Seuraavana päivänä ei kylässä muusta puhuttukaan kuin schwenkdorfilaisten päällekarkaamisesta Sternsteinin Tonin johdolla, ja ne tytöt, jotka viimemainitun kanssa olivat istuneet saman pöydän ääressä, kertoivat myös, että hän oli julistanut Zinshoferin Helenan tulevaksi emännäkseen, mikä oli synnyttänyt paljon pilailua, kun tuo ylvästelevä tyttö näytti ottavan sen todeksi.
Syli täynnä tällaisia uutisia tuli Matznerin Sepherl vanhan Kathelin luo, joka kuulemistaan risti itseään ja siunaili. Sternsteinin kartanon rengit ja piiat, jotka eilen olivat tuossa tilaisuudessa olleet, olivat tosin hyvin lyhytsanaisia kuulustelussa, jonka vanhus pani toimeen heidän keskuudessaan, mutta kun he hänen omasta suustaan kuulivat sen mitä he arkailivat lörpötellä, silloin nyökäyttivät kaikki vakuuttavasti päätään ja sanoivat nauraen: "Mitä sitten kyseletkään enää, kun kerran jo kaikki tiedät?!"
Isännän seisoessa mietteissään keskellä pihaa hiipi uskollinen emännöitsijä hänen luokseen. Hän mietiskeli parhaillaan, minne Toni oli mahtanut jättää hevosen ja rattaat, kun niitä ei missään näkynyt. Eiväthän ne sentään ole mitään sellaisia kappaleita kuin piippu ja tupakkakukkaro, jotka voivat jäädä ja unohtua vaikka ravintolan penkin alle.
Kathel oli tuskin lopettanut kertomisensa, kun vanha Schwenkdorfin mylläri tuli pihaan. Hän kuljetti omien rattaittensa perässä kadoksissa olleita ajopelejä ja hevosta. "Hyvää päivää, Sternsteinin isäntä", sanoi hän.
"Jumala antakoon", murahti tämä ja hänen kasvonsa synkkenivät. Kaikista ihmisistä, jotka olivat hänelle vastenmieliset, olitämävanhus vastenmielisin.
Mylläri vilkaisi ilkeästi häneen, läimäytti pari kertaa piiskaansa ja alkoi sitten: "Tuon tässä takaisin hevosesi ja rattaasi, jotka Toni eilen jätti meille; pistäydyin vain tänne ja lähden taas pian. Reima poika, tuo sinun Tonisi! Jos toivoisin itselleni toista, niin toivoisinsellaista. Hänestä vielä iloa saat kokea, Sternsteinin isäntä. Hi-hi. Hän tulee, kerää koko parven, oivallisimmat nuoret miehet yhteen, — hei — jätetään Schwenkdorfin vanhat istumaan ja mennään Zwischenbüheliin tappelemaan! Asettuvat sitte vankkureihin ja hurauttavat sinne niin että tamman silmät ovat päästä ulkona ja kieli kaulalla roikkuu. No mutta kyllä saimmekin sitte harmia ja vastusta! Olutjuusto-Martel on ajoissa toimittanut Salinsa pois ja on kotona, ja tuvassaan hän oli enemmän päällään kattohirsissä kuin jaloillaan maassa, niin se hyppeli kuin ärsytetty apina häkissä. Niin, eikä tuolla lienekään huonosti tapeltu. Poikani makaa kolme reikää päässä, jokaiseen voisi nyrkkinsä pistää. Se on oikein sille pejuunille. Ei pidä ainoastaan katsoa mihin itse iskee, vaan myös mihin toinen saattaisi iskeä. Niin sitä mekin aikanamme tehtiin. Mitä? Häh? Eikö tehtykin?"
Sternsteinin isäntä rypisti otsaansa. "Ah, oikein! Älä pane pahaksi!" jatkoi vanhus. "Muistuu juuri mieleeni, että sinähän olitkin huono tappelija; kuinka monasti pitelinkään sinua milloin missäkin sopessa ja löin niin riivatusti, että oli oikein ilo. Monta kepposta tein sulle, noiden tyttöinkin parissa. Perhanan pitkä aika siitä jo on! Ajatella, kuinka aika luistaa! No niin, olipa mukavaa, että kerran taas näin sinut näin sattumalta, kun muuten aina vain väittelet minua. Siispä Jumalan haltuun! Mutta yksi asia vielä, jotten unohtaisi. Se kai nukkuu vielä sinun poikasi? Voisit olla niin hyvä ja ilmottaa tästä hänelle. Minun poikani lähettää paljo terveisiä sinun pojallesi ja kun Toni taas joskus hakee toveria, joka ottaisi iskut selkäänsä sillävälin kun hän hiipii tiehensä jonkun sievän tytön kanssa, niin ei pidä unohtaa Simerliä; sano se hänelle! Mutta kaunis se olla pitää! Kolme reikää poikani päässä on minulle mieluisampi kuin että hän sekaantuisi asiaan! Niin, ne kaksi, joita et anna toisilleen etkä saa eroonkaan toisistaan, saattavat tuottaa sinulle paljon harmia. Hi-hi."
Hän pyöräytti ajopelinsä ympäri ja karahutti pois.
Sternsteinin isännän täytyi hypähtää syrjään välttääkseen saamasta rattaanpyöriä varpailleen. Hän päästi roiman kirouksen tuon "vanhan ryysyäijän" perään ja sitten kääntyi Kathelin puoleen käskien tätä laittamaan päivällisen pöytään.
Itse hän lähti poikansa makuuhuoneeseen. Hän kolkutti ovelle. "Oletko hereillä?" kysyi hän äkäisesti.
"Olen", kuului sisältä.
"Tule sitte syömään."
"En voi."
"Saattaisitpa turmella toisenkin ruokahalun", murahti vanhus ja sitten sanoi ääneensä: "Pari lusikallista velliä tekisi tyhjälle vatsallesi varsin hyvää. Tule nyt vain!"
Kun molemmat istuivat vastapäätä toisiaan pöydässä, loi poika lautasensa ylitse pikaisen katseen vanhukseen, joka tuijotti eteensä kulmat kurtussa.
Varmastikin tiesi tämä kylliksi. Tietäköön —! Kenties kaikki, mitä nekin tiesivät, jotka siellä olivat, kenties ei myöskään mitään, josta ei kukaan aavistanut! — Vielä kerran luihautti hän ylös, kuten mikäkin lurjus; sitten painoi hän päänsä alas ja pani lusikan pois.
"Oletko jo syönyt tarpeeksesi?" kysyi vanhus.
"Olen."
"Kuulin ettet eilen kauan oleillut Schwenkdorfissa."
"En ollut ollenkaan. Pelkäsimme ikävää, minä ja toiset."
"Tulitte sitte tänne?"
"Tulimme sitte tänne."
"Huvittelitteko kovasti?"
"Melkoisesti."
"Kuulut tapelleenkin?"
"Niin, pyhimyskuvaintekijää kyllä löylyytin, niin että hän on unohtanut ylösnousun."
"Se hyvä! Kun siitä valituksia kuuluu, voidaan löylyytys vielä maksaa. Minkä asian vuoksi se sitte tapahtui?"
"Hän ei oisi sallinut tyttönsä istua meidän pöytäämme."
"Ja siis täytyi sinun ryhtyä toimenpiteisiin. Se on selvää. Olet tainnut pikiintyä hänen omaansa?"
"En voi väittää vastaan."
"Onko se sitte niin kaunis?"
"Niin kaunista et vielä koskaan ole nähnyt, ei edes äiti ollut sellainen."
"Se on vähän sanottu, äitisi ei ollut kaunis, mutta kelpolailla hän toi taloon. Mikä tuon nimi sitte on?"
"Zinshoferin Helena."
"Zinshoferin! Sehän on se eukko, jolla nälänhädän aikana on kaikista suurin puute tuolla alhaalla?"
"Eihän niillä mitään ole, se on kyllä totta."
"Siitä huolimatta olen kuullut sinun julistaneen, että otat tuon tytön emännäksi?"
"Niin olen sanonut."
"Se on huonoa pilaa."
"Ei se ole pilaa. Tarkotan täyttä totta."
"Sinä olet narri!"
"Saattaa niinkin olla, sanotaanhan rakastuneiden olevan narrimaisia ihmisiä. Olen vain ajatellut, että kun meillä kuitenkin on enemmän kuin kaikilla muilla tällä seudulla, niin ei olisi järin tuhmaa, jos rikkaimpaan taloon myös tulisi kaunein emäntä!"
"Päästä minut kuulemasta tuosta kauneudesta! Ensimäinen lapsivuode sen usein vie mukanaan; silloin sulla on vetohaavi kaulassasi, mutta tyhjänä. Et ole mikään lapsi enää. Tarut, joita pieninä kuulimme ja joissa keisarit ja kuninkaat ottivat puolisoikseen kerjäläistyttöjä, ne ovat tapahtuneet satumaassa. Mutta että Sternsteinin kartano on kaukana sen ulkopuolella, sitä minun ei tarvinne sulle sanoa!" Hän nousi ylös ja silitteli kämmenellään pöytäliinaa. "Nyt on tarpeeksi! Heitä se tyhmyys mielestäsi."
"Ei se käy laatuun", virkkoi nuorukainen. "Minun täytyy vielä tunnustaa sinulle jotakin." Hän levitti istuimeltaan jalkansa, kumartui eteenpäin ja katsoi jäykästi suola-astiaan puhuen hitaasti: "Jos jättäisinkin tytön, mikä ei juolahda mieleenikään, niin ei hänen ole tarvis sitä kärsiä. Hänellä on kirjallinen sitoumus."
"Mikä, kirjallinen?"
"Minun aviolupaukseni."
"Sinun aviolupauksesi?" nauroi vanhus pilkallisesti. "No oletko sinä sitten siinä ijässä, että ilman minun suostumustani voit sellaisen antaa? Jos niin olisi laita, ajaisin sinut nyt hetipaikalla talosta pois! Mutta sinun kirjallisella sitoumuksellasi ei vielä ole minkäänlaista pätevyyttä. Jos tyttö sen nojalla on luottanut sinuun, niin tuhmasti hän on tehnyt; silloin voit nauraa takanapäin ja hänen täytyy tyytyä siihenkin, että ihmiset tästäpuoleen häntä pilkkaavat."
