Tyttö oli tällä hetkellä varmastikin vilpitön, mutta, ah — hetken ihmiset eivät ajattele kuinka suuresti usein pikkuinen ajanjakso muuttaa sitä ijankaikkisuutta, johon he ovat vedonneet.
Hetkisen äänettömänä pideltyään toista kädestä kysyi tyttö, katsoen hellästi nuorukaiseen: "Pääsetkö yli?" Hän tarkotti yli aidan.
Poika teki hymyillen kieltävän liikkeen.
"Sitten tulen minä!" Tyttö heilautti itsensä nopeasti alemman säleaitauksen yli varomatta ohutta pukuaan; mutta eihän sitä nähnyt muut kuin tuo yksin, jonka edessä hänellä vastaisuudessa ei tullut kainostelu kysymykseenkään. Nyt riippui tyttö hänen kaulassaan ja painoi janoavat huulensa hänen huulilleen, ja nuorukainen horjui tytön painosta ikäänkuin juopuneena hänen hyväilyistään.
Silloin kuului rakennuksesta huuto: "Tule syömään!" Mutta kun oljenpunojatar astui puutarhaan, kiljaisi hän kovaa: "Muckerl!"
Tyttö astui vain askeleen syrjemmäksi, tuuhean pensaan suojaan. Hän käänsi vanhukselle selkänsä ja tämä näki hänen vielä pari kertaa nyökäyttävän päätään ja viittovan käsillään, ennenkuin nuorukainen erosi hänestä ja hitaasti tuli saapuville.
Kun Muckerl seisahtui vanhan vaimon eteen, joka silmät levällään kysyvästi tuijotti häneen, viittasi hän peukalollaan takanaan olevaan oikeaan käteensä ja sanoi ystävällisesti: "Tiedätkös, äiti, me olemme jälleen hyvät."
"Kutka?" huudahti tämä kauhistuneena.
"No minä ja Helena", vastasi nuorukainen suullaan ja silmillään iloisesti hymyillen.
Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja kiersi sormet toisiinsa ja astui sitten Muckerlin edellä tupaan, jossa molemmat istuutuivat pöydän ääreen. Kun vanhus kartteli kyselemistä, säästyi nuorukaiseltakin vastailu. Hän oli ahkerassa syömisen toimessa, mutta äiti istui miettiväisenä tyhjän lautasensa ääressä, mikä muutoin ei lainkaan herättänyt pojan huomiota.
Jos on totta, että sielulliset liikutukset saavat jokapäiväisten ruumiillisten tarpeitten tyydyttämisen unohtumaan — minkä mukaan kansankeittiöiden hoito muodostuisi paljon edullisemmaksi taloudelliselta kannalta katsoen, jos sielulliset taistelut olisivat helpommalla saatavissa kuin raavaanliha —, jos myöskin on totta, että ruokahalunpuute on todellisen rakkauden koetuskivi, silloin, niin silloin oli kaikista niistä tärkeistä tapauksista, jotka Muckerl oli kokenut viimeksi kuluneen neljännestunnin ajalla, hänen sielunsa ja sydämensä kokonaan erossa; varmastikaan ei kumpikaan niistä kahdesta aiheuttanut häntä, laskettuaan veitsen ja kahvelin pois kädestään, hellittämään vyötään.
Aivan toiselta kannalta kuin Muckerlin äiti otti tytön äiti asian.
"Mutta sinullapa vasta on onni", huudahti vanha Zinshoferin vaimo nauraen.
Helena rypisti otsaansa. "Mikä onni? Hyvin tavallistahan on, että erotaan ja taas tullaan yhteen."
Vanhus veti suunsa ivahymyyn. "Todellakin, tavallista kylläkin, mutta sellaisessa tapauksessa kuin sinun kumminkin hyvin harvoin. Tietääkö hän sitten kaikki?"
"Tietysti. Minä en petä ketään."
"No, ja nyt et tule tyhjin käsin."
"Äiti", huusi tyttö vihaisesti, "jos puhut minulle rahoista, jotka heitin Sternsteinin isännän jalkoihin ja jotka sinä minun tietämättäni ja tahtomattani olet omistanut, niin sen sanon, etten niistä vielä tänäkään päivänä tiedä enkä tahdo tietää mitään! Yleensä, varo kieltäsi! Jos vain yhdellä ainoallakin ajattelemattomalla sanalla häiritset kotirauhaa minun ja mieheni välillä, niin on hyvä sopumme lopussa ja sinä opit tuntemaan minut!"
"No, no", murahti eukko, "luulenpa tuntevani sinut jo ennemminkin, sinä myrkkykieli siinä! Saatpas nähdä!"
Näin sanottuaan hiipi hän tiehensä.
Kun Matznerin Sepherl illalla tuli, istui oljenpunojatar etupihassa; hän nousi ylös ja otti tyttöä, joka ystävällisesti tervehtien tahtoi astua hänen ohitseen, kiinni käsivarresta. "Jäähän tänne hetkiseksi", virkkoi hän, "olenkin jo kauan aikaa sinua odotellut; täytyyhän minun kumminkin kertoa sinulle mitä uutta meillä nyt on tapahtumassa. Jos sitten vielä tahdot mennä sisälle, sinä pyydystelijä-parka, niin voithan sen tehdä."
"Hyvänen aika! Mitä sitte on tekeillä?"
"He ovat jälleen hyvissä väleissä."
Tyttö levitti ihmettelevät silmänsä vielä suuremmiksi. "Ne ovat taas hyvissä väleissä? Kutka sitte, oljenpunojatar?"
Vanha rouva viittasi omaan majaansa ja sitten Zinshoferin majaan."Hm! Tämä täällä meillä ja tuo tuolla!"
"Oh, miten hullua! Ei se voi olla totta hänen puoleltaan. Sellainen kuin tyttö oli häntä kohtaan…"
"Sitä hän ei ajattele eikä tyttö salli hänen sitä miettiä. No, tehköön minkä oikeana pitää. Hän on kyllin suuri tekemään oman tahtonsa mukaan ja kyllin vanha harkitsemaan asiaa; mutta sen minä tiedän, että jos hän tuon tytön nai, niin minä en jää taloon!"
Sepherl tuijotti vanhuksen kosteisiin silmiin; äkkiä painui hänen päänsä alas ja hän sanoi syvään huoaten: "No, Jumalan haltuun sitte, oljenpunojatar", kääntyi poispäin ja kulki epätasaisin askelin takaisin tietä, jota oli tullutkin, kappaleen matkaa verkalleen laahustaen, toisen nopeasti rientäen. Ihmiset, joiden ohi Sepherl näin hämmennyksissään ja hajamielisenä kulki, nauroivat ja arvelivat: "Matznerin Sepherl näyttää kadottaneen eilisen päivän ja etsivän sitä nyt."
Mahdollista! Ja kenties ei ainoastaan eilisen, vaan useampia päiviä ja niiden mukana kaiken sen, mitä rakasta ja hyvää ne olivat antaneet hänen toivoa!
Muuanna iltana pian tämän jälkeen tuli oljenpunojatar juoksujalkaa vanhan Matznerin emännän luo. Takimaisessa kamarissa, eräällä penkillä lähellä akkunaa, jonka sinisten, punakukallisten verhojen läpi laskevan auringon säteet loistivat, istuivat nuo kaksi vaimoa ja heidän vastakkain olevat kasvonsa näyttivät ikäänkuin puoleksi siniseksi ja punaiseksi sivellyiltä. Sepherl istui kumarassa nurkassa olevalla jakkaralla ja kuunteli ihmetellen heidän puhettaan.
"En voi sitä käsittää, Matznerin emäntä", valitteli oljenpunojatar, "en kuuna päivänä käsittää. Jo anivarhain aamusella tulee tuo ihminen aidan viereen ja huutaa pojalle tervehdyksen ja sitte alkaa juoksentelu edestakaisin. Pitkin päivää hyppää tyttö joka tuumanpituuden edestakaisin ja veikistelee ja kuhertelee hänen kanssaan, niin että sitä on oikein paha katsella, ja tuo kaikki on lopulta kuitenkin pelkkää petosta, ainakin minun mielestäni! Ja jos ei tyttö joskus hetkiseen aikaan näyttäydy, niin hiipii tuo hupsu hänen peräänsä, vaikka muutoin on ollut niin arkaileva; noitunut se on sen!"
"Ei se olisi mahdotonta", — myönnytteli Matznerin emäntä, — "tyttö ei minusta ole liian hyvä sellaisiin temppuihin ja hänen äitinsä tietää kai myös keinon siihen, ei hän suotta näytä siltä kuin voisi ratsastaa luudanvarrella; mutta mitäpä auttaisi, vaikka se voitaisiinkin näyttää toteen, kun tähän aikaan eivät enää tuomioistuimissa usko sellaiseen?!"
Sepherl pudisti huoaten päätään; ei tuomioistuinten epäuskon vuoksi, vaan koska hän oli pahoillaan, ettei kunnon tyttö ensinkään uskaltanut ajatella jumalattomuuden ohella niin vaikuttavan "temppuilemisen" käyttämistä.
"Minä sanon sulle, Matznerin emäntä", jatkoi oljenpunojatar kiihkeästi, "että tulen vielä sairaaksi harmista. Jokaisen vapaan hetkensä ne viettävät toistensa seurassa ja jos ei niillä sitä ole, niin ne ottavat. Jos niistä toinen olisi hukassa, niin ei olisi muuta mahdollisuutta kuin että hänet löydettäisiin toisen seurasta; mutta ei koskaan voisi tulla kysymykseenkään että ne saisi pysymään erossa! Ja kaiken tuon joutavanpäiväisen hyppäämisen ja hääräämisen ohella, jota ne ennen tuskin nimeksikään tekivät, en käsitä sitäkään miksei ne kerrassaan voi odottaa sitä päivää, jolloin on kirkkoon mentävä."
"Milloin ne häät pitäisi olla?"
"Ne puhuvat sitä että tästä kahden viikon päästä."
