisi vaarakin."
"Silloinkin!"
"Tulkaa tänne yöksi ja minä menen teidän vuoteeseenne."
"Eivätkö palvelijanne ilmaise vaihdosta?"
"Se ei saa tapahtua ennenkuin he ovat menneet."
"Hyvä on."
Piispan toivomusta noudatettiin; kun poikanen oli tuonut hänelle iltajuoman ja poistunut, niin hänen armonsa hiipi varpaisillaan, melkein kuin pahantekijä, kirjastoon ja isä Johannes painautui upeaan vuoteeseen. Mutta kun hän vaipui pehmeille patjoille, tuntui hänestä, ettei mielihyvä vastannut kaikkea sitä levottomuutta ja huolta, jota vuoteen omistajan täytyi joka päivä tuntea.
Sopimuksen mukaan oli hänen nautittava myös iltajuoma, ja isäJohannes teki sen ensin suljettuaan sielunsa Jumalan haltuun.
Hän nukkui heti kuten tavallisesti.
Hän heräsi valittavaan ääneen ja valoon, joka lankesi hänen silmiinsä, kun uutimet vedettiin syrjään. "Sanon, että teidän täytyy kuulla minua", sanoi ääni.
"Puhukaa!"
"Hän pettää teidän armoanne ja ilmaisee kaikki teidän salaisuutenne rakkaalle Sten herralleen… Karkurin, jota vadstenalaiset veljet etsivät, piilotti hän tai teki näkymättömäksi pirunkeinoillaan, ja kun tuli yö, vei hän hänet itse rannalle ja hankki veneen, jolla karkuri luikki tiehensä. Kalastaja on tänään tunnustanut sen itse minulle; hän sanoi myös, että karkuri joutui kiinni, vaikka hän pääsi uudestaan vapaaksi, eikä kukaan tiedä, mihin hän on livistänyt…"
"Herra olkoon kiitetty!" ajatteli Johannes.
"Kerron vielä enemmänkin siitä tekopyhästä. Kun täällä oli lähetystö kutsumassa teitä Sten herran lasta kastamaan, pujahti muuan heistä hänen luoksensa, mutta minä hiivin ovelle ja kuulin kaiken. Hänen jumalaton aikeensa on ryöstää joku nunna luostarista ja hän on hankkinut teidän armonne suostumuksen tunkeutuakseen kaikkialle ja ottaakseen, ken häntä enimmän miellyttää."
"Nyt valehtelette!"
Rouva Bonti hätkähti, hän ei ollut tähän asti välittänyt edes katsoa makaavaan, nyt teki hän sen; silmät ikäänkuin ryömivät ulos reijistään, ja liekö hän luullut sen olevan noituutta tai jotakin muuta, mutta äärimäisen kauhun huudolla syöksyi hän ovelle.
Mutta Johannes tunsi samalla joutuvansa sanomattoman tuskan valtoihin, hän oli niin hädissään kuin olisi tehnyt jonkin suuren rikoksen, ja hän tutkisteli melkein kauhulla itseään… Silloin muisti hän juoman ja nöyrän sydämen tyynellä luottamuksella lankesi hän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili… Silloin kuuli hän hiljaisia askelia takanaan ja ymmärsi, että rouva Bonti tuli takaisin. Oli unhottanut lamppunsa pöydälle palamaan, mutta ei uskaltanut häiritä rukoilevaa, vaan poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Johannes nousi, sammutti lampun ja palasi vuoteeseen, jossa hän pian nukkui vanhurskaan tyyntä häiritsemätöntä unta.
Seuraavana aamuna, kun linnan kaikki asukkaat olivat kokoontuneet sen edustalle, puuttui rouva Bonti joukosta, ja muutamat palvelijat kuiskailivat keskenään, että koko yön oli valkea palanut hänen huoneessaan ja hänen oli kuultu kulkevan siellä edestakaisin ja ylös ja alas portaita. Arkkipiispan kysyttyä kertoi Johannes mitä oli tapahtunut ja piispa aivan nautti ajatellessaan sitä pelästystä, jota eukko oli mahtanut tuntea, mutta kun hän sai kuulla juoman vaikutuksesta, sanoi hän kalveten: "Olen hänen vallassaan, hän on jolloinkin toisella kertaa antava minulle kuolettavan myrkyn."
"Miksette laita häntä pois?"
"Hän tai se toinen lähettäisi jonkun muun, jota kenties en arvaisi epäillä."
Upsalaan saavuttua tahtoi Johannes mennä tavalliseen majataloonsa, mutta hänen armonsa tahtoi, että hän asuisi piispantalossa; muuten sai hän pitää täyden vapautensa. Jaakko Ulfinpoika oli näinä päivinä hyvässä terveydessä, hän kävi tuomiokapitulissa ja jakeli käskyjä, mitä oli tehtävä hänen ollessaan poissa. Joulukuu oli alullaan, mutta hänen armonsa tulisi takaisin ennen joulua; sitoutuipa hän itse toimittamaan messunkin tuomiokirkossa ensimäisenä joulupäivänä.
Vihdoinkin lähdettiin matkalle Skohon, johon oli lähetetty viestinviejä kaksi päivää ennen valmistamaan abbedissaa hänen armonsa saapumiseen ja tulevaan tarkastukseen.
Arkkipiispa otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kellot soivat. Abbedissa oli häntä vastassa jo pihalla, ja suuressa luostarisalissa tervehtivät nunnat häntä juhlallisin lauluin. Toivotettuaan heille siunausta meni hän kirkkoon, joka oli tilaisuuteen erityisesti koristettu, ja toimitti itse messun.