"Minä en anna heille siihen mitään aihetta. Kirjallisesti tai suullisesti, pysyn sanassani."
"Sinä senkin tuhannen vietävän hylkiö!" ärjäsi Sternsteinin isäntä lyöden nyrkkinsä pöytään. "Uskallatko sinä uhmailla minulle vasten kasvoja, ihan vasten kasvoja? Istut siinä ja sana sanalta purat suustasi tunnustukset, ettei minulle ole kerrottu sanaakaan liikaa eilisistä kepposistasi!"
Nuorukainen nousi tuoliltaan ja huusi väliin: "Se ei ole ensimäinen, mutta jos sovit asiasta, niin voi se olla viimeinen!"
"Siitä pidän minä kyllä huolen, että se tulee olemaan viimeinen, mutta sopiminen on sinun asiasi. Tähän asti olen huomannut sinussa vain ajattelemattomuutta ja tyhmiä kujeita, mutta eilisestä olet julkisesti asettunut tahtoani vastaan — oman isäsi tahtoa vastaan! Minun mielestäni sinun vielä on tahdottava niinkuinminätahdon ja senvuoksi kysyn sinulta lyhyesti ja tarkotan sinun hyvääsi: Naitko aikanaan sen, jonka sinulle määrään ja heitätkö tästä päivästä alkaen kaiken seurustelun tuon tytön kanssa tuolta alhaalta?"
"Siihen vastaan sinulle yhtä lyhyesti, etten ketään toista nai enkä sen tytön kanssa heitä seurustelemasta. Pakota minut siihen jos voit! Telkeä minut sisään, niin murtaudun ulos. Tee mitä tahdot, aina löydän tien hänen luokseen ja sieltä turvapaikan."
Sternsteinin isäntä tempasi molemmat kätensä rinnalleen ja oli raivoissaan. Hetkisen kaikin voimin tavoteltuaan mielenmalttiaan sanoi hän hitaasti ja hiljaa: "Pane muistiin mitä olet sanonut: Ettet nai ketään toista ja etten voi saada sinua luopumaan seurustelemasta tuon kerjäläistytön kanssa!"
Toni nyökäytti uhkamielisesti päätään.
"Sinä olet tällä lailla", jatkoi vanhus, "himottanut luopuvasi lapsen kuuliaisuudesta. Ymmärrä minua hyvin! Tästäpuoleen ei sinun pidä lainkaan ihmetellä, jos vedän käteni sinusta pois. Valmistu vain siihen!"
Hän lähti ulos tuvasta.
Toni katsahti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Miten olikin tämä kerta niin kokonaan erilainen kuin kaikki muut, jolloin vanhus, tarpeekseen pauhattuaan, jälleen leppyneenä lähti tiehensä? Tosiaankin tämä asia oli paljon tärkeämpi kuin mikään edellinen, ja eihän isä näin heti, aivan ensi sanasta, voinut myöntyä! Mutta se mitä hän oli sanonut ei suinkaan ollut hänen viimeinen päätöksensä! Pian, kenties jo huomenna, ruvetaan asiasta puhumaan ja sitten niin usein, kunnes hän väsyy siihen. Niin juuri, hänen kanssaan onkin torailtava monet kerrat, ja tänäänhän kaikki sentään kävi melko hyvin, näin ensi kerraksi. Ruudilla ampuminen säikähyttää varpusia ja varkaita ja tyhjä uhkaus lapsia ja narreja!
Toni riensi alas Zwischenbüheliin. Hän piti päätään pystyssä nopeasti kävellessään majojen ohi, ja kun hän näki tulevansa huomatuksi, katsahti hän härsyttävästi taakseen.
Kun hän Zinshoferin majassa piti sylissään istuvaa tyttöä käsivarsiensa varassa, silloin hän kokonaan unohti minkävuoksi hän oikeastaan oli tullut; ja vasta Helenan kysyttyä asiasta kertoi hän mitä oli tapahtunut; kun nuo kaksi naista kuitenkin olivat hiukan huolestuneita tästä, lohdutti hän heitä sillä, että kaikkihan oli sentään varsin hyvin ja tuli vain yhä paremmaksi; muuta hän ei itsekään sanonut tietävänsä.
Tonin istuessa siellä alapäässä kylää ilmestyi Olutjuusto-MartelSternsteinin hoviin.
"Tulen valittamaan poikasi käytöksestä", olivat hänen ensimäiset sanansa nähdessään isännän.
"Tiedän jo ennestään kaikki", murahti tämä.
"Jos ennestään tiedät kaikki", jatkoi Olutjuusto-Martel, "niin tiedät myöskin, ettei appeudestamme nyt voi olla puhettakaan."
"Miksikä ei?" kivahti Sternsteinin isäntä. "Onko minun poikani liian huono tai sinun tyttäresi liian hyvä?!"
"Olutjuusto-Martel katsoi häneen ihmetellen; sitten sanoi" hän hitaasti, liikauttaen jäykkiä huuliaan tavallista enemmän ikäänkuin puhuisi lauselmia, joita vielä tahtoi hiukkasen silotella: "Jos sellaista puhut, niin puhu kaikki suoraan, niin juuri!"
"Olutjuusto-Martel!"
"Sternsteinin isäntä! Mitä tahdot? Vaikka poikasi olisikin liian huono, niin olet sinä kuitenkin hyvä minun silmissäni. Siitä on todisteena sekin, että jo tänään olen täällä. Appeuden purkamiseen olisi minulla ollut aikaa, se ei minulle niin kiirettä olisi pannut, ja minä näen ettet sinäkään siinä suhteessa liioin hätäile. Mutta jos tahdot ostaa poikasi vapaaksi sotapalveluksesta, niin olisi nyt paras aika minun puhua hyvä sana hänen puolestaan ja sinun…" Hän teki yleisesti ymmärrettävän liikkeen peukalollaan ja etusormellaan.
"Säästä sinä hyvät sanasi, minä säästän sen muun."
"Mitä sinä tarkotat?"
"Että kiitän ystävällisyydestäsi, mutta en käytä sitä hyväkseni."
"Mutta silloin ottavat ne hänet sinulta koreasti."
"Ottakoot."
"Niin sinä nyt puhut, mutta kadut myöhemmin."
"Jumala varjelkoon, en suinkaan, sen sanon, Olutjuusto-Martel! Hänen täytyy seurata rumpua tai torventoitotusta. Se on hänelle terveellistä, se on ainoa keino poistaa hänestä uppiniskaisuus, jolla hän minua vastustaisi; ompa se ennenkuulumatonta, ajattelehan, kerjäläistytön tähden!"
"Niin, näes, se johtuu ijänikuisesta odottamisesta. Jos olisit antanut hänen heti mennä naimisiin Salin kanssa, niin ei hänelle olisi johtunut mieleenkään tuo toinen."
"Luota siihen, että ne siellä harjotuksissaan ja manöövereissään saavat tytön taas pois hänen mielestään. Sellaista tapahtuu pian miehelle! Oikeastaanhan ei sinun tyttäresi olisi silloin menettänyt mitään."
"Kolme vuotta."
"Kolme vuotta! Mitä on kolme vuotta? Kolmesta vuodesta en minä välitä, niin vanha kuin olenkin? Ja jos siihen mennessä sinun Salisi ei vielä olisi mennyt naimisiin…"
"Sinun poikasi tähden en minä ole häntä ripustava savustettavaksi!"
"Sitä ei sinun tarvitsekaan, hän pysyy kyllä muutenkin tuoreena.Minähän sanoin vaan, että jos asia niin olisi, niin —!"
"No niin, jos, niin! Onhan siitä vielä aikaa puhua sitten kun se aika tulee."
"Olet oikeassa. Nyt ei olisi mitään järkeä eikä tarkotusta puhua siitä ja se saisi vain meidän kummankin sapen kiehumaan."
"Niin, parasta kai niin on."
He puristivat toistensa kättä ja erosivat.
Kaksi ihmistä huomasi pettyneensä toiveissaan; oljenpunojattaren Muckerl, joka odotti, että Helena jo seuraavana päivänä kiiruhtaisi hänen sairasvuoteensa ääreen, surkuttelisi häntä ja puolustelisi itseään, ja Sternsteinin Toni, joka odotti samana iltana jatkoa päivällispöydässä olleeseen riitaan. Tyttö jäi tulematta ja vanhus pysyi mykkänä.
Pyhänkuvaintekijän majassa pistäysi Matznerin Sepherl juttelemassa aina kun hänellä vaan oli aikaa ja otti osaa vanhan oljenpunojattaren kanssa sairaan hoitoon. Sternsteinin hovissa meni kaikki totuttuun tapaansa.
Niin kuluivat päivät ja tulivat viikoiksi; neljäntenä pääsi Muckerl nousemaan vuoteelta. Hän oli hyvin tyynesti ottanut vastaan kaikki ystävällisyyden ja huolenpidon osotukset Sepherlin puolelta ja salli nyt senkin, että tyttö oli hänen äidilleen avullisena taluttamassa häntä työpöydän ääreen kuten lasta, joka juuri opetteleikse kävelemään.
Syvään hengittäen hän siinä istui. Sepherl työnsi tuolinsa lähemmäksi ja istuutui hänen viereensä. Vanha oljenpunojatar seisoi kädet ristissä, katsoi kauvan miettiväisesti poikaansa ja nyökäytti päätään kuten sellainen tekee, joka alistuu siihen mikä nyt kerran on mennyt ohitse ja mikä olisi paljon pahemminkin voinut käydä. Sitten lähti hän tuvasta ulos ja jätti toiset kahdenkesken.
Sepherl tarttui Muckerlin käteen. "Kuinka iloinen olenkaan", hän sanoi, "että jälleen saimme sinut näin pitkälle."
Muckerl tuijotti eteensä, veti hiljaa kätensä takaisin ja alkoi hypistellä veitsiään ja työkalujaan.