"Eihän se käy laatuun. Mihinkä sitte jäisi kirkollinen kuulutus saarnatuolista kolmena sunnuntaina peräkkäin?!"
"Ne kuulututtavat kerta kaikkiansa."
"Eihän se käy laatuun."
"Mutta erikoisella luvalla."
"Erikoisella luvalla? Ah, niinpä tottakin! Pitää vaan osata auttaa itseään. Entisaikaan oli tapana sanoa, että joku asia kävi yhtä joutuin kuin postissa, nykyään saa kai sanoa kuin junalla. Hi-hi!"
"Rakas Matznerin emäntä, vieras voi sillä helposti nauraa. Sinä et ole nyt minun nahoissani etkä tiedä miltä minusta tuntuu. Kiitä sinä Jumalaa siitä!"
"Mutta rakas oljenpunojatar, älä ole pisteliäs, enhän ole sinua nauranut, vaan heitä."
"Sen uskon, uskonpa jo. Enhän anna mitään aihettakaan sellaiseen, nyt, kun ainoa lapseni jättää minut ja minun on etsiminen vieraista kattoa pääni päälle."
"Mutta oljenpunojatar — —."
Oljenpunojatar oli esiliina silmillä noussut ylös.
Sepherl riensi esiin. "Sen ei Muckerl milloinkaan salli tapahtua."
Vanha vaimo antoi esiliinan pudota alas. "Siihen talouteen, joka silloin alkaa, en voi jäädä enkä saakaan!" Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. "Nyt en enää kauemmin teitä vaivaa, Jumalan haltuun, Matznerin emäntä."
"Jumalan haltuun, oljenpunojatar! Sepherl, saata oljenpunojatar kotiin! Herran tähden, Herran tähden, kuinka usein vanhuudessa saakaan ristin, jota nuorena ei ensinkään tule ajatelleeksi." Tämän kieltämättömän, kokemukseen perustuvan lauselman jälkeen rupesi Matznerin emäntä pitkään pudistelemaan päätään, katsellen samalla poislähteneiden jälkeen.
Sepherl kulki puunveistäjän äidin rinnalla eteenpäin ja kun ei tämä matkan kuluessa näyttänyt keskusteluun halukkaalta, niin rajottui tyttö siihen, että vähäväliä vakuutteli kaiken äskettäin tapahtuneen "jo olevan poissa käytännöstä — niin, ihan poissa käytännöstä".
Heidän saapuessa mökin luo oli avoimessa akkunassa parhaillaan käymässä innokas ottelu Helenan ja Muckerlin kesken. Tyttö uhkasi pukata pojan ulos ja tämä vannoi "kautta sielunsa", että jos hän pääsisi tarttumaan tyttöön käsiksi, niin vääntäisi hän sijoiltaan kaikki hänen sormensa tai purisi poikki hänen pikkuvarpaansa.
Sepherlin silmät menivät sepposen selälleen. Kaikki sormet tahtoo hän vääntää tuolta pois sijoiltaan tai purra pikkuvarpaan poikki! Tosiaankin, sellaista ei Sepherl milloinkaan olisi voinut uskoa, että hän saattoi noin — helläksi heittäytyä!
Kun Muckerl huomasi tulijat, huusi hän: "Jumala antakoon, äiti! Hyvää iltaa, Sepherl!"
"Hyvänen aika", sanoi Helena, "Sepherl, mitä sinä täällä teet?"
Mitäkö hän täällä teki? Hän, joka tuon katon alla oli auttanut kestämään raskaita aikoja? Ja sitä kysyy se, joka ne on aiheuttanut ja nyt hyvinä päivinä jälleen on valmis sulkemaan häneltä oven! — Oi, kuinka se on ylvästelevä ja ivallinen! Ivaksi sen kateellinen Sepherl otti ja oman kokemuksensa mukaan olikin hän oikeassa, mutta Helena ei luullut, että tuollainen kömpelö, ruma olento kuvittelisi mielessään itselleen voitavan todenteolla pahaa tarkottaakaan tai yleensä olla ylpeäkään häntä kohtaan. Hän oli vastausta odottamatta jälleen ryhtynyt peliinsä Muckerlin kanssa.
Sepherl pani toisen kätensä lanteelleen ja häristeli toisella parikuntaa. "Älkäähän kuherrelko siinä niin kovin", huusi hän sähisten, "muutoin joudutte tekemisiin isäntien kanssa: he tarvitsevat nyt kaunista ilmaa, ja kun vasikat tappelevat tulee pian sade!" Näin sanottuaan hän juoksi pois ja usein löi hän nyrkkiin puristuneella oikealla kädellään vasenta kämmentään ja nauroi: "Tällä kertaa hän sai! Ah, en anna pitää itseäni narrina! Tällä kertaa annoin hänelle tuntuvasti!" Tosin täytyi Muckerlinkin kärsiä hänen "särmikäs pistelynsä", se ei ollut autettavissa, mutta oikein sydämestään iloitsi Sepherl, että hän oli saanut loukanneeksi tuota ylpeätä letukkaa.
Koko Zwischenbühelissä ihmeteltiin, "kuinka pyhimyskuvaintekijä taas näin äkkiä oli voinut tulla hyviin väleihin Zinshoferin Helenan kanssa", ja erikoista ihmettelyä herätti sekin "että nuo kaksi ihmistä pitivät niin luonnotonta kiirettä häiden kanssa". Pappilassakin tuli siitä asiasta puhe.
Zwischenbühelin kirkko oli hyvin pieni, se oli maantien puolelta rakennettu mäelle ja melkoinen määrä matalia, leveitä portaita, vanhuudenheikkoja jalkoja varten tehtyjä, johti sinne; lisäksi ohjasi rautainen, pitkin seinää kulkeva tanko vapisevia käsiä.
Oikealla puolen ympäröi ränsistynyt kiviaita pientä maa-aluetta, mustiksi siveltyjen portinsäleiden välistä saattoi nähdä tummanvihreän, töyryisen ruohikon, josta sieltä täältä pisti näkyviin risti. Portin pylväät olivat kallellaan ja hautojen välissä pureksi ruskean kirjava lehmä ruohoa, samalla haistellen muuatta hyvin ränstynyttä läkkilevyä, joka jokaiselle lukutaitoiselle kertoi, että tähän oli haudattuna Margareta Zauner, "ryyppyneidoksi" kutsuttu, kylänvanhimman karjapiika. Hän tunsi ehkä eläissään tuon ruskean kirjavan lehmän sen ollessa vielä vasikkana.
Vasemmalla puolen liittyi kirkkoon pappila, pienenä ja vähäpätöisenä kuten sekin; kaksi akkunaa oli maakerroksessa ja kaksi hirsikerroksessa ja kolmannen sijalle oven yläpuolelle oli muutamaan syvennykseen asetettu pyhimyskuva, jonka kylän vanhimpien asukkaiden kesken liikkuva taru tiesi olleen pyhän Pamphiliuksen, mutta oli tuo kivikuva monivuotisesta ilmojen pahoinpitelystä mennyt niin turmiolle, ettei siitä ollut jäänyt jälelle muuta kuin hyvin hämärät ihmisolennon ääripiirteet.
Pieni takapiha, jossa oli ruskeankirjavan lehmän navetta, ja varjoisa puutarha pistivät näkyviin rakennuksen takaa; rakennuksen matalissa huoneissa, joiden kattoon saattoi kädellä ulottua, asui kolme henkilöä. Alempana, aivan portin pielessä oleva tupa oli tehty pastorinkansliaksi ja sen viereisessä kamarissa, jonka akkunat olivat pihaan päin, asusti nuori apulaispappi. Hirsikerroksessa olivat huoneet kaikki erossa toisistaan ja niiden ovet johtivat rinnakkain eteiseen; herra pastori asui tuvassa ja keittäjätär viereisessä kamarissa, mutta Zwischenbühelissä ei kukaan tästä pahaa sanaa lausunut, sillä pastorin emännöitsijä oli vanhanpuoleinen, pitkä, kuiva vaimoihminen. Isännät arvelivat, että hänet nähdessään paholainenkin väistyisi, jos hän rupeisi sitä mielistelemään, ja tuo inhottava sielunvihollinen ei toki muutoin ole varsin turhantarkka. Takanapäin sanottiin emännöitsijästä, että hän oli saman näköinen kuin "kallis aika" ja pastorista että hän oli kuin "itse hyvä hetki"; tämä katselikin lyhyeksi kerityn, lumivalkoisen tukan alta mitä hyväntahtoisimmin naamoin maailmaa; hampaattoman, ystävällisesti hymyilevän suun ja punaisten poskien yläpuolelta loisti pari kirkasta, harmaata silmää, tutkivina ja luottavaisina, ja harvoin oli niiden edessä, hienosti kaartuvan nenäluun päällä, luusankaiset silmälasit, sillä enimmäkseen työnsi vanha herra ne ylös otsalleen, koska hän tarvitsi niitä vain lukiessaan. Kooltaan hän oli pieni, lyhyt, ketterä ja aina liikkeessä, mikä sopikin hyvän hetken vertaukseen, niinkuin jokainen joka sellaisen kerran on elänyt voi todistaa.
Kun korkea-arvoisa herra Leopold Reitler, Zwischenbühelin pastori, noin vuosi sitten huomasi, että hänen kätensä kirjottaessa monasti kieltäytyi tekemästä palvelustaan ja että hänen muistinsa sen lisäksi usein petti, silloin pyysi hän itselleen apulaista, joka sitten hämmästyttävän lyhyen ajan kuluttua hänelle annettiinkin korkea-arvoisan kappalaisen Martin Sederlin muodossa.