Sen jälkeen puhui hänen armonsa abbedissalle muutamia sanoja, ja molemmat menivät yhdessä sakaristoon, jossa luostarin kaikki kalleudet säilytettiin.
Sillävälin odotti isä Johannes tilaisuutta sanoa jäähyväiset korkealle esimiehelleen; vanhus oli iloinen saadessaan jälleen tarttua vaellussauvaansa ja palata entiseen yksinkertaiseen, mutta luonnonraittiiseen elämäänsä.Se, jota hän nyt oli viettänyt monia kuukausia, näytti hänestä samanlaiselta kuin linnun elämä kullatussa häkissä, minkä ulkopuolella kissa alituiseen vaanii saalistaan. Mitä onnea on ihmisellä, jonka on pakko alituiseen ajatella itseään?… Isä Johannes saattoi sen käsittää,hän, joka koko elinaikansa oli ajatellut ainoastaan muita ja elänyt muille.
Koko seurakunta oli poistunut kirkosta ja hän oli siellä yksin. Talviaurinko heitti muutamia kalpeita säteitä pääalttarin ristille; sen yläpuolelle oli maalattu silmä, josta valo tunkeutui sisälle, ja niin taitavasti oli kaikki laadittu, että aivan luuli näkevänsä, miten silmä vilkkui.
Alttari oli upeasti koristettu keinotekoisilla kukilla ja tuija-seppeleillä, mutta liina niiden alla oli hienointa luostarityötä.
Isä Johanneksen katse siirtyi esineestä toiseen; hän näki, mutta näkemänsä ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Verkkaan meni hän oikeanpuoliseen sivukuoriin. Siellä oli alttarin yllä taulu, joka oli esittävinään Mariaa. Hänellä oli kaikki pyhän neitsyen tunnusmerkit, mutta ei hänen kasvojaan; tässä kuvassa ei näkynyt mitään neitseellistä viattomuutta, ei nöyryyttä, joka olisi muistuttanut merkitsevistä sanoista: "Katso, Herran palvelijatar!" Tunsi pikemmin itsensä houkutelluksi ajattelemaan Saban kuningatarta, niin ylpeästi ja ylväästi katseli kuva taulusta. Ne, jotka muistavat Johanneksen hänen nuoruudestaan, tietävät, että hänkin oli maalari, mutta se Mariankuva, joka vielä yhä eli hänen sydämessään, oli puun ylin ja viattomin kukka, johon päivän silmä ensiksi ja mieluisimmin katsoi alas, se oli hurskas ja todellinen nainen!
Melkein inholla kääntyi hän pois taulusta.
Silloin huomasi hän rinnallaan nuoren tytön, joka katseli häntä rukoilevin silmin.
Tyttö oli puettu noviisin pukuun ja näytti hyvin nuorelta, mutta Johannesta kummastutti hänen tavaton kauneutensa, joka teki vaikutuksensa huolimatta mitä suurimman hädän ilmeestä, joka kuvastui jokaisesta piirteestä.
"Pelastakaa minut!" rukoili hän langeten isä Johanneksen jalkoihin.
"Mitä haluat lapsi parka?" kysyi Johannes lempeästi kohottaen hänet pystyyn.
"Auttakaa minut pois täältä!"
"Oletko täällä vastoin tahtoasi?"
"Minut on tuotu väkisin!"
"Tämä on vastoin luostarisääntöjä!"
"Eufemia!" kajahti tuikea ääni käytävästä, ja muuan vanha nunna tuli näkyviin.
Nuori noviisi heittäytyi heti maahan alttarikehän ääreen ja oli rukoilevinaan.
Mutta vartijatar riensi esiin ja tarttui hänen käsivarteensa. "Miksi et vastaa?" kysyi hän äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin lemmekäs.
"Minä rukoilin pyhää neitsyttä, hurskas sisar", vastasi vapiseva tyttö.
Nunna jupisi muutamia sanoja vetäen hänet mukanaan. Lapsi parka heitti ohitse mennessään nopean, rukoilevan katseen Johannekseen. Mutta tuskin olivat molemmat poissa näkyvistä, kun Johannes kuuli kiihkeän valitushuudon, joka luultavasti johtui kouraantuntuvasta ojennuksesta.
Johannes tahtoi rientää jälkeen, mutta ovi, josta he olivat menneet, vei luostariin ja se oli jo lukittu… Hän kuunteli… kaikki oli hiljaa.
"Väkivaltaa ja julmuutta kaikkialla!" ajatteli hän. "Sellaisilla keinoillako tahdotaan pitää yllä uskoa Kristukseen ja evankeliumiin?… Eikö pyhä kirkko ole aiottu kaivatuksi tyyssijaksi, ja se tehdään vankilaksi…"
Hän rukoili Herralta apua ja valaistusta tässä sekasoassa… Äkkiä välähti ajatus hänen sielussaan… Nuori tyttö, joka oli anonut hänen suojelustaan… mitähän, jos hän kenties oli Kaarina Eliaantytär… Tämän nimi oli tosin Eufemia, mutta nimenmuutokset eivät luostareissa olleet ollenkaan harvinaisia, varsinkin jos oli jotakin salattavaa.
Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pidättänyt noviisia ja heti vaatinut selitystä; häneltä pappina ja erittäinkin arkkipiispan seuralaisena ei suinkaan olisi voitu sitä kieltää.