"Kuulehan", — lörpötteli tyttö jälleen — "nyt minulla olisi sinulle suuri pyyntö. Olen nimittäin tehnyt erään pyhän lupauksen sen tapauksen varalta, että kaikki päättyisi hyvin, mutta sitä täyttämään en yksin kykene ja olen jo ennakolta luottanut siihen että sinäkin tekisit osasi, ja se on oikeastaan suurin osa, se minun avomielisesti täytyy sulle tunnustaa. Sano, enkö ole rohkea?"
Nuorukainen katsahti ylös. "Et suinkaan", hän sanoi, "olen sinulle monet kiitokset velkaa."
"Ei lainkaan sentähden; kiitosten vuoksi en pyydä itselleni mitään! Kuule mitä sanon. Olen Pyhälle Neitsyelle luvannut hankkia jonkun kuvan kirkkoomme, ajattelehan kuinka lapsellinen olen; sinun se tietysti on veistettävä, sen paikoilleen paneminen vain olisi minun asiani. Ajatuksissani olen, tiedäppäs, kuvitellut että Kaikkeinpuhtain seisoisi maapallon päällä, käärme jalkainsa alla; Jeesuslapsi saa jäädä pois, niin että sinulla on vähemmän työtä ja että se tulee halvemmaksi. Ymmärrätkö?" Tyttö katseli alas esiliinaansa oikoen sitä sileäksi ja kuiskasi: "Mitä siitä vaadit, maksan sinulle vähitellen, silloin tällöin, jos nyt vain olet minulle niin ystävällinen."
"Oletko järjiltäsi?" kysyi nuorukainen. "Sinultako minä vielä ottaisin rahaa! Ihan ilmaiseksi teen sen sulle, niinkuin sinäkin olet ilmaiseksi auttanut minua tänä raskaana aikana."
"Se ei sovi, Muckerl, sellaista tarjousta en uskalla vastaanottaa! Ah, jos sallisin lahjottaa sen itselleni, silloin tosiaankin pääsisin helpolla! Muiden hyviä töitä ja toisten omaisuutta voisi jokainen narri Jumalalle luvata, siinä ei olisi mitään ansiota! Ei, ei, lahjana en sitä ota, se olisi aivan kuin en pitäisi sanaani rakkaalla Neitsyt Maariallemme, jos työntäisin kaiken toisen niskoille enkä itse tekisi mitään asian hyväksi."
"Tuo on järjetöntä puhetta", murahti nuorukainen harmistuneena ja sitten vilkaistuaan sivulta tyttöön sanoi vakavasti: "Mutta kuules, maksa minulle vain väri, jota tarvitsen maalaukseen."
"Paljonkohan se tekee?" kysyi tyttö kiihkeästi.
Muckerl piti kättään suunsa edessä ja yski; sitten hän vastasi lyhyesti: "Sellaiselle, jolla on niin vähän kuin sinulla, ainakin kylliksi."
"Kiitän sinua nyt jo moneen kertaan, Muckerl." Sepherl katsahti näin sanoessaan hellästi nuorukaiseen. "Voinpa sanoa raskaan kiven nyt pudonneen sydämeltäni! Ja kuulehan, me ripustamme kuvan paikoilleen sitten kun sinä palaat sotasyynistä, sillä arvelen etteivät ne sinua kumminkaan ota sotamieheksi."
Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti surumielisesti hymyillen kuihtuneeseen ruumiiseensa. Sitten alkoi hän tytön kanssa tuumia, — aivankuin hän olisi ollut tekemisissä jonkun varakkaan emännän kanssa, — kuinka suureksi ja minkä muotoiseksi kuva olisi veistettävä, ja hymyili salavihkaa tytön tarkoille selityksille. Lopuksi pyysi hän Sepherliä tuomaan varastosta jokseenkin raskaan pölkyn työpöydälle. Kuvasta piti tulla niin suuri kuin kolmannes ihmisen luonnollisesta koosta. Siitä päivästä alkaen puuhaili hän tässä työssä.
* * * * *
Eräänä iltana kuudennella viikolla tuijottivat kylän viimeisessä majassa toisiansa kahdet kasvot, joista jokainen veripisara oli paennut.
Pitkän, tuskallisen vaitiolon jälkeen laukesi toisen kouristus ja kuten vilutaudin puistattamina tunkeutuivat esiin sanat: "Sinä et saa jättää minua häpeään."
Se irrotti toisenkin kielen, joka lienee tarttunut kiinni kuivaan kitalakeen, sillä niin käheältä se soinnahti: "En tiedä mitään muuta neuvoa kuin että teidän on tultava sinne Sternsteiniin vanhuksen näkyviin."
Nyt seurasi ensin sekavaa, tarkotuksetonta myöntymis- ja vastustamispuhetta ja lopulta tuskallisessa kiireessä tehty sovinto.
Levoton yö valkeni aamuksi. Kastetta oli vielä nurmikolla ja puiden lehdillä, kun kaksi naishenkilöä hiipi läpi kylän, hiljaa, ikäänkuin olisivat pelänneet omien askeltensa kaikua; he kulkivat varovaisesti sillan yli ja suuntasivat askeleensa Sternsteinin kartanoon johtavalle tielle.
Palvelijain silmät levisivät suuriksi, kun he näin varhain aamulla näkivät Zinshoferin emännän tyttärineen astuvan taloon. Tytär kulki vallan renkien ja piikojen ohi, ei tervehtinyt heitä eikä puhunut sanaakaan; vanhus seurasi nöyränä jälessä, nyökäyttäen jokaiselle päätään ja tervehtien liikuttavalla ystävällisyydellä.
Noita kahta naurettiin ja kohautettiin olkapäitä takanapäin. Mitä mahtoikaan merkitä tuo juhlallinen kulkue?
Sternsteinin isäntä istui Tonin kanssa aamiaisella. Hän katsahti ihmeissään ylös, kun ovelle kolkutettiin. Toni säikähti, laski piippunsa pöydälle ja nousi ylös avaamaan ovea.
"Isä", sanoi hän merkitsevästi.
Molemmat sisääntulijat sammalsivat tervehdyksensä ja jäivät seisomaan paikalleen. Tyttö painoi päänsä syvään alas, mutta hänen äitinsä piti sopivana ottaa niin jäykän asennon kuin kunnioitus mahtavaa isäntää kohtaan ja väsyneet polvensa myöten antoivat. Hänestä oli aivan paikallaan näyttää loukatulta äidiltä, ei lapsensa loukkaamalta, vaan lapsensa kautta loukatulta. Hän tarkasteli synkin katsein tyttärensä yhteenkiedottuja palmikoita ja hiuskampaa; siinä oli ankara äiti, joka on taipuvainen tekemään anteeksiantonsa riippuvaksi toisten huomaavaisuudesta ja anteeksiannosta.
Isäntä tuprutteli edelleenkin levollisesti savuja piipustaan, loi pikaisen silmäyksen noihin kahteen naiseen, katsoi sitten kauan aikaa vihaisesti poikaansa kasvoihin ja vihdoin tuikeasti kysyi tältä: "Keitä nuo ovat?"
"Ne ne ovat, isä", alkoi nuorukainen raskaasti hengittäen. "Tahdoin — että näkisit heidät — koska et vielä lainkaan tunne heitä. —"
"Aivan tarpeettomasti vaivausitte tänne", murahti isäntä. "Porsasta en osta ilman säkkiä."
"Sääli toki noita säikähtäneitä naisparkoja", pyysi Toni. "Kuuntele ennemmin mitä heillä on sanottavana; et ensinkään tiedä kuinka suuren synnin teet, jos nyt vielä kaiken ennakolta teet tyhjäksi."
Vanhus kurtisti kulmiaan. "Ohoo! Pelotteletko minua synninteolla? Sellaisesta ei tässä minulla voi olla puhettakaan, ja vieraiden teoista ei minun suinkaan tarvinne vastata! Sanokoot nuo naisihmiset nyt sanottavansa, mutta älä sinä sekaannu siihen sanallakaan, sen vaadin, muutoin on kaikki kuitti välillämme!"
"Hyvä, isä, en sekaannu sanallakaan asiaan", vakuutti Toni. "Kaikkeen, mitä sinä ehdotat ja teet, olen valmis! Mutta sen sulle myöskin sanon ja huomaa se tarkoin, että se, miten tänään käyttäydyt ja puhut, ratkaisee meidän kahden välit kaikiksi ajoiksi. —"
"Kuule, poika, ei sinun pidä uhkailla", keskeytti isäntä nähtävällä hyväntahtoisuudella hänen puheensa. "Uhkailu ei hyödytä mitään; siksi olen kokonaan luopunut sitä käyttämästä sinuakin kohtaan. Anna naisten esiintuoda asiansa, kuka tietää vaikka pääsisin heistä eroon paremmin kuin luuletkaan." Hän kääntyi oveen päin. "No, puhukaa nyt sitten." Kun näin äkkiä puhumaan käsketyt eivät pitkiin aikoihin voineet saada sanaakaan suustaan, astui hän aivan lähelle tyttöä. "Sinua luulin toki reippaammaksi, koska kerran tahdot tulla emännäksi Sternsteinin hoviin!"
"Poikasi on sen minulle luvannut", virkkoi tyttö hiljaa ja kangersi puhuessaan, "etkä sinä suinkaan nuhtele häntä siitä, Sternsteinin isäntä, että hän pitää kunniansa arvossa!"
"En suinkaan, lupaus on varsin kunniallinen, mutta mitä sen pitämiseen tulee, siihen on minullakin sana sanottavana. —"
"Se on Jumalan ja ihmisten edessä sinun oikeutesi."
"Sitä olisi hänen myös pitänyt ajatella ennenkuin hän lupasi."
"En olisi uskaltanut tulla tänne, ellen olisi varma siitä etten täällä tuottaisi sinulle mitään häpeää; mutta koska olen varma etten millään tavalla tee sitä, olen tullut sinulta hartaasti pyytämään, että sallisit hänen pitää sanansa!"
Isäntä siristi silmiään.
Tullen rohkeammaksi jatkoi tyttö: "Panen kaiken luottamukseni sinuun.Katsohan minkä hän on minulle kirjottanut. —"
"Sillä ei ole mitään pätevyyttä", pisti vanhus väliin.