Tuo nuori hengellisen säädyn jäsen oli pitkä, jäntevä mies; hänen päänsä, jonka molempiin sivuihin korvat liittyivät melkein samaan tasoon, oli eteenpäin ojentuneen kaulan kannattama; lyhyt, ruskea tukka valui takkuisena alas otsalle; ulkonevien poskiluitten ja voimakkaan leuan vuoksi silmiinpistävän leveihin kasvoihinsa hukkui tuskin mainitsemista ansaitseva nenä ja esiin tuli sen sijaan hirvittävän suuri suu, jonka huulet lerpattivat pitkien, paikoittain mustuneiden hampaiden päällä; eivät edes nuo loistavat, tummat silmät tehneet mitään miellyttävää vaikutusta, sillä hän pyöritteli niitä alituisesti. Vaikkakin hän tämän epäedullisen ulkomuodon vuoksi olisi ollut terästetty monenmoisia kiusauksia vastaan, niin ei se lainkaan ollut hänelle hyväksi kutsumuksessaan, vaan teki jo lyhyen ajan kuluttua sen vaikutuksen, että hän naapuriseurakunnassa, jossa hänellä oli suurempi vaikutusala, oli joutunut anteeksiantamattoman harhateon uhriksi.
Muuan tilanomistaja oli tuntenut itsensä kuolemansairaaksi. Siltä mieheltä oli muutoin jäänyt kirkko siihen missä se oli, nimittäin kahden tunnin matkan päähän hänen tiestään, mutta nyt myöntyi hän omaistensa ja ystäviensä kehotuksiin ja tahtoi "ihmisten vuoksi" alistua ottamaan "viimeisen lohdutuksen". Lähetettiin siis sana pappilaan, ja siellä arveltiin, että olisi aivan samantekevää kuka sinne lähetettäisiin; jos tuo tunnettu vapaa-ajattelija oli katumaton ja paatunut, silloin ei kukaan voisi häntä pelastaa, mutta jos hän todenteolla kääntyisi pois pahoilta teiltään, niin kelpasi kuka tahansa lohduttajaksi; ilman sen enempiä mutkia sullottiin siis kappalainen Sederl sekä kirkonpalvelija ajopeleihin ja lähetettiin asianomaiseen paikkaan.
Kun tuo nuori mies yksinään istui kuolinvuoteen ääressä ja koetti saada sileihin kasvoihinsa hurskasta, mieltäylentävää ilmettä, kun hän avasi suuren suunsa ja alkoi puhua hirvittävää saksanmurretta, venyttäen jok'ainoan ääntiön kaksinkertaiseksi ja pitäen pehmeillä ja kovilla kerakkeilla kiusallista vaihtopeliä, silloin valtasi sairaan niin hillitsemätön iloisuus, että kappalainen ällistyneenä ja vihastuneena pötki pakoon. Muutama päivä myöhemmin oli tilanomistaja paranemaan päin, mutta pappilassa ei voitu iloita tästä jumaluusopin kustannuksella saadusta lääketaidon tuloksesta; kernaasti olisi tahdottu päästä eroon tuosta itse asiassa vallan viattomasta Martin Sederlistä, jos vain olisi tiedetty mihin hänet saisi työnnetyksi; konsistoriossa, jossa noiden molempain pappisvirkojen hakemukset sattuivat yhteen, tuli toinen kuitatuksi toisella ja niin joutui tuo kunnianarvoisa herra kappalainen, pikemmin kuin hän itse ja muut luulivatkaan, Zwischenbüheliin.
Siellä istui hän nyt ummehtuneessa kansliahuoneessa tomuisen virkapöydän ääressä ja luki, kun ei muutakaan keksinyt, kirkonkirjoihin tehtyjä vientejä; ne antoivat todellakin hänelle tointa pitemmäksi aikaa, sillä ne ulottuivat sataviisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Kärpäset surisivat hänen ympärillään, ja kun yksi tai useampia pysähtyi hänen päälaelleen ja takertui hänen vanukkeiseen tukkaansa, löi hän siihen kämmenellään; tilastotieteilijän ei olisi ollut vaikea tapettujen prosenttimäärän numeroiden avulla päästä sellaisen lain jäljille, jolta, katsoen siihen että enimmäkseen vain suosionhaluiset yksilöt alistuivat tähän hävittämisjärjestelmään ja sen uhriksi joutuivat, ei olisi puuttunut tavanmukaista perustelua; mutta kappalainen huoli vähät tieteistä, tilastotieteestä kaikkein vähimmän, sillä ihmisten kohtalothan olivat Jumalan kädessä ja tapettuja kärpäsiä lasketaan korkeintaan silloin kun on veto kysymyksessä ja tällöinkin vain sitä kuka eniten tappaisi.
Hän kohotti juuri jälleen kättään, mutta antoi sen puolitiessä vaipua alas, sillä eteisestä alkoi äkkiä kuulua tömiseviä askeleita, ovi avautui ja pastori syöksyi huoneeseen.
"Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!" huusi hän istualtaan nousevalle kappalaiselle. "Istukaa vain! Istukaa vain, rakas Sederl! Katsokaapas", — hän otti piippunsa pitkän letkan suustaan ja viittasi sulkakynällä maassa makaaviin kärpäsiin. — "Tehän olette yhtä kova kärpäsentappaja kuin Rooman keisari Domitianus, josta muuan hovimies sanoi eräälle, joka halusi päästä kahdenkeskiseen puheluun, että tämä oli yksin, ei yhtä ainoata kärpästäkään ollut hänen luonaan."
"Niin pitkälle en minä vielä ole päässyt", arveli kappalainen ja kun hän puhui tavallista kieltä, kuulosti se varsin siedettävältä. "Hänen roomalainen Majesteettinsa on kai lyönyt ne kuoliaiksi suljettujen akkunain takana."
"Hm", pastori pudisti päätään, "en tiedä, akkunaruutuja ei siihen aikaan vielä ollut olemassa, kärpäsverkkoja ehkä." —
"Hän on kai yhdellä iskulla surmannut useampia."
"Niin kai asia on ollut", nauroi vanha herra, tarttui piippuunsa ja painoi pesässä olevan tuhan peukalollaan kokoon, sitten imeskellen nysää koetellakseen vieläkö haiku kohoisi ilmaan. Siinä kävi hänelle huonosti, hiiltynyttä moskaa tuli hänen suuhunsa, hän riensi sylkilaatikon luo ja kakisteli ja syljeskeli. "Tuhat tulimmaista", ärjäsi hän, "kun minä aina unohdan, että se mikä on loppunut on loppunut." Hän koputteli piippuaan niin voimakkaasti akkunalautaa vastaan, että kopan sirpaleita sinkosi ulos. "Voi piru sentään, nyt sekin meni vielä pilalle!"
Kappalainen nojautui ylimielinen hymy huulillaan tuolillaan taaksepäin ja alkoi, — luultavasti arveli hän hengen tulleen päälleen, — oudolla murteella puhua: "Herra pastori, te näytätte tässä niin kovasti vihasta kiivastuvan, että se, joka on tottunut rauhallisempaan puhetapaan…"
Pastori kääntyi puhujaan päin kesken tämän lausetta. Hän siristi silmiään ikäänkuin olisi tahtonut tarkemmin katsastella miestä. "Oletteko järjiltänne? Ette suinkaan tahtone pitää minulle saarnaa, herra Sederl? Mitä oikeastaan tarkotatte tuolla puheellanne?"
Sederl vältti käyttämästä tuota hänelle niin sietämätöntä yläsaksan murretta jatkaessaan: "Älkää panko pahaksenne, olen nyt tarpeekseni katsellut asioita ja huomannut että Teillä olisi syytäkin noitumiseen ja kiroilemiseen, mutta Te kiivastutte pikkuseikoista sen sijaan että…"
"Se on vika", puuttui pastori kiihkeästi puheeseen, "paha luonteen vika, siinä olette varsin oikeassa, rakas Sederl! Niin usein kuin minulta tuollainen inhottava huudahdus pääsee, kaduttaa se minua ja minä rukoilen Herraa Jumalaa antamaan syntini anteeksi enkä vähää häpeä, minä vanha — vanha ihminen, kun huomaan itseni sellaiseen rikokseen syypääksi, jota vastaan vuosikausia olen antanut talonpojille hyviä opetuksia! No, Te näette sen tapahtuneen tuon kirotun piipun vuoksi, se oliminunvahinkoni, jonka pikavihaisuuteni kautta tein vain suuremmaksi, mutta että sekaantuisin toisten asioihin ja siten heitä pahentaisin, sellaisesta varon itseäni; yleensä ei jumalanpalveleminen ja kiroileminen minusta sovi yhteen. Mutta koska juuri olemme tulleet näihin asioihin, niin puhukaamme ne selviksi. Te olette vielä nuori, herra kappalainen, ja voitte oppia, enkä minä ole liian vanha kuulemaan selvittelyjä. Puhukaamme asiat selviksi. Minkä johdosta Te sitten arvelitte kiroilemisen olevan paikallaan?"
"Oljenpunojattaren poika Johan Nepomuk ja Zinshoferin Helena ovat saaneet luvan kerta kaikkinaiseen kuulutukseen ja voivat muutaman päivän perästä suinpäin syöksyä pyhään aviosäätyyn."
"Vai niin!"
"Mutta ihmisten puheiden ja juorujen mukaan saattaisi se kuitenkin olla viittauksena armonvälikappaleiden halveksimisesta, mikä voisi olla seurakunnalle mitä pahimmaksi esimerkiksi."
"Ymmärrän, ymmärrän Teitä täydellisesti, herra kappalainen. Mutta saattamiseen ja voimiseen emme me voi emmekä saata mitään tehdä. Jos he pelkäävät tartuttavansa siitä likaa itseensä, niin pysytelkööt puhtaina ihmisinä kaukana siitä. Kaikenkaltaisella mutinalla ja juorupuheella ei ole penninkään arvoa minun silmissäni; vasta kun niiden täysi totuus rippituolissa on näytettävä, tulee minulle se kysymys esiin, miten tuota katuvaista lammasta paraiten olisi kohdeltava, pitäisikö minun ojentaa hänelle nuhteen vai lohdutuksen sauva, ja minä pyydän, herra kappalainen, pyydän Teitä juuri siinä asettumaan minun sijalleni. Mitä te tekisitte? Antaisitteko jonkun erikoisen teon kautta, vaikka se sitten olisikin vain kovaääninen pauhaaminen virkahuoneessa, jossa jokaisella ken on vain lähimailla on korvat sitä kuullakseen höröllään, antaisitteko Te sellaisesta rikoksesta, jonka rippi jo on sinetillä sulkenut, ihmisten huomata jotakin? Tahdotteko Te, sen sijaan että kohottaisitte langennutta, painaa hänet vielä syvemmälle ja sallia muiden puhdistautua kaikesta, siten vielä tukeaksenne heidän vahingoniloaan ja ylpeyttään? Tahdotteko Te olennolle, jota äkkiä rupee inhottamaan likaisuus, missä se ennen on rypenyt, ja joka mielii palata oikealle tielle ja täynnä tuskaa ja ahdistusta pakenee sille, panna esteitä ja tehdä parannuksen raskaaksi? Tahdotteko sitä?" Hän viittasi näin kysyessään piipunvarrellaan nuoreen pappismieheen päin ja osui napsauttamaan sen päällä tämän toiseen takinnappiin.