"Sinä sanot sen ja sinua minun täytyy uskoa. Mutta sinun käsiisi sen jätän." Tyttö painoi rypistyneen paperin vanhuksen oikeaan käteen, johon hän samalla tarttui molemmin käsin eikä enää sitä päästänyt. "Hänen suullisen lupauksensa myöskin, koko onneni ja elämäni, kunniani ja toivoni lasken sinun käteesi ja sinulta yksin odotan niitä takaisin!" Hän katsoi isäntään suurin rukoilevin silmin, jotka hitaasti täyttyivät kyynelillä, niin että nyt pisara pisaralta vieri hänen poskilleen.
Isäntä peräytyi askeleen ja sanoi, olkaansa kohauttaen, tytön äidille: "Zinshoferin emäntä, huomaat kai, että nämä kaikki ovat lapsellisuuksia, ne eivät voi toteutua eivätkä käydä laatuun! Käy säälikseni nuorta verta, mutta koko tuo ikävä asiaintila olisi meiltä kaikilta säästynyt, jos sinä, kuten olisi ollut velvollisuutesi, olisit vartioinut tytärtäsi."
Emäntä katsahti mulkoilevin silmin tuvankattoon; sen piti olla todisteena siitä, kuinka säälimättömästi ja väärin häntä tässä syytettiin.
Isäntä oli oikonut Tonin naimalupauspaperin sileäksi.
Helenan sormet syyhyivät ottamaan sen jälleen itselleen.
Tonille sanoi isäntä töykeästi olkansa takaa: "Siinä näkee mitä siitä koituu, kun pojat tuskin koulusta päästyään sekaantuvat tuollaisiin asioihin. Ota nyt oppirahasi takaisin. Kirjotat tässä 'ajallaan', — ja kumminkin sinun pitäisi tietää että sen tulee raamatun mukaisesti olla 'aikanansa'." Hän repi paperin pieniksi palasiksi, jotka hajautuivat lattialle.
Silloin heittäytyi Helena polvilleen hänen eteensä. "Sternsteinin isäntä", huusi hän, "niin totta kuin toivot autuasta kuolinhetkeä, älä torju, älä tee tyhjäksi asiaa, armahda minun hätääni! Olen lujasti luottanut Tonin sanoihin, — älä sinä ole sitä vastaan, että hän antaa minulle sen mitä hän on minulta ottanut, kunniani!" Hän väänteli käsiään ääneensä nyyhkien.
"Lurjus, hylkiö!" ärjäsi vanhus. "Niin pitkälle olet jo mennyt, ettet ensinkään pidä omantunnon asiana syöstä toista kurjuuteen! — Nouse ylös, tyttö! Nouse ylös, sanon minä!"
"En, Sternsteinin isäntä, en. Vaikka minun pitäisi olla tässä polvillani ikuisesti, niin en nouse ennenkuin sinä armahdat minua ja sallit meidät mennä yhteen!"
"No, no, tulehan järkiisi! Vaikka sinä olitkin järjetön, niin et voine vaatia että toistenkin pitäisi olla sellaisia! Tapahtunutta ei — Jumala paratkoon — milloinkaan saa tapahtumattomaksi, mutta mitä minun velvollisuuteni on siinä asiassa tehdä, sen olen myös tekevä, ehkä yli odotuksenkin, sillä itaruudesta ja kitsastelusta ei Sternsteinin isäntä salli itseään moitittavan." Hän kääntyi poispäin, meni erään kaapin luo ja veti auki sen laatikon.
Helena katsoi häneen hehkuvin, nyt kuivin silmin ja avoimien huulien takana puristuivat hampaat yhteen. Isäntä jatkoi: "Miten vastaisuudessa käy, sen tietää vain Jumala, mutta jos hädässä olet, niin en vastedeskään vedä kättäni pois sinusta. Ensi aluksi ota nämä!" Hän painoi tytön käteen tukun seteleitä.
Yhdellä tempauksella oli Helena pystyssä ja heitti rahat hänen jalkoihinsa. "Rahaako? Rahaako mulle tarjoot?" huusi hän. "Rahaako minun kunniastani?! Siihen riittää vain juuri sinun Sternsteinisi — ei vähempi! —" Tyttö painoi molemmat kätensä vasten rintaansa ja kieli kieltäytyi tekemästä palvelustaan.
Isäntä veti suunsa leveäksi ja tuijotti tyttöön sukkela välke vihaa ennustavissa silmissä. "Ja Sternsteinin kartanoa se yksinomaan tarkottikin, kuten nyt hyvin huomaan", pilkkasi hän. — "Oletpa aika viekas! Jos ei poika olisi ollut Sternsteinin Toni, ei hän milloinkaan olisi saanut tulla sinun läheisyyteesi; nyt käsitän senkin, mitä en ennen tiennyt, kuinka olet voinut luoda silmäsi häneen. Mutta hienostipa oletkin pannut asiat kokoon, se täytyy myöntää! Turhaan et ole sallinut itsellesi antaa lupausta ja kirjelmää, eikä sinun kevytmielisyytesikään ollut harkitsematonta; sillä pian näyttää asia kerrassaan siltä kuin olisi menettely sinun puoleltasi kunniallista ja tavara oikeaa ja ikäänkuin sinulta taas olisi pidätetty se, mitä oli luvattu saadakseen sinut suostumaan! Sinä näet, että minä osaan selviytyä. Onhan myös helpompaa vangita nuori hölmö kuin virittää rautoja vanhalle ketulle. Ole ennemmin järkevä," — isäntä viittasi maassa oleviin seteleihin, — "äläkä anna noiden, jotka on tuotu yksinomaan sinua varten, jäädä siihen odottamaan sellaista, jota et milloinkaan saa."
Yhä enemmän tuskan vääntämiksi olivat tytön kasvot käyneet, yhä enemmän suonenvedontapaisesti työskentelivät hänen jäsenensä; nyt pui hän nyrkkiä isännän edessä ja ryntäsi sitten ovesta ulos. Hän ei katsahtanutkaan Toniin, joka uhkamielisen hyväksyvästi nyökäytti päätään hänen poislähtiessään, eikä äitiinsä, joka ei väsynyt äänettömänä ojentamaan käsiään isäntää kohden ja sitten laskemaan ne vakuuttavasti polvelleen. Vainyksitunne valtasi hänen mielensä ja sielunsa; se oli mitä katkerin viha, jota terästi kalvava tietoisuus omasta voimattomuudestaan, ja porras portaalta, jalka jalalta horjuessaan alas rappusia huokasi hän sydämensä pohjasta rukouksen, että Jumala sallisi hänen elää siihen päivään, jolloin hän voisi tuolle korskealle isännälle maksaa takaisin kaiken tänäpänä tapahtuneen.
"Mitä sinä vielä tahdot?" ärjäsi isäntä Zinshoferin emännälle, joka yhä edelleen seisoi ovella.
Tämä katseli hämillään ja halukkaasti lattialla oleviin paperirahoihin.
"Ah, sinä mielakoitset rahaa?" nauroi isäntä. "No, ota ne nyt sitten! Mutta pidä huoli siitä että tyttäresi jättää hulluttelut ja turhat vaatimuksensa sikseen! Mitä vähemmän ihmiset tästä asiasta saavat tietoonsa, sitä parempi se on hänelle itselleen." Hän työnsi jalallaan setelit emännän eteen.
Vaimo hymyili kiitollisesti, kokoili rahat lattialta ja hiipi "kost'jumala" sanoen pois.
"Isä", virkkoi Toni astuen aivan liki isäntää, "olen pitänyt sanani, en ole sekaantunut puheeseen, mutta nyt juttelemme me kaksi keskenämme."
Vanhus mittaili häntä halveksivin katsein. "No, puhuppas sitten."
"Niin kauan kuin vielä olen alaikäinen, en saa naida ilman sinun suostumustasi. —"
"Se on selvää."
"Senvuoksi on minun odotettava täysikäiseksi tuloani. Mutta siihen mennessä muutan tytön kanssa pois täältä."
"Minne sitten?"
"Sitä en itsekään vielä tiedä. Se riippuu siitä, mistä paikan saan.Huomisesta alkaen pestaun rengiksi."
"Sinusta ei kuitenkaan kukaan huoli."
"Oho! Älä sellaista vain toivo. Minä osaan tehdä työtä."
"Höperö poika, mitä lörpötteletkään! Mitä siinä minun puoleltani on toivomista tai pelkäämistä? Sinua ei kukaan isäntä ota, kun sotapalvelus on ovella."
"Sotapalvelusko?"
"Niin juuri. Eihän kukaan toki huoli sellaisesta rengistä, joka kenties kahden viikon perästä sulka hatussa pötkii työstä tiehensä."
"Luovutatko sinä minut sotaväkeen?"
"Epäilemättä."
"Sinä tahdot vain pelottaa minua. Olenhan jo aikoja sitten kuullut sopimuksesta Olutjuusto-Martelin kanssa. —"
"Sen yhteydessä oli myöskin toinen sopimus, joka nyt on vähällä tehdä toisen tyhjäksi."
"Isä, siihen en milloinkaan suostu, niin ventovierasten ihmisten sekaan toisessa maanosassa! Tee ennemmin juttu lyhemmäksi, lyö minut mieluummin heti paikalla kuoliaaksi."
"Sitä olen miettivä; sinusta ei suinkaan olisi vahinkoa, mutta täytyisihän minun maksaa sinusta yhtä hyvin kuin kunnon miehestäkin, eihän laki siinä kohden tee mitään erotusta."
"Sitten teen itse jotakin itselleni!"
"Hölynpölyä, se joka tekee, ei sitä sano, ja se joka sanoo, ei tee!"
"Entäs jos minä livistän tieheni?"
"Niin saadaan sinut heti kiinni ja sinä saat käsiraudoissa, santarmi kintereilläsi, marssia parin kylän läpi."
"Enkä vain niin annakaan itseäni! Minä voitan teidät kaikki leikissä!Mitäs sitten, kun minä sattumalta hakkaan sormen poikki kädestäni?!"
"Hakkaa vain! Silloin he vasta oikein totta tekevät, pistävät sinut jonkin linnotuksen rangaistuskomppaniaan ja siellä saat tarpeeksesi ajaa kuormia ja kaivaa maata. Niin, poikaseni!"