Kappalainen lyyhistyi kokoon tuolillaan ojentaen molemmat kätensä eteenpäin ikäänkuin olisi saanut tuntuvan iskun. "Jumalani, en suinkaan", sanoi hän.
"Ajattelin itsekin, että sydämenne kieltäytyisi sellaista tekemästä", jatkoi pastori. "Nähkääs, jänisten pelotteleminen pois kaalimaasta ja hanhien ajaminen talliin on kaksi ihan eri asiaa! Pahoista aikomuksista pois pelottamiseen riittää jo sekin, että nostaa siitä aika melun, mutta tehtyihin rikoksiin ei kaikkien taivaan pyhimysten nimessä voi mitään, ja jos joku osottaa niitä todellisesti katuvansa, niin on minun pyrittävä siihen, että pysytän hänen mielensä ja tahtonsa hyvänä! Ihmiset tekevät usein syntiä kaikessa viattomuudessa — se tahtoo sanoa — pelkästä tyhmyydestä, ilkeys on heistä kaukana ja tuloksesta ottaa maallinen oikeus selon. Nyt lienevät kyllä morsiamen asiat huonosti, mutta näin ollen on päätetty, että se pysyy sulhaselta salassa; tämä on kunnon nuorukainen ja kun hän levittää kristillisen lähimäisenrakkauden viitan vahingon päälle, niin pitäisikö minun se perästäpäin paljastaa? Pitäisikö minun tytölle, joka vielä parhaiksi oikeaan aikaan, ennenkuin menehtyy, mielii saada kunniallisuutensa ja hyvän maineensa takaisin, syytää kovia sanoja saadakseni aikaan että hän vain hetkiseksikin katuu hyviä aikomuksiaan?" Pastori ojensi kätensä ja ravisteli harallaan olevia sormiaan. "Ah, ei, ei, rakkaani! Tiedän liiaksikin hyvin mitä tuollainen katumus voi matkaansaattaa, se on samanlaista kuin taudin puhkeaminen, ja sen seurauksia en tahtoisi ottaa omalletunnolleni!"
"Enkä minäkään", huokasi kappalainen.
"Ja mitä Te pahasta esimerkistä ja häväisemisestä puhutte, se ei myöskään ole paikallaan. Tuollaista tyhjänpäiväistä yhteen- ja eroonjuoksemista tavataan, Jumala paratkoon, kylliksi paljon pitkin tätä ympäristöä, ja sellaiset ovat huonoksi esimerkiksi, eikä ne, jotka pyytävät kirkollista siunausta. Ei myöskään voi olla puhetta mistään armonvälikappaleiden häväisemisestä, sillä ennen avioliittoon astumista on, kuten tiedämme, tehtävä synnintunnustus. Kaikessa tapauksessa menevät siis molemmat asianomaiset puhtaina alttarin eteen; sydämeen en voi ketään katsoa: jos jossakin sopessa vielä piilee likatahra entiseltään tai jos ei joku ota tehtäväkseen säädettyä velvollisuutta kylliksi vakavalta kannalta, niin on tuosta kaikesta tehtävä tili yksin Herralle Jumalalle ja hänen on, kuten kirjotettu on, tuomio; me olemme vain hänen armolahjojensa hoitajia ja niitä meidän on jaettava minun mielestäni käskyn mukaan, ei pippuroituina eikä sokeroituina."
Vanha herra oli tarttunut piipunvarren molempiin päihin ja taivutteli sitä käsillään, mutta hän teki niin kiihkeän liikkeen, että se vääntyi kaareksi ja — rapsis — meni poikki; hän löi harmistuneena molempia kappaleita toisiaan vastaan, singahutti ne sitten nurkkaan ja liikutteli huuliaan, mutta koskei hän minkäänlaista ääntä päästänyt, jääköön ratkaisematta, eikö hän hiljaa, vallan itsekseen, käyttänyt jotain "inhottavaa huudahdusta".
Hän pani kätensä selän taa, astui pari askelta, yskähti ja alkoi jälleen: "Niin, rakas herra Sederl, Te tunnette ihmisiä vielä liian vähän! Meitä ei turhaan nimitetä sielunlääkäreiksi, vaikka nykyaikana sanotaankin, ettei ihmisellä sielua olekaan. Se on sanaratsastusta ja lorua; ihmisellä on sielu, sen sanon uhallakin kaikille oppineille herroille, minä, joka nyt kokonaista kolmekymmentä vuotta olen ollut pappina samassa seurakunnassa ja tarkoin tunnen kaikki sairaani ensimäisestä viimeiseen, vanhimmasta nuorimpaan saakka! Ihmisellä on sielu, joka terveessä ruumiissa voi kasvaa kituvasti ja kuihduttaa hänet, kapine, joka sisimmässämme puhuttelee meitä sinuksi, ja kun se sanoo: 'sinä konna', niin emme ole kaiken maailman rikkauteen ja kunniaan tyytyväiset ja kun se sanoo: 'sinä kelpo mies', niin kestämme lohdullisina kaiken kunnianloukkauksen ja vainon. Mutta jos epäusko ja jumalattomuus, oma tai vieraiden, tukkeaa sielulta puheen, niin tulee se sairaaksi ja meillä on sitten tehtävänä valinta, miten tahdomme sen päästää ilmoille, paholaisen ja helvetinpelon kauttako vai toivoen Jumalan armahtavaisuutta ja taivaanvaltakuntaa, ja minä en silloin tiedä muuta kuin että ihminen etsii armoa. Syntisinkin paaduttaa ja koventaa itsensä pelkoa vastaan, mutta se aika ja hetki tulee, vaikka se sitten olisi hänen viimeisensä, jolloin hän kallistaa korvansa kuulemaan Jumalan armon ja armahtavaisuuden sanomaa. Jo pari kertaa minut on kutsuttu pataroistojen kuolinvuoteiden ääreen ja olisin kaikkein mieluimmin heti synnintunnustuksen jälkeen juossut sieltä tieheni ja jättänyt heidät makaamaan yksin, mutta kun he katsoivat minuun samanlaisin silmin kuin kahleisiin kytketty uikuttava koira, joka näkee isäntänsä tulevan saapuville ruoska kourassa, niin silloin, oi Jumalani, silloin olen käyttänyt kaikkia lohdutuksen sanoja, olkoot ne sitten kirjotettuina tai ei, auttaakseni heitä viimeisessä hädässään. Se työ suoritetaan siitä hetkestä alkaen, jolloin pelkästä säälistä tuollaista kadotettua ihmistä kohtaan aletaan tulla levottomiksi, siihen asti, jolloin samalla kertaa tunnetaan sekä kovuutta että lempeyttä häntä kohtaan, ja lopuksi, jolloin hänen kanssaan rauhotutaan ja samassa jumalan ja maailman antamassa rauhassa, kuin hän maailmasta, lähdetään pois talosta. Sederl! Sellaisia laupeudenihmeitä täytyy olla kokenut ja Jumalalle niistä antaa kunnia; silloin turvaudutaan kyllä syvälle vaikuttavaan varotukseen, elähyttävään lohdutukseen, mutta kiroilemisesta ei huolita tuon vertaa." Hän näpsäytti sormiaan.
Kappalainen, jonka kasvot olivat käyneet tummanpunaisiksi, katsoi loistavin silmin pastoriin. Hän nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä. "Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.
"Ah, älkäähän nyt toki, siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa! Te olette tällä paikkakunnalla minun apulaiseni; sellaisena en voi sallia Teidän omin neuvoin lääkitsevän, ja minun täytyy kai selittää Teille oma menettelytapani, joka on osottautunut tepsiväksi näinä kuluneina vuosina, samoinkuin minun myös on katsottava sitäkin, että Te ensin tutustutte sairaisiimme. Ihmiset ovat hyvin omituisia ja merkillisiä." — Hän keinutti miettiväisesti päätään. — "Kun puhutte viimeisen lohdutuksen sanoja heille, niin tapahtuu useimmiten, että se, jonka sydänkammio näyttää kylläkin siivottomalta, päättävästi ja lujasti odottaa taivasta, kun sitävastoin vanha, hurskas vaimo, joka ei milloinkaan ole kärpäsellekään pahaa tehnyt, pelkää helvettiä ihan kuin järjetön. Selittämätöntä se minulle on, mutta näyttää vallan siltä kuin olisi sellaisissa ihmisissä, jotka eivät ole siitä lukeneet eivätkä kuulleet, itsestään herännyt ajatus, että Jumala ennen kaikkea, ihmisen omalla työllään voimatta asiaa vähääkään muuttaa, olisi määrännyt osan autuuteen ja toisen kadotukseen!"
Kappalainen yritti vetää otsaansa kurttuun, mikä ei kuitenkaan onnistunut, koska nahka hänen otsansa alaosassa oli pingollaan kuten rummunpäällinen. "Anteeksi, mutta mistä on tuo mielipide löydettävissä?" kysyi hän kiihdyksissään ja — yläsaksan murteella.
Pastori katsoi kulmakarvat pystyssä kummastelevasti häneen. "PyhältäAugustinukselta", vastasi hän, "ellei muistini ole huonontunut."
Sederl katseli eteensä, sovitti sormenpäänsä vastakkain ja painoi hitaasti toisen kämmenensä toisen päälle. "Suokaa anteeksi", mutisi hän, "oma muistini petti minut tällä hetkellä. Muutoin on tämä arvelu…"
"Vain tutkimukseen perustuva, kuten useimmiten kaikki mikä uskonasioissa käy uskon sivu. Olen tuonut sen esiin vain senvuoksi, että se on antanut sielunmurheeni alkaessa minulle paljon ajattelemisen aihetta, ja minä olin silloin sitä mieltä, että ihmisissä tuollaisella katsantokannalla olisi perusteensa sellaisten henkilöiden kopeilemisessa, joille koko elämän ajan kaikki on käynyt hyvin heidän itsensä tarvitsematta sormeaankaan liikahuttaa sen eteen, ja toisten murhemielisyydessä, heitä kun kehdosta alkaen on seurannut kaikenkaltainen kurjuus. Ehkä siinä on jonkun verran tottakin, mutta kaikkien tapauksien varalle se ei riitä ja lähemmin katsottuna olen närkästynyt niihin, jotka lukevat katkismusta pelkillä omilla silmillään ja ovat vallan värisokeat Jumalan käskyille ja kirkon säännöille; sellaisten kanssa vasta on risti siitä, vaihtavatko he Jumalan armon maalliseen hyvinvointiin, hartaudenharjotukset hyviin töihin, tahi jonkin toisen johonkin muuhun, joka on paholaisesta. Ja niin paljon kuin minulla tähän saakka on ollut tilaisuutta pitää silmällä tuota tyttöä, joka keskustelumme on aiheuttanut, näyttää minusta, että hän on sitä lajia. No, kun hän näinä päivinä tulee ripille, niin kuunnelkaa Te hänen tunnustuksensa, herra kappalainen. Voitte oppia siitä jotakin."
"Mielelläni!"
Ovelle koputettiin, puolikasvuinen tyttö hiipi ovesta sisään, painoi sen selkänsä ryönnähdyksellä jälleen lukkoon, juoksi sitten molempien pappismiesten luo ja suuteli heidän käsiään.
"Ah, sinäkö se olet, Hannerl?" virkkoi pastori, nipistäen pienokaista täyteläisestä poskesta. "Tiedänpä minkä vuoksi tänne juoksit. Haikara on varmastikin tuonut sinun kotiisi pienokaisen?"
Tyttö nyökäytti päätään.
"Onko se veli?"
Tyttö teki kieltävän liikkeen.
"Sisar siis. Tulit kai pyytämään pappia sitä kastamaan?"
Tyttönen tekeytyi vakavan ja hurskaan näköiseksi ja otti sellaisen pitkäveteisen, valittavan puhetavan, jota oli kuullut aikaihmisten osanottoa vakuuttaessaan käyttävän. "Se lapsi ei jää meille, senvuoksi juoksi kätilö tänne naapurin Liisan kanssa, joka tulee kummiksi, jotta lapsi vaan heti tulisi kastetuksi. He odottavat kirkossa."
Pastori syöksyi ulos huoneesta ja lähti juoksujalkaa päätään pudistellen Herran huoneeseen ottamaan kristillisen seurakunnan yhteyteen lapsukaista, joka, saamatta kätkyessä ensinkään maata, oli laskettava ruumiskirstuun nukkumaan.
* * * * *
Oljenpunojattaren Muckerlia ja Zinshoferin Helenaa oli kuulutettu saarnatuolista. Saman päivän iltapuolella astui tyttö leveitä portaita myöten kirkkoon verkalleen, pää painuksissa; päästyään ylös kääntyi hän vasemmalle ja lähti pappilaan päin. Siellä seisoi hän hetkisen epäröivänä kansliahuoneen oven edessä. Sitten koputti hän hiljaa ovelle, ja kuultuaan sisältä kutsun tarttui epävarmalla kädellä ovenripaan ja astui huoneeseen.
Kirjotuspöydän takana istui kappalainen pää kumartuneena paksun kirjanidoksen yli; tyttö ei nähnyt hänestä mitään muuta kuin suuret kädet, joilla hän piteli kiinni kirjan kansista, ja hänen pääkallonsa takkuisine hiuksineen, joiden keskeltä paistoi paljas paikka, hengellisen miehen tunnusmerkki.
"Ylistys olkoon Jeesukselle Kristukselle", sanoi tyttö.
"Ijankaikkisesti!"
Kärpäsparvi pyrähti tytön ohitse, hän torjui muutamia luotaan ja katseli kuinka ne ajoivat toisiaan takaa, hajaantuivat ja vähitellen jälleen asettuivat lepäämään eri tahoille; sitten kuiskasi hän: "Korkea-arvoinen…"
"Mikä on asiana?" kysyi pappi ylös katsahtamatta.
"Olen Zinshoferin Helena, — morsian, —"
"Tiedän sen."
"Tahtoisin nyt mielelläni tehdä synnintunnustuksen."
"Nytkö heti?"
"Jos se käy päinsä ja jos en tule sopimattomaan aikaan, kunnianarvoisa herra, niin tekisin sen mieluimmin nyt heti."
Kappalainen nyökäytti päätään, työnsi viivottimen kirjanmerkiksi lehtien väliin, paiskasi nidoksen kiinni ja nousi ylös. Vasta nyt, seistessään tytön edessä, suuntasi hän epävakaiset silmänsä häneen. Tyttö katsoi häneen arkailevasti; sitten painoivat molemmat katseensa alas ja silmäilivät, kuten ennenkin, lattiaan.
Kappalaisen ääni kuului töykeältä ja puhe epäystävälliseltä, kun hän lausui: "Mene edeltäpäin kirkkoon ja kokoa vielä hiukkasen ajatuksiasi, minä tulen pian perässä."
Kun tyttö yksinään astui tyhjään kirkkoon ja yksin hänen hiljaiset askeleensakin kivilattialla saivat heräämään kaiun, joka vähitellen värähtelevänä ja valittavasti hukkui korkeisiin holveihin, silloin katsahti hän arasti ympärilleen, hengitti raskaasti ja painoi molemmat kätensä sydämelleen.
Nuori pappi astui tytön ohitse sakastiin. Hän pukeutui valkoiseen messupaitaan, levitti hartioilleen pappisviitan ja asetti myssyn päähänsä; sitten lähti hän rippituoliin; vasemmalla kädellään piteli hän nenäliinaa kasvojensa edessä, oikealla hän teki ristinmerkin tytön yli ja kallisti korvansa aitaukseen päin, jonka takaa nyt alkoi kuulua kuiskailua ja hiljaista suhinaa.
* * * * *
Liina on välttämätön tarvekapine. Silmänsä pitää pappi suljettuina, ne eivät ilmaise mitään, mutta alemman osan hänen kasvoistaan peittää liina; hyvä, jos ei sen tarvitse verhota muuta kuin hienoa hymyä lapsellisten sielujen yksinkertaisista tunnustuksista, mutta ei järkyttävää kummastusta, äkkinäistä kauhistusta, tärisyttävää inhontunnetta aavistamattomista paheista, rikoksista ja ilkitöistä.
Tähänastisten rippilastensa tunnustuksia kuullessaan ei kappalainen Sederl tosiaankaan olisi liinaa tarvinnut. Hänen luokseen oli neuvottu tuollaisia vanhoja naisia, jotka kroonillisen sieluntuskansa vuoksi joka viikko juoksivat kirkkoon ja suututtivat monta herännyttä pappia; sitäpaitsi oli hänen oltava apuna koululapsia pääsiäisrippiin vietäessä. Ne synnintunnustukset, jotka hän sai kuulla, eivät silloin olleet suinkaan järkyttävää laatua, mutta hän olikin toiselta puolen hyvin vakava mies, joka ei voinut ottaa mitään tunnustusta kevyeltä kannalta, vaan käsitteli jokaista kaikessa laajuudessaan ja kantavuudessaan; senvuoksi riensivät vanhat vaimot hänen luokseen, kun sitävastoin pojat ja tytöt vain opettajain neuvosta astuivat hänen rippituolinsa eteen ja jos se jollain tavoin kävi laatuun hiipivät jälleen hiljaa pois. Se oli jonkinlainen koulurangaistus, kun piti käydä kappalaisen Sederlin luona synnintunnustuksella.
Mutta mitä nyt, jolloin hän ensi kertaa istui tuossa pienessä kyläkirkossa rippiä kuulemassa, tuli katumuksen ja synnintunnon heräämiseen, niin ei se ollut yksitoikkoisesti luettu, "rippilistasta" kokoon haalittu lapsen tunnustus, ei hermoheikkoisen vanhuksen itseä kiduttava, huokauksien säestämä lörpöttely; se oli kypsyneen olennon tunnustus, olennon, joka oli tietoinen syntisyydestään, itsensä syyttäminen, joka kaikissa kohdissa pysytteli oikeassa ja joka lausuttiin, vaikkakin sammaltamalla, kuitenkin mitä kuivimmalla luettelemisen äänellä.
Kuuma ja kylmä vaihteli nuoressa papissa. Häntä kiihdytti tuo siveellisten heikkouksien ja rikoksien paljastus, jota ei verhonnut minkäänlainen häpeän liikutus, hän unohti ohjesäännön määräyksen, ettei rippiä kuullessaan saanut antaa häpeän vaikuttaa itseensä. Ensi kerran oli hänellä tilaisuus silmätä ihmisen sydämen syvyyteen, eikä hän huomannut siellä luotettavaisuutta eikä uskollisuutta; hän ei aavistanut, kuinka vähän sellaista yleensä maailmassa esiintyi ja tuli näkyviin ja kuinka sen jo hentona taimena vieraat tylysti polkivat jalkojensa alle, tai miten se omin käsin, ajattelemattomasti tahi epätoivoisesti, juurineen temmottiin pois, kun se kuitenkaan ei ollut kenellekään hyödyksi eikä nautinnoksi.