"Isä, olisit antanut minun järkevästi puhua kanssasi. Sehän oli pelkkää mielettömyyttä, mitä puhuin. Jos sinä ajattelet, että minun pitäisi vielä kerran miettiä tätä kaikkea joka puolelta, niin voisihan olla, että tulisin aivan toisenlaisiin tuloksiin, eikö niin?"
"Ei, ei, älä vaivaa itseäsi! Suoraan puhuen, sinua en usko koskaan. Tosiaankin, vapaaksi päästäksesi ei sinulle olisi mikään lupaus liian pyhä; mutta säästä se itseltäsi, niin säästyy ehkä minultakin perästäpäin tuleva katumus.Senvallan alle, jossa sinut nyt pidän, en sitten enää toista kertaa sinua saisi ja sinä olisit senjälkeen mies, joka kenties yrittäisit minua vieläkin pelotella sillä uhkauksella, että sinä tuon vapautuksen vuoksi valittaisit oikeuteen! Ah, ei. Kunniallinen menettely kestää kauimmin. Minä teen velvollisuuteni, tee sinä omasi; palvele kolme vuottasi, se ei sinulta henkeä vie."
"Ja sekö ei olisi mitään?! Ajattele sitä, ennenkuin niin menettelet omaa lihaasi ja vertasi kohtaan!"
"Älä sure, se on mietitty. Minä menettelen siinä parhaimman tietoni ja omantuntoni mukaan. Jos sinulle isäsi oli liian vähäpätöinen kuunnellaksesi ja totellaksesi häntä, niin saathan heti toisen herran; keisari on suurempi, ehkä hän tekee sinusta kunnon ihmisen. Minä toivon sitä." Hän taputti poikaa olkapäälle. "Luota vain rohkeasti siihen!"
Sitten paukahti ovi vanhuksen takana lukkoon ja Toni katseli hämillään ympärilleen. — Siksi siis ei isä ollut milloinkaan puhunut tuon laskiaisyön jälkeisestä tappelusta, koska hän ei katsonut sen maksavan vaivaa, koska hänellä jo ennakolta oli kaikki juurtajaksain selvillä. Ja niinkuin hän silloin oli pitänyt viimeisen sanansa, niin on hän sen kai tälläkin kertaa pitävä! Silloin sitä ei voi enää mikään muuttaa, ja mitä enemmän siihen uhrataan, sitä vähemmän parantuu asia!
Poika löi nyrkillään otsaansa; sitten irrotti hän yksitellen sormensa ja kuljetti niitä tukkansa läpi. Kauvan seisoi hän niin, surullisesti tuijottaen eteensä ja nopeasti hengittäen paisuneiden sieramien kautta. Äkkiä hyppäsi hän ylös, juoksi ulos huoneesta, alas portaita, yli pihan ja pitkin tietä kylään päin.
Mihin? Helenanko luo? Voi Herra Jumala, kuullakseenko hänen valituksiaan ja lisätäkseenkö vielä oman osansa niihin? Sillä ei ole hän eikä tyttö autettu ja, totisesti, kurjuudesta on hän tänään saanut kylläkseen. Huomennakin on päivä taas. Siihen asti saa kumpikin katsoa, miten tulee toimeen oman osansa kanssa. Mieluummin ravintolaan!
Hän tuli kotiin myöhään yöllä. Riisuutuessaan singahutti hän toisen saappaansa toisen perästä ovea vastaan, niin että hiljainen talo kaikui; sitten avasi hän sen hiljaa ja kuunteli. Hän luuli kuulevansa vanhuksen kiroavan käytävän päässä olevassa kamarissa, ojentavan kätensä pimeässä häntä kohti, puivan nyrkkiä ja huutavan: "konna!" Tämän jälkeen sulki hän oven säppiin ja heittäytyi vuoteelle.
Seuraavana aamuna hän poistui varhain. Taas pysähtyi hän sillalle ja mietti, huutaisiko tytölle aamutervehdyksen akkunasta. Hm, itkettyneitä silmiä ei ole hauska nähdä, ja mikä melu syntyisikään, — pelkäsi hän, — ja vasta sitten oikein kohoisi huippuunsa, kun sana vaatisi toisen ja hän julistaisi äkkiä kaiken!? Ei, tytön tila on kyllin ikävä, mitä hänen vielä tarvitsee siitäkin suuttua, että Tonin asiat ovat näin pahalla kannalla? Siihen on ainakin aikaa; sitä, mikä sen kuluessa olisi voinut onnellisesti päättyä, ei tyttö tahtonut odotella, mutta uutta määrää kärsimyksiä vanhojen lisäksi hän kai voi odotella! Näin mietiskeli Toni; samoin sitäkin, että päivä schwenkdorfilaisten kumppanien seurassa kuluisi hauskemmin loppuun. Hän lähti kylästä sinnepäin.
Kolme yötä hän pysyi poissa; neljäntenä ilmestyi hän horjuen Zwischenbühelin maantielle, hoiperteli yli sillan ja tuli tajuihinsa vasta sitten kun jo oli hyvän matkan päässä siitä. Hän alkoi mielettömästi nauraa ja haukkui sääriään kehnoiksi kujankävelijöiksi; sitten kulki hän tuon matkan takaisin. Kylän alapäästä hänellä ei ollut mitään haettavaa. Tuo tyttö, tuo kirottu tyttö ja hänen kärsimättömyytensä on kuitenkin oikeastaan syypää kaikkeen hänen onnettomuuteensa! Tytönhän olisi pitänyt olla järkevämpi; se on vaimoväen asia, kun mieheltä järki menee, siihenhän heitä kasvatetaan ja totutetaan! Joka päivä tahtoi tyttö pakottaa yhteenmenoon ja nyt on siitä tullut eroamisen täytymys määräämättömäksi ajaksi ja kaukaiseksi tulevaisuudeksi! Siinä he nyt saivat kumpikin! Oikein ajateltuna on se vain kohtuullista, että poissa-olo tuottaa tytölle murhetta, kun kerran lähtö tahtoi musertaa hänen oman sydämensä! Vain oikein ja kohtuullista, koska tyttö on voinut olla sellainen, ja se täytyisi hänen sanoa tälle vasten naamaa, vaikka hän nyt tällä hetkellä seisoisi hänen edessään; mutta se kuulostaisi niin epähienolta ja riidanhaluiselta, ja senvuoksi on hän mieluummin poissa tytön näkyvistä kunnes hänen mielensä taas on toisenlainen ja hän saattaa puhua tytölle hyvän sanan, — sen on hän kai Helenalle velkaa, — mutta ei ennenkuin hänen mielensä on toisenlainen, siihen asti täytyy tytön odotella.
Mutta Tonin mielentila ei näyttänyt paranevan, sillä Helena sai häntä turhaan odotella päivä päivältä. Vasta sinä iltana, jolloin Zwischenbühelin nuorukaiset palasivat kotiin sotasyynistä, näki tyttö hänet jälleen ensi kerran; Toni seisoi loitolla hänestä, keskellä meluavaa joukkoa, sulkahattu työnnettynä takaraivolle, ja huusi kaikkein äänekkäimmin. Joku pojista lienee huomauttanut häntä tytön läsnäolosta ja alkanut härnäillä häntä, sillä äkkiä kohotti hän oikean jalkansa, pyörähti vasemmalla ympäri ja käänsi Helenalle selkänsä.
Varhain seuraavana aamuna tulivat Schwenkdorfin pojat noutamaan Sternsteinin Tonia lähteäkseen yhdessä kaupunkiin, johon heidän piti tulla majotetuiksi.
Jos muutoin vallan järjetön äänijänteiden ponnistaminen huutamalla, hoilottamalla ja laulamalla osottaa iloista sieluntilaa, niin olivat nuo nuoret miehet, jotka tuossa lähtivät kylästä, tyytyväisimmät, onnellisimmat ihmiset maailmassa. Myllärin Simerlin Schwenkdorfista tempasi mukaan luultavasti vain toverien iloisuus; näillä oli siihen taipumus itsestään, mutta hänellä ei sitä ollut, hänen hattuaan eivät sulat koristaneet, sillä tuo raukka oli neljä viikkoa ennen sotasyyniä eräissä häissä riemulaukauksia ampuessaan katkaissut oikean kätensä peukalon. "Niin menettää moni usein kauneimpansa", valitteli hän matkatovereilleen.
Kun kulkue oli ennättänyt kappaleen matkaa kylän ulkopuolelle, nousi eräästä pensaikosta tien varrelta muuan tyttö ja jäi odottelemaan rekryyttien saapumista.
Toni tunsi Helenan.
"Kuulehan", naapurinsa työnsi häntä kyynärpäällään. "Minusta näyttää että saat jotain mukaasi tuolta tieltä, mutta en luule että se tulee olemaan muisku."
Toni veti suunsa leveäksi ja pilkisti sukkelasti sinnepäin. "Ah, mitä!" hän sanoi. "Menkää te vain edellä, saan teidät pian kiinni."
Hän jäi pari askelta jälemmä.
Edelläkulkevat ojensivat leikkiä laskien kätensä tyttöä kohden, tarttuakseen häntä leukaan tai vyötäisiin, mutta tyttö juoksi heidän ohitseen Tonin luo.
Kun Toni näki Helenan tulevan, silloin pisti hänen kauneutensa nuorukaisen silmiin ja hänen menettämisensä sydämeen. Vain itkettyneet silmät, harmistuneet kasvot, voivottelut ja valitukset olivat nuorukaista pelottaneet ja tehneet hänet vältteleväksi; mutta semmoisena kuin tyttö nyt tuossa häntä lähestyi, tosin vihaisin katsein ja suuttumuksen puna poskilla, mutta kuitenkin niin reippaana ja päättäväisenä, silloin halutti häntä väkisinkin ojentaa kätensä tyttöä kohden, tarttua hänen käsiinsä, kysyä, tahtoisiko hän pysyä hänelle uskollisena sen ajan kun hän olisi poissa, sanoa, ettei mikään voisi saada häntä luopumaan tytöstä ja kuinka lopulta kaikki kuitenkin taas kääntyisi hyväksi!