Hän antoi liinaa pitelevän kätensä vaipua alas, katseli vihaisin silmin aitauksen teräslankaverkon läpi ja alkoi kiivastua.
Siihen hän oli varustautunut ja kuitenkin teki tämä varustautuminen ripin hänelle opettavaksi ja jätti mitä pysyvimmän vaikutuksen hänen mieleensä.
Helena tuijotti häneen ensin kauhistuneena, sitten alkoivat hänen silmänsä himmetä kyynelistä. Sammaltelevan hämmennyksen vallassa kertoi hän selittäen ja valaisten menettelyänsä, jotta se näyttäisi paremmalta, esiintyisi lievemmässä valossa, mutta aina hänellä lopuksi oli vastassaan huono tahto, rangaistava heikkous, joille hän oli antanut perään ja jotka hänelle itselleen olivat selittämättömiä ja nyt näyttivät aivan kuin paholaisen vaikuttamilta. Valittaen väänteli hän käsiään, puhkesi suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin ja hieroi otsansa verille rippituolin veistokoristeluja vastaan.
Silloin valtasi nuoren papin äkkiä kuten ilmestys tietoisuus siitä, minkävuoksi hän, jonka viransijaisena hän nyt oli, ei ollut kutsunut luokseen paatunein tai koskemattomin sydämin elämän kukkuloilla vaeltavia, vaan johdatusta ja lohtua tarvitsevaisia, lapsia, väsyneitä ja raskautettuja ja synnintekijöitä, ja minkävuoksi vanha maailma perustuksiaan myöten tuli järkytetyksi siitä uudesta sanomasta, joka ankaran lain asemasta lupasi rakkautta, rangaistuksen sijaan armoa.
Ja nyt alkoi kappalainen puhua rauhottavasti ja lohduttavasti, ja mitä hiljaisemmaksi tuon hänen edessään polvillaan olevan tytön nyyhkytys kävi, mitä enemmän hänen kokoonkyyristynyt ruumiinsa suoristui, mitä kiihkeämmin ja luottavammin hänen katseensa kiintyi pappiin, sitä vakuuttavammaksi ja vaikuttavammaksi tuli tämän puhe eikä hän milloinkaan ollut, niin kokonaan tietoisena tehtävänsä tärkeydestä, julistanut anteeksiannon kaavaa juhlallisemmin ja hartaammin.
Kun pappi astui pois rippituolista ja tuo nuori, kaunis nainen katsoi häneen kalpein, tyynin, hurskain kasvoin, silloin olisi hänkin voinut sanoa: "Joka teistä on synnitön, hän heittäköön häntä ensin kivellä; mene ja älä silleen syntiä tee!" Hänen rintansa kohoili voimakkaasti. Hän kumartui eteenpäin. Pyhä vakavuus oli hänen kasvoillaan ja hänen silmistään kuvastui lempeys ja tyyni rauha, ikäänkuin näkisi hän asiat kaukaisen maailmantakaisen auringon valossa, näkisi ne kaikessa kurjuudessaan ja ikuisessa muuttelevaisuudessaan.Sillähetkellä oli tämä ruma ihminen kaunis; kaunis, sillä henkevöitynyt muoto peitti hänen kasvojensa tyhjyyden ja mitättömyyden.
Hän astui tytön luo, mutta Herransa ja Mestarinsa sanojen käyttäminen tuntui hänestä kuitenkin häväistykseltä. Hän kosketti kevyesti kädellään tytön päätä ja käski hiljaisella äänellä hänen nousta ylös ja mennä pois.
Helena syöksähti nopeasti pystyyn ja juoksi kirkonovelle, kappalainen sulki sen hänen perässään, astui sakastiin, jossa hän nopeasti riisuutui juhlatamineistaan, ja meni sitten ulos pienestä takaovesta.
Alkoi hämärtää.
Kirkon takana kulki tiheän pensaikon läpi kapea polku, muutaman askeleen pituinen, ulottuen herranhuoneen muurin alimpaan nurkkaukseen. Siellä nojautui tuo nuori pappi kiviröykkiöön ja katseli kauas kuolleiden leposijan ylitse. Muutamia tähtiä välkkyi kukkuloiden yläpuolella.
Ja tuolla mittaamattomassa avaruudessa, kaiken takana, jossa ei enää mikään tähti kierrä, hallitsee se joka saa myriaadit tomuhiukkaset loistamaan, hehkumaan, kieppumaan, joka pakottaa kaiken itseään kohden ja jonka luo kaikki tomu pyrkii, kuollut niinkuin eläväkin; tuo ainokainen voima ja valta, joka autioissa tähdistöissä antaa kivien kaikua ja asutuissa herättää elävän hengen ja joka välittömästi koskee meihin silloin kun jokin ylevä, jalo, mahtava tunne valtaa sielumme, josta emme tiedä mistä se tulee, emme tiedä muuta kuin ettei se ole tomusta!
Tuollaisesta sisimmästä liekistä puhkesi kai ilmestyksen pyhä liekki esiin, ja sille, joka uskollisesti omistaa sen lämmön ja siunauksen, koittaa hetki, jolloin yksi kipinä sen hehkusta sytyttää hänen sydämensä ja hän tuntee itsessään osan tuosta ainokaisesta voimasta!
Nuori pappi levitti kätensä taivasta kohden; silloin kapsahti jokin hautojen välissä, hiiri tahi sisilisko; hän säpsähti ja katseli hetkisen aaltoilevaan ruohikkoon, sitten pannen kätensä ristiin ja painaen nöyrästi päänsä alas.
"Herralle yksin kunnia ja minulle rauha vaelluksessani hänen sanansa jälkeen."
Ah, harvinaisia ovat tuollaiset valtaavan innostuksen hetket, jolloin ihminen ikäänkuin samalla kertaa löytää tien itsestään ulos ja pois itsensä ylitse! Nopeasti kuin kurimo vetää jokapäiväisyys jälleen ihmisen piiriinsä ja totuttuihin askareihin, jotka melkein ovat tulleet kuin osaksi hänestä itsestään, ja mitä halvempi sellainen askare on, sitä pakottavammalta näyttää sen toimittaminen; on aivankuin se ivallisesti hihittelisi: Teidän herrautenne suvaitsi hetkisen olla Jumala, mutta ette kuitenkaan senvuoksi ole unohtanut minun olemassa-oloani.
Jo seuraavana iltapäivänä istui kappalainen jälleen ummehtuneessa virkahuoneessa. Sen oven takana seisoi pastori kuuntelemassa. Vähäväliä kajahti sisältä läiskähtävä läpsäys. Kun tämä vanhasta herrasta kävi liikanaiseksi, astui hän nauraen sisään. "Rakas herra Sederl, ei, tuollainen ei enää saa jatkua pitemmälle, edesvastuuta en minä ota niskoilleni! Tehän vallan teette lopun itsestänne! Heti huomisaamuna varahin lähetän kauppiaalta hakemaan kärpäspaperia; toivoakseni saa tuolta veitikalta ehta lajia, jonka avulla pääsemme eroon noista rakkareista, sillä jos voisimme syöttää niitä siihen ripotellulla sokerilla, niin ostaisimme niitä vielä useampiakin."
Helenan kauhistus rippituolissa oli vilpitön, hänen valituksensa ilmipuhkeaminen ei ollut mitään teeskenneltyä, edeltäpäin laskettua. Hän pelkäsi synninpäästön kieltoa, häväisevää paljastusta ihmisten edessä tahi jotain muuta, hän ei itsekään oikein tiennyt mitä, joka samalla tavalla voisi tehdä tyhjäksi kaikki hänen tulevaisuuden suunnittelunsa ja tuumansa. Hän ei voinut vielä kotimatkallakaan tointua liikutuksestaan ja hän lupasi kiitollisin sydämin tästä päivästä alkaen pitää itsensä kunnollisena ja rehellisenä, "jos vain tällä kertaa kaikki hyvin päättyisi".
Mutta sillä hetkellä, jolloin Kärpästentappaja-kappalainen tuli häirityksi pastorin sisäänastumisesta, tarkasteli hän morsiuspukuaan, joka oli levällään hänen sänkynsä päällä, ja rallatteli ja lauloi hyppysäveltä.
Hiiriä aina kissat saa ja aina varpuset lentää, miestään emännät rakastaa, mutt' aina pettävät sentään.
Oli se rippi se eilinen! Niinpä niin, vaikea, kova rippi. Jumalalle kiitos, että se jo oli kestetty!
Vanha pastori tunsi rippilapsensa ja oli vakuutettu siitä, että jotkut heistä vain toisenlaisten olosuhteiden kautta, joihin heidän joko hyvällä tai pahalla oli taivuttava, voivat tulla järkiinsä; senvuoksi olikin hän kai hyvillään siitä että Zinshoferin tytär joutui miehelään, ja senvuoksi sanoi hän, tuota rippiä tarkottaen — jolloin hieno epäily hiipi hänen mieleensä sen parantavista, pysyväisistä seurauksista — kappalaiselle: Teillä voi siitä olla jotain opittavaa!
Siinä hän oli oikeassa.
Muutamaa päivää ennen Muckerlin ja Helenan häitä paneutui vanha oljenpunojatar sairaana vuoteelle. Se oli tervetullut syy jättää pitämättä tuo hälisevä juhla, joka helposti voi antaa tilaisuuden ilkeään pilantekoon ja inhottaviin irstailuihin, ja tyytyä hiljaiseen vihkimiseen, eikä kumminkaan tarvinnut näyttää siltä kuin olisi pelätty ihmisiä ja annettu heidän vaikuttaa asiaan.
Tosin tuntui nuoresta vaimosta kovalta noin ilman juhlallisuuksia astua uuteen kotiinsa. Helena olisi ennemmin kestänyt kaiken pilkan ja häväistyksen kuin kieltäytynyt sellaisesta, mikä hänet omissa ja vieraiden silmissä jätti muita morsiamia jälemmä, mutta kun sattui niin, että hänen juurituollatavalla sopi alistua tapahtumaan, mihin samanlainen sattuma olisi jokaisen muunkin pakottanut, niin oli hän tästä salaa iloissaan.
Hääpäivän iltana riensi hän majaansa "noutamaan takaisin kapineitaan" — kuten hän hyvin avomielisesti tunnusti — siihen taloon, josta ne olivat tulleet.
Vanha Zinshoferin emäntä istui miettiväisenä ja murheissaan lavitsalla; hän oli laskenut toisen käsivartensa tuon ei ainakaan liian suuren vaatemytyn päälle. Helena veti sen pois käden alta ja sanoi, katsoen ympärilleen tuvassa: "Katsos, nyt jää koko tila sinulle yksin; se tekeekin sinulle hyvää. Hyvää yötä!"
Näin sanoen erosi hän lapsuutensa kodista ja äidistään.
Seuraavasta aamusta alkaen rupesi hän puuhailemaan oljenpunojattaren taloustoimissa. Hän ei kysellyt miten anoppi tähän saakka oli missäkin asiassa menetellyt ja kai eteenkinpäin tahtoi meneteltävän; mutta vanhus-parka, joka voimattomana makasi vuoteellaan, ei voinut sekaantua mihinkään, vaikka olisi tahtonutkin. Jos Zinshoferin vanhus tuli antaneeksi suoranaisia neuvoja, niin haukkui nuorikko häntä suut silmät täyteen ja käski lähtemään talosta pois, jolloin loukattu äiti toivoi pahankuriselle lapselle Jumalan rangaistusta; kuitenkin salli Herra tunnetussa pitkämielisyydessään tuon lapselle sopimattoman julkeuden jatkua, vaikka vanhus vähintäin kerran viikossa huutaen ja toruen juoksi pois nuorten luota.
Puunleikkelijän äiti, tuo köyhä, sairas vaimo, oli nyt todellakin kykenemätön lähtemään talosta, ja muutoinkin sai vaikea sairaloisuus hänen muuttamaan mieltään; hän tahtoi kuolla siinä majassa, jossa oli viettänyt pisimmän ajan elämästään, hän tahtoi viimeisinä päivinään pitää luonaan ainoan lapsensa, vaikkakin häneen kipeästi koski se, että hänen oli jaettava tämän suosio toisen kanssa, ja millaisen toisen! Hän epäili tuota toista, niin, hän pelkäsi, "koska hän itse makaili näin aivan kurjana ja hyödyttömänä", että tuo nuori vaimo vierottaisi hänet kokonaan ja erottaisi rakastuneen, peräänantavaisen miehensä hänestä; hän luuli tarpeelliseksi ehkäistä sen ja sanoi usein, ilman varsinaista syytä: "Jos huomaisin olevani taakkana tässä talossa, niin lähtisin paikalla tieheni, minua ei voisi mikään pidättää."
Silloin katsoi poika häneen joka kerta suurin, rukoilevin silmin, mutta ei sanonut mitään; että jokin voisi vierottaa hänet äidistään, se tuntui hänestä niin kokonaan mahdottomalta, että häneltä puuttui sanoja vastatakseen, ja niin jäivät myöskin ilmi tuomatta kaikki vakuuttelut hänen muuttumattomasta lapsenrakkaudestaan, joita vanha sairas-parka kai kaipauksella odotteli ja jotka hän itselleen lohdutukseksi ja tyynnytykseksi tahtoi saada kuulla poikansa suusta. Mutta oli vielä muuan toinenkin seikka, joka hillitsi tämän kieltä; poika huomasi vanhuksen ja nuoren vaimon välisen mustasukkaisuuden, ja kun hänen sydämensä kuitenkin riippui kiinni heissä molemmissa, piti hän tarpeettomana puhua toiselle hyviä sanoja toisen läsnäollessa ja vältteli niitä rakkaan kotirauhan vuoksi.
Lieneekö Helena pelännyt anoppinsa vaikutusvaltaa vai ei, mutta siitä hän ainakin oli vakuutettu, ettei tämä hyvää hänestä puhunut, ja hän lähtikin sentähden vain harvoin ja tällöinkin lyhyeksi ajaksi pois kotoaan, "jottei antaisi vanhukselle tilaisuutta tyhjentää suutaan puhtaaksi ja selän takana haukkua ja torata".
Mutta kun nuori vaimo oli poissa, silloin laski Muckerl työkalut käsistään ja astui sairaan huoneeseen. Kauhulla katseli hän tuota muodotonta, vesitaudin runtelemaa ruumista, tuon avuttomana makaavan laihtuneita käsivarsia. Hän otti itselleen tuolin vuoteen ääreen, tarttui äidin luisevaan peitteen päällä lepäävään oikeaan käteen ja piteli sitä kunnes tunsi sen kuuman hehkun tuskastuttavaksi ja päästi sen hiljaa irti. Silloin olisi hän usein mielellään lyönyt molemmat kätensä kasvojensa eteen ja ääneensä valittanut, mutta eihän hän tahtonut antaa tuon vanhusparan sitä huomata eikä hän tahtonut kuulla äitinsä säälistä salaavan huonoa tilaansa pojaltaan.
Elokuussa muuanna iltapäivänä oli kaikki polttavan lämmintä ja hiljaista ympäristössä, ikäänkuin maailma olisi levännyt työstä väsyneenä, ikäänkuin aurinko olisi lämpöä ja valoa jakaessaan, luodut olennot ja kasvit liikkuessaan ja kasvaessaan liiaksi ponnistelleet. Muckerl pisti päänsä kamarin ovesta sisään. "Leena on poissa", hän virkkoi, "minun täytyy toki tulla sinua heti katsomaan, nyt kun hän ei voi pahastua siitä; olethan sinä minun toinen rakkaani."
Sairas ei hymyillyt tulijalle kuten muulloin. Hänen silmänsä loistivat kosteina, hänen kasvonsa olivat vahankeltaiset ja hän näytti liikutetulta.
"Miten jakselet, äiti?" kysyi Muckerl tullen lähemmäksi.
"Mitenkäkö jaksan?" sanoi vanhus hiljaa, "en hyvin, niinkuin aina on kun loppu lähenee."
Poika pudisti päätään.
"Älä ravistele päätäsi, Muckerl, asia on kuitenkin niin eikä sitä voi mikään muuttaa. Totta kyllä, että siitä tulee sinulle surua, poika parka, tiedän sen, tiedän sen varmasti, tunnen sinut siksi hyvin; olemmehan eläneetkin niin kauan yhdessä, voimmepa melkein sormillamme laskea ne päivät, jolloin olemme olleet poissa toistemme näkyvistä. Mutta muut eivät siitä suurestikaan välitä."
"Älä puhu sillä lailla, äiti. Kuka voisi sinun kuolemaasi toivoa?"
"Minun täytyy vain sanoa sinulle, Muckerl, että helpommalta tuntuisi kuolema, ellei sinun naimisestasi olisi tullut mitään. Mutta ihmisen tahto on hänen taivaanvaltakuntansa, ja sinä olit kyllin vanha pitääksesi omasi enkä minä tahtonut sekaantua asiaan, vaikkei se minusta alunpitäinkään ollut oikea."
Puunleikkelijä katsoi lattiaan.
Sairas veti syvään henkeään ja jatkoi: "Niin taivuin minä kuitenkin siihen enkä milloinkaan ole asettanut Helenan tielle mitään esteitä, vaikkei koskaan olisikaan pälkähtänyt päähäni, että hän voisi olla sellainen kuin hän on."
"Millainen hän sitten on?" sammalsi Muckerl.
"Aamupäivällä oli Matznerin Sepherl täällä ja tiesi kertoa, että Kleinleitnerin Paul, joka jo vuosikausia on maannut heikkona sairaana, tänä aamuna varhain oli päässyt kärsimyksistään; silloin kuulin selvästi, huolimatta siitä että hän kauhalla kolisteli rautapataa, Helenan sanovan: 'Kaikki ihmiset kuolevat, mutta ei vain tuo eukko!'"
"Äiti!" huudahti Muckerl. "Se on tullut vain ajattelemattomasti sanotuksi, ei hän sitä tarkota. Ole varma siitä!"
"Samapa se", virkkoi vanhus, "mitä hän tarkottaa, tiedän etten siitä kuole. Hänen ajatuksensa ei minulta lyhennä hetkeäkään eikä myöskään lisää ikääni. Vilpittömästi saattaisi se minua surettaa vain siinä tapauksessa että rakastaisin häntä; mutta asiain näin ollen ei siitä ole mitään vaaraa."
"Anna se hänelle anteeksi, äiti", sanoi Muckerl tukahtuneella äänellä, "äläkä enää milloinkaan sitä ajattele, tiedäthän kuinka rakas olet minulle."
Hän seisoi aivan vuoteen ääressä, ja kun vanha vaimo kohotti heikot käsivartensa häntä kohden, silloin kumartui hän alas ja äiti silitteli vapisevin käsin hänen poskiaan.
"Sen tiedän, kyllä minä sen tiedän!"
On olemassa hyväilyä, joka tekee kipeätä; sellaisia ovat meistä eroavien rakkaiden henkilöiden hellyydenosotukset, jolloin jokainen suudelma, jokainen, syleily, jokainen heikko kädenpuristus sanoo meille: Yhdessäolomme ei enää kauan kestä.
"Jumalan haltuun, äiti, minun täytyy nyt — — —", sopersi puunleikkelijä, ja kun sairaan käsivarret päästivät hänet irti, hiipi hän pois kamarista ja sulki hiljaa oven jälkeensä; mutta sitten syöksyi hän nopeasti ulos puutarhaan, vaipui siellä varjoisan lehtimajan penkille ja painoi molemmat kätensä kasvoilleen; pari suurta kyyneltä vierähti sormien lomitse ranteille.