Ajatellen kuinka tämä kaikki hämmästyttäisi tyttöä, joka nyt vallan kiihtyneenä ja raivoissaan lähestyi häntä, avasi hän hymyillen huulensa.
Silloin seisahtui tyttö aivan hänen eteensä. "Konna!" huusi hän ja sylki nuorukaista kasvoihin.
Voihkaisten kohotti Toni nyrkkinsä, mutta tyttö väistyi nopeasti syrjään ja juoksi kiireesti kylään päin.
Toni kuuli tovereittensa äänekkään naurun, sillä nämä olivat jääneet seisomaan jonkun matkan päähän; sitten pyyhkäisi hän takkinsa hihalla kasvojaan ja alkoi vihasta itkeä niin rajusti, että koko ruumis tärisi; mutta pian hän rohkaisi mielensä ja kiiruhti odottelevien luo. "Eteenpäin!" huusi hän. "Se on kestetty! Älkää naurako! Mitä vaimoihmiselle voi tehdä? Täytyy vain ottaa vastaan kaikki ja jokainen teistä kärsii mielellään, että tuollainen kaunotar suuttuu siitä syystä että hän ennen on ollut liian hyvänä!"
"Oikeassa olet, Toni, he kadehtivat sinua vain, ei mitään muuta!" huusi myllärin Simerl ja alkoi laulaa:
Joko nyt — sano tyttö — mun kehnoksi näät?Hojaa, hojaa, helei!Kyll' ennen ma pyöritin rosvojen päät!Hojaa, hojaa, helei!Ja poika se vastas: jo kylliksi sain,Hojaa, hojaa, helei!Sun ulkoa muistan kuin sormeni vain!Hojaa, hojaa, helei!
Laulaja alkoi nyt tulkita rakkauden iloja tuolla yksinkertaisella havainnollisuudella, jota tähän aikaan pidetään vain turmeltumattomain kansain tai vanhantestamentin aikuisten kuninkaiden ominaisuutena. Laulaessa tätä hellää, syvämietteistä laulua, jonka lirityksiä nuorukaiset innoissaan kuorossa rääkyivät ja mörisivät, kävi matka eteenpäin.
Helena oli kuin lentäen juossut läpi koko kylän; saavuttuaan mökilleen heittäytyi hän kynnykselle ja makasi siinä suonenvedontapaisin, äkkinäisin nyyhkytyksin ääneensä valittaen.
Ovi hänen takanaan avautui ja vanha Zinshoferin emäntä kuiskasi:"Tokero, tule sisään äläkä herätä mitään huomiota siinä."
Helena pudisti kiivaasti päätään ja teki käsillään torjuvan liikkeen. Kauan makasi hän siinä, ruumis täristen, sydän ikäänkuin pelottavan raskaan painon alla tuskaisesti tykyttäen, mielenmalttinsa menettäneenä; sitten nousi hän istualleen ja tuijotti eteensä yli joen, jonka takaa niittyjen vehreys paistoi. Hän katsoa tuijotti alaspainuneiden ripsien suojasta kukkulan juurta kohti; ei ainoakaan ripsi kohonnut ylös, jotta huippu edes pikimältään olisi näkynyt ja sekin selvinnyt, oliko kartano vielä paikallaan.
Hän kääntyi huoaten poispäin. Pikimältään osuivat hänen silmänsä naapurimajoihin, sitten hän varjosti ne kädellään otsaansa pyyhkien. Pitkän aikaa mietteissään istuttuaan kohotti hän päätään ja katseli rauhallisesti ympärilleen kuten lapsi, joka on nukkunut unohduksiin eilispäivän kurituksen. Hän veti oikean jalkansa lähemmä ja otti kengän pois. Korolla hän keräsi kokoon pieniä kiviä maasta ja singahutti ne anturan kärjellä naapurimajan pihaan. Hän jatkoi tätä peliä kiihkeästi ja katsoi joka kiven jälkeen, kuinka lähelle se putosi tai kuinka kauas se lenti, kunnes hän lopulta onnistui pari kertaa perätysten heittämään kivet naapurin puutarhaan ja kuuli niiden rapisten sinkoavan pensaikon läpi; silloin pani hän kengän jälleen jalkaansa, nousi ylös ja meni majaan.
Muckerl oli ilman sulkahattua palannut kotiin sotasyynistä. Vaikkakin sitä yleensä odotettiin, olivat kuitenkin oljenpunojatar ja Matznerin Sepherl melkoisella levottomuudella ajatelleet hänen kotiintuloaan. Vanhan rouvan tuska oli muutoin aivan tarpeeton; ne eivät olisi ottaneet häneltä poikaansa vaikka tämä olisi ollut jättiläinenkin, ja eipä hänen olisi tarvinnut mennä ollenkaan yrittämäänkään, jos äiti ajoissa olisi ilmottanut tästä asianomaiseen paikkaan, sillä köyhän lesken ainoana poikana, joka pitää huolen äitinsä elättämisestä, oli hän vapaa sotapalveluksesta; mutta eipä kukaan ottanut vaivakseen selittää tätä seikkaa oljenpunojattarelle. Milloin velvollisuuksien täyttäminen tulee kysymykseen, silloin osaa esivalta penikulmien päästä löytää köyhät ja köyhimmät, mutta heidän oikeuksiaan — eikä niitä järin paljon olekaan — ei kukaan opeta heitä hakemaan.
Rekryyttien meluisan poislähdön jälkeen oli kylässä jokseenkin hiljaista. Isännät, joiden pojat olivat lähteneet pois, kiroilivat hiljaa, sillä kahden voimakkaan käsivarren puute tuli pian kaikkialla pienissä maataloissa tuntuvaksi; nyt täytyi vanhusten joko lisätä vaivojaan ja ahertaa itse tahi hellittää kukkaroaan ja palkata renki. Ei tarvittu juuri erikoista työnkammoa tai säästäväisyyttä saattamaan heitä kateellisiksi niille, joilla ei ollut sotaväkeen kelpaavia poikia, mutta sen sijaan silminnähtävästi enemmän isänmaallisuutta, koskapa he usein painavasti selittivät pojilleen: "Miekkonen, olen vain pahoillani ettei keisari ole sinua ottanut, ja jos hän vielä tänäpäivänä sinut tahtoisi, niin saisi hän sinut vaikka paikalla!"
Aivan toisin ja, kuten itsestään on ymmärrettävää, jalommin ajatteli vaimoväki asiasta. Äidit ja sisaret huolehtivat ja murehtivat vain, mitä Steffelistä, Seppelistä ja Martelista tulisi "jos sota syttyisi", ja ne tytöt taas, joiden sulhasmiehet olivat lähteneet pois, ne surivat tuon äärimäisen mahdollisuuden lisäksi sydämensä pohjasta vielä sitäkin, että tuo iloinen sotilaselämä voisi turmella heidän rakkaat poikansa! Minkävuoksi he mainitun elämän niin hupaiseksi kuvittelivat, siitä eivät he voineet itselleen eivätkä tahtoneet toisilleen tehdä tiliä; mutta sellaiselle tytölle siitä todellakin oli paljon päänvaivaa!
Ihmiselle, joka jonkunverran tuntee sukupuolensa erikoisuuksia, ei ollut mitään huomiota herättävää, että miehet raa'asta katsantokannastaan huolimatta vähät välittivät vanhan oljenpunojattaren onnesta, kun tällä taas, jalomman, naisellisen ajattelukannan mukaan, yhtäkkiä oli enemmän kadehtijattaria kuin milloinkaan ennen elämässään.
Tavalliset ihmiset sallivat kuitenkin ennemmin kadehdittavan itseään kuin surkuteltavan, ja Muckerlin äiti oli hyvin tavallinen ihminen. Kun aurinko pilkisti esiin sen kukkulan takaa, jolla Sternsteinin kartano sijaitsi, ja leveä valojuova sai kaiken tuossa pienessä majassa loistamaan ja kiiltämään, työkalut nuorukaisen pöydällä, lakki- ja lasiastiat keittiössä, kuvain puitteet ja kaappien messinkihelat, silloin tuntui vanhasta vaimosta ikäänkuin loistaisi tuo rakas kultakehrä jälleen yhtä lämmittävänä ja ilahuttavana kuin ennen hänen paraimpana aikanaan, jolloin hän suruttomana lapsena, iloisena tyttönä, nuorena vaimona ja äitinä sen säteissä vallattomasti ailakoi ja — ahavoitui.
Muutamana sunnuntaina iltapäivällä, rukoushetken jälkeen, kulkivat vanha oljenpunojatar ja Muckerl, vanha Matznerin emäntä ja Sepherl yhdessä kylän läpi. Molemmat vanhukset tepastelivat vieretysten ja nuoret kävelivät heidän edellään. Noilla kolmella naisella oli tavattoman suuret rukouskirjat kädessä; mahtoi niin avarassa tilassa olla paljon lohdutusta ja virkistystä.
Kun nuorukainen sanoi jonkun sanan tytölle tai tämä hänelle, kääntyivät niiden kahden vanhuksen päät yhteen ja he katsoivat merkitsevästi toisiinsa.
"Kuules, Sepherl," sanoi Muckerl. "Se Neitsyt Maarian kuva, jonka sinä tilasit minulta, on valmis; maalauskin on jo kuivunut, ja jos tahdot niin voit jo huomenna viedä sen kirkkoon. Toivon että olet siihen tyytyväinen." Nuorukainen hymyili ystävällisesti puheensa päätteeksi.
"Sen olen jo aikonut tehdäkin", vastasi tyttö vakavasti.
Kotona asetti Muckerl sitten kuvan työpöydälleen ja kysyi tytöltä mitä hän siitä piti.
Sepherl seisoi kauan sen edessä ihmettelevin silmin ja sitten sanoi hiljaa: "Kuulehan, käärme sinulta on onnistunut varsin hyvin, se minun jo täytyy sanoa, oikeinpa voisi pelätä tuota eläintä."
Muckerl nauroi ääneen. "Ja pyhimyksestä et sano mitään?"
"Se on liian kaunis", kuiskasi tyttö.
"Aivan liian kaunis!" nauroi poika vielä kovemmin.