Ja kuitenkin oli oljenpunojatar valehdellut, hän oli tekeytynyt vahvemmaksi kuin olikaan; hänelle olivat Helenan sanat "tehneet kovin kipeätä"! Vaikkakin sairas arvelee itsensä olevan mennyttä kalua, niin kauhistuttaa ja loukkaa häntä vieraiden huulilta tuleva muistutus siitä, sillä se iskee tyynesti niin lähelle, niin kovin lähelle sitä, minkä tähden hän pelokkain mielin ja tuskallisin puistatuksin kiduttaa itseään päivän hiljaisina hetkinä ja unettomina öinä. Tässä tapauksessa se oli kärsimätön muistutus ja lisäksi ainoan pojan vaimon suusta!
Sillävälin kun tuo nuori mies taisteli tuskan kanssa, joka ahdisti rintaa hänen ajatellessaan vaimonsa vallan käsittämätöntä sydämettömyyttä, vaimonsa, jonka jo yksistään hänen mielikseen täytyisi olla hyvä äitiä kohtaan, makasi vanha rouva pienessä kamarissaan kädet ristissä ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin eteensä. Tietää olevan läheisyydessään, lähinnään henkilöön, jonka mielestä ei kuolema tulisi hänelle kylliksi varhain! Se oli jälleen lisäksi yksi kiduttava ajatus, joka vaivasi häntä aina yksinäisyydessä, kuten nytkin.
Mitä mahtanee yksinäisinä hetkinä liikkua kuolemansairaan sielussa?
Mitä mietti vanha rouva jätettynä yksin kuolemaa ajattelemaan? Mitä hän ajatteli poikansa tullessa ja lähtiessä? Kun tämä tuli: näenpä hänet kuitenkin vielä; kun tämä lähti: ehk'en enää koskaan! En näe häntä enää, lastani, en enää kuule hänen ääntään, en enää saa tuntea hänen sydämellisiä rakkaudenosotuksiaan! Kuolema on kuitenkin omituinen! — Raskas kyynel vierähti sisäänpainuneelle poskelle, sitten kuuli hän askeleita, pyyhki silmänsä ja katsoi ovelle päin; ulkopuolella käy jälleen hiljaiseksi, jälleen kehittyy ajatus edelleen: se on kuitenkin omituista… jälleen kostuvat silmäripset. Mitä kaikkia erontuskia hän miettikään, kuka sen tietää? Ah, minkävuoksi ottaa ihminen tuhatkertaiset jäähyväiset yhden kerran lähtiessään?
Kun kuukausi oli kulunut loppuun, sanoi hän: "Empä olisi milloinkaan luullut, että elän vieläensimäisenpäivän". Mutta sitten tuli päivä, jolloin sairauden tuska voitti tuon kärsivällisen rouvan, ja häneltä pääsi vain yksi ainoa toivomus: "Loppua minä haluan, loppua", ja silloin poikakin lyyhistyi kokoon ja nyyhkytti ääneen syvimmästä sydämestään. Mutta sairas virkkoi: "Älä huoli, kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu."
Ja nyt tulivat nuo tuskalliset viimeiset päivät ja yöt, joiden muisteleminen vielä vuosien kuluttua värisyttää jokaista, jonka joko rakkaus tahi velvollisuus on pakottanut olemaan sairaan kuolinvuoteen ääressä. Tänä raskaana aikana ei Helenaa voitu mistään moittia, hän ei väistynyt sairaan luota, hän oli tälle päivin ja öin apuna, väsymättömästi riensi hän lieden ääreen, keitti ja paistoi aivan tavattomalla ajalla, jos joskus niin sanottu väärä ruokahalu heräsi kärsivässä sairaassa. Hän huusi Muckerlin työhuoneestaan saapuville, kun vanha rouva makasi kuolinkamppailussa, jotta tämä, joka varmastikin vielä piti kiinni pojan läsnäolon toivosta, helpommin kestäisi kuoleman. Helena painoi kuolleen silmätkin kiinni ja sulki hänen suunsa, kun Muckerl arkaili koskettaa kädellään ruumista.
Lehtien parhaillaan alkaessa kellastua ja kuihtua laskettiin tuo nyt levon saanut, kitunut ruumis-parka maan poveen. Haudalta riensi Helena nopein askelin edeltäpäin kotiin avaamaan akkunoita ja tuulettamaan, huoneita.
Muckerliin, joka hiipi eteenpäin pää painuksissa ja kädet hervottomina riippuen kuten unissakävijä, oli Matznerin Sepherl liittynyt; hän ilmaisi tälle osanottoaan, mutta ei sanoilla, vaan huokauksilla ja "surkeilla kasvojeneleillä".
Äkkiä jäi puunleikkaaja seisomaan paikalleen. Hänen sydäntään ahdisti jokin ja hänen kurkkuaan tukahutti, hänen täytyi lausua se julki. "Se on kurjaa", sai hän vaivoin sanotuksi.
Tyttö tarttui rauhottavasti molemmin käsin hänen vasempaan käsivarteensa kyynärpään yläpuolelta.
"Luuletko ettei hän tuuleta huoneita mielellään?" kysyi Muckerl kuiskaten.
"Täytyyhän hänen se tehdä, Muckerl, ruumiinhaju on ilkeää ja haihtuu niin työläästi."
"Hän tekee sen mielellään, sillä hän iloitsee siitä, että äitini on poissa talosta."
"Jeesus ja Maria!" Sepherl pani kätensä ristiin ja tuijotti kauhistuneena häneen.
Hän nyökäytti kyynelsilmin päätään tytölle, sitten katsahtaen tämän majaan päin, jonka luo he juuri olivat saapuneet, ja lähti pois tytön luota.
* * * * *
Noin kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi puunleikkaajan majassa pienokainen, joka ei siellä kenellekään oikeata iloa tuottanut; se oli poikalapsi, se kastettiin äitinsä miehen nimen mukaan Johann Nepomukiksi.
Helena hoiti lasta huolellisesti, mutta hyväili sitä ja leikitteli sen kanssa vain silloin kun hän ylen hyvällä tuulella ollen ikäänkuin unohti itsensä, ja se tapahtui hyvin harvoin; alussa lienee miehen käynyt sääliksi pienokaista ja hän koetti sen kanssa leikitellä, mutta ei hän siinä oikein onnistunut, sillä vaimo katsoi aina silloin häneen niin omituisen suurin silmin ja hymyili niin ivallisesti; pian jättikin mies sen sikseen, kun Helena kerran äreästi oli temmannut pojan hänen rinnaltaan ja sanonut: "Mitä tuo merkitsee? Se ei kuulu hänelle. Jos pidät sanasi ja elätät hänet, niin enempää ei hänellä suinkaan ole oikeus vaatia!"
Mutta sitä ei tuo rehellinen mies ollut tarkottanut silloin kun hän lupasi asianmukaisesti pitää huolta tuosta "toisestakin"; ja että sen nyt piti kasvaa niinkuin vieraan talossa, se tuotti hänelle surua lapsen itsensä vuoksi.
Kauan ei hän ollut asunut Helenan kanssa saman katon alla, kun hänen itselleen oli tunnustettava, että kaikki kuitenkin oli käynyt aivan toisin kuin hän oli luullut. Tosin katseli hän ihaillen nuoruutta uhkuvaa, kaunista vaimoaan ja tunnusti tämän pitkälle kehittyneen käytännöllisyyden taloudenhoidossa ja elämässä, mutta tämän oman käytännöllisen mielensä mukaan, josta vain annettu oli saatua, joka tarkoin punnitsi sen mikä kullekin sopi ja työnsi luotaan vieraan ojennetun käden pitääkseen omansa vapaana, vaimo myöskin menetteli ottaessaan vastaan miehen hellyydenosotuksia ja torjuessaan hänen hyväilevää kättään lapsesta, jolle muutoin vaimo itsekin oli vain ankara hoitajatar ja siksi jäi, koska lapsella hänen silmissään ei ollut enempää kuin vieraanvaraisuusoikeuden vaatimus. Päivä päivältä katkeroittivat tuollaiset kylmentävät huomiot miehen iloa hänen katselemisestaan ja mielihyvää hänen taitavasta taloudenhoidostaan; väkipakolla työntyi aina silloin miehen mieleen surullinen ajatus, että Helena oli ollut se, joka oli katkeroittanut hänen äitinsä viimeiset elinpäivät, ja siten, nopeasti vaihdellen, milloin vaimonsa puoleenvetämänä, milloin poistyöntämänä, tunsi hän itsensä pian väsyneeksi, sydämeen asti kyllästyneeksi.
Helena oli nyt tosin kieltämätön hallitsijatar talossa, mutta millaisessa? Kuka hän oli? Zwischenbühelin pyhänkuvaintekijän vaimo! — Mentyään iltasin pikku Hannu käsivarrellaan portaille ja katsoessaan ylös Sternsteinin hoviin päin, joka auringonlaskusta hehkuvin akkunoin oli hänen edessään, sellaisena kuin hän lapsena usein oli sen nähnyt, silloin olisi hän mielellään koonnut kiviä tieltä ja heittänyt kaikki nuo kimmeltävät ruudut pirstaleiksi, mutta kuinka kaukana, kuinka kaukana olikaan tuo uljas hovi, hänen maailmaansa aivan kuulumaton!
Kerran ojensi lapsi kätensä kukkulalta hohtavaa loimua kohden; Helena katsoi sitä kummastellen. "Tiedätkö sinäkin minne kuulut, missä meidän molempain pitäisi istua, jos sanaan ja kirjotukseen ihmisten kesken olisi luottamista?"
Punerrus sattui äkkiä hänen kasvoihinsa, ja hän katsahti arasti ympärilleen, olisiko joku läheisyydessä voinut kuulla hänen sanansa.
"Narrimaista! Pojan tyllerö luulee sen olevan lähimailla, kiinni tarttumista vailla! Entäpä jos se ennustaisi jotakin? Herra Jeesus, kuinka mieletöntä etten pääse siitä ajatuksesta eroon."
Hän seisoi ja tuijotteli ylöspäin, kunnes loiste oli sammunut.
Mutta työhuoneessa istui hänen miehensä, kumartuneena ja taipuneena työpöydän yli, ahkerasti leikellen ja maalaillen siroja kuvioita ja koreita nukkeja, joihin tilaajat olivat tyytyväisiä ja samoin hän itsekin.