"Katsohan, Muckerl", jatkoi Sepherl, "älä pahastu, puhun vain sen mukaan kuin ymmärrän ja minä ymmärrän ehkä hyvin vähän näitä asioita, mutta jo kauan olen halunnut sanoa sinulle että sinun pyhimyksesi näyttävät minusta kaikki rikasten ihmisten pyhimyksiltä."
"Rikasten ihmisten pyhimyksiltä — mitä sinä niillä tarkotat?"
"Hyvä Jumala, sitä että kuva on sellainen rikkaiden silmiä hyväilevä, ikäänkuin rakkailla pyhimyksillä samoin kuin heillä olisi ulkonainen arvo, sitä että se on niin täyteläinen ja muovailtu, niinkuin olisi vain mitättömän vähän surua ja vaivaa siinä että pyrkii taivaanvaltakuntaan! Liian maallisiksi sinä teet pyhimykset, ja miehissä ja naisissa herää niitä katsellessa helposti toisia ajatuksia kuin pitäisi."
"No miltä niiden sitte pitäisi sinun mielesi mukaan tästäpuolin näyttää?" kysyi Muckerl.
"Sitä en tiedä, sitä en osaa sanoa, mutta ei sellaisilta kuin sinun, Muckerl. Sellaiselta ei kukaan näytä kärsityn vaivan ja kidutuksen ja ankaran kurituksen ja raskaan elämän jälkeen, vaan pikemmin meidän tapaiselta, alakuloiselta ja murtuneelta."
"Mene, höperö tyttö, etsimään vertaistani. Siltä joka ei osaa itseään auttaa, en kumminkaan apua pyydä; minä teen työni vain lujalla luottamuksella ulkonaiseen kauneuteen ja kaikkeen voittamattomaan, johon ei mikään hätä ja kurjuus pysty."
"Sinä et ole koko elinaikanasi ymmärtänyt mitä rukoilemisella tarkotetaan, koska esirukouksen vuoksi pidät kiinni ulkonaisesta kauneudesta ja siitä, johon ei mikään hätä pysty ja mitä ei sinun epämuodostumasi käsitä ja sinun kurjuutesi ymmärrä."
"Sinun puheestasi päättäen olisi kai piru tehtävä kauniiksi ja pyhimykset rumennettava? Eikö niin? Jos et tästäkään vielä huomaa, mitä hupsuuksia lörpöttelet ja kuinka tietämätön olet tässä asiassa, niin ompa sääli!"
"Saatat olla oikeassa ja sanoinhan äsken, että kenties en ymmärrä siitä mitään; mutta tuo jumalanäidinkuva tuossa on minun tilaamani ja siitä saan kai sanoa ettei se ole mieleiseni, ja suoraan puhuen minä en siitä huoli, tiedä se."
"Mutta minkävuoksi et?"
"Koska se hiuskarvalleen on tuon ilkeän naapurinihmisen, ZinshoferinHelenan näköinen."
"On näköinen, mutta ei ole se!" huusi Muckerl, kasvot kokonaan punaisina. "Puhaltaako tuulisiltäkulmalta? Pitäisikö kuvan ehkä olla veistelty sinun mukaasi, sinä hamppuvarpunen siinä?!"
Tyttö tuijotti nuorukaiseen tuskallisesti ja ihmettelevin silmin, hänen itkuun valmis suunsa alkoi väristä, hän pani molemmat kätensä rinnalleen ja sanoi hetkisen kuluttua valittavan pitkäveteisellä äänellä: "Sitä en olisi tahtonut, Muckerl, että suutut minulle. Niin ylpeä en suinkaan ole että ajattelisin sinun voivan veistää kuvan minun mukaani; mutta et olisi kristittykään, Muckerl, ellet huomaisi kuinka suuri synti olisi ripustaa tuollainen kirkkoon hartautta herättämään; huomaisihan jokainen yhdennäköisyyden kuvan ja Helenan välillä, joka päällepäätteeksi vielä on samassa kylässä ihmisten näkyvissä, olkoonpa sitten vaikka paraskin; muttasilläolisi kuitenkin Pyhä Neitsyt suorastaan häväisty."
"Tuhat tulimmaisen paholainen", kirosi Muckerl, "piru hänet sitten vieköön!" hän heilutti puukkoaan.
"Jessus ja Josef, Muckerl, Herra antakoon sinulle syntisi anteeksi!" huudahti Sepherl ja tarttui hänen oikeaan käteensä.
"No älähän nyt", kielsi nuorukainen jälleen hyväntahtoisesti hymyillen. "Minä vain hiukkasen muovailen sen nenää. Saatpa nähdä, — et ensinkään tiedä, mitä nenä merkitsee kasvoissa, — kuinka äkkiä se näyttää toisenlaiselta eikä enää muistuta ketään."
Muckerl alkoi vuoleskella, tytön nojautuessa hengitystään pidätellen työpöydän yli ja tuskallisesti katsellessa työtä, aina valmiina riistämään veitsen nuorukaisen kädestä, jos vähänkin näyttäisi siltä että hän uurteli kuvaa liian syvälle.
Muckerl pani hymyillen työkalunsa pois. Hän oli pyöristellyt nenän siron kaarevuuden ja sierainten hienon nousun ja madonnalla oli nyt, vaikkeivät kasvot ensinkään olleet hänen näköisensä, Sepherlin nenä. Tyttö ei tosin tästä mitään aavistanut, hän näki vain tuon suututtavan ja loukkaavan samannäköisyyden kokonaan hävinneen ja hän taputteli ilosta käsiään niinkuin ylenonnellinen lapsi. Hänen riemunsa houkutteli molemmat vanhat rouvat saapuville, kuvaa ihmeteltiin ja ylisteltiin kilpaa sillävälin kun Muckerl siveli veitsen paljastamat paikat jälleen värillä. Kun Sepherl äitineen valmistautui kotimatkalle, antoi nuorukainen jumalanäidinkuvan hänen mukaansa ja huusi hänelle vielä kynnykseltä, että "hänen oli kuvaa kantaessaan varottava sen kosteata nenää."
Näin erosivat he hilpeästi ja iloisesti nauraen. Vaimot kuvittelivat salaisten toivomustensa ja pyyteittensä täyttymisen olevan niin lähellä, että he jo unelmissa hajanaisin viittauksin ja puolinaisin sanoin alkoivat vihjailla toisilleen onnesta, jota kumminkaan hän, jolle he kaikki tunsivat olevansa tästä kiitoksen velassa — ei suinkaan Jumalalle —, oljenpunojattaren Muckerl, ei lainkaan tuntenut.
Toisena aamuna, jo kauan ennenkuin kellot olivat kutsuneet aamujumalanpalvelukseen, heräsi Sepherl äkkiä unestaan. Tuoreen öljyvärin hieno haju täytti tuvan. Tyttö muisti asian, sieppasi vaatteet ylleen, astui suuren pesukaapin luo, jonka päälle kuva oli asetettu, nojasi kyynärpäällään siihen ja pani kätensä ristiin.
"Kaikkeinarmollisin Neitsyt! Koska nyt olet vielä luonani, niin anna anteeksi, että puhun kanssasi; sillä kun myöhemmin vien Sinut kirkkoon, on messupapilla paljon kyseltävää ja sanottavaa ja ihmisetkin tunkeilevat ympärillesi, niin että siellä tuskin tulee minulle tilaisuutta olla kahdenkesken sinun kanssasi. Hyvin kauniisti rukoilisin sinua lahjottamaan oljenpunojattaren Muckerlille rakkaan terveyden jälleen täydellisesti takaisin, niin ettei minkäänlaista merkkiä hänen sairaaloisuudestaan jää jälelle; salli hänen tulla järkiinsä, niin että hän huomaa ettei Zinshoferin Helena oikeastaan milloinkaan ole hänestä pitänyt eikä lainkaan ole hänen arvoisensa, ja jos Sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan että antaisit Muckerlin minulle aviopuolisoksi. Pysyisin hänelle kyllä uskollisena ja olisin ahkera ja tekisin ja kärsisin kaikki mitä pyhä aviosääty vaatii ja velvottaa ja minkä itsekin tiedät, kaikkeinarmollisin Jumalanäiti ja kaikkeinpuhtain Neitsyt!"
Kun kellot kajahtivat soimaan, otti hän kuvan käsivarsilleen ja juoksi sen kanssa huoneesta ulos. Hän nosteli sitä, niin raskas kuin se olikin, suuteli sitä poskelle, lyhyesti sanoen hyväili sitä kuten lapsi nukkeaan; mutta äkkiä muisti hän käytöksensä sopimattomuuden ja kantoi kuvaa suorana, tasaisin askelin kulkien kirkkoon.
Myöhemmin painoi hänen sydäntään usein se raskas ajatus, että hän lapsellisella, "epäkunnioittavalla" tuttavallisuudellaan ehkä oli turmellut taivaallisen esirukouksen ja sovittamisen. Sillä vielä saman päivän kuluessa hänen ryhtyessä kylän yläpäässä kovaan työhönsä, tapahtui alapäässä asioita, joiden seuraukset monet kerrat pusersivat häneltä kuuluville syvän huokauksen: "Taivaallinen armonäiti, en tahdo nurista, mutta ei se kumminkaan sinulta ollut kauniisti tehty!"
* * * * *
Aurinko oli jo jokseenkin korkealla selkeällä taivaalla, kun oljenpunojattaren Muckerl astui tuvantakaiseen puutarhaan ja alkoi siellä verkalleen kävellä edestakaisin. Ilma oli leppoisa ja puhdas, sillä joki kokosi uomaansa sulavan lumen ja puhdisti sen sorasta rantaäyräälle saakka; umput olivat puhjenneet ja puut ja pensaat kukkivat tai olivat nuortean vehreitä, mutta tuo hieno koristelu ei kuitenkaan vielä tehnyt oksia eikä haaroja varjokkaiksi, vaan jätti lomitseen katseelle mitä laajimman näköalan ja paljasti lähimmän ympäristön vapaasti nähtäväksi.
Aivan likeltä, suojattomasta naapuripuutarhasta, pilkisti esiin kolme värikästä kappaletta, punainen nuttu, harmaa liinapaita ja kirjava päähuivi erään naishenkilön yllä, joka maahan kuukistuneena veitsellä kaiveli kukkalavaa ja karhitsi juurineen pois kaiken, mikä siitä jo vehreänä versoi. Sen vieressä oli soraläjän päällä harmaasta, rypistyneestä paperista tehty tötterö, joka oli peitetty kellastuneella kirjotusarkilla, erään aikoja sitten kuolleen henkilön "kastetodistuksella." Kirjava joukko siemenjyviä oli vierinyt siitä ulos ja tämän pelottavan tippumisen ja vierimisen läpi yritti parhaillaan muuan pieni hyttynen hypähdellen löytää tietään; se ei suinkaan tiennyt mitään syytä miksikä sen ruumiiseen kasvaneet siivet eivät olleet sille hyödyksi tässäkin.
Innokkaasti puuhaileva nainen piti päänsä syvään kumartuneena; että hän oli nuori, sen ilmaisivat täyteläiset ja kuitenkin jäntevät käsivarret, sen ilmaisi pyöreä niska, jonka vaihtelevista liikkeistä paita pingottui ja samalla meni laskoksille.
Muckerl tiesi varsin hyvin kuka se oli. Hän oli vain näin ohimennen huomannut nuo kolme värikästä kappaletta ja kumminkin tanssivat ne hänen silmissään edestakaisin pitkin tietä.
Mutta tarvitsiko hänen kartella tyttöä? Ei suinkaan! Kohteli tämä sitten häntä miten tahansa, niin ei! Ja millainen tyttö olisi, se sai hänet jo uteliaaksi, — kaunis, — vastustamaton yhä vieläkin, —
Äkkiä jäi Muckerl seisomaan aivan aidan viereen, tuskin kahden askeleen päähän tytöstä. Pitkän aikaa hän tuijotti toiselle puolen. Tytön täytyi tietää että hän oli saapuvilla ja kuinka lähellä hän seisoi, vaikkei nähnytkään häntä; tytön täytyi kuulla askeleet, kun hän äkisti oli lähestynyt. Hänen hatunreunojensa varjo sattui lavaan, jota tyttö kaiveli, mutta tämä leikkeli edelleen juuria, ikäänkuin ei mitään muuta huomaisikaan.
Odotteliko tyttö että hän jälleen lähtisi pois? Onko hänen läheisyytensä tälle niin kiusallinen? Yhtäkaikki! Muckerlia halutti kuitenkin nähdä kuka ennemmin väsyy asemaansa.
Nyt yskähti tyttö hiljaa ja sanoi puoliääneen katsomatta ylöskään:"Oletko suutuksissasi minulle?"
Kun ei Muckerl pitkiin aikoihin vastannut, käänsi tyttö kasvonsa häneen päin. Tytön silmäluomet olivat punaiset, silmät näyttivät itkettyneiltä.
Silloin pudisti nuorukainen surullisesti päätään.
Tyttö pisti veitsen multaläjään, nousi ylös polviltaan ja astui aidan luo, tarttui nuttunsa liepeeseen, puhdisti sormensa mullasta ja virkkoi sitten: "No anna sitten minulle kätesi."
Nuorukainen ojensi sen hänelle ja sanoi väräjävällä äänellä: "En ole suutuksissa sinulle."
Tyttö katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen: "Enkä ainakaan minä sinulle", kuiskasi hän.
Muckerl veti kätensä takaisin ja pani molemmat ristiin rinnalleen."Helena, miten olet voinut minua kohtaan siten menetellä?!"
Tyttö kääntyi poispäin ja työnsi veitsen, johon hän jälleen oli tarttunut, pari kertaa multaan. "En sitä itsekään tiedä", puhkesi hän hiljaisella äänellä sanomaan; se kuulosti tylyltä, melkeinpä vihaiselta. "Itse paholainen on kai saanut minut niin tekemään. Vahinko, että siitä tuli puhe! Tapahtunutta ei milloinkaan saa tapahtumattomaksi."
"Mutta kuitenkin unohdetuksi."
"Sinä puolestasi voit kyllä helposti sen tehdä, kuten miesväki yleensäkin on sellaiseen paremmin tottunut. Puhukaamme ennemmin jostain muusta." Tyttö nousi ylös, heitti veitsen taakseen ja astui askeleen lähemmäksi. "Saanko pian onnitella?"
"Ketä tarkotat? Ja mistä syystä?"
"No teitä, sinua ja Sepherliä, toisillenne."
Nuorukainen punastui ja joutui hämilleen kuten ihminen, joka häpeällisestä juorupuheesta joutuu ymmälle. "Sinulla on väärät tiedot", sanoi hän vihoissaan, "sellaista ei kumpikaan meistä kahdesta ajattele."
"Sepherl ainakin, se on varma; sen olen jo kauan tiennyt, eikä hänen olisi tarvinnut sitä minulle tunnustaakaan; aina siitä ajasta asti olen sen tiennyt, jolloin me vedimme yhtä köyttä sinun kanssasi."
Muckerl huokasi syvään. "Hän on kyllä kelpo tyttö, mutta hän säälittää minua, jos niin on kuten sanot; sinun sijallesi ei kukaan voi astua."
"Enkä minäkään enää takaisin sijalleni."
"Miksi et?" kysyi nuorukainen kiihkeästi. "Minkävuoksi et? Minkävuoksi ei välimme nyt, kun rauhanhäiritsijä on poissa, jälleen voisi tulla entiselleen?"
"Meidänhän olisi pitänyt mennä naimisiin!" nauroi tyttö kimakasti ja ivallisesti. Sitä oli hyvin ilkeä kuunnella. Sitten jatkoi hän hillityllä äänellä: "Sillävälin tapahtuneiden asiain jälkeen aiot korjata mitä toinen on pahaa tehnyt, ja minä olen liian viisas niitä vielä uuden kanssa pahentamaan."
Muckerl katsoi häneen suurin silmin. "En ymmärrä sinua", sanoi hän, "mutta jos luulet minun aikeeni olevan muuta kuin kunniallisen, niin olet väärässä."
"Hölmö", sanoi tyttö astuen vallan nuorukaisen lähelle ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Vähätpä tiedätkin tapahtuneista asioista. Jos Sternsteinin hovin poika sinua kohtaan oli raaka, niin oli hän minua kohtaan konna! Että sinut hylkäsin ja hänen seuraansa menin, sen saan nyt kylläkin kalliisti maksaa; voit olla tyytyväinen! Hän on luvannut tehdä minut emännäkseen ja… Miksi en kunniallisen aikeesi vuoksi sanoisi nyt tässä paikassa sitä, mitä en enää pitkiin aikoihin ole voinut ihmisiltä salata?… Häpeään hän on minut saattanut!"
Nuorukainen alkoi vavista, hänen kasvonsa tulivat liidunvalkeiksi, hänen suupielensä värähtelivät ja silmät, joilla hän tuskallisesti tuijotti tyttöön, täyttyivät kyynelillä.
Helena käänsi äkkiä punastuneet kasvonsa pois hänestä ja molemmin käsin tarttuen häneen kyynärpäiden yläpuolelta ja hiljaa pudistaen kuiskasi: "Mutta — Muckerl — eihän se ole totta."
Nuorukainen vapisi hiljaa.
Silloin painoi tyttö päänsä vasten rintaansa ja huusi nyyhkyttäen:"Se on totta, — niin, se on totta, — olen peräti kurja ja hukassa!Työnnä minut pois! Työnnä minut pois luotasi!"
Mutta nuorukainen antoi hänen olla paikallaan ja hetkisen kuluttua tunsi tyttö hänen kätensä hyväilevästi silittelevän päätään.
Ja ollessaan näin hänen lähellään, alaspainunein, kostein silmäripsin, korva vasten hänen kovasti tykyttävää sydäntään, palkitsi Helena hänen heikkoutensa, — tuon aina jalomielisen heikkouden, että hän ei sallinut tytön kärsiä hänelle mitä katkerimmasta totuudesta, — sokuroidulla valheella. "Jos joskus olisit tullut luokseni", — hänen äänensä tärisi vielä kovien nyyhkytyksien jäleltä, — "vain puoleksikin niin tungettelevana kuin tuo heittiö, niin voisi kaikki tänään olla toisin."
Nuorukainen hengitti niin sisimmästään, että tytön pää työntyi pois hänen rinnaltaan. "Helena", sammalsi hän. "Mitä on minun tekeminen? — En voi ajatellakaan elämää ilman sinua. — Jos sinut kuitenkin ottaisin, —"
"Sentapauksen varalta, — ennenkuin puhut enemmän, — salli minun ilmottaa sinulle jotakin! Semmoisena kuin seison tässä edessäsi, naimattomana, onnettomuuteen syöstynä tyttönä, täytyy minun kai ottaa kiitollisena vastaan sinun kuten jokaisen muunkin ihmisen sääli; mutta jos ottaisit minut vaimoksesi", — tyttö ojentui suoraksi, pani kätensä painavasti Muckerlin olalle ja jatkoi terävästi ja tylysti: — "silloin vaadin itseäni kohtelemaan samoin kuin jokaista toistakin sellaista, ja koska olen sinulle kaikki julkisesti puhunut ja rehellisesti tunnustanut, niin toivon ettet veisi minua kattosi alle vain tavan vuoksi, enkä myöskään kärsi sitä, että sanoisit ottaneesi minut vain säälistä, vielä vähemmän että nuhtelisit minua menneistä asioista!"
"En mitään sellaista tekisikään ja pitäisin kyllä rehellisesti huolta sinusta ja siitä — toisesta!"
Tyttö katsoi häneen läpitunkevasti suurilla silmillään. "Onko se täyttä totta?"
Nuorukainen nyökäytti päätään ja tarjosi hänelle molemmat kätensä.
Hän tarttui niihin ja sanoi lyhyesti ja päättävästi: "Olkoon sitten niin!" Mutta silloin valtasi hänet liikutus nuorukaisen hyväntahtoisuudesta, hän painoi Muckerlin oikean käden sydämelleen, sitten huulilleen. "Muckerl", huusi hän, "sinä olet kuitenkin todellinen auttajani hädässä! Että pidät minua niin rakkaana ja pelastat minut häpeästä, sitä en unohda, en ijankaikkisesti."